Lapsen päästöoikeuksien julistus

Mikä on maailman suurin ongelma? ”Se on kolmiosainen. Ympäristön tilan muuttuminen, ilmaston muutos ja luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen. Kaikki liittyvät yhteen isompaan ongelmaan, se on ehdottomasti ihmiskunnan suurin ongelma”, Touko Aalto vastaa Helsingin Sanomien haastattelussa. Edes vihreiden puheenjohtaja ei siis tohdi sanoa ääneen, että maailman suurin ongelma, johon kaikki muut tuhot liittyvät, on maapalloa kalvava ihmisten valtava, kasvava lukumäärä.

Ihmisessä on sellainen vika, että se lisääntyy ja täyttää maan. Meren se täyttää muovilla ja tyhjentää kaloista. Kivikehästä se pumppaa öljyn ja ilmakehään se dumppaa hiilen. Kaiken tämän keskellä se uhoaa, että maan päälle tarvitaan lisää sen omaa heimoa. Se ei tarkoita Hominidaea.

Suomessa on viime aikoina ahdistuttu siitä ilonaiheesta, että vastasyntyneiden määrä putoaa tänä vuonna todennäköisesti alle 50 000:n. Näin pieniä lukemia ei nähty koko viime vuosisadan aikana. Syntyvyydestä huolestuneilta suomalaisilta on selvästi jäänyt huomaamatta, kuinka yhteiskunnan robotisoituminen ja hornetisoituminen on huomattavasti vähentänyt sodankäynnissä uhrattavien urhojen tarvetta.

Lisäksi vauvakuumeessa on unohdettu maapallon kohoava lämpötila. Rikkaassa maassa yhden lapsen hankkimatta jättäminen säästää nimittäin Lundin yliopiston laskelman mukaan vuodessa 58,6 tonnia hiilidioksidipäästöjä vanhempaa kohti. Seuraavaksi eniten, 2,4 tonnia, omaa hiilikengännumeroa voi pienentää luopumalla autosta. Vuosittaiset hiilidioksidipäästöt saisivat olla enintään 2,1 tonnia, jotta maapallon lämpötila ei kasvaisi yli kahta astetta.

Aina olisi tietysti kiva, että päästövähennyksistä huolehtisi joku muu. Helsingin Sanomien artikkelissa yhden lapsen synnyttänyt ilmastoaktiivi ”haluaa ajatella”, että muitakin keinoja löytyisi kuin se, että kaikkien täytyisi miettiä lastensa määrää. Ilmastovanhemmat-yhdistyksen edustajan mielestä ”oikeanlainen” energiantuotanto, ”oikein” kohdistetut haittaverot ja ”riittävä” sähköautoinfrastruktuuri ovat selvästi olennaisempia kuin ”yksittäisen perheen” lapsiluku. Väestönkasvuun perehtynyt taloustieteilijä näkee Suomen väestömäärän vaikutuksen marginaalisena. Se taas sai mielipidekirjoittajan ehdottamaan ratkaisuksi, että jaetaan maailma viiden miljoonan tai tuhannen ihmisen porukoihin ja todetaan erikseen kunkin joukon vaikutus mitättömäksi. Idea ei oikeastaan ole uusi, sillä ilmastovanhempi ehti jo jakaa ihmiskunnan yksittäisiin perheisiin.

Greenpeacen ilmastoasiantuntija Kaisa Kosonen ajatteli vielä joitakin vuosia sitten, ettei hän ilmastonmuutoksen takia halua hankkia lapsia. Nyt hän on perustellut kummatkin vauvansa Ylelle sillä, että hän näkee toivon merkkejä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Itse en ole nähnyt juurikaan edistystä. Ehkä Kososelle on tikittänyt kello samalla, kun minä olen uumoillut aikapommia.

Ihmisen päätä esittävä kipsiveistos muovipussien seassa.

Liiat ihmiset hukkuvat meriin ja meret hukkuvat muoviin. Kuva Taloyhtiön jätepisteestä maaliskuulta 2014.

Hesarin jutussa lasten hankkiminen todetaan kahteen otteeseen henkilökohtaiseksi asiaksi. Oikeasti mikään ei voi olla yhteiskunnallisempaa kuin toiminta, joka tuottaa yli 24 kertaa enemmän päästöjä kuin paheksuttu yksityisautoilu. Ennenaikaisen lapsenpäästön oikeudet pitäisikin maksimoida ja turhanaikaisen lapsen päästöoikeudet minimoida. Jotkut kuitenkin katsovat asiakseen paheksua aborttia, ikään kuin maailmassa olisi huutava pula parkuvista vauvoista, erityisesti ei-toivotuista vauvoista.

Toivottomista vauvoista on kesällä ollut esillä paavinkin suojelusta nauttinut 11-kuukautinen Charlie Gard. Charlie oli ennen kuolemaansa pitkään hengityskoneessa, koska hän ei pystynyt tuottamaan DNA:n rakennuspalasia nukleotidejä eivätkä hänen vanhempansa pystyneet hyväksymään geeniensä ilmeistä yhteensopimattomuutta. Elämään kykenemättömän Charlien hengissä pitämiseksi kerättiin yli miljoona puntaa.

Pitäisikö tässä elämän kehästä vieraantuneessa maailmassa lähteä hakemaan viisautta jo muinaisilta roomalaisilta? Seneca on Areiopagi-verkkolehden mukaan kirjoittanut: ”Lyömme raivopäiset koirat hengiltä, teurastamme uhmakkaan ja kesyttömän härän ja asetamme sairaiden eläinten päät pölkylle, etteivät ne tartuta laumaa. Merkillisen muotoiset sikiöt surmaamme ja hukutamme lapset, jos ne ovat syntyneet rampoina tai hirviömäisinä. Mutta ei ole suuttumuksen vaan järjen asia erottaa hyödyttömät terveistä.”

Lista on nykyihmisen mielestä pöyristyttävä. Me sivistyneet länsimaalaiset toteutammekin sitä vain osittain. Olemme toki viime aikoina teurastaneet uhmakkaan härän, estäneet lintuinfluenssasta sairaita eläimiä lopullisesti tartuttamasta laumaa, surmanneet merkillisen muotoisia sikiöitä ja antaneet lasten hukkua Välimereen, jos ne ovat syntyneet rampautuneeseen yhteiskuntaan tai hirviömäisen diktaattorin hallitsemaan valtioon. Mutta raivopäisiä koiria emme lyö tietenkään hengiltä, jos omistaja ei lyö vartiointia laimin.

Suomalaisten syntyvyydestä ei ole mitään syytä olla huolissaan. Maailma ei tarvitse jälkikasvua 1,7 lasta synnyttävältä ja 8,5 tonnia päästävältä suomalaisäidiltä yhtään enempää kuin 7,6 lasta ja 0,1 tonnia päästävältä nigeriläisäidiltä. Suomalaiset eivät lopu, sillä Suomi on nykyään kuin Ruisrock: sisään tulee niin paljon kuin vain suostutaan ottamaan, ja muut, mahdollisesti neuvokkaatkin pyrkijät joutuvat rajavartioston käännyttämiksi. Työvoimapulaakaan ei tarvitse pelätä. Jos työn hinta yhtään uhkaa nousta, pakolaiskiintiötä voidaan suurentaa. Hädänalaisten auttaminen onkin tullut keskustan ja kokoomuksen sydämelle nyt, kun talouskasvu on nytkähtänyt liikkeelle.

Hiilidioksidipäästöjen välttäminen ei motivoi edes ilmastoaktivisteja, joten syitä lapsettomuuteen kannattaa etsiä samasta suunnasta kuin lapsellisuudenkin syitä: itsekkyydestä. Haluan omalla, rajallisella ajallani synnyttää jotakin luovaa ja ainutlaatuista enkä tehdä uusia lapsia, jotka on jo niin nähty.

Lapsen kasvattaminen itsenäiseksi vie parikymmentä vuotta. Sinä aikana ehtii yhteiskunta tai ainakin avokätinen sosiaaliturvajärjestelmä hyvin romahtaa, eikä sellaisessa tilanteessa lapsen ruokkiminen ole enää helppoa kuin hernekeittopurkin avaaminen. Voi niitä, jotka noina päivinä ovat raskaana tai imettävät!

Vielä vaikeampi olisi silti kestää sitä, että maailma pysyisikin horjuen pystyssä ja lapsi oppisi seisomaan omilla jaloillaan ja ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Yhteiskunta kun kuitenkin työntäisi noihin jalkoihin maihinnousukengät ja käsiin kokispullon niin kuin Eppu Normaalin kappaleessa Hipit rautaa.

Helpoimmat ja halvimmat, herkulliset leivät

Kekseliäisyyttä ruokkivat parhaiten laiskuus, niukkuus ja nuukuus. Leipä on aina muodostanut ison palan ruokavalioni piirakkakaaviossa, koska olen laiska ja pussillisesta leipää on helpompi laittaa syötävää kuin paketillisesta tofua.

Leipää on kuitenkin löytynyt roskiksesta viime aikoina vähänlaisesti. Leivän ostaminen ei tule kysymykseen, kun tavoitteena on elää yhteiskunnan ylijäämästä. Päädyin lopulta siihen tulokseen, että minun on leivottava leipäni itse. Saisin samalla käytettyä dyykkaamiani jauhopusseja.

Taikinan sekoittaminen, nostattaminen ja leipominen tuntui kuitenkin vastenmielisen vaivalloiselta, ja uunin lämmittäminen yhtä pellillistä varten olisi älytöntä sähkön tuhlausta. Sitten muistin aikaisemman havaintoni siitä, että asiat, jotka on tapana tehdä uunissa, voi usein tehdä liedellä ja että asiat, jotka on tapana tehdä liedellä, voi usein tehdä mikrossa.

Minuutissa valmistuvia mikrosämpylöitä esittelee blogi jos toinenkin. Kaikissa näissä kananmunalla kyllästetyissä sämpylöissä on se vika, että lopputulos ei maistu leivältä vaan jauhoilla täytetyltä munakkaalta. Karppaaja voi tietysti hyväksyä viljanhimossaan surkeatkin jäljitelmät samalla tavalla kuin kahvihampaiden kolotuksia on aikoinaan hoidettu voikukan juuresta tehdyllä vastikkeella.

Onneksi hyvä maku on mahdollista saada aikaan helposti eikä vertailukohtana tarvitse edes pitää muoviin pakattuja leivänkaltaisia viipaletuotteita, joihin maku on tuotava päällysteillä. Hinta-laatusuhdekin on parempi kuin ehkä millään muulla dyykkaamattomalla ruoalla.

Kaksi sämpylää ja kaksi ohutta leipää Kermansaven kulhossa, jonka ympärillä on siniraidallinen liina.

Ohrarieska, ruisrieska, vehnäjauhosämpylä ja sämpyläjauhosämpylä. Jauhot, kulho ja liina Taloyhtiön jätepisteestä (hinta-laatusuhde 0).

Pienellä vaivannäöllä kehitin verrattoman vaivattomat reseptit mikrossa valmistuville sämpylöille ja rieskoille. En lisää mikrosämpylöihini mitään ylimääräistä, joten niistä tulee tavallista kimmoisampia. Jos tavoitteena on perinteinen suutuntuma, leipään pitää tehdä hiilidioksidipäästöjä leivinjauheella. Tällainen ainesosaluettelon paisuttaminen tosin sotii vaivattomuusvaatimuksiani vastaan.

Maistuvia sämpylöitä saa valkoisista vehnäjauhoista tai sämpyläjauhoista. Rieskoihin sopivat parhaiten ruis- tai ohrajauhot. Pelkistä täysjyvävehnäjauhoista tai tattarijauhoista ei tule suussasulavaa leipää. Rieskan voi tehdä gluteenittomasta jauhoseoksesta, jos gluteeninen ruokavalio ei käy.

Mikroleivät on syytä syödä heti tuoreeltaan, mutta niitä onkin tarkoitus tehdä sitä mukaa kuin ruokahalu kasvaa. Näin syömättä jää vain mitätön määrä taikinahävikkiä.

Pieni mikrosämpylä

1 dl vehnä- tai sämpyläjauhoja
0,5 dl vettä
(maustemitallinen leivinjauhetta)

Mittaa ainekset syvään (posliini)lautaseen ja sekoita alkuun haarukalla. Muotoile taikinasta sämpylä käsin pyörittelemällä. Kypsennä lautasella mikrossa 2 minuuttia.

Vinkki: jos haluat leivästä terveellisempää, lisää taikinaan leseitä tai siemeniä.

Rivakka rieska

1 dl ruis- tai ohrajauhoja
0,5 dl vettä

Sekoita ainekset lautasella haarukkaa käyttäen. Puristele taikinaa yhteen ja taputtele siitä halkaisijaltaan kymmensenttinen leipänen. Kypsennä mikrossa 3 minuuttia.

Vinkki: jos haluat leivästä epäterveellisempää, lisää taikinaan suolaa.

Puillakin on tunteet

Vegaaneilta tiedustellaan toisinaan, eikö kasveja sitten satu. Kysymys on vilpitön vain, jos kysyjä on ajattelematon, sillä eivät tuotantoeläimetkään pelkillä mineraaleilla elä. Asiayhteydestä irrotettuna kysymys on kuitenkin asiallinen. Miksi kivun tunteminen maailmankaikkeudessa perustuisi ihmisen luokitteluihin eri elämänmuodoista?

Kun lähdetään selvittämään kasvien tietoisuuden tasoa, on luontevaa kysyä ensin, mitä tuntevat kasvikunnan johtajat, puut. Siitä kertoo Peter Wohllebenin silmuja avaava ja järkeä puuhun takova kirja Puiden salattu elämä (Gummerus, 2016).

Puut on helppo esineellistää. Meidän näkökulmastamme ne ovat hitaita, suorastaan aivottomia. Puut miellyttävät tuotantoelämän telaketjuja ja liukuhihnoja, koska ne kasvavat itsenäisemmin kuin maissi tai sika eivätkä vastustele hyväksikäyttöään siinä määrin kuin sonni tai Mika.

Budjettileikkausten puuhaaja voi hyvin ottaa vaalimainoksen ajaksi syliinsä koiran, mutta kaikkihan me tiedämme, millainen surkimus on puunhalaaja. Siksi on oleellista, että Wohlleben pyrkii puiden tunteista kirjoittaessaan nojaamaan tutkimuksiin eikä tuntemuksiin. Hän kertoo meidän aikamme kielellä sen, mistä luonnonkansoilla on aina ollut aavistus.

Puiden salattu elämä -kirja puimakoneen hihnapyörällä. Etualalla puu.

Kapuloita talouden kylmiin rattaisiin. Taustalla puimakone Sampo.

Hyväksymme sen, että eläimillä, kuten norsuilla, on muisti, mutta meidän on vaikea uskoa sitä, että puutkin muistavat asioita. Ilman muistia lauhkean vyöhykkeen lehtipuut eivät kuitenkaan tietäisi, milloin niiden pitää puhjeta lehteen. Pelkkä korkea lämpötila ei riitä, sillä talvisinkin voi joskus olla lämmintä. Puun pitää siis osata laskea, että lämpimiä päiviä on riittävä määrä.

Lämpötilan ohella puiden pitää tarkkailla päivän pituuden muuttumista. Muuten ne voisivat sekoittaa kevään ja syksyn. Puiden näköaistia ei ole Wohllebenin mukaan vielä paikannettu, mutta se saattaa sijaita silmuissa. Vielä vähemmän on yhteisymmärrystä siitä, missä puut säilyttävät muistojaan. Vahva ehdokas ovat juuret, sillä ne pystyvät välittämään signaaleja ja niissä esiintyy samankaltaisia yksiköitä kuin eläimissä. Kasvien ja eläinten välinen raja saattaakin olla hämärtymässä.

Puiden tiedetään lähettävän ainakin hätäviestejä. Kun Afrikan savannien kirahvit iskevät kierreakasioiden kimppuun, nämä tuottavat lehtiin myrkyllisiä aineita. Samalla puista pääsee ilmaan varoituskaasu eteeni, minkä takia kirahvit joutuvat jättämään lähistön muutkin puut taakseen.

Hajuaineet laimenevat nopeasti, joten puiden pitää viestiä myös sähköisillä, senttimetrin sekunnissa kulkevilla signaaleilla. Juurten välityksellä eri puuyksilöt saavat tiedon esimerkiksi hyönteisten hyökkäyksestä. Viestintäverkostoa laajentaa kokonaisia metsiä yhdistävä sienirihmasto, wood wide web.

Puiden verkostoituessa vaihtuu kuulumisten lisäksi ravinteita. Puut auttavat toisiaan, sillä yhtenäinen metsä muodostaa suojaisan elinympäristön. Ystävät voivat olla ikuisia: Wohlleben on nähnyt pyökin, jonka runko oli kaadettu viitisensataa vuotta sitten ja jota sen lajitoverit yhä pitivät elossa toimittamalla sille sokeria. (Puita painoalustaksi tarvitseva taho epäilee Wohllebeniä epätieteellisestä puheesta ja kirjoittaa kantovanhusten ryöstävän naapureiltaan.)

Luonnontilaisessa metsässä 80 vuotta vanha pyökki on kirjan mukaan lyijykynän paksuinen puuvauva, jota sen 200-vuotiaat emopuut imettävät antamalla sille juurten välityksellä sokeria ja ravinteita. Hitaasti kasvaneen kahdeksankymppisen runko on sitkeää ja kestää siten sienitauteja ihan toisella tavalla kuin talousmetsässä korjuukypsä ikätoverinsa.

Wohlleben arvosteleekin toimia, joita kutsutaan ilmeisen virheellisesti metsänhoidoksi. Metsänhoitajien mielestä harva metsä kasvaa tehokkaammin kuin tiheä metsä. Puiden salatun elämän perusteella vaikuttaisi kuitenkin siltä, että harva metsä kasvaa tehokkaammin kuin tiheä metsä. Kun pyökit ovat vieri vieressä, biomassan ja puuaineksen tuotanto tehostuu, sillä puut jakavat vettä ja ravinteita yhteisen hyvän nimissä.

Harvennetun metsän puut saattavat kasvaa nopeasti, mutta ne joutuvat kohtaamaan sienet, tuhohyönteiset, auringon paahteen ja myrskytuulet yksin. Metsänhoitajien hakkuupuuhakkuus on sikäli ymmärrettävää, että samalla lailla toimivat valtionhoitajat: halutaan uskoa, että yhteiskunta menestyy parhaiten silloin, kun resursseja ei jaeta tasan ja vahvoille annetaan tilaa kasvaa holtittomasti.

Yhteiskunnasta metsänhoitoon on siirtynyt Wohllebenin mukaan myös ikuisen nuoruuden ihanne. Puut korjataan viimeistään 120-vuotiaina, vaikka puu olisi siinä vaiheessa vasta ohittanut kouluiän. Vanhoja puita kannattaisi suosia ilmastonmuutoksen torjumiseksi, sillä ne ovat nuoria tuotteliaampia: halkaisijaltaan metrin mittaiset puut muodostivat eräässä tutkimuksessa kolme kertaa niin paljon biomassaa kuin puolimetriset.

Puiden salattu elämä on ollut ansaitusti myyntimenestys. Sen soisi raivaavan tietä samalla tavalla kuin Peter Singerin Oikeutta eläimille 1970-luvulla. Ehkä tulevaisuudessa metsiä ei tarvitse puolustaa vetoamalla niiden virkistysarvoihin tai luonnon monimuotoisuuteen vaan voimme puhua yksinkertaisesti puiden oikeuksista tai kärsimyksestä. Siinä tilanteessa vannoutuneet vegaanitkin voivat joutua miettimään periaatteensa uusiksi.

Ruokaa päiväkodin peräsuolesta

Lapsuudessani joka toisen kodin seinällä luki: Sirkan/Sirpan/Pirjo-Riitan keittiö on kodin ❤. Nykyaika antaisi tekstitaululle plussaa personoinnista ja emojista, miinusta suomen kielen käytöstä ja ahtaista oletettu sukupuoli -rooleista.

Hymiötöntä lapsuutta viettänyttä minua taulussa hämmensi se, että teksti keskeytyi kuvaan. Voisikohan 80-lukulaisen pullantuoksuisen lauseen päivittää lämmitettävien valmisannosten 10-luvulle? Kokeillaan: Laitoskeittiö on päiväkodin sydän ja

Vihreällä biojätepussilla vuoratussa roska-astiassa paperisäkki, kasvissosetta, raasteita sekä kananmunia kennoineen.

on päiväkodin peräsuoli.

Peräänkuulutin viimeksi raskauttavia valokuvia suurkeittiöiden ruokahävikistä. En pysty itsekään toimittamaan pöyristyttäviä paljastuksia, mutta joitakin pöllämystyttäviä poimintoja olen tehnyt viime viikkoina lähipäiväkotini biojätteistä.

Minkä takia roskikseen piti heittää kuvassa osittain näkyvät 30 ehtaa kananmunaa? Nehän säilyvät vaikka kuinka pitkään, jos niiden kutikulaa ei riko kasvismössöllä. Kai niistä olisi voinut edes keittää välipalat lihanhimoisille lapsikatraille.

On ihan ymmärrettävää, että viikonlopun ajan nälässä pidetyille pedoille varataan maanantaiksi parikymmentä jauhelihapihviä ja muutamakymmentä perunaa liikaa. Se ei ole ymmärrettävää, että kukaan ei voi viedä pihvejä kotiinsa vaan ne joutuvat Ämmässuolle mätänemään.

Valkoisessa kartonkirasiassa jauhelihapihvejä ja keitettyjä perunoita.

Siis kukaan tonkijaa lukuun ottamatta ei voi viedä pihvejä kotiinsa.

Onneksi pihvit ja perunat ovat sen verran tiivistä tavaraa, että ne voi varovainen dyykkari vaikka huuhdella ennen käyttöä. Keitetty ja kuorittu peruna tosin kestää huoneenlämmössä vain noin vuorokauden. Sitten se alkaa limoittua, ja sitä seuraavana päivänä pinnalle voi ilmaantua hometta.

Joissakin kouluissa tähderuokaa tarjotaan lähialueen asukkaille pientä korvausta vastaan. Vastaanoton ei tarvitsisi olla näin lämmin joka paikassa, vaan ihmiset voisivat hakea ruokaa omiin astioihinsa. Monen kotona syödään kasviksia alle suositusten, ja päiväkotona näyttäisi jäävän päivittäin yli salaattia.

Ainakin jäteastiaan menevät tähdepihvit ja -pyörykät voisi pakata pikku pussiin, jotta dyykkarin ei tarvitsisi kaivella niitä juuresraasteiden seasta. Kun nimittäin vappuruokailusta jää 262 lihaspullaa, 33 tärkkelyspyörykkää, 17 nauravaa soijanakkia ja 5 itkevää eläinnakkia, niissä on aika poimiminen.

Arvokkaimmat ruoka-aineet voisi edes jättää päällimmäiseksi, jotta ne säilyisivät mahdollisimman käyttö- ja löytökelpoisina. Siis kaadetaan kasvissoseet pönttöön ensin ja asetetaan munakennot sitten siististi päälle.

Pitsalaatikossa kasvispyöryköitä keitettyjen perunoiden päällä.

Perunat alle ja kasvispyörykät päälle kuten kuvassa eikä niin, että pyörykät alle ja porkkanankuoret päälle kuten roskiksessa.

Suomalaiset pitävät ilmaista kouluruokailuaan maailman parhaana ideana. Samalla tavalla hellimme ajatusta siitä, että on lottovoitto syntyä tänne umpimielisten kahvinryystäjien sekaan. Kahvinjuonnillakin ylpeillään, mutta on ihan ymmärrettävää, että siirtomaakulttuurissa tehdään päihtymisen välttämättömyydestä hyve.

Herrakansoilta kannattaisi lainata kouluihin eväiden syöminen. Hävikki pienenisi, kun kukin osaisi varata ruokaa suunnilleen sen verran kuin sitä kuluu.

Ilmainen tai oikeastaan osittain mainosrahoitteinen lounas ei herätä kunnioitusta. Ruokaa menee hukkaan myös siksi, että halvalla ei saa hyvää. Jos kasvisruokapäiväksi on varattu gobinkuivia falafeleja, ei ole ihme, että niitä voi päivän päätteeksi tonkia roskiksesta 105 kappaletta. (Kuivuudesta on tosin se etu, että pyörykät voi jättää pöydälle eivätkä ne homehdu.)

Ruoan halveksunnan harjoittelu on jopa kohotettu osaksi opetussuunnitelmaa. Jos kouluruokailun kaltainen varikkopysähdys on pedagoginen tilanne, niin tämän opetustuokion takaava lasti eteläamerikkalaista soijaa käynnistää sikalan karsinassa väitöstilaisuuden.

Kaksi vaaleaa vuokaleipää ruudullisen pyyhkeen päällä.

Näitä ei anneta edes sioille.

Päiväkodin biojätteissä hämmentää viikosta toiseen se, että sieltä löytyy leipää. Luulisi, että näkkileipäympäristössä tuore leipä kävisi kaupaksi vielä seuraavana päivänä vähän kuivahtaneenakin. Kai ne parikymmentä ruislimpun palasta ja viitisentoista porkkanapiirakkaa olisivat maistuneet pikku pullasorsille siinä missä minullekin?

On toisaalta ihan hyvä, että leipää heitetään biojätteisiin jonkin verran. Sämpylästä saa nimittäin kätevän äyskärin, kun yrittää paikantaa pääsiäislounaan broilerifileitä riisin seasta.

Laitoskeittiöiden biojäteastiat eivät ole kolmen Michelin-tähden kohteita eli sellaisia, joiden takia kannattaisi tehdä erillinen matka. Usein ne yltävät kuitenkin kahteen tähteen eli poikkeamisen arvoisuuteen. Se potentiaalinen dyykkari, jota vihreiden pussien sisältö ällöttää tai ruokamyrkytyksen riski arveluttaa, aloittakoon varovasti ja ottakoon huoneentaulukseen: Keep calm and don’t think about rectum.

Piilokalorit esiin

Keskitysleirejä pidetään ihmisen pahuuden absoluuttisena nollapisteenä. Jos hyvin käy, tulevaisuudessa keskitysleirejä enemmän kauhistellaan eläinten massiivista kasvatuslaitoksiin sullomista. Kun käy huonosti, pahuusasteikot kalibroidaan yhteisten resurssien hukkaan heittämisellä.

Tulevat sukupolvet, jotka sinnittelevät niukan energian maailmassa, eivät voi käsittää, miten meidän aikamme ihmiset saattoivat suhtautua ruokaan niin tuhlailevasti. Ihmisarvon loukkauksia sen sijaan ei välttämättä osata paheksua, koska makeaa elämää ei enää riitä kaikille ja orjia tarvitaan taas lähempänäkin kuin Kongon kobolttikaivoksilla.

Piilossa tapahtuvaa energian surutonta haaskausta pyritään tuomaan päivänvaloon Helsingin kaupungintalon Virka-gallerian ruokahävikkinäyttelyssä. Filippo Zambon on valokuvannut ruokakauppojen jäteastioiden sisältöä, ja To Kosie on videoinut lautastähteiden keräilyä ja ruoan dyykkausta. Näyttely on osa Poliittisen valokuvan festivaalia.

Seinällä kolme valokuvataulua, joissa on kuvattu elintarvikkeita jäteastiassa: kasviksia, leipiä, banaaneja.

Filippo Zambonin Into the Bin -sarjan kuvat banaaneista ja banaaleista asetelmista on otettu Helsingissä talvella 2014–2015.

Filippo Zambon on dokumentoinut ruokakauppojen roskiksia ilmeisesti juuri sellaisina kuin ne ovat eteen tulleet. Roskisten uumenista pilkottaa salaatti- ja kaalinyssäköitä, leipää pusseissa ja irtotavarana, jukurttia pikari- ja tölkkikaupalla sekä tietysti masentavan isot kasat ensiluokattomia banaaneja. Kaikesta näkyvästä ruoasta saisi parikymmentä ihmistä kevyesti eli kasvisvoittoisesti mahansa täyteen.

Kuvilla on todistusvoimaa, mutta onko niillä vaikutusvaltaa? Vaikka keräisin viikon hyvää tahtoa, en pystyisi näyttelytekstin tavoin sanomaan kuvien asetelmia kauniiksi. Satunnaiset rykelmät saavat päinvastoin syömäkelpoisen ruoan näyttämään oikeaan paikkaan päätyneeltä jätteeltä.

Harva pitää räikeänä epäkohtana sitä, että roskiksesta löytyy mähjääntyneitä, pakkasen puremia paprikoita ja klementiinejä. En oikein itsekään näe ympäristörikosta läjässä viherposkisia perunoita (vaikka potuilta vähän vihreyttä siedänkin). Zambonin kuvien suurin arvo saattaakin olla siinä, että ne tallentavat hiipuvaa dyykkauskulttuuria, joka vielä sinnittelee harvoissa takapihoiltaan esteettömissä elintarvikemyymälöissä.

Jotta ruokahävikkikuvilla olisi minkäänlaista vaikutusta, niiden pitäisi saada meidät pöyristymään. Haluaisin nähdä, kuinka automarketin notkuvat paistotuotehyllyt tyhjennetään päivän päätteeksi ei-mahaan. Tai kuinka allergeenin puuttuminen tuoteselosteesta vie lavallisen suklaata ei-suuhun. Tällaisiin otoksiin tarvitsemme salakuvaajia eläinoikeusliikkeen antaman esimerkin mukaisesti.

Seinällä kaksi kuvaruutua, joista vasemmassa tyhjennetään lautasta ja oikeassa ahtaudutaan oviaukosta sisään.

To Kosien Trash-teoksessa suomalaisten hotellien vieraat eivät ole oppineet syömään lautasiaan tyhjiksi mutta dyykkarit ovat oppineet ahtautumaan jätehuoneisiin hymyssä suin.

To Kosie näyttää videoteoksessaan rinnakkain, miten hän keräsi toisaalta hotellivieraiden lautastähteitä roskikseen ja toisaalta kauppojen roskiksista ruokaa itselleen. Vierekkäiset videot saavat pohtimaan ruokahävikin pien- ja suurtuottajia ja sitä, miten media näitä syyllistää tai ymmärtää. Lautastähteitä jättävät on helppo leimata ajattelemattomiksi hamstraajiksi, kun taas kauppojen hävikki herkästi hyväksytään horjumattoman taloudellisen logiikan valitettavaksi mutta väistämättömäksi seuraukseksi.

To Kosie on piilotetun kameran käytöllä tavoittanut oivasti ruokahävikkiä ympäröivän salamyhkäisyyden. Hän on raottanut suljinverhoa meidän ja ravintoloiden välissä. Jatkossa hävikkikeskustelun polttopisteeseen toivoisikin nousevan kuluttajien rikkeiden ja kauppojen rötösten lisäksi suurkeittiöissä tapahtuvat vääryydet.

Ruokahävikki Virka-galleriassa Helsingin kaupungintalossa (Pohjoisesplanadi 11–13) su 28.5.2017 asti ma–pe klo 9–19 ja la–su klo 10–16. Taiteilijat paikalla to 11.5. klo 18–19.

Jos et saa itseäsi liikkeelle Virka-aikaan tai -paikkaan, teokset näkee netissäkin: Into the Bin ja Trash.

Ystävällisen käytöksen kultainen kirja

Enpä olisi ikinä uskonut innostuvani kirjasta, jonka kannessa lukee Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa ja jonka ensimmäisen osan nimi on ”Ihmisten käsittelyn perusmenetelmät”. Huomaan kuitenkin jatkuvasti soveltavani kirjan ideoita.

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa -kirjan päällä yhdysvaltalaisia kolikoita ja HS Metro -lehden tekstiviestipalstaa.

Kansilehtien sisäpuolella kirjan nimi on vanhassa muodossa Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa. Oli nimi kumpi tahansa, sitä ei kannata ottaa ryppyotsaisen kirjaimellisesti. – Kirja ystävänkaupasta eli pyydettynä joululahjana, kuvausrekvisiitta Taloyhtiön jätepisteestä eli lahjana.

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa (WSOY, 2013) on turhan pitkä ja amerikkalaisystävällinen nimi, joten olen tottunut puhumaan tästä kirjaystävästäni Ystäväkirjana. Kirja on toki bisneshenkinen, mutta se on 1930-luvun lapsena ihan eri maata kuin tämän päivän johtajuuskirjallisuus. Nykyään bisneskirjoissa selostetaan jotain psykologista tutkimusta, jossa on keinotekoisella koeasetelmalla ehkä selvitetty jotain ihmisen biologisista reunaehdoista jossain tilanteessa. Dale Carnegie avustajineen sen sijaan luki muun muassa sata Theodore Rooseveltin elämäkertaa. Ystäväkirjasta paistaa ihmiskunnan yhteinen kokemus ja ikiaikainen viisaus.

Tyhjänpäiväisistä elämäntaito-oppaista voi joutua lukemaan sellaisia ajatelmia kuin ”hymyile, niin maailma hymyilee kanssasi”. Carnegie sanoo käytännössä aivan samaa mutta vyöryttää kirjan sivuille toistakymmentä esimerkkiä tai anekdoottia hymyn voimasta – ja saa vakuuttuneeksi.

Ystäväkirja soveltuu etenkin niille, jotka ovat liike-elämän palveluksessa, mutta se palvelee myös perhe-elämää. Kirjan tärkein parisuhdevinkki tulee heti alkuun: ”Älä arvostele, tuomitse tai valita.” Moittiminen saa toisen puolustuskannalle, eikä sillä ole ainakaan toivottua vaikutusta. Juuri kukaan ihminen ei näe vikaa itsessään, vaikka olisi kuinka väärässä. Kirjassa mainitaan Al Capone, ja viime aikojen Suomesta tulee esimerkkinä mieleen se, miten kiihkeästi saastuttajat ovat pesseet käsiään Itämeren likavesistä.

Arvostelun lopettaminen vaatii paljon harjoittelua. Jos siis selkäytimestä tulevat moitteet joskus ehtivät saada riidan leimahtamaan, kannattaa omat virheet myöntää heti ja painokkaasti. Carnegie kertoo, kuinka hän sekoitti radio-ohjelmassa New Hampshiren Concordin ja Massachusettsin Concordin. Eräs Concord, MA:ssa syntynyt rouva suivaantui lipsahduksesta ja lähetti Carnegielle tulikivikovan kirjeen. Carnegie päätti soittaa rouvalle ja pyydellä vuolaasti anteeksi erehdystään. Pian rouvankin oli esitettävä anteeksipyyntö omasta käytöksestään, sillä hänen tärkeydentunnettaan ei enää voinut ruokkia radioäänen oletettu typeryys vaan polttoaineeksi piti vaihtaa rouvan oma jalomielisyys.

Kun moittimisen lopettaa omalta osaltaan, parisuhteen kiistat suunnilleen puolittuvat. Jos lisäksi aina myöntää painokkaasti virheensä – olivatpa ne kuinka vähäpätöisiä tahansa – riitely kuihtuu alkuunsa. (Kestoriidanaiheissa, kuten siivoamisessa, myöntely ei tosin toimi loputtomasti, jos tyytyy katumaan syntejään pelkästään sanallisesti…)

Vanhaksi kirjaksi Ystäväkirja on huvittavan täynnä klikkausjournalistisia lukujen otsikoita: ”Yksinkertainen keino tehdä hyvä ensivaikutus”, ”Jollet tätä tee, joudut vaikeuksiin”, ”Helppo tapa tulla hyväksi keskustelijaksi”. (Hymyily, nimien muistaminen, kuuntelu. #säästyitklikkiytymiseltä) Carnegie ei kuitenkaan omasta mielestään tarjoile temppuja vaan uutta elämänasennetta. Hänen mukaansa kirjan periaatteet toimivat vain, jos ne tulevat suoraan sydämestä.

Ystäväkirja on Havahtumisen hengenheimolainen, vaikka niiden näkökulmat tuntuvat äkkiseltään päinvastaisilta. Havahtuminen kehottaa unohtamaan muiden miellyttämisen. Ystäväkirja neuvoo, miten muiden perimmäiset tarpeet otetaan huomioon. Havahtuminen kertoo, kuinka tullaan toimeen omien ajatusten kanssa. Ystäväkirja opettaa tulemaan toimeen niiden ihmisten kanssa, jotka eivät ole omaksuneet Havahtumisen periaatteita. Yhdessä kirjat ovat timanttinen parivaljakko, joka johdattaa ihmisenä olemiseen ja ihmisyyden ymmärtämiseen. Molempien pariin palaa yhä uudestaan.

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa on maailman tärkeimpiä kirjoja, mutta jos joku on eri mieltä, ei siitä kannata lähteä väittelemään. Mielipiteiden ristiriita ei nimittäin kirjan mukaan lopu väittelemällä vaan myötätuntoisella halulla ymmärtää toisen ihmisen näkökantaa. Kirja lainaa Ralph Waldo Emersonia: ”Jokainen tapaamani henkilö on jollakin tavalla minua ylempi. Ja siinä minä otan hänestä oppia.”

Leikkele päiväykset turhan aikaisina pois!

Kuinka kauan leikkeleet säilyvät jääkaapissa? Avattuna ainakin viikon, avaamattomana vuodenkin pidempään. Onko vanhojen leikkeleiden syöminen vaarallista? On, yhtä vaarallista kuin tuoreidenkin.

Kolme leikkelepakkausta ristin muotoon aseteltuna lehdestä leikattujen kuolinilmoitusten päällä.

Leikkele saa odottaa.

Yksi tavallisia roskislöytöjäni on vajaa leikkelerasia, jonka sisältö on täysin syötävää. Moni näyttää aliarvioivan saunapalvinsa säilyvyyttä, eikä asiaa helpota se, että leikkelevalmistaja lisää löylyä antamalla lihoille armonaikaa vain pari päivää.

Vielä vuonna 2009 Eviran ja lihatalojen edustajat lupasivat Helsingin Sanomien artikkelissa leikkeleiden säilyvyydeksi 3–5 päivää 2–5 asteessa. Sittemmin on ilmeisesti havahduttu ruoan tuhlaamiseen, sillä Evira puhuu nykyään 5–7 vuorokaudesta ja Snellman yhdestä viikosta.

Oman kokemukseni perusteella leikkeleet säilyvät ensiluokkaisina noin viikon ja syömäkelpoisina pari viikkoa. Broilerin ja kalkkunan fileeleikkeleet säilyvät huonoiten, kinkkuleikkeleet vähän paremmin ja naudanpaisti parhaiten. ”Hevosen” liha eli meetvursti säilyy HS:n jutun mukaan jopa kolme kuukautta. Se tuntuu aika optimistiselta arviolta, sillä viikkojen vieriessä meetvurstisiivut alkavat harmaantua ja härskiintyä.

Mistä sitten tietää, että leikkele on mennyt pahaksi? Sen kyllä haistaa ja maistaa, eikä sellaista voi enää pesemälläkään ennallistaa. Lopullisesti tuote on pilalla, kun se alkaa palata siivuttamattomaan olomuotoon ja viipaleet liimautuvat toisiinsa.

Limainen ja homeinen leikkelepino, jossa sormen tekemä uurre.

Moni on oppinut kotitaloustunneilla, että kinkku on yli ylikypsää, kun siihen voi piirtää oman kullan kirjaimet.

Avaamaton leikkelepakkaus on avattuun verrattuna kaksosparadoksin avaruusmatkailija. Lihaa nimittäin pakataan niin puhtaissa olosuhteissa, että niitä voi elintarvikehygienian professorin mukaan melkein verrata leikkaussaliin.

Olen tehnyt dyykkaamillani leikkelepaketeilla joitakin pitkiä säilyvyyskokeita. Lidlin suomalaisessa porsaanfileessä oli pieni happamansuolainen makuvirhe 4 kuukauden kohdalla viimeisestä käyttöpäivästä. Toinen samanlainen paketti oli täysin kelvollinen. Se tuskin yllättää ketään, että italialaiset salami ja ilmakuivattu kinkku maistuivat ihan hyviltä, vaikka päiväyksestä oli lähes puoli vuotta.

Snellmanin kevyesti savustetun kinkun ohuen ohuet reunapalat olivat vähän kuivahtaneet 8 kuukautta viimeisestä käyttöpäivästä, mutta maussa ei ollut valittamista. Lidlin ulkomainen savustettu kalkkunaleike oli samalla tavalla kuivunut mutta maistuva 6 kuukauden kohdalla. Ehkä aavistuksen kuiva oli myös Snellmanin pepperoni, joka oli 12 kuukauden säilyvyydellään kestomakkara-nimikkeensä veroinen. Pakastimessa suojakaasuun pakatut leikkeleet kuivuisivat ilmeisesti vielä nopeammin.

Testin ikälopuksi 14,5 kuukautta viimeisen käyttöpäivänsä jälkeen jääkaapista noussut Snellmanin kinkku maistui hyvältä. Ehkä siitä olisi keksinyt jotain pahaa sanottavaa, jos olisi ollut rinnalla tuore verrokki.

Kaikki testaamani hyvinä säilyneet leikkeleet säilyivät hyvinä vielä yli viikon avaamisesta. Avaamisen jälkeen viimeinen käyttöpäivä ei enää päde, mutta eipä sillä vaikuta olevan merkitystä muutenkaan. Jos siis huomaat heittäväsi leikkeleitä biojätteisiin viimeisten käyttöajankohtien perusteella, kannattaa pakkauksista ennemmin poistaa nämä turhat päiväykset.

Viipaloimaton, huolellisesti pakattu lihavalmiste kestää vielä monin verroin paremmin kuin siivutettu. Tanskalainen salamitanko säilyi jääkaapissa virheettömänä kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta päiväyksestä. Virolaiselle kinkunpalalle vuosi ei tuntunut missään. Italialainen, huoneenlämmössä pidetty raaka lihahyytelö-makkara Cotechino Modena oli syömäkelpoista keittämisen ja pari kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen.

Vanhentuneiden leikkeleiden syöminen ei ole vaarallista. Leikkeleisiin lisätty natriumnitriitti eli E250 estää muun muassa Clostridium botulinum -bakteerin kasvua. Kylmänä tarjoiltavissa tuotteissa voi olla listeriaa, mutta leikkeleistä sitä ei todennäköisesti löydy, koska ne ovat kypsennettyä lihaa. Helsingin Sanomien jutun mukaan pilaantuneissa leikkeleissä on lähinnä maitohappobakteereja, jotka saavat tuotteen näyttämään ja maistumaan huonolta. Limaiseksi menneitä lihoja syömällä voi varmaan kuitenkin sekoittaa vatsansa, jos se on totutettu kovin steriiliin ruokaan.

Leikkeleet eivät siis muutu vanhetessaan vaarallisiksi; ne ovat jo alun perin yksi ”11 ruoasta, joita lääkärit eivät syö”. Leikkeleet sisältävät paljon suolaa, ja niiden liha on siipikarjaliston tuotteita lukuun ottamatta punaista. Lisäaineista leikkeleissä on ehkä kahta pahinta, nitriittejä ja fosfaatteja. Niiden rinnalla natriumglutamaatti on, no, luonnon valkuaisaineissa yleisesti esiintyvän aminohapon suola. Lisäksi meetvurstin ja lauantaimakkaran tyylisissä leikkeleissä on tukeva(n) annos tyydyttynyttä rasvaa.

Leikkeleet riistävät paitsi ihmishenkiä myös eläimiä. Samalla ne pilaavat ympäristöä lukemattomin tavoin. Kaupassa leikkeleet vievät irvokkaan määrän kylmäsäilytystilaa. Kun S-ryhmä leikkeli valikoimaansa 20 prosentilla, hävikki pieneni vuodessa 20 000 kiloa. Keskon mielestä on keskeistä, että hyllyssä on palvikinkkua pariltakymmeneltä valmistajalta.

Jos nyt lähdettäisiin tyhjältä pöydältä kehittämään mahdollisimman monipuolisesti haitallinen elintarvike, tuskin nerokkainkaan suunnittelija tulisi keksineeksi niin typerryttävän moniongelmaista tuotetta kuin paksuun muoviin pakattu leikkelepino. Turhake, jonka ainoa hyvä puoli on pitkä säilyvyys – kunhan pakettia ei erehdy avaamaan.

Mutta mitäs me pistetään leivän päälle sen jälkeen kun ei ole leikkeleitä? Tällaisen kysymyksen esittävä on tapojensa orja tai ei ymmärrä leivän päälle. Se ongelma, että leipä ei maistu, korjaantuu ostamalla tai leipomalla tuoretta leipää. Jos ongelman yrittää peittää laittamalla viipaleen leikkelettä päälle, yhtä hyvin voisi ehdottaa viipalointia Hydran päälle.