Vetovoiman lain voima

Marraskuun neljäntenä haen kuumeisesti hyllystä Vetovoiman salaisuus -nimistä kirjaa. Sen pitäisi olla tietyssä paikassa odottamassa vetovoimakokemuksistani kertovan jutun valmistelua, mutta sitä ei vain löydy. Kirjan hukkuminen tuntuu oudolta, koska vetovoiman lain ideana on se, että ihminen saa tarvitsemansa. Eikö tästä asiasta pidäkään kirjoittaa vielä?

Avaan kirjaston tietokannan. Kirjasta on näemmä ilmestynyt uudistettu laitos. Huomaan myös parin muun kirjoittajan teokset samasta aiheesta. Vetovoiman laki on taas näyttänyt voimansa: näkökulmani laajenee huomattavasti alkuperäisistä kaavailuistani.

Muistan hetken päästä, mihin olen siivonnut etsimäni kirjan. Onneksi se ei jää ainoaksi lähteekseni. En luovuta vielä silloinkaan, kun toinenkin kirja vetovoiman laista osoittautuu yhdentekeväksi. Haluan nimittäin tehdä perusteellisen taustaselvityksen blogikirjoitustani varten. Olen etsimässä teoreettista kehystä monille kumman onnistuneille dyykkilöydöille. Ne voisi toki selittää sattumalla ja psykologisilla vinoumilla, mutta minusta on alkanut yhä vahvemmin tuntua, että niin tehdessäni vaientaisin tutkimuksellisen otteen dogmaattisuudella.

Kolmas kirja toden sanoo. Ja miksei sanoisi, sillä sen on väitetysti kirjoituttanut Abraham-niminen ”kollektiivinen tietoisuus”. Oli tekijä kuka tahansa, kirja on uskomattoman viisas. Jostain syystä se ei herätä minussa mitään vastaan väittämisen halua (lukuun ottamatta sitä, että siinä kirjoitetaan tavallisia sanoja, kuten hyvinvointi, ärsyttävästi isoilla alkukirjaimilla). Hyväksyn poskettomatkin väitteet, koska kirjan sisäinen logiikka on aukoton. Jatkuva toistokaan ei häiritse, vaan se tuntuu lähinnä pedagogisesti perustellulta valinnalta.

Vaikka kirja ei olisikaan ”totta”, se on ehdottoman järkeen- ja tunteisiinkäypää elämäntaitokirjallisuutta (unohtakaa se self-helpin väkinäinen suomennos ”itseapu”). On aika sama, puhutaanko värähtelyistä, Jumalasta vai tietoisuustaidoista, jos lopputuloksena on onnellinen ihminen. Sekin, onko kirja ehkä totta, totta kai on selvitettävä, mutta siitä enemmän lopuksi.

Pyydä, niin saat -kirja putoamassa sepelin päälle.

”Yleisen suhteellisuusteorian mukaan mitään vetovoimaa ei ole olemassakaan”, kirjoittaa tähtitieteilijä Hannu Karttunen Zubenelgenubi-sivustollaan.

Löytämäni kirja on Esther ja Jerry Hicksin Pyydä, niin saat – Miten opit käyttämään Vetovoiman lakia (Taivaankaari, 2011). Se määrittelee vetovoiman lain perusvoimaksi, jonka mukaan samalla taajuudella värähtelevät asiat vetävät toisiaan puoleensa. Ehkä vähän samaan tapaan kuin kemiassa ja fysiikassa opetetaan: samanlainen liuottaa samanlaista, ja samassa vaiheessa olevat aallot vahvistavat toisiaan.

Kun suuntaamme huomiomme johonkin, lähetämme ”värähtelyä”. Se vetää vetovoiman lain mukaisesti puoleemme huomiomme kohdetta. Näin meidän pitäisi saada haluamamme, paitsi jos olemme kiinnittäneet huomiomme jonkin asian puuttumiseen. Silloin vetovoiman laki toimittaa meille puutetta. Lakiin ei kirjan mukaan ole poikkeuksia, eikä elämässämme ole mitään, mitä emme olisi siihen ajatuksillamme kutsuneet.

Saamme kaiken haluamamme, jos noudatamme yksinkertaista kolmivaiheista menettelyä. Ensimmäisessä vaiheessa pyydämme tai toivomme. Toisessa vaiheessa ”Aineeton” toteuttaa toiveemme välittömästi ja poikkeuksetta. Tässä vaiheessa lukija aavistelee, että kolmannessa vaiheessa on jotain juonikasta, ja niinhän siinä on. Viimeisessä vaiheessa meidän pitää sallia itsemme ottaa vastaan se, mitä olemme pyytäneet.

Salliminen tarkoittaa sitä, että värähtelymme vastaa toivomamme asian värähtelyä. Jos toivon uutta sänkyä, minun pitää keskittää ajatukseni siihen. En saa suunnata huomiotani niihin vanhan vuoteen vikoihin, jotka saivat haluamaan uutta. Entiseen jumittumalla en pääse harmoniaan toiveeni värähtelyn kanssa enkä siten salli itselleni uutta sänkyä.

Mistä sitten tietää, ovatko ajatukset oikeansuuntaisia? Kun keskittyy omaan toiveeseensa, olon pitäisi tuntua ihanalta. Vastaavasti puutteeseen keskittyminen tuntuu kamalalta. Kun kiinnittää huomiota tunteisiinsa, voi valita sellaisia ajatuksia, jotka ohjaavat toiveiden toteutumista edistävälle värähtelytaajuudelle.

Toiveet eivät toteudu heti, koska tarkoituksena on nauttia ”luomisprosessista”. Jokainen meistä on varmaan huomannut sen, että asioiden saavuttaminen ei tuota pitkäaikaista mielihyvää. Siten nautintoa olisi hyvä saada myös tavoitetta kohti kulkemisesta ja reitin suunnittelusta.

Matka voi olla pitkä, mutta tunteet näyttävät suunnan. Ja nimenomaan omat tunteet: Kirjan mukaan minun onnellisuuteni ei riipu toisten tekemisistä vaan omien värähtelyjeni tasapainosta. Vastaavasti kenenkään toisen onnellisuus ei ole kiinni minusta.

Jokainen on siis oman onnensa seppä, mutta kisälli ei voi yltää mestarin tasoon, vaan ”tunnevärähtelyasteikolla” pitää kiivetä asteittain. Kirjan mukaan tie masennuksesta iloon käy muun muassa suuttumuksen, turhautumisen ja toiveikkuuden kautta. Ongelma on siinä, että vaikka suuttumus parantaisi masentuneen oloa, muut ihmiset neuvovat häntä hillitsemään kiukkunsa. Se taas johtaa takaisin masennukseen.

Kirjan sanoma ei useinkaan poikkea positiivisesta psykologiasta, paitsi tietysti perusteluiltaan: ”Kiitollisuuden tunne ja itsensä rakastaminen ovat tärkeimmät ominaisuudet, joita suinkin voit itsessäsi vaalia. – – Jos sen sijaan arvostelisit muita tai edes etsisit virheitä itsestäsi, et tuntisi oloasi hyväksi sen seurauksena, koska arvosteleva ajatus poikkeaa värähtelyltään niin suuresti Alkulähteesi energiasta.”

Kirjan mukaan menestyksen mittapuu ei ole raha tai tavarat vaan elämässä koetun ilon määrä. Rahaakin saa kuitenkin pyytää. Kirja esittelee esimerkiksi Varallisuuspeli-nimisen menetelmän, jossa kuvitteelliselle tilille talletetaan joka päivä tuhat euroa enemmän, ja summa myös tuhlataan saman päivän aikana. Lompakkokikka-menetelmässä laitetaan lompakkoon aito satasen seteli, ja se leikisti kulutetaan päivän kuluessa vaikkapa parikymmentä kertaa.

Itse en kaipaa seteleitä, mutta sosiaalista valuuttaa tuntuu olevan aina liian vähän. Aionkin koetella vetovoiman lakia julkisesti yrittämällä kasvattaa seuraajamääriäni seuraavan vuoden aikana.

Minulla on tämän jutun julkaisuhetkellä Twitterissä 158 seuraajaa. Onnen tonginnalla on Facebookissa 215 tykkäystä ja Youtubessa 41 tilaajaa. Blogi on saanut 236 000 näyttökertaa (tätä tilastoa tarkka voi tarkkailla kuvaussivulla).

Olisi poikkeuksellista, jos seuraajieni määrä Twitterissä tai Facebookissa kasvaisi vuodessa yli 100:lla. Tube-urani on niin alkuvaiheessa, että siellä tarvitsisi ensin vähän säännönmukaisuuttakin, ennen kuin voi puhua poikkeuksista. Tällä hetkellä 200 uutta tilausta tuntuisi odottamattoman paljolta. Blogissa asettaisin poikkeuksellisuuden rajaksi 100 000 näyttöä vuodessa.

Pyydä, niin saat neuvoo, että 17 sekunnin keskittyminen johonkin aktivoi vastaavan värähtelyn. Jos ajatukseen keskittyy täysin 68 sekunnin ajan, värähtely muuttuu niin voimakkaaksi, että ”ajatuksen ilmentyminen käynnistyy”.

Kuvittelen alkavana vuonna joka päivä 68 sekunnin ajan, että minulla on kaikissa kolmessa palvelussa 500 seuraajaa ja blogissa 500 000 näyttökertaa. Asensin jo sekuntien mittaamista varten tietokoneelleni Horo-nimisen munakellon, jota App Store -ohjelma kutsuu punastellen ”H**oksi”.

Tekstit ”500 henkilöä tykkää tästä”, ”500 seuraajaa”, ”500 tilaajaa” ja ”500 000 avausta” Facebook-, Twitter-, Youtube- ja Onnen tongintaa -sivuilla.

Kollaasi seurasi sinua, on tilannut kanavasi ja tykkäsi sivusta (muttei välttämättä sinusta).

Pyydä, niin saat -kirjan Luova taikalaatikko -menetelmässä pitää kerätä laatikkoon kuvia sellaisista asioista, joita haluaa omaan elämäänsä. Askartelin menetelmän hengessä itselleni oheisen haavekuvan, jossa toivomani maagiset lukemat ovat jo paikallaan. Katselen sitä jokaisen 68-sekuntisen aluksi.

Jos kaikki muutokset ylittävät vuoden lopussa poikkeuksellisiksi määrittelemäni raja-arvot, oletan vetovoiman lain olevan totta. Jos mikään lukema ei ylity, syynä on Abrahamin mielestä varmaan se, että minulta puuttuu uskoa. Kohdistan uskon puutteen siinä tapauksessa erityisesti vetovoiman lakiin, ja tämä tuomio saavuttaa tuolloin mielessäni lakitermein ilmaistuna lainvoiman, eli siitä ei voi valittaa. Mutta ensin aion viettää epäilemättä hyväuskoisen vuoden.

Vetovoiman loki

Törmäsin kolme vuotta sitten käsitteeseen vetovoiman laki, kun luin kirjaa rahatta elämisestä. Olin jo aikaisemmin pannut merkille, että maailmankaikkeus näyttäisi toimittavan paahtoleipää sitä haluaville. Aloin kerätä todistusaineistoa.

  • Olin tonkinut valmiin pitsataikinan ja rotukarjan jauhelihaa, mutta juustoa ei tuntunut millään löytyvän. Kun sitten tulin siihen tulokseen, että pitsa on tehtävä seuraavana päivänä vaikka sitten sulatejuustosta, löysin illalla homehtumatonta juustoraastetta ja vielä reilun määrän juustoviipaleita. Samaan tapaan Ylellä tulleessa Ruoan pelastajat ‑sarjassa mies toivoo juustoja, koska niitä ei ole sillä hetkellä jääkaapissa. Sitten niitä löytyy, muun muassa muovikassillinen juustoraastetta.

  • Oli ilta ja olin väsynyt. Ajattelin, että voisin paistaa ankanrintaa, jos olisi perunoita. Niitä löytyi viimeisestä roskapussista.

  • Onneli halusi jouluksi riisipuuroa. Tonkaisin avaamattoman maitotölkin juuri ennen joulua. Maito on aika harvinainen löytö. Olenkin jo nyt laittanut tilaukseen yhden purkin puoli vuotta päiväysvanhaa huoneenlämpömaitoa ja yhden purkin pari viikkoa päiväysvanhaa jääkaappimaitoa, vaikka tarvitsen ne vasta kahden viikon päästä.

  • Aina toive ei toteudu halutussa muodossa. Onneli oli haaveillut letuista. Löysin neljä pellillistä pannukakkua päiväkodin roskiksesta.

Isoja pannukakun palasia kolmen uunipellin leveydeltä.

Moni päiväkodin roskis päältä pannukakusta kaunis.

  • Siskoni Onniina pyysi pussilakanoita, koska koirat olivat kynsineet ne pilalle. Kun palasin kotiin, löysin roskiksesta kolme ehjää pussilakanaa. Seuraavalla kerralla koirat vaativat aluslakanoita. Löysin palaamisestani kolmen päivän päästä jämäkät puuvillaverhot. Kolmen päivän viive johtui ehkä siitä, että näin pystyin saunottamaan kankaat saman tien.
  • Onniina huomasi lehtijutusta, että olin löytänyt D-vitamiinia. Hän kysyi sitä koirallensa, mutta kalsiumia ei saisi olla samassa. Sanoin, että öljykapselit olisivat varmaan parhaita. Seuraavana yönä löysin tarvittavia kapseleita, ja niissä oli vielä päiväystäkin jäljellä.

  • Pesuaine loppui taloyhtiön pyykkituvassa, joten raahauduin hakemaan täydennystä kotoa. Poikkesin kuitenkin kesken matkan roskiksella. Sieltä pesuainetta löytyi vajaa paketti ja vieläpä hajusteetonta, jota pyrin käyttämään vuodevaatteille.

  • Olin vähän aikaa miettinyt, että tarvitsen kuvauksia varten Metro-lehden. Tuli se päivä, kun oli pakko alkaa kaivaa paperinkeräysastioita, mutta lehti tulikin sitä ennen vastaan sekajätepusseja tonkiessa.

  • Olin kaivannut kirjaa Puiden salattu elämä, koska halusin kirjoittaa siitä blogiin. Teos tuli vastaan kirjaston bestseller-hyllyssä. Tuolloin varauksia oli yli 600. (Koska kirja osoittautui erinomaiseksi, ostin sen myöhemmin.)

  • Kun kävin äitini luona viikko sitten, hän kysyi, onko minulla taas ristikoita tuomisena. Olihan minulla, mutta jäin miettimään, pystyykö roskis toimittamaan näin erikoista tavaraa kerta toisensa jälkeen. Tänään aamulla, kun makasin lattialla (koska en halunnut vetää puoleeni Onnelin nuhaa), huomasin alhaalta päin katsoessani lehtipinossa tuttua ruudukkoa. Siinä oli Onnen helpot ristikot ja pari muuta vähän täytettyä ristikkolehteä, joiden tonkimisesta minulla ei ollut mitään muistikuvaa.

  • Harmittelin pihalla, että olin unohtanut kiinnittää heijastimen takkiini. Muutaman askeleen jälkeen löysin maasta komean heijastimen.

  • Olin miettinyt pari päivää aikaisemmin, että tarvitsen päivätöihin muovitaskuja. Niitä löytyi parikymmentä.

  • Olin menossa lakkiaisiin. Samalla viikolla löysin jonkun vanhoja yo-onnittelukortteja. Yhteen ei ollut kirjoitettu mitään, joten sen pystyi käyttämään sellaisenaan.

  • Dyykkikaverini Timo harmitteli, että kananmunia ei enää löytynyt entiseen malliin. Tongimme parin päivän päästä Kalliossa toistakymmentä kananmunaa. Tänä vuonna olimme Timon kanssa vappudyykillä Töölössä. Kokeilin paria tyhjää mämmituokkosta ja sanoin, etten ollut vielä saanut mämmiä koko vuonna. Lopulta asiasta tuli niin suuri pakkomielle, että maistelin samalla dyykillä biojätteisiin kipattua mämmiä parin sormellisen verran. Kahden päivän päästä kävin poikkeuksellisesti päivätyökokouksessa ja katsastin ohikulkumatkalla erään asuntolan jäteastian. Kivenheiton päästä Hurstin ruokajonosta löytyi paitsi pari avaamatonta leipäpussia myös koskematon rasia mämmiä.

  • Olin vuosia sitten ostanut suuren määrän hammastahnaa varastoon. Varastot loppuivat tänä syksynä. Olin jo tonkinut joitakin tahnatuubiloita, joten päätin heittäytyä roskiksen antimien varaan. Sen jälkeen olen löytänyt vajaat pari litraa vajaat pari millilitraa vajaita hammastahnaputkiloita.

33 hammastahnaputkiloa pystyssä hammasharjapakkausten ympäröiminä.

Kuinkakohan monta hammastahnaa kaikkeus luulee olevansa minulle pystyssä? Hammasharjoja en ollut edes erikseen toivonut.

Olen tietysti autuaasti unohtanut ne kerrat, kun roskiksesta ei ole löytynyt toivomiani asioita. Aika harvoin tosin tietoisesti toivon yhtään mitään.

  • Vedenkeitintä etsin pitkään. Psyykkasin itseäni riimittelemällä: ”Näin myöhään yöllä dyykkiremmin Onni enää valvoo… Tältäkö se tuntuu, kun löytää toimivan… teevedenkeittimen?” Lopulta käyttökelpoisia keittimiä löytyi kolme. Sen koommin näitä laitteita ei ole roskiksella näkynyt, mutta ei niille ole ollut tarvettakaan.

Irrallisia tapauksia enemmän vetovoiman laista kertovat varmaan ne kerrat, kun olen esitellyt dyykkausta ulkopuolisille. En yleensä voi paljon vaikuttaa ajankohtaan, mutta paikan ja oman asenteeni pystyn valitsemaan.

  • Ylen Perjantain esittämän minidokkarin kuvausta varten esittämänä viikonloppuna päiväkodin jäteastiassa oli sopivasti lihapyöryköitä Onnenmyyrälle syötettäväksi. Kun niitä taas kuuden viikon päästä oli seuraavan kerran listalla, astiassa näkyi vain huikea kasa perunasuikaleita. Kuvausyönä roskikset olivat vakiotaloyhtiössäni melko tyhjinä, mutta jätteiden ruokapitoisuus oli hyvä, eli tilanne oli oikeastaan ihanteellinen. Toisesta paikasta saimme aina yhtä tyylikästä jätepuristinkuvaa. Jo muutaman päivän päästä tämä pitkäaikainen suosikkipaikkani oli lukkojen takana. Se harmitti alkuun, mutta toisaalta elämä helpottui, kun ei tarvinnut enää tehdä pitkiä yölenkkejä.
  • Enbuske, Veitola & Salmisen Salmisen aikataulussa ainoa vapaa rako oli maanantaina kello 16.30, joten se oli minulle pakkorako. Pelkäsin, että tuttu kuvauspaikka olisi tuolloin jo tyhjennetty. Siellä oli kuitenkin juuri sopivan niukasti ruokaa, koska dyykkauksesta oli tarkoitus saada vasta ensimakua. Löytyi myös juustoa, joten sain ”madafakin diarrea” -vitsiini tarvitsemani ”vähän kaikenlaista juustoo” -johdannon. Lisäksi juuri kyseisenä maanantaina päiväkodissa oli tarjottu jauhelihapihvejä, minkä seurauksena Roope söi dyykkipihvejä hyvällä ruokahalulla parhaaseen katseluaikaan. Ainoa pettymys oli se, että Sara Siepille eivät kelvanneet.

Onni Tonkija ja Roope Salminen tutkivat roskapussien sisältöä jätehuoneessa.

Roope Salmista taisi alkuun harmittaa se, että hän työntää nenänsä joka paikkaan.

  • Ukrainalaisen Novyi kanalin Заробітчани-matkailuohjelman kuvausryhmän oli määrä saapua juuri taloyhtiömme roskisten tyhjennyspäivänä. Olin koko viikon säästänyt roskia heitä varten. Vielä puoli kolmelta roskikset olivat täynnä sitä ja tätä itseään, mutta neljältä toimittajien saavuttua säiliöt olivat typötyhjiä. Lähdimme Töölöön, jossa olin viikko aikaisemmin saanut mukiinmenevän saaliin. Sekajäteastioita oli toistakymmentä, ja olimme juuri aloittaneet tutkimaan kahta ensimmäistä, kun roskakuski tuli hakemaan omiaan. Saalis oli heikohko, ja sekä minä että toimittaja saimme pienen haavan roskiksista. Tiimi oli matkanteosta äärimmäisen väsynyt, mutta halusin viedä heidät vielä Kallioon, jonka tilanteesta minulla ei ollut mitään tietoa. Siellä saimme yhdestä kohdasta kivasti ruokaa, joten pystyimme rakentamaan siedettävän illallisen löytösapuskasta. Seuraavasta paikasta löytyi asialliset Caterpillar-kengät, jotka toimittaja vaihtoi heti jalkaansa. Itse en edes noteerannut kenkiä roskiksessa, mutta toimittaja vaikutti olevan aidosti innoissaan. Kengät olisivat jääneet löytämättä, jos ensimmäinen paikka ja varapaikka eivät olisi pettäneet meitä.
  • Olin päivällä sanonut Helsingin Sanomien haastattelussa, että jos en söisi pelkkää dyykkiruokaa, ostaisin paljon kaurahiutaleita. Harmittelin, että nyt niitä ei juuri saa syödäkseen. Illalla roskiksesta löytyi lähes käyttämätön paketti luomukaurahiutaleita. Lehden kuvaajan kanssa ongelmaksi muodostuivat juuri tyhjennetyt jäteastiat. Yltäkylläisyyden puutteella oli se itseäni lämmittänyt seuraus, että kahden tunnin kiertely johti lopulta kuvien ottamiseen päivätyönantajani portailla. Kotimatkalla kaksinkertaistin saaliini tunnissa.

Sami Kero valokuvaa HEO-kansanopiston portailla dyykkisaaliinsa vieressä istuvaa Onni Tonkijaa.

Sami Kero ja kirjoittanut pikkaisen, kappelin edessä kuvatun saaliin kanssa.

  • Iltalehdenkin kanssa haasteena olivat juuri tyhjennetyt roskikset. Päädyimme vanhaan suosikkipaikkaani. Koska se oli nyt lukkojen takana, pyysin sisäänpääsyä ohikulkijoilta. He tunnistivat minut, ja siitä toimittaja sai kivan avauksen juttuunsa.
  • HEO-kansanopiston elokuvaopiskelijoiden kanssa roskikset olivat aika tyhjillään, vaikka olin yrittänyt hyödyntää HS:n kuvauksissa saamaani tietoa tyhjennysaikatauluista. Ehkä kuljetukset olivat pakkasen vuoksi lykkääntyneet vuorokaudella. Löytöjä tuli kuitenkin sopivasti, koska suunnilleen joka kolmas roskapussi sisälsi muutakin kuin roskaa. Oli hyväkin, että kierros loppui lyhyeen, koska alkoi pyryttää kuin saavista ripottelemalla. Lumesta tuli hieno lopetus pienoisdokumenttiin, joka valitettavasti ei ole julkisesti nähtävillä.

  • Viimeksi minua ovat kuvanneet Kallion lukion mediakurssin opiskelijat. Löysin muun muassa satakunta näytepakkausta liukuvoidetta sekä riisipaperia. Yksi opiskelija osasi onneksi opastaa minulle, mistä oli kyse, sillä en ollut aikaisemmin löytänyt kuin riisin paperia ja riisipaperivalaisimen. Riisipaperin vieressä oli ikään kuin tarjoiluehdotuksena tofu-kasvisnyyttejä, joita tietysti maistelin, koska suoraan roskiksesta syöminen on aina kuvauksellista. Muutenkin haluan näyttää kameroiden edessä hyvältä, joten olin jonkin verran pähkäillyt, minkä takin pukisin päälleni. Pari päivää ennen kuvauksia löysin roskiksesta trenssin. Hihasta puuttui nappi, joten ompelin siihen takin varanapin. Koska hiha oli rispaantunut ja takin takasauma oli revennyt huomaamattomasta paikasta ja koko vaate olisi kaivannut pesua, jätin takin lopuksi roskikseen. Dokkaria en ole nähnyt, mutta eiköhän sekin vielä eteeni tule, kun sitä tässäkin nyt toivon.

Koska Yle ei tajunnut patentoida dyykkidokkareita, olen pystynyt monistamaan konseptin. Joten hyvät medialinjojen opettajat, vielä olisi opiskelijaryhmille vapaana joitakin kuvausaikoja kevätlukukaudella! Vetovoiman lain ansiosta uskallan luvata varman onnistumisen. Tai ainakin osaan selittää jälkikäteen, miten vastoinkäymiset vain paransivat lopputulosta. Ehkä opiskelijatkin oppivat samalla haluamaan sitä, mitä he löytävät.

Ekonistin muistelmat

On surullista, että Leo Stranius joutuu julkaisemaan muistelmansa jo 44-vuotiaana. Ei vain ole mitenkään varmaa, että maailmassa enää kirjoitettaisiin kirjoja, kun Stranius olisi muistelmienkirjoitusiässä. Takakannen mukaan kirja kertoo, miten ”voisimme pitää sen kaikkein tärkeimmän – elämän, joka on harvinaista tässä suuressa universumissa”. Alkusanoissa Stranius kirjoittaa: ”Joskus kannattaa miettiä, mitä tekisi, jos tämä olisi elämän viimeinen kuukausi tai vuosi.”

Leo Stranius oman vaalipyöränsä vieressä ja Outi Alanko-Kahiluodon ja Tuuli Kousan vaalijulisteiden edessä.

Muistokuva vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjasta. Sipilä eikun Stranius jäi äänissä Alanko-Kahiluodon ja Kousan taakse.

Ekoistin muistelmat (Into, 2019) on tulenarka teos. Tai ainakin Onneli tuntui reagoivan kirjaan kuin olisin tuonut kotiin Elämäni turkistarhaajana tai Suomen koe-eläimet värikuvina. Syynä äkämyssyn päähän vetämiseen oli se, että Leo Stranius on viime vuosina keskittynyt elämän ylläpitämisessä lyhyeen aikaväliin pitkän aikavälin kustannuksella. Hankkinut siis jälkikasvua.

Straniuksen paljon kiinnostusta ja innoitusta herättänyt en pointe -hiilijalanjälki laskeutui tavallisen kanta-astujan tasolle viimeistään toisen lapsen synnyttyä. ”Pyristelin sitä vastaan, mutta luovuin ympäristöarvoista biologisen, sosiaalisen ja kulttuurisen paineen alla”, Stranius kirjoittaa lasten hankkimisesta. Tämä taitaa olla leomaisen diplomaattinen tapa sanoa, että onnellinen parisuhde perustuu kompromisseihin.

Samaan tapaan Yle Kioskin Timo Korven 1900-luvuille päätynyt päästöpaasto alkoi vuoden mittaan korventaa kumppania. Eikä Onnelikaan osaa nähdä ahneutena pitkäaikaista toivettaan toisesta koirasta. Perustelutkin ontuvat samaa tahtia Straniuksen ja hänen vaimonsa mietteiden kanssa: ”– – ajattelimme, että oma biologinen lapsi toisi leikkikaverin ensimmäiselle lapsellemme.”

Ekoistin muistelmat on paljolti myös ekoisin muistelmat. Isyydestä Stranius kirjoittaa avoimesti niin, ettei häntä tee yhtään mieli syyllistää lasten hankkimisesta. Hän on ”rangaistuksensa” jo saanut eikä vielä edes kokonaan sitä kärsinyt.

”Loma-ajat ja viikonloput tuntuvat usein raskaammilta kuin itse arki, jolloin saa olla töissä ja tehdä merkitykselliseltä tuntuvia töitä muiden aikuisten kanssa”, Stranius tilittää. ”– – oma rooli kotona tuntuu välillä joko kotiorjalta tai nonstop-ohjelmatoimistolta.” ”– – yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja perhe-elämän velvollisuuksien yhdistäminen on ollut vaikeampaa kuin kuvittelin.”

Kahden lapsen suoraan aiheuttamia päästöjä enemmän elonkehää onkin saattanut kuormittaa se, että yksi ympäristön puolesta väsymättä puhunut ääni on vaimentunut. Ei siis ole ehkä ihmekään, että perhe-elämä tuntuu kirvoittavan kirjan sapekkaimmat lauseet.

Näissäkin kohdissa kriittinen katse kääntyy kuitenkin kirjoittajaan itseensä, eikä hänellä totuttuun tapaan ole pahaa sanottavaa kenestäkään. Se on tietysti kustantajan kannalta harmillista, sillä kirjaa tuskin jaksavat lukea muut kuin Leo Straniuksesta valmiiksi kiinnostuneet. Siis me, jotka halusimme vihdoin tietää hänen toisen lapsensa nimen. (Jotta en syyllistyisi kapitalistiseen myynninedistämiseen, etsikää julkisista tietokannoista, kun uteliaisuutenne kuitenkin heräsi.)

Leon isä Pentti Stranius paljasti kirjan julkistamistilaisuudessa, että toimitusvaiheessa on karsittu koko joukko paperinmakuisia yksityiskohtia. Kyllä kirjassa silti vieläkin luetellaan poliittisia edesottamuksia Journalistissa ilmestyneen kolumnin ja Kumppaniin annetun haastattelun tarkkuudella. Toki kaikista 379 kolumnista ja 675 haastattelusta ei ole erillistä mainintaa.

Leo ja Pentti Stranius vierekkäin päät painuksissa.

Pentti ja Asiapentti Stranius Ekoistin muistelmien julkistuksessa Helsingin terminaalikirjasto Oodissa.

Mikä on muovannut Leo Straniuksen urbaaniksi, hyväntuuliseksi pentti linkolaksi? Ehkä se, että lapsuudessaan Stranius ajoi nurmikon lihasvoimatoimisella ruohonleikkurilla, käsinpesi farkkunsa padassa lämmitetyllä vedellä ja hörppi maakellarissa säilytettyä mehua pulloista, joiden kaulaan kasvoi homekerros.

Tai se, että äitipuoli heitti 13-vuotiaan Straniuksen ulos asunnostaan ja tämä joutui asumaan kaverin luona ja venyttämään penniä. Stranius osasi myös ”dyykata” syötävää aamuyöllä Hietalahden kauppahallin eteen jätetyistä ruokakuormista.

Vai onko vähään tyytymistä helpottanut se, että tietoliikennealalla hyväpalkkaisissa ja ‑optioisissa töissä vaurastunut Stranius saa taloudellista turvaa asuntosijoituksistaan?

Stranius itse selittää käyttäytymistään ”askeettisella hedonismilla”. Hänen mukaansa luopuminen ja pidättäytyminen ympäristön takia lisää myös henkilökohtaista hetkellistä nautintoa. Straniuksen pakonomaiselta vaikuttava ekoilu voikin siis todella olla pakonomaista: hän ei pysty luopumaan luopumisen tuottamasta mielihyvästä.

Askeettinen hedonismi näyttäisi Straniuksella perustuvan loputtomaan positiivisuuteen ja joustavaan näkökulmien vaihtoon, kykyyn selittää nautinnon puute nautinnoksi. Lukiessani aloinkin jo lämmitellä vanhoja arvelujani siitä, että Leo Stranius paljastuu vielä jonakin päivänä robotiksi. Kirja oli jo lähes lopussa, kun Stranius kertoo, mikä sai hänet aikuisiällä kyyneliin. Kyseinen tapaus oli Pariisin ilmastosopimuksen solmiminen.

Tällainen kyynelehtiminen ei vielä vakuuttanut minua, mutta parin sivun päästä saatoin huojentuneena palauttaa Straniuksen kuolevaisten joukkoon. Stranius näet oman kertomansa mukaan itki lohduttomasti Suomen luonnonsuojeluliiton valtuuston kokouksessa, kun ei sijaisuutensa päätteeksi tullutkaan valituksi liiton toiminnanjohtajaksi.

En kirjoittanut edellä ”tavallisten kuolevaisten joukkoon”, koska Stranius ei edes puolen lauseen ajaksi suostu katkeroitumaan äänestystuloksesta. Sen sijaan hän kehuu kilpakumppaninsa, joskin siitä voi pahalla tahdolla löytää yhden pitäkää tunkkinne ‑adjektiivin: ”Päivi Lundvallista liitto sai hyvän ja omannäköisen toiminnanjohtajan.”

Luonnonsuojeluliiton jälkeen odotti paluu Luonto-Liittoon. Nuorisojärjestö ei kuitenkaan tuntunut enää omalta, joten Stranius siirtyi lokakuussa 2017 Kansalaisareenan johtoon vapaaehtoistoiminnan pariin. Pitkä ura ympäristöjärjestöissä päättyi.

Vertauskuvallisesti työpaikan vaihtumisessa voisi nähdä saman, mistä kirjailija Jonathan Franzen kirjoitti vähän aikaa sitten. Franzen sanoo voivansa ajaa kymmenentuhatta mallinnusta päänsä sisällä, eikä yhdessäkään niistä saavuteta kahden asteen ilmastotavoitetta. Hänen mielestään toivottomien kamppailujen rinnalla meidän tulee taistella paikallisia, ratkaistavissa olevia ongelmia vastaan.

Mutta Leo Straniuksen mielestä toivottomuus on moraalitonta, eikä hän harrasta paheita. Huomenna hänestä tulee ilmastokonsultti. Kirjansa lopuksi Stranius sanoo aloittavansa nyt elämänsä seuraavan puolikkaan. Vähemmän optimistinen optimisti puhuisi edes jälkimmäisestä.

Jk. Koska Ekoistin muistelmia ei ole julkaistu äänikirjana, sitä ei voi kuunnella Straniuksen tapaan kaksinkertaisella nopeudella pyöräillessä. Kiireiselle voi sen sijaan suositella Kodin Kuvalehden vanhaa huolella tehtyä juttua, joka on omaelämäkertaa moniäänisempi.

Lisäys 18.11.2019. Äänikirja julkaistiin 15.11.

Zero waste on roskaa

Otso Sillanaukee, Suomen johtava zero waste -asiantuntija, katsoi kotimaahan palattuaan eteisensä lattiaa. ”Veri valahti kasvoilta ja jäin hetkeksi vain tuijottamaan alaspäin.”

Mikä häntä odotti? Karhukirje? Homekasvusto? Ruumis? Ei mikään näistä. Posti oli tuonut Sillanaukeen tilaaman Nature-lehden muoviin pakattuna. Sillanaukee sisuuntui, lähetti palautetta ja sai kohta lehtensä paperikuoressa. Sitä hän ei jäänyt pohtimaan, kuinka monta ohutta muovikäärettä voidaan valmistaa yhteen kirjekuoreen kulutetuilla luonnonvaroilla. Mutta zero wastessa ei olekaan tärkeintä tehdä hyvää vaan sitä, mikä tuntuu hyvältä.

Otso Sillanaukeen kirjaa Zero waste – jäähyväiset jätteille (S & S, 2018) on kääritty muoviin huomattavia määriä, sillä teoksesta tuli kirjastojen varausjonojen suosikki. Itse kirja on painettu veikeälle, kerrankin kierrätetyn näköiselle kierrätyspaperille sekä aaltopahvista tutulle neitseelliselle kraftlainerille. Kanteen ei ole päässyt zero wasten ilmeisesti tekstiilialalta napattu näppärä suomennos nollahukka.

Ikkunan välissä sanomalehtiä, tyhjiä elintarvikepakkauksia ja Zero waste -kirja, jonka otsikosta erottuvat sanat ”ero” ja ”aste”.

Zero wasten eli nollahukan ja negative wasten eli minus lupuksen välillä on enemmän kuin aste-ero. Keräsin viikon aikana tarpeettomiksi käyneet asiat lasin sisälle, kuten zero waste -piireissä on tapana. Sanomalehdet oli tilattu, kirja oli varattu ja fariinisokeripussi oli vuosia sitten ostettu. Kaikki muu oli jo kertaalleen käynyt jäteastiassa. Biojätteet pussitin kuvan takia; yleensä kippaan ne jonkun toisen vajaaseen pussiin.

Olisin varmasti ollut innoissani tästä kirjasta Sillanaukeen ikäisenä. Silloin toin kaupasta jauhelihaa mutta vein rasiat vanhemmilleni poltettavaksi. Ostin neljän kilon metallisen käsipainon, mutta käytin niittejä uudestaan (Sillanaukee suosii paperiliittimiä niittien ”kertakäyttöisyyden” takia). Kun lehdissä alettiin vähitellen puhua piilovirroista, tajusin keskittyneeni liiaksi omille silmilleni näkyvään.

Virtoihin viittaa Sillanaukeekin: ”Jokaisen panoksella on merkitystä, pienistä puroista syntyvät suurimmatkin virrat.” Tämän nollahukkalaisten keskeisen opinkappaleen huomasin vääräksi jo pienenä, kun kaavoitin saappaankannallani verkostoja kevään sulamisvesille. Kun ilma lämpeni, purot eivät kasvaneet virroiksi vaan ne kuivuivat. Jos pienillä teoilla olisi suuri vaikutus, niitä ei sanottaisi pieniksi.

Zero waste eli nollahukka tarkoittaa pyrkimistä siihen, että omassa taloudessa syntyisi mahdollisimman vähän jätettä. Tästä periaatteesta voidaan joustaa, jos muovijätteen sijasta kotona voidaan tuottaa puu-, pahvi-, paperi-, lasi- tai metallijätettä. Ideologiaan kuuluu myös välttää etikkahappoa ja ruokasoodaa eli natriumvetykarbonaattia hienostuneempia kemikaaleja. Lisäksi tärkeää tuntuu olevan minimalismi eli tavarapaljouden rajoittaminen. Tämä kuvaus on omani, koska Sillanaukeen kirja ei suoraan määrittele nollahukkaa, ei edes luvussa nimeltä ”Mitä on nollahukka?”.

Kyseisessä luvussa kyllä lukee: ”Minun tavoitteeni on elämälläni aiheuttamani kaatopaikkajätteen minimoiminen.” Se ei ole kummoinen tavoite, koska nyky-Suomessa kaatopaikkajätteen tuottaminen ei ole ihan yksinkertaista. Helpoiten se kai onnistuu jättämällä lasin kierrättämättä. Eikö Sillanaukee tiedä, että sekajäte menee Suomessa poltettavaksi, vai käyttääkö hän paheellisemmalta kuulostavaa kaatopaikkajäte-sanaa tahallaan? Kirjan lukuisat muut virheet lienevätkin sitten tuottamuksellisia.

”Me suomalaiset tuotamme noin 2,6 miljoonaa tonnia jätettä vuosittain. Tuotamme enemmän jätettä kuin kasvihuonekaasuja, mutta kannattaa muistaa, että jätehuolto tuottaa niitä myös.” Sillanaukee käyttää jostain syystä vuoden 2014 lukua, vaikka uudempiakin tilastoja olisi ollut. Joka tapauksessa suomalaisten kasvihuonekaasupäästöt olivat tuolloin 63 miljoonaa tonnia. (Jätehuollon hiilidioksidipäästöt olivat 2,2 miljoonaa tonnia, ja luku on pienentynyt vuosi vuodelta.)

”Kokonsa takia lentokoneet kuluttavat enemmän polttoainetta muihin liikennevälineisiin verrattuna, ja suurin osa polttoaineesta tarvitaan nousun ja laskun aikana.” Boeing 747 kuluttaa 5 gallonaa maililla, Silja Serenade 160 kilogrammaa merimaililla. Henkeä kohti laskettuna täysi 747 tarvitsee tietyllä matkalla vähemmän polttoainetta kuin kuljettajaa kuljettava henkilöauto.

”Maalämpö on uusiutuva ja käytännössä ilmainen energianlähde, joka tekee kodista omavaraisemman kulutetun energian suhteen.” Nyt saa lukija itse päättää, uskoako painettua sanaa vai päivystävää Suomi24-kommentaattoria: ”tyhjäkäynti on maalämmöllä sitä että konepyörii ja liikuttaa nesteitä ja käy ihan ilman rasitusta, sittenkun rasittuu eli lämpöä tarvitaan niin rupee pumput rasittumaan ja sähköä palaa…ottakaahan pojjaat selvää asiosta älkääkä kirjoittako mitä ette tiedä. luuletteko että maalämpö ilaseksi pyörii? voi voi….”

”Kaikki muovin keksimisen jälkeen tuotettu muovi on edelleen olemassa maapallolla, jossain muodossa.” Näinhän sen Greenpeace otsikoi, mutta on 91 prosenttiakin järkyttävän iso osuus.

”Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL on kieltänyt Suomessa BPA:n käytön tuttipulloissa ja niiden tuttiosissa.” THL on sosiaali- ja terveysministeriön alainen asiantuntijalaitos; päätös kieltämisestä tehtiin EU-tasolla.

”Biomuoviin lisättyjen ainesosien vuoksi se on myös laadultaan huonompaa eikä kestä rasitusta tai esimerkiksi vettä samalla tavalla kuin tavallinen muovi, vaan alkaa ennakoimattomasti hajota ja vapauttaa partikkeleita kosketuksissa olevaan tuotteeseen.” Biomuovi on yläkäsite, johon kuuluu biohajoavien muovien lisäksi perinteisten muovien kaltaiset biopohjaiset muovit.

”Monet take-away-astiat eivät ole kierrätettäviä, vaikka niin saattaisi luulla. Pahviset kahvimukit vuorataan edelleen muovipohjaisella pinnoitteella, etteivät ne vuotaisi.” Ovatko kirjan esikuvat niin vahvasti Yhdysvalloissa, että edes kierrätyksen alkeita ei osata lukijalle selostaa? Suomen kartonkikierrätyksessä muovi on osattu erottaa jo vuosikymmeniä. Kirja ei vastaa Iltalehden toimittajan ymmärrettävään odotukseen: ”– – koska kyseessä on suomalainen opus, sen vinkit ovat taatusti meille soveltuvia.”

”Pahvi- ja paperijätteen voi käyttää kotona esimerkiksi lasten kanssa askarteluun tai takan sytyttämiseen.” Askartelu on kannatettavaa uudelleenkäyttöä. Seuraavaksi jätehierarkiassa tulee kuitenkin kierrätys, ei energiana hyödyntäminen. Jätteiden polttaminen takassa on kyseen- tai pikemminkin pöyristyksenalaista, kun puun pienpoltto aiheuttaa Suomessa puolet pienhiukkaspäästöistä ja parisataa ennenaikaista kuolemaa vuodessa.

”Lyijykynät eivät nimestään huolimatta onneksi sisällä lyijyä vaan grafiittia, joka on maatuvaa, samoin kuin kynien valmistukseen käytetty puu.” Ei tuottaisi Helsinki läheskään niin hiilidioksidipitoista kaukolämpöä, jos hiili todella maatuisi.

”Toisin kuin imurointi, ei harjaaminen pöllytä pölyä ympäri huonetta siivouksen yhteydessä. Nollahukkakodin pölyt voi muutenkin kompostoida biojätteiden mukana.” Arkijärjellä ajateltuna imuri teki harjaamiselle sen, mitä savupiippu sai aikaan savupirtille. Koska arkijärkeilyllä ei voi korvata tutkimustietoa, varmistin asian Hengitysliiton sisäilma-asiantuntijalta. Hän kannatti pölyä sitovia menetelmiä, joihin ei kuulu harja mutta nykyaikaisella suodattimella varustettu imuri kuuluu. Vähän savupirttiä nuoremmista taloista kompostiin voisi pölyn mukana päätyä DDT:tä. Pölyssä voi olla myös BBP:tä, DBP:tä, DEHA:ta, DEHP:tä, DIBP:tä, HBCD:tä, HHCB:tä, MeP:tä, TDCPP:tä ja TPHP:tä, ainakin suurempi kuin nolla -hukka -kodeissa.

Kemikaalien kanssa zero waste -ajattelijat ovat hukassa. Sillanaukee antaa kirjassaan kotitekoisen putkenavaajan ohjeen: ”Sekoita suola ja ruokasooda keskenään. Kaada ensin neljäsosa seoksesta suoraan viemäriin. Lämmitä etikka pannussa höyryäväksi ja kaada puolet viemäriin suolaseoksen päälle. Anna vaikuttaa sen aikaa, kun kiehautat veden. Veden kiehahdettua kaada se kokonaan viemäriin. Toista tarvittaessa, kunnes viemäri ei enää ole tukossa.”

Menetelmä ei vaikuta ihan jätteettömältä, koska käyttämättä jää kolme neljäsosaa suolan ja ruokasoodan seoksesta sekä puolet lämmitetystä etikasta. Suolan merkitystä voi vain arvailla. Teoriassa sillä voisi ehkä avata jäätymällä tukkiutuneen putken. Ruokasooda ja etikka taas reagoivat keskenään, ja tuloksena on hiilidioksidia, joka tuottaa varmasti vaikuttavia kuplia. Jos kotitekoinen putkenavaaja johonkin perustuu, niin kiehuvaan veteen. Tehokkaammin rasvaa kuitenkin liuottaa kaupallisen putkenavaajan sisältämä natriumhydroksidi (kaksi kemikaalia vähemmän kuin kotitekoisessa!). Vähiten ympäristöä ja eniten ihmistä kuormittavaa on avata ja puhdistaa hajulukko käsin.

Käytetty kondomi ja Zero waste -kirja, jonka kannessa näkyvät sanat ”ro” ja ”ast”.

Epäjohdonmukaisia ihmisiä on hauska piikitellä. Jätekokoelmassani oli kondomikin, toisin kuin zero waste -piireissä on tapana. Lasiroskikseen ei ilmeisesti olekaan tarkoitus kerätä kaikkia jätteitä vaan jonkinlainen näyttävä valikoima, mieluiten pieneltä näyttävä.

Kun tosiasioilla ja todellisuudella ei ole niin väliä, nollahukkailun sanoma ymmärrettävästi vetoaa: ”Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että voisin elää yksinkertaisemmin ja ympäristöystävällisemmin tinkimättä elämänlaadusta. – – Nollahukkaelämäntyyli oli konkreettinen vastaus kysymyksiini siitä, mitä minä voisin tehdä ilmastonmuutokselle ja miten voisin edistää kestävää kehitystä omassa elämässäni.”

Jos sivuutetaan jatkuvasta viherpesusta kutistuneet ja haalistuneet sanat ”ympäristöystävällinen” ja ”kestävä kehitys”, jäljelle jää kaksi paljastavaa ilmausta: ”tinkimättä elämänlaadusta” ja ”konkreettinen vastaus”. On oireellista, että Sillanaukee on korvannut zero wasten viiden R-sanan litaniassa refusen eli kieltäytymisen toisella K-alkuisella, kanna mukana. Maapallon tilasta huolestuneet ihmiset haluavat ilmeisesti uskotella itselleen, että he voivat säilyttää nykyisen elintasonsa, kun he näkevät tekevänsä jotain ympäristön puolesta. Lopputulos on surkuhupaisa.

Biojätteitä säilytetään ”epämukavien hajujen” vuoksi pakastimessa, vaikka toisaalla surkutellaan laitteen suurta sähkönkulutusta. Omaa energiaa ei säästellä, kun etsitään kaupassa tarratonta hedelmää. Viitseliäs löytää bambuhammasharjan – ja osaa hankkiutua siitä eroon: ”Harjakset pitää vain ennen varren kompostoimista irrottaa pihdeillä ja selvittää, sopivatko ne muovinkeräykseen.”

Se pitää kuitenkin muistaa, että lentokoneeseen otettu oma haarukka saatetaan takavarikoida Balilla. Teräksinen vesipullo on sen sijaan monessa paikassa sallittu: ”Tämä kuva on otettu Singaporen lentokentältä ja olen käyttänyt vastaavia Suomen, Thaimaan, Japanin ja Indonesian lentokentillä.”

Kun on käynyt maailman zero visible waste -pääkaupungissa Singaporessa, matkalaukun tunnistetarra on kuin designroska sekajätteille ja toimittajille varatussa lasipurkissa. Sanoinko jo, että jätteettömyyteen minua motivoi ilmastonmuutoksen hidastaminen?

”Kokemasi epämukavuus ei ole riittävä peruste olla tekemättä valintoja – se että esimerkiksi kannat omaa kangaskassia ja juomapulloa mukanasi tai keräät kaatopaikkajätteitäsi omaan purkkiin on pieni hinta siitä hyödystä, joka siitä koituu yhteiselle ympäristöllemme”, Sillanaukee kirjoittaa. Hiilijalanjälki näyttää niin paljon paremmalta, kun saa hiottua pois jätteiden muodostaman liikavarpaan.

Jatkettu ilo on moninkertainen ilo

Jumala sanoi vastaluoduille ihmisille: ”Sitten on vielä nämä kaksi asiaa. Kumpi teistä haluaa pissata seisaal…”

”Minä! Minä!” Aatami huusi innoissaan.

Siihen Jumala: ”No Eeva saa sitten moninkertaiset orgasmit.”

Laotse sattui paikalle: ”Älä viitsi, Jumala! Olet surullisen kuuluisa siitä, että haluat miesten keskittyvän sotimiseen ja uusien sotilaiden siittämiseen. Varmaan jo täyttä päätä kehittelet pakkomiellettäsi edistäviä kirurgisia säännöksiä. Tiedät vallan hyvin, että Eeva sai helpommat moninkertaiset orgasmit.”

Jos valitaan umpimähkään suomalainen mies ja nainen saunapuhtaassa hekumassa, on miltei varmaa, että tässä on pari, joka tulee samanaikaisesti: miehen orgasmi ja siemensyöksy. Eihän meillä muusta puhuta.

”Laki on niitä varten, jotka eivät muuten ymmärrä kuten orgasmi, jos ei muuten arvaa lopettaa”, seksuaalisuutta suoraviivaistaa Isännöitjisä Suomi24:ssä. ”Kun Saili oli niellyt Tonin orgasmin, tämä kallisti Sailin selälleen limenvihreälle nukkamatolle ja alkoi hyväillä Sailia”, siemensyöksyä sievistelee Kia Walli kirjassa Avokadopastaa. ”Peniksen omistavilla henkilöillä orgasmi, eli voimakas fyysinen ja psyykkinen kokemus, ja siemensyöksyt liittyvät hyvin kiinteästi toisiinsa”, osoittaa Nyt ajanmukaisten käsitteiden muttei ikiaikaisten tosiasioiden hallintaa.

Siitä, että paita ja peppu on aina nähty yhdessä, ei vielä seuraa sitä, että ne eivät voisi esiintyä erikseen. Monilla miehillä on kokemus siitä, kun pitkän jyystämisen jälkeen siemensyöksy tulee ilman mainittavaa orgasmia. He ovat jo havainneet, että siemensyöksy ja nautinnolliset lihassupistelut ovat toisistaan erilliset tapahtumat. Moniorgasmisuudessa näitä supisteluja opitaan saamaan ilman väistämätöntä siemensyöksyä ja tähän liittyvää halujen lopahtamista.

Tiesin miehen moniorgasmisuudesta jo teininä – ei kiitos peruskoulun vaan kiitos Mbnetistä imuroimani SEX201.ZIP-tiedoston eli Janne-sedän seksikoulun. Tieto ei kuitenkaan siirtynyt taidoksi, sillä Jannella ei tainnut olla asiasta omakohtaista kokemusta. Sama vika oli reilut kymmenen vuotta myöhemmin vastaan tulleessa Rakel Liekin Hyvän olon seksissä. Ensi käden tietoa löysin vasta Mantak Chian ja Douglas Abrams Aravan kirjasta Moniorgasminen mies (Basam, 2015).

Moniorgasminen mies -kirja heijastuu peilissä loputtomaksi jonoksi.

Moniorgasminen mies.

Miehen moniorgasmisuuteen tarvitaan ensin käden taitoa. Itsetyydytyksen aikana pitää oppia tunnistamaan siemensyöksyä edeltävät tuntemukset. Hankaussähkön tuottaminen on lopetettava ennen rajaa, jolta ei ole paluuta, kuten termin ovat Jukka-Pekka Lilja ja Teemu Suuntamaa Moniorgasmiseen mieheen suomentaneet. Itse puhun myös lopun alusta.

Lopun alku vastaa sitä rakennustyömaan viimeistä pitkää piippausta, jonka jälkeen räjähtää. Jannen ja Rakelin oppaat epäonnistuivat siksi, että niiden pohjalta aloin polkea sytytyslankaa siinä vaiheessa, kun mitään ei ollut enää tehtävissä. Moniorgasminen mies tosin kehottaa tässä tilanteessa vahinkojen minimoimiseksi painamaan välilihassa sijaitsevaa ”miljoonan kultarahan pistettä”, mutta sanoisin, että ei maksa vaivaa.

Jos mies pysähtyy paljon ennen lopun alkua, mitään pahaa ei tapahdu. Reunalle ehtii kyllä. Jos sen sijaan vaginaalisessa seksissä lipsahtaa reunan yli, homma menee ”päin vittua”. Ejakulointi on toki yleensä miellyttävä tapahtuma, mutta sen jälkeen mies makaa haluttomuuden kuilun pohjalla.

Avain miehen nautinnolliseen seksiin on kyky päästä lähelle lopun alkua ilman, että raja ylittyy. Jo pelkästään tämä taito lisää nautintoa huomattavasti. Moninkertaisiin orgasmeihin tarvitaan vielä yksi temppu: jos rajamuodollisuutena supistelee häpyluu-häntäluulihasta eli pubococcygeusta, vihreä kaista kohti siemensyöksyä menee kiinni ja seksituristi kokee nautinnollista värähtelyä peräsuolensa ympärillä. Moniorgasminen mies käyttää nimitystä pc-lihas, mutta jotta juttu ei mene liian kliiniseksi ja tuloksena ole liian kliini seksi, puhun hähälihaksesta.

Hähälihas löytyy keskeyttämällä virtsavirta. Pidän oman lihakseni kunnossa sulkemalla aina tarpeen tultua virtsa-ukseni noin viisi kertaa. MTV:n haastattelema (nais)seksuaalineuvoja ei suosittele virtsasuihkun katkomista lantionpohjan lihaksilla, koska se ”vaikuttaa virtsaamisen säätelyjärjestelmään”. Ylen Sex & Sånt -ohjelman (nais)seksuaaliterapeutin mukaan suihkun pidättäminen ei ole hyväksi vessassa istuessa. Moniorgasmisen miehen mukaan harjoittelusta pitää pidättyä kirvelyä aiheuttavan tulehduksen ajaksi.

Olen nyt kolmen vuoden ajan vaikuttanut seisaaltani virtsaamisen säätelyjärjestelmään poikki ja pönttöön -menetelmällä ilman havaittavia sivuvaikutuksia. Saatan kyllä tehdä parikymmentä hähäliikettä myös, jos huomaan erektion, siis itsessäni. Hähälihaksen harjoittaminen ilman vastusta sen sijaan tuntuu yhtä mielekkäältä kuin penkkipunnerrus pelkällä tangolla (ei sillä, että penkki muuttuisi yhtään houkuttelevammaksi painoja lisäämällä).

Minulta taisi mennä pari kuukautta hähäharjoittelun aloittamisesta siihen, että opin supistamaan lihasta oikealla hetkellä ja ohjaamaan itseni pois ejakulaatiokaistalta päin orgasmia. Aika olisi varmaan lyhentynyt viikkoihin ahkerammalla märkäharjoittelulla.

Peilissä loputtoman Moniorgasminen mies -kirjajonon vieressä valokuvaaja osoittamassa objektiiviaan katsojaa kohti.

Moniorgasmiset miehet.

Jotkut väittävät, että moninkertaiset orgasmit ovat laimeampia kuin tavanomainen siemensyöksyorgasmi. Etenkin alkuun näin voi olla. Moniorgasmisen miehen ehkä tärkeimpiä opetuksia onkin se, että moniorgasmi voi tuntua erilaiselta kuin moni orgasmi. Moniorgasmissa ei voi olla samanlaista antaa mennä -meininkiä kuin siemensyöksyorgasmissa. Toisaalta siemensyöksyyn liittyy useimmiten pelkkä sukuelinorgasmi. Kokovartalo-orgasmi voi tällöin jäädä yksiorgasmiselta mieheltä kokonaan kokematta. Lisäksi seksissä on paljon muutakin nautittavaa kuin orgasmi, ja sen kokemiseen moniorgasmisuus antaa jatkoaikaa.

Terveyskirjasto määrittelee ennenaikaiseksi siemensyöksyksi sen, että ”mies laukeaa lähes aina ennen kuin hän itse tai hänen partnerinsa sitä haluaa”. Luulisi, että tämä määritelmä sisältää 99 prosenttia yksiorgasmisista miehistä. Kuka haluaa keskeytettyä yhdyntää, olkoonkin että keskeytystä on edeltänyt orgasmi? Terveyskirjasto esittää yhdeksi ratkaisuksi häpyluu-häntäluulihasta: ”Joillakin miehillä lihaksen puristaminen pitkittää siemensyöksyn tuloa, joillakin lihaksen rytminen kouristaminen ja rentouttaminen estää siemensyöksyn tulon.”

Moniorgasmisuus on ihmeellinen tekniikka, mutta se ei ole mikään ihmepilleri. Tekniikkaa pitää harjoitella, ja miehen on seksin aikana tarkkailtava itseään ja pidettävä päänsä kylmänä. Myös alapäätä on jäähdyteltävä hetki kunkin orgasmin jälkeen, jotta lopullinen raja ei ylittyisi. Kuitenkin jokainen orgasmi kasvattaa painetta niin, että seksuaalinen spiraali etenee vääjäämättä singulariteettiin.

Moniorgasmisen miehen mukaan kierteen voi katkaista ohjaamalla seksuaalienergiaa lihassupistuksilla ja mielellä selkärankaa pitkin ylös aivoihin (ja sieltä se pitää ohjata napaan varastoon koskemalla kielellä kitalakea). En ole tähän iso imu -harjoitukseen syvällisesti perehtynyt, koska en oikein tiedä, onko tässä energian siirtelyssä kyse mielikuvista, kielikuvista vai kuvitelmista.

Sen olen kyllä havainnut, että alapään paine voi ohjautua laajemman alueen lihasvärinäksi. Koko kehon orgasmit ovat moniorgasmisuuden kohokohtia. Minuutinkin kestävä värinä on mahdollinen, mutta se vaatii taitoa, kuten aallonharjalla surffailu yleensäkin.

Kirjassa esitetty Mantak Chian opetus yhdistää taolaisia harjoituksia nykyajan länsimaisiin arvoihin ja tieteeseen. Ihanteena on tantrisen ajattelun tavoin siemensyöksyttömyys. Siemensyöksyn nähdään vievän miehistä energiaa, ja varmasti näin jossain määrin onkin. Kirjoittaahan Jared Diamondkin teoksessaan Miksi seksi on hauskaa?: ”Siittiöiden tuotannosta on uroksille melkoisia kustannuksia; esimerkiksi ne madot joilla on siittiösolujen tuotantoa alentava mutaatio elävät pidempään kuin normaalit madot.” Sekin on mahdollista, että siemennesteen pidättämistä on aikoinaan alettu ihannoida siksi, että näin mies voi tyydyttää kaikki vaimonsa ja jalkavaimonsa.

Itse en syöksyttömyydestä perusta. Ensinnäkin aika harvoin saan seksistä tarpeekseni. Mieluummin lopetan huipulla ja keskityn sen jälkeen muihin asioihin kuin harjoitan tuntikaupalla tantraseksiä läkähtyen lopulta ”laakso-orgasmiin”. Muutaman moniorgasmin jälkeen syöksyn yleensä väkisin singulariteettiin. Olen siis oppinut ”kesyttämään valkoista tiikeriä” mutten osaa ajelehtia ”mikrokosmisella kiertoradalla”.

Lisäksi keskeytetty yhdyntä tuntuu jättävän eturauhasen ”tiloihin”. Moniorgasminen mies puhuu ”sinisistä palleista”. Kuten esimerkiksi seksologi Jukka Virtanen selittää kirjassaan 100 kysymystä miehestä ja seksistä, ennen ejakulaatiota tapahtuu emissio, jossa kiveksistä tulevat siittiöt ja rakkularauhasten erite kertyvät eturauhaseen. Muodostuvaa painetta pitäisi sitten taolaisittain hoitaa syvähengityksellä ja välilihan hieronnalla. Enpä taida jaksaa. ”Näitä kasseja ei tarvitse koskaan tyhjentää” -postaukseni ei ollut taolainen eikä tantrinen kirjoitus.

Erikoislääkärin mukaan ejakuloimattomuudesta ei ole varsinaisesti haittaa. Siemensyöksyjen sanotaan kuitenkin ehkäisevän eturauhassyöpää. Sitä ei kai ole selvitetty, voisiko terveyshyötyjen takana sittenkin olla siemensyöksyyn yhdistyvän orgasmin tarjoama eturauhashieronta.

Moniorgasmisuuden mielenterveyshyödyt ovat kuitenkin kiistattomat. Jos saisin nyt lausua jotain sille teinille, joka muutin opiskelija-asuntoon toistakymmentä vuotta sitten, sanoisin että vilkaisepa, mitä kaikkea voit löytää sieltä asuntolan jätepuristimen sisältä. Jos saisin kertoa vielä toisenkin asian, sanoisin että yritäpä puristaa sitä seksilihasta ennen lopun alkua.

Fregaanit nostivat hävikkiruoan kaikkien huulille

Alussa oli sanaleikki. Vuonna 1994 Ruokaa, ei aseita -aktivisti Keith McHenry oli vegaaniryhmän kanssa edmontonilaisessa ruokakaupassa tarkoituksenaan syödä aamupala maistiaisia hyväksi käyttäen. Ryhmä kuitenkin heitettiin ulos, kun kävi ilmeiseksi, että heillä ei ollut aikomustakaan ostaa mitään.

Seurue siirtyi kaupan taakse. McHenry sukelsi roskikseen ja löysi valtavan, parinsadan dollarin hintaisen tahkon ranskalaista juustoa. Vahapintainen juusto oli koskemattoman näköinen, eikä McHenry jaksanut edes nostaa sitä ylös jäteastiasta. Hän kutsui muut luokseen ja sanoi: ”To heck with being vegan, let’s be freegan!”

Sana alkoi levitä. Why Freegan? -julistus laajensi merkitystä ruoan hyödyntämisestä kaikenlaisen jätteen vähentämiseen ja kapitalismista vetäytymiseen. Lähimmäksi liikettä freganismi* kehittyi New Yorkissa. Siellä joukko aktivisteja siirtyi boikotoimaan yksittäisten yritysten sijasta koko järjestelmää. Tuloksena oli Freegan.info -sivusto vuonna 2003.

Sivuston ympärille rakentuneen freganismin tarinaa käy läpi dyykkari ja sosiologian jatko-opiskelija Alex V. Barnard kirjassaan Freegans – Diving into the Wealth of Food Waste in America (University of Minnesota Press, 2016). Kirjaa lukemalla pääsee kiinni paitsi fregaanien elämän- ja ajattelutapoihin myös kapitalistisen jätteentuotannon kylmään logiikkaan.

Freegans-kirja, jossa ihminen on kuvattu kaupan jäteastian äärellä, on kuvattu ihmisen edessä kaupan jäteastian äärellä.

Suomessa kaikki on pientä, ruokahävikkikin.

Dyykkarin tavallinen tarina lienee: olin nuori ja tarvitsin rahaa muuhun kuin ruokaan. Freegan.infon fregaanitkin olivat nuoria mutta lisäksi leimallisesti lapsettomia, naimattomia, collegen käyneitä valkoisia keskiluokkaisista tai sitä vauraammista kodeista. Osa fregaaneista oli imenyt radikalismin äidinmaidossa, osa kapinoi ympäristöään vastaan, ja osa halusi yksinkertaisesti välttää kuluttamista ja jätteiden tuottamista.

Fregaanien tavoitteena oli tulevaisuus, jossa yhteisöt saavat tarvitsemansa riistämättä ihmisiä, eläimiä tai maapalloa ja jossa kaikkien tarpeista huolehditaan. He uskoivat, että tätä näkyä kohti päästäisiin yrittämällä toteuttaa sitä saman tien mahdollisimman laajasti. Fregaanien tähtäimessä ei ollut henkilökohtainen eettinen tai ekologinen täydellisyys, sillä yhteiskunta pakottaa ihmisiä monenlaiseen pahaan. Tarkoituksena oli esittää isoille ihmisjoukoille käytännöllisiä vaihtoehtoja, joilla he voisivat rajoittaa tukeaan vahingollisille yhtiöille.

Suurin osa fregaaneista piti keskeisenä periaatteenaan eläinten oikeuksien kunnioittamista. Dyykatun lihan syöminen ei eettisesti ollut heille ongelma, koska niin tekemällä ei rahoita eläinten riistoa. Käytännössä kuitenkin lähes kaikki Barnardin haastattelemat fregaanit söivät vegaanisesti. Joillekuille se oli tapa, ja toiset epäilivät roskislihan turvallisuutta, mutta ennen kaikkea vegaanius oli monelle identiteetin peruspilari.

Fregaanien mielestä vegaanius ei riitä vaan se näyttäytyy eräänlaisena hyvin toimeentulevien ihmisten elintasokilpailuna. Hyttystä huolellisesti siivilöidessään vegaanit nielaisevat moninkertaiset muovipakkaukset, alipalkatut työläiset ja maanviljelyskoneiden lahtaamat eläimet. Kun vegaani ”äänestää rahoillaan” eläimettömien tuotteiden puolesta, hän tulee samalla tukeneeksi koko kapitalistista tuotantoketjua ja usein vielä suuryrityksiä, jotka valmistavat myös kaikkea muuta kuin vegaanisia tuotteita.

Fregaaneja puhuttelivat ajatukset ihmisen eläimellisyydestä ja paluusta luontoon. Monia viehätti näkemys siitä, että kaikki meni pilalle, kun ihminen alkoi viljellä maata ja nosti itsensä muun elämän yläpuolelle. Fregaanit kävivätkin mielellään keräämässä sieniä ja villivihanneksia, vaikka ne muodostivat mitättömän osan heidän ravinnostaan.

Keräilijä ei pyri hallitsemaan luontoa, toisin kuin viljelijä. Elintarvikekoneisto perustuu ennustettavuuteen ja standardeihin, kun taas dyykkauksessa on aina mukana sattuma ja yllätykset. Dyykkaamalla fregaanit pystyivät harjoittamaan luonnonmukaista keräilijän elämää kaupungissa, palaamatta luontoon. Fregaanien luonnolliseen elämäntapaan tarvittiin kuitenkin kapitalismin epäluonnollinen jätteentuotanto.

Missään ei epäluonnollisen käyttökelpoista jätettä ole yhtä helposti saatavilla kuin Freegan.infon kotikaupungissa New Yorkissa. Siellä jätepussit jätetään jalkakäytäville, ruokaa pois heittäviä kauppoja on valtavasti ja dyykkaus on käytännössä laillista. New Yorkissa dyykkari pystyy väitetysti valitsemaan haluamansa makuisen muffinin ja löytämään sen viidessä minuutissa.

Fregaanit valjastivat kaupungin jätteet todistusaineistoksi kapitalismin järjettömyydestä. He järjestivät ilta-aikaan avoimia roskakierroksia, joihin saattoi osallistua kymmeniä ihmisiä. Keskeisiä sääntöjä oli kolme: Etuoikeus annettiin niille, joiden nähtiin dyykkaavan todelliseen tarpeeseen. Ruoan sai omakseen vain, jos sitä ei pystytty hyödyntämään yhteisillä aterioilla. Pusseja ei saanut repiä auki, jotta kauppojen edustat säilyisivät siisteinä ja kauppojen edustajat myötämielisinä.

Roskakierroksilla oli lähes aina mukana median edustajia. Siten fregaanit olivat hylänneet dyykkaukseen usein liittyvän salamyhkäisyyden. Toimittajia eivät tosin kierroksilla kiinnostaneet kapitalismin vastaiset luennot ollenkaan niin paljon kuin jätteisiin liittyvien tabujen rikkoutuminen. Vaikka fregaanien kaikki viestinnälliset tavoitteet eivät toteutuneet, he saivat näyttävästi esille sen, että amerikkalainen yhteiskunta hylkää jätteeksi tolkuttomasti kaikkea käyttökelpoista. Freegans-kirjan varovaisen arvion mukaan fregaaneista tehdyt sadat jutut ovat todennäköisesti vaikuttaneet siihen, että ruokahävikki on noussut maailmanlaajuisen huomion kohteeksi.

Ruokahävikistä ko(h)kataan koko ajan enemmän, mutta miksi kirjoitan Barnardin mallin mukaisesti fregaaneista ikään kuin menneenä ilmiönä? Freegan.info on vielä hengissä ja roskakierroksia järjestetään yhä, mutta freganismin kulta-ajat ovat ohi.

Kaupat hermostuivat siitä, että niiden jätteitä eriteltiin viestimissä ja että mediahuomio sai yhä uusia ihmisiä kiinnostumaan dyykkauksesta. Tuloksena oli lukittuja jäteastioita, illasta varhaiseen aamuun siirrettyjä roskientuontiaikoja, tuhottuja tuotteita ja valkaisuaineessa kylvetettyjä elintarvikkeita.

Roskakierroksille alkoi ilmestyä ihmisiä, joita kiinnosti vain itselle kahmittu ilmainen syötävä ja jotka vähät välittivät ruoan jakamisesta saati kapitalismin vastustamisesta. Villivihanneskierroksille tuli väkeä, jonka tavoitteena oli myydä keräämiään kasveja. Yhteisillä dyykkiaterioilla kävi kerrasta toiseen vapaamaiskuttajia, jotka istuivat valmiiseen pöytään. Kasvava individualismi ja ryhmän sisäiset ristiriidat saivat suurimman osan fregaanien ydinjoukosta jatkamaan aktivismiaan muualla.

Paljon muutakin fregaanit tekivät. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta blogiin, luulen, etteivät koko blogosfääriin mahtuisi ne postaukset, jotka pitäisi kirjoittaa.

 


*Suomeksi seurataan usein alkukielistä kirjoitusasua ja puhutaan freeganeista. Tällöin hämärtyy yhteys vegaaniuteen, joten parempi suomennos on mielestäni fregaani. Tai ehkä voisi oikeasuomenkielisesti puhua ilmaistelusta, siis kapitalismin vastaisesta taistelusta, jossa pyritään huolehtimaan ravinnonsaannista osallistumatta rahatalouteen. Itse olen käyttänyt myös sanaa dykaani, kun olen kummastelijoille yrittänyt erottaa vegaanisen ruokavalion vegaanisesta elämäntavasta, joka ei nähdäkseni estä hylätyn lihan hyödyntämistä. (Viisainta olisi tietysti olla syömättä lihaa ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäni).

Puillakin on tunteet

Vegaaneilta tiedustellaan toisinaan, eikö kasveja sitten satu. Kysymys on vilpitön vain, jos kysyjä on ajattelematon, sillä eivät tuotantoeläimetkään pelkillä mineraaleilla elä. Asiayhteydestä irrotettuna kysymys on kuitenkin asiallinen. Miksi kivun tunteminen maailmankaikkeudessa perustuisi ihmisen luokitteluihin eri elämänmuodoista?

Kun lähdetään selvittämään kasvien tietoisuuden tasoa, on luontevaa kysyä ensin, mitä tuntevat kasvikunnan johtajat, puut. Siitä kertoo Peter Wohllebenin silmuja avaava ja järkeä puuhun takova kirja Puiden salattu elämä (Gummerus, 2016).

Puut on helppo esineellistää. Meidän näkökulmastamme ne ovat hitaita, suorastaan aivottomia. Puut miellyttävät tuotantoelämän telaketjuja ja liukuhihnoja, koska ne kasvavat itsenäisemmin kuin maissi tai sika eivätkä vastustele hyväksikäyttöään siinä määrin kuin sonni tai Mika.

Budjettileikkausten puuhaaja voi hyvin ottaa vaalimainoksen ajaksi syliinsä koiran, mutta kaikkihan me tiedämme, millainen surkimus on puunhalaaja. Siksi on oleellista, että Wohlleben pyrkii puiden tunteista kirjoittaessaan nojaamaan tutkimuksiin eikä tuntemuksiin. Hän kertoo meidän aikamme kielellä sen, mistä luonnonkansoilla on aina ollut aavistus.

Puiden salattu elämä -kirja puimakoneen hihnapyörällä. Etualalla puu.

Kapuloita talouden kylmiin rattaisiin. Taustalla puimakone Sampo.

Hyväksymme sen, että eläimillä, kuten norsuilla, on muisti, mutta meidän on vaikea uskoa sitä, että puutkin muistavat asioita. Ilman muistia lauhkean vyöhykkeen lehtipuut eivät kuitenkaan tietäisi, milloin niiden pitää puhjeta lehteen. Pelkkä korkea lämpötila ei riitä, sillä talvisinkin voi joskus olla lämmintä. Puun pitää siis osata laskea, että lämpimiä päiviä on riittävä määrä.

Lämpötilan ohella puiden pitää tarkkailla päivän pituuden muuttumista. Muuten ne voisivat sekoittaa kevään ja syksyn. Puiden näköaistia ei ole Wohllebenin mukaan vielä paikannettu, mutta se saattaa sijaita silmuissa. Vielä vähemmän on yhteisymmärrystä siitä, missä puut säilyttävät muistojaan. Vahva ehdokas ovat juuret, sillä ne pystyvät välittämään signaaleja ja niissä esiintyy samankaltaisia yksiköitä kuin eläimissä. Kasvien ja eläinten välinen raja saattaakin olla hämärtymässä.

Puiden tiedetään lähettävän ainakin hätäviestejä. Kun Afrikan savannien kirahvit iskevät kierreakasioiden kimppuun, nämä tuottavat lehtiin myrkyllisiä aineita. Samalla puista pääsee ilmaan varoituskaasu eteeni, minkä takia kirahvit joutuvat jättämään lähistön muutkin puut taakseen.

Hajuaineet laimenevat nopeasti, joten puiden pitää viestiä myös sähköisillä, senttimetrin sekunnissa kulkevilla signaaleilla. Juurten välityksellä eri puuyksilöt saavat tiedon esimerkiksi hyönteisten hyökkäyksestä. Viestintäverkostoa laajentaa kokonaisia metsiä yhdistävä sienirihmasto, wood wide web.

Puiden verkostoituessa vaihtuu kuulumisten lisäksi ravinteita. Puut auttavat toisiaan, sillä yhtenäinen metsä muodostaa suojaisan elinympäristön. Ystävät voivat olla ikuisia: Wohlleben on nähnyt pyökin, jonka runko oli kaadettu viitisensataa vuotta sitten ja jota sen lajitoverit yhä pitivät elossa toimittamalla sille sokeria. (Puita painoalustaksi tarvitseva taho epäilee Wohllebeniä epätieteellisestä puheesta ja kirjoittaa kantovanhusten ryöstävän naapureiltaan.)

Luonnontilaisessa metsässä 80 vuotta vanha pyökki on kirjan mukaan lyijykynän paksuinen puuvauva, jota sen 200-vuotiaat emopuut imettävät antamalla sille juurten välityksellä sokeria ja ravinteita. Hitaasti kasvaneen kahdeksankymppisen runko on sitkeää ja kestää siten sienitauteja ihan toisella tavalla kuin talousmetsässä korjuukypsä ikätoverinsa.

Wohlleben arvosteleekin toimia, joita kutsutaan ilmeisen virheellisesti metsänhoidoksi. Metsänhoitajien mielestä harva metsä kasvaa tehokkaammin kuin tiheä metsä. Puiden salatun elämän perusteella vaikuttaisi kuitenkin siltä, että harva metsä kasvaa tehokkaammin kuin tiheä metsä. Kun pyökit ovat vieri vieressä, biomassan ja puuaineksen tuotanto tehostuu, sillä puut jakavat vettä ja ravinteita yhteisen hyvän nimissä.

Harvennetun metsän puut saattavat kasvaa nopeasti, mutta ne joutuvat kohtaamaan sienet, tuhohyönteiset, auringon paahteen ja myrskytuulet yksin. Metsänhoitajien hakkuupuuhakkuus on sikäli ymmärrettävää, että samalla lailla toimivat valtionhoitajat: halutaan uskoa, että yhteiskunta menestyy parhaiten silloin, kun resursseja ei jaeta tasan ja vahvoille annetaan tilaa kasvaa holtittomasti.

Yhteiskunnasta metsänhoitoon on siirtynyt Wohllebenin mukaan myös ikuisen nuoruuden ihanne. Puut korjataan viimeistään 120-vuotiaina, vaikka puu olisi siinä vaiheessa vasta ohittanut kouluiän. Vanhoja puita kannattaisi suosia ilmastonmuutoksen torjumiseksi, sillä ne ovat nuoria tuotteliaampia: halkaisijaltaan metrin mittaiset puut muodostivat eräässä tutkimuksessa kolme kertaa niin paljon biomassaa kuin puolimetriset.

Puiden salattu elämä on ollut ansaitusti myyntimenestys. Sen soisi raivaavan tietä samalla tavalla kuin Peter Singerin Oikeutta eläimille 1970-luvulla. Ehkä tulevaisuudessa metsiä ei tarvitse puolustaa vetoamalla niiden virkistysarvoihin tai luonnon monimuotoisuuteen vaan voimme puhua yksinkertaisesti puiden oikeuksista tai kärsimyksestä. Siinä tilanteessa vannoutuneet vegaanitkin voivat joutua miettimään periaatteensa uusiksi.

Ystävällisen käytöksen kultainen kirja

Enpä olisi ikinä uskonut innostuvani kirjasta, jonka kannessa lukee Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa ja jonka ensimmäisen osan nimi on ”Ihmisten käsittelyn perusmenetelmät”. Huomaan kuitenkin jatkuvasti soveltavani kirjan ideoita.

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa -kirjan päällä yhdysvaltalaisia kolikoita ja HS Metro -lehden tekstiviestipalstaa.

Kansilehtien sisäpuolella kirjan nimi on vanhassa muodossa Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa. Oli nimi kumpi tahansa, sitä ei kannata ottaa ryppyotsaisen kirjaimellisesti. – Kirja ystävänkaupasta eli pyydettynä joululahjana, kuvausrekvisiitta Taloyhtiön jätepisteestä eli lahjana.

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa (WSOY, 2013) on turhan pitkä ja amerikkalaisystävällinen nimi, joten olen tottunut puhumaan tästä kirjaystävästäni Ystäväkirjana. Kirja on toki bisneshenkinen, mutta se on 1930-luvun lapsena ihan eri maata kuin tämän päivän johtajuuskirjallisuus. Nykyään bisneskirjoissa selostetaan jotain psykologista tutkimusta, jossa on keinotekoisella koeasetelmalla ehkä selvitetty jotain ihmisen biologisista reunaehdoista jossain tilanteessa. Dale Carnegie avustajineen sen sijaan luki muun muassa sata Theodore Rooseveltin elämäkertaa. Ystäväkirjasta paistaa ihmiskunnan yhteinen kokemus ja ikiaikainen viisaus.

Tyhjänpäiväisistä elämäntaito-oppaista voi joutua lukemaan sellaisia ajatelmia kuin ”hymyile, niin maailma hymyilee kanssasi”. Carnegie sanoo käytännössä aivan samaa mutta vyöryttää kirjan sivuille toistakymmentä esimerkkiä tai anekdoottia hymyn voimasta – ja saa vakuuttuneeksi.

Ystäväkirja soveltuu etenkin niille, jotka ovat liike-elämän palveluksessa, mutta se palvelee myös perhe-elämää. Kirjan tärkein parisuhdevinkki tulee heti alkuun: ”Älä arvostele, tuomitse tai valita.” Moittiminen saa toisen puolustuskannalle, eikä sillä ole ainakaan toivottua vaikutusta. Juuri kukaan ihminen ei näe vikaa itsessään, vaikka olisi kuinka väärässä. Kirjassa mainitaan Al Capone, ja viime aikojen Suomesta tulee esimerkkinä mieleen se, miten kiihkeästi saastuttajat ovat pesseet käsiään Itämeren likavesistä.

Arvostelun lopettaminen vaatii paljon harjoittelua. Jos siis selkäytimestä tulevat moitteet joskus ehtivät saada riidan leimahtamaan, kannattaa omat virheet myöntää heti ja painokkaasti. Carnegie kertoo, kuinka hän sekoitti radio-ohjelmassa New Hampshiren Concordin ja Massachusettsin Concordin. Eräs Concord, MA:ssa syntynyt rouva suivaantui lipsahduksesta ja lähetti Carnegielle tulikivikovan kirjeen. Carnegie päätti soittaa rouvalle ja pyydellä vuolaasti anteeksi erehdystään. Pian rouvankin oli esitettävä anteeksipyyntö omasta käytöksestään, sillä hänen tärkeydentunnettaan ei enää voinut ruokkia radioäänen oletettu typeryys vaan polttoaineeksi piti vaihtaa rouvan oma jalomielisyys.

Kun moittimisen lopettaa omalta osaltaan, parisuhteen kiistat suunnilleen puolittuvat. Jos lisäksi aina myöntää painokkaasti virheensä – olivatpa ne kuinka vähäpätöisiä tahansa – riitely kuihtuu alkuunsa. (Kestoriidanaiheissa, kuten siivoamisessa, myöntely ei tosin toimi loputtomasti, jos tyytyy katumaan syntejään pelkästään sanallisesti…)

Vanhaksi kirjaksi Ystäväkirja on huvittavan täynnä klikkausjournalistisia lukujen otsikoita: ”Yksinkertainen keino tehdä hyvä ensivaikutus”, ”Jollet tätä tee, joudut vaikeuksiin”, ”Helppo tapa tulla hyväksi keskustelijaksi”. (Hymyily, nimien muistaminen, kuuntelu. #säästyitklikkiytymiseltä) Carnegie ei kuitenkaan omasta mielestään tarjoile temppuja vaan uutta elämänasennetta. Hänen mukaansa kirjan periaatteet toimivat vain, jos ne tulevat suoraan sydämestä.

Ystäväkirja on Havahtumisen hengenheimolainen, vaikka niiden näkökulmat tuntuvat äkkiseltään päinvastaisilta. Havahtuminen kehottaa unohtamaan muiden miellyttämisen. Ystäväkirja neuvoo, miten muiden perimmäiset tarpeet otetaan huomioon. Havahtuminen kertoo, kuinka tullaan toimeen omien ajatusten kanssa. Ystäväkirja opettaa tulemaan toimeen niiden ihmisten kanssa, jotka eivät ole omaksuneet Havahtumisen periaatteita. Yhdessä kirjat ovat timanttinen parivaljakko, joka johdattaa ihmisenä olemiseen ja ihmisyyden ymmärtämiseen. Molempien pariin palaa yhä uudestaan.

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa on maailman tärkeimpiä kirjoja, mutta jos joku on eri mieltä, ei siitä kannata lähteä väittelemään. Mielipiteiden ristiriita ei nimittäin kirjan mukaan lopu väittelemällä vaan myötätuntoisella halulla ymmärtää toisen ihmisen näkökantaa. Kirja lainaa Ralph Waldo Emersonia: ”Jokainen tapaamani henkilö on jollakin tavalla minua ylempi. Ja siinä minä otan hänestä oppia.”

Dyykkarin puolen vuoden ruokalasku: 0 euroa

Dyykkaus vieroittaa rahasta. Kun aloitin dyykkauksen, ynnäilin usein mielessäni, kuinka paljon löydöistä olisi pitänyt maksaa kaupassa. Nykyään näin tulee tehtyä vain, jos löytää jotain erikoista. Enää tonkimiseen ei motivoi niinkään rahansäästö kuin se, että ei tarvitse osallistua rahatalouteen.

En ole kuitenkaan luopumassa rahasta. Sen huomasin selvästi kirjatessani muistiin kaikki menoni tammikuun alusta kesäkuun loppuun. Luettelen ne euron tarkkuudella välttämättömistä välttäviin.

yhtiövastike              940
sähkö                      80
puhelin                    18
asuntolainan lyhennykset 2247
lainan korot               13
lainakulut                 14

Näistä menoista on vaikea säästää, kun puolen vuoden sähkönkulutus on 217 kWh kahdelta hengeltä, puhelinlasku koostuu 96-prosenttisesti kuukausimaksuista ja asuntolainan korkoprosentti on oikeastaan korkopromille ja allekin.

lähiliikenteen liput (28 kpl) 47
kaukoliikenteen liput (4 kpl) 33
parturi (3 kertaa)            45

Menot aiheuttavat menoja. Pyrin taittamaan parin kilometrin matkat jalan, mutta välillä pitää matkustaa kauemmaksi nauttimaan taiteesta tai ihmissuhteista. Ihmissuhteiden nautinnollisuuden takaamiseksi pitää päälaen karvoitusta käydä välillä siistittämässä.

korkolaput (2 paria) 36
kenkävoide (2 kpl)   23

Suunnilleen kaiken, minkä tiedän kengistä, olen oppinut Monofixin Tonilta. Astuin ensimmäistä kertaa Tonin liikkeeseen, kun olin juuri hankkinut vajaat 300 euroa maksaneet kengät, joiden uskoin olevan minulle kaikin puolin täydelliset. Toni sanoi, että ovathan nuo ihan ok, mutta niissä on pahvinen välipohja. Tässä olisi 400 euron kengät, jotka kestävät helposti kymmenen vuotta, hän jatkoi. Niitä kenkiä tulikin sitten vuosien varrella ostettua, yleensä kunnon alennuksella.

Asioidessani Monofixin suutarinoijalla puoli tuntia ei yleensä ollut vielä kummoinenkaan aika, joten tehokkuuden nimissä pyrin hoitamaan monta asiaa samalla kertaa. Kun nyt keväällä olin viemässä kassillista kenkiä Monofixiin, liiketila olikin tyhjillään. Toni oli lopettanut! Tuntui kuin lähiomainen, jota olin käynyt katsomassa liian harvoin, olisi kuollut.

Vein yhdet jalkineet kenkäkauppa-korjaamon vanhalle miehelle. Korjaamon jäljiltä ylihintaisten korkolappujen pohjista irvisti vinoon lyötyjä nauloja ja toinen kenkä alkoi narista. Onneksi seuraavassa paikassa, Kinaporin suutarissa, työn laatu oli moitteetonta. Leppoisaa turinointia kiireisessä Kurvissa ei kuitenkaan ehditä toimittamaan, eikä siellä kukaan opeta arvostamaan tasokkaita kenkiä.

Neliosainen Nykysuomen sanakirja ja Miten elää ilman rahaa neliön muotoisessa hyllyssä.

Alkuvuoden tärkein kirjahankinta ja kirja hankkimattomuudesta.

kirjat (16 kpl)   71
lehti              5
jäsenyydet        83
hyväntekeväisyys 182

Tässä blogissa ei ole tapana kerskua ostoksilla, mutta poikkeus vahvistaa säännön (eli se siitä säännöstä[†]). Huomasin kirpputorin loppuunmyynnin, ja koska tykkään loppuunmyynneistä, astuin sisään. Löysin hyllystä Nykysuomen sanakirjan ja vein kirjapinon tiskille. Myyjä vilkasi silmäkulmallaan kassistani pilkistäneitä, ilmeisen tuttuja liukureita, jotka olin löytänyt kiinteistön roskiksesta. Nykänen lähti kuitenkin sopuhintaan euron nide.

Ote Nykysuomen sanakirjasta sanan ”tonkija” kohdalta.

Nykysuomen sanakirjassa on paljon keskeistä sanastoa, jota ei ole tuoreemmissa sanakirjoissa.

Kirjat lainaan yleensä ensin kirjastosta ja parhaat ostan sitten itselleni. Kustannusalaa voisin kyllä tukea enemmänkin, mutta kirjat vievät kotona tilaa eivätkä sähkökirjat herätä minussa minkäänlaista mielenkiintoa.

Hyväntekeväisyyteenkin voisin lahjoittaa nykyistä enemmän, mutta hyviä kohteita on harvassa. Raha ei tunnu ratkaisevan maapallon ongelmia, vaan se menee järjestöjen pöhinöintiin ja pöhöttäytymiseen. Amnestykin järjestää nykyään arpajaisia ja kohta varmaan pilkkikilpailuja. Hyödyllisiä lahjoituskohteita lienevät lyhyellä tähtäimellä Wikimedia-säätiö ja keskipitkällä tähtäimellä Luonnonperintösäätiö, mutta vielä ei ole vastaan tullut oikeasti pitkän tähtäimen säätiötä.

sauna (kerran viikossa) 60
olut (11 kpl)           81
drinkit (4 kpl)         25

Sauna ja olut liittyvät minulla toisiinsa vain siinä, että molemmat ovat tarpeetonta ylellisyyttä. Löylyhuoneessa on kyllä kätevä välillä varmistaa, ettei roskislöytöihin jää mitään elävää, ja pesutilassa on tilaa pestä löytöjä. Oluenjuontia taas olen nähnyt järkeväksi harjoitella, jos joka tapauksessa satun istumaan kapakassa.

konsertti 21
teatteri  18
komiikka  28

Vähiten tarpeellisiksi koin tällä kertaa maksulliset kulttuurielämykset. Kuvataide olisi listauksessani kärkisijoilla, mutta Museokortin maksaminen ei osunut tähän puolivuotiseen.

Kulutin puolessa vuodessa rahaa

4 070

euroa, ja siitäkin suurimman osan olin tuhlannut jo etukäteen ja nyt oli vain aika maksaa takaisin pankille ja fiat-järjestelmälle. Summa ei muutenkaan ole koko totuus elämästäni, sillä myös Onneli maksaa yhteisiä kulujamme: ilman kotivakuutusta tai Helsingin Sanomia tuskin voisin tuntea itseäni keskiluokkaiseksi. Lisäksi olen turvautunut saamiini lahjakortteihin ja muihin piffauksiin.

Jos juomia ei lasketa, ostin ruokaa alkuvuonna kokonaista nollalla eurolla. Samaan pystyy toki moni Yhdysvalloissa, eräs ihan dollareissakin. Ruoan hankin yli 90-prosenttisesti roskiksesta. Välillä saatan maistella Onnelin tuomaa tuoretta leipää tai sujauttaa vanhempieni ostoskärryyn Silmusalaattia tai Alpron kookospähkinäjuomaa. En kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi eritellä näiden ostosten maksuosuuksia, kun muut syövät minun hankkimiani ruokia paljon enemmän kuin minä muiden hankkimia.

Tomi Astikainen kuvaa kirjassaan Miten elää ilman rahaa (Into, 2015), kuinka hän eli neljä vuotta vapaaehtoisesti rahatta. Tien päällä dyykkausta kätevämpää on kuulemma jämien syöminen ravintolapöydistä, table diving. Dyykkari ei Astikaisen mukaan tee valintoja kuten kuluttaja, vaan sitä syödään, mitä sattuu löytymään.

Astikainen kehottaa tiukassa tilanteessa lähettämään avunpyynnön universumille ja luottamaan vetovoiman lakiin: se mitä kulloinkin toivomme, tupsahtaa eteemme. Astikainen on todennut lain toimivan kerta toisensa jälkeen. Hän uskoo sen liittyvän jotenkin Jungin esittelemään kollektiiviseen alitajuntaan.

Vetovoiman lain voi kumota vahvistusvinoumalla, mutta ajatus on siitä huolimatta puoleensavetävä. Kun viimeksi kysyin Onnelilta, mitä hän haluaisi roskikselta, vastaus oli: ”Paahtista!” Löysinkin lähes täyden pussin pehmoista kokojyväpaahtoleipää. Toissa kerralla, kun vastaus oli sama, paahtoleipä löytyi heti ensimmäisenä!

Tomi Astikainen ei suosittele täysin rahatonta elämää kenellekään, vaikka se auttaakin ymmärtämään omia tarpeita, haluja ja pelkoja. Rahaton kiertolainen elää väistämättä muiden ihmisten ylläpitämien rakenteiden varassa. Se saattaa ärsyttää niitä, jotka kuvittelevat elättävänsä itse itsensä. Mutta kun alkaa vältellä rahaa eikä enää osta kaikkea, saattaa oivaltaa kuinka riippuvaisia me olemmekaan luonnosta ja muista ihmisistä.

 


linkki kuollut, lue esimerkiksi Lintukodon kirjoitus kommentteineen

Kutsu minua, Ismael

Ei ihmisissä ole mitään perusteellisesti pielessä. Jos he saavat toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan he elävät sopusoinnussa maailman kanssa, he alkavat elää sopusoinnussa maailman kanssa. Mutta saatuaan toteutettavakseen sellaisen tarinan kuin sinun tarinasi, jonka mukaan he elävät riidoissa maailman kanssa, he elävät riidoissa maailman kanssa. Saatuaan toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan he ovat maailman valtiaita, he elävät kuin maailman valtiaat. Ja saatuaan toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan maailma on heidän voitettavakseen tarkoitettu vihollinen, he käyvät maailman kimppuun niin kuin vihollisen kimppuun käydään, ja on selvä että jonain päivänä heidän vihollisensa makaa vertavuotavana heidän jalkojensa juuressa, niin kuin maailma nyt makaa.

Näin puhuu Ismael, ihmiskunnan asioihin perehtynyt gorilla. Tai ei tietenkään puhu, koska gorillat eivät osaa puhua; Ismael kommunikoi telepaattisesti. Keskustelukumppaninsa hän on löytänyt lehti-ilmoituksella, jossa opettaja etsii oppilasta.

Daniel Quinnin Ismael (Tammi, 1998) on kaunokirjallinen vastine viimeksi arvostelemalleni Yuval Noah Hararin Sapiensille. Kumpikin pohtii ihmisyyden olemusta valaisevasti biologisesta näkökulmasta, mutta siinä missä Harari hahmottelee sivilisaatiolle useita tulevaisuudenkuvia, Quinnilla on vain yksi ratkaisumalli – ota tai jätä.

Ismael-romaanin kansikuvan gorilla kuvattuna käsipeilin kautta.

Suurenmoinen romaani kirjastosta, suurentava peili Taloyhtiön jätepisteestä.

Ismael jakaa ihmiset ottajiin ja jättäjiin. Maanviljelijät, kuten Kain, ovat ottajia. Metsästäjä-keräilijät ja paimentolaiset, kuten Abel, ovat jättäjiä. Se, että Kain murhasi Abelin, kuvaa kuinka ottajilla on ollut tapana valloittaa jättäjien maita mielensä mukaan.

Toinen jättäjien näkökulmasta kerrottu tarina on Ismaelin mukaan myytti tiedon puusta. Aadam eli ”ihminen” haukkasi puun hedelmää ja uskoi sen jälkeen pystyvänsä päättämään muiden olentojen elämästä ja kuolemasta. Moinen röyhkeys tiesi lähtöpasseja paratiisista ja ikuisen elämän eväämistä. Ihminen on siitä lähtien saanut viljellä maata otsa hiessä, ja nyt laji alkaa olla sukupuuton partaalla.

Mikä sai Aadamin syömään hedelmää? Häntä houkutteli Eeva, jonka nimi viittaa ”elämään”. Jättäjille väestön määrän sääntely on ollut aina keskeistä, mutta ottajat päättivät antautua rajattomalle kasvulle.

Aina kun ottajapariskunta puhuu siitä miten ihana olisi hankkia iso perhe, he käyvät uudestaan läpi kohtauksen hyvän- ja pahantiedon puun vieressä. He ajattelevat itsekseen: ”Totta kai meillä on oikeus lisätä elämää tällä planeetalla jos niin tahdomme. Miksi tyytyisimme neljään lapseen tai kuuteen? Voimme hankkia niitä vaikka viisitoista jos mieli tekee. Eihän meidän tarvitse kuin raivata taas satakunta hehtaaria sademetsää viljelykseen – ja vähät siitä vaikka joku kymmenen lajia katoaakin sen seurauksena.”

Ottajat ovat sentään joutuneet vähin erin säätämään jalustaansa matalammalle. He ovat jo tottuneet siihen, että heidän maailmansa ei ole maailmankaikkeuden keskipiste. He ovat lähestulkoon hyväksyneet senkin, että heitä ei ole luotu erikseen vaan että he ovat kehittyneet samasta alkulimasta kuin muutkin. Mutta siihen ottajat eivät suostu sopeutumaan, että heitä koskisi sama laki kuin kaikkea muuta elollista. Ismael on kirja tästä laista.

Ihminen on Ismaelin mielestä kuin lentohärvelin rakentaja, joka ilman minkäänlaista aerodynamiikan tietämystä yrittää uhmata painovoimalakia ja väittää koneensa kohta nousevan siivilleen, vaikka maanpinta lähestyy yhä uhkaavammin. Jättäjillä on ajan ja evoluution koettelema elämäntapa, mutta ottajilla ei ole hajuakaan siitä, miten pitäisi elää. Jättäjät kartuttavat tietoa siitä, mikä soveltuu ihmisille; ottajat siitä, mikä soveltuu tavaroille. (Helmet-kirjastojen halutuin tietokirja on jo yli vuoden ajan ollut Konmari, joka opettaa asettelemaan roinaa nätisti kaappiin ja roskikseen.)

Ismaelin juoni on ohut kuin Nokia 3310 hydraulisen puristimen jäljiltä, mutta toisaalta sen sisällä kerrottu tarina ihmiskunnasta on maailman kiehtovin, koska päähenkilöihin voi jokainen samaistua. Ismaelin sivut täyttävä vuoropuhelu on paikoin epäuskottavaa ja kauttaaltaan totista. Toisaalta sokraattinen keskustelu, väliin toisen osapuolen nyökyttelyksi kutistuvanakin, saattaa olla tehokkain tapa saada Quinnin johtoajatus perille. Jaana Kaparin suomennoksessa ärsyttää välillä pilkkujen pihtaaminen, mutta toisaalta hän varmasti ylittää alkukielisen esityksen kirkkaasti kirjoittaessaan, kuinka luonnon tuhoutumisesta on annettu ihmisille selitys, johon he ”tyytyvät”, tai oikeastaan ”tyyntyvät”.

Monille Ismael on filosofis-ekologinen merkkiteos, mutta jotkut suorastaan vihaavat sitä. Näennäisen tylsyyden ohella kirjassa puistattaa varmaan sen suora hyökkäys ”Kulttuuriäidin” antimia vastaan. Joku filosofi-sekologi onkin äitynyt etsimään Ismaelista jo puoliväliin mennessä kymmenen ajatusvirhettä. Harmi hänen puolestaan. Kun viisaus kutsuu, kannattaisi vastata avoimin mielin.