Pantinvenytystä, osa 3: Muistiinpantattua, osa 1

Viimeisen panttijuttusarjan kääntyessä elämänsä ehtoopuolelle on aika ravistella muistikirjan välistä eli tiedostosta tongittavat.rtf yksittäiset ideat, joista ei ole kokonaisen blogikirjoituksen aiheeksi.

Panttikuittien säilyvyys

Siitä on muutamasta toiseenkymmeneen vuotta, kun näin Ruotsissa pullonpalautusautomaatin vieressä lapun, jonka mukaan panttirahat piti lunastaa muistaakseni kahden kuukauden sisällä. Suomessa en ole vastaavaan törmännyt, vaikka jotkut väittävät jopa, että kuitti olisi voimassa vain saman päivän loppuun.

Vanhoja pullonpalautuskuitteja vierekkäin.

Lunastamatta jääneitä pullokuitteja, joista vanhimmat olivat kuvaushetkellä melkein kuusivuotiaita. Alarivin kolme viimeistä olen löytänyt; viiden euron kuitti oli vuosia sitten päällimmäisenä taloyhtiömme sekajätteissä.

Laki velan vanhenemisesta vaatisi avatuakseen varmaan jonkinlaisia oikeudentajuntaa laajentavia aineita. Neljä(s) pykälä sanoo, että velan yleinen vanhentumisaika on kolme vuotta. Toisaalta jos kysymys on ”toistaiseksi myönnetystä” velasta, se vanhenee kymmenessä vuodessa. Mutta sitähän olen juuri selvittämässä, onko panttikuitti myönnetty toistaiseksi! Vähän ihmetyttää sekin, miten toistaiseksi myönnetty voi sittenkin olla vain kymmeneksi vuodeksi myönnetty.

Kolmaalta talletukset tai ”muut yleisöltä otetut ja vaadittaessa takaisin maksettavat varat” eivät vanhene ollenkaan. Jos kaupan nurkassa yksin pullojaan palauttavakin on yleisöä, pitää ilmeisesti olettaa, että koko maailma on näyttämö. Kannattaa myös huomata, että jos velkoja on luonnollinen henkilö eli niin sanottu ihminen, vanhentumisaika on 25 vuotta.

Vaikuttaakin siltä, että huomio kannattaa ensisijaisesti kiinnittää pullonpalautuskuitin luonnolliseen vanhenemisaikaan. Lompakossa on nimittäin yleensä sen verran lämmintä, että lämpöpaperi alkaa hikoilla mustettaan pois.

Olen joskus tämmöisistä jemmakuiteista, joiden viivakoodit ovat menneet lukukelvottomiksi, luetellut kassalle kelvanneet luvut. Tällaisessa menettelyssä on pieni petoksen mahdollisuus, sillä panttikuitin arvo on tarkistusnumeron ohella ainoa muuttuva osa viivakoodin numerosarjassa. (Joo, taisin tosiaan murtaa niiden koodin.) Näyttäisi myös siltä, että yli tuhannen euron edestä ei kannata palauttaa kerralla, sillä mittari saattaa pyörähtää ympäri.

Huoneenlämmössä panttikuitit ovat säilyneet kuin valmiskermavaahto. Kävin lunastamassa pitkälti yli viisi vuotta vuotta vanhoja kuitteja. Lidl, K-supermarket ja Alko antoivat mutinoitta rahat kouraan. Kiittäähän viiden vuoden korottomasta lainasta lähinnä pitäisikin. S-marketin kassa kysyi, tuleeko mitään muuta, enkä siihen hätään tai edes tähän päivään mennessä keksinyt, mitä se voisi olla.

Missään liikkeessä ei enää pyydetty allekirjoitusta nostaessani panttirahat käteisenä. Olisikin kiinnostavaa kuulla, minkälainen kavallus estetään sillä, että sutaisen kuittiin O. T. Tai ehkä tarkoituksena onkin ollut ohjata käyttämään pantit kaupan oleviin tuotteisiin.

Panttikuitti toisessa kaupassa

Panttikuitti ei siis vanhene, mutta sen pantit vastaanottanut kauppa saattaa kupsahtaa. Joskus taas kuitin lunastaminen saattaa unohtua eikä huvittaisi laatia myynti-ilmoitusta.

Voiko siis pullonpalautuskuitin viedä eri kauppaan kuin mistä sen on tuonut? Vastaus siihen, saako niin tehdä, on selvä: ei tietenkään, siinähän kaatuvat rahanvaihtajain pöydät ja Passeli. Koska panttitiedot lähtevät automaatista automaattisesti automaattivalmistajalle ja sieltä Palpalle, kuitin tulostanut palautuspiste saa hyvityksen riippumatta panttikuitin kohtalosta. Ei ole tietenkään mukava pulittaa panttirahoja, jos toinen kauppa käärii Palpan hyvitykset.

Kauppiaat tietysti kyräilevät toisiaan, mutta voisi kuvitella, että osuuskaupan sisällä ei oltaisi niin mustasukkaisia rahan jakaantumisesta samanväristen kauppojen välillä. Keskisuomalainen S-kauppaketju Keskimaa ehtikin ilmoittaa Keskisuomalaisessa, että panttikuitit lunastetaan ketjun kaikissa myymälöissä. Se oli kuitenkin fantasiaa.

Kolmen Alepa-kaupan pullonpalautuskuitit vierekkäin.

Erehtymisen vaaraa ei ole ja on.

Kokeilin toisen kaupan panttikuitin lunastamista kolmessa lähikaupassani. Peiteoperaation henkeen kuului, että väärän myymälän kuitti oli piilotettu oikeiden kuittien sekaan.

Alepa 27:ssä kassa huomasi heti Alepa 40:n kuitin, joka oli kuin ruma ankanpoikanen nopean ja kiiltävän pullokoneen ruumiintuotteiden keskellä.

Alepa 11:ssä kassa äkkäsi käenpoikasen, joka tosin vertauskuvana on mitä ontuvin, sillä kuitit olivat niin yhdenmukaiset, että Alepa 40:n kuitin olisi luullut menevän täydestä kuin väärä raha, mutta nyt se olikin palautuva synnyinseudulleen kuin vaelluskala.

Alepa 40:n kassajonossa minulla oli 35 euron panttikuitit kädessäni aihetta myhäilyyn – ei tietenkään rahan vaan kokeeni takia. Kun kassalla ollut vanha tyttö eli nuori nainen moneen kertaan varmisti edelläni olevan asiakkaan paistopisteostosten hintaa taulukosta, mietin nyt juttu tää onnistuu. Toivottavasti 1,10 euron mittaisesta petollisuudestani ei koitunut ikäviä seuraamuksia. Ja ennen kuin joku syyttää minua sukupuolisesti syrjivästä asenteesta, niin kyse on vain tarinaan syvyyttä tuovasta miljöökuvauksesta. Nuoria naisia olivat ne muutkin kassaneidit.

Sille, että panttikuittien ei haluta kulkevan kauppojen välillä, voi olla myös ääneen lausumaton selitys. Nettikeskusteluissa esitetään aina välillä, että konetta ei voi erehdyttää (esimerkiksi pantittomiin tölkkeihin liimatuilla viivakoodeilla). Siten petos realisoituisi vasta vääryydellä hankittua panttikuittia lunastaessa.

Jos näin todella on, kuitin voisi viedä erehdyttämättömän vaan ei erehtymättömän automaatin luota väljemmille vesille toiseen kauppaan. Tai kuitin päällä voisi istua vaikka pitkälti yli viisi vuotta, tai missä ajassa valvontakameratallenteet nyt vanhenevatkaan. Kannattaa kuitenkin olla varovainen lain kirjaimeen vedotessa, sillä syyttäjälaitos on viime aikoina ollut taipuvainen moralismiin.

Koulujen panttikeräykset

Keräsin viime vuonna eräästä lukiosta 150 euron ja 10 sentin panttitulot. Aloitin urakan lokakuussa, kun kouluisäntä mainitsi, että siivoojat tyhjensivät pulloille ja tölkeille varatut jäteastiat sekajätteisiin. Pelastin suunnilleen jätesäkillisen joka viikko, mutta saatoin toki samalla sotkea jonkun jätekatoksessa käyvän dyykkarin kuviot.

Vuodenvaihteen jälkeen minun ei tarvinnut enää vaivautua. Eräs opiskelija oli ilmeisesti ottanut mallia touhuistani ja alkanut kerätä päivän päätteeksi pantit talteen. Minulle muutos oli pelkästään helpotus, vaikka helposti sitä kiintyykin kaikkeen roskaan.

Roskakorit energiajätteelle sekä juomapulloille ja -tölkeille koulun tiloissa.

Kuvan lavastettu tilanne ei liity tapaukseen.

Yleensäkin jos näkee julkisissa tiloissa lajitteluastioita, hyvä lähtöoletus on se, että kaikki menee sekajätteisiin. Osa ihmisistä ei nimittäin välitä eri kierrätysjakeista tuon taivaallista, eikä muovinsekaisesta biojätteestä multaa kannata valmistaa.

Esimerkiksi koulussa voi kysyä siivoojilta, mihin panttipullot menevät. Jos niillä kohennetaan taukotuvan tarjoilua, kannattaa vinkata artikkelini panttitulojen verotuksesta. Jos pullot menevät roskiin, niin ei muuta kuin keräämään!

Kaksi pientä muovipulloa. Toisessa ei ole etikettiä, ja korkin päällä on musta teippi. Toinen on ympäröity täysin mustalla teipillä, mutta korkin teksti on näkyvissä.

Vasemmalla laudaturin arvoinen suoritus. Oikeanpuoleiselle pullolle nolla puoltoääntä.

Ylioppilaskirjoituksissa on paikallaan siemailla/siemailtava energiajuomaa, jottei elimistön matala-asteinen tulehdus vain herkeä kesken koetuksen. Etiketit pitää kuitenkin peittää, koska omien papereiden lukeminen on sallittua vain vessan suojassa.

Teippiä kuluu Hangosta Utsjoelle ulottuvan lukioverkoston vaikutuksesta pitkiä pätkiä. Toiminta on kaksin verroin surkuteltavaa, kun kierrätyskelvottomalla teipillä tehdään juomapakkauksesta kierrätyskelvoton.

Yksitoista tölkkiä, joiden tekstejä on peitetty eri tavoin teippaamalla.

Teippauksesta näkyy, mille alalle opiskelijalla on taipumusta. Pakkausteippiä varastotyöntekijällä, haavateippiä sairaanhoitajalla (tunnollisesti peitetty sekin, minne ei yleensä katsota), kinesioteippiä voimistelijalla (urheilulukiossa), erkkaa lätkänpelaajalla (vauhdissa pudonneet osat kiinnitetty mukaan). Taiteilijan tölkissä on tarkasti sommitellut värit. Teologin tölkki on umpioitu jeesusteipillä. Insinööri käyttää teippiä vain paperin kiinnittämiseen. Kotiäidillä on teippiä ja talouspaperia iloisessa sekamelskassa. Filosofi käyttää kaksipuolista teippiä (ei kuvassa). Elastinen varusteteippi (ei myöskään kuvassa) on kaupallisen wannabe-räppärin valinta. Maalarinteippiä, suojausteippiä ja sähköteippiä käyttäneet voivat siirtyä suoraan raksalle: huonosti suunniteltu on puoliksi tehty, paitsi mitä nyt suuaukko on tukittu erittäin huolellisesti. ”Huutista” jos tuo viimeinenkin on mennyt läpi selityksellä ”nokun rulla loppu”!

Ratkaisu olisi kuitenkin yksinkertainen. Jos oma vesipullo ei muka riitä, juoma kannattaisi ostaa muovipullossa. Siitä voi yleensä irrottaa etiketin. Kokeen jälkeen etiketin voi liimata takaisin, ja näin pullo kelpaa taas palautusautomaattiin.

Aivan kaikkia noccosuutteita ei kuitenkaan saa pullotettuina. Tällaisissa tapauksissa tölkin voisi kääräistä käytettyyn paperipussiin, joka kiinnitettäisiin parilla teipillä. Näin saataisiin myös elvytettyä paperipussista juomisen väljähtämään päässeitä perinteitä.

Pantinvenytystä, osa 2: Juomapakkausten panttijärjestelmä pitäisi lakkauttaa

Vaalimme tapoja, jotka ovat syntyneet nyt jo poistuneisiin tarpeisiin ja joiden noudattamisesta on tässä ajassa enemmän haittaa kuin hyötyä. Kättelimme koronakevääseen asti hanakasti toisiamme, vaikka miekkojen sijasta olimme pitkään kantaneet käsissämme lähinnä pieneliöitä. Toisaalta käsiä pestään nykyään sellaiseen tahtiin, että pakko-oireiset kokevat tulleensa kulttuurisesti omituiksi ja kättelemättömyys vaikuttaa jäänteeltä niiltä ajoilta, kun kädet vielä olivat tautipesäkkeitä.

Takapuolten pesemiseen hygieniabuumi ei ole yltänyt, vaan ne on pidetty visusti sottaisina ikään kuin tikku, sammal ja vessapaperi olisivat alan uusimmat innovaatiot. Entä jos Jari Tervon isännöimään Entä jos? -ohjelmaan tarvittaisiin joskus täytteeksi kymmenen sekunnin keskustelu? Silloin voitaisiin entäjossitella sitä, millainen maailma olisi, jos käsisuihku olisi jäänyt keksimättä. Loput viisi sekuntia kuunneltaisiin Jani Halmeen naurua.

Suuri määrä erivärisiä ja -muotoisia lasipulloja sivulta päin kuvattuna.

Jos keskittyy jäteongelman yhteen kaistaleeseen, kaikki muu sumenee.

Pullojen palauttelu alkoi Suomessa 1950-luvulla. Lasiset pullot pestiin ja täytettiin uudelleen, ja tätä kiertotaloustyötä harjoitettiin keskimäärin yli 30 kertaa. Tuolloin ei ollut vielä tajuttu niin kuin nykyään, että palautettu pullo kannattaa lyödä rikki, jotta sirpaleista voi sitten valmistaa uuden pullon.

Uudelleentäytettävät muovipullot otettiin käyttöön 1980-luvulla. Kenellekään ei ilmeisesti tullut mieleen, että pullon olisi voinut murskata uusien pullojen raaka-aineeksi heti palautuksen jälkeen kuten nykyään. Sen sijaan pullo kiersi järjestelmässä vajaat 20 kertaa.

Pesupuuhat loppuivat kuin seinään vuonna 2008, kun kertakäyttöiset juomapakkaukset alkoivat saada osakseen uudenlaista verokohtelua. Käytettyjen pullojen rikkomatta jättäminen oli osoittautunut tieteellisestikin ihmisluonnon vastaiseksi. Nimittäin vain murto-osa löydetyistä arkeologisista saviastioista on ollut ehjiä. Ei ollut myöskään kovin myyvää, että juomat erottuivat toisistaan vain etiketeiltään ja pullot olivat toistensa kopioita kuin jossain Pohjois-Koreassa.

Kertakäyttöpullot otettiin mukaan uudelleenkäyttöön perustuneeseen panttijärjestelmään, koska se oli ja on ehtona haittaveron välttämiselle. Historiallisista syistä päätettiin siis suosia yhden jätelajin kierrätystä.

Miksi litran maitotölkissä ei ole 40 sentin panttia? Onhan kartongin kierrätys tärkeää, jos halutaan säästää metsiä hiilinieluiksi. Entä miksei banaanin kuoria palauteta kauppaan panttia vastaan? Sekajätteestä lähes 40 prosenttia on biojätettä, eli hukkaamme valtavat määrät fosforia, joka on ehtyvä luonnonvara. Panttijärjestelmää on turhaan odotettu sähkölaitteisiin, joita näen sekajäteastioissa jatkuvasti ja joissa voi olla paljonkin kalliita metalleja. Elektroniikkaromua saavat Helsingin kantakaupungin parisataa tuhatta asukasta palauttaa Kierrätysinfon mukaan kokonaista kolmeen paikkaan. Pullonpalautusautomaatteja on enemmän jo yhdessä prismarketissa.

Panttitölkkien alumiini on maankuoren yleisin metalli. Muovia panttipulloihin riittää vähintään niin pitkään kuin öljyä jalostetaan eli liian pitkään. Panttipullojen lasin pääraaka-aineesta hiekasta sen sijaan on pulaa ainakin rakennusalalla.

Pantti tarvittaisiin kiireellisesti myös tupakantumppeihin. Yksi juomapakkausten panttijärjestelmän nykyperusteluista on nimittäin se, että pantit vähentävät luonnon roskaantumista. On tietysti tehokasta, että köyhät saadaan siivoamaan katuja ja puistoja minipalkkiolla, mutta tehokkainta olisi ehkäistä järjestyksen häiritseminen jo ennalta. Erkki Tuomiojan ja 39 muun kansanedustajan vuonna 2018 tekemä kysymys järjestyslakiin otettavasta roskaamisrangaistuksesta ei saanut ministeriä innostumaan. Hallinnollista roskasakkoa ajanut kansalaisaloite keräsi vain noin 900 allekirjoittajaa enemmän.

Jätteenhuoltajat pyrkivät viestimään, että kierrätys on helppoa ja siitä saa hyvän mielen. Se pitääkin paikkansa, paitsi että panttien välityksellä kierrättäminen on hankalaa ja melkein aina tulee huonolle tuulelle ja joskus hermostuu. Oman talon jätepisteelle ei ole pitkä matka kierrättämään, ja sieltä tarttuu aina jotain kivaa matkaan. Kauppaan sen sijaan pitää lähteä erikseen, ja tuliaisena on silkkaa rahaa.

Palautan vuosittain tuhansia pantillisia tölkkejä ja vähän pullojakin, yleensä lähikauppaan. Yritän välttää ruuhkapäiviä ja -kellonaikoja, etten joutuisi jonottamaan. Ainoa varma aika on ollut aamukolme, paitsi tietysti silloin, kun palautusautomaatti on epäkunnossa. Koska rakkineet reistailevat tämän tästä, aina pitää olla varasuunnitelma valmiina. Periaatteessa kaupan pitäisi vastaanottaa pantit vaikka sitten käsipelillä, mutta se on täysin teoreettinen mahdollisuus eikä kaupan henkilökuntaa haluaisikaan vaivata yhtään, kun varmasti heitä ruoan roskiin heittäminen jo kuormittaa aivan riittävästi.

Joka kolmannella tai neljännellä kerralla henkilökuntaa pitää joka tapauksessa häiritä, kun automaatin säiliö täyttyy. Joskus riittää litistettyjen pakkausten kasan kasaan painaminen, mutta yleensä säiliö pitää vaihtaa, jolloin mahdollisen minuuttiaikataulunsa voi suosiolla unohtaa.

Panttiautomaatin täydet tölkki- ja pullosäiliöt esiin vedettyinä lähikaupassa.

Pieni säiliö ja ”pieni hetki”.

Kun tahmaiset tölkit on palautettu, on toivottava, että kaljalta haisevat vain kädet eivätkä myös vaatteet. Valuvien tölkkien vuoksi kauppaan näkyy palautuvan panttien ohella moni edellisellä kerralla ostettu kierrätysmuovikassi joutuakseen heti poltettavaksi.

Pelkästään nämä oheishaitat saavat hyvin toimeentulevan järki-ihmisen nakkaamaan pullot roskikseen, mutta viimeistään itse pantinvarmennusprosessin ripeydettömyys vie ajatukset ajan vaihtoehtoiskustannuksiin. Jos Henry Ford olisi keksinyt niin nopean liukuhihnan kuin monissa panttiautomaateissa on, ensimmäinen T-mallin auto saattaisi hyvinkin valmistua Olkiluoto 3:n avajaisiin. Uusimmat automaatit ottavat kyllä pakkauksia vauhdikkaasti vastaan mutta myös tuuppivat niitä takaisin yhtä ahkerasti.

Automaattien kehittäminen on jämähtänyt menneeseen maailmaan, jossa panttipulloja piti käsitellä hellävaraisesti uudelleentäytön takia. Jos yhtään annettaisiin arvoa ihmisten ajalle, laitteista olisi kehitetty sellaiset, että panttipakkauksia ei aseteltaisi kuin konmariviikattuja sukkia laatikkoon vaan ne kaadettaisiin automaattiin kuin kierrätykseen menevä materiaali keräykseen.

Metallin ja lasin kierrätys onnistuu Suomessa tätä nykyä varsin kattavasti ilman kymmenien tai satojen tuhansien eurojen automaattejakin. Muovin uusiokäyttö sujuu parhaiten, jos eri muovilaatuja ei sekoiteta keskenään. Siten PET-pullojen kerääminen erikseen on perusteltua. Siihen ei tosin tarvita pantteja, sillä esimerkiksi paristojen keräys sujuu kaupoissa ihan ilman vaivalloista rahaliikennettä.

Muovipullojen kierrätysinto toki romahtaisi, jos pullopantit poistetaan. On kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi yhden jätelajin kierrätyksen pitäisi olla valtiovallan erityissuojeluksessa, kun valvojankin mielestä järjestelmä on kallis. Nyt tuhlataan suhteettomasti ihmisten aikaa sekä juoma-alan ja kauppojen rahaa siihen, että saadaan elintarvikekäyttöön kelpaavaa kierrätysmuovia, jolla voidaan edistää muoviin pakattujen tuotteiden myyntiä.

Uudelleenkäytön takia kehitetyn panttijärjestelmän venyttäminen kertakäyttötuotteisiin kertoo mielikuvituksettomuudesta. Myös ilmastonmuutoksen torjumisessa on haluttu luottaa teknologiaan ja markkinamekanismeihin.

Panimoala hykertelee, kun Palpan kaupalliset tiedotteet menevät mediassa läpi uutisina ja huomio saadaan pidettyä pakkauksissa. Kun keskitymme pakkausjätteeseen, unohdamme itse tuotteen ympäristövaikutukset. Suomessa saa hanasta puhdasta vettä, joten on hölmöä litkiä litrakaupalla muita juomia. Vaikka hyväksyttäisiin se, että ihminen on nautinnonhaluinen hölmö, voitaisiin hölmöläisyyden määrää edes yrittää pienentää hillitsemällä veden edestakaisin kuljettelua.

Isoissa pikaruokapaikoissa niin sanotut virvoitusjuomat eli näin tekevät rasvoitusjuomat tehdään uutteesta lisäämällä vettä. Samanlaiset laitteet pitäisi toimittaa jokaiseen paikkaan, jossa ihmiset haluavat peittää veden luonnollisuuden makuaineilla, makeutusaineilla ja kasvihuonekaasulla. Varmaan myös holiton olut olisi mahdollista tehdä kotona hanavettä maustamalla. Holtiton olut taas kannattaa tilata hanasta aina kun se on pullon tai tölkin vaihtoehtona.

Suuri määrä erivärisiä ja -muotoisia lasipulloja ylhäältä päin kuvattuna.

Kun tarkastellaan jätealaa kokonaisuutena, murskaava panttijärjestelmä näyttää keinotekoiselta.

Panttijärjestelmän alasajon voisi aloittaa poistamalla pantit lasipulloista. Sen jälkeen ainakin tietäisi aina varmasti, onko niissä panttia vai ei. Luonto ei suuresti kärsisi, sillä roskaajavähä-älymystö on siirtynyt pitkälti metalli- ja muovipakkauksiin. Eikä mitätön kymmenen sentin pantti ole muutenkaan enää motivoinut kaupunkien ilmaista puhtaanapitolaitosta keräämään painavaa pulloa matkaansa. Ehkä ainoana osapuolena ”helisemässä” olisivat taloyhtiöiden lasinkeräysastiat, joiden tyhjennysväliä pitäisi tihentää.

Lasin kierrättämättä jääminenkään ei olisi viheliäinen ongelma, koska pullon valmistaminen kierrätyslasista kuluttaa neitseellisiin raaka-aineisiin verrattuna vain 30 prosenttia vähemmän energiaa. Se on surkea surkeiden ratkaisujen, kuten polttomoottorin ja ydinvoimalan, prosentti.

Pantin poistuttua jäljelle jäisi juomapakkausvero 0,51 euroa litralta. Samalla veron voisi laajentaa kartonkiin pakattuihin juomiin. On aika vapauttaa Tukholman tautiin sairastuneet suomalaiset panttivangit.

Pantinvenytystä, osa 1: Ilmoitin verottajalle 860 euron panttituloni – virkamies kommentoi verosuunnitteluideoitani

Suomalaisesta iloisesta veronmaksajasta tulee viiden vuoden välein mätäkuun alla vihainen verovälttelijä. Heinäkuussa 2011 sanomalehti Karjalainen keksi, että pullojen ja tölkkien panteista saatavat tulot pitää ilmoittaa verottajalle. Tiedon leviäminen sai muun muassa Ylen linjat kuumenemaan. Heinäkuussa 2016 Aamulehti toisti tempun, ja jälleen saivat lukuisten lehtien lukijat pöyristymisen aihetta.

Esitäytetyn veroilmoituksen päällä kaksi Karhu-oluttölkkiä ja rytistetty Koff-tölkki.

Vuoden aikana kerätyt panttitulot ilmoitetaan täydentämällä esitäytettyä veroilmoitusta seuraavana keväänä.

Panttitulojen verottaminen nostattaa tunteita siksi, että panttien kerääminen on yleishyödyllistä työtä. Ihmiset ovat niin reiluja, että he myöntävät mielessään verovapauden panttien kerääjille, jotka siivoavat heidän puistoon jättämänsä juomapakkaukset paljon halvemmalla kuin kaupungin palkkaamat työntekijät.

Tärkeää on myös se, että panteista ei yleensä kerry kadehdittavia rahoja. Jos joku alkaa oikeasti tienata panteilla, hän voi olla varma siitä, että toiminta tulee verottajankin tietoon. Lisäksi monet keräävät satunnaisesti pulloja, eikä heistä ole kohtuullista, että muutaman euron panttikuitteja pitäisi säästää veroilmoitusta varten.

Perustelut verottomuudelle käyvät järkeen, mutta se ei tarkoita, etteikö niistä puuttuisi logiikkaa. On nimittäin valtavasti vapaaehtoistyötä, joka lähinnä tuottaa kuluja tekijälleen. Panttien keräämisestä saa sentään rahaa. Tulot ovat vaivannäköön nähden pienet, mutta toisaalta harva työ on yhtä mielekästä ja tyydyttää ihmisen mielenterveydelle keskeistä etsimisviettiä. Pienituloisuutta on myös pyritty ottamaan lainsäädännössä huomioon. Sitä sanotaan verotuksen progressioksi.

Tuloverolaissa on joitakin poikkeuksia. Muun muassa luonnosta kerättyjä marjoja, sieniä, käpyjä ja mahlaa sekä äidinmaitoa saa tietyin edellytyksin myydä verottomasti. Tämän joukon jatkoksi SDP:n kansanedustaja Tytti Tuppurainen ehdotti vuonna 2016 ”eräiden juomapakkausten valmisteverosta annetun lain (1037/2004) 3 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetun toimivan palautusjärjestelmän mukaista korvausta juomapakkauksen luovutuksesta”. Panttipulloja ja -tölkkejä siis.

Lakialoitteen kohtalosta kertonee riittävästi lähetekeskusteluun osallistuneen puoluetoverin Sanna Marinin puheenvuoro: ”Se on valitettavaa, että täällä salissa ei nytten ole yhtään hallituspuolueen edustajaa paikalla, kun edustaja Tuppurainen esittelee lakiesitystänsä, joka nimenomaan tarjoaa keinon purkaa normeja sellaisessa tilanteessa, jossa niitä ei käytännössä tähänkään asti olla noudatettu.”

Meillä on siis monelle oleellinen tulonlähde, jonka pimittäminen verottajalta on eduskuntaa myöten tunnustettu maan tapa. Ei ehkä 430 miljoonan euron maan tapa mutta tapa kuitenkin. Selvitin Verohallinnosta, miten voin toimia, jos en halua elää maassa maan tavalla.

Muistikirjaan merkitty vuoden 2019 panttituloja. Vieressä pullonpalautuskuitteja.

Panttitulot on helppo laskea veroilmoitusta varten, kun palauttaa pantteja tasasummilla (32 tölkkiä + 2 lasipulloa tai keskikokoinen muovipullo = muovikassillinen = 5 euroa). Eikä tarvitse käsitellä kolikkoja kassalla.

Keräsin viime vuonna panttituloja 860 euroa ja 10 senttiä. Miten ilmoitan ne verotuksessa, ylitarkastaja Petri Manninen?

”Sinun pitäisi ilmoittaa ne veroilmoituksessa muuna ansiotulona.”

Onko mitään ylärajaa, kuinka paljon näin voi ilmoittaa panttituloja, vai tuleeko joitain muita velvollisuuksia vastaan?

”Arvonlisäveroa joutuu maksamaan, jos menee 10 000 euron raja vuodessa rikki.”

Tuleeko verovelvollisuus siinä vaiheessa, kun ottaa pantin haltuunsa, vai siinä vaiheessa, kun lunastaa sen?

”Lunastushetken mukaan, silloin kun saa rahat.”

Viime vuonna roskiksesta keräämistäni panteista ainakin 500 euroa tuli yhdeltä meidän talon asukkaalta. Erehtymisen vaaraa ei ole, sillä Iljan kaljan juontia ei voi kukaan jäljitellä. Entä jos koputtaisin hänen ovelleen ja sopisimme, että hän lahjoittaa tölkkinsä minulle ja jättää ne roskikseen haettavakseni?

”Jos hän haluaa lahjoittaa ne pantit, hän voi sen tehdä. Lahjaveron alaraja on 5 000 euroa. Jos lahja jää sen alle kolmen vuoden aikana, lahjaveroa ei mene. Lahjoista pitäisi tehdä lahjaveroilmoitus, jotta niille määrätään lahjaverotusarvo. Se on tässä tapauksessa varmaan se raha, jonka panteista saa, kun ne vie kauppaan”

Voisiko ajatella, että roskiksen viereen siististi asetettu pullokassi olisi jätetty lahjoitustarkoituksessa?

”Emme ole tätä asiaa sen enempää miettineet, kun nämä pullopanttiasiat eivät ole yleensä mikään käytännön ongelma olleet. Ne eivät ole Verohallinnon painopistealueita, eikä tuollainen ole tullut vastaan. Jos lahjoittaja ja lahjansaaja eivät tunne toisiaan, se lahjoitustarkoitus tietysti siinä vähän mietityttää.”

Jos annan löytämäni pantit jollekulle toiselle, joudunko itse maksamaan tuloveroa?

”Ei mene mitään veroa.”

Voin siis antaa keräämäni pantit vaimon palautettaviksi. Panttien arvo jää kolmessa vuodessa enintään 3 000 euroon, enkä varmasti aio antaa vaimolle 2 000 euron edestä muita lahjoja kolmen vuoden aikana. Näin toimien löytämistäni panteista ei siis tule veroseuraamuksia?

”Ei periaatteessa, mutta verotusmenettelylaissa on veronkiertopykälä. En tiedä, miten se tähän soveltuu, kun ei ole mitään oikeuskäytäntöä eikä tätä ole kirjallisuudessakaan sen enempää käsitelty.”

Kysytään vielä ylimatriarkka Onneli Tonkijan mielipidettä. Haluaisitko palauttaa muutama tuhat panttia vuodessa, jotta minun ei tarvitsisi maksaa niistä veroa?

”Mehän voidaan vaan sanoa, että minä olen ne palauttanut.”

Niin, se olisi sinulle vaivatonta, kun ei tarvitsisi raahata kauppaan tuhansia kaljatölkkejä. Yritetään nyt kuitenkin olla petokseen syyllistymättä.

”Mitä jos annan ne sinulle takaisin?”

Ja minä kun luulin olevani kekseliäs vero- ja kotityövälttelijä.
 

Pantinvenytystä on panttijuttujen viimeinen tuotantokausi. Edelliset olivat Keksintöä pukkaa, kun juomaa pakkaa ja Panttisalaisuudet.

Koronavirus paalutti uskon ihmisyyteen

Koronaepidemia tuntuu palauttaneen uskon ihmisyyteen. Ihmisten halu auttaa on ihastuttanut. Ainakin kaupassa on moni luvannut käydä muiden puolesta. Itse en ole luvannut, koska sinne tuskin kannattaa tässä tilanteessa äkkinäisen uskaltautua ja ilmeisesti aiheuttaa hämmennystä, jos kertoo etukäteen, mitä eläinperäisiä tuotteita ei suostu ostamaan.

Totuus lienee kuitenkin se, että vapaaehtoistyön määrä on romahtanut. SOS-Lapsikylän Mummun ja Vaarin tuvat ja sairastuvat kun ovat huono yhdistelmä.

Korona tuntuu myös palauttaneen ihmisyyteen uskon. Valtakunnan vakavin koomikko Iikka Kivi tvitteröi 17. maaliskuuta: ”En pelkää koronakriisiä. Pelkään sitä, että tämäkään ei saa meitä muuttamaan suuntaa. Pelkään, että emme ymmärrä, että tämä on viimeinen varoitus.”

Näin tieteeseen vannovankin puheeseen tulee samanlaisia sävyjä kuin Herran käyttämälle lääkärille Pekka Reinikaiselle, jonka mukaan covid-19 voi olla ”Jumalan varoitusmerkki Suomen kansalle”.

Omasta mielestäni korona ei ole varoitus vaan harjoitus. Ihmisten on hyvä oppia, että päivittäistavaran varastoinnin ulkoistaminen kauppaan on yhtä kestävää kuin päivittäistavaran valmistamisen ulkoistaminen Kiinaan.

Onneksi saimme valmiustilan rauhan aikana, eräänlaiset kevytpoikkeusolot. Meillähän on vielä kaikki ihmisarvoisen elämän edellytykset: netti, vesi, sähkö. Me luku- ja kirjoitustoukat selviäisimme toki jotenkuten ilman nettiä, mutta mitä muut tekisivät, jos Netflix tai Areena eivät toimisi? Mahdollisesti tutustuisivat puolisoihinsa, minkä jälkeen voisikin lopettaa puheet rauhan ajasta.

Jos vedenjakelu keskeytyisi, vessapaperille olisi vihdoin käyttöä. Tällöin tosin peräpeiliin jäävistä jäämistä eroon pääseminen olisi kerrostalo-oloissa vain murto-osa jäteongelmasta. Pitkän sähkökatkon aikana asunnoista karkaisi kaukolämpö, vaikka ilmaston kehittyessä enemmän tarvetta voi olla kylmälle, ainakin niillä, jotka kriisien koittaessa hamstraavat jäätelöä.

Vessapaperirullia pinossa wc-istuimen päällä käsisuihkun vieressä.

Koronaepidemiassa on ollut kaksi lohdullista puolta: Ihmiset ovat valistaneet toisiaan siitä, että viime kädessä perän voi puhdistaa kädettä käyttäen bidettä. Lisäksi näitä osittain tai kokonaan käyttämättömiä vessapaperirullia ei ole vähään aikaan löytynyt roskiksesta (paitsi tietysti Solmumaakarilta viime viikolla kaksi ylimmäistä).

Jos jatketaan uskonnollisella sanastolla, koronakriisiä voidaan nimittää rangaistukseksi ilmastosynneistä. Ei ole maatapitkinmatkaajien vika, että virus valtasi maapallon ennennäkemättömän nopeasti.

YK:n ympäristöohjelman johtaja Inger Andersen on sanonut, että koronaviruspandemia ja ilmastonmuutos ovat ”viesti luonnolta”. Valitettavasti tällainen viestittely on suurimmalle osalle ihmiskunnasta paljon kryptisempää kuin erilaiset jumalalliset ilmoitukset.

Alkuun ympäristön tila paranee, kun ihminen hellittää kuristusotettaan luonnosta. Kiinassa Hubein maakunnassa tehtaiden alasajo vähensi kahdessa kuukaudessa kuolleisuutta arviolta kymmenillätuhansilla. Tosin maakunnan pääkaupungin Wuhanin sairaaloissa syntyi kertakäyttöastioista jätettä neljä kertaa enemmän kuin tavallisesti.

Ongelma on siinä, että ilmastonmuutoksen torjuminen vaatisi hiljentämään tahtia pysyvästi. Nyt ihmiset ovat Suomessa joutuneet luopumaan vasta matkailusta ja ylimääräisistä palveluista (ja osa sen takia työpaikastaan, joskaan huippu-urheileva osa ei henkilökohtaisesta uimahallistaan). Silti ihmiset panevat toivonsa siihen, että tämä maakuopassa eläminen lakkaa kesään mennessä. Sitten hukkaan menneet viikot otetaan takaisin korkojen kera.

Ihmiskunnan uurastus koronaviruksen torjumiseksi on saanut monet toivomaan, että sama tarmo tarttuisi ilmastonmuutoksen ehkäisemiseen. Helsingin Sanomiin on perustettu 13‑jäseninen koronaryhmä, vähän niin kuin poliisin karhuryhmä. Lehden ilmastokirjeenvaihtaja lopetti vuodenvaihteessa.

Se hyvä puoli koronakriisissä on ilmastokriisiin verrattuna ollut, että kukaan ei ole päässyt sanomaan, että yksittäisten ihmisten toimilla ei ole mitään merkitystä samaan aikaan, kun Kiina ei tee mitään. Sekin on ollut mukava näky kulutuskriittisille silmille, että sanomalehdestä ovat mainokset lähes hävinneet. Enää mainostetaan lähinnä mainoksia ja vähän myös yhä ajankohtaisempia SOS-Lapsikylän testamentteja. Siitä huolimatta elektroniikan ostelu on lisääntynyt.

En epäile hetkeäkään yhteiskuntamme kykyä sammutella ilmastonmuutoksen synnyttämiä tulipaloja, kuten tulvia. Sitä epäilen loputtomasti, miten innostuisimme välitöntä vaaraa epämääräisemmällä seuraussuhteella toimivaan uhkaan.

Suomessa kuolee pienhiukkasten vaikutuksiin 1 600–2 000 ihmistä vuosittain. Puun pienpolttoon lasketaan menehtyvän reilut 200 henkeä vuodessa ja satojatuhansia sairastuu. Riskiryhmään kuuluvat muiden muassa yli 75-vuotiaat, astmaatikot ja sepelvaltimotautia sairastavat. Tässä tapauksessa keuhkojen ääreisosiin kulkeutuvat hiukkaset eivät ole nostattaneet paniikkia. Ainoa, mitä noki on nostanut, on ilmaston lämpötila.

On ymmärrettävää, että ihmiset osaavat pelätä tartuntatauteja. Niitä on ollut jo 5 000 vuotta eli ensimmäisistä tiheästi asutuista kaupungeista lähtien. Samaiset 5 000 vuotta on Kiinassa ollut villieläinkauppaa. Emme tiedä tarkkaan, mistä koronapandemia sai alkunsa, mutta vegaaneja tuskin voimme syyttää.

Espanjassa koirat ovat koronakriisissä kokeneet välinearvonnousun. Maassa, jossa hyödyttömäksi muuttunut koira saatetaan hirttää metsästyskauden jälkeen onnea tuottamaan, koiria on saanut ulkoiluttaa koronaeristyksessäkin. Niinpä niitä on yritetty lainata, antaa vuokralle lenkin ajaksi, ja on yksi koiratarhakin tyhjentynyt. Suomessa on suunniteltu tyhjennettävän eläinlääkäriasemia hoitovälineistä, koska nyt ei solidaarisuutta riitä laji-, valtio- tai maakuntarajojen yli.

Viesti muille kuin ihmisille on selvä: vain vahvimmat jätetään henkiin. Tätä periaatetta on sovellettu menestyksekkäästi esimerkiksi Italiassa. Siellä kasvaa 10 miljoonaa sikaa vuodessa ja karjalle annetaan ”holtittomasti” antibiootteja. Lähes 11 000 italialaista kuolee vuosittain antibiooteille vastustuskykyisiin bakteereihin, jotka käyvät nyt kiinni koronaviruksen heikentämiin potilaisiin. Desinfiointiaineiden kulutus on suomalaisen siivousyrityksen mukaan kasvanut koronan vuoksi satoja prosentteja, vaikka virus ei nykytiettävästi leviä merkittävästi pinnoilta.

Koronavirus on herättänyt tutkijoissa valtaisan eläinkoekiiman. Kaikki lajit hiiristä apinoihin käydään läpi ja toivotaan, että edes geneettisesti manipuloimalla jokin niistä saataisiin reagoimaan virukseen samalla tavalla kuin ihminen. Näitä vaillinaisia tuloksia odotellessa meidän täytyy vain hyväksyä viruksen ihmisille aiheuttamat kärsimykset, koska meidän olisi mahdotonta hyväksyä tieteellisen tutkimuksen ihmisille aiheuttamat kärsimykset.

Yhdysvalloissa on erään koronarokotteen kehittämisessä päätetty hypätä eläinkoevaiheen yli. Ehkä siellä muistetaan poliorokotteen opetus. Vuonna 1954, vuosi ennen poliorokotteen laajaa käyttöönottoa, Yhdysvalloissa polioon kuoli yli 1 000 ihmistä ja yli 18 000 sai halvauksen. Kymmenen vuotta myöhemmin vastaavat luvut olivat 17 ja 106.

Vasta 1960 havaittiin, että osassa rokotteista oli SV40-virusta, sillä sitä esiintyi polioviruksen kasvatusalustana käytetyissä apinan munuaissoluissa. Virus on apinoille vaaraton mutta aiheuttaa syöpää jyrsijöille. Sitä, onko poliorokote lisännyt syöpien määrää ihmisillä, ei ole pystytty vahvistamaan laajoista tutkimuksista huolimatta. Tutkijoiden mielenkiinto kahden näin erilaisen lajin välisiin yhteyksiin selittyy kai sillä, että kriisiaikoina ihmisistä kuoriutuu melkoisia hamstereita. Molemmilla on myös neljä jalkaa, paitsi ihmisellä.

WHO:n pääjohtaja Tedros Adhominem Ghebreyesus on kutsunut pandemiaa ”ennennäkemättömäksi tilaisuudeksi yhdistää voimat yhteistä vihollista vastaan: ihmisyyden vihollista vastaan”. Tosiasiassa koronavirus ei ole ihmisyyden vihollinen vaan liittolainen ja puolustaja. Ihmisyydellä ei ole koskaan mennyt näin hyvin. Puheen tasolla kaikki muut arvot ovat saaneet väistyä ihmishenkien pelastamisen tieltä. Koska jokainen lukijakin on sisäistänyt ihmisarvon jakamattomuuden, kukaan ei hypännyt seemiläisen sekamelskan yli vaan huomasi, kuinka olin alhaisesti vääristellyt Tedros Adhanomin nimeen henkilökohtaisen hyökkäyksen.

Ylevät lausunnot eivät tietenkään tarkoita, että kuolemien välttäminen olisi ensisijainen toimintaperiaate. Muutenhan Suomeen tullut koronavirus ei olisi karannut vaan karanteenissa. Demokratiassa hallituksen ja viranomaisten on oleellista toimia niin, että arvostelu pysyy mahdollisimman vaatimattomana. Siksi toimenpiteitä on Suomessakin kiristetty hivuttamalla. Nyt kansalaismielipiteen hallitukselle antama valtakirja on avoimempi kuin julkkis viikonvaihteen iltapäivälehdessä. Eiväthän suomalaiset ole oikein koskaan perustaneet muista kuin itsensä päihdyttämiseen liittyvistä vapauksista.

Ruotsalaisten vähäiselle sotasankaruudelle on meillä totuttu naureskelemaan, mutta niin vain länsinaapurissamme asuu Euroopan pelottomin kansa. Nyt kun kehotetaan välttämään omaa ajattelua ja luottamaan asiantuntijoihin, niin tässä meillä on Pohjanlahden eri puolilla tarjolla aika vastakkaista asiantuntemusta. Pitäisikin useammin kysyä, minkälaisia asiantuntijoita tai asiantunteilijoita meillä on, koska puhtaalla järjellä ei voi tehdä päätöksiä etenkään mutkikkaissa tilanteissa.

Käsisuihku, jonka liipaisimen kohdalta sinkoutuu vesipisaroita vaakasuoraan ja vuotaa vettä alaspäin.

Käsisuihku vuoti lattialle aina, kun hanan avasi. En pitänyt kiirettä sen vaihtamisessa, koska olin laiska ja luotin asiantuntijan suunnittelemaan kylpyhuoneen vesieristykseen. Odotellessa käsisuihkusta ilmestyi uusi, aiempaa tiiviimmältä vaikuttava malli.

Asiantuntijuus on yleensä kapea-alaista. Kun elintarviketurvallisuusviranomainen puolustaa viimeisen käyttöpäivän ehdottomuutta, hän haluaa minimoida vanhan ruoan aiheuttamat terveysriskit. Sitä hänen ei tarvitse ottaa huomioon, miten ruokaturvaa turmelee viimeisen käyttöpäivän ehdottomuuden tuottama hävikki.

Siten on huolestuttavaa, että Suomen hallitus tuntuu tukeutuvan vahvasti sairaanhoidon asiantuntijoihin. Ehkä Ruotsissa ei ole edellytyksiä tiukoille toimille, tai ehkä siellä asiantuntijat ovat ymmärtäneet, että terveyttä on mielenterveyskin, joka totta kai heijastuu ruumiinterveyteen.

Suomessa monet ovat valmiita siihen, että toimeliaisuus ajetaan alas jopa kuukausiksi, jos näin voidaan vähentää kuolleisuutta. Samat ihmiset varmaan ihmettelevät myös eläinten oikeuksista vaahtoavia: tuotantoeläimillähän ei ihannetapauksessa ole sairauksia, ja saa kyhjöttää karja suojassa tappavilta pedoilta. Samalla logiikalla kannatetaan kai sitäkin, että vakavasti muistisairaita pidetään kaikin keinoin hengissä.

Maallistunut länsimainen yhteiskuntakin hakee koronamoraalinsa uskontoon pohjautuvasta kulttuurigenomista. Se, että elämme yhteiskunnassa, jossa ylimmäksi arvoksi on korotettu olemassaolo, on masentavaa – nyt ihan kirjaimellisestikin, kun siitä on seurannut väen säilöminen neljän seinän sisälle. Erityisen masentavaa tämä arvojärjestys on siksi, etten voi tehdä hoitotahtoa, jonka mukaan minut armokuoletettaisiin lähimuistini kutistuttua lähipiirini keskittymiskykyä lyhyemmäksi.

Kun kokonaisnäkemys tai yhteinen tavoite puuttuu, asioita hoidetaan kriisi kerrallaan. Reilu kuukausi sitten uutisoitiin Suomea uhkaavasta vanhustenhoitajien pulasta, jonka paikkaamiseen tarvitaan tällä vuosikymmenellä jopa 30 000 käsiparia lisää. Jos noiden käsien ei ole tarkoitus lähteä robottivartalosta, ei voi kuin onnitella siitä, että tuolloin vielä löytyi uskoa utopioihin. Tuleva talouskriisi tuonee realismia.

Covid-19 oli alkuun kuntakamreerien märkä uni. Oli löytynyt tauti, joka tappaa lähes selektiivisesti vanhuksia. Sitten tajuttiin, että samat vanhukset ovat tärkein syy pääministeripuolueen elossaoloon. Ehkä tulevaisuudessa puhutaan 2020-luvun lamassa menetetyn nuoren sukupolven lisäksi menettämättä jääneestä sukupolvesta.

Koronavirus olisi suostumuksellisen eutanasian jälkeen ehkä eettisesti hyväksyttävin tapa vähentää ihmisten määrää. On ehkä epäinhimillisen julma ajatus, että heikkoja kuolisi enemmän kuin vahvoja kuten yleensäkin luonnossa, josta irtautumisen kuvittelulla ihminen on hankkiutunut viheliäisiin vaikeuksiin. Se, että liikoja ihmisiä sullotaan pakolaisleireille ja viruksen annetaan levitä siellä, on inhimillisen julmaa.

Viime aikoina on hoettu, että terveys menee talouden edelle. Sitä imelämpää kuultavaa ovat ainoastaan parvekkeiden yhteislaulutilaisuudet. Tilastolliselle kuolemalle pyritään näet Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa aina laskemaan hintalappu, ja koronakriisissäkin niin tehtäisiin, jos vain osattaisiin. Kaikista vaikeinta romahduksessa on luopua niistä käsittämättömistä taikatempuista, joita nykyaikainen lääketiede pystyy loihtimaan. Romahdus koittaa, kun talouden hullunmylly loppuu, ja nyt on kova pyrkimys siihen suuntaan.

Fortumin menevä ja Nokian tuleva toimitusjohtaja Pekka Lundmark sanoi koronaepidemian iskettyä: ”Nyt olisi hirveän tärkeätä, että emme luo joukkopsykoosia, jossa kaikki lopettavat talouden pyörien pyörittämisen.” Kun poistuu karusellista täydessä vauhdissa, maailma näyttää pyörivän hulluna silmissä.

Jos haluamme pysyvästi terveyttä talouden tilalle, kierroksia tulee hidastaa asteittain. Kulutuksen pitää vähentyä, ja se sujuu sopuisimmin, kun kuluttajien määrä vähenee. Ihmisyys on tauti, jonka R0 meidän täytyy saada alas keinolla millä hyvänsä.

Ikkunassa valkoinen sydän, jossa lukee ”Onni asuu täällä”.

Meidän ikkunasta ovat näkyneet dyykatut tsemppiterveiset jo monta vuotta.

Jk. Sain jokin aika sitten viruksen, johon ei tunneta parannuskeinoa. Sairastin parin viikon ajan elämäni hirveintä kuumetautia, joka tukki röörit ja vei voimat. Tartunta olisi ollut helposti ehkäistävissä: minun olisi vain pitänyt pidättäytyä Onnelin kanssa pussailemisesta. Tuosta ikimuistoisesta kesästä on nyt tusinan verran kokonaisia vuosia. Pusuttelemme toisinaan vieläkin.

Kierrätys on ilomme

Helsingissä kelpaa kierrättää. Asun Vallilassa osakuntien asuntolassa ja saan kiertoon suurimman osan jätteistäni, jos jaksan kävellä sata metriä jätekatokseen. Kun olen pudottanut sanomalehtipinoni pitsalaatikoiden sekaan ja biojätenyssykkäni Alepan muovikassien joukkoon, minun pitäisi ilmeisesti panna loput jätteet leikkimökin kokoiseen, puristimella varustettuun sekajätelaatikkoon. Tuo Molokin kita ottaisi mielellään vastaan maitopurkit, säilyketölkit, pahvilaatikot, lasipurnukat, muovipakkaukset ja vanhat vaatteet.

Pöydällä näyttö, stereot, näppäimistö, hiiri ja kaiutin. Näytöllä Windows XP:n työpöytä ja Wordpad-ohjelma, jossa teksti ”Kierrätys on ilomme”. Stereon näytössä näkyy teksti ”Doin’ it Rig”.

Lokakuu 2004 lavastettuna lokakuussa 2019. Laitteet ovat muuten alkuperäiset, mutta Windows XP on käynnistetty Taloyhtiön jätepisteestä löytyneeltä tietokoneelta. Huomaatko kuvassa anakronismin?

Luonnonystävä ei voi alistua siihen, että kierrätyskelpoista ainesta kuljetetaan kaatopaikalle. Sadan metrin päässä kodistani on keräyspiste, jossa pääsen eroon lasiastioista, säilyketölkeistä ja alumiinivuoista. Samassa pisteessä olevaan UFF:n laatikkoon voin panna tarpeettomat vaatteet. Maitopurkit ja paristot kierrätän kätevästi kävelemällä Arabian kauppakeskuksen pohjakerroksen parkkihallin lähes etäisimpään nurkkaan (1,3 km asunnostani). Pullonpalautusautomaatti on sentään ensimmäisessä kerroksessa, kuten myös suutari.

Palatessani kauppakeskuksesta näen kierrätyskeskuksen (1,6 km). Sinne sopii viedä esimerkiksi astioita, kirjoja, kalusteita tai rikkinäisiä sähkölaitteita. Kirjoja voisin tarjota myös lähiantikvariaattiin (600 m). Kierrätyskeskus sattuu olemaan melko lähellä kotiani, mutta autottomalle lyhytkin matka on pitkä. Sen huomasin kantaessani hajonnutta mikroaaltouunia 300 metriä YTV:n keräysautoon. Kierrätyskeskus on toisaalta auki kuutena päivänä viikossa; keräysauto on paikalla puoli tuntia yhtenä päivänä syksyssä.

Vaikka paperin kierrättäminen on tehty sanomalehtikansalle helpoksi, pahvin ja kartongin keräysastioita saa hakea tosissaan. Lähimmän aaltopahvin kierrätyspisteen löytämiseksi minun on Paperinkeräys oy:n kotisivun mukaan matkattava Käpylään (2,2 km). Kartonkijätettä kerätään toisaalla Käpylässä (3,2 km). Kortonkijäte sen sijaan kuuluu sekajäteastiaan. Himokierrättäjä suosiikin e-pillereitä, sillä ne voi palauttaa apteekkiin (500 m).

Tässä vaiheessa sekajätesäkkini paino on pudonnut mukavasti. Tilavuutta sillä vielä riittää, koska käsittelemättä on kevyt mutta kierrättäjän näkökulmasta raskaan sarjan ongelmajäte: muovi. Himokierrättäjä ei perusta elinkaaritutkimuksista ja ekologisista selkärepuista vaan ostaa hillon mieluummin lasi- kuin muovipurkissa, sillä lasin voi kierrättää – ainakin toistaiseksi, YTV:n armosta. Kotitalouksien muovijätettä pystyttäisiin kierrättämään, jos ihmiset osaisivat lajitella eri muovilaadut tarkasti. Se on tietysti turha toivo, kun ylioppilaatkin, isänmaan toivot, käärivät biojätteensä muovikasseihin.

Jätteenkäsittelyn pyhässä hierarkiassa raaka-aineen kierrättämisen jälkeen tulee energiasisällön hyödyntäminen. Jos muovia ei voi kierrättää, se pitää polttaa. Ystävieni asunnoissa ei ole tulisijaa, joten minun ei auta kuin matkustaa vanhempieni luo Keski-Suomeen (365 km, junalippu paperinkeräykseen). Lämmityskattilassa muovipakkaukseni palavat iloisesti pieniksi hiukkasiksi, joiden terveysvaikutukset tuskin kumoavat muovin hyödyntämisen mielenterveysvaikutuksia. Poltan myös hammas- ja jäätelötikut. Puujätteen voisin viedä YTV:n Sortti-asemalle Kivikkoon (8,0 km), mutta kierrätyksessä ei sentään pidä mennä liiallisuuksiin.

Maalla jätteisiin suhtaudutaan kiihkottomasti. Entisaikaan meillä kerättiin kaikki roskat mustaan säkkiin, jonka isä kävi viemässä metsään kaivettuun kuoppaan. Käsittely kuulostaa kamalalta, mutta pitää ottaa huomioon, että tuolloin, ennen EU:ta, maatilallamme ei vielä syntynyt maitotölkkijätettä. Eikä säkkiin tietenkään pantu esimerkiksi auton akkuja; sehän olisi repeytynyt. Akut jätettiin sellaisenaan metsän laitaan. (Alun perin, ennen pihapihlajan äkillistä kuihtumista, akkuja kerättiin puun juurelle talomme eteen.) Nykyään äitini kiikuttaa jopa maitotölkit kuuliaisesti kaupunkiin.

Raaka-aineen kierrättämistä saati polttamista parempi asia on uudelleenkäyttö, astioilla uudelleentäyttö. Maakuntamatkallani palautan tyhjän hunajapurkin jyväskyläläiseen ekokauppaan (1 km:n lisälenkki), sillä Helsingissä se ei ole mahdollista. Helsingin Ruohonjuuri-ekokaupassa VR:n makasiineilla (3,4 km) voin ostaa pesuaineet omiin astioihin. Paljon saa sampoopurkkeja virrata Ämmässuolle, ennen kuin Stockmannin kauneusosasto palvelee yhtä hyvin.

Äärimmäinen kierrätys on ympäristönsuojelua, mutta vähintään yhtä paljon se on mielenrauhan varjelua. Henkisen terveyden lisäksi kierrätys edistää ruumiillista terveyttä. Jos yrittäisin kierrättää täydellisesti ja kävelisin kaikki matkat, ekologisia jalanjälkiä kertyisi laskujeni mukaan 759 kilometrille! Himokuntoilijan kannattaakin unohtaa Extreme Indoor Cycling. Stadin kovinta rääkkiä tarjoaa recycling.

Himokierrättäjälle Helsinki ei siis todellakaan ole taivas. Kaupungin sekava keräysjärjestelmä vie lähinnä ennenaikaiseen hautaan. Laskelmastani puuttuukin viimeinen matka. Nykyisen ympäristöajattelun mukaan maatuvia aineksia ei kannata polttaa, joten valitsen arkkuhaudan. Koska olisin niin sanottu uusi asiakas, lähin mahdollinen hautausmaa olisi Malmilla (6,6 km).

Epätoivoiseksi ei himokierrättäjän kuitenkaan kannata heittäytyä, sillä asiat edistyvät pikkuhiljaa. Eräänkin jätelajin kierrätyspisteet on viime vuosisadan aikana saatu keskimäärin sata metriä lähemmäksi asuntoja. Pisteet ovat myös auki suurimman osan vuorokaudesta, paitsi jos paikkakunnalla riehuu vatsatautiepidemia. Pitäisi oikeastaan olla tyytyväinen, että suomalaiset ovat oppineet kierrättämään edes tätä jätelajia: vaippoja käyttää vain pieni osa kansasta. Vettä tosin kuluu valtavasti, mutta sanovat vesilaitoksessa, että se on putkistolle vain hyväksi. Jätökset Helsingin Vesi muuttaa midasmaisella kosketuksella mullaksi, jota se kaupittelee takaisin alkutuottajille.

Kaikesta ponnistelusta huolimatta sekajäteastiani ei ole täysin tyhjä: jäljellä on hehkulamppu. Himokierrättäjä vaihtaa energiansäästölamppuun, sillä se kuuluu ongelmajäteastiaan (1,3 km). Lopulta sekajätteeksi jää vain kourallinen pölyä. Tässä vaiheessa himokierrättäjän on lakattava pölisemästä.

 

Tämä kirjoitus osallistui Helsinki – Stadini -kirjoituskilpailuun lokakuussa 2004. Se julkaistaan nyt 15 vuotta myöhemmin alkuperäisessä muodossa lukuun ottamatta kuvitusta ja yhtä korjattua lyöntivirhettä (muutakin korjattavaa olisi kyllä keksinyt). Onnen tongintaa aloitti 6 vuotta sitten pyhäinpäivänä ja täyttää nyt ensimmäistä kertaa vuosia pyhäinpäivänä.

Sangollinen lihaa kultaisessa kaaressa roskiin – näin syntyy McDonald’s-ravintolan tuhti ruokahävikki

Kesällä puheenaiheeksi nousivat Tuska-viikonlopulta jääneet 600 jauhelihapihviä, joille ei yrityksestä huolimatta löytynyt muuta sijoituskohdetta kuin jäteastia. Pihvihävikissä oli sen verran sulattelemista, että aihetta käsiteltiin pääkirjoituksia myöten. 

Hävikki synnytti aiheellisesti tuskailua, eikä moinen tuhlailu olisi ollut normiviikonloppu isossa McDonald’s-ravintolassakaan. Siellä sama pihvimäärä menee hukkaan noin kahdessa viikossa. Tätä tosin jatkuu koko vuoden ajan, eikä hävikkilihaa edes yritetä lahjoittaa kenellekään.

”Se voi olla ehkä jotain 50 pihviä yhteensä, mutta se on tosi pieni päivä ja silloin siellä on ollut joku näppärä paistamassa”, sanoo suuren McDonald’sin apulaisvuoropäällikkö Tiina.

”Mutta sitten voi olla sellaisia päiviä, että siellä on vähintään puoli sankoa sellaista liiskaantunutta tiukasti pakkaantunutta pihviä. Se on ihan lihaa, paistettua lihaa. Erikseen on nugetit ja muut kanatuotteet. Niitä voi olla sanoisin melkein että sanko.”

Tiina on työskennellyt useiden vuosien ajan niin pienissä kuin suurissakin McDonald’s-ravintoloissa. Hänen nimensä on muutettu, jotta tämä juttu ei heikentäisi hänen työntekomahdollisuuksiaan.

Kuusi soijapihviä McDonalds’in tarjottimella menossa kohti roskakoria, jossa lukee ”kiitos”.

McDonald’s pystyy palvelemaan asiakkaitaan ripeästi kiitos valmiiksi paistettujen tuotteiden, mutta nopeuden kääntöpuolena on mittava hävikki. Kuvan vegaaniset pihvit eivät liity juttuun.

Mäkeissä heitetään pihvejä mäkeen nopeuden ja laadun takaamiseksi. Lihoja paistetaan etukäteen, jotta asiakkaat eivät joutuisi odottamaan.

”Jos ei synny yhtään hävikkiä, se on merkki ravintolasta, jossa kaikki kestää liian kauan, koska siellä ei ole mitään valmiina”, Tiina selittää.

Mikäli pihviä aletaan paistaa vasta tilauksen tultua, asiakas voi joutua odottamaan viisi minuuttia tai enemmänkin.

”Kun pihvit on paistettu, ne laitetaan suolattuina ja pippuroituina kabinettiin, sellaiseen syvään astiaan päällekkäin pieniin pinoihin. Pihveillä säilytysaika on 15 minuuttia, nugeteilla 20 minuuttia. Ajastin piippaa, kun aika on kulunut. Jos astia ei ole tyhjä, kaikki lentää roskiin.”

”Pihvi on tällöin edelleen mehevä. Jos sitä säilyttää pidempään, siitä tulee korppu. Tuo 15 minuuttia on ymmärtääkseni mitattu niin, että siinä ei mitenkään voi tulla ruoan turvallisuudesta riskiä.”

Pihvihävikkiä lisää myös se, että kaikki grillit on testattava päivittäin ennen lounasaikaa jokaisella pihvityypillä eikä testipihvejä välttämättä voi myydä asiakkaille. Grilliin laitetaan kahdeksan pihviä ja niiden lämpötiloja mitataan.

”Jos lämpötila on alle tavoitelämpötilan, pihvi menee roskiin. Sitten pidennetään paistoaikaa sekunti kerrallaan, kunnes on saatu erä, jossa lämpötila on hyvä. Näin syntyy hävikkiä ehkä enintään 30 pihviä viikossa. Useimmiten lihat nimittäin voi käyttää, ellei lounas ole tosi hiljainen.”

Työntekijä voi aiheuttaa huomattavan suuren hävikin, jos hän ei käytä pakkauksia päiväysten mukaisessa järjestyksessä.

”Kun uusi työntekijä käy hakemassa sämpylöitä ja ottaa käyttöön väärän tornin, eikä kukaan ehdi huomata sitä, voi mennä 20 koria wasteen. Yhdessä korissa on tavallisesti 60 sämpylää. Mutta se ei ole mitenkään viikoittaista tai edes kuukausittaista”, Tiina kertoo.

”Varastomies voi kuormaa purkaessaan olla laiska eikä laita kaikkea aikajärjestykseen niin, että työntekijä ottaa automaattisesti vanhimman myyntikelpoisen tuotteen. Siinä voi tulla aikamoista tuhoa.”

”Jos salaattia lentää vaikkapa kolme laatikkoa roskiin, se on 27 kiloa salaattisilppua. Se pitää paikata lainaamalla, mutta muista ravintoloista ei välttämättä saa niin paljon tuorekamaa, jolla on lyhyt päiväys. Siinä voi pahimmillaan joutua ajelemaan kymmeniä kilometrejä.”

Henkilökunnan kiire ja kokemattomuus lisäävät Tiinan mukaan hävikkiä.

”Jos tilauksia tulee yhtäkkiä paljon, työntekijä voi kiireessä ottaa väärän tuotteen. Sitten pitää valmistaa alkuperäiselle asiakkaalle oikea tuote ja tehdä uusi tuote sille asiakkaalle, jonka tuote vietiin. Jos väärä tuote on lähtenyt asiakkaalle, se lentää roskiin. Se viilenee koko ajan, eikä me voida tietää, onko asiakas esimerkiksi koskenut siihen.”

”Paistohävikin suurin syy on luultavasti se, että ylireagoidaan johonkin ja sitten onkin hiljaisempaa. Siihen on aina suurempi riski, kun on kokematon työntekijä. Hän ei ehkä luota kykyynsä tuottaa lihaa tarpeen vaatiessa eikä osaa arvioida, kuinka paljon lihaa menee.”

”Keittiössä on aina vastuuhenkilö, jonka tehtäviin kuuluu ohjata ja puuttua asiaan. Sillä tavalla sitä kokemusta kertyy. Ja jos on joku päivä ihan järjetön hävikki, kyllä ravintolan johto huomaa sen ja kysyy, mitä ihmeellistä tänään tapahtui.”

Kauppojen ruokahävikin pienentämisessä oleellista on se, että ruokaa tilataan myymälään sopiva määrä. Myös McDonald’silla on tilausjärjestelmä, joka auttaa ennakoimaan myyntiä. Suurimmat hävikit voivat syntyä kampanjoiden loppuessa.

”Aika usein käy niin, että lihaa jää useampi laatikko, eikä niitä voi käyttää seuraavassa kampanjassa. Olen joskus ehdottanut, että kampanjasta yli jääneitä tuotteita voisi lahjoittaa johonkin, mutta siinä tuli ilmeisesti huoli kylmäketjun katkeamisesta.”

Toisaalta myöhemmin voi tulla kampanja, johon jäljelle jäänyttä lihaa voi taas käyttää. Ravintolalla pitää vain olla varastointiin riittävästi tilaa pakkashuoneessaan.

Myös asiakkaat voivat tilailuillaan synnyttää hävikkiä. Asiakas voi tilata automaatilla mutta peruukin tilauksensa. Keittiöhenkilökunta on kuitenkin ehtinyt jo ottaa tilauksen käsittelyyn, jotta se valmistuisi nopeasti.

”Jotkut haluavat tehdä pilaa tekemällä älyttömiä tilauksia automaattikassoilla. Nykyään keittiö osaa jo vähän kyseenalaistaa, jos tilauksessa on hampurilainen, johon on lyöty 20 lisäpihviä. Keittiö voi odottaa, että näyttö ilmoittaa tilauksen maksetuksi.”

Ennen hampurilaisia tehtiin valmiiksi, joten niitä saattoi mennä hävikkiin kymmeniäkin päivän aikana. Nykyään raaka-aineita pidetään valmiina, mutta hampurilaisia ei koota etukäteen.

”Lihaa menee ehkä vähän enemmän kuin ennen. Nyt on plussana se, ettei välttämättä mene sämpylöitä eikä täytteitä vaan pelkkä liha, joka toisaalta on vähän kalliimpaa.”

”Alussa, kun totuteltiin uuteen tuotantotapaan, hävikin määrä pihveissä oli ihan uskomatonta. Puhutaan sadoista per päivä. Kymmenen litran sanko tuli yli. Siihen puututtiin kyllä vähitellen. Nyt on totuttu siihen, että vähän pienemmällä pärjää.”

”Hävikin pienentäminen on kaikkien intresseissä, koska se on pois menevää rahaa”, Tiina summaa. ”Totta kai pyritään mahdollisimman hyvään yhdistelmään, että olisi pieni hävikki ja suuri nopeus. Mutta niin kauan kuin tähdätään nopeuteen, hävikkiä ei voi kokonaan minimoida.”

Kadulta voi dyygata kalliit kuulokkeet, mutta syy roskien keräämiseen on perustavanlaatuisempi

Olin viime kesänä kävelemässä kirjastosta kotiin, kun pysähdyin poimimaan roskan kadulta. Roska osoittautui avaamattomaksi suklaalevyksi. Päätin kokeilla, mitä kaikkea käyttökelpoista löydän kaduilta yhdessä vuodessa. Silloin en voinut arvata, että joudun vielä tekemisiin Lahden poliisin kanssa.

Sulanut jäätelöpuikko Ingmanin vaniljaeskimon kääreiden sisällä.

Kadulta löytynyt jäätelöpuikko muistutti avattaessa enää etäisesti tarjoiluehdotusta mutta siitä huolimatta maistatti itseään.

Miksi ihmeessä ihmiset keräävät vapaaehtoisesti roskia? Sosiaalista mediaania voi kiehtoa mahdollisuus ilmaista itseään #trashtag-tunnisteella, mutta arvonannon tarve tuskin vetää raihnaista vanhusta kadulle joka päivä, satoi tai paistoi.

Järjettömältä vaikuttava toiminta selittyy tunteilla. Neurotieteilijä Jaak Pankseppin mukaan yksi nisäkkäiden perimmäisistä tunnejärjestelmistä on etsiminen (muut myönteiset vaikuttimet ovat himo, hoiva ja leikki; kielteisiä ovat pelko, raivo ja suru). Ploggaajille ja muille harvakseltaan roskia poimiville eniten mielihyvää tuottaa siis ympäristön jatkuva skannailu. Lopputulos eli paikkojen siistiytyminen on vain perustelu, jonka alinomaa vaivannäköä välttelevät aivot vaativat tälle huvittelulle.

Panksepp ei kehittänyt teoriaansa puhtaan järjen kirittämänä, eikä hänen tarvinnut vedota magneettikuvauksilla havaittuihin samanaikaisuuksiin. Hänen ajattelunsa pohjautui ikäviin kokeisiin, joissa työnnettiin sauvoja aivoihin. Näin on voitu näyttää, että tunteissa ei ole kyse mistään evoluution uusimmasta, pelkästään ihmisiä koskevasta villityksestä.

Etsimisjärjestelmästä kuultuani aloin innoissani etsiä tietoa aiheesta. Ensimmäisenä opin, että vankeudessa elävät eläimet mieluummin etsivät ruokansa kuin astuvat valmiiseen pöytään. Siitä lähtien olen levittänyt Onnenmyyrän aterioita ympäri asuntoa. Tällöin koira ”on onnellisimmillaan” – eli niin onnellinen kuin vankilassa nyt pystyy olemaan. Onneksi meillä ihmisillä on kapitalistisissa yhteiskunnissa täysi vapaus etsiä ruokamme muutamasta erilaisesta myymälästä.

Etsiminen on dopamiinin erittymiseen perustuva vietti, joka saa eläimen tutkimaan uteliaasti ympäristöään sen sijaan, että tämä vetäytyisi koloonsa tai kotiinsa. Kun etsimisvietti sammuu, elämänhalun tilalle tulee masennus. Masennuslääkkeitä syö puoli miljoonaa suomalaista. Kuinka moni kerää roskia kadulta tai jäteastioista?

Etsimisvietti perustuu tulevaisuuden odotuksiin, ei jonkin asian saamiseen. Siksi viettiä voi vallan hyvin aktivoida kadulta löytyvällä roskalla tai netistä löytyvällä roskalla. Loputon Facebookin selaaminen ei kuitenkaan eroa siitä, että laboratoriorotta lakkaamatta tilaa itselleen kiihottavia sähköiskuja.

Roskien keräämisessä päättymätöntä sähkösokkiaaltoa vastaa tupakantumppien poimiminen. Sellainen ei voi tehdä kenellekään hyvää. Kyräilijäkeräilijät näyttävätkin osoittavan, että tumppeihin keskittyminen saa vihaamaan ihmiskuntaa jopa tehokkaammin kuin Elonkehän lukeminen.

Kadulta löytyneitä tavaroita keltaiseksi maalattujen kadun ja reunakiveyksen rajaamalla alueella.

Vuoden dyyggilöydöt: perunalastuja (puoli pussia), popkornimauste, juustonaksuja (pussinpohja), leikkokukkavirkiste, kestojuomapullo, postimerkkejä (20 kpl), kuminauhoja (12 kpl), näytelmän mainosjuliste, alushousut, suklaakalenteri (4 palaa), alkoholiton punaviini (0,75 L), proteiinipirtelö (0,25 L), kakkapusseja (5 kpl + rullassa 9 kpl), kolikoita (5 snt ja 2 €), lompakko (sisällä pankkikortti ja 5 €), panttikuitti (1,20 €), Airpods-kuulokkeet latauskotelossa, savukkeita (13 + 12 + 8 + 18 + 4 + 2 + 3 kpl), irtotupakkaa (puoli pakettia), savukepaperia (täysi pakkaus), tulitikkuja (16 + 15 + 46 kpl), kääreellisiä makeisia (60 kpl), ketsuppipusseja (2 kpl), kuivalihalastuja (7 kpl), lahjakortti (arvo ”40 €”), purukumia (9 + 2 kpl), tamponi, heijastin, injektioneuloja (3 + 1 kpl), hiuslenkki, kondomeja (2 + 1 kpl), liukuvoidetta, suklaalevy (99 g), suklaapatukoita (3 puolikasta), kurkkupastilleja (36 kpl), hammasväliharjoja (2 + 3 kpl), pikakahvipussi, tikkareita (2 kpl), irtokaramelleja (11 + 1 + 3 kpl), välipalakeksi, antiperspirantti, proteiinipatukoita (2 puolikasta), peili-harja, lakritsipatukka, välipalapatukka (puraistu kerran), kampoja (2 kpl). Kuvasta puuttuvat heti kuvauksen jälkeen löytyneet savukkeet (6 kpl), sytytin ja lakritsipatukka.

Dyykkaus on jäteastioiden käyttökelpoisten roskien erottelua käyttökelvottomista, ja ploggaus on roskien keräämistä liikkumisen ohessa. Siten ruoan ja tavaran kadulta poimiminen voisi olla dyyggausta. Vuoteni dyyggarina on ollut täynnä upeita löytöjä.

Olen aiemmin havainnut, että yksi yleisimmistä katujen roskista on tupakka-aski. Yleisin katujen käyttökelpoisista roskista taitaa olla vajaa tupakka-aski, ellei sitten lasketa mukaan penkkarikarkkeja. Penkinpainajaiset on eräänlainen väärän kuninkaan päivä: kuorma-autossa saa matkustaa ilman turvavöitä, sanomalehtiin painetaan roskaamisreitit, ja tavan kansalainen uskaltaa kerrankin koskea johonkin kadulla makaavaan. Etsimisjärjestelmää penkkarikarkkien siivoaminen ärsyttää yhtä tavoiteltavasti kuin tupakantumppien kerääminen. Omat karkkini keräsin siksi, että keli oli vetinen eivätkä ne olisi enää kelvanneet muille.

Vajaa tupakka-aski on siitä palkitseva löytö, että sen voi saada itselleen vain, jos kerää tyhjiäkin askeja. Askin sisältöä ei nimittäin voi päätellä päältä päin. Sama pätee tulitikkuihin, joita niitäkin löytyy tupakoijien jäljiltä usein.

Käyttökelpoista katumuovia lisää erityisesti hutilointi kuminauhojen ja tyhjien kakkapussien kanssa. Kuminauhat eivät dyyggarilta kesken lopu, kun postinkantaja pudottelee niitä rappukäytäväänkin. Koiranulkoiluttaja voi hyvin kerätä kadulta kakkojen lisäksi karanneet kakkapussit, sillä pussin suu ei helposti aukea ja näin pussi säilyy kakalle hygieenisenä.

Kadulta löytää myös tarjouksia. Kuntokeskukseen pääsisi ilmaiseksi vielä 31.6. Koska tänään on 30.6., vielä vaikuttaisi olevan yksi päivä aikaa. Lähiteatteriini en olisi tajunnut mennä, ellen olisi löytänyt mainosjulistetta kadulta.

Vuodessa keräämäni dyyggisaalis oli silmin nähden hyvä siihen nähden, etten kauheasti kuljeskele kaduilla. Jokaista kuminauhaa ja kakkapussia en muistanut ottaa erilleen. Lisäksi kokoelmasta puuttuvat kaikki panttipullot ja -tölkit sekä ne ruoka-aineet, jotka olisivat pilaantuneet säilytyksessä: muun muassa kaksi avaamatonta pussia ruispalaleipiä, puolikas patonki, yksi kananugetti, omena, pussillinen eläviä sinisimpukoita ja 1 3/4 pitsaa.

Pitsat olivat vielä lämpimiä, joten pahoittelen, jos vein jonkun yöpalat. En kyllä itse jättäisi ruokatarpeitani Vaasankadulle vartioimatta, sillä koskaan ei tiedä, mitä huumeita niihin voi joku hullu lisätä. (Enkä olisi ottanut ruuhkaisesta Kurvista löytämääni lähes syötyä suklaakalenteria mukaani ilman tätä hanketta.)

Applen langattomat Airpods-kuulokkeet avatussa latauskotelossa valkoista lakanaa vasten.

Valkoinen latauskotelo erottui vaivoin lumen päältä ja näytti jalkakäytävällä mitäänsanomattomalta muoviroskalta.

Hyödyllisimmät dyyggilöytöni vuoden varrella olivat varmaan täysin puhtaat ja sopivat alushousut sekä täyden oloinen antiperspiranttipurkki. Jälkimmäinen löytyi jaloittelutauolla Lahden matkakeskuksen vierestä. Samalta paikalta olin aiemmin ottanut talteen Applen langattomat Airpod-kuulokkeet.

Koska en ollut linja-autoasemalla vaan sen viereisellä kadulla, kyseessä ei ollut laitoslöytö ja minun oli mahdollista saada kuulokkeet itselleni. Toisaalta jos esineen arvo ylittää 20 euroa, löytäjä ei saa pitää vaan tavara tulee toimittaa poliisille. Vähempiarvoistakaan esinettä ei saa ottaa itselleen, jos sillä voi olettaa olevan omistajalle ”erityistä käyttö-, tunne- tai muuta henkilökohtaista arvoa”. Tämä tietysti vähän horjuttaa projektiani, koska tarkoituksena on, että kaikella dyyggaamallani on käyttöarvoa.

(Henkilökohtaista arvoa oli ainakin Hannah Montana -lompakolla, jonka löytämisestä sain sähköpostiini ylitsevuotavat kiitokset. Lompakko on kuitenkin edelleen minulla, koska en voinut luovuttaa sitä kesken projektini. No ei sentään, jostain syystä lompakon noutaminen ei vain omistajaa enää kiinnostanutkaan, mikä sai epäilemään, että ”Kiitos kiitos kiitos kiitos kiitos!!!!” -viesti oli jonkinlaista ironiaa, vaikka eihän tämän sukupolven pitänyt ymmärtää sitä. Nelli ottakoon uudestaan yhteyttä, jos haluaa lompakon ja sen sisällä olevan vitosen itsellensä.)

Mikäli löytötavaraa ei voida kuljettaa ilman hankaluutta, riittää ilmoitus poliisille. Poliisin mielestä kuljetus Helsingistä Lahteen oli vailla hankaluutta, joten kuulokkeet piti toimittaa Lahteen joko suoraan tai Helsingin poliisin kautta. En kuitenkaan voinut käyttää Onnelin kadulta löytämiä postimerkkejä, koska niitä piti säästää kuvaa varten. Roskiksesta löytyi sentään parahiksi pehmustettu kuori.

Löytötavaraa on syytä testata, koska rikkinäinen laite ei ole ruljanssin arvoinen. Hieman kuumotti se, että Airpodit pystyy paikantamaan. Ovellemme ei kuitenkaan ilmestynyt mafiosoja. Onneli tykästyi kuulokkeisiin, mutta niihin ei ollut lupa ryhtyä eikä vastaavia kovan kysynnän vuoksi saanut oikein rahallakaan.

Kun kuulokkeiden omistajaa ei kolmen kuukauden aikana kuulunut, sain omat kolme kuukautta aikaa löytötavaran lunastamiseen. Säilytyskustannuksia tuli maksettavaksi 5 euroa, mistä ovelalla käänteisinsinöröinnillä päättelin, että poliisi oli arvioinut kuulokkeiden käyväksi arvoksi 100 euroa. Koska poliisi postittaa vain sakkoja, kuulokkeet piti noutaa Lahdesta. Valtuutin tehtävään Onnelin siskon, joka onnistui pitämään toimenpiteen salassa, vaikka Onneli oli matkalla mukana!

Viimeinen kuumotus tuli pari viikkoa sitten, kun Onneli aikoi jo ostaa Airpodit kadotettuaan omat kuulokkeensa viideksi minuutiksi. Mutta nyt asiaa ei enää tarvitse peitellä (tai Onnelin ei tarvitse näytellä tietämätöntä). Hyvää syntymäpäivää, Onneli! Saat kerrankin lahjan, joka ei ole löytynyt roskiksesta.

Elon kurja kirjo

Suomalaisten lopullinen irtaantuminen luonnosta on varmistunut. Ruokavirasto ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ovat nimittäin löytäneet mullasta legioonan bakteereja. Niiden mielestä multaa pitäisi käsitellä suojahansikkain ja FFP3-tason hengityssuojaimella varustettuna, sillä legionellabakteeri voi aiheuttaa vanhuksille kohtalokkaan keuhkokuumeen ja Suomessa on liian vähän vanhuksia.

Anteeksi provosointi, ei ole tarkoitus pahoittaa kenenkään mieltä loukkaavilla sanavalinnoilla. Pitäisi tietysti käyttää v-sanan asemesta i-sanaa. Eli multapussi pitäisi jatkossa avata kasvoista poispäin, koska Suomessa on liian vähän ikäloppuja.

Lapsia samaisen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijat kuitenkin haluavat altistaa mullalle. Lasten allergioita vähentäisi myös mikrobeja sinkoilevat kaksi koiraa. Koirat eivät tosin itse saisi nauttia pieneliöiden tuomasta terveydestä, sillä Ruokaviraston mukaan raakaruokaa syönyt koira voi lipaista lapseen antibiooteille vastustuskykyisen bakteerin.

Mullasta voisi saada antibiooteille vastustuskykyisille bakteereille vastustuskykyisen bakteerin, mutta välttäminen on tunnetusti ihmiselle ominainen tapa suhtautua ongelmiin. Yli 99 prosenttia bakteereista on hyviksiä, mutta kosketus niihin katkeaa antibiooteilla tai eristäytymisellä. Kun lähtee MRSA:ta pakoon, voi tulla Crohnin tauti vastaan. Todellisten uhkien puuttuessa ihminen voi herkistyä harmittomalle siitepölylle tai omille soluilleen.

Meidän taloyhtiö on rauhallinen ja naapurit ovat mukavia. Ilmeisesti siksi pari asukasta oppi triggeröitymään turkiskuoriaisista ja sai isännöitsijän tilaamaan taloon tuholaistorjunnan. Epämukavan olon lisäksi turkiskuoriaiset voivat tehdä näkyvääkin tuhoa. Merinovillaneuleeseen ilmestyvä kosmeettinen reikä on tosin mitätön seuraus, jos mietitään, millaisesta aukosta lammas on joutunut kärsimään. Epäeettisyys koskee suunnilleen kaikkea villaa, vaikka Iustitian välikäsi ei yleensä kovin ahkerasti rangaistuksia jaksakaan nakertaa.

Vyöturkiskuoriainen sätkimässä selällään lattialla.

Fenotriini pakottaa hermosolun natriumkanavat auki, mikä ”voi johtaa koko hermoston ylivirittymiseen”.

Talomme lattioille ruiskutetun Bio Kill Extra micro-fastin vaikuttavat aineet ovat 1R-trans-fenotriini ja pralletriini. Fenotriini tappaa turkiskuoriaisten lisäksi tietysti myös mehiläisiä kuin häkä turkiskettuja. Aine ei ole biohajoava, ja se on erittäin myrkyllistä vesieliöille. Meidän käskettiinkin olla pesemättä lattioita. Pysyypähän myrkky sisätiloissa.

Ruiskuttamista seuraavana yönä näin vielä sokeritoukan vilistävän porraskäytävässä, mutta parin päivän jälkeen lattioille tuli kuolemanhiljaista. Eräänlainen äänetön kevät, vaikkei varastokäytävän kolossa sympaattisesti majaa pitänyt hämähäkki koskaan meteliä pitänyt.

Karjasuojissa ihmeainetta ei saa levittää paikkoihin, joita eläimet yltävät nuolemaan. Selkärangattomien vaatima käsittely ei siis välttämättä koskisikaan pelkästään selkärangattomia. Jos varoitus koski sikaa tai nautaa, miten pitäisi suojella näitä pienempää Onnenmyyrää, joka on tottunut nuohoamaan kuonollaan joka paikan? ”Onneksi” fenotriinia on testattu hiirien, rottien, kanien, marsujen, karppien, kirjolohien, aurinkoahvenien ja peltoviiriäisten sekä kiinankääpiöhamsterin munasarjasolujen ohella koirilla.

Poikkeuksellisesti koira on aineelle jyrsijöitä herkempi (lievää anemiaa havaittu hyvin suurilla annoksilla). Kissoja aine on tappanutkin kirppu- ja punkkitorjunnassa, mutta varsinaista tutkimustietoa ei ole, sillä kissa ei taida olla yhtä sävyisä koe-eläin kuin beagle.

Itseäni kiinnostaisi ihan itsekkäistä syistä eniten se, miten fenotriini vaikuttaa ihmisiin. Sitä ei kai ole oikein kukaan tutkinut. Mutta sellainen on ihminen. Epäloogisuuteen asti suosii omaa lajiaan ja lajin sisällä korottaa omaa viiteryhmäänsä. Jälkimmäinen voi onnistua tunnustautumalla antispesistiksi ja -rasistiksi, mutta ihailtavinta on julistautua feministiksi.

Kuten eräskin Kikkel Kokkelijärvi osoitti, feministiä ei hevin viedä roviolle edes naisen vainoamisesta vaan tämä pikemminkin tuo persoonaan ”vähän rosoa” ja ”arjen kokemusta”. Siinä on mieselokuvaohjaajien turha naukua maailman epäoikeudenmukaisuutta.

Valokuva Nick Brandtin valokuvasta, jossa valokuva norsuista on asetettu sillan alle pylväiden väliin liimaa pullo suussa imppaavien afrikkalaisten lasten viereen.

Nick Brandtin teos Alikulku, norsut ja liimaa haistelevat lapset (2015) saattaa aiheuttaa herkistymistä.

Totuuden nimissä on myönnettävä, että välillä ihmiskunnassa herää valtava halu puolustaa monimuotoisuutta. Näin käy, jos joku tohtii ehdottaa ihmisiä miellyttävän, koiria piinaavan geenimutaation poistamista. Silloin on ”tarpeen käydä laajaa keskustelua rajanvedosta”.

Mutta silloin ei keskustella, kun tarvitaan katuja, kaivoksia ja kaatopaikkoja. Silloin kuunnellaan, kuinka raha puhuu. Valokuvaaja Nick Brandt on tulostanut ottamiaan villieläinten muotokuvia luonnolliseen kokoon, vienyt kuvat entisen luonnon keskelle ja valmistanut tilanteista pakahduttavia panoraamoja. Tuloksena on kuvasarja, joka selittää käsitteen kuudes sukupuuttoaalto niin, että lapsikin sen ymmärtää. Aikuisista en mene takuuseen.

Keksityt syyt vaihtelevat, mutta toimintamalli pysyy. Kuolema peltoja talloville elefanteille. Kuolema lattianrajasta ryömiville elukoille. Kuolema E. colille, joka uhkaa viedä meiltä hoitajamitoituksen hoivattavaksi jättämämme omaisemme.

Mutta sellainen on ihminen. Tappaa talossa ja puutarhassa sen tappaa multa.

 

Nick Brandtin Inherit the Dust on Kansallismuseossa 5.4.–1.9.2019. Lisäksi Jälkiä-näyttelyssä on esillä esineitä eläimistä 4.8. asti. Vapaa pääsy perjantaisin kello 16–18 ja Helsinki-päivänä 12.6.

Zero waste on roskaa

Otso Sillanaukee, Suomen johtava zero waste -asiantuntija, katsoi kotimaahan palattuaan eteisensä lattiaa. ”Veri valahti kasvoilta ja jäin hetkeksi vain tuijottamaan alaspäin.”

Mikä häntä odotti? Karhukirje? Homekasvusto? Ruumis? Ei mikään näistä. Posti oli tuonut Sillanaukeen tilaaman Nature-lehden muoviin pakattuna. Sillanaukee sisuuntui, lähetti palautetta ja sai kohta lehtensä paperikuoressa. Sitä hän ei jäänyt pohtimaan, kuinka monta ohutta muovikäärettä voidaan valmistaa yhteen kirjekuoreen kulutetuilla luonnonvaroilla. Mutta zero wastessa ei olekaan tärkeintä tehdä hyvää vaan sitä, mikä tuntuu hyvältä.

Otso Sillanaukeen kirjaa Zero waste – jäähyväiset jätteille (S & S, 2018) on kääritty muoviin huomattavia määriä, sillä teoksesta tuli kirjastojen varausjonojen suosikki. Itse kirja on painettu veikeälle, kerrankin kierrätetyn näköiselle kierrätyspaperille sekä aaltopahvista tutulle neitseelliselle kraftlainerille. Kanteen ei ole päässyt zero wasten ilmeisesti tekstiilialalta napattu näppärä suomennos nollahukka.

Ikkunan välissä sanomalehtiä, tyhjiä elintarvikepakkauksia ja Zero waste -kirja, jonka otsikosta erottuvat sanat ”ero” ja ”aste”.

Zero wasten eli nollahukan ja negative wasten eli minus lupuksen välillä on enemmän kuin aste-ero. Keräsin viikon aikana tarpeettomiksi käyneet asiat lasin sisälle, kuten zero waste -piireissä on tapana. Sanomalehdet oli tilattu, kirja oli varattu ja fariinisokeripussi oli vuosia sitten ostettu. Kaikki muu oli jo kertaalleen käynyt jäteastiassa. Biojätteet pussitin kuvan takia; yleensä kippaan ne jonkun toisen vajaaseen pussiin.

Olisin varmasti ollut innoissani tästä kirjasta Sillanaukeen ikäisenä. Silloin toin kaupasta jauhelihaa mutta vein rasiat vanhemmilleni poltettavaksi. Ostin neljän kilon metallisen käsipainon, mutta käytin niittejä uudestaan (Sillanaukee suosii paperiliittimiä niittien ”kertakäyttöisyyden” takia). Kun lehdissä alettiin vähitellen puhua piilovirroista, tajusin keskittyneeni liiaksi omille silmilleni näkyvään.

Virtoihin viittaa Sillanaukeekin: ”Jokaisen panoksella on merkitystä, pienistä puroista syntyvät suurimmatkin virrat.” Tämän nollahukkalaisten keskeisen opinkappaleen huomasin vääräksi jo pienenä, kun kaavoitin saappaankannallani verkostoja kevään sulamisvesille. Kun ilma lämpeni, purot eivät kasvaneet virroiksi vaan ne kuivuivat. Jos pienillä teoilla olisi suuri vaikutus, niitä ei sanottaisi pieniksi.

Zero waste eli nollahukka tarkoittaa pyrkimistä siihen, että omassa taloudessa syntyisi mahdollisimman vähän jätettä. Tästä periaatteesta voidaan joustaa, jos muovijätteen sijasta kotona voidaan tuottaa puu-, pahvi-, paperi-, lasi- tai metallijätettä. Ideologiaan kuuluu myös välttää etikkahappoa ja ruokasoodaa eli natriumvetykarbonaattia hienostuneempia kemikaaleja. Lisäksi tärkeää tuntuu olevan minimalismi eli tavarapaljouden rajoittaminen. Tämä kuvaus on omani, koska Sillanaukeen kirja ei suoraan määrittele nollahukkaa, ei edes luvussa nimeltä ”Mitä on nollahukka?”.

Kyseisessä luvussa kyllä lukee: ”Minun tavoitteeni on elämälläni aiheuttamani kaatopaikkajätteen minimoiminen.” Se ei ole kummoinen tavoite, koska nyky-Suomessa kaatopaikkajätteen tuottaminen ei ole ihan yksinkertaista. Helpoiten se kai onnistuu jättämällä lasin kierrättämättä. Eikö Sillanaukee tiedä, että sekajäte menee Suomessa poltettavaksi, vai käyttääkö hän paheellisemmalta kuulostavaa kaatopaikkajäte-sanaa tahallaan? Kirjan lukuisat muut virheet lienevätkin sitten tuottamuksellisia.

”Me suomalaiset tuotamme noin 2,6 miljoonaa tonnia jätettä vuosittain. Tuotamme enemmän jätettä kuin kasvihuonekaasuja, mutta kannattaa muistaa, että jätehuolto tuottaa niitä myös.” Sillanaukee käyttää jostain syystä vuoden 2014 lukua, vaikka uudempiakin tilastoja olisi ollut. Joka tapauksessa suomalaisten kasvihuonekaasupäästöt olivat tuolloin 63 miljoonaa tonnia. (Jätehuollon hiilidioksidipäästöt olivat 2,2 miljoonaa tonnia, ja luku on pienentynyt vuosi vuodelta.)

”Kokonsa takia lentokoneet kuluttavat enemmän polttoainetta muihin liikennevälineisiin verrattuna, ja suurin osa polttoaineesta tarvitaan nousun ja laskun aikana.” Boeing 747 kuluttaa 5 gallonaa maililla, Silja Serenade 160 kilogrammaa merimaililla. Henkeä kohti laskettuna täysi 747 tarvitsee tietyllä matkalla vähemmän polttoainetta kuin kuljettajaa kuljettava henkilöauto.

”Maalämpö on uusiutuva ja käytännössä ilmainen energianlähde, joka tekee kodista omavaraisemman kulutetun energian suhteen.” Nyt saa lukija itse päättää, uskoako painettua sanaa vai päivystävää Suomi24-kommentaattoria: ”tyhjäkäynti on maalämmöllä sitä että konepyörii ja liikuttaa nesteitä ja käy ihan ilman rasitusta, sittenkun rasittuu eli lämpöä tarvitaan niin rupee pumput rasittumaan ja sähköä palaa…ottakaahan pojjaat selvää asiosta älkääkä kirjoittako mitä ette tiedä. luuletteko että maalämpö ilaseksi pyörii? voi voi….”

”Kaikki muovin keksimisen jälkeen tuotettu muovi on edelleen olemassa maapallolla, jossain muodossa.” Näinhän sen Greenpeace otsikoi, mutta on 91 prosenttiakin järkyttävän iso osuus.

”Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL on kieltänyt Suomessa BPA:n käytön tuttipulloissa ja niiden tuttiosissa.” THL on sosiaali- ja terveysministeriön alainen asiantuntijalaitos; päätös kieltämisestä tehtiin EU-tasolla.

”Biomuoviin lisättyjen ainesosien vuoksi se on myös laadultaan huonompaa eikä kestä rasitusta tai esimerkiksi vettä samalla tavalla kuin tavallinen muovi, vaan alkaa ennakoimattomasti hajota ja vapauttaa partikkeleita kosketuksissa olevaan tuotteeseen.” Biomuovi on yläkäsite, johon kuuluu biohajoavien muovien lisäksi perinteisten muovien kaltaiset biopohjaiset muovit.

”Monet take-away-astiat eivät ole kierrätettäviä, vaikka niin saattaisi luulla. Pahviset kahvimukit vuorataan edelleen muovipohjaisella pinnoitteella, etteivät ne vuotaisi.” Ovatko kirjan esikuvat niin vahvasti Yhdysvalloissa, että edes kierrätyksen alkeita ei osata lukijalle selostaa? Suomen kartonkikierrätyksessä muovi on osattu erottaa jo vuosikymmeniä. Kirja ei vastaa Iltalehden toimittajan ymmärrettävään odotukseen: ”– – koska kyseessä on suomalainen opus, sen vinkit ovat taatusti meille soveltuvia.”

”Pahvi- ja paperijätteen voi käyttää kotona esimerkiksi lasten kanssa askarteluun tai takan sytyttämiseen.” Askartelu on kannatettavaa uudelleenkäyttöä. Seuraavaksi jätehierarkiassa tulee kuitenkin kierrätys, ei energiana hyödyntäminen. Jätteiden polttaminen takassa on kyseen- tai pikemminkin pöyristyksenalaista, kun puun pienpoltto aiheuttaa Suomessa puolet pienhiukkaspäästöistä ja parisataa ennenaikaista kuolemaa vuodessa.

”Lyijykynät eivät nimestään huolimatta onneksi sisällä lyijyä vaan grafiittia, joka on maatuvaa, samoin kuin kynien valmistukseen käytetty puu.” Ei tuottaisi Helsinki läheskään niin hiilidioksidipitoista kaukolämpöä, jos hiili todella maatuisi.

”Toisin kuin imurointi, ei harjaaminen pöllytä pölyä ympäri huonetta siivouksen yhteydessä. Nollahukkakodin pölyt voi muutenkin kompostoida biojätteiden mukana.” Arkijärjellä ajateltuna imuri teki harjaamiselle sen, mitä savupiippu sai aikaan savupirtille. Koska arkijärkeilyllä ei voi korvata tutkimustietoa, varmistin asian Hengitysliiton sisäilma-asiantuntijalta. Hän kannatti pölyä sitovia menetelmiä, joihin ei kuulu harja mutta nykyaikaisella suodattimella varustettu imuri kuuluu. Vähän savupirttiä nuoremmista taloista kompostiin voisi pölyn mukana päätyä DDT:tä. Pölyssä voi olla myös BBP:tä, DBP:tä, DEHA:ta, DEHP:tä, DIBP:tä, HBCD:tä, HHCB:tä, MeP:tä, TDCPP:tä ja TPHP:tä, ainakin suurempi kuin nolla -hukka -kodeissa.

Kemikaalien kanssa zero waste -ajattelijat ovat hukassa. Sillanaukee antaa kirjassaan kotitekoisen putkenavaajan ohjeen: ”Sekoita suola ja ruokasooda keskenään. Kaada ensin neljäsosa seoksesta suoraan viemäriin. Lämmitä etikka pannussa höyryäväksi ja kaada puolet viemäriin suolaseoksen päälle. Anna vaikuttaa sen aikaa, kun kiehautat veden. Veden kiehahdettua kaada se kokonaan viemäriin. Toista tarvittaessa, kunnes viemäri ei enää ole tukossa.”

Menetelmä ei vaikuta ihan jätteettömältä, koska käyttämättä jää kolme neljäsosaa suolan ja ruokasoodan seoksesta sekä puolet lämmitetystä etikasta. Suolan merkitystä voi vain arvailla. Teoriassa sillä voisi ehkä avata jäätymällä tukkiutuneen putken. Ruokasooda ja etikka taas reagoivat keskenään, ja tuloksena on hiilidioksidia, joka tuottaa varmasti vaikuttavia kuplia. Jos kotitekoinen putkenavaaja johonkin perustuu, niin kiehuvaan veteen. Tehokkaammin rasvaa kuitenkin liuottaa kaupallisen putkenavaajan sisältämä natriumhydroksidi (kaksi kemikaalia vähemmän kuin kotitekoisessa!). Vähiten ympäristöä ja eniten ihmistä kuormittavaa on avata ja puhdistaa hajulukko käsin.

Käytetty kondomi ja Zero waste -kirja, jonka kannessa näkyvät sanat ”ro” ja ”ast”.

Epäjohdonmukaisia ihmisiä on hauska piikitellä. Jätekokoelmassani oli kondomikin, toisin kuin zero waste -piireissä on tapana. Lasiroskikseen ei ilmeisesti olekaan tarkoitus kerätä kaikkia jätteitä vaan jonkinlainen näyttävä valikoima, mieluiten pieneltä näyttävä.

Kun tosiasioilla ja todellisuudella ei ole niin väliä, nollahukkailun sanoma ymmärrettävästi vetoaa: ”Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että voisin elää yksinkertaisemmin ja ympäristöystävällisemmin tinkimättä elämänlaadusta. – – Nollahukkaelämäntyyli oli konkreettinen vastaus kysymyksiini siitä, mitä minä voisin tehdä ilmastonmuutokselle ja miten voisin edistää kestävää kehitystä omassa elämässäni.”

Jos sivuutetaan jatkuvasta viherpesusta kutistuneet ja haalistuneet sanat ”ympäristöystävällinen” ja ”kestävä kehitys”, jäljelle jää kaksi paljastavaa ilmausta: ”tinkimättä elämänlaadusta” ja ”konkreettinen vastaus”. On oireellista, että Sillanaukee on korvannut zero wasten viiden R-sanan litaniassa refusen eli kieltäytymisen toisella K-alkuisella, kanna mukana. Maapallon tilasta huolestuneet ihmiset haluavat ilmeisesti uskotella itselleen, että he voivat säilyttää nykyisen elintasonsa, kun he näkevät tekevänsä jotain ympäristön puolesta. Lopputulos on surkuhupaisa.

Biojätteitä säilytetään ”epämukavien hajujen” vuoksi pakastimessa, vaikka toisaalla surkutellaan laitteen suurta sähkönkulutusta. Omaa energiaa ei säästellä, kun etsitään kaupassa tarratonta hedelmää. Viitseliäs löytää bambuhammasharjan – ja osaa hankkiutua siitä eroon: ”Harjakset pitää vain ennen varren kompostoimista irrottaa pihdeillä ja selvittää, sopivatko ne muovinkeräykseen.”

Se pitää kuitenkin muistaa, että lentokoneeseen otettu oma haarukka saatetaan takavarikoida Balilla. Teräksinen vesipullo on sen sijaan monessa paikassa sallittu: ”Tämä kuva on otettu Singaporen lentokentältä ja olen käyttänyt vastaavia Suomen, Thaimaan, Japanin ja Indonesian lentokentillä.”

Kun on käynyt maailman zero visible waste -pääkaupungissa Singaporessa, matkalaukun tunnistetarra on kuin designroska sekajätteille ja toimittajille varatussa lasipurkissa. Sanoinko jo, että jätteettömyyteen minua motivoi ilmastonmuutoksen hidastaminen?

”Kokemasi epämukavuus ei ole riittävä peruste olla tekemättä valintoja – se että esimerkiksi kannat omaa kangaskassia ja juomapulloa mukanasi tai keräät kaatopaikkajätteitäsi omaan purkkiin on pieni hinta siitä hyödystä, joka siitä koituu yhteiselle ympäristöllemme”, Sillanaukee kirjoittaa. Hiilijalanjälki näyttää niin paljon paremmalta, kun saa hiottua pois jätteiden muodostaman liikavarpaan.

Leipää ilman jonoja

Pahvilaatikossa näkyy maitoa, salaattia, lehtikaalia, herkkusieniä ja paahtoleipää. Ulkopuolinen voisi luulla, että tässä on kalliolainen perheenäiti lastaamassa pieneen autoonsa viikonlopun ruokatarpeita.

Mielikuva paljastuisi vääräksi viimeistään seuraavan kaupan kohdalla, kun kyytiin tulee laatikollinen pilkullisia banaaneja. Heidi Uppa ei olekaan hankkimassa syötävää omaan kotiinsa, vaan hän osallistuu tänään pienellä osuudella ainakin parinkymmenen talouden ruokahuoltoon.

Heidi Uppa tarttumassa auton pienessä takakontissa olevaan pahvilaatikkoon, joka on täynnä elintarvikkeita.

Heidi Uppa purkaa kauppojen lahjoittamaa hävikkiruokakuormaa.

Neljä kauppaa käsittäneen kierroksen päätepysäkki on Kalliolan Setlementtitalo Linnanmäen ja Kulttuuritalon kupeessa. Saalis käydään läpi täällä, koska talossa toimii Keru-yhteisöjääkaappi, joka jakaa ja ottaa vastaan hävikkiruokaa.

Kerun toiminnassa on mukana yli 50 vapaaehtoista. Uppa kuuluu vapaaehtoisten ydinjoukkoon. Hän on ollut perustamassa Kerua ja vastaa sen viestinnästä ja visuaalisesta ilmeestä.

Nimi Keru ei sinänsä tarkoita mitään, mutta Upan mukaan sen voi ajatella viittaavan ruoan keräämiseen. ”Valitsimme nimen, joka voisi olla naapurin nimi. Haluamme olla Kallion ja Alppilan naapuruston kohtauspaikka.”

Viikon jokaisena päivänä kaksi kerulaista käy keräämässä kauppojen myymättä jäänyttä ruokaa. Kaupat ovat pieniä lähikauppoja, ja ne sijaitsevat 1,5 kilometrin säteellä Setlementtitalosta. Toisinaan Keruun tulee myös hävikkiruokaravintola Loopin ylijäämää.

Uppa ja toinen vapaaehtoinen, Mikael Lindström, alkavat lajitella tämänpäiväistä kuormaa. Uppa ottaa sivuun kasan pakattuja voileipiä. Niiden viimeinen käyttöpäivä on ylittynyt, eikä Keru saa luovuttaa niitä eteenpäin. Hygieniasyistä myös esimerkiksi avatut pakkaukset on kielletty.

Seuraavaksi Uppa ja Lindström jakavat elintarvikkeet neljään ryhmään ja punnitsevat ne. Leipää on 32,4 kiloa, maitotuotteita 17,2 kiloa, hedelmiä ja vihanneksia 12,2 kiloa ja muuta ruokaa 4,4 kiloa. Yhteispaino 66 kilogrammaa on Kerulle keskimääräinen tulos. Usein tulee satakin kiloa, ja joskus on jääty kymmeneenkin.

Heidi Uppa asettaa vaa’alle kasviksia täynnä olevan pahvilaatikon. Viereisissä laatikoissa maito- ja leipätuotteita.

Noudetut elintarvikkeet punnitaan tuoteryhmittäin.

Ruoan punnitsemista Keru edellyttää myös ruokaa itselleen hakevilta. Jokainen haku pitää merkitä painoineen Kerun kansioon. Kerulaiset haluavat näin paitsi seurata ruoan menekkiä myös saada ihmiset tiedostamaan ruokahävikin suuruutta.

Kerun taustalla on nimittäin ennen kaikkea halu kasvattaa tietoisuutta hävikkiruoan ilmasto- ja ympäristövaikutuksista. Ruoan jakaminen tulee Upan mukaan vasta kakkosena.

”Jotkut kävijämme ovat kysyneet, saako täältä ruoka-apua. Emme me jaa ruoka-apua. Me pelastamme ruokaa joutumasta roskiin”, Uppa sanoo.

Keru-yhteisöjääkaappi ei totisesti ole mikään Hurstin valinta. Keru on tarkoitettu kaikille ihmisille tilipussiin ja Kela-korttiin katsomatta. Keru on uskonnollisesti sitoutumaton, ja kävijät saavat valita ruokansa itse. Yhteisöjääkaapille ei myöskään juuri jonoteta.

”Kokeilimme syyskuussa ruoanjakotapahtumaa”, Uppa kertoo. ”Saimme hyvin nopeasti 700 kiloa ruokaa jaettua, mutta meillä piti olla avustamassa 20 vapaaehtoista. Reilun tunnin aikana oli hirveästi ihmisiä, ja täällä alkoi muodostua jonoa. Emme halua sellaista.”

Erilliset jakotilaisuudet ovat Upan mielestä hankalia myös siksi, että ihmiset joutuvat järjestelemään aikataulujaan niiden mukaan. Lisäksi pettymyksiä voi tulla, jos ruoka loppuu kesken. Isoista lahjoituksista Keru saattaa tiedottaa Facebook-sivullaan, jotta ruokaa ei koskaan jäisi hyllyihin.

Mikael Lindström ojentaa jukurttitölkin jääkaappia täyttävälle Heidi Upalle.

Mikael Lindström ja Heidi Uppa siirtävät kylmäsäilytystä vaativia tuotteita jääkaappiin.

Tänään muutama vakioasiakas on jo paikalla, kun Uppa ja Lindström alkavat täyttää hyllyjä. Tunnelma on hieman kireä, mutta ihmiset jaksavat odottaa. Luvan saatuaan he alkavat tyhjentää jääkaappia hyvässä järjestyksessä. Kukaan ei rohmua, mikä on varmaan sosiaalisen paineen ansiota.

Paineita on myös Kerun aktiiveilla. Setlementtitalo tarjoaa tilat, sähkön ja jätehuollon, mutta muuten Keru toimii tällä hetkellä ydinjoukon aktiivisuuden ja parin pienen apurahan varassa. ”Eteenpäin mennään kuukausi kerrallaan”, Uppa toteaa.

Keru on käyttänyt ruokanoutoihin laina-autoa, mutta ruoat eivät aina tahdo mahtua siihen ja omistaja on muutenkin luopumassa menopelistään. Syksyn aikana ruokaa on kerätty myös lainaksi saadulla jääkaapillisella kuormapyörällä.

Upan mukaan Kerun 1–2 tunnin päivittäiseen tarpeeseen sopisi parhaiten yhteiskäyttösähköauto. Haaveissa on myös tavarankuljetukseen soveltuvan sähköpyörän ostaminen.

Keru-kirje joulupukille jatkuu kahdella palkallisella työntekijällä. Näin aikaa riittäisi perustoiminnan pyörittämisen ohella suunnitteluun ja ympäristökasvatukseen. Jos toiminta saataisiin vakiintumaan, valmis konsepti voisi levitä muihin kaupunginosiin.

Syyskuussa aloittanut Keru sai Helsingin nuorisoasiainkeskukselta 2 100 euroa aloittamiskuluihin, kuten kalusteisiin ja nettisivuihin. Lisäksi Grafia myönsi 2 500 euroa viestintämateriaaleihin.

Nyt alkupääoma on kuitenkin syöty ja Keru hakee kuumeisesti rahoitusta. Toiveita on esimerkiksi Helsingin osallistuvan budjetoinnin Oma Stadi -rahasta. ”Otamme lahjoituksia vastaan myös yksityishenkilöiltä ja yrityksiltä”, Uppa sanoo.

Elintarvikkeitakin voi Keruun lahjoittaa kuka tahansa. Ruokaa hakemaan tuleva rouva tuo Kerun hyllylle pikkupurkin tomaattipyreetä. Se katoaa heti seuraavan kävijän kassiin.

Päivän ruokalahjoitukset täyttivät Kerun jääkaapin tällä kertaa vähän yhdentoista jälkeen. Vartin päästä kaappi on jo lähes putsattu. Leipää hyllyillä riittää luultavasti huomiseen noutokierrokseen asti.

 

Keru-yhteisöjääkaappi on joulutauolla ja palvelee taas 2.1.2019 lähtien. Kalliolan Setlementtitalo, Sturenkatu 11, ma–to klo 8–20, pe klo 8–19 ja la–su klo 10–16.