Nimen perusteella Onnen tongintaa on 64-prosenttisesti penkomista ja möyrimistä, eli hyvinvoinnin ja tasapainon etsimiselle jää 36 tai 46 prosenttia riippuen siitä, kuinka vakavasti panostan blogiini. Tämän artikkelin jälkeen voisin oikeastaan jättää onnen oman onnensa nojaan, sillä kirjoitukseni todennäköisesti saa sinut hankkimaan parempaa luettavaa.
Anthony de Mello kertoo kirjassaan Havahtuminen (Like, 1999), kuinka onnelliseksi ryhdytään. Kirjan mukaan emme voi saavuttaa onnellisuutta niin kauan kuin olemme unessa. Onneksi meillä on de Mellon kaltainen unilukkari, joka kertoo, miksi nukumme ja miten voimme herätä.
Twitterissä elämöi vielä vähän aikaa sitten tili nimeltä Don’t Read Comments, ja se on ihan pätevä neuvo. En sitä kuitenkaan pari vuotta sitten noudattanut, kun joku suositteli nettilehden kommenteissa Havahtumista. Siitä suunnilleen vuoden kuluttua huomasin kirjan eräässä illanviettopaikassa hyllyyn hylättynä kuin silmälaput sekajätteissä. Jälkikäteen ajateltuna elämäni ei varsinaisesti mullistunut, mutta se muuttui lopullisesti parempaan suuntaan.
De Mellon mukaan keskeinen este onnellisuutemme tiellä on riippuvuus. Pidämme onnen mittana yleensä elämän kohokohtia mutta tulemme niistä helposti riippuvaisiksi. Tällaisen ”onnen” kääntöpuolena onkin tyytymättömyys, ahdistus tai masennus silloin, kun elämä ei tarjoa huippuhetkiä. Herääminen tarkoittaa sitä, että näemme halujemme läpi ja ymmärrämme riippuvuutemme.
Sen, että tavaran ostelu ja muut mielihyväpiikit ovat lyhytaikaisia, voi lukea nykyään lehdestä kuin lehdestä. Keskiluokkaiset kansalaiset eivät nähdäkseni kuitenkaan ole pahassa tavaran tai elämysten puutteessa, vaan eniten onnellisuuttamme nakertavat sosiaalisen kanssakäymisen kiemurat. Siksi onkin ikävää, etten ole missään havainnut palstatilaa sellaiselle ajattelulle, jolla de Mello ruumiinavaa elottomat ihmissuhteemme.
Elottomien ihmissuhteiden ääripää on suhteemme kuolleisiin. Pidämme vainajan suremista ylevänä, jopa välttämättömänä rituaalina. Enintään paheksumme sitä, että ihmiset itkevät julkimoiden kuolemaa kuin läheistensä poismenoa. De Mellon tulkinnan mukaan sureva on kuitenkin vain pahoillaan itsensä puolesta tai jonkun toisen ihmisen puolesta, jolle kuollut olisi voinut tuottaa iloa. Vainajan sureminen tarkoittaakin pohjimmiltaan sitä, että on antanut onnensa tulla riippuvaiseksi toisesta ihmisestä.
Onko siinä sitten jotakin pahaa, että olemme riippuvaisia muista? Olemmehan laumaeläimiä, ja yhteisöllisyys on yleisesti tunnustettu hyve. De Mellon mukaan riippuvuudet ovat onnen tiellä myös ihmissuhteissa:
”Jos koskaan sallitte itsenne tuntea hyvää mieltä siksi, että joku sanoo teidän olevan hyvä, valmistatte itsellenne pahaa mieltä silloin, kun ihmiset sanovat, että ette olekaan hyviä. Niin kauan kuin elätte täyttääksenne toisten ihmisten odotukset teidän on huolehdittava, mitä puette yllenne, miten kampaatte hiuksenne, ovatko kenkänne kiillotetut – lyhyesti sanottuna, että täytätte heidän jokaisen kirotun odotuksensa. Sitäkö te kutsutte inhimillisyydeksi?”
Suuri osa ihmisistä samastaa itsensä rahaan tai työhön, minkä takia heistä tulee usein onnettomia ja ahdistuneita. Toki yhteiskuntakin tekee kaikkensa pitääkseen itsensä sairaana, sillä yhteiskunnalle ihminen, jota ei voi hallita, on kauhistus, kuten de Mello sanoo.
Tiedotusvälineellisen menestyspuheen onttouden pystyy havaitsemaan ilman de Melloa. Silti sellainenkin ihminen, joka ei ole riippuvainen työelämässä saamastaan arvostuksesta, saattaa kompuroida parisuhteessa tai jossakin muussa läheisessä ihmissuhteessa. Tässä suhteessa Havahtuminen on korvaamaton apu.
Kuten lukuisat parisuhdeoppaat kertovat, onnellisen suhteen edellytys on se, ettei yritä muuttaa toista ihmistä. De Mello läpivalaisee muuttamisyrittäjyyden typeryyden. Sanomme toiselle, että ”sinun on parasta käyttäytyä niin kuin minä olen päättänyt tai rankaisen itseäni kehittämällä kielteisiä tunteita”. Ikävät tunteet eivät siis ole toisen ihmisen syy, vaan ne ovat meissä itsessämme. Saamme toki suojella itseämme toisen kiukunpurkauksilta, mutta muille asettamamme vaatimukset ovat meille vain pahan mielen lähteitä.
On täysin oma valintamme, miten suhtaudumme todellisuuteen. Maailmassa ei de Mellon mukaan ole mitään, mikä voisi loukata meitä, vaikka meidät on vahvasti ohjelmoitu loukkaantumaan ja pahastumaan. Alakuloisuus ja masennus ovat valaistuneellekin mahdollisia tunteita, mutta niihin ei pidä samastua vaan niiden pitää antaa mennä ohi.
Se, mitä sanomme rakkaudeksi, on de Mellon mukaan halun ja pelon sekaista hallitsemista ja omistamista. Kiinnymme sellaisiin ihmisiin, jotka suovat meille kiitosta, arvostusta, valtaa tai seksiä, mutta tällaiselle kaupankäynnille on varmasti osuvampiakin nimiä kuin rakkaus. De Mellon kuvaama aito rakkaus on mahdollista vain, jos olemme vapaita ja annamme muidenkin olla vapaita. Tämänkaltainen vaatimukseton rakkaus loistaa niin hyville kuin pahoillekin.
De Mellon mielestä voimme olla täysin onnellisia, vaikka kukaan ei rakastaisi meitä. Löydämme onnen, kun saamme yhteyden todellisuuteen. Tämä yhteys ei muodostu käyttäytymistä muuttamalla vaan tulemalla tietoiseksi kulttuurin ja yhteiskunnan meihin kohdistamasta ohjelmoinnista. De Mellon mukaan onnellisuus on luonnollinen tilamme. Sen huomaa esimerkiksi pieniä lapsia tarkkailemalla.
Havahtuminen ei tuo mitään uutta auringon alle. Idän mystikot ja Lähi-idän mystikko ovat sanoneet onnellisuudesta jo kaiken oleellisen. Miksi emme sitten yksinkertaisesti ryhdy onnellisiksi? De Mello sanoo, että useimmat ihmiset kuuntelevat saadakseen vahvistusta omille ajatuksilleen. Vihaamme uutta, etenkin jos meidän täytyisi myöntää olleemme väärässä.
Havahtuminen siis tuskin saa sinua heräämään, ellet ole jo valmiiksi kyllästynyt länsimaisen yhteiskuntamme menestysliturgiaan, ihmissuhteiden mekaanisuuteen ja elämän merkityksettömyyteen. Onni on nyt tässä nenäsi edessä, mutta taidat kulkea mieluummin unessa.
Jk. Onko täällä kilttejä (opetus)lapsia? Vastaa kysymykseen kommenttiruudussa viimeistään sunnuntaina 14.12.2014, niin saat Havahtumisen joululahjaksi. Liitä mukaan osoitteesi (maantieteellinen ja sähköinen) – poistan henkilötietosi ennen kuin julkaisen kommenttisi. Jos kaikki menee nappiin, kirja ehtii jouluksi. Kyseessä ei ole arvonta, mutta jos Forsma-Sir pääsee väliin, voi kirja jäädä tulemattakin. Ethän siis kiinnitä onnellisuuttasi teoksen saamiseen!
Muista de Mellon teoksista kertova kirjoitukseni. Tai älä – asia ei vaikuta onnellisuuteeni.
Onnen tongintaa 
Paljon hyviä ajatuksia, joskaan ihan kaikki ei mene alas. Mikä on sellainen altruistinen teko, jota ei voi tulkita itsekkääksi?
Voimme varmasti löytää tai keksiä jokaiseen tekoon sellaiset taustavaikuttimet, että teko näyttää oman edun tavoittelulta. Kaikki teot ovat siis tässä mielessä itsekkäitä.
Altruistisiksi voisi määritellä de Mellon ajatusten pohjalta sellaiset teot, joilla miellytämme muita mutta emme ensisijaisesti itseämme. Tällaisenkin teon motiivina on silti aina mielihyvän saaminen tai mielipahan välttäminen, joten teko on itsekäs.
Epäitsekkyys ei kuitenkaan ole nähdäkseni mahdotonta, vaan se ilmenee de Mellon kuvaamassa heränneen ihmisen rakkaudessa. ”Silloin tekonne muuttuu tapahtumaksi.”
Eli teon perimmäinen motiivi on löydetty vasta, kun on päädytty egoistiseen motiiviin? Eikö se, että teon sivutuotteena kertyy mielihyvää myös itselle, voi hyvin olla onnellinen sattuma, jolla ei ole mitään tekemistä alkuperäisten vaikuttimien kanssa?
Jos henkilön käytös vaikuttaa epäitsekkäältä ja hänen rehellinen todistuksensa puhuu sen puolesta, on kehällistä väittää henkilöä edelleen itsekkääksi. Epäitsekkyys saattaa hyvinkin olla ihmiselle luontaista (aihe on herättänyt mielenkiintoa ihan tämänkin valtakunnan meedioissa).
Eipä sitä egoistista motiivia tarvitse 99 prosentissa tapauksista etsiä kissojen ja kairojen kanssa. Jos mielihyvä on sattuma, se ei tietenkään voi vaikuttaa motiiveihin, mutta se ei myöskään voi olla vaikuttamatta tuleviin motiiveihin. Harvoin tekemisemme ovat mitenkään ainutkertaisia.
Jos lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen, saan siitä mielihyvää. Se näkyy ehkä parhaiten siinä, miten tarkkaan valitsen lahjoitukseni kohteen. En myy koko omaisuuttani ja anna sitä köyhille, koska lahjasummien kasvaessa mielihyväni kääntyisi jossain vaiheessa mielipahaksi. De Mellon ajatukset itsekkyydestä ovat mielestäni hedelmällisimmillään tässä 99 prosentin maaperässä.
Jäljelle jäävän 1 prosentin motiivitarkastelu riippuu pitkälti makuasianhaaroista. Jos siirrän paperinkeräysastiasta sinne kuulumattoman ruskean paperipussin kartonkijätteiden joukkoon, en näyttäisi hyötyvän teosta itse. Kukaan ulkopuolinen ei siirtoa huomaa, ja vaikka huomaisi, ei näin mitätöntä tekoa pidetä yleisesti erityisen jalona. Saanko siis mielihyvää siitä, että toimin kierrätysjärjestelmän edun mukaisesti? Vai vältänkö mielipahaa, kun en jätä huomaamaani epäkohtaa korjaamatta? Vai saako rakkaus minussa aikaan teon ympäristön hyväksi omasta mielihyvästäni tai -pahastani riippumatta?
Epäitsekkyys on varmasti ihmiselle luontaista, kuten tutkimukset osoittavat, mutta niin on onnellisuuskin (kuten de Mello osoittaa). Silti molemmista on kovasti puutetta. Hyväntekeväisyys on upea asia, mutta siihen osallistuminen ei tarkoita sen enempää kuin, että meillä on ”hienostunut maku”.
Hyvä kirjoitus näin ennen joulua ja sen aiheuttamia ihmissuhdesotkuja ja tunnekuohuja! 😉 Kiitos! Pitääpä etsiä tuo kirja kirjastosta, kun meni tuo ”arvonta” ohi. Kiitos siis lukuvinkistä!
Oiva huomio tuo joulun tunteellinen miinakenttäisyys! Toivottavasti löydät kirjastosta oman kappaleen vielä ennen pyhiä. On nimittäin huomattavan varauksellinen opus siihen nähden, että ensimmäinen painos ilmestyi jo 15 vuotta sitten.
Auttavia esimerkkejä, ymmärrän näkökulmasi. Egoismin perustelut ovat kuitenkin usein kehällisiä ja vakuuttavat vain toisen egoistin. Esimerkkisi hyväntekeväisyydestä voisi tulkita myös altruistisesti:
Valitset kohteesi huolellisesti siksi, että haluat varmistaa avun välittymisen niille, joiden näet tarvitsevan tukeasi ja saavan siitä mielestäsi merkittävän hyödyn. Et jaa koko omaisuuttasi, koska lamauttamalla oman toimintakykysi tuskin auttaisit muita eniten. Mitä enemmän onnistut auttamaan muita, sitä enemmän näytät saavan mielihyvää, mutta se on vain ilahduttava sivuseikka.
En väitä, että ihmiset olisivat pääsääntöisesti epäitsekkäitä. Väitän, että kun ihminen tekee epäitsekkäältä vaikuttavan teon ja kokee itse toimineensa epäitsekkäästi, on perusteetonta kutsua häntä egoistiksi.
Tässä toinen esimerkki:
Hankit itsellesi kalliin henkivakuutuksen, josta sinulle kertyy vuosittain mittavia kuluja. Egoistisen logiikan perusteella maksat vakuutusta kuitenkin hymyssä suin sen mielihyvän voimalla, jota saat tiedosta, että perheesi pärjäisi, vaikka sinulle kävisi kalpaten. Oletetaan nyt, että sinun olisi mahdollista saada tismalleen vastaava mielihyvä henkivakuutusta huomattavasti huokeammalla elämyspillerillä. Ottaisitko pillerin henkivakuutuksen sijasta?
Kun kierrätät paperipussin, paperilla kaikki hyötyvät yhtä paljon ja sinun vaivannäkösi on mitätöntä, joten egoismipuntari ei taida heilahdella. Kun harjaan hampaani tai noudatan lakia, olenko itsekäs vai epäitsekäs? Ehkä kyse on rakkaudesta, vaikka itse nimittäisin sitä totutummin velvollisuudeksi.
Sinua näyttäisi hiertävän se, että yleensä epäitsekkäiksi sanottuja tekoja kutsutaankin yhtäkkiä itsekkäiksi. De Mellon tarkoituksena on luullakseni herätellä itse kutakin miettimään sitä, että altruistinen toiminta ei ole mikään syy itsetyytyväisyyteen. Siksi ei välttämättä ole hyödyllistä tarkastella jonkun toisen motiiveja. Suomessa herättelyyn ei edes ole syytä, sillä suurin osa kansalaisista lahjoittaa alle kymmenen euroa vuodessa.
Se, että näen jonkun tarvitsevan tukeani, ruokkii tarpeellisuuden tunnettani, ja siinä on hyötyä kerrakseen. Mainitsemasi toimintakyvyn lamauttaminen on teoreettinen rajapyykki, koska sitä ennen tulee taatusti vastaan rahanmenosta koituva mielipaha. Toki jos toimintakyky tuntuu horjuvan jo yhden promillen kohdalla, sitten sitäkin voi pitää selityksenä.
Pilleriesimerkki on minulle jotenkin keinotekoinen. Henkivakuutuksessa on pieni epäitsekkyyden vivahde, mutta siinä missä oman perheen tappaminen tekee itsemurhasta laajennetun, niin oman perheen auttaminen tekee itsekkyydestä laajennettua. Henkivakuutusta ei oteta välittömän mielihyvän vuoksi vaan kuvitellun hyödyn vuoksi, ja vasta hyödystä seuraa mielihyvä. Jos pilleri tarjoaa vain vastaavan määrän mielihyvää ilman hyötyä, se on ”laadultaan” heikompaa. Sitten alkaisikin hinta-laatusuhteen pohdinta.
Raadollisesta mellolaisuudesta katsottuna sinun näkemyksesi epäitsekkyydestä on aika idealisoitu, mutta se on varmasti lähempänä yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Se, että annat painoa ihmisen omalle todistukselle, on mielestäni ongelmallista:
Ajatellaan neljää ihmistä, jotka työskentelevät luottamustoimessa hyväntekeväisyysjärjestön hallituksessa eli tekevät monien mielestä yleishyödyllistä, epäitsekästä työtä. Kuitenkin ensimmäinen näistä hallituksen jäsenistä on mukana tarpeellisuuden tunteen takia, toinen saamansa yhteiskunnallisen arvostuksen tähden, kolmas kokouspalkkioiden vuoksi. Neljäs on hallituksessa mielestään pyyteettömästi, eli hänkö sitten on joukon ainoa epäitsekäs, vaikka ulkonaisesti kaikki tekevät samaa työtä? Entä jos hän on vain huono tunnistamaan omia vaikuttimiaan?
Siitä olen samaa mieltä, että jotkin teot, kuten hampaiden harjaus, asettuvat huonosti itsekkyys–epäitsekkyys-akselille eikä niiden silti tarvitse sijoittua rakkausulottuvuuteen.
Tässä on melkoinen rönsyvaara, minkä vuoksi tartun vain pariin nähdäkseni hyödylliseen kohtaan.
Pilleriesimerkistä: En ihan ymmärtänyt laadullisen erottelusi oikeutusta. Tarkoitus oli, että pillerin ottajan myönteisistä kokemuksista ei puutu mitään sellaista, mitä on henkivakuutuksen valinneella.
Kysymyksesi hallituksen jäsenistä ei ole aivan reilu. Yhtä hyvin voisi kysyä, pitääkö valintoja lähestyä velvollisuus- vai seurauseettisesti. Esimerkkisi avaa kuitenkin hyvin yksilön oman todistuksen roolin. Sikäli kuin kolme muuta tiedostavat määrittelemäsi motiivit, heidän epäitsekkyytensä on kyseenalaisempaa.
Entä jos neljäs onkin hyvä tunnistamaan omat vaikuttimensa? Tai kenties neljännen alitajuiset motiivit ovat yhtä lailla niljakkaat, mutta siitä meillä ei ole minkäänlaista näyttöä. Voimme vain spekuloida. Hänen tuomitsemisensa egoistiksi näyttäisi olevan perusteetonta, mutta tietysti retorisesti mahdollista. Ja retoriikallahan gurut keräävät suosionsa.
Olen yrittänyt kaikessa joulurauhassa miettiä pilleriesimerkkiä, mutta ei siitä tainnut tulla valmista. Tilanteessa on siis täysi valinnanvapaus. Koska kumpikin vaihtoehto tuottaa tismalleen saman mielihyvän, valinta pitää tehdä muilla perusteilla. Pilleri on henkivakuutusta halvempi, mutta vakuutus tuo turvaa vakuutettavan perheelle (mikä on eri asia kuin pillerin tai vakuutuksen ottamisen jälkeen tuleva tunne).
Kyse on siis nähdäkseni hinnan ja laadun punnitsemisesta. Hedonisti tietysti ottaisi rahat ja juoksisi, mutta itsekäs geeni voisi ajatella jälkeläistenkin etua. Jotta pilleriesimerkki kertoisi jotakin olennaista epäitsekkyydestä, henkivakuutuksen korvausten pitäisi kyllä mennä orpokodin lapsille.
Koska itsekkyys on lähtökohtaisesti sosiaalinen ilmiö, yksilön tuntemuksille antamasi painoarvo tuntuu turhalta painolastilta. Minusta itsekkyyden määrittämiseksi riittää tarkastella teon vaikutuksia ja vaikuttimia. Sen pohtiminen, pitääkö ja voiko motiiveja aina kaivaa itsekkääseen alkusyyhyn asti, on sitten hallituksen jäsen Ollilan kavahtamaa akateemisuutta.
Tämä kohta kosketti kyllä erityisesti: ”Jos koskaan sallitte itsenne tuntea hyvää mieltä siksi, että joku sanoo teidän olevan hyvä, valmistatte itsellenne pahaa mieltä silloin, kun ihmiset sanovat, että ette olekaan hyviä.”
Mietin liian usein tekemisiäni sen mukaan, mitä muut niistä ajattelevat. Koen usein ahdistusta siitä, jos koen jonkun kritisoivan tekemisiäni. Olen tänä vuonna ollut kuitenkin erityisen iloinen siitä, että uskalsin tehdä erään ison elämänmuutoksen, nimittäin hankkia hevosen, vaikka tämä oli asia, johon moni läheiseni suhtautui epäillen.
Hevosen kanssa samoilu metsissä on upeaa vastapainoa arjelle. Hevosen kanssa täytyy myös oppia tyyneyttä ja epävarmuuden sietoa, sillä niiden kanssa mikään ei mene ikinä täysin niin kuin on ajatellut. Kaiken kaikkiaan hevonen on lisännyt onnellisuuttani. Minäkin pyrin sille tarjoamaan mahdollisimman onnellisen elämän (ruokaa, liikuntaa ja muiden hevosten seuraa), vaikka toki ihmisen maailmassa elävä hevonen ei koskaan saa elää yhtä vapaasti kuin villi lajitoverinsa…
Tärkeä taito tuo, että kuuntelee muiden epäilyt mutta ei luovuta lopullista päätäntävaltaa itseltä pois. Ja mukava, että otat hevosenkin näkökulmaa huomioon.
Lähetithän jo osoitteesi (jos siis haluat kirjan itsellesi)? Tuli tunnin sisällä toinen viesti ilman sähköpostiosoitetta. Oletan, että se oli sinulta.
Se oli minulta, kyllä vaan. Kovasti yritin saada kommenttini lähtemään joulukalenterisi 6. postaukseen, mutta enpä osannut.
Ei mitään! Kommenttisi sopi hyvin tännekin.
Vaikka kirjojen lukeminen on minulle tosi haastavaa keskittymisongelman vuoksi, tämän kirjan tahdon lukea! En ala kiertelemään ja kaartelemaan: olen sairaslomalla masennuksen vuoksi ja pystyn ihan rehellisesti nostamaan pöydälle muutaman riippuvuuden, sen verran on tullut itsetutkiskelua tehtyä.
Ja noita riippuvuuksia on hyvin löydettävissä tuosta tekstistä, pääosin juuri noita sosiaalisen kanssakäymisen kiemuroita. Hyvin sanoitettuna esimerkiksi tuo: ”Jos koskaan sallitte itsenne tuntea hyvää mieltä siksi, että joku sanoo teidän olevan hyvä, valmistatte itsellenne pahaa mieltä silloin, kun ihmiset sanovat, että ette olekaan hyviä.” Mutta kun minulle riittää pahaa mieltä tuottamaan jo se, että ihmiset jättävät sanomatta, että olen hyvä. Ei tarvitse edes sanoa, että en ole hyvä! Eli aivan valtava riippuvuus positiivisesta palautteesta itse asiassa jo sieltä hymytyttöpatsaasta lähtien…
Ja jos Havahtuminen on korvaamaton apu läheisessä ihmissuhteessa ”kompuroivalle”, niin ehkä siitä voisi olla hyötyä minulle, jolla on täysin toksinen läheisriippuvuussuhde äitiini. Kyllä, olen aikuinen ihminen.
Ja kyllähän minä varsin hyvin tiedän, että minun muille asettamat vaatimukset ympäristönsuojelun suhteen ovat minulle (vain) pahan mielen lähteitä. (Oikein kanavoituna ne motivoivat minua mm. toimimaan WWF:n koululähettiläänä tai vihreiden kuntavaaliehdokkaana.) Mutta haluan eroon siitä pahasta mielestä!
Ja uskon niin tuohon asioihin suhtautumisen merkitykseen! Se vaan että miten!?!? Miten olla loukkaantumatta ja pahoittamatta mieltä niin samperin helposti! Tämä masennus ei ehkä oman tahdon voimalla mene ohi, mutta onneksi terapia alkoi pari viikkoa sitten…
Mutta sitä minun on kyllä aika mahdotonta uskoa, että minusta voisi tulla täysin onnellista, vaikka kukaan ei rakastaisi minua…
Jari Sarasvuo on puhunut minusta kiinnostavasti masennuksesta. Olisiko ollut tämä radiomonologi.
Minun ei ole hyvä mennä sinun ja terapeuttisi hoitosuhteen väliin, mutta vähän olen saanut sellaisen kuvan, että terapeutit ovat usein loputtoman ymmärtäväisiä ja asiat eivät siksi oikein edisty. Toki ei sekään ole toivottavaa, että asiakas lähtee kesken vastaanotolta ovet paukkuen.
Siinä mielessä Havahtuminen voi olla hyvää luettavaa, että de Mello suhtautuu aika armottomasti ihmisten itselleen keksimille verukkeille. Mutta en siis ota kantaa siihen, voitko sinä parantua masennuksesta ajatuksen voimalla. Toivon mukaan kirjasta on ainakin jotain apua!