Saksalaiset ilmastoaktivistit ovat 24. tammikuuta lähtien liikehtineet tai oikeastaan jähmettyneet ruoanpelastuslain puolesta. He ovat Elokapinan kansainvälisen esimerkin mukaisesti sulkeneet autoteitä etenkin Berliinissä mutta myös Hampurissa, Stuttgartissa ja muissa kaupungeissa. Liikkeen nimi on Aufstand der letzten Generation eli Viimeisen sukupolven kapina. Viimeisellä sukupolvella viitataan siihen, että meidän jälkeemme tulevilla ihmisillä ei ole enää mahdollisuutta pysäyttää ilmastonmuutosta.
Aktivistit pysäyttivät liikenteen Saksan vilkkaimpiin väyliin kuuluvalla A 100 -moottoritiellä 28. tammikuuta 2022. Kuva: Aufstand der letzten Generation.
Elintarvikkeiden dyykkaus tulkitaan Saksassa varkaudeksi. Käytännössä dyykkari ei yleensä joudu leivättömän pöydän ääreen, sillä kauppiailla on jonkinlaista itsesuojeluvaistoa huonoa julkisuutta kohtaan.
Paljon huomiota sai tapaus, jossa baijerilainen supermarketti vuonna 2018 vaati kahdelle opiskelijalle rangaistusta hedelmien, vihannesten ja jukurtin ottamisesta. Ihmisiltä tulleen valtaisan negatiivisen palautteen vuoksi myymälä joutui vetämään vaatimuksensa takaisin. Dyykanneet naiset, jotka olivat avanneet jäteastian nelikulma-avaimella, tuomittiin lopulta pysymään loitolla kauppojen roskiksista 225 euron suuruisen sakon uhalla. Lisäksi kummallekin tuli kahdeksan tuntia yhdyskuntapalvelusta – paikallisessa ruoka-avussa.
Jupakan jälkimainingeissa Hampurin vihreä oikeussenaattori Till Steffen ehdotti dyykkauksen laillistamista. Osavaltioiden oikeusministerit tyrmäsivät esityksen tapaamisessaan kesäkuussa 2019. Sen sijaan ministerit vaativat ruokahävikin vastaista taistelua. Valtapuolue CDU:n edustaja piti dyykkausta ihmisarvoa alentavana ja hygieenisesti ongelmallisena. Tietysti mietittiin sitäkin, kenen on vastuu, jos joku sairastuu roskiksesta tonkimastaan ruoasta.
Poliisit olivat paikalla dyykatun ruoan jakopisteellä Berliinissä joulukuussa 2021. Kuva: Aufstand der letzten Generation.
Vuoden 2021 lopussa julkisuuteen nousi 60 vuotta vanha jesuiittapappi Jörg Alt. Hän oli hakenut kaupan jäteastioista ruokaa ja lahjoitti sitä julkisesti ihmisille. Sitten hän ilmiantoi itsensä poliisille ja tapausta alettiin tutkia varkautena. ”Meidän täytyy päästä poisheittomentaliteetista, meidän, jotka pyydämme Herralta jokapäiväistä leipäämme”, Alt sanoi. Tapauksen jälkeen Saksan vihreä maatalousministeri Cem Özdemir esitti, että dyykkarien sakottamisesta luovutaan ja että supermarkettien pitää lahjoittaa ylijäämäruokansa.
Viimeisen sukupolven aktivistit ovat tuskastuneet poliitikkojen hitauteen. Heidän kampanjansa Essen Retten – Leben Retten (”Pelastetaan ruokaa – pelastetaan elämiä”) ajaa nyt hävikkiä suitsivaa lakialoitetta estämällä ihmisiä ajamasta omia autojaan. Ranskasta mallia ottanut aloite esittää, että yli 400 neliömetrin suuruisten elintarvikemyymälöiden pitää tarjota hävikkinsä lahjoitettavaksi ruoka-apujärjestölle.
Ilmastojärjestö German Zeron laatimassa aloitteessa edellytetään, että viimeisen käyttöpäivän tuotteet pitää lahjoittaa 48 tuntia ennen viimeistä käyttöpäivää. Aika saa olla lyhyempi, jos ruoka-apu voi osoittaa pystyvänsä jakamaan tuotteet ennen päiväyksen umpeutumista.
Ruoka-avun ei kuitenkaan kannattaisi joustaa aikataulusta, jos eri järjestöjen välillä ei ole kilpailua ruoasta. Kahden vuorokauden varoaika antaisi paitsi enemmän pelivaraa myös enemmän tuotteita, kun elintarvikkeiden myyntiajasta jäisi ainakin päivä käyttämättä. Kaupan pitäisi siis todennäköisesti varata entistä enemmän viimeisen käyttöpäivän tuotteita eli ennen kaikkea lihaa. Ilmastonmuutoksen heikentämää ruokaturvaa parannettaisiin siis ilmastonmuutosta edistämällä.
Lyhyen aikaa säilyviä parasta ennen -päivällä merkittyjä tuotteita saisi aloitteen mukaan jakaa enintään viiden vuorokauden ajan erääntymisestä. Esimerkkeinä tällaisista tuotteista on annettu jukurtti, maito ja juusto. Viiden vuorokauden raja on peräisin varmaankin samasta aivoilmavaivasta kuin juuston ja maidon säilyvyyden rinnastaminen.
Kun elämää pyritään suojelemaan hinnalla millä hyvänsä, päädytään näköjään sellaiseenkin ilmastoa kuumentavaan lopputulokseen, että dyykkauksen pitäisi edelleen pysyä kiellettynä. Aloitteen logiikka on aukoton: jos myymälä lahjoittaa jo kaiken käyttökelpoisen ruoan, jäljelle jäävä voi olla terveydelle haitallista, joten dyykkauksen kriminalisointi on oikeastaan tarpeellinen pelote.
Tällaista lakia, jolla varmistetaan, ettei kukaan saa tikkua sormeensa Titanicin kansituolista, Retten-rettelöijät ovat kiivaasti kannattaneet. Liike siis tuli julkisuuteen sillä, että aktivistit kutsuivat poliisin takavarikoimaan heidän dyykkaamansa ruoan. Nyt he liimaavat kämmen- ja jalkapohjiaan moottoritiehen, jotta valtiovalta säilyttäisi dyykkauksen laittomana. Aktivisteja ei tunnu alle 400 neliömetrin myymälöiden ruokahävikki huolettavan.
Poliisi on joutunut irrottamaan tiehen itsensä liimanneita mielenosoittajia veitsillä. Kuva: Der Pilger.
Lakialoitteen perustelujen mukaan Saksan vähittäiskaupan vuosittaisesta 490 000 tonnin ruokahävikistä lahjoitetaan 38 prosenttia. Parantamisen varaa on siis rutkasti. Toisaalta lahjoittaminen on vain tuhojen lieventämistä, kun onnettomuus on jo tapahtunut.
Jätehierarkian mukaan pitäisi ensisijaisesti vähentää jätteiden tuottamista. Nyt kun ruokahävikkiä aletaan EU:ssa tilastoida myymäläkohtaisesti, tulee mahdolliseksi uusi tehokas keino: ruokahävikin verottaminen. Hävikkiverolla saataisiin kaupat tilaamaan vähemmän ruokaa ja myymään suurempi osuus tilatusta ruoasta. Kun elintarvikkeet on kerran vaivalla kauppaan tuotu, niitä on hölmöä lähteä kuljettamaan ympäriinsä jälkimarkkinoita varten. Jättämällä tähteet dyykkareille hillitään hiilijalanjälkimarkkinoita.
Ilmastonmuutos on totta kai kytköksissä ruokaturvaan mutta ei siinä mielessä kuin viimeiseksi sukupolveksi identifioitunut aktivistijoukko sen tulee esittäneeksi. Ruoan kysynnän vähentäminen on ruokaturvamielessä kuin rahaa pankkiin laittaisi. Massiiviseen ruoantuotantoon perustuva ruokapankki taas on enemmän rahaa kuin hiiltä nielevä kompleksi.
Essen Retten – Leben Retten -aktivisteilla on ongelmallisen hävikkialoitteen lisäksi toinen vaatimus: maataloudessa pitää tapahtua ”käänne” vuoteen 2030 mennessä kansalaisraadin ehdotusten mukaisesti. Yhtenä ehdotuksena on dyykkauksen salliminen, eli ehkä se onkin aktivistien keskipitkän aikavälin tavoite.
Hyvästä ruokahävikkiteemasta huolimatta Retten-aktivismia ei kannata minusta Suomessa eloapinoida. Se, että liike saa aikaan paljon melua tyhjäkäyvistä autoista, ei poista sitä vaikutelmaa, että onhan tämä jumalaista teatteria, kun perunat istutetaan liittokanslerinviraston eteen mutta lannoite kannetaan maatalousministeriöön. Ainakin jos minulla olisi sormeni pelissä, ensisijaisena vaatimuksena olisi dyykkauksen muuttuminen yhteiskunnan silmissä vääryydestä oikeudeksi.
Onnen tongintaa 
Kiitos, Onni, todella mielenkiintoisesta ja tuoreesta analyysista itselleni täysin tuntemattomasta aihepiiristä! Olen kanssasi samaa mieltä, että valitettavasti kulttuurikriittiseen, ekologisesti ajattelevaan ja usein vasemmistolaiseen kapinaporukkaan on pesiytynyt vauraissa länsimaissa yltiöpaattisen turvallisuuden vaatimisen kulttuuri ja välillä suoranainen autoritaarisuuden kaipuu. Uskon, että syynä on materialistisen kulttuurimme antama arvo materiaalisille iloille ja niiden säilymiselle. Tässä on toki myös hyviä puolia, mutta huonoihin puoliin kuuluu melko hengetön elämä, jonka tärkeintä sisältöä on saavutettujen etujen optimointi ja vaaliminen, mihin linkittyvät kasvavat turvallisuusvaateet.
Turvallisuusajattelu on taas aika vaikeaa, joten ylilyönteihin on helppo sortua. Ihmisen mieli ei osaa hahmottaa kunnolla eroja häviävän pienen ja pienen, mutta merkittävän tapahtumatodennäköisyyden välillä. Tämä taas johtuu siitä, että häviävän pientä todennäköisyyttä ajatellessa pitäisi ihmisen pystyä kuvittelemaan valtavan kokoinen nimittäjä, mikä on hyvin vaikeaa. Valtava nimittäjä (vaikkapa miljoona ihmistä) supistuu väkisinkin hahmotettavan kokoiseksi, mikä voisi esimerkissämme olla vaikka 500 ihmistä. Tähän liittyen, olen mielestäni joskus törmännyt kirjaan, jossa turvallisuusyhteiskuntaa käydään läpi kriittisestä näkökulmasta, mutta en saa enää nimeä päähäni.
On ollut hämmentävää huomata, kuinka antifasistiset vasemmistolaiset koronan uhatessa kannattivat valtion kurinpitoa. Ristiriitaisinta väkeä olivat ne ihmisoikeuksien puolesta ikänsä puhuneet kulttuurityöläiset, jotka haikailivat elinkeinovapautta niin, että kansa jaetaan ”terveysturvallisesti” vuohiin ja lampaisiin. Nyt taas melkein koko vasemmisto, jolle rauhanaate on perinteisesti ollut tärkeää, tuntuu intoilevan aseiden toimittamisesta sotaa käyvään maahan.
Toiveena näyttää olevan se, että joku muu taistelee meidän turvallisuutemme puolesta. Että joku muu kärsii sitä ”vilua ja nälkää”, johon filosofi Timo Airaksinen Porsche autotallissaan suomalaisia ”Ukrainan sekä demokratian puolesta” valmistelee. Ja sitä kummastellaan, kun päättäjät eivät saa ilmastonmuutosta aisoihin karsimatta mistään hyvästä niin, että samalla hoitajat saavat ansaitsemansa palkankorotukset ja lopetetaan rasistisiksi väitetyt toimet, joilla on haluttu estää lisäväkeä pääsemästä pyramidihuijauksen huipulle.
Muistelemasi kirja saattaa olla Hille Koskelan Pelkokierre – pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. Olet varmasti oikeassa materialistisen kulttuurin syypäisyydestä. Koko koronan torjunta oli lukujen hallintayritystä, eikä mielen hyvinvoinnille annettu painoarvoa. Toisaalta yksisilmäinen idealismi sokeuttaa sivuuttamaan aineellisen hyvinvoinnin: kamppailu ilkeää diktaattoria vastaan on toki jaloa, mutta onko se kaiken inhimillisen kärsimyksen arvoista, kun kymmenien vuosien jälleenrakennuksen jälkeen ei elo ympäristökriisien koettelemalla planeetalla ole välttämättä muutenkaan mitenkään auvoista?