Heivatuimmat ja seivatuimmat hedelmät

Julkaisin neljä vuotta sitten kirjoituksen Viisi vihatuinta vihannesta, johon kuvasin taloyhtiöjätteiden tavallisimmat vihanneslöydöt. Siitä lähtien olen miettinyt, että pitäisi tehdä vastaava postaus hedelmistä.

Intoa on jarruttanut se, että suomen kielestäni puuttuu h:lla alkava lukusana ja ilmaus ”heitatuin”. Nyt on kuitenkin aika esitellä ne, joiden kypsymiseen ihmiset kypsyvät. Tässä siis roskikseen heitetyimmät hedelmät, joita saa olla alituiseen pelastamassa.

Tummuneita banaaneja vierekkäin suklaapäällysteisten banaanivaahtokaramellien vieressä.

Banaanit

Banaani on Suomen vähiten arvostettu hedelmä. Tämä S-ryhmän vastuullisuusasiantuntijan mielestä ”pieni yksityiskohta” tarkoittaa, että kymmenen banaania ostava valtuuttaa kaupan heittämään syömäkelpoisen puolikkaan roskiin. Reilun kaupan banaaneja tarjotaan ilmaiseksi asiakkaille kuten Ylöjärvellä, mutta kokonaisuutena arvostellen kaupan alan rikos on törkeä ja pilkulliset banaanit tulisi asettaa hukkaamiskieltoon.

Kotitalouksissa pilkulliset banaanit päästetään yleensä mustumaan ennen jäteastiaan heivaamista. Toisinaan tunnistan banaanit jo roskapussista nousevasta makeasta tuoksusta. Yleensä banaanit äkkää kuitenkin pussia tunnustellessa niiden ominaisen muodon perusteella. Myös paino on hyvä tunnistuskeino, vaikka vanha banaani onkin haihduttanut ja aineenvaihduttanut ison osan alkuperäisestä massastaan. Joku voisikin laskea, kuinka paljon jätteenkuljetuksen päästöt vähenisivät, jos kaikki ihmiset roskittaisivat raakojen, yksivärisien banaanien kuorien sijasta kypsien, pilkullisien banaanien kuoria.

Banaanin kypsymisestä on muitakin etuja. Syön löytämäni hedelmät yleensä niin, että pilkon kaikki yhteen kasaan ja sekoitan joukkoon hiutaleita, leseitä tai siemeniä. Tummuneet banaanit sitovat kuiva-aineet oivalliseksi tuorepuuroksi ja makeuttavat seoksen kauttaaltaan.

Mustaihoisen banaaninkin voi syödä, kun vain antaa itselleen luvan siihen. Kalium, josta banaania kehutaan, on kivennäisaine, joten se ei voi hävitä hedelmän vanhetessa. Syömäkelvottoman makuiseksi banaani muuttuu mielestäni vain, jos se tummuu läpikotaisin.

Macbook-kannettavan päällä rasia vihreitä omenoita, joista yksi on pilaantunut.

Omenat

Omenoiden ikää on nykyään mahdoton päätellä, kun kolmevuotiaskin voi näyttää ihan ehdalta. Ehkä sen takia roskiksesta löytyy hämmentävän paljon virheettömiä omenoita. Ei niissä muuta vikaa tunnu olevan kuin se, että niihin on kyllästytty.

Toki paljon hylätään myös elämänsä ehtoopuolen saavuttaineita ryppyisiä omenoita. Ne eivät varmaan ole enää erityisen ravintoarvokkaita, mutta saa niistä energian lisäksi ainakin kuitua.

Kolmas ryhmä on omenat, joista jokin osa on päässyt tummumaan. Omena on kuitenkin sillä tavalla paikallinen tuote kuin peruna tai juusto, että pilaantuneen kohdan voi yksinkertaisesti poistaa veitsellä. Jäljelle jääneen hedelmän maku ei välttämättä ole enää parhaimmillaan, mutta jos elämän pitää olla jatkuvaa makujen ilotulitusta, miksi ihmeessä ostaa niitä halvimpia puolalaisia?

Sitruunoita ja sitruunamehupulloja auringonvalossa.

Sitrushedelmät

Yksi kohtalaisesti ruokahävikkiä tuottava käsite on ”puolen sitruunan mehu”. Varmaan turha yrittää vinkata, että jäljelle jääneen puolikkaan voisi puristaa tummuneista banaaneista tehdyn tuorepuuron joukkoon. Ongelmaa voisi ehkä lähestyä sitä kautta, että kyseessä ei ole mikään mitta. Kukaan siis tuskin huomaa, jos sitruunan käyttää ruokaan kokonaan.

Sitä en tiedä, mitä pitäisi tehdä kotiin haalituille limeteille. Säilytän niitä kulhossa huoneenlämmössä, kun koskaan ei tiedä, milloin niille voisi tulla tarvetta. Vasta sitten kun ne alkavat ruskettua ja rypistyä kuin nahka rannalla, niitä yrittää mukamas alkaa hyödyntää.

Appelsiinin sesonki tulee roskiksille noin kuukauden myöhemmin kuin kauppoihin. Tänä vuonna löysin helmi-maaliskuussa ”some-hitti” veriappelsiinia huomattavasti enemmän kuin aikaisempina vuosina. Kyseessähän on melkoinen vesiappelsiini, joten lajike kuivuu helposti ja joutuu kai siksi roskikseen. Vähän kokoon painuneenakin se on kuitenkin edelleen mehukas.

Suuri vesipitoisuus herkistää hedelmää homeelle. Jotkut ilmeisesti heittävät kaikki appelsiinit pois, jos yhdessä näkyy hometta. Home voi toki hypätä viereiseen hedelmään, mutta homeen pelätyt terveyshaitat eivät sentään siirry yhtä jouhevasti.

Eikä se homeinenkaan appelsiini ole välttämättä pilalla. Jos homeen huomaa niin aikaisessa vaiheessa, että sitä ei näy kuoren alla, appelsiinin voi erään tohtorin mukaan vielä syödä. Suunnilleen näin toimin itsekin. Jos hometta on pieni läikkä, leikkaan reilusti sen ympäriltä pois. Homeen saavuttamat kohdat tunnistaa pehmenneestä hedelmälihasta ja mausta. Niitä ei kannata syödä.

Homeisten elintarvikkeiden varovaisessakin käytössä on pieni riski lyhyt- tai pitkäaikaisista vaikutuksista. Mutta omanlaisiaan riskejä syntyy siitäkin, että ihmiset heittävät ruokaa hukkaan tai eivät ollenkaan altistu pieneliöille.

Vaikka ei päästäisikään hedelmiä koskaan homehtumaan, appelsiineista menee helposti roskiin vajaa kolmasosa. Kun syö sitrushedelmät kuorineen, säästyy kuorimisen vaivalta ja ehkä myös kuolemisen vaaralta. Torjunta-aineita saa lisää, mutta niitä on kasveissa myös omasta takaa. Hetken pitkäaikaisia terveysvaikutuksia ja biojätettä punnittuani aloitin eilen sitrustenkuorimislakon. Saattaa hyvinkin jäädä tavaksi: olenhan varrella elämäni virran alkanut syödä kuorineen myös kurkun, omenan ja kiivin.

Kiivejä kiven päällä.

Muut hedelmät

Kiivejä ostetaan usein rasioissa ja ehkä siksi niitä myös melko usein hylätään. Dyykkaamani kiivit ovat yleensä juuri saavuttaneet syömäkelpoisuuden rajan: pehmennyt kiivi on makea, ja parhaassa tapauksessa siinä on aavistus käymisen tuottamaa vivahdetta.

Melonit pilaantuvat avattuina herkästi, joten ne venyttävät monen roskapussin sankoja. Paljon löytyy avaamattomia, puolikkaina myytyjä hunajameloneja. Ne ovat usein käyneet päältä mahdottoman makuisiksi, mutta alta voi paljastua mahdottoman maukasta hedelmää. Kesäkuumalla melonit kuitenkin pilaantuvat silmissä, etenkin vesimelonit.

Nopeasti on syötävä myös roskiksesta löytyvät päärynät, persimonit ja ananakset, sillä ne on hylätty usein viimeisillään ja samalla parhaimmillaan. Nämä hedelmät ovat tonkijalle jo melko harvinaista herkkua.

Vähäisissä mutta enenevissä määrin roskiksissa on viime vuosina esiintynyt granaattiomenaa. Sitä hylätään suotta, koska sen siemenissä on selvä värikoodi: punainen syötävä, ruskea pilaantunut.

Viinirypäleitä rusinoiden päällä.

Viinirypäle on lukumäärällisesti eniten dyykkaamani hedelmä. Usein rasia on syöty puoleen väliin, mutta joskus löydän avaamattomiakin. Tällöin rypäleiden maku ei tosin ole ollut kaksinen. Jos kemikaaleja pelkää, viinirypäleet pitäisi kai kuoria ensimmäisenä. Tai jättää kauppaan.

Sama koskee rasiaan pakattuja mansikoita. Niitä ei juuri löydy taloyhtiöiden roskiksista, mutta seuraamassani lähikaupassa niitä meni homehtumisen takia jatkuvasti roskiin. Jos siis haluaa osallistua hävikin tuottamiseen vielä banaanien ostamista enemmän, kannattaa tukea mansikoiden tuomista ulkomailta.

Leipää ilman jonoja

Pahvilaatikossa näkyy maitoa, salaattia, lehtikaalia, herkkusieniä ja paahtoleipää. Ulkopuolinen voisi luulla, että tässä on kalliolainen perheenäiti lastaamassa pieneen autoonsa viikonlopun ruokatarpeita.

Mielikuva paljastuisi vääräksi viimeistään seuraavan kaupan kohdalla, kun kyytiin tulee laatikollinen pilkullisia banaaneja. Heidi Uppa ei olekaan hankkimassa syötävää omaan kotiinsa, vaan hän osallistuu tänään pienellä osuudella ainakin parinkymmenen talouden ruokahuoltoon.

Heidi Uppa tarttumassa auton pienessä takakontissa olevaan pahvilaatikkoon, joka on täynnä elintarvikkeita.

Heidi Uppa purkaa kauppojen lahjoittamaa hävikkiruokakuormaa.

Neljä kauppaa käsittäneen kierroksen päätepysäkki on Kalliolan Setlementtitalo Linnanmäen ja Kulttuuritalon kupeessa. Saalis käydään läpi täällä, koska talossa toimii Keru-yhteisöjääkaappi, joka jakaa ja ottaa vastaan hävikkiruokaa.

Kerun toiminnassa on mukana yli 50 vapaaehtoista. Uppa kuuluu vapaaehtoisten ydinjoukkoon. Hän on ollut perustamassa Kerua ja vastaa sen viestinnästä ja visuaalisesta ilmeestä.

Nimi Keru ei sinänsä tarkoita mitään, mutta Upan mukaan sen voi ajatella viittaavan ruoan keräämiseen. ”Valitsimme nimen, joka voisi olla naapurin nimi. Haluamme olla Kallion ja Alppilan naapuruston kohtauspaikka.”

Viikon jokaisena päivänä kaksi kerulaista käy keräämässä kauppojen myymättä jäänyttä ruokaa. Kaupat ovat pieniä lähikauppoja, ja ne sijaitsevat 1,5 kilometrin säteellä Setlementtitalosta. Toisinaan Keruun tulee myös hävikkiruokaravintola Loopin ylijäämää.

Uppa ja toinen vapaaehtoinen, Mikael Lindström, alkavat lajitella tämänpäiväistä kuormaa. Uppa ottaa sivuun kasan pakattuja voileipiä. Niiden viimeinen käyttöpäivä on ylittynyt, eikä Keru saa luovuttaa niitä eteenpäin. Hygieniasyistä myös esimerkiksi avatut pakkaukset on kielletty.

Seuraavaksi Uppa ja Lindström jakavat elintarvikkeet neljään ryhmään ja punnitsevat ne. Leipää on 32,4 kiloa, maitotuotteita 17,2 kiloa, hedelmiä ja vihanneksia 12,2 kiloa ja muuta ruokaa 4,4 kiloa. Yhteispaino 66 kilogrammaa on Kerulle keskimääräinen tulos. Usein tulee satakin kiloa, ja joskus on jääty kymmeneenkin.

Heidi Uppa asettaa vaa’alle kasviksia täynnä olevan pahvilaatikon. Viereisissä laatikoissa maito- ja leipätuotteita.

Noudetut elintarvikkeet punnitaan tuoteryhmittäin.

Ruoan punnitsemista Keru edellyttää myös ruokaa itselleen hakevilta. Jokainen haku pitää merkitä painoineen Kerun kansioon. Kerulaiset haluavat näin paitsi seurata ruoan menekkiä myös saada ihmiset tiedostamaan ruokahävikin suuruutta.

Kerun taustalla on nimittäin ennen kaikkea halu kasvattaa tietoisuutta hävikkiruoan ilmasto- ja ympäristövaikutuksista. Ruoan jakaminen tulee Upan mukaan vasta kakkosena.

”Jotkut kävijämme ovat kysyneet, saako täältä ruoka-apua. Emme me jaa ruoka-apua. Me pelastamme ruokaa joutumasta roskiin”, Uppa sanoo.

Keru-yhteisöjääkaappi ei totisesti ole mikään Hurstin valinta. Keru on tarkoitettu kaikille ihmisille tilipussiin ja Kela-korttiin katsomatta. Keru on uskonnollisesti sitoutumaton, ja kävijät saavat valita ruokansa itse. Yhteisöjääkaapille ei myöskään juuri jonoteta.

”Kokeilimme syyskuussa ruoanjakotapahtumaa”, Uppa kertoo. ”Saimme hyvin nopeasti 700 kiloa ruokaa jaettua, mutta meillä piti olla avustamassa 20 vapaaehtoista. Reilun tunnin aikana oli hirveästi ihmisiä, ja täällä alkoi muodostua jonoa. Emme halua sellaista.”

Erilliset jakotilaisuudet ovat Upan mielestä hankalia myös siksi, että ihmiset joutuvat järjestelemään aikataulujaan niiden mukaan. Lisäksi pettymyksiä voi tulla, jos ruoka loppuu kesken. Isoista lahjoituksista Keru saattaa tiedottaa Facebook-sivullaan, jotta ruokaa ei koskaan jäisi hyllyihin.

Mikael Lindström ojentaa jukurttitölkin jääkaappia täyttävälle Heidi Upalle.

Mikael Lindström ja Heidi Uppa siirtävät kylmäsäilytystä vaativia tuotteita jääkaappiin.

Tänään muutama vakioasiakas on jo paikalla, kun Uppa ja Lindström alkavat täyttää hyllyjä. Tunnelma on hieman kireä, mutta ihmiset jaksavat odottaa. Luvan saatuaan he alkavat tyhjentää jääkaappia hyvässä järjestyksessä. Kukaan ei rohmua, mikä on varmaan sosiaalisen paineen ansiota.

Paineita on myös Kerun aktiiveilla. Setlementtitalo tarjoaa tilat, sähkön ja jätehuollon, mutta muuten Keru toimii tällä hetkellä ydinjoukon aktiivisuuden ja parin pienen apurahan varassa. ”Eteenpäin mennään kuukausi kerrallaan”, Uppa toteaa.

Keru on käyttänyt ruokanoutoihin laina-autoa, mutta ruoat eivät aina tahdo mahtua siihen ja omistaja on muutenkin luopumassa menopelistään. Syksyn aikana ruokaa on kerätty myös lainaksi saadulla jääkaapillisella kuormapyörällä.

Upan mukaan Kerun 1–2 tunnin päivittäiseen tarpeeseen sopisi parhaiten yhteiskäyttösähköauto. Haaveissa on myös tavarankuljetukseen soveltuvan sähköpyörän ostaminen.

Keru-kirje joulupukille jatkuu kahdella palkallisella työntekijällä. Näin aikaa riittäisi perustoiminnan pyörittämisen ohella suunnitteluun ja ympäristökasvatukseen. Jos toiminta saataisiin vakiintumaan, valmis konsepti voisi levitä muihin kaupunginosiin.

Syyskuussa aloittanut Keru sai Helsingin nuorisoasiainkeskukselta 2 100 euroa aloittamiskuluihin, kuten kalusteisiin ja nettisivuihin. Lisäksi Grafia myönsi 2 500 euroa viestintämateriaaleihin.

Nyt alkupääoma on kuitenkin syöty ja Keru hakee kuumeisesti rahoitusta. Toiveita on esimerkiksi Helsingin osallistuvan budjetoinnin Oma Stadi -rahasta. ”Otamme lahjoituksia vastaan myös yksityishenkilöiltä ja yrityksiltä”, Uppa sanoo.

Elintarvikkeitakin voi Keruun lahjoittaa kuka tahansa. Ruokaa hakemaan tuleva rouva tuo Kerun hyllylle pikkupurkin tomaattipyreetä. Se katoaa heti seuraavan kävijän kassiin.

Päivän ruokalahjoitukset täyttivät Kerun jääkaapin tällä kertaa vähän yhdentoista jälkeen. Vartin päästä kaappi on jo lähes putsattu. Leipää hyllyillä riittää luultavasti huomiseen noutokierrokseen asti.

 

Keru-yhteisöjääkaappi on joulutauolla ja palvelee taas 2.1.2019 lähtien. Kalliolan Setlementtitalo, Sturenkatu 11, ma–to klo 8–20, pe klo 8–19 ja la–su klo 10–16.

Dyykkari kotonaan kylässä

Vanhan lukioni perustamisesta tuli kuun alussa kuluneeksi 160 vuotta. Sen kunniaksi minut muiden muassa kutsuttiin puhumaan 2010-luvulla perustettuun kouluun. Sillä on sama nimi kuin omalla lukiollani, mutta se toimii eri rakennuksessa, sellaisessa jossa ei ole rukousaulaa vaan aulatori.

Koulun nimi on Jyväskylän lyseon lukio. Älliltä ei voi enää odottaa suuruutta tässä kaupungissa, jossa degradaatio on maisemoitu gradiaatioksi. Oman määritelmänsä mukaan Jyväskylän koulutuskuntayhtymä ”uudistaa oppimista ja työelämää”. Se ei opeta ketään vaan luo ”kaikenikäisille opiskelijoille ja yritysasiakkaille mahdollisuuksia oman osaamisen ja liiketoiminnan kehittämiseen”.

Aulasanaston kehittyminen on tietysti vähän paljonpuhuvaa, mutta kulutusta välttävän ei kannatta kiivailla temppelien puolesta. Romahduksen hiipiessä ja peittyessä joutavuuksiin lohtu tulee yksinkertaisista asioista, kuten ruoan keräilystä. Lähdin kokeilemaan, kuinka Jyväskylässä onnistuu taloyhtiödyykkaus.

Pyöreä maahan upotettu jätesäiliö, jonka päällä on varoitus 2,7 metrin syvyydestä ja kyljessä lukee ”kuiva jae”.

Tähän kuiva jae, esimerkiksi 3. Moos. 20:5: ”minä itse käännyn häntä ja hänen perhettään vastaan ja poistan kansansa keskuudesta sekä hänet että kaikki muut, jotka hänen esimerkkiään seuraten ovat olleet minulle uskottomia ja ryhtyneet palvelemaan Molokia.”

Suuntasin matkakeskuksen nurkilta itäiseen kantakaupunkiin, jota kai Puistolaksikin voi kutsua. Tutkimusmatkani ei alkanut lupaavasti, sillä kahdella ensimmäisellä pihalla vastassa olivat Molok®-syväkeräys®-sammiot. Luottamusta Jyväskylän dyykkaustilanteeseen ei herättänyt sekään, että syvältä olevan keräysastian kanteen oli nähty tarpeelliseksi kiinnittää varoitus 2,7 metrin pudotuksesta.

Makeisia roska-astian päällä tunnelmallisessa jätekatoksessa.

Kuivajäteastiastoa voi hyvin säilyttää kuivakäymälän näköisessä tilassa ehkä siksi, että kuivaa jäte ei ole kummassakaan tapauksessa.

Seuraava kohde palautti uskon jyväskylänväkeen. Onko idyllisempää jätekatosta nähty? Mummolatunnelmaa lisäsi karkkitarjoilu, josta syntyi seuraavaksi päiväksi lukiolaisille karkkitarjoilu.

Aitauksessa yhden jäteastian päällä kananmunia kennossa ja juustokakkua muovirasiassa.

Jos taloyhtiöllä ei ole mahdollisuutta jätehuussiin, ihan tavallinen lukitsematon aitaus on tyylikäs valinta.

Dyykkaus alkoi sujua, sillä iso osa jätepisteistä oli lukitsemattomia toisin kuin Helsingissä. Dyykkaus alkoi sujua siksikin, että kananmunia ja pakastusrasioita löytyi ihan kuin Helsingissä.

Isossa jätesäiliössä roskapusseja, elintarvikkeita ja jääkiekkomaila.

Tunnista kolme viittausta Keski-Suomeen.

Jyväskylässä näkyy jonkin verran isoja dyykkikoppeja. Ne eivät kaiketi ole Helsingissä suosittuja ilmeisen nukkumismukavuutensa tähden. Tonkimismukavuuden osalta testaamassani mallissa oli lisävarusteena kurottelua helpottava dyykkikeppi. Liioiteltu syvyys ei ole jäteastioissa koskaan suotavaa, mutta tällä tavalla maanylisenä sitä voidaan pitää siedettävänä.

Kuivajäteastiassa roskapusseja ja avaamaton jauhelihapakkaus.

Edellisen, hieman järjestellyn näyttämön jälkeen täysin lavastamaton tilanne.

Jyväskylässä oli kivaa sekin, että ruokaa ei tarvinnut lähteä kaivamaan roskiksen pohjalta kärsimättömien dyykkarien kassienrepimistoimien pohjalta. Päinvastoin päällimmäiseksi oli nostettu laatutuotteet, kuten rotukoiran jauheliha. Tai saatan syödä sen itsekin, koska viimeisestä käyttöpäivästä ei ollut löytöhetkellä kulunut edes kahta viikkoa.

Parsakaali, päärynä, omenoita, tomaatteja ja muita kasviksia biojäteastiassa.

Julkisen sektorin vihannestorin tarjontaa.

Sitten kun vanhenen niin, etten enää pysty asumaan omassa kodissani päiväkodin biojäteastian vieressä, voin muuttaa Jyväskylään vanhainkodin biojäteastian viereen ja elää onnellisena elämäni loppuun saakka. Saattoi tuo olla terveysasemankin jätettä, mutta en ole vuosiin kuvitellut elämälleni onnellista loppua, joten ei olla nyt niin ryppyotsaisia.

Jyväskylässä oli oikeastaan ihan samanlainen dyykkaustunnelma kuin Helsingin Oulunkylässä. Kylä kuin kylä. Välillä tuntui, että dyykkaus aidosti kiinnosti paikallisia, kun talon pihasta lähtemässä ollut autoilija ei dyykkarin nähtyään ihan heti sitten lähtenytkään. Mutta ainoa kielteinen seikka retkellä oli kassin koko ajan lisääntyvä paino.

Vasta-alkajat voivat kokeilla taloyhtiödyykkausta Jyväskylän keskustassa vaikka sunnuntaina aamulla, kun ihmisiä on liikkeellä vain Taulumäen kirkkoon eli eipä oikeastaan. Perjantaina iltapäivällä monet roskikset olivat vastikään tyhjennettyjä, joten kahdessa tunnissa saaliiksi tuli vain

  • 1 mango
  • 1 sitruuna
  • 2 päärynää
  • 3 omenaa
  • 3 tomaattia
  • 500 g + 200 g + 200 g parsakaalia
  • 200 g tuoretta inkivääriä
  • 1 tölkki persikanpuolikkaita
  • 200 g viiliä
  • 50 g + 50 g kermajuustoa
  • 3 kermajuustoviipaletta
  • 100 g emmentaljuustoraastetta
  • 150 g fetajuustoa
  • 100 g savuporotuorejuustoa
  • 200 g + 200 g margariinia
  • 100 g proteiinijauhetta
  • 150 g kuorittuja auringonkukansiemeniä
  • 5 kananmunaa
  • 200 g sipulisilliä
  • 450 g marinoituja broilerin fileesuikaleita
  • 250 g naudan jauhelihaa
  • 50 g pekonia
  • 12 lihapyörykkää
  • 3 nakkia
  • 6 siivua lauantaimakkaraa
  • 20 g:n ketsuppipussi
  • 200 g riisinuudeleita
  • 2 ruispalaleipää
  • 1 pussi mikropopkornia
  • viipale juustokakkua pakastusrasiassa
  • 150 g + 30 g suklaata
  • 100 g vaahtokarkkeja
  • 50 g + 10 g salmiakkikaramelleja
  • 70 g + 50 g ksylitolipurukumia
  • 200 g kuituvalmistetta
  • 23 + 15 kalsium-D-vitamiinitablettia
  • 10 + n. 30 kosteuspyyhettä
  • 250 g käsivoidetta
  • posliinivuoka
  • kynsileikkurit
  • 26 panttitölkkiä
  • 2 panttimuovipulloa (kadulta).
Etualalla dyykkilöytöjä katukiveyksen päällä, taustalla Jyväskylän lyseon vanha julkisivu.

Jyväskyläläisten hylkäämää jätettä, jolle he ei eivät ole löytäneet mitään käyttötarkoitusta (kuvassa taustalla; etualalla oleva on jo pitkälti päätynyt uusiokäyttöön).

Helsinkiläisestä näkökulmasta on käsittämätöntä, että Jyväskylän päättäjät eivät kyenneet vaalimaan vanhimman suomenkielisen oppikoulun perintöä. Helsinkiläisestä näkökulmasta Jyväskylän taloyhtiöillä on kuitenkin vielä varsin salpuuttamattomat jätepisteet. Voisiko edes ne säilyttää?

Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat – ja potentiaalisesti monen muunkin

Kaikki tietävät tai ainakin kaikkitietävät ihmiset tietävät Onni Tonkijan leipähävikin poistavat mikrosämpylät. Nyt maailma on kypsä ottamaan vastaan Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat.

Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat on tarkoitettu ihmisille, jotka haluavat syödä tuoretta ruisleipää viisi minuuttia sen jälkeen, kun he ovat alkaneet haluta syödä tuoretta ruisleipää. Ne on tarkoitettu ihmisille, jotka haluavat hehkuttaa syömäänsä leipää, eivät uuninsa vastuksia. Ne on tarkoitettu ihmisille, ei jäteastioille.

Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat on potentiaalisesti Suomen suosituin kotona leivottu ruisleipä. Juurta jaksain väännetyt ruislimput maistuvat toki hyviltä nekin, mutta harva niitä jaksaa leipoa, jos jo pelkän valmistusohjeen lukemiseen menee sama aika kuin Onni Tonkijan aikaa säästävien ruispalojen tekemiseen.

Resepti
1 dl ruisjauhoja
0,5 dl vettä
(suolaa)

  1. Sekoita ainekset posliinilautasella haarukkaa käyttäen.

  2. Taputtele taikinasta käsillä suorakaiteen muotoinen leipä (11 cm × 7 cm). Painele leipään seitsemän kuoppaa haarukan tylpällä päällä.

  3. Kypsennä mikrossa täydellä teholla yksi minuutti, jos haluat pehmeän ruispalan. Kypsennä kaksi minuuttia, jos haluat jälkimikroaaltouuniruispalan.

  4. Halutessasi halkaise leipä veitsellä. Nauti heti.

Onni Tonkijan aikaa säästämättä kehitetyissä ruispaloissa on kiinnitetty huomiota mm. seuraaviin asioihin:

Terveellisyys. Suomalaiset saavat liikaa suolaa, ja iso osa siitä tulee leivästä. Onni Tonkijan aikaa säästäviin ruispaloihin ei ole pakko lisätä suolaa ollenkaan. Lisäksi mikroaaltouunin hellävarainen lämpö ei korvenna leivän pintaan karsinogeeneja, kuten sähkö- tai leivinuunissa helposti kävisi.

Perinteet. Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat tekevät muotokielellään kunniaa Suomen kulutetuimmalle designtuotteelle Vaasan aikaa kestäville Ruispaloille.

Sopivuus lapsille. Jos lapsi osaa käyttää mikroa, hän saa tehdä Onni Tonkijan aikaa säästäviä ruispaloja vaikka yksin välipalaksi tai ainoastaan aamiaiseksi. 

Lapsia kiinnostava. Pienet lapset osallistuisivat mielellään leipomiseen, mutta kuinka usein heille pystyy antamaan siihen todellisen mahdollisuuden? Onni Tonkijan aikaa säästävien ruispalojen valmistaminen on niin helppoa, että lapsikin sen osaa. Leipoessaan leivän alusta loppuun itse lapsi kokee omistajuutta omaan työhönsä, mikä tutkimusten mukaan tukee lapsen varttumista tasapainoiseksi yksilöksi, kehittää hänen motorisia valmiuksiaan sekä edistää vanhempien siirtymistä olohuoneen sohvalle odottamaan valmiita leipomuksia.

Herkuttelu. Mikä maistuisi paremmalta kuin uunituore ruisleipä? Ei ehkä mikään muu kuin mikroaaltouunituore ruisleipä.

Rukiisen leipomisen uudet muodot. Tuskin löytyy ruisleipää, joka pystyisi vastaamaan mm. kaikkiin mainittuihin asioihin. Onni Tonkijan aikaa säästävien ruispalojen heikkous onkin ehkä siinä, että ne toistavat vanhoja muotoja (ks. Perinteet).

Nykyaikaisuus. Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat valmistetaan modernilla avaruusajan kojeella, mikroaaltouunilla. Se hillitsee ns. kasvihuoneilmiötä, sillä mikroaaltotoiminen uuni kuluttaa merkittävästi kitsaammin energiaa kuin kaasulla, sähköllä, puulla tai lannalla lämpiävä vanhanaikainen uuni. Lisäksi Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat pelastavat nykyaikaisen perheenäidin kiireisen arjen, jossa ei ole aikaa hukattavaksi, kun töistä uupuneena palaavalle miehelle pitää kehittää pötyä pöytään. Tulevaisuudessa näemme ehkä senkin päivän, kun myymälän kylmähyllystä voi poimia paistovalmiita mikroruispaloja.

Hävikin pienentäminen. Koska Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat valmistuvat parissa minuutissa, niitä voi tehdä sitä mukaa kuin leipää menee. Näin kaikki tulee syödyksi tuoreeltaan, mikä tietysti harmittaa kompostin lieroja ja biojätelaitoksen bakteereja.

Kaksi ruispalaleipää mikron lasilautasella. Takana T-kaupan Sinivalkoinen-ruisjauhopussi ja taustalla sini-valkoraitainen kangas.

Suomen kansallisruoka ruisleipä mikrolautasella. Lautanen, jauhot ja kangas Taloyhtiön jätepisteestä (ovh 0 00).

Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat osallistuivat Vuoden kotileipuri 2018 -kisaan edellä nähdyillä videolla ja perusteiluilla. Kilpailun säännöissä lukee: ”Tuomaristo kiinnittää huomiota arvioidessaan kilpailuun lähetettyjä ruisleipiä, niiden reseptejä ja tarinoita leipien taustalla mm. seuraaviin asioihin: terveellisyys, perinteet, sopivuus lapsille, lapsia kiinnostava, herkuttelu, rukiisen leipomisen uudet muodot, nykyaikaisuus, hävikin pienentäminen.”

Viiden finalistin joukossa oli sentään kunniamaininnan saanut Ritva Rahikkalan näppärä ruisrieska, mutta muuten tuomariston huomion näyttää kiinnittäneen ehkä-satavuotias juuri, Länsi-Berliinissä käynyt juuri, leipään lisätty mustikka ja kirosana leivän nimessä.

Miksi ihmeessä Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat eivät nousseet lähes sadan kilpailijan joukosta finaaliin, joka pidettiin hävikkiviikolla? Olikohan kilpailun järjestäjä Vaasan tehnyt seuraavan kaltaisen analyysin?

Vaasan-ruispalat

+ Vaivattomasti ostettavissa maan suunnilleen jokaisesta myymälästä (jos ei ole myyty loppuun).

− Harvoin saa kovinkaan tuoreena.

− Homehtuu tai kuivahtaa ennen pitkää.

− Hipoo voimakassuolaisen rajaa.

− Kohtalainen hiilijalanjälki paistamisen, kuljetusten ja hävikin vuoksi.

− Pakattu muoviin ja kierrätyskelvottomaan pussinsulkijaan.

− Ei saatavissa luomuna.

− Hinta noin 3 €/kg.

Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat

+ Ei edellytä kauppareissua, koska jauhoja voi ostaa tai dyykata varastoon.

+ Syödään uunituoreena.

+ Ei tarvitse heittää hukkaan tai syödä monta päivää vanhana, koska valmistetaan menekin mukaan juuri ennen syömistä.

+ Suolan määrän saa päättää itse, samoin paistoasteen.

+ Ekotehokas pienen energiankulutuksen, vähäisen liikuttelun ja mitättömän hävikin ansiosta.

+ Yhdestä jauhopussista syntyy iso kasa leipiä, ja pussin voi kierrättää kartonkikeräykseen tai käyttää biojätteen pakkaamiseen.

+ Saa tehdä omien mieltymysten mukaan suomalaisiin luomuruisjauhoihin tai ulkomaisiin ruis-vehnä-glyfosaattisekoituksiin.

+ Hinta kaupan jauhoilla 0,50–1,50 €/kg.

+ Valmistaminen vaatii vähän vaivannäköä, mikä pelkästään parantaa leivän makua.

Juokse, roska, juokse

Kun ploggaustempaus poimaratoniin oli muutama päivä, aloin lueskella ohjeita maratoniin valmistautuville. Olin ilmeisesti lähdössä soitellen sottaamaan käsiäni.

Hikipanta-sivuston mukaan ruokavalion suunnitteleminen on aloitettava muutama kuukausi ennen maratonia. Terwamaratonin sivulla annetaan puolelle vuodelle jaoteltu reilun sadan lenkin harjoitusohjelma ja kerrotaan, että maratonilla ei pidä kokeilla uusia urheilujuomia, sukkia tai kenkiä. J. P. Roos kirjoittaa Maratonmiehen elämässä (1995): ”Mutta ehkä tärkeintä on, että maraton on NIIN pitkä matka ettei sitä voi yksinkertaisesti juosta kylmiltään (varmaan joku on sen tehnyt, mutta saanut myös kärsiä paljon).”

Olin toimimassa sikäli neuvojen vastaisesti, että olin aloittanut ruokavalion suunnittelemisen muutamaa päivää ennen ja aioin kokeilla uusia urheilujuomia ja sukkia. Toisaalta olin käynyt juoksulenkillä alkuvuoden aikana kaksi kertaa ja ajanut molemmilla kerroilla sisään roskiksesta löytämiäni tossuja.

Patjalla juoksupaita ja -sortsit ja jalan mitan päässä juoksusukat ja -kengät. Paidan päällä narureppu, jonka päällä urheiluravinnepusseja.

Paidan, sortsit, alushousut, repun, sekoituspullon, energiageelit, urheilujuomajauheet, rakkolaastarit, sukat ja kengät sponsoroi Taloyhtiön jätepiste.

Poimaraton oli kaikille avoin tapahtuma, jonka esittelin blogikirjoituksessani. Sen saamien tykkäysten perusteella laadin etukäteen asteikon tapahtuman suosiolle. Jos paikalle saapuisi itseni lisäksi yksi ihminen, se olisi iloinen yllätys. Kaksi muuta osanottajaa olisi menestys ja kolme olisi ihme. En yllättynyt.

Poimaraton lähti hyvin käyntiin, sillä Ikuisen vapun aukiolta ei tarvitse koskaan poistua tyhjin käsin. Tarkoituksena ei kuitenkaan ollut ketjuttaa kaupungin roskarysiä, koska ploggaukseen kuuluu myös juokseminen. Olin suunnitellut reitin sivuamaan minulle merkityksellisiä paikkoja sekä parissa kohtaa päivän muita juoksutapahtumia.

Valkoinen muovikassi Senaatintorilla roskakorin vieressä. Taustalla Helsingin tuomiokirkko.

Ensimmäinen täysi muovikassi. Senaatintori, 4,5 km, 32 min.

Alkuun tuntuu hassulta juosta muovikassi kädessä ja kyykistellä vähän väliä, kun tavallisesti minulla ei ole mukanani muovikassia. Juoksu kulkee, mutta reidet tuntuvat jännän jännittyneiltä. Unioninkadulta löydän kupongin, jolla saa ilmaisen kahvin ja pullan (arvo 2,50 e) – en tosin tiedä missä. Aleksanterinkadulta nappaan mukaan rasian, jossa on kolme vadelmaa ja yksi mustikka. Kaartinkujalta poimin matkaan neljä hedelmäaakkosta.

Valkoinen muovikassi pitsalaatikon päällä sekajäteastian ja Johanneksenkirkon edessä.

Toinen täysi muovikassi. Johanneksenkirkko, 9,0 km, 1 h 10 min.

Ensimmäinen huoltopiste on 10 kilometrin kohdalla Kuvataideakatemian galleriassa. Se olisi voinut tulla vähän aikaisemmin, koska urheilujuoma tuntuu imeytyvän hyvin. Juoksen hetken Helsinki City Marathonin seassa ja poimin maasta puoliksi käytetyn energiageeliputkilon. City Marathon opettaa, että pahvisen juomamukin voi heittää vauhdissa kadulle, jos on kiire. Poimaraton opettaa, että pahvisen juomamukin voi poimia vauhdissa kadulta, jos on kiire.

Valkoinen muovikassi roskakorin vieressä. Taustalla Helsingin vanha kirkko.

Kolmas täysi muovikassi. Vanha kirkko, 11,8 km, 1 h 42 min.

Keskustassa roskuus tiivistyy, etenkin kun on ravintolapäivä.

Valkoinen muovikassi nojaa jätekatokseen Sonckin korttelissa.

Neljäs täysi muovikassi. Dyykkarien pyhiinvaelluskohde Sonckin kortteli, 14,0 km, 2 h 9 min.

Ulkomaalaisen näköinen mies vilkaisee taloyhtiön roskiksella, olenko tulossa saaliinjaolle. Saan heitettyä poimimani littanat alumiinitölkit metallinkeräykseen. Aiemmilla tyhjennyksillä niitä on mennyt sekajätteisiinkin. Korkkaan elämäni ensimmäisen energiageelin. Juoksu sujuu edelleen hyvin. Sibeliuksenkadulla poimin roskia autojen alta ja töölöläisrouva kehuu: ”Hyvä!”

Googlen hakukoneeseen syötetty ”poimaraton”. Vastaus: ”Tarkoititko: puolimaraton”.

En!

Google tuntee meidät paremmin kuin me itse. Puoliväliin lopettaminen houkuttelee, sillä jatkuva kyykistely on saanut reisilihakset hapoille. Sturenkadullakin joku oli ripotellut ympäriinsä parikymmentä pikaruokapaikan pippuri- ja suolapussia.

Valkoinen muovikassi roskakorin vieressä Helsingin yliopiston kemian laitoksen edessä.

Viides täysi muovikassi. Helsingin aakkosjärjestyksessä ensimmäinen osoite, kemian laitos, 21,0 km, 3 h 10 min.

Saavun puolimatkan krouviin, jonka kaikista hanoista tulee vettä. Kumpulan liikuntakeskus on jo lukinnut ovensa, mutta saan koputtelemalla kiinnitettyä ystävällisen työntekijän huomion. Koska reidet jonkin verran tokenevat vastasekoitetusta urheilujuomasta ja muu keho tuntuu olevan hyvissä voimissa, päätän jatkaa matkaa.

Valkoinen muovikassi roskakorin vieressä Käpylän pelastusaseman edessä.

Kuudes täysi muovikassi. Käpylän paloasema, 23,0 km, 3 h 45 min.

Maunulassa vauhti alkaa hiipua. Ensimmäistä kertaa matkan aikana en kävele siksi, että saisin poimittua kaikki vastaan tulevat roskat, vaan siksi, että reiteni ovat kuin kaksi vanhaa puuta pesäpallomailojen pieksämää. Juoksen välillä köpötellen, ja jokainen roska tietää raastavaa pysähdystä ja yhä vaivalloisempaa liikkeellelähtöä.

Valkoinen muovikassi roskakorin vieressä Oulunkylän kirkon edessä.

Seitsemäs täysi muovikassi. Oulunkylän kirkko, 28,1 km, 4 h 40 min.

Olen kävellyt viimeiset pari kilometriä mutta yritän vielä hölkätä seuraavalle huoltopisteelle. Alkuun hieman liian kuuma sää on kääntynyt hieman liian kylmäksi. Maaliin pääsemiseksi olisi käveltävä vielä monta tuntia ja poimittava monta monituista tuusannuuskaa eli auton yli ajamaa koivunuijapistiäiskotelokoteloa. Olen saavuttanut kohdan, jossa itsepäisyys on muuttumassa itsetuhoisuudeksi.

Valkoinen muovikassi puisen kehikon edessä. Taustalla punaruskea kääpiövillakoira ja viisi pentua.

Kahdeksas täysi muovikassi. Onnenmyyrän pesäkolo, 30,0 km, 5 h 7 min.

Rapsutan nojatuolissa Onnenmyyrän maidosta pullistelevaa vatsaa. Vaikka olen ihminen, en ota maitoa omaan käyttööni vaan tilaan itselleni urheilujuoman. Vähän harmittaa, että poimaratonin polkujuoksuosuus Pirunkalliolla jäi nyt väliin. Toisaalta ei tarvinnut kokea Viikissä sitä ylimääräistä verenpainetta, jota Prisman näkeminen aina aiheuttaa.

Maratonkouluttajat puhuvat 30 kilometrin kohdalla vastaantulevasta ”seinästä”, joka johtuu mahdollisesti siitä, että elimistö alkaa käyttää energianlähteenä hiilihydraattien asemesta rasvoja. Omalla kohdallani siitä tuskin oli kyse, koska pidän parinkymmenen tunnin paastoja harva se päivä. Yksi ilmeinen selitys keskeyttämiselle on se, että olin juossut kevään aikana liian vähän. Toisaalta pohjakuntoa oli sen verran, että saavutin muutamaa viikkoa aikaisemmin Cooperin testissä 2 900 metriä.

Minulta ei ehkä loppunutkaan juoksukunto vaan lihaskunto. Jos aikoo yhdistää maratoniin satoja pysähtymisiä, kyykistymisiä ja liikkeellelähtöjä, olisi reidet totutettava maitohappoon hyvissä ajoin. Eikä ylipäätään kannattaisi ihan jokaista kuittia ja nenäliinaa yrittää noukkia mukaan.

Ensimmäisenä päivänä juoksun jälkeen en halunnut liikkua mihinkään ja portaissa kuljin alas suorin vartaloin kädellä kaiteeseen tukeutuen. Toisena päivänä jalkojen ja vartalon välinen lihasyhteys tuntui palanneen, joten sängystä ei enää tarvinnut kieriä pois. Kolmantena päivänä pystyin nousemaan sohvalta ottamatta tukea käsillä. Neljäntenä päivänä kävelin jo pari kilometriä, mutta reidet muistuttivat, että juoksemiseen oli vielä matkaa.

Lihaskivut ovat poimaratonin vaikutuksista vähäteltävimpiä. Hyviä seurauksia on se, että minulla kasvoi pikkuisen empatia niitä kohtaan, joilla liikkuminen tuottaa vaikeuksia päivästä toiseen. Lisäksi luonnossa on nyt yksi 16 ampeerin sulake vähemmän ja netissä on tietoa urheiluravinteiden säilyvyydestä.

Poimaraton ei siis ollut menestys, mutta ei se ollut ihmekään. Lopputuloksesta olen kuitenkin yllättävän iloinen.

Kaksi pullistunutta urheilujuomajauhepussia, energiageelipakkaus ja kaksi pitkulaista elektrolyyttijauhepussukkaa hymiön muotoon asetettuna.

Liite: säilyvyystietoa juoksijoille

Dexalin energiageelit olivat käyttökelpoisia 3,5 vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Tiiviisti pakattu maltodekstriinin ja fruktoosin vesiliuos ei kuulosta kovin pilaantuvalta, etenkin kun mukana on säilöntäaineena kaliumsorbaattia.

Isostarin energiageeli, joka sisälsi glukoosisiirappia, vettä ja kaliumsorbaattia, maistui hyvältä 2,5 vuotta parasta ennen -päivästä. Vuoden verran nuorempi geeli oli tosin jämähtänyt, eli vettä oli ilmeisesti päässyt jotenkin haihtumaan pois. Powerbarin vankasti pakattu hedelmäsose eli ”performance smoothie” oli säilynyt kaksi vuotta päiväyksestä, vaikka siinä ei ollut säilöntäainetta.

Puolitoista vuotta vanhentuneet Zero-elektrolyyttitablettien pakkaukset olivat pullistuneet, joten niiden käyttämistä ei oikein voi suositella. Pullistelevat tabletit ovat muuten tavallisen näköisiä, mutta niiden pinnalla on tahmaisia, vettyneen oloisia alueita. Kyseessä ei todennäköisesti ole minkään vaarallisen pieneliön aikaansaannos, vaan ehkä pakkaukseen on jäänyt tai päässyt kosteutta, joka on saanut sitruunahapon ja karbonaatit reagoimaan ihan abioottisesti hiilidioksidiksi.

Herbalifen ”hypotoninen” elektrolyyttijuomajauhe oli käyttökelpoista 5,5 vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Jauheen vitamiinit ovat saattaneet kärsiä, mutta suolojen takiahan näitä pitäisi ottaa eivätkä ne voi hävitä, toisin kuin tietysti ne, jotka eivät tajua käyttää näitä ihmejauheita.

Raejuusto vain happanee vanhetessaan

Mitä pidempään juustoa kypsytetään, sitä voimakkaamman makuista siitä tulee. Sama pätee raejuustoon, vaikka se onkin tuorejuusto eli heti valmista syötäväksi. Kypsytin tarkoituksella viittäkymmentä raejuustopurkkia, jotta raejuustojaan tahattomasti kypsymään jättäneet saisivat tietää raejuuston todellisen viimeisen käyttöpäivän.

Päällekkäin pinottuja pyöreitä raejuustopurkkeja lonkeroina rappukäytävässä.

Se, että lehmien edellytettiin poikineen, näkyi poikineen raejuustopurkin poikineen. Kaksi alinta purkkia Taloyhtiön jätepisteestä, loput yksityiskokoelmasta.

Raejuustopurkissa on parasta ennen -päivä, eli jos tuote ei maistu pilaantuneelta, sitä voi huoletta syödä kalenteriin katsomatta. Harva varmaan maistaa jääkaapissa säilytetyssä raejuustossa mitään vikaa, jos parasta ennen -päivästä on vähemmän kuin kuukausi. Usein raejuustoa sekoitetaan johonkin maistuvampaan, joten mahdolliset pienet sivumaut hukkuvat tyystin.

Mitä pidempään raejuustoa kypsytetään, sitä happamamman makuista siitä tulee. Kaksi kuukautta parasta ennen -päivästä ei mielestäni juuri tunnu maussa. Neljän kuukauden kohdalla raejuustot ovat selvästi happamia, joskin yleensä syötäviä. Kuuden kuukauden ikäiset raejuustot ovat jo huomattavan happamia, elleivät suorastaan käyttökelvottomia. Sitä vanhemmat raejuustot ovat yleensä pilalla, vaikka eräs kahdeksi vuodeksi ja kahdeksi kuukaudeksi kylmään unohtunut raejuusto maistuikin vain vähän eltaantuneelta eikä mitenkään toivottoman pahalta.

Happamoituminen johtuu ilmeisesti siitä, että raejuustot valmistetaan maitohappokäymisellä eikä niinkään juoksutteella kuten juustot yleensä. Hapatukseen käytettäviä bakteereja jäänee valmiiseen tuotteeseen huuhtelusta ja kuumennuksesta huolimatta. Siten raejuusto happamoituu ajan myötä.

Homeeseen raejuusto voi mennä, jos pakkaukseen pääsee ilmaa. Vanhentuneiden raejuustopurkkien alumiinikansissa voikin havaita pieniä syöpymiä, joiden kautta ilmatiiviys on poistunut. Raejuuston säilyvyyttä parantaa nykyaikaisen pakkaustekniikan ohella myös vanha kunnon säilöntäaine kaliumsorbaatti (E202). Arlan luomuraejuustosta säilöntäaine tosin puuttuu.

Kylmäketjun katkeaminen heikentää raejuuston säilyvyyttä, mutta omien dyykkauskokemusteni perusteella en näkisi alle päivän mittaisia katkoja kovin oleellisina. Suurin osa löytämistäni raejuustoista oli Valion tekemiä, mutta säilyvyys näyttäisi olevan samansuuntaista muillakin valmistajilla. Kaksiprosenttisista raejuustoista saattoi kuukausien saatossa lähteä rasva hieman erottumaan. Rasvattomat raejuustot taas eivät ole alkuunkaan niin pehmeän makuisia, joten niissä iän tuoma happamuus häiritsee lopulta vähiten.

Mutta sitten loppukovennukseen. Etsiessäni tietoa tätä kirjoitusta varten valpastuin, kun joku raejuustopuuroilija kertoi laatuerosta, jonka oli huomannut Valion raiskuissa. Hän tarkoitti raejuustoja, mutta noin taipuu myös raiskata-sanasta tuleva raiskuu.

Meijeribisneksessä jokainen kuu on raiskuukuu. Lehmä ei tuota maitoa ilman poikasia, eikä lehmän anneta tuottaa poikasia ilman hänen seksuaalisen itsemääräämisoikeutensa perinpohjaista loukkaamista. Kuluttaja ei siis voi nauttia kaupasta ostamistaan ”raiskuista” tuntematta syyllisyyttä lehmien raiskuista.

Helpoimmat ja halvimmat, herkulliset leivät

Kekseliäisyyttä ruokkivat parhaiten laiskuus, niukkuus ja nuukuus. Leipä on aina muodostanut ison palan ruokavalioni piirakkakaaviossa, koska olen laiska ja pussillisesta leipää on helpompi laittaa syötävää kuin paketillisesta tofua.

Leipää on kuitenkin löytynyt roskiksesta viime aikoina vähänlaisesti. Leivän ostaminen ei tule kysymykseen, kun tavoitteena on elää yhteiskunnan ylijäämästä. Päädyin lopulta siihen tulokseen, että minun on leivottava leipäni itse. Saisin samalla käytettyä dyykkaamiani jauhopusseja.

Taikinan sekoittaminen, nostattaminen ja leipominen tuntui kuitenkin vastenmielisen vaivalloiselta, ja uunin lämmittäminen yhtä pellillistä varten olisi älytöntä sähkön tuhlausta. Sitten muistin aikaisemman havaintoni siitä, että asiat, jotka on tapana tehdä uunissa, voi usein tehdä liedellä ja että asiat, jotka on tapana tehdä liedellä, voi usein tehdä mikrossa.

Minuutissa valmistuvia mikrosämpylöitä esittelee blogi jos toinenkin. Kaikissa näissä kananmunalla kyllästetyissä sämpylöissä on se vika, että lopputulos ei maistu leivältä vaan jauhoilla täytetyltä munakkaalta. Karppaaja voi tietysti hyväksyä viljanhimossaan surkeatkin jäljitelmät samalla tavalla kuin kahvihampaiden kolotuksia on aikoinaan hoidettu voikukan juuresta tehdyllä vastikkeella.

Onneksi hyvä maku on mahdollista saada aikaan helposti eikä vertailukohtana tarvitse edes pitää muoviin pakattuja leivänkaltaisia viipaletuotteita, joihin maku on tuotava päällysteillä. Hinta-laatusuhdekin on parempi kuin ehkä millään muulla dyykkaamattomalla ruoalla.

Kaksi sämpylää ja kaksi ohutta leipää Kermansaven kulhossa, jonka ympärillä on siniraidallinen liina.

Ohrarieska, ruisrieska, vehnäjauhosämpylä ja sämpyläjauhosämpylä. Jauhot, kulho ja liina Taloyhtiön jätepisteestä (hinta-laatusuhde 0).

Pienellä vaivannäöllä kehitin verrattoman vaivattomat reseptit mikrossa valmistuville sämpylöille ja rieskoille. En lisää mikrosämpylöihini mitään ylimääräistä, joten niistä tulee tavallista kimmoisampia. Jos tavoitteena on perinteinen suutuntuma, leipään pitää tehdä hiilidioksidipäästöjä leivinjauheella. Tällainen ainesosaluettelon paisuttaminen tosin sotii vaivattomuusvaatimuksiani vastaan.

Maistuvia sämpylöitä saa valkoisista vehnäjauhoista tai sämpyläjauhoista. Rieskoihin sopivat parhaiten ruis- tai ohrajauhot. Pelkistä täysjyvävehnäjauhoista tai tattarijauhoista ei tule suussasulavaa leipää. Rieskan voi tehdä gluteenittomasta jauhoseoksesta, jos gluteeninen ruokavalio ei käy.

Mikroleivät on syytä syödä heti tuoreeltaan, mutta niitä onkin tarkoitus tehdä sitä mukaa kuin ruokahalu kasvaa. Näin syömättä jää vain mitätön määrä taikinahävikkiä.

Pieni mikrosämpylä

1 dl vehnä- tai sämpyläjauhoja
0,5 dl vettä
(maustemitallinen leivinjauhetta)

Mittaa ainekset syvään (posliini)lautaseen ja sekoita alkuun haarukalla. Muotoile taikinasta sämpylä käsin pyörittelemällä. Kypsennä lautasella mikrossa 1 minuutin ajan.

Vinkki: jos haluat leivästä terveellisempää, lisää taikinaan leseitä tai siemeniä.

Rivakka rieska

1 dl ruis- tai ohrajauhoja
0,5 dl vettä

Sekoita ainekset lautasella haarukkaa käyttäen. Puristele taikinaa yhteen ja taputtele siitä halkaisijaltaan kymmensenttinen leipänen. Kypsennä mikrossa ainakin 2 minuuttia.

Vinkki: jos haluat leivästä epäterveellisempää, lisää taikinaan suolaa.

Päivitys 17.1.2018. Tarkistin kypsennysaikoja alaspäin. Rapsakan rieskan ystävä huudattaa mikroa minuutin pidempään. Sämpylätaikinaa vaivaa samalla vaivalla kaksinkertaisen määrän: 2 dl jauhoja, 1 dl vettä, 2 minuuttia säteilyä. Katso videolta, miten valmistuu ylellinen iso sämpylä.