Ruoka-apu paras apu?

Kilpailu- ja kuluttajayhteiskunta on rakastunut hyväntekeväisyyden ja ylijäämäruoan järjestettyyn avioliittoon. Ruoka-apu on täydellinen helppo ratkaisu niin köyhyys- kuin hävikkiongelmaankin. Ratkaisu tarkoittaa tässä tapauksessa taitoa tehdä sen verran, että kuluttajat ja kilpailijat eivät havahdu siihen, että hävikki ja häviäjät eivät ole häviämässä mihinkään.

Elintarviketeollisuus ja tukkuliikkeet kiinnostuivat ruoka-avusta vasta sitten, kun se alkoi noudattaa teollista logiikkaa. Muunlaista logiikkaa ne eivät ymmärrä. Ylen tuore MOT-dokumentti näyttää, millaisia lieveilmiöitä tuottaa hävikin teollinen logistiikka.

Ruoka-apujärjestöjen välillä on hävikistä kova kisa, jonka häviäjä voi järjestää leipäjonoja lähinnä kirjaimellisesti. Kilpailun hohdokkaista elintarvikkeista on tällä erää voittanut Mäntsälän helluntaiseurakunnan liepeille noussut tukkuvarasto. Se kierrättää MOTin artikkelin mukaan kymmenen miljoonaa kiloa ruokaa vuodessa – yli kymmenen kertaa enemmän kuin Vantaan kaupungin hävikkiterminaali.

Mäntsäläläisen yhdistyksen tuloista arviolta neljännes tai kolmannes on valtionapua. Apua riittää myös muille valtioille, sillä Mäntsälästä haetaan ruokaa muun muassa Viroon. Virolaiselle lapsiperheelle lahjoitusruokakassi maksaa jäsenmaksuina 5–7 euroa.

Tällaista on teollinen logiikka. Suomessa valmistettua olutta viedään suomalaisten ostettavaksi Viroon, ja nyt varmaankin Virossa tuotettuja elintarvikkeita palaa Suomessa tehdyn mutkan jälkeen virolaisille. Voisi kysyä, miksi suomalaiset veronmaksajat tukevat teollisuuden hävikinhallintaa, jotta virolaiset voisivat ostaa ruokaa vähän tavallista halvemmalla.

Meille on opetettu, että ei pidä miettiä sitä, miten kuljetukset jättävät ruoan hiilijalanjälkeen jäämiä. Jätetään siis kysymättä kysymys hävikkiruoan aiheuttaman rekkarallin ympäristövaikutuksista.

Toistakymmentä pussia leipää, tölkki kaurajuomaa, paketti broilerin fileepihvejä, rasia kananmunia, kaksi banaania, appelsiini ja pätkä kurkkua.

Nämä elintarvikkeet oli päiväysten ja löytöympäristön perusteella kaikki saatu ruoka-avusta. Ne löytyivät kahtena päivänä kotimatkani varrella yhdestä yleisestä roskakorista, yhdestä sekajäteastiasta sekä kadulta.

Miljoonia kiloja ei pysty käsittämään, joten mietitään ruoka-apua ihmisen tasolla: miltä tuntuu heittää pussikaupalla leipää roskiin? Kerään nykyään viikoittain kassillisen lahjoitettua leipää julkisista tai puolijulkisista roskiksista. Mitä tekee köyhän, säästäväisyyteen tottuneen ihmisen mielenterveydelle se, että lahjoittajat tuputtavat loputtomasti leipää, josta on mahdotonta päästä kunniallisesti eroon? Mitä tekee ihmisen ruumiinterveydelle se, jos kaikesta leivästä yrittää päästä eroon syömällä?

Näyttääkin siltä, että ruoka-apu on olemassa kaikkea muuta kuin avunsaajia varten. Teollisuudelle ja kaupalle ruoka-apu on halpaa jätehuoltoa, oman yhteiskuntavastuullisuuden esittelemistä sekä velvoittavien hävikkitavoitteiden loitolla pitämistä. Keskiluokkaisen kansanosan omaatuntoa lääkitsee ”köyhien auttaminen”, joka on Anna Kontulan sanoin ”1800-lukulaisen porvarisväen projekti”. Köyhäinavun toimijat taas ovat ruoka-avusta riippuvaisempia kuin avustettavat itse: he ovat ruokapankkiireja, jotka ovat hyödykkeistäneet nälän.

Helsingin Myllypuron kuuluisa ruokajakelu sai alkunsa, kun seurakunnassa huomattiin 1990-luvun laman aikaan ihmisten tonkivan kaupan roskiksia. Näin tehtiin aktiivisista keräilijöistä passiivisia jonottajia. Väliaikainen apu muuttui pysyväksi, ja nyt meillä on jo toisen, ellei kolmannenkin polven leipäjonolaisia.

Kun kaupat ovat alkaneet yhä tarkemmin myydä potentiaalista hävikkiä alennuksella, ruoka-apuun toimitettavat määrät ovat kutistuneet. ”Yhtälö on mahdoton, kun ruoka vähenee ja tarvitsijoiden määrä lisääntyy”, sanoo turkulaisen Operaatio Ruokakassin toiminnanjohtaja Jari Niemelä Helsingin Sanomissa.

Pieniä hävikkieriä, joista suurin osa on leipää, on turha kuljetella ympäriinsä, jos kaiken lisäksi ruoan lopullinen päätepiste on usein jätevoimala. Hävikki pitäisi hoitaa paikallisesti niin, että kaupat velvoitettaisiin avaamaan roskiksensa dyykkareille.

Teollisuuden ja tukkujen suuret hävikkierät pitäisi ensisijaisesti myydä veroporkkanoiden tai ‑keppien ohjaamana. Jos tämän hävikkiruoan myyminen onnistuu Virossa, miksei täälläkin?

Valkoisessa muovikassissa leipää, mämmiä, jukurttia ja banaaneja.

Olen itsekin päässyt kokeilemaan valkoisten kassien avaamiseen liittyvää jännitystä, kun naapuri alkoi koronakeväänä tuoda pyytämättä ovelleni ruokakasseja läheisestä ruokajaosta.

Jäljelle jää hankala kysymys: mitä köyhät söisivät, jos ruoka-apu lopetettaisiin? Vastaus on tietysti: itse hankkimaansa ruokaa. Helsingin kaupungin ruoka-aputyöryhmän selvityksen mukaan ilmainen ruoka todennäköisesti kelpaisi, vaikka sosiaaliturvaa parannettaisiin. Ruoan hakeminen liittyy nimittäin ennemminkin ”hakijan subjektiiviseen kokemukseen tarpeesta kuin teoreettisesti määriteltyyn köyhyysrajaan”. ”Kulutustottumukset ja lisääntyvä velkaantuminen aiheuttavat taloudellisia vaikeuksia useille talouksille”, selvitys muotoilee.

Alussa mainittuja helppoja ratkaisuja ei siis todellisuudessa ole tarjolla. Itse lähtisin yleisen kilpailu- ja kulutuskritiikin lisäksi purkamaan palkkatyön arvon korostamista. Pelkkä perustulo ei riitä, vaan siihen pitäisi yhdistää jokaiselle mielekästä tekemistä, jota yhteiskunnan tulisi arvostaa. Johonkin vähemmän surulliseen on pakko pyrkiä kuin tähän hävikkiselvityksen kuvaamaan nykytilaan, jossa ”ilmaista ruokaa hakevat ihmiset ovat omassa elämässään aktiivisia toimijoita” ja ilmainen ruoanjakelu on ”monelle hakijalle tärkeä tapahtuma viikossa”.

2 responses to “Ruoka-apu paras apu?

  1. Todella hyvää pohdintaa ruokahävikin yhdestä tavallaan yllättävästä ulottuvuudesta. Hävikkiruoan merkitys taitaa tosiaan olla myös sillä tavalla moraalinen, että ruoan haaskaamista pidetään moraalittomana tilanteessa, jossa toisaalla ruoalle olisi nälkäisiä syöjiä. Näin ollen on jostain näkökulmasta luonnollista ajatella, että nämä murut ruokapöydästä pitää sitten jakaa muruihin ”tyytyville”. Tästä sitten on tehty matkaa kohti nykyistä suomalaista leipäjonokonseptia, jossa ilmeisesti kauppaketjut ja hävikkiruoan jakajat tekevät paljon yhteistyötä hyötyen toisistaan.

    Itse olen nykyään ruoka-avun kaltaisen humanitaarisen avun ystävä, sillä uskon, että vaikeassa elämäntilanteessa olevalle ihmiselle voi olla hyvä päästä kolmannen sektorin palvelujen pariin, missä hän pystyy saamaan apua ilman mitään kysymyksiä tai vastikkeita ja saamaan ideoita elämäntilanteensa kanssa pärjäämiseen ja mahdollisesti elämäntilanteen tukaluuden helpotukseen. Ruoka-apu voi myös toimia porttina muuhun apuun ja yhteistyöhön. Tämän lisäksi ruoka-apua jakavat paikat voivat olla kohtuullisen turvallisia paikkoja saada ruokaa.

    Kolmannen sektorin ruokajakelulle on mielestäni myös oikeaa tilausta. Kelan tyyppiset monimutkaiset maksukoneistot ovat omiaan vuotamaan niin, ettei ihmisellä joskus kerta kaikkiaan ole rahaa hoitaa talouttaan. Itselleni on myös selvää, että leipäjonoon ei mennä tilanteessa, jossa rahaa on oikeasti tarpeeksi, tai silloin jonoon menisi häviävän pieni määrä ihmisiä. Selkeästi monella on aidosti vähän rahaa, niin vähän, että keinotekoisenkaan halpaan ruokakauppojen ruokaan ei ole varaa ilman, että muu tärkeä osa elämästä kärsisi.

    Voisiko taas ruoka-avun korvata sillä, että ilmaista ruokaa tarvitsevat ihmiset dyykkaisivat ruokansa tai olisivat muuten aktiivisia ja saisivat korvauksen tästä aktiivisuudesta? Veikkaan, että osalle ainakin täysin omatoiminen ruoan hankinta olisi tosiaan hyvä ratkaisu, mutta olen silti myös sitä mieltä, että mielellään mahdollisimman yhteisöllinen ja solidaarinen apua tarjoava matalan kynnyksen instituutio on tärkeä (en väitä, että nykyisen kaltaiset leipäjonot olisivat yhteisöllisiä tai solidaarisia). Sellainen on helppo pystyttää juuri ruoan ympärille.

    Olisiko kuitenkin järkevämpää, että tämä ruoka olisi jotain muuta ruokaa kuin hävikkiruokaa? Artikkelisi pohjalta tällaiseen ratkaisuun voisi todellakin päätyä. Toisaalta, jos halvin tapa aidosti auttaa ihmistä on tuoda hänelle ruokakassi hävikkiruoasta, niin pitäisikö siihen nykyisillään tyytyä? Aina voisi unelmoida isoista Oma Maa -tyyppisistä viljelyosuuskunnista, jotka laajetessaan voisivat myös ottaa sosiaalista yhteiskuntavastuuta. Onko tämä kuitenkaan yhtä realistista kuin ruoantuotannon hävikkivirtojen tehokas jatkolevitys? Esimerkiksi Keru-jääkaappi oli mielestäni varsin järkevän oloinen hävikkiruokahanke ilman moraalista ulottuvuutta ja jonotusaspektia.

    Mielestäni pohdinnan aihe ei ole triviaali. Varaton ihminen on yhteiskunnassamme helposti erilaisen utopia-ajattelun ja vallankäytön väline, sillä hän usein ottaa vailla valinnanvaraa vastaan, mitä tarjotaan – yhteisöruokailuita, ruokakuponkeja, ruokakasseja tai rahaa. Nykyinen leipäjonosysteemi on myös tästä ajattelusta irvokas esimerkki, mutta kaikki muu apu on myös vaarassa palvella enemmän avunantajan ideaaleja kuin avunsaajan oikeita tarpeita.

    • Ruokajonot ovat tietynlainen kierre. Aluksi oli kysyntää, jolle piti kehittää tarjontaa, mutta sittemmin tarjonta on luonut kysyntää. Kirjoitat, että moni ei pysty ostamaan ruokaa ilman, että muu tärkeä osa elämästä kärsisi. Kysymys onkin siinä, mikä voisi olla tärkeämpää kuin ruoka. Yleensä tähän vastataan, että asuminen ja lääkkeet, minkä jälkeen voisi kysyä, miten niiden pitäminen jollain määrätyllä tasolla voi olla tärkeämpää kuin itsensä ravitseminen. Ja eiköhän ihmisillä muitakin rahareikiä ole.

      Minua ei se kadehdituta, jos joku säästää kympin hakemalla ruokakassin, mutta voisiko tuon ajan käyttää paremmin? Ruoka-apu on helppo ratkaisu sekä ihmiselle että yhteiskunnalle, mutta mielestäni yhteiskunnalle ja etenkin ihmiselle olisi parempi, että ihmisiä haastettaisiin ja ihmiset haastaisivat itseään enemmän. Toki olen toivoton idealisti, kun uskon rakenteiden lannistavuutta enemmän ihmisen kyvykkyyteen.

      Keru on mainiota toimintaa juuri siksi, että siinä ei ole pääosassa alentuva köyhäinapu vaan voimaannuttava resurssiviisaus. Toki ruoan hakeminen ja esille paneminen vaatii huomattavasti työtä dyykkaukseen verrattuna. Kerussa on kuitenkin ollut kivasti pyrkimystä yhteisöllisyyteen niin kuin monessa muussakin ruoanjakopaikassa ennen koronaa. Tällaista paikallistason toimintaa pitäisi saada joka kaupunginosaan suuruudenhullujen hävikkiterminaalien ja pientä ihmistä kyykyttävien jonojen sijaan.

Vastaa käyttäjälle Onni Tonkija Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s