Kasvisruokaväki otti yhden lukeman keppihevosekseen ja karautti kuokkimaan hävikkiviikolle

Posted on 17.9.2023 by Onni Tonkija

Maa- ja metsätalousministeriö on käyttänyt satojatuhansia euroja ruokahävikin vastaiseen viestintään ja vaikuttamiseen. Silti vaikuttavin viestintäteko näyttää tulleen ulkopuoliselta, ikävä kyllä ruokahävikin vastustamisen vastustajalta.

Totuuden nimissä on sanottava, että tietokirjailija Mari Koistinen ei omasta mielestään vastusta ruokahävikkitoimia. Myöskään nykyinen perussuomalaisten miehittämä hallitus ei ole omien sanojensa mukaan rasistinen.

Koistisen mielestä ruokahävikki saa liikaa huomiota kasvissyöntiin verrattuna. Hän on sanonut Ylex:n haastattelussa: ”Käsitys ruokahävikin ympäristövaikutuksista on ollut aika vinksallaan. Nyt oikea tieto on alkanut levitä esimerkiksi sosiaalisen median kautta.”

Totta tosiaan. Vegaanihaaste kirjoitti Instagramissa hävikkiviikon ensimmäisenä päivänä, että ruokavalion ympäristövaikutuksista liha tuottaa 45 prosenttia, maitotuotteet 20 prosenttia ja kuluttajahävikki ”ainoastaan” 4 prosenttia. Hanna Hurtta jatkoi Kasviskapinassa: ”Hävikkiä vähentämällä ei siis pelasteta maailmaa. Se tapahtuu kasvipainotteiseen ruokavalioon siirtymällä[.]”

Vastuullisuusvaikuttaja Gia Forsman-Härkösen paljon jaetussa X-viestissä 4 prosenttia koski jo koko hävikkiä. Ei siis ihmekään, että Ami Värtö puhui Pallon kokoinen elämä -tilillään ”hävikkipuuhastelusta”.

Nämä hävikkiviikon aikana keräämäni esimerkit ovat ekosomessa vaikutusvaltaisilta kasvisruoan puolestapuhujilta. Suuri yleisö tuskin on ruokahävikin ilmastovaikutuksista kuullut, koska epäsosiaalista mediaa ei tunnu koko hävikkiviikko enää kiinnostavan. Miksi kiinnostaisikaan, jos hävikkityö on merkityksetöntä puuhastelua?

Kevyt & paksu ruoka 4 % -purkki sekajäteastian kannen alla.

Neljä prosenttia synnytti kevyin perustein paksuja väitteitä ruokahävikistä. Kuvan valmiste Taloyhtiön jätepisteestä eli kuluttajahävikkiä.

Ennen kuin tarkastellaan monien mieliin iskostettua neljää prosenttia, otetaan yksi murtoluku: elintarvikejäte muodostaa puolet maailman ruokajärjestelmän kasvihuonekaasupäästöistä, kertoo Nature Foodissa maaliskuussa julkaistu tutkimustulos.

Palataan suomalaiseen neljään prosenttiin. Valtioneuvoston kanslia julkaisi Ruokaminimi-hankkeen loppuraportin vuonna 2019. Raportin mukaan ”kuluttajahävikki muodostaa vain pienen osan ruokavalion ilmastovaikutuksesta”, noin 4 prosenttia. Kuluttajahävikin suuruutta kasvisruokavaikuttajat ovat verranneet liha- ja maitotuotteiden ilmastovaikutukseen, joka on raportissa 65 prosenttia. Näin jää kuva, että hävikkitoimet olisivat 16 kertaa tehottomampi vaihtoehto kuin vegaanitoimet.

Hävikki on kuitenkin periaatteessa hävitettävissä, mutta jos liha- ja maitotuotteet lakkautetaan, ihmisille jää nälkä. Jos nälän sijasta siirrytään vegaaniseen ruokavalioon, ilmastovaikutukset pienevät Ruokaminimin laskelman mukaan 37 prosenttia. Siirtymä aiheuttaisi kuitenkin raportin mukaan suuria muutoksia maatalouden tuotantotavoissa, eikä niitä ole otettu huomioon tarkastelussa.

Realistisempi tilanne on lihan kulutuksen puolittuminen. Se vähentäisi ilmastovaikutusta 13 prosenttia ja on jo melkein samaa suuruusluokkaa kuluttajahävikin 4 prosentin kanssa. Ruokavalioiden luvuissa on mukana myös hävikkiä, sillä kulutettujen tuotteiden osuuteen on sisällytetty maatalouden ja elintarviketeollisuuden hävikki pääosin ja kaupan alan hävikki joiltakin osin. Lisäksi raportti toteaa: ”Arviointimalli sisältää paljon epävarmuutta ja saattaa jonkin verran aliarvioida hävikin vaikutuksia.”

Eniten epävarmuutta malliin syntyy nähdäkseni ravitsemispalveluista. En ole täysin varma, ymmärsinkö raportin oikein, kun menetelmät on selitetty ylimalkaisesti ja tutkijoiden tekemä valinta tuntuu omituisen yksioikoiselta. Ruokahävikistä noin 30 prosenttia syntyy kotitalouksissa ja 20 prosenttia ruokapalveluissa ja ravintoloissa. Hankkeessa on päätetty käyttää kotitalouksien hävikkiprosentteja myös muissa ruokailupaikoissa kulutetuille tuotteille. Kotitalouksien tilastot yleistetään siis koskemaan myös ruokapalveluita ja ravintoloita, jotta voidaan puhua kuluttajahävikistä.

Ravintoloissa hävikki voi kuitenkin raportin mukaan olla jopa 20 prosenttia hankitun ruoan määrästä. Lisäksi omien kokemusteni mukaan lihaa heitetään ravitsemispalveluissa roskiin paljon huolettomammin kuin kotitalouksissa. Silti raportti antaa karkeilla arvioilla saadulle 4 prosentille lukuohjeen: kuluttajahävikkiin kohdistuvilla toimilla ei ole ”juurikaan merkitystä ruokavalion ympäristövaikutusten vähentämisessä”.

Päätelmä on hämmentävä, koska eihän 4 prosenttia mitenkään mitätön osuus ole. Lisäksi ruokahävikin vähentämistä harva vastustaa, kun taas lihankäytön puolittaminen, jonka vaikutus olisi 13 prosenttia, herättää suuria intohimoja. Ensin kannattaisi poimia matalalla roikkuvat, vähän tummuneet ja kolhiintuneet hedelmät.

Totta kai hävikin vaikutus on kohtalaisen pieni. Se nyt vielä puuttuisi, että ne asiat, joita emme kuluta, tuottaisivat enemmän päästöjä kuin ne, joita kulutamme. Luonnonvarakeskuksen tutkijat ovat laskeneet vuonna 2022 julkaistussa vertaisarvioidussa artikkelissa, että kotitalouksien ruokahävikin puolittaminen vähentäisi suomalaisten ruoan kulutuksen ilmastopäästöjä 1–3 prosenttia. Tämän tutkimuksen mukaan koko kotitaloushävikin vaikutus olisi siis 4 prosentin tienoilla, vaikkei ravitsemispalveluita otettaisikaan huomioon.

Mansikkakerma, jossa 30 prosentin alennuslappu, pakatun biojätteen astian kannen alla.

Euroopan unionin mahtipontinen ajatus ruokahävikin puolittamisesta on muuttunut tavoitteeksi vähentää elintarvikejätteen määrä kotitalouksissa, vähittäiskaupassa sekä ravintoloissa ja ruokapalveluissa 30 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Kuvan kerma kaupan hävikkiä.

Miksi kasvisruokavaikuttajat vuosi toisensa jälkeen aktivoituvat hävikkiviikolla vähättelemään hävikin merkitystä, kun heidän mielestään hävikin vastainen työ tai puuhastelu on kuitenkin ihan kannatettavaa?

Ensimmäinen, ääneenkin lausuttu syy on se, että maa- ja metsätalousministeriö rahoittaa hävikkiviikkoa mutta ei kasvissyöntiviikkoa. Ja kun ajatellaan kasvissyönnin merkitystä ruokahävikkiin verrattuna, kyseessä pitäisi oikeastaan olla kasvissyöntikuukausi. Mutta ei se ole hävikkiviikon vika, jos ministeriö myötäilee lihanahnetta julkista mielipidettä.

Toinen, sivulauseessa mainittu syy on varmaankin se, että hävikin välttäminen on työlästä. Useimpien ihmisten mielestä on ikävä heittää ruokaa hukkaan, joten vielä ikävämpää on kuulla viikon ajan asiasta ”syyllistämistä”. Onhan se vapauttava viesti, ettei nahistuneista porkkanoista tarvitse välittää, etenkin jos itse on jo tehnyt tehokkaimman mahdollisen valinnan eli ryhtynyt vegaaniksi.

Kolmas syy on strateginen. Hävikkiviikko on elintarvikealalla näkyvä tapahtuma, ja suurin osa siihen liittyvästä viestinnästä on löperöä kahvijääpalojen pakastamista. Sinne kun iskee sekaan vastakkainasettelua, saa kasvisruokaviestiä kivasti läpi. Harmi vain, että viesti välittyy ruokahävikkiviestinnän kustannuksella, eikä meillä olisi varaa menettää ympäristöongelmien vastaista taisteluhalua millään rintamalla, ei etenkään jos tykkääjäkunta on jo valmiiksi kasvissyönnin puolella.

Kasvisruokaihmisten kuokkavierailut hävikkiviikolla olisivat tervetulleita, jos he eivät omaa viestiään alleviivatessaan yliviivaisi hävikkisanomaa. Miten kävisi, jos samaa yrittäisi Pride-viikolla, -kuukaudella vai -kesäkö se jo on?

”Juu, nämä teidän ihmisoikeusjutut ovat ihan kivaa puuhastelua, mutta oletteko kuulleet siitä, että Arabiemiraateissa ei ole kansalaisilla sananvapautta eikä siirtotyöläisillä vapautta? Tai että Kiinassa mielipidevankeja surmataan, jotta heidän sisäelimensä voidaan myydä? Ja voihan suomalainen asenneilmapiiri olla todella ahdistava, mutta jos nyt ihan prosenteissa mietitään, niin ehdoton valtaosa helvetillisissä olosuhteissa kärsivistä yksilöistä elää Suomessa tuotanto- tai koe-eläiminä.”

Kertauksena seuraavan hävikkiviikon varalta: Epämääräisen kuluttajahävikin sijasta kannattaa puhua kotitaloushävikistä Ruokaminimi-raporttia tuoreemman tutkimusartikkelin mukaisesti. Lukeman 4 prosenttia voi säilyttää. Jos eläintuotannon osuutta 65 prosenttia haluaa käyttää, on syytä mainita myös 37 prosenttia eli arvio vegaaniseen ruokavalioon siirtymisen vaikutuksesta. Suhteellisuudentajua voi lisätä luvulla 50 prosenttia, joka on elintarvikejätteen maailmanlaajuinen ilmastovaikutus ruokaketjussa. Kuluttajuuskaan ei ole kaikki kaikessa, vaan meidän on hyvä kansalaisina kiinnittää huomiota hävikkiin myös alkutuotannossa, teollisuudessa, kaupoissa ja julkisissa ruokapalveluissa.

Nollan euron vuosi 2021 oli menestys – vaikka en kuvitellut sitä sellaiseksi

Posted on 22.11.2022 by Onni Tonkija

Vietin vuoden 2021 niin, etten syönyt tai juonut mitään ostettua. Ajattelin tällaisen haasteen herättävän huomiota, mutta oikeastaan ihmisiä kiinnosti haasteen dokumentointi. Huomiota tuli enemmän kuin olisin ikinä osannut arvata.

Vuoden 2020 haasteenani oli kuvitella joka päivä 68 sekunnin ajan seuraajamäärieni kasvua.
Se vuosi oli menestys. Vuoden 2021 koittaessa liityin Instagramiin ja ryhdyin julkaisemaan joka päivä kuvan- ja tekstinpätkän jostakin sinä päivänä käyttämästäni elintarvikkeesta.

Mentalisoin Instagram-tililleni seuraajia edellisvuoden onnistumisen innoittamana. Koska seuraajamäärät Twitterissä, Facebookissa ja Youtubessa olivat kasvaneet melko hitaasti, muokkasin toiveajattelua varten kuvan, jossa minulla oli 100 Insta-seuraajaa. Kuvan piti riittää vuoden ajaksi, mutta se vanheni kuudessa päivässä. Ensimmäisen viikon aikana seuraajia oli tullut 241, ja kuun lopussa heitä oli yli 500. Päivittäisen kuvittelun olin tainnut siinä vaiheessa jo lopettaa. Vuoden lopussa seuraajien määrä ylitti 1 800, ja nyt lähes kahden vuoden jälkeen se on vajaa 3 200.

Kuvittelin alkuun, että äkkiäkös minä päivittäisen kuvan Instaan roiskaisen, mutta sellainen oli mielenlaadullani toiveajattelua, joka sekin on minulle tyypillistä. Olin vuonna 2020 kirjoittanut blogin joulukalenteriin joka päivä täysverisen jutun, ja se tuntui silloin raskaalta urakalta. Nyt olin päätynyt käytännössä kirjoittamaan blogikirjoituksen veroisen tekstin vuoden jokaisena päivänä sillä erotuksella, että joulukalenterin kuviin panostin vähemmän.

Koska en halunnut toistaa itseäni, joka päiväksi piti keksiä jotain uutta suuhunpantavaa joko viimeaikaisista löydöistä tai varastojen aarteista. Tallensin vuoden aikana järjestelmäkamerallani lähes 30 000 ruutua. Ihan ensimmäinen näppäys ei siis yleensä kelvannut, tai ainakin jouduin ottamaan sata kuvaa, jotta pystyin varmistumaan siitä, että ensimmäinen oli paras.

: Näistä löytämistäni pussinpohjasalmiakeista ei koskaan tullut julkaisua Tämä on kuvasarjan ensimmäinen kuva.

: Kun 11 minuutin ja 98 ruudun päästä katsoin viimeistä kuvaa tietokoneen näytöltä, suihkuverhossa ollut vekki alkoi harmittaa. Koska aurinko oli laskemassa, päätin siirtää kuvauksen myöhempään hetkeen, jota ei koskaan tullut.

: Päivän julkaisussa syötiin lopulta kalkkunapyöryköitä.

: Karkkipussin pohjat pääsivät julkaisun aiheeksi kuvattuna jätekatoksen surkeassa valossa kännykällä 9 minuutissa ja 52 ruudussa.

Kuvausjärjestelyihin, kuvaamiseen ja kuvankäsittelyyn meni päivässä yleensä vähintään tunti ja usein enemmän. Olisin varmasti oppinut ruokakuvauksesta enemmän, jos olisin opiskellut aihetta samalla, mutta ehdin lukea vuoden aikana vain yhden kirjan. Sanomalehden sain luettua loppuun kahdesti tammikuussa.

Kuvien ottamisen jälkeen aloin yleensä syödä, ja sitten oli kirjoittamisen vuoro. Tavallisesti kello läheni tällöin puoltayötä ja minua alkoi väsyttää niin paljon, että otin torkut. Aluksi puolikin tuntia virkisti, mutta vuoden edetessä univaje taisi edetä niin, että jouduin toisinaan pakottamaan itseni ylös kolmen neljän tunnin unien jälkeen.

Alitajunnan puolella käväiseminen tuntui antavan potkua kirjoittamiselle. Nokosten piristämänä tuotin tekstiä yleensä vaivattomasti. Instagramin 2 200 merkin rajoitus tuli usein vastaan juuri, kun olisin mieluusti jo mennyt nukkumaan, mutta teki tiivistäminen teksteille hyvääkin.

Kaiken Insta-touhun ohella kirjoitin blogiin joka kuukausi, kuten tapanani oli ollut. Ainoastaan joulukuun viimeisenä päivänä en saanut aikaiseksi kuin tämän kirjoituksen otsikon, ja jatkoa pitikin odottaa melkein vuosi. Blogitaukoon on kaksi syytä.

Ensinnäkin näin laajojen luovien tuotosten synnyttäminen vuoden jokaisena päivänä uuvuttaa, enkä voi suositella sitä kenellekään. Yksi lepopäivä viikossa olisi tehnyt ihmeitä. Toisaalta en ollut sillä tavalla poikki, ettenkö olisi pystynyt jatkamaan toisenkin vuoden, koska homma oli mielekästä ja ihminen tottuu kaikkeen. Mutta kun annoin itselleni luvan levähtää, tuntui että koko kevät meni toipuessa.

Rennosti ottaminen ei ole kuitenkaan koko totuus. Olen nimittäin tehnyt ruokahävikki- ja jäteaktivismia nyt enemmän kuin aikaisempina vuosina. Se vain ei näy blogiteksteinä eikä oikein edes Insta-julkaisuina. Käytän paljon aikaa vuorokauden ajan näkyvissä pysyviin tarinoihin sekä yksityiskeskusteluihin. Jos blogiin saattoi ennen tulla parikymmentä kommenttia vuodessa, nyt saan Instagramissa saman verran yhteydenottoja suunnilleen viikossa.

Saamani vastakaiku on yllyttänyt panostamaan nimenomaan Instagramiin, minkä seurauksena Youtube-kanavani ja molemmat blogini ovat jääneet kesannolle. Jatkossa pitää tarkemmin miettiä sitä, mihin areenoihin on tarkoituksenmukaista panostaa minkäkin verran ja missä vaiheessa aloin kirjoittaa niin tylsästi, että koin tarkoituksenmukaiseksi käyttää tuota sanaa.

Viisi piparia, joiden kuorrutteesta voi lukea ”2021” ja ”0 €”.

Nollan euron vuosi meni pipariin.

Palataan tulevaisuudesta vielä vuoteen 2021. Se, etten suostunut syömään tai juomaan mitään ostettua, ei tuntunut erityisen vaikealta, koska olin elänyt jo pitkään noin 95‑prosenttisesti dyykkiruoalla. Lähinnä jouduin vuoden ajan kieltäytymään äidin leipomista sämpylöistä enkä ollut kapakoissa passissa sitäkään vähää mitä tavallisesti.

Hankalinta oli muistaa varata riittävästi yhtiövastikkeeseen sisältyvää vettä mennessäni asuntoihin, joissa oli erillinen vesimaksu. Kerran jouduin hakemaan vettä tällaisen taloyhtiön pesutuvasta. Nollan euron sääntöihin nimittäin kuului, etten syö tai juo mitään, mistä joku lähipiiriini kuuluva oli suoraan maksanut.

Kaikki dyykkiruokakin on tietysti jonkun kustantamaa, mutta säännöt estivät minua lisäämästä ruoan kysyntää. Saatoin toki tyhjentää roskista tai poimia marjoja jonkun toisen nenän edestä niin, että hän joutui ostamaan ruokaa henkensä pitimiksi. Toisaalta pyrin lahjoittamaan ylimääräiset löytöni, kuten vaikkapa päiväkodin sekajätteestä löytyneet nelisenkymmentä margariinirasiaa.

Vuoteen mahtui hienoisia hairahduksia: Erehdyin maistamaan Onnelin ostaman suklaapatukan jäännöksiä, kun luulin pimeässä sormieni tahmaantuneen omista syömisistäni. Onnelin vanukastakin kokeilin kielenkärjellä, koska se oli ollut viikon repussa ja olisi mennyt roskikseen ilman lausuntoani (oli syötävää). Pienin myös koirien makupaloja suussani, ja varmaan pienin mahdollinen ostohiukkanen tuli samalla nieltyä.

Kerran nuolaisin ostetun kasvikermaviilipurkin kantta, kun luulin sen olevan avaamani raejuustopurkin kansi (sylkäisin suuhun tulleet kappurat pois). Joulun alla kostutin torttujen kannet kiinni ostetulla hanavedellä. Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä melkein mokasin haasteen loppumetreillä, kun olin jo kauhaissut käteni ostettuun purkkapussiin ajatellessani jotain ihan muuta.

Nollan euron vuoteni suurin onnistuminen ei ollut siinä, että kykenin elämään täysin keräämälläni ruoalla. Henkilökohtaisesti arvokkainta oli havaita, että pystyn tuottamaan toimivaa ja luovaakin tekstiä tilanteessa kuin tilanteessa kuin tilauksesta. Sitä selkänojaa kelpaa hyödyntää tulevissa haasteissa.

Saksassa lainsuojaton dyykkaus innoitti uuteen aluevaltaukseen: ilmastoaktivismia ruokahävikkikärjellä

Posted on 22.2.2022 by Onni Tonkija

Saksalaiset ilmastoaktivistit ovat 24. tammikuuta lähtien liikehtineet tai oikeastaan jähmettyneet ruoanpelastuslain puolesta. He ovat Elokapinan kansainvälisen esimerkin mukaisesti sulkeneet autoteitä etenkin Berliinissä mutta myös Hampurissa, Stuttgartissa ja muissa kaupungeissa. Liikkeen nimi on Aufstand der letzten Generation eli Viimeisen sukupolven kapina. Viimeisellä sukupolvella viitataan siihen, että meidän jälkeemme tulevilla ihmisillä ei ole enää mahdollisuutta pysäyttää ilmastonmuutosta.

Kuusi ihmistä maassa autojen edessä kolmekaistaisella tiellä.

Aktivistit pysäyttivät liikenteen Saksan vilkkaimpiin väyliin kuuluvalla A 100 -moottoritiellä 28. tammikuuta 2022. Kuva: Aufstand der letzten Generation.

Elintarvikkeiden dyykkaus tulkitaan Saksassa varkaudeksi. Käytännössä dyykkari ei yleensä joudu leivättömän pöydän ääreen, sillä kauppiailla on jonkinlaista itsesuojeluvaistoa huonoa julkisuutta kohtaan.

Paljon huomiota sai tapaus, jossa baijerilainen supermarketti vuonna 2018 vaati kahdelle opiskelijalle rangaistusta hedelmien, vihannesten ja jukurtin ottamisesta. Ihmisiltä tulleen valtaisan negatiivisen palautteen vuoksi myymälä joutui vetämään vaatimuksensa takaisin. Dyykanneet naiset, jotka olivat avanneet jäteastian nelikulma-avaimella, tuomittiin lopulta pysymään loitolla kauppojen roskiksista 225 euron suuruisen sakon uhalla. Lisäksi kummallekin tuli kahdeksan tuntia yhdyskuntapalvelusta – paikallisessa ruoka-avussa.

Jupakan jälkimainingeissa Hampurin vihreä oikeussenaattori Till Steffen ehdotti dyykkauksen laillistamista. Osavaltioiden oikeusministerit tyrmäsivät esityksen tapaamisessaan kesäkuussa 2019. Sen sijaan ministerit vaativat ruokahävikin vastaista taistelua. Valtapuolue CDU:n edustaja piti dyykkausta ihmisarvoa alentavana ja hygieenisesti ongelmallisena. Tietysti mietittiin sitäkin, kenen on vastuu, jos joku sairastuu roskiksesta tonkimastaan ruoasta.

Kaksi poliisia ja ruokaa tutkivia ihmisiä ruokaa ostoskärryistä jakavien ihmisten edessä.

Poliisit olivat paikalla dyykatun ruoan jakopisteellä Berliinissä joulukuussa 2021. Kuva: Aufstand der letzten Generation.

Vuoden 2021 lopussa julkisuuteen nousi 60 vuotta vanha jesuiittapappi Jörg Alt. Hän oli hakenut kaupan jäteastioista ruokaa ja lahjoitti sitä julkisesti ihmisille. Sitten hän ilmiantoi itsensä poliisille ja tapausta alettiin tutkia varkautena. ”Meidän täytyy päästä poisheittomentaliteetista, meidän, jotka pyydämme Herralta jokapäiväistä leipäämme”, Alt sanoi. Tapauksen jälkeen Saksan vihreä maatalousministeri Cem Özdemir esitti, että dyykkarien sakottamisesta luovutaan ja että supermarkettien pitää lahjoittaa ylijäämäruokansa.

Viimeisen sukupolven aktivistit ovat tuskastuneet poliitikkojen hitauteen. Heidän kampanjansa Essen Retten – Leben Retten (”Pelastetaan ruokaa – pelastetaan elämiä”) ajaa nyt hävikkiä suitsivaa lakialoitetta estämällä ihmisiä ajamasta omia autojaan. Ranskasta mallia ottanut aloite esittää, että yli 400 neliömetrin suuruisten elintarvikemyymälöiden pitää tarjota hävikkinsä lahjoitettavaksi ruoka-apujärjestölle.

Ilmastojärjestö German Zeron laatimassa aloitteessa edellytetään, että viimeisen käyttöpäivän tuotteet pitää lahjoittaa 48 tuntia ennen viimeistä käyttöpäivää. Aika saa olla lyhyempi, jos ruoka-apu voi osoittaa pystyvänsä jakamaan tuotteet ennen päiväyksen umpeutumista.

Ruoka-avun ei kuitenkaan kannattaisi joustaa aikataulusta, jos eri järjestöjen välillä ei ole kilpailua ruoasta. Kahden vuorokauden varoaika antaisi paitsi enemmän pelivaraa myös enemmän tuotteita, kun elintarvikkeiden myyntiajasta jäisi ainakin päivä käyttämättä. Kaupan pitäisi siis todennäköisesti varata entistä enemmän viimeisen käyttöpäivän tuotteita eli ennen kaikkea lihaa. Ilmastonmuutoksen heikentämää ruokaturvaa parannettaisiin siis ilmastonmuutosta edistämällä.

Lyhyen aikaa säilyviä parasta ennen -päivällä merkittyjä tuotteita saisi aloitteen mukaan jakaa enintään viiden vuorokauden ajan erääntymisestä. Esimerkkeinä tällaisista tuotteista on annettu jukurtti, maito ja juusto. Viiden vuorokauden raja on peräisin varmaankin samasta aivoilmavaivasta kuin juuston ja maidon säilyvyyden rinnastaminen.

Kun elämää pyritään suojelemaan hinnalla millä hyvänsä, päädytään näköjään sellaiseenkin ilmastoa kuumentavaan lopputulokseen, että dyykkauksen pitäisi edelleen pysyä kiellettynä. Aloitteen logiikka on aukoton: jos myymälä lahjoittaa jo kaiken käyttökelpoisen ruoan, jäljelle jäävä voi olla terveydelle haitallista, joten dyykkauksen kriminalisointi on oikeastaan tarpeellinen pelote.

Tällaista lakia, jolla varmistetaan, ettei kukaan saa tikkua sormeensa Titanicin kansituolista, Retten-rettelöijät ovat kiivaasti kannattaneet. Liike siis tuli julkisuuteen sillä, että aktivistit kutsuivat poliisin takavarikoimaan heidän dyykkaamansa ruoan. Nyt he liimaavat kämmen- ja jalkapohjiaan moottoritiehen, jotta valtiovalta säilyttäisi dyykkauksen laittomana. Aktivisteja ei tunnu alle 400 neliömetrin myymälöiden ruokahävikki huolettavan.

Poliisit irrottavat mielenosoittajien jalkoja ja käsiä kadusta.

Poliisi on joutunut irrottamaan tiehen itsensä liimanneita mielenosoittajia veitsillä. Kuva: Der Pilger.

Lakialoitteen perustelujen mukaan Saksan vähittäiskaupan vuosittaisesta 490 000 tonnin ruokahävikistä lahjoitetaan 38 prosenttia. Parantamisen varaa on siis rutkasti. Toisaalta lahjoittaminen on vain tuhojen lieventämistä, kun onnettomuus on jo tapahtunut.

Jätehierarkian mukaan pitäisi ensisijaisesti vähentää jätteiden tuottamista. Nyt kun ruokahävikkiä aletaan EU:ssa tilastoida myymäläkohtaisesti, tulee mahdolliseksi uusi tehokas keino: ruokahävikin verottaminen. Hävikkiverolla saataisiin kaupat tilaamaan vähemmän ruokaa ja myymään suurempi osuus tilatusta ruoasta. Kun elintarvikkeet on kerran vaivalla kauppaan tuotu, niitä on hölmöä lähteä kuljettamaan ympäriinsä jälkimarkkinoita varten. Jättämällä tähteet dyykkareille hillitään hiilijalanjälkimarkkinoita.

Ilmastonmuutos on totta kai kytköksissä ruokaturvaan mutta ei siinä mielessä kuin viimeiseksi sukupolveksi identifioitunut aktivistijoukko sen tulee esittäneeksi. Ruoan kysynnän vähentäminen on ruokaturvamielessä kuin rahaa pankkiin laittaisi. Massiiviseen ruoantuotantoon perustuva ruokapankki taas on enemmän rahaa kuin hiiltä nielevä kompleksi.

Essen Retten – Leben Retten -aktivisteilla on ongelmallisen hävikkialoitteen lisäksi toinen vaatimus: maataloudessa pitää tapahtua ”käänne” vuoteen 2030 mennessä kansalaisraadin ehdotusten mukaisesti. Yhtenä ehdotuksena on dyykkauksen salliminen, eli ehkä se onkin aktivistien keskipitkän aikavälin tavoite.

Hyvästä ruokahävikkiteemasta huolimatta Retten-aktivismia ei kannata minusta Suomessa eloapinoida. Se, että liike saa aikaan paljon melua tyhjäkäyvistä autoista, ei poista sitä vaikutelmaa, että onhan tämä jumalaista teatteria, kun perunat istutetaan liittokanslerinviraston eteen mutta lannoite kannetaan maatalousministeriöön. Ainakin jos minulla olisi sormeni pelissä, ensisijaisena vaatimuksena olisi dyykkauksen muuttuminen yhteiskunnan silmissä vääryydestä oikeudeksi.

Kuluttajien ruokahävikki kaipaa jatkotutkimusten lisäksi jatkonäkemyksiä

Posted on 30.11.2021 by Onni Tonkija

Kaikki ravintoloiden, ruokakauppojen ja elintarviketehtaiden onnelliset omistajat tuottavat ruokahävikkiä toistensa kaltaisella tavalla. Jokainen kotitalous tuottaa onnettoman paljon ruokahävikkiä omalla tavallaan. Siten kotitalouksien hävikkiin, jota on kolmannes kaikesta ruokahävikistä, on vaikeampi puuttua kuin elintarvikeketjun muiden toimijoiden hävikkiin.

Tämä vaikeus näkyy Luonnonvarakeskuksen ja Valintamuotoilijoiden yhteistyönä syntyneessä kirjallisuusselvityksessä Esteet ja ajurit kuluttajien ruokahävikin vähentämisessä. Selvitys on tehty osana maa- ja metsätalousministeriön rahoittamaa Hävikkifoorumi-kehittämishanketta.

Kaurajukurttia, margariinia, lihavalmisruokia, paistopisteleivonnaisia, paahtoleipää, voita, tomaatteja, banaania, tuorejuustoa, soijakastiketta, kananmunia, piparjuuritahnaa ja maksamakkaraa.

Yhden kotitalouden ruokahävikkiä yhdestä roskapussista.

Selvityksen raskassoutuisuus ja -huopaisuus käy ilmi jo tiivistelmästä, jossa olisi ollut tiivistämisenkin varaa: ”Ruoka ja syöminen kietoutuvat vahvasti kuluttajien jokapäiväiseen elämään ja siksi rutiinit, tavat ja tottumukset korostuvat keskeisenä ruokahävikkiin vaikuttavina tekijöinä. Lisäksi vaikuttavat kuluttajien taidot ja kyvyt, koska ne heijastuvat suoraan kuluttajien kykyihin ja taitoihin suunnitella esimerkiksi kotitalouksien ostoksia ja aterioita, tulkita elintarvikkeiden päiväysmerkintöjä ja hyödyntää ruoan tähteitä.”

Vastapainoksi selvityksen johtopäätökset ovat kevyet. Siitä ei toki kirjallisuuskatsauksen tapauksessa voi syyttää selvittelijöitä, vaan kotien ruokahävikin syihin ja vähentämiseen pureutuva tutkimus vaikuttaa olevan alkutekijöissään. Toisaalta tutkimuskohde on niin moninainen, että siitä tuntuu olevan mahdoton saada otetta tai edustavaa otosta.

Kirjallisuusselvitys perustuu etenkin kahteen katsausartikkeliin. Niistä toisessa (Principato ym. 2021) on käyty läpi 233 tutkimusjulkaisua ja toisessa (Roodhuyzen ym. 2017) 59 julkaisua ja 8 raporttia.

Tutkimusten mukaan taustatekijöillä ei ole selvää yhteyttä ruokahävikkiin. Pienet kotitaloudet tuottavat henkeä kohti mitattuna enemmän hävikkiä kuin suuret. Osassa tutkimuksissa tuhlureita ovat miehet, suomalaisissa tutkimuksissa naiset. Tulotasolla on havaittu ja ei havaittu olevan vaikutusta hävikkiin. Koulutus vaikuttaa tulotason kautta tai sitten ei. Vanhat ikäpolvet aiheuttavat vähemmän hävikkiä kuin nuoret, mahdollisesti pula-ajan kokemuksien takia.

Sosiodemografisten tekijöiden sijasta ruokahävikkiä onkin helpompi selittää psykologisilla tekijöillä. Ruokahävikin välttäminen on harvalle tärkein vaikutin, vaan ihmiset haluavat ennen kaikkea tarjota perheelleen ja vierailleen riittävästi turvallista ja hyvänmakuista ruokaa. Sosiaalisilla normeilla ei ole suurta vaikutusta kuluttajien ruokahävikkikäyttäytymiseen, mikä voi johtua siitä, että ruokahävikki ei näy muille (kuin dyykkareille).

Italiassa havaittiin hyvillä asuinalueilla tavallista vähemmän ruokahävikkiä. Asiaa on selitetty suunnittelutaidoilla. Toisaalta matalan sosiaalisen pääoman alueilla ruokaa ostettiin statuksen osoittamiseksi, ja se lisäsi hävikkiä. Suurista kaupoista ostavat ihmiset tuottavat enemmän hävikkiä kuin pieniä kauppoja ja toreja suosivat, sillä laaja valikoima saa tekemään heräteostoksia. Suurissa kaupoissa varmasti myös pakkaukset ja paljousalennukset ovat suurempia. Kaupassa käymisen tiheydellä on havaittu olevan tasan kahdensuuntaisia vaikutuksia ruokahävikin määrään.

Yksi oleellinen syy ruokahävikkiin on vaikeus arvioida ruoan kulutusta erityisesti lapsiperheissä. Vähäinen kommunikaatio perheenjäsenten kesken sekä kiire voivat johtaa siihen, että ostetaan sellaista, mitä kotona jo on. Ajan puute voi estää myös sen, että ruokaa ehdittäisiin käyttää suunnitellusti. Hyvittelevä ihminen taas ostaa liikaa helposti pilaantuvia kasviksia lieventämään epäterveellisen syömisen aiheuttamaa syyllisyyttä.

Ruoanlaittotaidot vaikuttavat siihen, kuinka hyvin tähteitä osataan hyödyntää. Valmis- ja noutoruokia runsaasti käyttävät kotitaloudet tuottavat muita enemmän hävikkiä. Ruokaa onkin helpompi heittää roskiin, kun omistajuus on pelkästään taloudellista eikä psykologista eli kun valmistamiseen ei ole nähnyt itse vaivaa.

Kinkkuleivonnaista, tiramisua, jättikatkarapuja, serranokinkkua, herkkusieniä, kinkkusuikaleita ja homejuustopitsaa.

Toisen kotitalouden ruokahävikkiä toisesta roskapussista.

Kotien ruokahävikin määrän mittaaminen ei ole ihan yksinkertaista, ja hävikin syiden selvittäminen on sitäkin hankalampaa. Sen tutkiminen, kuinka hyvin eri keinoilla hävikkiin voidaan vaikuttaa, on sitten jo lähes toivotonta. Interventioiden vaikuttavuudesta onkin vain vähän tietoa.

Tähänastiset keinot voidaan erään tutkimuksen mukaan jakaa kolmeen luokkaan: ruokavarastojen tilanteesta kertova tekniikka, säilyvyyttä parantavat pakkaus- ja säilytysratkaisut sekä valistuskampanjat. Jääkaappikameroiden ja ruoanjakosovellusten vaikutuksesta ei ole juurikaan tutkimustietoa. Olematonta kun lienee hankala mitata. Tietoisuus ruokahävikin ekologisista ja sosiaalisista vaikutuksista ei muuttanut nuorten kuluttajien käyttäytymistä.

Erään selvityksen mukaan tämänhetkisillä interventioilla voidaan vähentää hävikkiä ainoastaan 5–20 prosenttia. Agenda 2030 -tavoitteena on kuitenkin ruokahävikin puolittaminen.

Yhdessä vuonna 2021 julkaistussa tutkimuksessa keinoiksi on keksitty jääkaappikamerat, mobiilisovellukset, älykkäät pakkaukset, kauppojen tuotesijoittelut, alhainen hinta, säästäväisyyteen vetoaminen, tiedonjako hedelmien oikeista säilytyslämpötiloista, ulkonäöltään poikkeavista kasviksista positiivisesti viestiminen sekä ”kotiin toimitettavat ruokaboksit, joissa myös ruokahävikkiasiat on huomioitu”. Eikä ilmeisesti juuri muuta.

Yleensä tieteellisissä artikkeleissa esitetään toiveita jatkotutkimuksista, koska milloinpa tiede olisi valmiiksi tullut. Nyt kuitenkin tutkimusten kunnianhimo näyttää olevan niin matalalla, että oleellista olisi saada alalle jatkonäkemyksiä, siis parempia ideoita. Rahoitusta ainakin tuntuu olevan saatavilla monenmuotoisiin selvityksiin.

Valistusta ja keskustelua ruokahävikistä on ollut hyvin, ja niitä tarvitaan edelleen. Se, mihin ei ole puututtu, on omaa erikoisalaani: miksi ihmiset heittävät täysin syötävää ruokaa hukkaan. On syytä selvittää, millä tavoin ruoan turvallisuudesta ja muusta syömäkelpoisuudesta viestiminen on epäonnistunut. Tarvitseeko Ruokaviraston pelotella ruokamyrkytyksillä, ja onko Marttojen syytä antaa kuivakaapin tai pakastimen raivausvinkkejä? Miksi lehdet opettavat meille, miten valita kaupassa itselle täydelliset hedelmät?

Ei ole kuitenkaan mahdoton ajatus, että saisimme ruokahävikin hallintaan vuoteen 2030 mennessä. Vuonna 1999 uutisoitiin nälänhädästä Brasiliassa. Kymmenisen vuotta sen jälkeen kerrottiin, kuinka Brasilia taltutti nälän. Nyt taas kymmenen vuotta myöhemmin nälkä on palannut. Tällä hetkellä lannoitteiden kallistumisen pelätään johtavan ruoan hintakriisiin Euroopassa. Tuulet kääntyvät nopeasti, ja euro on tunnetusti paras valintamuotoilija.

Keitetty kananmuna voi säilyä viikkokaupalla – kunhan et tee tätä kohtalokasta virhettä

Posted on 31.10.2021 by Onni Tonkija

Tämä kirjoitus sai alkunsa vuosi sitten, kun luin Ilta-Sanomista, kuinka pitkään keitetty kananmuna säilyy Luonnonvarakeskuksen erikoistutkijan mukaan: ”Jos kuori on ehjä, menee yksi vuorokausi huoneenlämmössä ihan köykäisesti, sillä pöpöt on tapettu. Todennäköisesti se säilyy pidempäänkin.”

En varmasti osaa käyttää näitä mikrobiologien hienoja käsitteitä samanveroisesti, mutta ihmettelen, miten köykäisesti asiantuntijat toimittajille vastaavat. Joku toinen ”asiantuntija” suhtautui pyykin pakkasella kuivattamiseen varauksellisesti, eikä hän ollut koskaan sitä kokeillutkaan!

On kaksi tapaa hankkia asiantuntemusta: voi lukea muiden järjestelmällisistä kokeista tai tehdä niitä itse. Valistunutkin arvaus on vain arvaus. Siksi olen nyt vuoden aikana testannut keitettyjen kananmunien säilyvyyttä yli sadalla munalla. Kaikki munat olen dyykannut, joten olen toki painottanut tutkimuksen eettisyyttä järjestelmällisyyden kustannuksella. Silti parempaakaan tietoa tuskin on saatavilla suomeksi tai Suomesta.

Kananmunakennossa kymmenen kananmunaa, joista viiteen on kirjoitettu ”IIK”.

Säikäytettyjen ja säikäyttämättömien kananmunien säilyvyydessä on valtava ero.

Esittelin keitettyjen kananmunien nelikentän viisi vuotta sittten, kun olin testannut sitä jopa neljällä kananmunalla. Nelikentän toinen muuttuja on lämpötila: jääkaapissa munat säilyvät hyvinä ymmärrettävästi pidempään kuin huoneenlämmössä. Toinen muuttuja on säikäyttäminen: jos kananmuna säikäytetään eli huuhdellaan kylmässä vedessä heti keittämisen jälkeen, se säilyy huonommin kuin siinä tapauksessa, että sitä ei säikäytetä.

Säikäyttäminen on tarpeetonta. Sen sanotaan helpottavan kananmunan kuoren irtoamista, mutta vaikutus on vähäinen. Siinä mielessä säikäyttäminen kyllä auttaa kuorimisessa, että kuori irtoaa helpommin viileästä kuin kuumasta munasta. Munan voi kuitenkin antaa jäähtyä itsekseen.

Kananmunien keittoajat annetaan yleensä säikäytetyille munille. Kun keitin ohjeen mukaisesti kaksi löysää munaa, säikäytetty oli koostumukseltaan täydellinen mutta säikäyttämätön jo oikeastaan puolikova. Kun keitin kaksi kovaa munaa, säikäytetty oli oivallinen mutta säikäyttämättömän keltuainen oli rapisevan kuiva ja sen reunaan oli muodostunut harmaa rengas tai täsmällisemmin sanottuna pallokuori.

Omien kokeideni perusteella säikäytetty kananmuna säilyy hyvänä noin viikon jääkaapissa. Säikäyttämätön säilyy suunnilleen kuukauden. Tuolloin se ei ole vielä eltaantunut mutta ei enää raikaskaan. Huoneenlämmössä säikäytetty kananmuna säilyy vain joitakin päiviä. Säikäyttämätön säilyy huoneenlämmössä viikon. Kahden viikon kohdalla keltuainen maistuu vähän eltaantuneelta, ja kuukauden päästäkin muna on yleensä vielä syötävissä.

Kolme kuukautta huoneenlämmössä ollut säikäyttämätön muna oli kuivunut kokoon. Valkuainen oli kova ja hieman kellertävä. Munassa oli vanhan kananmunan maku, mutta ei se syömäkelvoton ollut. Itse asiassa keitetty muna säilyi huoneenlämmössä hämmentävän samantapaisesti kuin raaka muna.

Avatun kananmunan kuoren sisällä kuorta selvästi pienempi, kellertävä muna.

Kuvassa ei ole iso keltuainen vaan kokonainen keitetty kananmuna, joka on ollut huoneenlämmössä lähes seitsemän kuukautta.

Miksi säikäyttäminen sitten pelästyttää kananmunan pilalle? Syynä on ilmeisesti kananmunan ilmatasku. Vastakeitetyssä munassa tämä tasku on täynnä kuumaa höyryä. Huuhtelu tiivistää höyryn ja muodostaa kananmunan sisälle alipaineen, joka vetää kuoren sisälle huoneilmasta kaiken maailman pöpöjä, kuten me säilyvyystuntijat asian muotoilemme. Voi tietysti myös olla, että kylmä vesi on oleellinen bakteerien lähde. Sen pois sulkemiseksi pitäisi testata kylmällä ilmavirtauksella säikäyttämistä tai vedellä huuhtelua keitetyn munan jo jäähdyttyä.

Löysäksi keitetty muna säilyy havaintojeni mukaan huoneenlämmössä aivan yhtä hyvin kuin kovaksi keitetty, ehkä jopa paremmin. Omat testikappaleeni olivat hyvänmakuisia kolmenkin viikon huoneenlämpösäilytyksen jälkeen. Yleensä ajatellaan, että löysät munat säilyvät huonommin kuin kovat, ja se oli omakin ennakko-oletukseni. Toisaalta voisihan kiinteä valkuainen olla yhtä lailla keltuaista ulkoa päin suojeleva tekijä kuin raa’an, nestemäisen valkuaisen antimikrobiset entsyymit.

Vasemmalla lautasella hyvin löysä kananmuna. Oikealla lautasella osittain kuorittu mädäntynyt kananmuna.

Vasemmalla säikäyttämätön ja oikealla säikäytetty muna 20 päivää keittämisestä. Kokeilin amerikkalaista, epäamerikkalaisittain energiaa säästävää keittotapaa, jossa kattila siirretään heti veden kiehumisen jälkeen pois liedeltä. Ollakseni vieläkin energiatehokkaampi käytin vedenkeitintä ja lisäsin kiehuvan veden kylmään kattilaan. Kylmässä kattilassa valkuainen ei hyydy puolessakaan tunnissa, vaikka keltuainen kiinteytyykin. Lämpimässäkin kattilassa valkuainen saattaa jäädä pehmeäksi pohjakosketuksessa olevalta kohdaltaan, joten munia kannattaa ehkä pyöräyttää kerran keittämisen aikana.

Keitetyistä kananmunista on vaikea löytää kunnon säilyvyystietoa englanniksi, sillä kaikki nettisivut toistelevat Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA:n näkemystä, jonka mukaan keitetty kananmuna säilyy jääkaapissa viikon eikä sitä saa pitää huoneenlämmössä kahta tuntia pidempään. Sama virasto antaa saman säilyvyyden pekonille ja avatulle hot dog -paketille, ja savukalan säilyvyydeksi se ilmoittaa jopa 14 päivää.

Selitys saattaa olla siinä, että amerikkalainen teollisuus pesee kananmunista lika- ja suojakerrokset pois. Kun käytin kokeisiini kostuneita ja päivän huoneenlämmössä olleita päiväkodin kananmunia, tulokset heittelivät epäjohdonmukaisesti.

Kahdessa pohjoisamerikkalaisessa tutkimuksessa vuosilta 1974 ja 1986 kananmunat, jotka oli paitsi pesty keräämisen jälkeen myös huuhdeltu keittämisen jälkeen, kestivät hämmästyttävän hyvin kylmässä: kuorimunien mikrobiologinen ja aistinvarainen laatu säilyivät yli 21 päivää 5 ºC:ssa ja 28 päivää 4 ℃:ssa. Myös kuoritut munat säilyivät hyvin viileässä, mutta huoneenlämmössä munat eivät säilyneet viikkoakaan. Toisaalta vuoden 1973 tutkimuksessa tuoreena keitetyt pesemättömät munat, jotka säikäytettiin, menettivät kolmanneksen maustaan oltuaan viikon 1,1 ºC:n lämpötilassa.

Omien havaintojeni mukaan keitetyn, säikäyttämättömän kananmunan säilyminen jääkaapissa mitataan viikoissa. Keitettyä kananmunaa voi säilyttää huoneenlämmössä siis minun mielestäni täysin huoletta ainakin pari päivää ja elintarvikehygieniayksikön ylitarkastajan mukaan hätätapauksessa.

Ruoka-apu paras apu?

Posted on 30.9.2021 by Onni Tonkija

Kilpailu- ja kuluttajayhteiskunta on rakastunut hyväntekeväisyyden ja ylijäämäruoan järjestettyyn avioliittoon. Ruoka-apu on täydellinen helppo ratkaisu niin köyhyys- kuin hävikkiongelmaankin. Ratkaisu tarkoittaa tässä tapauksessa taitoa tehdä sen verran, että kuluttajat ja kilpailijat eivät havahdu siihen, että hävikki ja häviäjät eivät ole häviämässä mihinkään.

Elintarviketeollisuus ja tukkuliikkeet kiinnostuivat ruoka-avusta vasta sitten, kun se alkoi noudattaa teollista logiikkaa. Muunlaista logiikkaa ne eivät ymmärrä. Ylen tuore MOT-dokumentti näyttää, millaisia lieveilmiöitä tuottaa hävikin teollinen logistiikka.

Ruoka-apujärjestöjen välillä on hävikistä kova kisa, jonka häviäjä voi järjestää leipäjonoja lähinnä kirjaimellisesti. Kilpailun hohdokkaista elintarvikkeista on tällä erää voittanut Mäntsälän helluntaiseurakunnan liepeille noussut tukkuvarasto. Se kierrättää MOTin artikkelin mukaan kymmenen miljoonaa kiloa ruokaa vuodessa – yli kymmenen kertaa enemmän kuin Vantaan kaupungin hävikkiterminaali.

Mäntsäläläisen yhdistyksen tuloista arviolta neljännes tai kolmannes on valtionapua. Apua riittää myös muille valtioille, sillä Mäntsälästä haetaan ruokaa muun muassa Viroon. Virolaiselle lapsiperheelle lahjoitusruokakassi maksaa jäsenmaksuina 5–7 euroa.

Tällaista on teollinen logiikka. Suomessa valmistettua olutta viedään suomalaisten ostettavaksi Viroon, ja nyt varmaankin Virossa tuotettuja elintarvikkeita palaa Suomessa tehdyn mutkan jälkeen virolaisille. Voisi kysyä, miksi suomalaiset veronmaksajat tukevat teollisuuden hävikinhallintaa, jotta virolaiset voisivat ostaa ruokaa vähän tavallista halvemmalla.

Meille on opetettu, että ei pidä miettiä sitä, miten kuljetukset jättävät ruoan hiilijalanjälkeen jäämiä. Jätetään siis kysymättä kysymys hävikkiruoan aiheuttaman rekkarallin ympäristövaikutuksista.

Toistakymmentä pussia leipää, tölkki kaurajuomaa, paketti broilerin fileepihvejä, rasia kananmunia, kaksi banaania, appelsiini ja pätkä kurkkua.

Nämä elintarvikkeet oli päiväysten ja löytöympäristön perusteella kaikki saatu ruoka-avusta. Ne löytyivät kahtena päivänä kotimatkani varrella yhdestä yleisestä roskakorista, yhdestä sekajäteastiasta sekä kadulta.

Miljoonia kiloja ei pysty käsittämään, joten mietitään ruoka-apua ihmisen tasolla: miltä tuntuu heittää pussikaupalla leipää roskiin? Kerään nykyään viikoittain kassillisen lahjoitettua leipää julkisista tai puolijulkisista roskiksista. Mitä tekee köyhän, säästäväisyyteen tottuneen ihmisen mielenterveydelle se, että lahjoittajat tuputtavat loputtomasti leipää, josta on mahdotonta päästä kunniallisesti eroon? Mitä tekee ihmisen ruumiinterveydelle se, jos kaikesta leivästä yrittää päästä eroon syömällä?

Näyttääkin siltä, että ruoka-apu on olemassa kaikkea muuta kuin avunsaajia varten. Teollisuudelle ja kaupalle ruoka-apu on halpaa jätehuoltoa, oman yhteiskuntavastuullisuuden esittelemistä sekä velvoittavien hävikkitavoitteiden loitolla pitämistä. Keskiluokkaisen kansanosan omaatuntoa lääkitsee ”köyhien auttaminen”, joka on Anna Kontulan sanoin ”1800-lukulaisen porvarisväen projekti”. Köyhäinavun toimijat taas ovat ruoka-avusta riippuvaisempia kuin avustettavat itse: he ovat ruokapankkiireja, jotka ovat hyödykkeistäneet nälän.

Helsingin Myllypuron kuuluisa ruokajakelu sai alkunsa, kun seurakunnassa huomattiin 1990-luvun laman aikaan ihmisten tonkivan kaupan roskiksia. Näin tehtiin aktiivisista keräilijöistä passiivisia jonottajia. Väliaikainen apu muuttui pysyväksi, ja nyt meillä on jo toisen, ellei kolmannenkin polven leipäjonolaisia.

Kun kaupat ovat alkaneet yhä tarkemmin myydä potentiaalista hävikkiä alennuksella, ruoka-apuun toimitettavat määrät ovat kutistuneet. ”Yhtälö on mahdoton, kun ruoka vähenee ja tarvitsijoiden määrä lisääntyy”, sanoo turkulaisen Operaatio Ruokakassin toiminnanjohtaja Jari Niemelä Helsingin Sanomissa.

Pieniä hävikkieriä, joista suurin osa on leipää, on turha kuljetella ympäriinsä, jos kaiken lisäksi ruoan lopullinen päätepiste on usein jätevoimala. Hävikki pitäisi hoitaa paikallisesti niin, että kaupat velvoitettaisiin avaamaan roskiksensa dyykkareille.

Teollisuuden ja tukkujen suuret hävikkierät pitäisi ensisijaisesti myydä veroporkkanoiden tai ‑keppien ohjaamana. Jos tämän hävikkiruoan myyminen onnistuu Virossa, miksei täälläkin?

Valkoisessa muovikassissa leipää, mämmiä, jukurttia ja banaaneja.

Olen itsekin päässyt kokeilemaan valkoisten kassien avaamiseen liittyvää jännitystä, kun naapuri alkoi koronakeväänä tuoda pyytämättä ovelleni ruokakasseja läheisestä ruokajaosta.

Jäljelle jää hankala kysymys: mitä köyhät söisivät, jos ruoka-apu lopetettaisiin? Vastaus on tietysti: itse hankkimaansa ruokaa. Helsingin kaupungin ruoka-aputyöryhmän selvityksen mukaan ilmainen ruoka todennäköisesti kelpaisi, vaikka sosiaaliturvaa parannettaisiin. Ruoan hakeminen liittyy nimittäin ennemminkin ”hakijan subjektiiviseen kokemukseen tarpeesta kuin teoreettisesti määriteltyyn köyhyysrajaan”. ”Kulutustottumukset ja lisääntyvä velkaantuminen aiheuttavat taloudellisia vaikeuksia useille talouksille”, selvitys muotoilee.

Alussa mainittuja helppoja ratkaisuja ei siis todellisuudessa ole tarjolla. Itse lähtisin yleisen kilpailu- ja kulutuskritiikin lisäksi purkamaan palkkatyön arvon korostamista. Pelkkä perustulo ei riitä, vaan siihen pitäisi yhdistää jokaiselle mielekästä tekemistä, jota yhteiskunnan tulisi arvostaa. Johonkin vähemmän surulliseen on pakko pyrkiä kuin tähän hävikkiselvityksen kuvaamaan nykytilaan, jossa ”ilmaista ruokaa hakevat ihmiset ovat omassa elämässään aktiivisia toimijoita” ja ilmainen ruoanjakelu on ”monelle hakijalle tärkeä tapahtuma viikossa”.

Teijän keittiössä syntyy tällaista ainesta meiän kokoelmiin

Posted on 31.8.2021 by Onni Tonkija

Tiedän, miltä teidän tuhlureiden keittiöissä näyttää. Tai näytti ennen muuttoauton pihaan ajamista, ennen Ikean vaihtumista Iittalaan ja ennen Hesarin juttua, jonka mukaan ”monella on keittiössään puisia lastoja ja kauhoja, jotka kannattaisi heittää pois”.

Esittelen nyt meikämannen vuosien saatossa roskiksesta tonkimia keittiövälineitä ja astioita. Sähkölaitteet, joita niitäkin löytyy toimivina isohkot määrät, ovat oman juttunsa aihe.

Aterimet

Siihen nähden, että ruostumattomasta teräksestä valmistetut aterimet ovat lähes ikuisia, niitä löytyy roskiksista uskomattomat määrät. Tietysti joskus metallipinta saattaa syöpyä, ja pois heittäminen on järkevää. Tai ehkä aterimen puinen kädensija kuluu konepesussa, tai perheen viikarit taivuttavat haarukan piikkiä kuin heiluvaa hammasta. Yllättävän paljon unohtuu veitsiä pitsalaatikoihin ja haarukoita pikaruokakaukaloihin. Myös päiväkodin biojäteastiasta löytyy väärään paikkaan joutuneita aterimia.

Aterimiin myös ilmeisesti kyllästytään, eikä halpojen välineiden roskikseen heittäminen tuota tunnontuskia. Ikean tuotteiden ohella yllättävän paljon näkyy Hackmanin Savonia-aterimia, jotka ovat kuluneet lähinnä mielikuvien tasolla.

Keittöveitset

Keittiöveitsihävikki on sillä tapaa ymmärrettävää, että löytämäni veitset ovat usein tylsiä. Toisaalta useat veitset voisi saada teroittamalla käyttökuntoon, joten miksi peruskoulu ei opeta teroittamista kotitaloustunneilla?

Teräviäkin löytyy, kun vähemmän terävät käyvät roskiksella. Itselleni olen ottanut muun muassa Marttiinin käyttämättömän näköisen kokkiveitsen, Victorinoxin pinkin hedelmäveitsen ja Fiskarsin kuorimaveitsen.

Suosikkini on kuitenkin arvottoman näköinen pieni sahalaitainen veitsi. Leikkaan sillä lähes kaikkea kurkusta leipään ja tomaatista vesimeloniin. Syynä on se, että pienellä mutta tylsähköllä veitsellä uskaltaa leikata melkein kaiken kädessä pitäen, eikä näin tarvitse sotkea leikkuulautaa. Toisaalta sahalaita varmistaa sen, että leikkaavuutta löytyy melko paljonkin.

Keittiövälineet

Teillä on keittiöissänne monenlaista pientä välinettä, joka helposti muuttuu tarpeettomaksi, joutuu syrjäytetyksi tai hajoaa hieman. Kakkulapiota ei tarvita, jos ei syödä kakkujakaan. Jos ei syödä kakkuja, ei tehdä kakkutaikinoita eikä ole tarvetta vatkaimille ja nuolijoille. Raastin taas ei välttämättä ole enää terässä. Juustohöylän kahva on sulanut tai irronnut. Muoviset mitat, kauhat ja lastat ovat alkaneet kavahduttaa, joskin puisiakin välineitä löytyy jopa käyttämättöminä.

Lasit

Roskiksesta löytyvät lasit ovat pääasiassa halpoja ja ankean näköisiä. Siten on ymmärrettävää, että niistä on haluttu päästä eroon. Nyt harmittaa, kun tuli aikoinaan panostettua hienon näköisiin ja melko kalliisiin juomalaseihin. Ihan hyvin näistä löytölaseistakin voisi juoda ehkä Ikean kammottavaa Pokal-lasia lukuun ottamatta. Elämä olisi rennompaakin, jos lasin rikkoutuessa voisi vain todeta, että lasi oli ilmainen ja jatkoajalla muutenkin.

Juomalaseja näkee paljon lasinkeräysastioissa, mutta sinne ne eivät kuulu, koska ne ovat tavallisesti erilaista ainetta kuin pakkauslasi. Senkin ihmiset saisivat oppia, että laseja ei saa viedä pois kapakoista eikä pikaruokapaikoista. Ne näyttävät päätyvän roskikseen helpommin kuin sellaiset mauttomat lasit, joiden hankkimista on hetken harkittukin.

Lautaset

Lautasissa arvostusero näkyy selvästi. Ikean lautasia löytyy roskiksesta jatkuvasti, vaikka niissä on usein ihan kivaa muotoilua. Sen sijaan on poikkeuksellista löytää Iittalan lautanen, josta ei olisi ainakin pieni pala lohjennut. Ihmiset saisivat kyllä perustella itselleen läpikotaisin, miksi valkoisesta lautasesta hädin tuskin erottuva lohkeama tekee lautasesta kelvottoman.

Paistinpannut

Paistinpannuja löytyy roskiksesta jatkuvasti. Usein ne ovat sekajäteastiassa, vaikka pannut pitäisi laittaa metallinkeräykseen mahdollisesta muovikahvasta huolimatta. Löydän valurautapannujakin, mutta yleensä pannu on heitetty roskiin pinnoitteen naarmuuntumisen vuoksi.

Urani alkuvaiheilla saatoin kerätä hieman kärsineitäkin pannuja, mutta sittemmin olen huomannut, että täysin ehjiäkin löytyy tarpeeksi. Hyväkuntoisia paistinpannuja hylätään ehkä siksi, että on siirrytty käyttämään induktioliettä, joka ei alumiinia lämmitä. Pannu voisi kuitenkin lämmittää jotakuta muuta, jos sen lahjoittaisi eteenpäin.

Kattilat

Teräskattilat ovat ehkä hölmöin keittiöjätteen muoto. Harva on nimittäin niin taitava, että kykenisi pilaamaan kattilan. Niitä on roskiksessa kai tila-, tyyli- ja liesiseikkojen takia. Kattilat osataan aika hyvin pudottaa metallijätteeseen. Mahdollinen lasikansi ei sovellu lasinkeräykseen.

Loppusiivous

Jos monet keittiötavarat ovat lähestulkoon ikuisia, miksi olen niitä keräillyt? Kuinka pitkän ikuisuuden verran ajattelin elää? Kysymys on aiheellinen etenkin siksi, että en tätä nykyä käytä kattilaa tai pannuakaan edes joka viikko. Syön kotona pääasiassa yhdeltä lautaselta aina samalla haarukalla tai lusikalla ja juon aina samasta lasipullosta.

Yksi oleellinen syy keräilyyn on se, että voin kertoa asioita yhdellä kuvalla. Tämän blogitekstin avulla on mahdollista kauhistella sitä, mitä kaikkea roskikseen heitetään. Tai kaunistella sitä, mitä kaikkea roskiksesta löytyy käden käänteessä.

Kerääminen on myös varautumista. Kun aloin ottaa talteen laseja ja avaamattomia alkoholipakkauksia, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että kuvaisin niiden avulla Youtube-videon. Nyt kun blogiteksti on kirjoitettuna ja video on purkissa, voin päästää laseista irti.

Kauppasin laseja ja muita keittiökamoja viime lauantaina Siivouspäivän Keittiöonnen tongintaa -kirpputorilla. Tulos oli monta kertaa parempi kuin viime kerralla, mutta odotukseni olivat taas olleet lopputulosta korkeammalla. Pihakirppikseni ei ollut lähellä muita Siivouspäivän myyntipaikkoja, eikä se ollut minkään kulkuväylän varrella (mikä toki yleensä on pihalle etu). Markkinointiinkin olisi voinut panostaa, mutta tällä kertaa aikaa ei yksinkertaisesti ollut enempään.

Tarkoitus on viedä loput tavarat syyskuun kuluessa lahjoitettavaksi, kierrätykseen tai roskikseen. Saa antaa vinkkejä sopivista kohteista. Itseäänkin voi ehdottaa, jos nouto Helsingistä onnistuu!

Ruokahävikkiraporttianalyysi, osa 2: karu fakta ja korupuhe

Posted on 31.7.2021 by Onni Tonkija

Tarkastelin viimeksi ruokahävikin ja elintarvikejätteen määritelmiä Luonnonvarakeskuksen eli Luken kesäkuussa julkaiseman raportin pohjalta. Tässä raporttianalyysin jälkimmäisessä osassa käsittelen sitä, miten ruokahävikkiä ja elintarvikejätettä syntyy Suomen elintarviketeollisuudessa, kaupan alalla, ravitsemisliikkeissä ja kotitalouksissa. Lopuksi arvioin raportissa esitettyjä ruokahävikin vähentämiskeinoja.

Elintarvikejätteen ja ruokahävikin määrät elintarvikeketjussa. Elintarvikejätteen määrät: alkutuotanto 51 miljoonaa kiloa (peltoon jäävä sato 40 miljoonaa kiloa), elintarviketeollisuus 160 miljoonaa kiloa, kaupan ala 57 miljoonaa kiloa (ruokahävikkiä ei erotettu elintarvikejätteestä), ravitsemisala 78 miljoonaa kiloa, kotitaloudet 290 miljoonaa kiloa.

Ruokahävikkiä syntyy Suomessa vuosittain satoja miljoonia kiloja. Pylväät kuvaavat elintarvikejätettä. Sitä on kaikki elintarvikkeista syntyvä jäte, eli mukana ovat myös perinteisesti syömäkelvottomiksi katsotut osat, kuten kuoret, siemenet ja luut. Alkutuotannossa peltoon jäävä sato on merkitty erikseen, sillä se ei Euroopan unionin määritelmän mukaan kuulu elintarvikejätteeseen. Elintarvikejätteen syömäkelpoinen osuus eli ruokahävikki on merkitty kuvaan pisteillä. Kuva on Luonnonvarakeskuksen julkaisusta Elintarvikejätteen ja ruokahävikin seurantajärjestelmän rakentaminen ja ruokahävikkitiekartta (2021).

Teollisuus

Kotitalouksien osuus Suomen ruokahävikistä on 33 prosenttia, joten siitä puhutaan yleensä eniten. Seuraavaksi suurin prosenttiosuus on elintarviketeollisuuden 23 prosenttia. Se on paitsi hämmentävän suuri luku myös hämmentävän vähän huomiota saanut ongelma.

Teollisuudella on selvästi myös asenneongelma. Elintarviketeollisuusliiton 200 jäsenyrityksestä jätekyselyyn vastasi 14,5 prosenttia. Toisaalta vastanneet yritykset edustavat alan liikevaihdosta 45:tä prosenttia. Meijerit olivat hyvin mukana 82 prosentin osuudella tuoteluokan liikevaihdosta, mutta esimerkiksi myllyjen ja leipomojen lukema oli vain 21 prosenttia. Öljyjen ja rasvojen liikevaihdosta tutkimukseen saatiin 1 prosentti ja kalajalosteista pyöreät nolla.

Julkaisun mukaan yksi iso yritys ilmoitti, ettei vastaa kyselyyn, ennen kuin heidän eri jakeensa on määritelty tarkalleen kansainvälisesti. Tällaiseen kiukutteluun meillä ei pitäisi olla varaa. Elintarvikejätettä ja ruokahävikkiä on toki hankala määritellä, mutta vaillinainenkin tieto olisi paljon hyödyllisempää kuin täydellinen musta aukko.

Myös pienet ja keskisuuret yritykset olisi saatava paremmin mukaan tutkimuksiin. Raportointiin on siis velvoitettava. Hallituksen esityksen mukaan elintarvikealan toimijoille onkin tulossa jätteitä koskeva kirjanpitovelvollisuus vuodesta 2022.

Teollisuuden massiivinen ruokahävikki jää Luken raportissa selittämättä. Suurimmat, muutaman prosentin kokoiset ruokahävikit syntyivät leipomoalalla ja luokassa ”valmisruoka, kahvi, sokeri ja makeiset”. Maitotaloustuotteissa ruokahävikin osuus oli yksi prosentti, ja se oli pääsääntöisesti antibioottijäämäistä maitoa. Teurastamoissa ruokahävikkiä ei syntynyt juuri lainkaan, mutta elintarvikkeiksi asti jakeista päätyi vain 42 prosenttia. Jopa suurempi osa, 47 prosenttia, meni eläinsivutuotteiksi.

Lattialla seitsemän yhden kilon pussia ja yhdeksän kahden kilon pussia perunoita sekä kaksi yksittäistä perunaa.

Lähikaupan biojäteastiasta yhdellä kertaa juhannuksen jälkeen löytyneet perunat.

Kauppa

Kaupan alan ruokahävikki on elintarvikeketjun pöyristyttävin osuus. Täysin syömäkelpoista ruokaa lapetaan roskiin vain siksi, että on tullut uusi toimitus, päiväys on umpeutunut tai laatu ei ole enää ensiluokkaista. Tällainen tuhlailu on kiinnostanut lainsäätäjiä Ranskassa ja vähän Suomessakin. Siten kaupan ala on pyrkinyt antamaan aktiivisen kuvan ruokahävikkiongelmaan tarttumisesta, jotta se saisi jatkossakin heittää ruokaa roskiin oman mielensä mukaan. Lukenkin tutkimuksessa oli mukana 96 prosenttia Suomen kokonaismyynnistä.

Tilastoissa kaupan alan ruokahävikki ja elintarvikejäte ovat sama asia, sillä syömäkelvottomien osien määrää ei pystytty arvioimaan. Tutkimuksessa kauppojen hävikki jaettiin viiteen tuoteryhmään. Suhteellisesti suurin hävikki oli tuoreissa leipä- ja leipomotuotteissa: noin 5 prosenttia, kun kaupan kokonaishävikki oli 1,5 prosenttia myynnin määrästä. Tuoreissa kasviksissa hävikki oli runsaat 3 prosenttia ja liha- ja kalatuotteissa noin 2 prosenttia. Maitotuotteissa, rasvoissa ja munissa hävikki oli alle prosentin luokkaa ja muissa tuotteissa vielä vähän pienempi.

Vuonna 2018 myymättä jääneistä elintarvikkeista lahjoitettiin ruoka-apuun viidesosa ja vuonna 2019 neljäsosa. Näitä määriä ei lasketa mukaan ruokahävikkiin. Hävikkiin niistä voi kuitenkin huomattava osa päätyä, sillä ruoka-apuun tulee tunnetusti valtavasti leipää eikä biojätteeksi päätyvästä määrästä ole tilastotietoa. Omien havaintojeni mukaan myös ruoka-avun toimijoiden lahjoittamasta leivästä menee paljon roskiin. Siten kauppojen laajalla valikoimallaan aiheuttama leipähävikki on tosiasiassa suurempaa kuin Luken luvuista ilmenee.

Perunakuutioita ja kokonaisia kuorittuja perunoita biojäteastian laidasta laitaan.

Päiväkodin perunahävikki eräänä huhtikuisena päivänä.

Joukkoruokailu

Ravitsemispalveluissa eli ravintoloissa, ruokaloissa, kahviloissa ja huoltoasemilla syntyi elintarvikejätettä 21 prosenttia valmistetusta ruoasta. Tarjoiluhävikistä muodostui 9,1 prosenttia, lautastähteistä 5,4 prosenttia, keittiöhävikistä 1,5 prosenttia ja syömäkelvottomasta keittiöbiojätteestä 4,9 prosenttia.

Tarjoilu- eli linjastohävikkiä tuottivat eniten vanhain- ja päiväkodit: edellinen 132 grammaa ja jälkimmäinen 82 grammaa asiakasta kohti. Henkilöstöravintoloissa luku oli 70 grammaa ja opiskelijaravintoloissa 36 grammaa. Tarjoiluhävikistä 35 prosenttia tuli pääruoista ja 14 prosenttia keitoista. Lisukkeiden osuus oli 15 prosenttia ja salaatin osuus 14 prosenttia. Valmistetun ruoan määrään suhteutettuna eniten hävikkiä syntyi kasviskeitosta, puurosta ja lihakeitosta. Niissä on toisaalta paljon vettä.

Asiakkaiden jättämien lautastähteiden ylivoimainen ykkönen olivat sairaalat 112 grammalla asiakasta kohti. Hotellit olivat kakkosena 43 grammalla. Hotellien aamiaishävikistä on jo alettu puhua, joten sairaalatkin saisivat vähentää tuputtamista, jos ruoka ei selvästikään maita. Sitä tutkimus ei tosin kerro, ovatko asiakaskohtaiset hävikkimäärät päiväkohtaisia vai jopa ateriakohtaisia.

Ruoanvalmistuksessa syntyneessä keittiöhävikissä annosravintolat johtivat 21 grammalla ja seuraavana tulivat henkilöstöravintolat 16 grammalla. Muut ilmeisesti ulkoistavat keittiöhävikkinsä teollisuudelle ja tukkuliikkeille ostamalla valmiiksi pakattua.

Keittiöbiojäte on suurinta hotelleissa (60 grammaa) sekä huoltamoilla ja kahviloissa (60 grammaa). Jälkimmäisissä todennäköisenä syynä ovat raportin mukaan kahvinporot.

Ravitsemispalveluiden kysely lähetettiin vajaaseen 10 000 toimipisteeseen, ja vain noin 900 vastasi. Kriittisimmin elintarvikejätettä koskevaan kirjanpitovelvollisuuteen onkin hallituksen esityksen mukaan suhtautunut Matkailu- ja Ravintolapalvelut ry. Vapaaehtoiseen tutkimukseen ovat todennäköisesti osallistuneet sellaiset yritykset, jotka ovat panostaneet hävikinhallintaan. Todellisuudessa ravitsemisalan hävikkiluvut lienevät siis tilastoitua rumemmat.

Biojäteastia reunasta reunaan täynnä perunoita, joissa on erittäin pitkät idut.

Taloyhtiön biojäteastian perunahävikkiä toukokuussa.

Kodit

Lajittelututkimuksessa, joka on omaakin erikoisalaani, selvitetään elintarvikejätteen määrää sekajätteessä ja biojätteessä. Tutkimuksen mukaan noin puolet elintarvikejätteestä on ruokahävikkiä. Suurin osa nestemäisistä elintarvikkeista päätyy tosin viemäriin eikä tilastoihin. Elintarvikejätteestä noin 80 prosenttia löytyi sekajätteestä ja loput biojätteestä. Syynä on paitsi vähäinen lajitteluinto myös se, että pienissä taloyhtiöissä ei kerätä biojätettä.

Helsingissä ja Turussa ruokahävikkiä eli alun perin syömäkelpoista ruokaa menee sekajätteeseen vähän yli 20 kiloa henkeä kohti vuodessa. Biojäteastioissa ruokahävikin määrä on noin 3 kiloa. Hävikistä on vihanneksia, perunoita, hedelmiä ja marjoja noin 9 kiloa. Lihaa, kalaa ja kananmunia on pari kiloa eli kymmenen prosenttia. Leipää tulee neljä kiloa ja juustoa ja maitotuotteita yli kilo.

Ihmisten on yleensä vaikea käsittää, miten ihmeessä voin löytää taloyhtiöiden roskiksista niin paljon syömäkelpoista ruokaa. Selitys piilee siinä, että suurin osa ihmisistä heittää varsin vähän ruokaa menemään. Päiväkirjatutkimuksen mukaan 82 prosenttia kotitalouksista tuotti keskimäärin 13 kiloa ruokahävikkiä henkeä kohti vuodessa. Sen sijaan 11 prosenttia tuotti 45 kiloa (josta oli hedelmiä 12 kiloa), 5 prosenttia tuotti 54 kiloa (josta oli kahvia 18 kiloa) ja 1,7 prosenttia tuotti järisyttävät 105 kiloa (josta oli vihanneksia 48,5 kiloa).

Ainoa hävikkiin yhdistynyt taustatekijä oli sukupuoli ja sekin vain yhden hengen talouksissa. Yksin asuvien miesten keskimääräinen ruokahävikki oli 14,2 kiloa vuodessa, kun naisilla luku oli lähes kaksinkertainen, 27,5 kiloa.

Suomalaisissa kotitalouksissa syntyi ruokahävikkiä päiväkirjatutkimuksen mukaan 107 miljoonaa kiloa vuodessa. Lajittelututkimuksen mukaan määrä olisi 127–137 miljoonaa kiloa. Luvut ovat sikäli linjassa, että päiväkirjatutkimuksessa ihmiset usein jättävät osan hävikistä raportoimatta.

Kaupan ala, jonka hävikki on 57 miljoonaa kiloa, näyttäisi onnistuvan kotitalouksia paremmin. Luken tutkimuksen mukaan luvut eivät kuitenkaan ole suoraan vertailukelpoiset, sillä elintarvikeketjun eri osissa käytetyt menetelmät eroavat toisistaan. Vertailu pelkkinä kiloina johtaa harhaan mielestäni siksikin, että ketjun päässä kotitalouksissa ruoka on vanhempaa ja siten heikkolaatuisempaa kuin ketjun aiemmissa lenkeissä. Kilo kodin mustia banaaneja jäteastiassa ei ole sama asia kuin kilo kaupan mustapilkullisia banaaneja jäteastiassa. Ja toki niiltä, joille ruoka on työtä, pitääkin vaatia enemmän kuin niiltä, joille ruoka on osa vapaa-aikaa.

Lisäksi kaupan ala oli tutkimuksessa hyvin edustettuna, mutta kotitalouksista oli lajittelututkimuksessa vain pienet otokset Helsingistä ja Turusta. Kotien ruokahävikki on omien löytöjeni perusteella samanlaista eri yliopistokaupungeissa. Pienemmistä paikkakunnista minulla on niukasti kokemusta. Joidenkin havaintojeni perusteella hävikki saattaa olla niissä vähäisempää kuin isossa kaupungeissa.

Kuvaaja, jossa pystyakselina ”teknologia kehittyy” ja vaaka-akselina ”sosio-kulttuurinen muutos” ja jossa muutos kasvaa vähittäisestä radikaaliksi. Kuvalla on tarkoitus esittää ruokahävikkitiekartan keihäänkärkien linkittymistä.

Näin taklataan ruokahävikki Suomessa. Huomaa, että radikaali tavoite hävikin puolittamisesta vuoteen 2030 mennessä ei siinnä edes pilvissä vaan niiden yläpuolella. Kuva on edellä mainitusta Luken julkaisusta, jossa sen lähteeksi on ilmoitettu ”Hartikainen, 2020”.

Toimet

Luke on laatinut kansallisen ruokahävikin vähentämisen tiekartan. Sen ”työstämisprosessissa” on muun muassa perehdytty ”lukuisiin tieteellisiin julkaisuihin”, hyödynnetty ”maakunnallisten ruokahävikkitiekarttatyöpajojen” tuloksia, toteutettu ”yli 20 asiantuntijahaastattelua” sekä pidetty ”tutkimusryhmän kesken monia aivoriihiä”.

Ruokahävikkitiekartta on jaettu kuuteen ”keihäänkärkeen”. Siltä varalta, että joku vielä pidättää hengitystään, paljastettakoon heti alkuun, että jos meillä ei olisi lihansaantia varten pulttipistooleja vaan meidän pitäisi yhä metsästää niin kuin ihmiskunnan alkuaikoina ja keihäänkärjet olisivat näin tylsiä, ei syntyisi muruakaan riistaan liittyvää ruokahävikkiä.

”Vaikuttavat ohjauskeinot” -keihäänkärjellä on tarkoitus luoda ”kannustimia ja pakotteita kohti uusia ratkaisuja”. Raportin mukaan alan toimijat näkevät vapaaehtoiset keinot ”nopeampina ja ketterämpinä” lainsäädännöllisiin velvoitteisiin verrattuna. Ei taida olla pelkkä yhteensattuma, että kun tiekarttahankkeen rahoittajina ovat olleet Elintarviketeollisuusliitto, Päivittäistavarakauppa ja Matkailu- ja Ravintolapalvelut, kaikista keskeisin kohta eli ohjauskeinot on ohutta yläpilveä vailla konkretiaa.

Marinin hallituksen ohjelmassa on YK:n kestävän kehityksen agenda 2030 -toimintaohjelman mukaisesti tavoitteena puolittaa ruokahävikki vuoteen 2030 mennessä. Tavoite on otettu niinkin vakavasti, että sen ”jalkauttaminen” kuitataan raportin taulukossa kahdella lauseella: ”Alan toimijoiden sitouduttava ruokahävikin vähentämiseen. Luke ylläpitää kansallista ruokahävikin tiekarttaa.”

Koska ongelmia ei koskaan ratkaista teoriassa, katsotaan ”Käytäntöjä muuttamalla kestävämmäksi” -keihäänkärjen keinoista, kuinka ketteriä aivoja riiheen oli sulloutunut:

Vanhimmat tuotteet ensin saataville kaupoissa ja kodeissa (ihminen on kyllä aika taitava etsimään tuoreinta päiväystä ja välttelemään siivoamista). Ruokakassipalvelut mitoittavat ostokset huomioimalla kotitaloudesta jo löytyvät ruoka-aineet ja antavat käytännön neuvoja virtuaaliympäristössä (mieluusti varmaan joku kiva hologrammihahmo siihen avaruusalukseen neuvonantajaksi). Moduulipakkaukset, joista kuluttaja avaa yksittäisen pakkauksen erilliset osiot käytön mukaan (viittaa mahdollisesti salaattipakkausten kastikepusseihin, joita löydän paljon avaamattomina roskiksesta).

Älyjääkaapit, älypakkaukset, jääkaappikamera (omaan jääkaappiini tarvitsisin röntgenmallisen, kiitos). Hakukoneet, jotka antavat reseptejä yhden ainesosan mukaan, jolloin saa käytettyä vanhaksi tai huonoksi menossa olevan tuotteen (ja toinen hakukone, joka antaa käyttöohjeet kymmenelle hävikkireseptin takia hankitulle vanhentuvalle tuotteelle).

Jatkossa vahvempi perehtyminen teknologia-avusteisten ajureiden mahdollisuuksiin ja toteutukseen (tutkimustyö, yritysyhteistyö, käytännön interventiot [sulkeet näppärästi julkaisusta, niin ei tarvitse keksiä omia huomautuksia]). Etsitään mahdollisia uusia houkuttelevampia termejä ruokahävikki-sanan tilalle tuotteiden kuluttajamarkkinoinnissa (kun jokin sana saa ikäviä vivahteita, perusratkaisuna on vaihtaa – anteeksi korjata – se miellyttävämmäksi, mutta ympäristöasioissa on etenkin ilmastopuolella kyllä yritetty nimenomaan siirtyä epämiellyttävämpään kriisiviestintään).

Käytäntökeihäänkärjen viimeisessä kohdassa kirjoitetaan: ”On tutkittava perusteellisemmin käyttäytymismalleja ja päätöksentekomekanismeja, ja selvitettävä miksi hävikkiä syntyy ja miten toivottua käyttäytymistä tuetaan.” Ei tässä niinkään käyttäytymistutkimuksia tarvita vaan laajoja mikrobiologisia ja aistinvaraisia selvityksiä siitä, miten tuotteet käyttäytyvät parasta ennen -päivän ja viimeisen käyttöpäivän jälkeen.

Kun tutkimustulokset on julkaistu, kysytään kaupoilta, miksi ette myy parasta ennen -päivän umpeuduttua, ja kuluttajilta, miksi ette käytä päiväysvanhoja tuotteita, ja viranomaisilta, miksi ette anna viimeisen käyttöpäivän jälkeen edes ruoka-apuun lahjoittaa. Se olisi radikaali sosio-kulttuurinen muutos. Ruokahävikki voisi vähentyä kymmenillä prosenteilla ja ainakin tuhansia prosentteja enemmän kuin teknologia-avusteisten ajureiden interventioilla.

Ruokahävikkiraporttianalyysi, osa 1: on aika opetella puhumaan elintarvikejätteestä

Posted on 30.6.2021 by Onni Tonkija

Kuinka paljon suomalaiset kotitaloudet heittävät vuosittain ruokaa roskiin? Vastaus oli melkein kymmenen vuoden ajan 120–160 miljoonaa kiloa, mutta nyt Luonnonvarakeskus eli Luke on julkaissut uusia tilastotietoja koko elintarvikeketjusta. Kotitalouksien ruokahävikin määräksi ilmoitetaan nykyään 107–137 miljoonaa kiloa.

Luken raportti on merkittävin suomalainen julkaisu ruokahävikistä vuosikausiin. Yle kirjoitti aiheesta mukavasti lähes 5 000 merkkiä ja haastatteli neljää tutkimuksen kirjoittajaa. STT laati asiallisen 3 000 merkin kirjoituksen, jossa kuultiin Motivan asiantuntijaa. Kuitenkin Helsingin Sanomat ja Maaseudun Tulevaisuus julkaisivat STT:n jutusta alle 500 merkin lyhennelmän. Netistä pääsi tila loppumaan, eikä aihekaan liene ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta oleellinen. Toisin kuin ”Päijät-Sote: Joukkoaltistumisia monissa lahtelaisissa anniskeluravintoloissa” – 600 merkkiä (HS:n päivittyvä seuranta 30.6.2021).

Vesimelonin lohko vesimelonipainatuksella varustetun muovisen kestokassin päällä.

Kuvassa EU:n määritelmän mukaista päiväkodin elintarvikejätettä, josta osaa pidetään kansallisesti ruokahävikkinä. Itse pidän saman kansallisen määritelmän perusteella koko elintarvikejätettä myös ruokahävikkinä. Lisäksi siirsin huomattavan osan paitsi oletetusta ruokahävikistä myös elintarvikejätteestä kokonaan pois näiden käsitteiden piiristä. Söin siis sekä hedelmälihaa että kuoria, kun olin ensin leikannut pahentuneet kohdat pois.

Samat vanhat ruokahävikkitilastot olisivat varmaan Suomessa yhä käytössä, ellei EU olisi pakottanut aloittamaan elintarvikejätteen vuosittaista raportointia. Komission päätöksessä elintarvikkeeksi on määritelty sen kaikki muodot ketjussa tuotannosta kulutukseen. Mukana ovat myös syötäväksi kelpaamattomat osat, kuten luut, jos niitä ei ole erotettu syömäkelpoisista osista tuotantovaiheessa. Elintarvikejätteeseen ei lueta pellolle jäävää satoa eikä elintarviketuotannon sivutuotteita, kuten eläinten ruhonosia.

Luke ei ole halunnut luopua näppärästä ruokahävikki-sanasta, vaan se on laatinut sille kansallisen määritelmän: alun perin syötäväksi tarkoitettu ruoka, jota ei hyödynnetä ihmisravintona, rehuna tai muuna arvojakeena. Arvojae on hämärä käsite, mutta sillä tarkoitetaan ruoasta saatavia aineita, joita käytetään uusia tuotteita valmistettaessa esimerkiksi kemianteollisuudessa. Sen sijaan energiana hyödyntäminen, biokaasuksi mädättäminen tai kompostointi ei hävitä ruokahävikin leimaa.

Syömäkelvottomien osien jättäminen ruokahävikin ulkopuolella tuntuu järkevältä mutta tuottaa kahdenlaisia ongelmia. Miten esimerkiksi myymälä tilastoi roskiin heittämänsä vesimelonin ruokahävikiksi, kun voihan hedelmälihan määrä olla hyvinkin pieni? Toinen hankaluus on siinä, että vaikka vesimelonin kuori on perinteisesti mennyt hukkaan, se on oikeasti syömäkelpoinen vihannes. Lukenkin kuvassa on harhaanjohtavasti banaaninkuori tunnuksena ei-syötäväksi tarkoitetulle ruoalle.

Luke sekoittaa pakkaa antamalla tilastonsa sekä peltoon jäävän sadon kanssa että ilman sitä. Korjaamattoman sadon mukaan ottaminen kaipaisi perusteluja. Toki tällaista satoa voitaisiin käyttää ihmisten ravinnoksi, ja peltohävikkiä on syytä pitää esillä. Olisi kuitenkin yksinkertaisinta keskittyä siihen osaan hävikistä, jonka markkinat ovat ikään kuin todistaneet kelvolliseksi. Kaikkea ruokaa ei kannata pelastaa. Esimerkiksi märkä vilja kuluttaa kuivurissa monta kertaa enemmän energiaa kuin kuiva.

Tilastoinnissa pitäisi keskittyä vain elintarvikejätteeseen, joka voitaisiin tarvittaessa muuttaa karkeasti ruokahävikiksi jollakin kertoimella. Muuten ollaan viestinnällisessä suossa, kun suunnilleen samaa asiaa kuvataan kahdella tai Luken julkaisussa jopa neljällä piirakalla. Syömäkelpoisuutta tai -kelvottomuutta ei liene oleellista erotella, kun kyseessä ovat joka tapauksessa käsittämättömät miljoonat kilot eikä käsin kosketeltava kotikompostiin menevä ruoka.

Sekaantumisen vaaroja riittää muutenkin. Luken raportin kuvassa käyttö lisäarvotuotteissa on määritelty EU:n mukaan jätteeksi, mutta tekstissä asia kerrotaan päinvastoin. Lisäksi raportin mukaan elintarvikejätteeksi lasketaan käytännössä eläimen elopaino, vaikka komission päätöksessä puhutaan luista, joita ei ole erotettu ihmisravinnoksi tarkoitetusta lihasta. Onko ajatuksena se, että jos luita tai suolia ei ole ehditty irrottaa, kuolleen eläimen koko ruho on jätettä? Tai sitten lasketaan vain osuuksia eikä massoja. Näin tärkeä julkaisu olisi saanut olla etenkin alkupäässä vähemmän ylimalkainen ja vaikeaselkoinen.

Sotkua lisää se, että Luken raportti haluaa kuvata maatiloilla tapahtuvaa hävikkiä YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAOn käsitteellä food loss. Sen voisi suomentaa elintarvikehävikiksi, sillä kyseessä on hävikki, joka syntyy sadonkorjuun tai teurastuksen jälkeen mutta ennen vähittäiskauppaa. Vähittäiskauppojen ja kuluttajien tuottamaa hävikkiä FAO taas kutsuu nimellä food waste, joka voisi olla ruokajäte. Tässä jaottelussa näkyy hyvin se, miksi englannin food ei aina käänny suomeksi luontevasti ruoaksi.

FAOn lähestymistapa on järkeenkäypä. Sekä elintarvikehävikkiin että ruokajätteeseen luetaan ihmisen syötäväksi kelpaavat elintarvikkeet, jotka poistetaan elintarvikeketjusta jätehuoltoon ja joita ei käytetä rehuna, teollisuudessa tai muuten. Teoriassa myös laadun heikkeneminen otettaisiin huomioon.

Määritelmät ovat lähellä suomalaista ruokahävikin määritelmää, mutta FAOn laskutavoissa on kaksi oleellista etua: Hävikki mitataan prosenttiosuuksina, joten muutokset tuotantomäärissä eivät vaikuta tulkintoihin. Lisäksi hävikki lasketaan elintarvikkeiden hintojen mukaan. Onhan ihan eri tavalla haitallista hävittää tonni kalkkunaa kuin tonni talkkunaa (tosin tonnilla taitaa saada marketista enemmän kalkkunaa kuin talkkunaa). Raha on luonnonkin näkökulmasta kätevin mittari, kun hiilijalanjälkien laskeminen on alkutekijöissään.

Vasta alussa on myös Luken raportin tarkastelu, mutta koska lukijat ovat jo lopussa tai ennemminkin loppuneet, päätän tämän teoriapaketin tähän. Siirryn seuraavassa kirjoituksessani käytäntöön eli 107–137 miljoonaan kiloon ja siihen, miten Suomen hävikkitutkimuksen keihäänkärki aikoo sitä vähentää.

Korjaus 31.7.2021. Poistettu virke 127–137 miljoonan kilon hävikistä. Luken tiedotteessa annettu kotitalouksien ruokahävikki 107–137 miljoonaa kiloa oli yhdistetty arvoista 107 miljoonaa kiloa ja 127–137 miljoonaa kiloa, jotka oli saatu eri tutkimusmenetelmillä.

Kestotestissä 165 enemmän tai vielä enemmän vanhaa säilykettä

Posted on 31.5.2021 by Onni Tonkija

Viimeksi kun vietin tölkkitoukokuuta kuusi vuotta sitten, avasin kuukauden aikana 32 säilykepakkausta. Ruokahalu kasvaa syödessä ja tölkkikokoelma kasvaa syömättä ja Instagram-syöte vaatii täytettä, joten avasin nyt kahdessa viikossa 165 säilykettä.

Vuoden 2015 tölkkitoukokuussa olin jo perusteellisesti selvittänyt sen, että vanhojen säilykkeiden syöminen ei ole erityisen vaarallista. Sen sijaan säilykkeiden laadun heikkenemisestä minulla ei ollut paljon tietoa, sillä silloiset tölkit olivat lähinnä vuoden tai kaksi päiväysvanhoja. Nyt osaan kertoa, mitä säilykkeitä voi säilöä ja mitkä kannattaa syödä jo pari vuotta päiväyksen umpeutumisesta. Jokaisessa kohdassa on linkki Instagramiin, jossa säilyketyypin tuloksista voi lukea lisää.

Hedelmät

Säilykehedelmissä keskityin ananaksiin, sillä niitä löytyy roskiksesta eniten. Ananasta ei kannata säilyttää monta vuotta yli päiväyksen, sillä sen maku heikkenee melko nopeasti. Vanhimman testaamani vielä syömäkelpoisen ananassäilykkeen parasta ennen -päivästä oli reilut kolme vuotta. Seitsemän vuotta päiväysvanhat ananaspurkit olivat pullistuneet. Sisältö oli tummentunut ja maistui pahalta. Myös ananaspurkkien kiiltelevä metallisisus oli liuennut pois.

Keltaisia ananaspaloja tölkissä, jonka kiiltävässä metallisisuksessa on musta rengas. Toisessa tölkissä ruskehtavia ananaspaloja tölkissä, jonka sisusta on siniharmaa.

Puoli vuorokautta huoneenlämmössä olleeseen vasemmanpuoleiseen ananaspurkkiin oli tullut tumma syöpynyt rengas nestepinnan korkeudelle. Syynä oli ilmeisesti ananasmehun happamuus, sillä muihin hedelmäsäilykkeisiin rengasta ei tullut eikä myöskään ananaspurkkiin, jossa oli käytetty ananasmehun sijasta sokerilientä. Oikealla olevan yhdeksän vuotta vanhan ananaspurkin sinkitty sisusta oli jo avattaessa liuennut ja ananakset olivat värjäytyneet tummiksi ilmeisesti raudasta. Ananasten happamuus veti suun luimuun, ja syynä saattoikin olla se, että rautaioni on hapan.

Muut hedelmät eivät näytä pilaantuvan yhtä nopeasti kuin ananakset, mutta ei niitäkään monta ylimääräistä vuotta kannata säilyttää. Mielenkiintoinen tapaus olivat muovipurkkiin pakatut persikkakuutiot. Niiden väri oli tummentunut pahasti, mutta maku oli vielä hyvä lähes kuusi vuotta parasta ennen päivän -jälkeen.

Hedelmäsoseet

Vielä muoviakin paremmin hedelmät säilyvät mahdollisesti lasissa. Piltti-hedelmäsoseet maistuivat pääsääntöisesti hyviltä jopa yli kahdeksan vuotta parasta ennen -päivästä. Väri näyttää valoa saavissa säilykkeissä kärsivän. Tosin myös kartonkitölkkiin pakattu omenasose oli tummaa, joskin hyvää, vajaat viisi vuotta päiväyksen umpeutumisesta. Verrokkikappaleena olleessa vajaan vuoden päiväysvanhassa tölkissä sose oli keltaisempaa. Koska hedelmäsoseissa ei ollut säilöntäaineita, ne alkoivat käydä huoneenlämmössä jo kahden päivän kuluessa.

Hillot

Hillot ovat suureksi ja usein suurimmaksi osaksi sokeria. Siten ei ollut ihme, että kolmesta viiteen vuotta päiväysvanhat hillot maistuivat kelvollisilta. Ne olivat vuosien säilytyksessä enintään kokkaroituneet.

Tomaattisoseet

Tomaattisäilykkeet ovat hedelmäsäilykkeiden tapaan happamia, joten niiden ei voi odottaa kestävän loputtoman pitkään. Viisi vuotta päiväyksestä alkaa olla liikaa mutta ei kaikissa tapauksissa. Maustettujen tomaattimurskien maku tuntuu heikentyvän maustamattomia nopeammin.

Erilaisia tomaattimurskasäilyketölkkejä ja -purkkeja ja niiden sisältöä valkoisella alustalla.

Mitä tummempaa tomaattisose on, sitä pahemmalta se yleensä maistuu.

Usein hehkutettu Mutti oli yllättäen pullistunut jo alle kaksi vuotta parasta ennen ‑päivästä. Kahdessa samanlaisessa purkissa oli painetta aukaistaessa, mutta mauissa ei ollut suurta eroa edes päiväysnuoreen Muttiin verrattuna.

Pestot

Pesto tuntuu säilyvän loputtomasti. Toki sen maku vähän heikkenee ajan myötä, mutta nytkään ei monesta viitisen vuotta päiväysvanhasta pestosta keksinyt pahaa sanottavaa. Vanhin pesto oli syötävää jopa lähes kahdeksan vuotta parasta ennen -päivän jälkeen.

Maustekastikkeet

Maustekastikkeissa tuntuu maku häviävän muutaman vuoden jälkeen päiväyksen ylittymisestä. Vetiset kastikkeet vaikuttavat säilyvän paksuja huonommin. Kastikkeita ei kuitenkaan kannata heittää menemään maistamatta: kahdeksan ja puoli vuotta vanha lasipulloon pakattu makea chilikastike oli moitteetonta.

Palkokasvit

Siinä missä tomaatin pH on 4:n paikkeilla ja ananaksilla ja persikoilla alle 4:n, papujen ja herneiden pH alkaa 5:llä ja linssien pH 6:lla. Yhden pykälän ero pH:ssa tarkoittaa jo kymmenkertaista eroa happamuudessa. Palkokasvien voi siis olettaa säilyvän selvästi hedelmä- ja tomaattisäilykkeitä pidempään.

Kartonkisia ja metallisia papu-, herne- ja linssipakkauksia.

Näitä pakkauksia tuli avattua säilyvyystutkimuksen nimissä vähän liikaa suhteessa taloutemme mahojen vetävyyteen tölkkitoukokuun vielä tuottaessa koko ajan uusia avattuja purkkeja. Toisaalta eipä näitä ole tullut käytettyä aikaisemminkaan roskiksen tuottaessa koko ajan uutta syötävää.

Vanhin papusäilykkeeni oli ruskeat pavut, joiden parasta ennen -päivästä oli yli yhdeksän vuotta. Liemi oli samentunut, mutta maku oli ok. Samoin yli kuusi vuotta päiväysvanhoissa herneissä kastike oli sameaa hyytelöä, vaikka itse herneet eivät olleet pilalla. Toisaalta kun vertasin noin kolme vuotta päiväysvanhoja kidneypapuja ja linssejä vuoden päiväysvanhoihin vastaaviin tuotteisiin, tuoreemmat olivat hieman maukkaampia. Metalli ja kartonki vaikuttivat säilyvyyden kannalta yhtä hyviltä pakkausmateriaaleilta.

Maissi ja herkkusienet

Maissin ja herkkusienten pH on kuutosen tienoilla. Sen sijaan bambunversojen pH on noin 5, ja ne maistuivatkin pahoilta vajaat viisi vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Lähes kuusi vuotta päiväysvanha maissi oli tummunut, mutta maunsa puolesta se oli ihan syötävää. Kartonkitölkkiin pakattu maissi oli yllättäen melko pahaa vain yhdeksän kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. En ollut valitettavasti löytänyt toista pahvimaissia, jotta olisin voinut tehdä vertailuja.

Sienet imevät tunnetusti luonnossakin epäpuhtauksia, ja seitsemän vuotta päiväysvanhoissa säilykeherkkusienissä olikin metallin makua. Se tosin poistui huuhtelemalla. Kahdesta vajaat kaksi vuotta päiväysvanhasta herkkusienipurkista toinen oli säilynyt hyvin ja toinen hiukan huonommin.

Oliivit, jalapenot, maustekurkut ja aurinkokuivatut tomaatit

Yhtenä iltana napostelin oliiveja, hillosipuleita, jalapenoja, kapriksia, maustekurkkuja ja aurinkokuivattuja tomaatteja. Testituloksista on vaikea sanoa mitään, sillä oliivien laatuerot ovat ilmeisesti valtavat. Metallipurkkiin pakatut täytetyt oliivit maistuivat hyviltä lähes kahdeksan vuotta parasta ennen -päivän jälkeen, samoin pussiin pakatut runsaat kaksi vuotta päiväysvanhat oliivit. Niitä nuoremmat lasipurkissa olleet vihreät ja mustat oliivit olivat sen sijaan mauttomia.

Hillosipulin vuodet saavat tummumaan. Kaprikset eivät kestä viittä vuotta päiväyksestä.
Joitakin vuosia päiväysvanhat jalapenot ovat syötävän makuisia mutta eivät niin hyviä kuin pari kuukautta päiväysvanhat. Pikkukurkuissa maku tuntuu säilyvän mutta suutuntuma välttämättä ei.

Aurinkokuivatuille tomaateille saattaa päteä sama aikasuositus kuin muillekin tomaateille. Pari vuotta päiväysvanha tomaatti oli ihan hyvän makuista ja neljä vuotta päiväysvanhakin siedettävää. Kapriksia sisältänyt, seitsemän vuotta päiväysvanha tomaattivalmiste oli pahanmakuista.

Sekalaiset herkut

Sekalaiset herkut olivat niin sekalaisia, että kannattaa vain lukea selostus Instagramista. Mukana jamaikalaisten kansallisruokaa, toistakymmentä vuotta vanhoja etanoita, tofua viime vuosituhannelta, mustekalaa mahdollisesti 1990-luvulta ja näpeille avattaessa paukahtanutta venäläistä kaviaaria.

Kalat

Tonnikala on roskiksen suosikkisäilykkeitä. Nytkin avaamatta jäi parikymmentä purkkia, ja lisää tulee viimeistään siinä vaiheessa, kun ihmiset alkavat siivota hamstraamiaan koronasäilykkeitä pois.

Valkoisella taustalla erilaisissa liemissä ja kastikkeissa säilöttyä tonnikalaa sekä säilykekilohailia.

Tonnikalaa vedessä, öljyssä ja maustekastikkeessa sekä kilohailia öljyssä.

Tonnikala ei ole erityisen hapanta, joten sen voisi odottaa säilyvän. Yllättäen pikkupurkeissa olleissa, reilut kaksi vuotta päiväysvanhoissa tonnikaloissa oli metallin makua – enkä nyt tarkoita elohopeaa. Näissä tapauksissa syöpymistä oli todennäköisesti edistänyt purkin suuri pinta-ala verrattuna kalan määrään sekä foliokansi kunnon metallikannen tilalla.

Muuten etenkin öljyyn säilötty tonnikala tuntuu säilyvän vuosikausia, varsinkin maustettuna. Lähes 12 vuotta päiväysvanha tonnikala ei maistunut enää samanlaiselta kuin tuore vaan kiinnostavammalta. Vähän yli 12 vuotta päiväysvanha kilohailisäilyke oli sen sijaan aika lailla pilalla.

Lihasäilykkeet

Maistelin niin erikoisia ranskalaisia lihasäilykkeitä, että kiinnostuneiden kannattaa lukea ankankoivista ja hanhenmaksasta Instagramissa. Suomalaisessa lammassäilykkeessä oli kolme vuotta ja seitsemän kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen miellyttävä lampaanlihan maku, vaikka ei lihasäilyke mielestäni koskaan herkkua ole.

Keitot

Minun on vaikea kommentoida säilykekeittojen säilyvyyttä, sillä nämä keitot maistuvat vähän ikäviltä ilmeisesti jo suoraan kaupan hyllyltä ostettuina. Hernekeittoon voi kyllä luottaa: sen parasta ennen -päivästä oli kuusi vuotta ihan niin kuin kuusi vuotta sittenkin. Myös säilykepussiin pakattu kanakeitto oli hyvää viisi ja puoli vuotta parasta ennen -päivän jälkeen.

”Arkisäilykkeet”

Niputin joukon säilykkeitä kaatoluokkaan nimeltä arkisäilykkeet. Stroganov oli syömäkelpoista yli neljä vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Hapankaali kelpasi yli kaksi vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Punajuurisuikaleet olivat kunnossa lähes neljä vuotta päiväyksen umpeutumisesta. Äidinmaidonkorvikkeesta kirjoitin Instagramiin pienen kommentin, sillä se on ainoa tuote Yhdysvalloissa, johon liittovaltion lainsäädäntö vaatii päiväyksen.

Onnen tongintaa

Dyykkausblogi hyvän maun rajalla, tasapainon haun asialla.