Nollan euron vuosi 2021 oli menestys – vaikka en kuvitellut sitä sellaiseksi

Vietin vuoden 2021 niin, etten syönyt tai juonut mitään ostettua. Ajattelin tällaisen haasteen herättävän huomiota, mutta oikeastaan ihmisiä kiinnosti haasteen dokumentointi. Huomiota tuli enemmän kuin olisin ikinä osannut arvata.

Vuoden 2020 haasteenani oli kuvitella joka päivä 68 sekunnin ajan seuraajamäärieni kasvua.
Se vuosi oli menestys. Vuoden 2021 koittaessa liityin Instagramiin ja ryhdyin julkaisemaan joka päivä kuvan- ja tekstinpätkän jostakin sinä päivänä käyttämästäni elintarvikkeesta.

Mentalisoin Instagram-tililleni seuraajia edellisvuoden onnistumisen innoittamana. Koska seuraajamäärät Twitterissä, Facebookissa ja Youtubessa olivat kasvaneet melko hitaasti, muokkasin toiveajattelua varten kuvan, jossa minulla oli 100 Insta-seuraajaa. Kuvan piti riittää vuoden ajaksi, mutta se vanheni kuudessa päivässä. Ensimmäisen viikon aikana seuraajia oli tullut 241, ja kuun lopussa heitä oli yli 500. Päivittäisen kuvittelun olin tainnut siinä vaiheessa jo lopettaa. Vuoden lopussa seuraajien määrä ylitti 1 800, ja nyt lähes kahden vuoden jälkeen se on vajaa 3 200.

Kuvittelin alkuun, että äkkiäkös minä päivittäisen kuvan Instaan roiskaisen, mutta sellainen oli mielenlaadullani toiveajattelua, joka sekin on minulle tyypillistä. Olin vuonna 2020 kirjoittanut blogin joulukalenteriin joka päivä täysverisen jutun, ja se tuntui silloin raskaalta urakalta. Nyt olin päätynyt käytännössä kirjoittamaan blogikirjoituksen veroisen tekstin vuoden jokaisena päivänä sillä erotuksella, että joulukalenterin kuviin panostin vähemmän.

Koska en halunnut toistaa itseäni, joka päiväksi piti keksiä jotain uutta suuhunpantavaa joko viimeaikaisista löydöistä tai varastojen aarteista. Tallensin vuoden aikana järjestelmäkamerallani lähes 30 000 ruutua. Ihan ensimmäinen näppäys ei siis yleensä kelvannut, tai ainakin jouduin ottamaan sata kuvaa, jotta pystyin varmistumaan siitä, että ensimmäinen oli paras.

Kuvausjärjestelyihin, kuvaamiseen ja kuvankäsittelyyn meni päivässä yleensä vähintään tunti ja usein enemmän. Olisin varmasti oppinut ruokakuvauksesta enemmän, jos olisin opiskellut aihetta samalla, mutta ehdin lukea vuoden aikana vain yhden kirjan. Sanomalehden sain luettua loppuun kahdesti tammikuussa.

Kuvien ottamisen jälkeen aloin yleensä syödä, ja sitten oli kirjoittamisen vuoro. Tavallisesti kello läheni tällöin puoltayötä ja minua alkoi väsyttää niin paljon, että otin torkut. Aluksi puolikin tuntia virkisti, mutta vuoden edetessä univaje taisi edetä niin, että jouduin toisinaan pakottamaan itseni ylös kolmen neljän tunnin unien jälkeen.

Alitajunnan puolella käväiseminen tuntui antavan potkua kirjoittamiselle. Nokosten piristämänä tuotin tekstiä yleensä vaivattomasti. Instagramin 2 200 merkin rajoitus tuli usein vastaan juuri, kun olisin mieluusti jo mennyt nukkumaan, mutta teki tiivistäminen teksteille hyvääkin.

Kaiken Insta-touhun ohella kirjoitin blogiin joka kuukausi, kuten tapanani oli ollut. Ainoastaan joulukuun viimeisenä päivänä en saanut aikaiseksi kuin tämän kirjoituksen otsikon, ja jatkoa pitikin odottaa melkein vuosi. Blogitaukoon on kaksi syytä.

Ensinnäkin näin laajojen luovien tuotosten synnyttäminen vuoden jokaisena päivänä uuvuttaa, enkä voi suositella sitä kenellekään. Yksi lepopäivä viikossa olisi tehnyt ihmeitä. Toisaalta en ollut sillä tavalla poikki, ettenkö olisi pystynyt jatkamaan toisenkin vuoden, koska homma oli mielekästä ja ihminen tottuu kaikkeen. Mutta kun annoin itselleni luvan levähtää, tuntui että koko kevät meni toipuessa.

Rennosti ottaminen ei ole kuitenkaan koko totuus. Olen nimittäin tehnyt ruokahävikki- ja jäteaktivismia nyt enemmän kuin aikaisempina vuosina. Se vain ei näy blogiteksteinä eikä oikein edes Insta-julkaisuina. Käytän paljon aikaa vuorokauden ajan näkyvissä pysyviin tarinoihin sekä yksityiskeskusteluihin. Jos blogiin saattoi ennen tulla parikymmentä kommenttia vuodessa, nyt saan Instagramissa saman verran yhteydenottoja suunnilleen viikossa.

Saamani vastakaiku on yllyttänyt panostamaan nimenomaan Instagramiin, minkä seurauksena Youtube-kanavani ja molemmat blogini ovat jääneet kesannolle. Jatkossa pitää tarkemmin miettiä sitä, mihin areenoihin on tarkoituksenmukaista panostaa minkäkin verran ja missä vaiheessa aloin kirjoittaa niin tylsästi, että koin tarkoituksenmukaiseksi käyttää tuota sanaa.

Viisi piparia, joiden kuorrutteesta voi lukea ”2021” ja ”0 €”.

Nollan euron vuosi meni pipariin.

Palataan tulevaisuudesta vielä vuoteen 2021. Se, etten suostunut syömään tai juomaan mitään ostettua, ei tuntunut erityisen vaikealta, koska olin elänyt jo pitkään noin 95‑prosenttisesti dyykkiruoalla. Lähinnä jouduin vuoden ajan kieltäytymään äidin leipomista sämpylöistä enkä ollut kapakoissa passissa sitäkään vähää mitä tavallisesti.

Hankalinta oli muistaa varata riittävästi yhtiövastikkeeseen sisältyvää vettä mennessäni asuntoihin, joissa oli erillinen vesimaksu. Kerran jouduin hakemaan vettä tällaisen taloyhtiön pesutuvasta. Nollan euron sääntöihin nimittäin kuului, etten syö tai juo mitään, mistä joku lähipiiriini kuuluva oli suoraan maksanut.

Kaikki dyykkiruokakin on tietysti jonkun kustantamaa, mutta säännöt estivät minua lisäämästä ruoan kysyntää. Saatoin toki tyhjentää roskista tai poimia marjoja jonkun toisen nenän edestä niin, että hän joutui ostamaan ruokaa henkensä pitimiksi. Toisaalta pyrin lahjoittamaan ylimääräiset löytöni, kuten vaikkapa päiväkodin sekajätteestä löytyneet nelisenkymmentä margariinirasiaa.

Vuoteen mahtui hienoisia hairahduksia: Erehdyin maistamaan Onnelin ostaman suklaapatukan jäännöksiä, kun luulin pimeässä sormieni tahmaantuneen omista syömisistäni. Onnelin vanukastakin kokeilin kielenkärjellä, koska se oli ollut viikon repussa ja olisi mennyt roskikseen ilman lausuntoani (oli syötävää). Pienin myös koirien makupaloja suussani, ja varmaan pienin mahdollinen ostohiukkanen tuli samalla nieltyä.

Kerran nuolaisin ostetun kasvikermaviilipurkin kantta, kun luulin sen olevan avaamani raejuustopurkin kansi (sylkäisin suuhun tulleet kappurat pois). Joulun alla kostutin torttujen kannet kiinni ostetulla hanavedellä. Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä melkein mokasin haasteen loppumetreillä, kun olin jo kauhaissut käteni ostettuun purkkapussiin ajatellessani jotain ihan muuta.

Nollan euron vuoteni suurin onnistuminen ei ollut siinä, että kykenin elämään täysin keräämälläni ruoalla. Henkilökohtaisesti arvokkainta oli havaita, että pystyn tuottamaan toimivaa ja luovaakin tekstiä tilanteessa kuin tilanteessa kuin tilauksesta. Sitä selkänojaa kelpaa hyödyntää tulevissa haasteissa.

Heitä kommentti menemään

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s