Kymmenen vuotta dyykkausta takana – toivottavasti myös edessä

Kaksi yleisintä minulta esitettyä kysymystä ovat: milloin aloitit dyykkaamisen ja milloin aiot sen lopettaa? Ensimmäistä kysyvät aina toimittajat ja jälkimmäistä veljeni. Otsikossa on vastaus molempiin.

Onni Tonkija virnistää edessään ruokaa, kirjoja ja vaatteita.

Löytäjän on helppo hymyillä. Kuva on vuoden 2012 karkauspäivältä, ja sen jälkeen monet näistä uudenveroisina löytyneistä vaatteista ovat olleet kovassa käytössä. Huomasin vasta viime jouluna, että karvalakissa on takana iso mutta hyvin maastoutunut olut-Karhu. Raakaa lihaa olen säilyttänyt kaikki nämä vuodet, mutta vieläkään en ole saanut sitä luettua.

Dyykkaus alkoi salakavalasti panttipullojen ja -tölkkien keräämisestä. Huomasin varmaan roskia viedessäni, että taloyhtiömme sekajätteistä löytyy pantteja. Kohta huomasin varmaan pantteja etsiessäni, että taloyhtiömme sekajätteistä löytyy ruokaa. Koska minulle ei ollut lapsena opetettu, että vanhentunut ruoka pitää heittää hukkaan, keräsin ruoan talteen kuin kadulta löytämäni pantin tai lantin.

Aloittamisen ajoittamiseen tarvitaan kiintopisteitä. Muistan monesti palanneeni kotiin ennen sivarityöpaikalle lähtemistä, kun olin löytänyt ruokaa roskiksesta. Vuosi oli 2012. Sen sijaan en muista dyykanneeni ruokaa talomme putkiremonttivuonna 2010. Dyykkaus on alkanut siis 2011 tai 2012.

Aloin käydä läpi vanhan tietokoneen kuvakansioita. Noihin aikoihin näytin kuvanneen kaiken mahdollisen, joten luulisin ensimmäisen ruokalöydönkin päässeen muistikortille. Jos siis onnistuin löytämään vanhimman ottamani dyykkiruokakuvan, voin sanoa aloittaneeni dyykkauksen tasan 10 vuotta sitten 25. maaliskuuta 2011.

Ikkunalaudalla viinirypäleitä, limetti, kaksi banaania ja porkkanoita.

Ensimmäinen dokumentoitu dyykkisaaliini. Kaikki yleisiä löytöjä tänä päivänäkin. Nykyään tulisi vähän toisenlainen kuva, kun ikkunalauta on täynnä dyykattuja kasveja, tuuletusikkunasta pilkistäisi kylmäsäilytyksessä olevaa ruokaa ja patterin, joka ei ole koskaan päällä, päällä on roskikseen menossa olevia vaatteita, joihin pyyhkiä päiväkodin lihapullia huuhdellessa rasvoittuneet kädet. Minimalismia on siis vaikea toteuttaa, jos ei käytä kauppaa ruokavarastona tai hanki laboratoriota säilyvyystutkimuksille.

Dyykkitoiminta alkoi laajeta hitaasti. Syksyltä 2013 muistan sen, että kun olin auttamassa veljeäni muutossa, nappasin opiskelija-asuntolan jätekatoksesta digitaalisen henkilövaa’an (joka on yhä käytössä). Veljeni kehotti noihin aikoihin aloittamaan blogin pitämisen, ja olihan se jo päässä muhinutkin.

Ensin oli keksittävä nimi. Koska sanaleikit ovat minulla olennainen osa ilmaisua, piti niiden tietysti olla myös osa blogin ilmiasua. Kaikki dyykkitupa-tyyppiset ideat tuntuivat kuitenkin väkinäiseltä kikkailulta.

Tyhjiössä ei yleensä synny mitään, vaan luovuus tarvitsee polttoaineekseen paljon sekalaista materiaalia. Yhden onnekkaan sattuman vuoksi aivojen sopukoista löytyi tarvittava sanapari. En ole mikään musiikkitietäjä, mutta kun olin nuori, äiti toi kotiin lääkefirman lahjuksena saadun kokoelmalevyn suomalaisia hittejä. Levyltä oli päähän syöpynyt Niko Ahvosen hyväntuulinen Onnen ongintaa -kappale. Siitä muokkasin blogille pirteän ja ilmeisen mieleenpainuvan, dyykkaukseen viittaavan nimen. Pyhäinpäivänä 2013 synnyin blogin kanssa myös minä eli Onni Tonkija.

Pöydällä lehtisalaattia, leivonnaisia, kurkkua, juustoraastetta, majoneesiputkilo ja ruisleipää.

Lokakuussa 2011 dyykkilöytöjä ei selvästikään vielä kuvattu blogia vaan itseä varten. Vaikka kohupiimapallit ovat jo itsessään hauskat, lisättäköön tähän vitsi, jonka kirjoitin Twitteriä varten joskus 2014 mutta joka ihmiskunnalle suurta menetystä aiheuttamatta jäi julkaisematta: – Sen valkosipulimajoneesin, mikä sen hieno nimi nyt onkaan, olisi voinut jättää roskiin. Parasta ennen oli viime vuonna. – Aioli? #dyykkaus

Varmaan samana syksynä aloitin dyykkikierrokset. Koska ihmisten kohtaaminen aiheuttaa dyykatessa usein molemminpuolista vaivaantuneisuutta, siirsin juoksulenkkini aamuyöhön. Etenkin kesällä tunnelma on taianomainen, kun kaupungissa on liikkeellä lähinnä jakeluautoja. Lenkit päättyivät ja dyykkaus alkoi aina saman opiskelija-asuntolan jätekatoksessa, josta vaaka oli löytynyt ja jossa olin itsekin aikoinaan asunut (siis asuinrakennusten puolella). Opiskelijat ovat sen verran vaurasta ja huikentelevaista sakkia, että asuntolat ovat ihan parhaita dyykkipaikkoja.

Jätepuristin, jonka avatusta luukusta näkyy roskapusseja.

Jätepuristin tyhjennettiin muistaakseni joka toinen viikko tiistaisin. Yleensä kurottelin roskapusseja jalat maassa mutta toisinaan kiipesin sisälle puristimeen. Jos puristin oli lähes tyhjä, saatoin ryömiä hakemaan dyykattavaa itse puristimen työmaa-alueelle, joka on kuvassa oikealla. Jos säiliö oli aivan täynnä, dyykkaus oli vaivalloista. Puristimen murjomista kasseista pystyi toisinaan kiskomaan vielä ruokaa talteen, mutta välillä piti vain tyytyä katsomaan, mitä kaikkea oli jo ehtinyt tuhoutua.

Öiset kierrokset päättyivät siihen, että ne dokumentoitiin. Ei kulunut viikkoakaan Ylen Perjantai-dokkarin kuvauksista, kun suosikkipaikkani oli lukkojen takana. Lukitseminen tuskin oli kuvausten aikaansaannosta. Lähinnä ajattelen nykyään, että kuvaukset olivat edellytys lukitsemiselle ja sain siirtyä eteenpäin.

Tammikuussa 2018 alkoi Onni Tonkijan julkinen ura. Sen jälkeen Onnen tongintaa on siirtynyt julkaisemaan yhä enemmän säläsisältöä blogin ulkopuolisille digialustoille. Sinne on tallentunut myös ensimmäinen päiväkotilöytöni kesäkuulta 2014. Jos tuolloin biojäteastia ei olisi ollut täynnä jauhelihapihvejä, en olisi välttämättä kurkistanut sinne toista kertaa. Tuskin olisin myöskään innostunut dyykkauksesta, ellei oma taloyhtiömme olisi kunnostautunut poikkeuksellisen korkeatasoisen ruokahävikin tuottajana.

Nyt kymmenvuotisjuhlavuonna päiväkodin ruokahävikin perkaaminen on ollut keskeinen osa päivittäisiä Instagram-päivityksiäni. (Näissä julkaisuissa on paljon sellaista säilyvyystietoa, jota blogissa ei vielä ole. Tuoreimpia tekstejä pääsee lukemaan rekisteröitymättäkin, kun avaa oikealla napilla tai pitkään painamalla kuvan uuteen välilehteen.)

Koska vanhan hyvän tavan mukaan teksti pitää ymmärtää ilman otsikkoakin, kerrataan vielä: Aloitin dyykkaamisen tasan kymmenen vuotta sitten. Ensimmäisen kuvan virneestä välittyvä mielihyvän tunne valtaa minut edelleen, kun teen hyviä löytöjä. Dyykkauksesta on tullut elämäntapa, identiteetti ja oikeastaan se, mitä yleensä tarkoitetaan ammatilla. Lopetan sitten, kun hymy hyytyy tai tuhlaus loppuu.

One response to “Kymmenen vuotta dyykkausta takana – toivottavasti myös edessä

  1. Hieno dyykkausura! Tätä on ilo seurata sekä täältä blogin kautta että instapostausten muodossa!

Heitä kommentti menemään

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s