Nyt sytytämme tupakan

Olen 34 vuotta vanha enkä ole vieläkään tehnyt sitä. Kaikilla muilla vaikuttaa olevan asiasta kokemusta. Tunnenkin itseni usein ulkopuoliseksi. Katson vain hiljaa sivusta, kun muut lähtevät baarista ulos se mielessään.

Olen miettinyt pienestä pitäen, miltä se tuntuu. Olen imenyt porkkanaa rehvakkaasti etu- ja keskisormeni välissä. Olen tuprutellut kuivuneella koiranputkella. Olen ostanut lakupiippuja.

Kerran minua kaksi vuotta vanhempi Matti oli tuonut kouluun leikkisavukkeen, jossa oli aidon näköinen hehkuva kärki. Kärtin äidiltä itselleni samanlaista, mutta hän hyssytteli minut hiljaiseksi. Jotain salaperäistä tässä asiassa oli oltava. Kohta löysin koulutaksista tupakka-askin, johon oli jäänyt yksi savuke. En uskaltanut sytyttää sitä vaan tutkin vain sen kiehtovaa muotoa ja haistelin sen sisältä löytyneitä aineita.

En varmaan ikinä saisi ostettua kaupasta tupakkapakkausta. Häpeä olisi liian suuri. Onneksi olen voinut tonkia tupakkaa roskiksista. Lisäksi kerätessäni kadulta tupakka-askeja löydän toisinaan rasian, josta on otettu ehkä vain yksi tai kaksi savuketta.

Vaikka kokoelmani on kasvanut kasvamistaan, en ole kertaakaan rohjennut panna tupakaksi. Olin jo epätoivoinen, kunnes tapasin vanhemman henkilön, joka suostuu ohjaamaan minua kädestä pitäen. Viikkoni tupakkakoulussa alkaa.

Kädet lisäämässä irtotupakkaa kääreeseen. Pyöreällä pöydällä lisäksi tupakka-askeja ja -toppia, sätkäpaperipakkauksia, filttereitä, nuuskapurkkeja, purukumipaketteja sekä sikari ja tuhkakuppi.

Tuu tuu tupakkarulla, maanittelee Niko-Tiina, joka on itse aikoinaan käärinyt sätkänsä koneavusteisesti. Savukkeet, sikarit, irtotupakka, sätkäpaperit, filtterit, nuuska, nikotiinipurukumi ja tuhkakuppi Taloyhtiön jätepisteestä sekä maasta.

Maanantai

Niko-Tiina sytyttää kaltaiselleni aloittelijalle sopivan sinisen Laakkonen & Makkosen. Hänen mukaansa minua saattaa alkaa huimata ja voin saada päänsärkyä ja mahan sekaisin.

En varmaan osaa vetää kunnon henkosia, kun tupakka ei tunnu missään. Yskin vain pari kertaa. Niko-Tiina neuvoo lopettamaan savukkeen ainakin sentin ennen suodatinta. Tuntuu, että tupakkaa menee tällä tavalla suotta hukkaan, mutta en toisaalta halua vaikuttaa pultsariltakaan.

Niko-Tiina sammuttaa savukkeensa lätäkköön ja sulkee natsan mukana kuljettamaansa lasipurkkiin. Päätän hankkia oman purkin. Loppuillan tuntuu kuin olisin syönyt nuotiota.

Tiistai

Tupakkakokoelmani on toisaalla, ja pelkään jo, että tupakkaviikkoni loppuu alkuunsa. Sitten muistan, että kannan repussani aina tupakka-askia kessu vai kepponen -tyyppisten jalkajousipummaajien varalta. Repusta löytyy sinistä Pällimälliä.

Koska ulkona sataa, päätän mennä jätekatokseen polttelemaan. Katoksessa on suojaisaa ja rauhallista. Minkähän takia en ole koskaan nähnyt täällä ketään tupakalla?

Tupakka syttyy laiskasti. Kuulen vasta jälkikäteen Niko-Tiinalta, että tupakkaa pitäisi imeä sytytysvaiheessa. Savuke katkeaa kesken kaiken. Se on ilmeisesti päässyt litistymään repussa.

Tupakointi piristää vähän, mutta se saattaa johtua muuten raikkaasta yöilmasta. Jälkimaku on tuhkakuppinen. Kotona huomaan, että minua ympäröi sama haju kuin lapsuudessa, kun isä päätti polttaa lämmityskattilassa puiden sijasta heiniä.

Keskiviikko

Kokeilen Niko-Tiinan suosikkia, voimakasta Abba-tupakkaa. Polttelemme kahdestaan, ja yritän näyttää ohikulkijoille vanhalta tekijältä. Vahva tupakka yskittää ja polttaa kurkkua.

Torstai

Etsin kotimatkan varrelta mahdollisimman syrjäisen kohdan, jossa olisi niukasti tarkkailevia silmäpareja. Luulen nimittäin näyttäväni nololta, kun yskin hervottomasti jokaisen sisäänvedon jälkeen. Yritän kyyristyä yhtä huomaamattomaksi kuin joskus dyykatessani.

Otan Niko-Tiinan ohjeiden mukaisesti formuloista tutun vihreän Mika-mentolisavukkeen. Ehkä ensimmäistä kertaa osaan vetää kunnolla henkeen. Harjoittelua tämä kyllä vaatii, että oppii täysin vaistojensa vastaisesti ikään kuin hengittämään tukehtuakseen.

Kun lopetan, päästä huippaa hieman. Jälkimaku on tällä kertaa ihan siedettävä. Ehdin olla tunnin ajan kotona, kun Onneli tulee sisään ja kysyy: ”Miksi täällä haisee tupakalle, ihan hirveälle?” Yritän lyödä leikiksi ja sanon, että täällä on käynyt Tupa-Kalle ja ei kai tämä sentään niin pahalta haise kuin jotkin dyykkaamani lihat.

Täytyy alkaa noudattaa pidempiä varoaikoja, sillä ainakin nettikeskustelijat vaikuttavat suhtautuvan kriittisesti myöhäisherännäisiin: ”Kyllä tupakoinnin aloittaminen aikuisiällä olisi kynnyskysymys minulle. Äijä saisi lähteä.” ”Senkin takia on syytä lopettaa suhde, että jotakin on pahasti päässä vialla, jos noin vanha aloittaa polttamisen.”

Perjantai

Palaan työpaikan pikkujouluista ja poltan Kallion kirkon kohdilla ohuen ohuen savukkeen, jota Niko-Tiina nimittää tyttöjen tupakaksi. Oppi-isättäreni mukaan tupakointi onnistuu vallan hyvin käsineet kädessä. Hento savuke kuitenkin katkeaa paksujen hanskojeni puristuksessa.

Olen tainnut oppia vetämään henkeen. Osaan jo vähän pidätellä yskäisyjäkin. Vaikka savuke on pieni, polttamisen jälkeen huimaa niin, että horjahtelen.

Poltan hetken päästä vertailun vuoksi kamelinkarvatupakan. Elämäni viimeinen savuke, sanon itselleni. Tupakka polttelee kurkussa edellistä enemmän. Minkäänlaista fyysistä mielihyvää en ole polttamisesta mielestäni edelleenkään saanut.

Lauantai

”Viimeinen savuke” lienee tupakoitsijan tavallisin valhe. Tajuan, etten voi lopettaa tupakointia polttamatta legendaarista Myrlpuro-tupakkaa. Valitsen kultaisen mallin, jonka luvataan haisevan tavallista vähemmän. Se lupaus vaikuttaa täyttyvän.

Muuten savuke ei tuo mitään uutta. Henkeen vetäminen tuntuu taas kuin pieneltä astmakohtaukselta, ja savukkeen jälkeen huippaa niin, että hoipun puolelta toiselle. Onneksi olen valinnut öiseksi tupakkapaikakseni tukevan puistonpenkin. Kävelen kotiin kuuden löytämäni tyhjän tölkin kanssa ja yskin koko matkan limaa pois. Olen kyllästynyt yskimiseen. Ei enää koskaan savukkeita.

Sunnuntai

On ensimmäinen adventtisunnuntai, mutta ajattelen sytyttää monta ”kynttilää”. Mentolin makuinen Hovinarri-pikkusikari ei oikein maistu miltään, tai ehkä vähän kirvelevältä. Sikaria ei tarvitse vetää henkeen, joten se tuntuu paremmalta kuin paperitupakka.

Kohina-pikkusikari ei säväytä millään tavalla. Se maistuu ihan vain tupakalta. Ainoa nautinnon aihe on, kun saa pimeässä ihastella tumman sikarin punaisena hehkuvaa päätä

Viimeiseksi olen säästänyt 15-senttisen, muoviseen koeputkeen pakatun kuubalaisen vankileirisikarin. Sikarinavausohjeiden tankkaaminen menee hukkaan, koska tämä pölli on valmistettu polttovalmiiksi.

Maku on erilainen kuin aikaisemmissa tupakoissani, vähän lempeämpi. Tätä voisi joku haluta maistellakin. Ja nämä minun sikarini on tietysti säilytetty ihan väärin; rutikuivan sikarin mausta on kaiketi turha rutista.

Sauhuttelen reilun tunnin verran ja viimeistelen samalla blogitekstiäni Mika Waltaria leikkien. Kirjoittaminen kiehtoo polttamista enemmän, joten sikari sammuu tuhkatiheään.

Lopuksi alan jauhaa hedelmän makuista 4 mg:n Nico-Reetta-purukumia ja summaan viikon annin: tupakka ei yhtään natsannut minulle.

Tupakkateollisuus näyttäisi olevan pitkällä tähtäimellä hätää kärsimässä. Tuote on umpisurkea, jos kymmenenkään kokeilua ei riitä käännyttämään sen käyttäjäksi. Kun polttamista ei saa enää tehdä mainostamalla houkuttelevaksi ja sosiaalinen paine toimii päinvastaiseen suuntaan ainakin ammattikoulujen ulkopuolella, tupakka tekee hidasta kuolemaa, kuten tällä alalla tapana on.

Tupakka on kuin Waltarin Aiotko kirjailijaksi? -oppaassaan kuvailema huono henkilöhahmo: ”– – eikä tyttö suinkaan ole ’mustan silkin verhoama liekki, kiihdyttävä ja salaperäinen’, niinkuin ehkä luulet, vaan pääasiallisesti raakaa lihaa, aivoton persoonaton, itsekäs ja tyhmä kananpää.”

Luulen saaneeni kirjoitukseeni napakan lopetuksen, kun suussani pyörittelemä nikotiinipurkka alkaa korventaa kurkkua. Pyörryttää pahemmin kuin kertaakaan viikon aikana. Kylmä hiki nousee iholle. Hetken kärvisteltyäni siirryn vessaan oksentamaan.

Pöntöllä voimia kerätessäni muistan Niko-Tiinan ensimmäisen neuvon: ”Älä aloita!” Ei pitäisi alkaa leikkiä tulella.

Dyykkarin hauikset huusivat hoosiannaa

Ennen ikävöitiin taivaaseen, nykyään ihannoidaan lykättyä tarpeentyydytystä. Sanoma ei ole muuttunut: kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kroisoksen saavutat. Kärvistely ei kuitenkaan auta, jos menestys tai siihen kiedottu onnellisuus ei hetkauta. Tasapainoinen ihminen tekee aina sitä, mistä nauttii, ja saa nautintoa siitä, mitä tekee.

Minulla oli joulu jo edellisenä, ensimmäisenä adventtisunnuntaina. Raotin luukkuja sydämeni kyllyydestä ja auoin lahjakasseja mielin määrin, tietysti hyvästä seurasta ja ruoasta nauttien.

Jätekatos, jossa lukittavan oven ja maankamaran välillä suurehko rako.

Kiitettävää jätekatosdesignia läntisessä kantakaupungissa. Talon väki kulkee ovesta avaimella ja roskaväki ryömii sisään huomaavaisen suuresta raosta. Katos suojaa jäätäviltä viimalta ja katseilta.

Olin lähtenyt katsastamaan Munkkiniemen, Meilahden ja Töölön roskia yhdessä dyykkitaiteesta tutun Timo Vartiaisen kanssa. Kierros lähti mukavasti käyntiin, kun melkein heti alkuun roskis antoi minulle rukkaset ja kenkää (5 + 1 siistiä paria lasten ko’oissa).

Sää oli ihanteellinen. Lämpötila oli ruoan säilymiselle otollisesti hieman nollan yläpuolella. Pakasteet pysyivät suunnilleen jäässä ja jääkaappitavara nestemäisessä vedessä. Tuuli tuntui aluksi kylmältä, mutta tarmokas penkominen ja kantaminen lämmitti lihakset, eikä kuitenkaan tullut kuuma. Luntakaan ei ollut roskisten availua häiritsemässä, mutta jonkin verran piti lyödä nyrkkiä jäätyneeseen kanteen ennen itsepalvelun saamista.

Timo etsi arvokkaita tavaroita, ja minä keskityin ravintoarvokkaisiin elintarvikkeisiin. Rahaa löysimme suoranaisesti maasta 5 senttiä ja välillisesti pantteina noin 8 euroa. Senkin opimme, että jos krapulapäivänä ei kolmessa ensimmäisessä kaupassa ole toimivaa pullonpalautusautomaattia, kannattaa suosiolla mennä neljänteen.

Tuuletusikkunan lasien välissä iso pussi punaruskeaa kiisseliä ja pieni valkoinen muovirasia.

Näyteikkunassa ateriapalvelukiisseliannosten ääripäät: 150 grammaa jättivatukan makua ja 2 000 grammaa ruusunmarjan makua.

Ruokaa löytyi enemmän kuin jaksoin kantaa: perunoita, porkkanoita, sipuleita, paprikoita, avokadoja, tomaatteja, inkivääriä, omenoita, klementiinejä, kiivejä, pensasmustikoita, pakastepuolukoita, säilykeananasta, sitruuna. Leipää oli kotitekoisista sämpylöistä luomukauraleipään ja päällyksiä margariinista ja meetvurstista kyynärän mittaiseen, lähes koskemattomaan pakkaukseen kermajuustoviipaleita. Valmiiksi päällystettyjen suolaisten piirakoiden lisäksi otin valmiiksi täytettyjä suolaisia valkosipulivoipatonkeja. Jne. Tms. Ym. Nam.

Yhdestä roskiksesta löytyi palvelukeskuksen kahden kilon pussit kasvistortillatäytettä ja ruusunmarjakiisseliä. Viimeiseksi ateriapalvelukseksi ei siten tullutkaan tuhkaus vaan sulatus. Pussukat jättävät jälkeensä myös kestävän perinnön. Ne eivät nimittäin millään mahtuneet jääkaappiin, joten jouduin hoksaamaan, että parvekkeettomassa kerrostaloasunnossa ruoka pysyy talvella viileänä tuuletusikkunan lasien välisessä tuulikaapissa.

Pöydällä viinirypäleitä, kiivejä, klementiinejä, pensasmustikoita, appelsiinimehupurkki, omena, rahkaherkkua, tummaa suklaata ja pipareita.

Kantamusten keventämiseksi pysähdyimme brunssille kirjastoon. Suklaa oli lunastettu panttirahalla, mutta muuten kaikki oli ilmaista.

Dyykkaus taloyhtiöiden pihoilla sunnuntaina kymmenen ja kolmen välillä ei tuntunut vaivaavan helsinkiläisiä. Yksi jätekatokseen roskia tuonut ihminen toivotti hyvät huomenet, ja loput olivat huomaavaisen välinpitämättömiä.

Ainoan pahansisuisen ihmisen tapasimme Töölön kirjastossa välipalaa syödessämme. Iäkkäähkön naisen mukaan emme olleet ravintolassa, ja se olikin ainoa asia, missä hän oli oikeassa. Roskisten roskaantuminen vaikuttaa kismittävän tiettyä kansanosaa, joten taloyhtiödyykkaukselle pitkää ikää toivovien kannattaa opetella solmujen auki näprääminen.

Vaikka kyseessä oli kuunvaihdetta edeltävä viikonloppu, vastaan ei tullut varsinaisia muuttopesien tyhjennyksiä, pikemminkin maltillista pakastinten ja lipastojen konmaritusta. Tosin jättimäisellä töölöläisellä sisäpihalla roskikset olivat niin täynnä, että alimpia kerroksia olisi voinut tutkia enintään kairaamalla.

Löysin kuitenkin lasinkeräysastiasta minulta pitkään tilauksessa olleen maljakon. Muita tavaralöytöjäni olivat toimivat silitys- ja raastinrauta sekä käytetty ja käyttämätön kynttilä ja -njalka (arvo katukaupassa hintalapun mukaan 9,95 euroa). Heti tarpeelliseksi osoittautui hylätty Ikea-kassi, koska kassitettavaa tuli lopulta enemmän kuin mihin olin etukäteen mielessään suostunut.

Kahden jätelavan edessä muovisia kestokasseja, joista pursuaa ruokapakkauksia.

Viiden tunnin tonginnan tulos. Viiden minuutin aikana siniselle jätelavalle kurkisti parikin ihmistä, mutta keidenkään muiden en nähnyt tutkivan jäteastioita. Kuinkahan kauan kestää, ennen kuin mukiin menevää voidaan sanoa trendikkääksi?

Kannettavaa oli ollut sen verran paljon ja pitkään, että kotimatkalla hauikset hoilasivat adventtisunnuntain hittibiisiä. Roskiksesta löytyneitä kahta haudepussia ei sentään tarvittu, mutta pari seuraavaa päivää hauikset huilasivat.

Dyykkarin puolen vuoden ruokalasku: 0 euroa

Dyykkaus vieroittaa rahasta. Kun aloitin dyykkauksen, ynnäilin usein mielessäni, kuinka paljon löydöistä olisi pitänyt maksaa kaupassa. Nykyään näin tulee tehtyä vain, jos löytää jotain erikoista. Enää tonkimiseen ei motivoi niinkään rahansäästö kuin se, että ei tarvitse osallistua rahatalouteen.

En ole kuitenkaan luopumassa rahasta. Sen huomasin selvästi kirjatessani muistiin kaikki menoni tammikuun alusta kesäkuun loppuun. Luettelen ne euron tarkkuudella välttämättömistä välttäviin.

yhtiövastike              940
sähkö                      80
puhelin                    18
asuntolainan lyhennykset 2247
lainan korot               13
lainakulut                 14

Näistä menoista on vaikea säästää, kun puolen vuoden sähkönkulutus on 217 kWh kahdelta hengeltä, puhelinlasku koostuu 96-prosenttisesti kuukausimaksuista ja asuntolainan korkoprosentti on oikeastaan korkopromille ja allekin.

lähiliikenteen liput (28 kpl) 47
kaukoliikenteen liput (4 kpl) 33
parturi (3 kertaa)            45

Menot aiheuttavat menoja. Pyrin taittamaan parin kilometrin matkat jalan, mutta välillä pitää matkustaa kauemmaksi nauttimaan taiteesta tai ihmissuhteista. Ihmissuhteiden nautinnollisuuden takaamiseksi pitää päälaen karvoitusta käydä välillä siistittämässä.

korkolaput (2 paria) 36
kenkävoide (2 kpl)   23

Suunnilleen kaiken, minkä tiedän kengistä, olen oppinut Monofixin Tonilta. Astuin ensimmäistä kertaa Tonin liikkeeseen, kun olin juuri hankkinut vajaat 300 euroa maksaneet kengät, joiden uskoin olevan minulle kaikin puolin täydelliset. Toni sanoi, että ovathan nuo ihan ok, mutta niissä on pahvinen välipohja. Tässä olisi 400 euron kengät, jotka kestävät helposti kymmenen vuotta, hän jatkoi. Niitä kenkiä tulikin sitten vuosien varrella ostettua, yleensä kunnon alennuksella.

Asioidessani Monofixin suutarinoijalla puoli tuntia ei yleensä ollut vielä kummoinenkaan aika, joten tehokkuuden nimissä pyrin hoitamaan monta asiaa samalla kertaa. Kun nyt keväällä olin viemässä kassillista kenkiä Monofixiin, liiketila olikin tyhjillään. Toni oli lopettanut! Tuntui kuin lähiomainen, jota olin käynyt katsomassa liian harvoin, olisi kuollut.

Vein yhdet jalkineet kenkäkauppa-korjaamon vanhalle miehelle. Korjaamon jäljiltä ylihintaisten korkolappujen pohjista irvisti vinoon lyötyjä nauloja ja toinen kenkä alkoi narista. Onneksi seuraavassa paikassa, Kinaporin suutarissa, työn laatu oli moitteetonta. Leppoisaa turinointia kiireisessä Kurvissa ei kuitenkaan ehditä toimittamaan, eikä siellä kukaan opeta arvostamaan tasokkaita kenkiä.

Neliosainen Nykysuomen sanakirja ja Miten elää ilman rahaa neliön muotoisessa hyllyssä.

Alkuvuoden tärkein kirjahankinta ja kirja hankkimattomuudesta.

kirjat (16 kpl)   71
lehti              5
jäsenyydet        83
hyväntekeväisyys 182

Tässä blogissa ei ole tapana kerskua ostoksilla, mutta poikkeus vahvistaa säännön (eli se siitä säännöstä). Huomasin kirpputorin loppuunmyynnin, ja koska tykkään loppuunmyynneistä, astuin sisään. Löysin hyllystä Nykysuomen sanakirjan ja vein kirjapinon tiskille. Myyjä vilkasi silmäkulmallaan kassistani pilkistäneitä, ilmeisen tuttuja liukureita, jotka olin löytänyt kiinteistön roskiksesta. Nykänen lähti kuitenkin sopuhintaan euron nide.

Ote Nykysuomen sanakirjasta sanan ”tonkija” kohdalta.

Nykysuomen sanakirjassa on paljon keskeistä sanastoa, jota ei ole tuoreemmissa sanakirjoissa.

Kirjat lainaan yleensä ensin kirjastosta ja parhaat ostan sitten itselleni. Kustannusalaa voisin kyllä tukea enemmänkin, mutta kirjat vievät kotona tilaa eivätkä sähkökirjat herätä minussa minkäänlaista mielenkiintoa.

Hyväntekeväisyyteenkin voisin lahjoittaa nykyistä enemmän, mutta hyviä kohteita on harvassa. Raha ei tunnu ratkaisevan maapallon ongelmia, vaan se menee järjestöjen pöhinöintiin ja pöhöttäytymiseen. Amnestykin järjestää nykyään arpajaisia ja kohta varmaan pilkkikilpailuja. Hyödyllisiä lahjoituskohteita lienevät lyhyellä tähtäimellä Wikimedia-säätiö ja keskipitkällä tähtäimellä Luonnonperintösäätiö, mutta vielä ei ole vastaan tullut oikeasti pitkän tähtäimen säätiötä.

sauna (kerran viikossa) 60
olut (11 kpl)           81
drinkit (4 kpl)         25

Sauna ja olut liittyvät minulla toisiinsa vain siinä, että molemmat ovat tarpeetonta ylellisyyttä. Löylyhuoneessa on kyllä kätevä välillä varmistaa, ettei roskislöytöihin jää mitään elävää, ja pesutilassa on tilaa pestä löytöjä. Oluenjuontia taas olen nähnyt järkeväksi harjoitella, jos joka tapauksessa satun istumaan kapakassa.

konsertti 21
teatteri  18
komiikka  28

Vähiten tarpeellisiksi koin tällä kertaa maksulliset kulttuurielämykset. Kuvataide olisi listauksessani kärkisijoilla, mutta Museokortin maksaminen ei osunut tähän puolivuotiseen.

Kulutin puolessa vuodessa rahaa

4 070

euroa, ja siitäkin suurimman osan olin tuhlannut jo etukäteen ja nyt oli vain aika maksaa takaisin pankille ja fiat-järjestelmälle. Summa ei muutenkaan ole koko totuus elämästäni, sillä myös Onneli maksaa yhteisiä kulujamme: ilman kotivakuutusta tai Helsingin Sanomia tuskin voisin tuntea itseäni keskiluokkaiseksi. Lisäksi olen turvautunut saamiini lahjakortteihin ja muihin piffauksiin.

Jos juomia ei lasketa, ostin ruokaa alkuvuonna kokonaista nollalla eurolla. Samaan pystyy toki moni Yhdysvalloissa, eräs ihan dollareissakin. Ruoan hankin yli 90-prosenttisesti roskiksesta. Välillä saatan maistella Onnelin tuomaa tuoretta leipää tai sujauttaa vanhempieni ostoskärryyn Silmusalaattia tai Alpron kookospähkinäjuomaa. En kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi eritellä näiden ostosten maksuosuuksia, kun muut syövät minun hankkimiani ruokia paljon enemmän kuin minä muiden hankkimia.

Tomi Astikainen kuvaa kirjassaan Miten elää ilman rahaa (Into, 2015), kuinka hän eli neljä vuotta vapaaehtoisesti rahatta. Tien päällä dyykkausta kätevämpää on kuulemma jämien syöminen ravintolapöydistä, table diving. Dyykkari ei Astikaisen mukaan tee valintoja kuten kuluttaja, vaan sitä syödään, mitä sattuu löytymään.

Astikainen kehottaa tiukassa tilanteessa lähettämään avunpyynnön universumille ja luottamaan vetovoiman lakiin: se mitä kulloinkin toivomme, tupsahtaa eteemme. Astikainen on todennut lain toimivan kerta toisensa jälkeen. Hän uskoo sen liittyvän jotenkin Jungin esittelemään kollektiiviseen alitajuntaan.

Vetovoiman lain voi kumota vahvistusvinoumalla, mutta ajatus on siitä huolimatta puoleensavetävä. Kun viimeksi kysyin Onnelilta, mitä hän haluaisi roskikselta, vastaus oli: ”Paahtista!” Löysinkin lähes täyden pussin pehmoista kokojyväpaahtoleipää. Toissa kerralla, kun vastaus oli sama, paahtoleipä löytyi heti ensimmäisenä!

Tomi Astikainen ei suosittele täysin rahatonta elämää kenellekään, vaikka se auttaakin ymmärtämään omia tarpeita, haluja ja pelkoja. Rahaton kiertolainen elää väistämättä muiden ihmisten ylläpitämien rakenteiden varassa. Se saattaa ärsyttää niitä, jotka kuvittelevat elättävänsä itse itsensä. Mutta kun alkaa vältellä rahaa eikä enää osta kaikkea, saattaa oivaltaa kuinka riippuvaisia me olemmekaan luonnosta ja muista ihmisistä.

Monenlaista saa dyykkari ottaa rasiakseen

Säilömme mansikoita nyt kuin viimeistä päivää, mutta millaisilla pakkauksilla täytämme säilömme? Kuivatut aineet säilyvät lasin tai paperinkin sisässä, mutta pakastus vaatii aina muovia. Ohuen ohut kalvokin voi riittää, jos kotoa löytyy puhdistettuja mehu- tai maitotölkkejä. Tavallisesti valinta tehdään kuitenkin pussipossession ja rasialinjan välillä.

Muovipussi on kertahankintana halpa, mutta se on kertakäyttöinen. Useimmat pussit tuntuvat olevan kryohajoavia, joten pakkasesta ne pitää nostaa suoraan tiskialtaaseen vuotamaan. Pussit vievät periaatteessa vähän tilaa, mutta pakastimessa niistä tulee pinoutumattomia kalikoita, joita on mahdotonta pitää yhtä hyvässä järjestyksessä kuin pakastusrasioita.

Muovirasiat ovat monikertakäyttöisiä, ja niillä pakastimen voi täyttää ruutukaavamaisesti. Ne myös suojaavat sisältöä rasiaankuulumattomilta hajuilta paremmin kuin ohuet pussit. Kun sulatettavan rasian pitää pystyasennossa, sisältö pysyy sisällä.

Pakastusrasioita, joissa erilaisia ruoantähteitä.

Rasianomistajarikosten todistusaineistoa. Kuva on dramatisoitu (todellisuudessa tähteet eivät olleet ehtineet pilaantua näin paljon).

Kaiken hyvän lisäksi rasioita saa ilmaiseksi roskiksista. Yllättävän harva nimittäin haluaa uhrautua rasiansa puolesta eli kaataa käyneet marjasoseet viemäriin tai kaapia homeiset lihapullatähteet biojätteisiin. Pientä rahallista menetystä enemmän vieroksutaan pilaantuneen rasiasisällön haistelemista, loppusijoituspaikan arpomista tai mähjäisen rasian tiskaamista. Omapa on rasiansa, mutta mihin viitseliättömät rasianomaiset joutuisivat ilman pelastavaa sekajäteastiaa?

Vaikka sekaannunkin usein toisten rasioihin, en pidä itseäni minään rasiamiehenä. Sen verran minulle on kuitenkin kertynyt rasiantuntijuutta, että neuvoisin rasioita tonkivan etsimään rasiapitoisia roskapusseja. Rasiat esiintyvät näet tavallisesti muutaman yksilön laumoina ja antavat sisältönsä vuoksi pusseille usein huomattavaa painoa. Esiintymät eivät kuitenkaan ole mitenkään jokapäiväisiä tai edes -viikkoisia, joten etsivän on hyvä varautua rasiattomuuksiin jätekatoksilla.

Orthexin pakastusrasioita pinoissa.

Tämä rasiakokonaisuus on pieni ja yksipuolinen osa kokoelmaani, ei mitenkään edustava otos. Rasiat Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, tiskiaine kaupan päälle), kaappi kuvausrekvisiittaa.

Meillä Suomessa on rasiat hyvällä kannella. Orthex valmistaa varmaan maailman parhaita kotimaisia pakastusrasioita. Laura Huhtela-Bremerin design on jos nyt ei suorastaan nerokasta niin ainakin hyvin käytännöllistä. Rasioiden kannet ovat juuri sopivan joustavia – eivät kuminauhamaisen lötköjä eivätkä metallimaisen jäykkiä. Rasiat voi avata joka kulmasta, ja ne pinoutuvat mallikelpoisesti. Rasiat ovat sopivan pyöreitä, ettei niihin loukkaa kättään, mutta kuitenkin niin neliskanttisia, ettei vierekkäisten rasioiden väliin jää ikävää hukkatilaa.

Harvoin tarvitsee tässä blogissa intoilla jostakin tuotteesta, mutta jos Orthexin rasioita ei löytyisi roskiksesta, niitä voisi jopa ostaa! Täydellisiä neliömäiset rasiat olisivat, jos niillä olisi vähän enemmän pituutta. Pakastimessa ja jääkaapissa on nimittäin yleensä paremmin tilaa syvyyssuunnassa kuin leveyssuunnassa, joten purnukoidenkin olisi hyvä täyttää kolmea ulottuvuutta samalla suhteessa. Nykymuodossaan nämä Jäänalle-rasiat peittyvät pakastimessa helposti jos nyt ei jään alle niin ainakin muiden rasioiden taakse.

Rasiasta toiseen: Olen kerryttänyt pakastusrasioita niin runsaasti, että taidan suosituksista huolimatta heittää menemään hartaudella puhdistetut ja kaappiin sullotut tuorejuustopakkaukset. Niitä on säilytetty ihan tarpeeksi, eivätkä ne ole oikein osoittautuneet tarpeellisiksi. Ovat kyllä oivaa designia nekin, mutta ei niistä sen enempää, sillä tämän kesän oodikiintiö on jo täyttynyt.

Roska päivässä, jätesäkki parhaassa

Olin koko viikon lukenut eri kirjoista, miten julmasti ja epä-älyllisesti ihmiset kohtelevat koe- ja tuotantoeläimiä. Viikonlopuksi oli pakko saada muuta ajateltavaa, joten kävin tutkimassa, miten laiskasti ja lyhytnäköisesti ihmiset suhtautuvat lähiympäristöönsä.

Isoa elämää pienesti -blogin Sala Manteri oli maaliskuussa haastanut minut keräämään luonnosta jätesäkillisen roskia. Lupasin Salalle palata asiaan ilmojen lämmettyä, joten nyt oli ryhdyttävä toimeen, ennen kuin sää ehtisi viiletä.

Täysi jätesäkki asvaltilla pienen muovipussin vieressä.

Jes, sika säkissä? Tällä kertaa vain pussit Taloyhtiön jätepisteestä.

Siistimme ystäväni kanssa vajaan kahden tunnin ajan Maunulan ympäristöä, niin katuja kuin Keskuspuistoakin. Keräsimme roskia neljään kauppakassiin täyttääksemme niillä lopuksi jätesäkin vain täyttääksemme haasteen vaatimukset. (Olen oman itseni työsuojeluvaltuutettuna havainnut, että ainakin entisiä roskia on ergonomisinta kantaa henkselikasseissa ja jätesäkkejä tulisi käyttää vain poikkeustilanteissa.)

Kovin omaperäistä roskaamista ei tällä kerralla tullut vastaan. Tupakka-askien, sätkäpakettien ja savukerasioiden ohella keräsimme paljon kartonkisia kirvoitusjuomapakkauksia, jotka siis olivat kirvonneet kädestä kadulle. Joku oli oppinut laittamaan kakasteet pieneen pussiin, mutta kukaan ei ilmeisesti ollut kertonut, että pusseja ei ole tarkoitus kasata tienlaitaan.

Roskia kerätessä kannattaa pitää mukana pientä kassia, johon voi korjata kierrätyskelpoista jätettä. Siihen löytyi energiansäästölamppu, yksi lasipullo ja toisen sirpaleita sekä hieman metallijätettä, muun muassa kaksi panttitölkkiä. Lisäksi tuli vapautettua yksi pantti vankeudesta, kun kaivoin maahan hautautuneen olutpullon esiin.

Siltä varalta, että sinut joskus haastetaan keräämään jätesäkillinen roskia, paina mieleesi seuraava lause: missä auto, siellä roska. Autosta on mukava ripotella jätteitä tienvarsille, koska ilmavirta imaisee roskat kuin pölynimuri. Osuttavin paikka on jyrkkä penger, jotta roska ei enää nouse autoilijaa vaivaamaan. Sinne voi heittää muovisen kahvimukin vaikka joka päivä, kuten Autokuljetuskeskuksen vieressä näyttää tapahtuneen. Jos haluaa välttää niuhottajien paheksuntaa, voi etsiä syrjäytyneen tienpätkän, jonka liepeille voi suojaisan eväshetken jäännökset tallettaa ikiajoiksi kerta toisensa jälkeen.

Dyykkauksen iloihin oppii nopeasti, mutta roskien keruu myös luonnostaan on ihmiselle mitä parhain tapa viettää kaunista kesäpäivää. Ekohenkinen henkilö tuskin voisi keksiä rennompaa ja paljastavampaa treffipaikkaa. Esimerkiksi ystäväni (joka haki minut avoautolla) alkoi jo toisesta muovikassistamme (jonka täytteeksi hän oli löytänyt valmiiksi pakatun roskapussin) ehdotella kotiinlähtöä ja miettiä, saako taloyhtiön roska-astioihin (jotka valitettavasti oli juuri tyhjennetty) edes viedä muuta kuin kotitalousjätettä. Joku toinen taas ei olisi lähtenyt millään mukaan, ja joku toinen ei olisi lähtenyt millään takaisin.

En aio pyytää ketään treffeille, mutta päätän perinteiden velvoittamana tämän haastelun haasteluun. Haastan keräykseen sopivaksi katsomallaan säkillä blogin välkyt kommentaattorit, joiden viimeisimpiä välähdyksiä voi nykyään seurata oikean laidan palkista. Tulkaahan raportoimaan saaliinne tälle sivulle, Mirka, Hanna, Sanna, Seppo ja Pulupulu!

Joululahjat krääsästä aineettomiin ja kirjoista aneettomiin

Mitä antaa hänelle? Mitä antaa hän? Tällaisilla kysymyksillä me kuormitamme itseämme joulun aikaan. Esittelen kauheimmat ja kauneimmat joululahjat surkeusjärjestyksessä.

Krääsä

Luonto-Liitto kehottaa viettämään krääsätöntä joulua. Sen ei pitäisi olla liikaa vaadittu vaan vähimmäissuoritus.

Punainen kynttilä palaa kupissa, jossa on jouluaiheinen koristepainatus.

Tämä kynttilä ei ollut ehtinyt kauan loistaa, ennen kuin se löysi tiensä roskikseen. Vaikka kynttilän polttaisikin loppuun, kupille on hankala keksiä mitään järkevää käyttöä.

Krääsäksi luen kaikki halvat pikkutavarat, joiden hankkiminen kysyy esteettistä puusilmää. Ekologisesti ajattelevalle nämä kammotukset ovat kuriste-esineitä: tyhjän eleen suorittamisen jälkeen niillä ei ole mitään arvoa, mutta tavaraa ei tahtoisi heittää roskiinkaan, eikä ajatteleva ihminen voi panna tällaista vahinkoa kiertämään. Krääsälahjan aiheuttamaa pahaa oloa voi lievittää sillä tiedolla, että tavara itsessään muodostaa vain 10 prosenttia sen elinkaaren aikana syntyvistä jätteistä, eli vahinko on tapahtunut jo ennen ostamista.

Ajattelevatkin ihmiset saattavat ostaa krääsää, jos he haluavat osallistua pikkujoulujen morsiamenryöstöön eli joulupukin vierailuun. Ikään kuin maailmassa ei olisi tarpeeksi kärsimystä, pikkujoulupakettiin on usein kääräisty jonkinlainen ”tsoukkityyppinen” lahja, kuten ”matkapuhelimen hälyttäessä vilkkuva ´gesmivälkky´”.

Pikkujoulujen lahjapöljäilystä pitää yksinkertaisesti kieltäytyä. Jos päätät olla parempi ihminen ja ostaa juhliin aineettoman hyväntekeväisyyslahjan, osoitat hyväksyväsi muiden krääsäilyn. Lisäksi joku saattaa ärsyyntyä lahjastasi, sillä hyväntekeväisyyslahja ilahduttaa antajaa melkein kolme kertaa todennäköisemmin kuin vastaanottajaa.

Roina

Roina on periaatteessa hyödyllistä tavaraa, mutta se ei kohtaa lahjan saajan tarpeita. Jos olet joskus antanut lahjaksi vaikkapa astian, olet todennäköisesti lahjoittanut roinaa. Saajalla oli jo ehkä ennestään riittävästi astioita, tai hän olisi halunnut erimallisen tai -värisen kipon.

Jos taas olet tarkoin selvittänyt kohteesi astiamakua, miksi ylipäätään ostat koko lahjaa? Kai hän osaa käydä kaupassa itsekin. Jos tiedät, että hänellä ei ole varaa, anna lahjaksi rahaa. Ei sinun tarvitse holhota, mitä ihminen rahoillaan tekee.

Nautintoaineet

Viinipullo on tökerö lahja, jos saajalle ei alkoholi maistu ja etenkin jos maistuu. Kahvi ja tee eivät ole yhtä vahingollisia valintoja, mutta nämäkään juomat eivät tuota kaikille nautintoa tai tuottavat vain tietynlaatuisina.

Rusetilla solmittu suklaarasia punaisella kankaalla.

Tämä suklaarasia löysi tiensä roskikseen neljä kuukautta parasta ennen -kuun jälkeen. Siinä vaiheessa hyvältä maistuivat enää tummasuklaiset tryffelit, mutta niiden pintaa peittänyt harmaa härmä esti esteettisen elämyksen.

Suklaa on tavaratalon kuvaston mukaan ”aina tervetullut lahja”. (Tähän naurua joulupukin vatsanpohjasta.) Ensinnäkin viattomien lasten päivän välittömässä läheisyydessä on vaikea unohtaa kaakaota poimivat pikku orjat. Toisekseen makuja on tässäkin asiassa monia, ja yllättävän suuri osa ihmisistä inhoaa yllättävän suurta osaa konvehdeista, vaikka joulun perusherkusta on kyse. Kolmanneksi kaappeihin jouluna kerääntynyt suklaa härskiintyy viimeistään syksyyn mennessä, joten sen syömistä ei voi jakaa koko vuoden ajalle.

Krääsän vastine suklaissa on Suomen myydyin konvehtirasia Juhlapöydän konvehdit. En ole ihan varma, voisiko sen lahjoittaminen olla Punavuoressa veikeän ironinen teko, mutta sen tiedän, että muualla Suomessa sitä pidetään järkevän ihmisen kustannustehokkaana lahjana ja tuliaisena. Samaa rasiaa kierrätetään sitten joulun ajan eri kodeissa kuin voileipää 60-luvun baarissa.

Ruoka

Ruoka on sikäli siedettävä lahja, että siitä on helpompi päästä kunniallisesti eroon kuin tavarasta. Ahdistusta nämä kaappeihin kerääntyvät, vähälle käytölle jäävät hillo-, hunaja- ja sinappipurkit kuitenkin aiheuttavat.

Aineettomat

Aineettomiin lahjoihin luetaan tavallisesti palvelut, vaikka näiden tuottamiseksi tarvitaan mittavat materiaalivirrat. Useimmat kauneusalan palvelut ovat minusta tarpeellisia vain siinä tapauksessa, että ihminen ei muuten saa toisen ihmisen kosketusta. Kaiken maailman kasvo-, kynsi- ja jalkahoidot ovat pitkälti kosmetiikkakuorrutteista puoskarointia. Toki ihoa on hyvä rasvata, jos luontaiset rasvat on ensin pesuaineilla pois huuhdottu, mutta ei se sisäinen kauneus loputtomalla raaputtamisella ja puunaamisella esiin tule. Kauneushoidoilla on sentään vissi työllistävä vaikutus, ainakin tulevaisuuden syöpälääkäreitä työllistävä.

Palvelut on tapana aineellistaa lahjakortein. Lahjakorteissa Juhlapöydän konvehtien vastine ovat Finnkinon elokuvaliput. Molemmat ovat yhtä tylsä valinta ja vanhenevat samoihin aikoihin.

Aineettomien lahjojen hienostunut muoto ovat palvelukset. Luvataan auttaa siivouksessa tai viedä sieniretkelle. Näissä lupauksissa on se hyvä puoli, että ne unohtuvat jopa nopeammin kuin uudenvuodenserkkunsa.

Paras palvelus voisi olla hyvä mietelause tai vinkki. Minä vinkkaan virittämään netin jouluaaton Yle-puhelman taajuudelle. Tommi Liimatan verkkainen tyyli rauhoittaa aaton viettoon toisin kuin Porilaisten marssi, ja irvailee ohjelma hauskasti lahjahumullekin.

Kirjat

Paperiset kirjat ovat ekoihmisellekin hyväksyttävä tavaralahja. Niiden valmistus ei ihan mahdottomasti kuormita ympäristöä, ja lukemiseen käytettävä aika on pois kaikenlaisilta näyttöpäätteiltä. Kirjoja on myös helppo kierrättää niin esineenä kuin materiaalinakin.

Kymmenen Havahtuminen-kirjaa aseteltuna 10−:n muotoon.

Nämä kirjat löysivät tiensä Helsingin Kirjasto 10:een. Havahtuminen on lahjana lähes täysi kymppi. Miinusta tulee vain siitä, että kirja on kaikesta huolimatta tavaraa.

Makuasiat ovat keskeisiä kirjalahjoissakin. Jotta kirja ei jäisi hyllyyn pölyttymään, kannattaa Finlandia-voittaja monesti hankkia tietokirjojen puolelta. Tietokirjat kun ovat yleensä selailulle alttiimpia kuin romaanit. Vaikka lahjakirja jäisi lopulta kokonaan lukematta, on kirjan ostamalla voinut tukea älyllistä ja myötäelävää kulttuuria. Myös Finnkinon leffalippujen kirjallinen vastine Mitä missä milloin auttaa kustantamaan muita, ansiokkaita teoksia.

Aneettomat

Järkevintä olisi ostaa läpi vuoden kaikkea tarpeellista ja viettää lahjaton joulu. Ei tarvitsisi hermoilla kaupoissa, ei kyräillä lahjakasojen korkeuksia, ei palauttaa epäonnistuneita ostoksia. Lahjattomuuden harjoittelun voit aloittaa krääsästä ja pikkujouluista. Vähitellen opit olemaan jakelematta jouluun erotettavasti kuuluvia viinipulloja, suklaarasioita ja kehitysapuvuohia.

Lahjaton joulu ei ole aneeminen joulu, mutta se on aneeton joulu, sillä lahjoihin liittyvä anekauppa jää kokonaan käymättä. Epäiletkö kuitenkin, että tarvitset lahjan antamisesta saamaasi mielihyvää tai että ystäväsi tarvitsee lahjan saamisen antamaa huomioiduksi tulemisen tunnetta? Siinä tapauksessa teidän on molempien aika aikuistua ja muuttaa riippuvuussuhde ystävyyssuhteeksi.

Tuli lyhyt, yö pitkä

Ennen sähkövaloja päivän pituus oli varsin oleellinen parametri. Kouluja käymätön vanha kansa osasi kertoa, että pisimmän päivän kantaa Vitus ja pisimmän yön antaa Kullitar, kuvun neiti, joka tunnettiin myös nimillä Lussi, Luttu ja Luusia. Talvipäivänseisauksen paikka tiedettiin tasan tarkkaan. Nykyään, kun on ledilamput ja oppivelvollisuus, meillä on niin kiire viettämään valon juhlaa, että vuoden pimeimpään vuorokauteen on vielä viikon päivät.

Palavia tupakansytyttimiä tulitikkulaatikoiden päällä.

Tulta muille! Sytyttimet ja tulitikkurasiat Taloyhtiön jätepisteestä.

En sytyttänyt lucianpäivän kunniaksi perinteistä pienhiukkaspäästölähdettä eli kynttilää. Onhan tämän päivän Luciallakin päässään sähkötuikut. Nykykansa ei ole pitkään aikaan tarvinnut tulentekovälineitä kuin savukkeen sytyttämiseen, ja sekin syy alkaa poistua sähkötupakan myötä.

Kehityksessä on ehkä vastaus ihmettelyyni siitä, miksi roskiksista löytyy niin paljon käyttämättömiä tulitikkuja ja toimivia sytyttimiä: hukkaanheittäjät ovat ilmeisesti siirtyneet moderneihin valontuotto- ja nikotiininannostelumenetelmiin, joten he voivat vapauttaa tulitikkulaatikoiden vaatiman tilan oman onnellisuutensa käyttöön.

Jos et ole vielä onnistunut lukemaan edellistä kirjoitustani, suosittelen sitä lämpimämmin, mitä kylmemmin ihmiset tuntuvat käyttäytyvän, perehtymään siihen. Muuten ehdotan mitä lämpimimmin tutustumaan kuvamateriaaliin, jolla vanha kansa viihdytti itseään lucianpäivänä.