Fregaanit nostivat hävikkiruoan kaikkien huulille

Alussa oli sanaleikki. Vuonna 1994 Ruokaa, ei aseita -aktivisti Keith McHenry oli vegaaniryhmän kanssa edmontonilaisessa ruokakaupassa tarkoituksenaan syödä aamupala maistiaisia hyväksi käyttäen. Ryhmä kuitenkin heitettiin ulos, kun kävi ilmeiseksi, että heillä ei ollut aikomustakaan ostaa mitään.

Seurue siirtyi kaupan taakse. McHenry sukelsi roskikseen ja löysi valtavan, parinsadan dollarin hintaisen tahkon ranskalaista juustoa. Vahapintainen juusto oli koskemattoman näköinen, eikä McHenry jaksanut edes nostaa sitä ylös jäteastiasta. Hän kutsui muut luokseen ja sanoi: ”To heck with being vegan, let’s be freegan!”

Sana alkoi levitä. Why Freegan? -julistus laajensi merkitystä ruoan hyödyntämisestä kaikenlaisen jätteen vähentämiseen ja kapitalismista vetäytymiseen. Lähimmäksi liikettä freganismi* kehittyi New Yorkissa. Siellä joukko aktivisteja siirtyi boikotoimaan yksittäisten yritysten sijasta koko järjestelmää. Tuloksena oli Freegan.info -sivusto vuonna 2003. Sivuston ympärille rakentuneen freganismin tarinaa käy läpi dyykkari ja sosiologian jatko-opiskelija Alex V. Barnard kirjassaan Freegans – Diving into the Wealth of Food Waste in America (University of Minnesota Press, 2016). Kirjaa lukemalla pääsee kiinni paitsi fregaanien elämän- ja ajattelutapoihin myös kapitalistisen jätteentuotannon kylmään logiikkaan.

Freegans-kirja, jossa ihminen on kuvattu kaupan jäteastian äärellä, on kuvattu ihmisen edessä kaupan jäteastian äärellä.

Suomessa kaikki on pientä, ruokahävikkikin.

Dyykkarin tavallinen tarina lienee: olin nuori ja tarvitsin rahaa muuhun kuin ruokaan. Freegan.infon fregaanitkin olivat nuoria mutta lisäksi leimallisesti lapsettomia, naimattomia, collegen käyneitä valkoisia keskiluokkaisista tai sitä vauraammista kodeista. Osa fregaaneista oli imenyt radikalismin äidinmaidossa, osa kapinoi ympäristöään vastaan, ja osa halusi yksinkertaisesti välttää kuluttamista ja jätteiden tuottamista.

Fregaanien tavoitteena oli tulevaisuus, jossa yhteisöt saavat tarvitsemansa riistämättä ihmisiä, eläimiä tai maapalloa ja jossa kaikkien tarpeista huolehditaan. He uskoivat, että tätä näkyä kohti päästäisiin yrittämällä toteuttaa sitä saman tien mahdollisimman laajasti. Fregaanien tähtäimessä ei ollut henkilökohtainen eettinen tai ekologinen täydellisyys, sillä yhteiskunta pakottaa ihmisiä monenlaiseen pahaan. Tarkoituksena oli esittää isoille ihmisjoukoille käytännöllisiä vaihtoehtoja, joilla he voisivat rajoittaa tukeaan vahingollisille yhtiöille.

Suurin osa fregaaneista piti keskeisenä periaatteenaan eläinten oikeuksien kunnioittamista. Dyykatun lihan syöminen ei eettisesti ollut heille ongelma, koska niin tekemällä ei rahoita eläinten riistoa. Käytännössä kuitenkin lähes kaikki Barnardin haastattelemat fregaanit söivät vegaanisesti. Joillekuille se oli tapa, ja toiset epäilivät roskislihan turvallisuutta, mutta ennen kaikkea vegaanius oli monelle identiteetin peruspilari.

Fregaanien mielestä vegaanius ei riitä vaan se näyttäytyy eräänlaisena hyvin toimeentulevien ihmisten elintasokilpailuna. Hyttystä huolellisesti siivilöidessään vegaanit nielaisevat moninkertaiset muovipakkaukset, alipalkatut työläiset ja maanviljelyskoneiden lahtaamat eläimet. Kun vegaani ”äänestää rahoillaan” eläimettömien tuotteiden puolesta, hän tulee samalla tukeneeksi koko kapitalistista tuotantoketjua ja usein vielä suuryrityksiä, jotka valmistavat myös kaikkea muuta kuin vegaanisia tuotteita.

Fregaaneja puhuttelivat ajatukset ihmisen eläimellisyydestä ja paluusta luontoon. Monia viehätti näkemys siitä, että kaikki meni pilalle, kun ihminen alkoi viljellä maata ja nosti itsensä muun elämän yläpuolelle. Fregaanit kävivätkin mielellään keräämässä sieniä ja villivihanneksia, vaikka ne muodostivat mitättömän osan heidän ravinnostaan.

Keräilijä ei pyri hallitsemaan luontoa, toisin kuin viljelijä. Elintarvikekoneisto perustuu ennustettavuuteen ja standardeihin, kun taas dyykkauksessa on aina mukana sattuma ja yllätykset. Dyykkaamalla fregaanit pystyivät harjoittamaan luonnonmukaista keräilijän elämää kaupungissa, palaamatta luontoon. Fregaanien luonnolliseen elämäntapaan tarvittiin kuitenkin kapitalismin epäluonnollinen jätteentuotanto.

Missään ei epäluonnollisen käyttökelpoista jätettä ole yhtä helposti saatavilla kuin Freegan.infon kotikaupungissa New Yorkissa. Siellä jätepussit jätetään jalkakäytäville, ruokaa pois heittäviä kauppoja on valtavasti ja dyykkaus on käytännössä laillista. New Yorkissa dyykkari pystyy väitetysti valitsemaan haluamansa makuisen muffinin ja löytämään sen viidessä minuutissa.

Fregaanit valjastivat kaupungin jätteet todistusaineistoksi kapitalismin järjettömyydestä. He järjestivät ilta-aikaan avoimia roskakierroksia, joihin saattoi osallistua kymmeniä ihmisiä. Keskeisiä sääntöjä oli kolme: Etuoikeus annettiin niille, joiden nähtiin dyykkaavan todelliseen tarpeeseen. Ruoan sai omakseen vain, jos sitä ei pystytty hyödyntämään yhteisillä aterioilla. Pusseja ei saanut repiä auki, jotta kauppojen edustat säilyisivät siisteinä ja kauppojen edustajat myötämielisinä.

Roskakierroksilla oli lähes aina mukana median edustajia. Siten fregaanit olivat hylänneet dyykkaukseen usein liittyvän salamyhkäisyyden. Toimittajia eivät tosin kierroksilla kiinnostaneet kapitalismin vastaiset luennot ollenkaan niin paljon kuin jätteisiin liittyvien tabujen rikkoutuminen. Vaikka fregaanien kaikki viestinnälliset tavoitteet eivät toteutuneet, he saivat näyttävästi esille sen, että amerikkalainen yhteiskunta hylkää jätteeksi tolkuttomasti kaikkea käyttökelpoista. Freegans-kirjan varovaisen arvion mukaan fregaaneista tehdyt sadat jutut ovat todennäköisesti vaikuttaneet siihen, että ruokahävikki on noussut maailmanlaajuisen huomion kohteeksi.

Ruokahävikistä ko(h)kataan koko ajan enemmän, mutta miksi kirjoitan Barnardin mallin mukaisesti fregaaneista ikään kuin menneenä ilmiönä? Freegan.info on vielä hengissä ja roskakierroksia järjestetään yhä, mutta freganismin kulta-ajat ovat ohi.

Kaupat hermostuivat siitä, että niiden jätteitä eriteltiin viestimissä ja että mediahuomio sai yhä uusia ihmisiä kiinnostumaan dyykkauksesta. Tuloksena oli lukittuja jäteastioita, illasta varhaiseen aamuun siirrettyjä roskientuontiaikoja, tuhottuja tuotteita ja valkaisuaineessa kylvetettyjä elintarvikkeita.

Roskakierroksille alkoi ilmestyä ihmisiä, joita kiinnosti vain itselle kahmittu ilmainen syötävä ja jotka vähät välittivät ruoan jakamisesta saati kapitalismin vastustamisesta. Villivihanneskierroksille tuli väkeä, jonka tavoitteena oli myydä keräämiään kasveja. Yhteisillä dyykkiaterioilla kävi kerrasta toiseen vapaamaiskuttajia, jotka istuivat valmiiseen pöytään. Kasvava individualismi ja ryhmän sisäiset ristiriidat saivat suurimman osan fregaanien ydinjoukosta jatkamaan aktivismiaan muualla.

Paljon muutakin fregaanit tekivät. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta blogiin, luulen, etteivät koko blogosfääriin mahtuisi ne postaukset, jotka pitäisi kirjoittaa.

 


*Suomeksi seurataan usein alkukielistä kirjoitusasua ja puhutaan freeganeista. Tällöin hämärtyy yhteys vegaaniuteen, joten parempi suomennos on mielestäni fregaani. Tai ehkä voisi oikeasuomenkielisesti puhua ilmaistelusta, siis kapitalismin vastaisesta taistelusta, jossa pyritään huolehtimaan ravinnonsaannista osallistumatta rahatalouteen. Itse olen käyttänyt myös sanaa dykaani, kun olen kummastelijoille yrittänyt erottaa vegaanisen ruokavalion vegaanisesta elämäntavasta, joka ei nähdäkseni estä hylätyn lihan hyödyntämistä. (Viisainta olisi tietysti olla syömättä lihaa ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäni).

Lapsen päästöoikeuksien julistus

Mikä on maailman suurin ongelma? ”Se on kolmiosainen. Ympäristön tilan muuttuminen, ilmaston muutos ja luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen. Kaikki liittyvät yhteen isompaan ongelmaan, se on ehdottomasti ihmiskunnan suurin ongelma”, Touko Aalto vastaa Helsingin Sanomien haastattelussa. Edes vihreiden puheenjohtaja ei siis tohdi sanoa ääneen, että maailman suurin ongelma, johon kaikki muut tuhot liittyvät, on maapalloa kalvava ihmisten valtava, kasvava lukumäärä.

Ihmisessä on sellainen vika, että se lisääntyy ja täyttää maan. Meren se täyttää muovilla ja tyhjentää kaloista. Kivikehästä se pumppaa öljyn ja ilmakehään se dumppaa hiilen. Kaiken tämän keskellä se uhoaa, että maan päälle tarvitaan lisää sen omaa heimoa. Se ei tarkoita Hominidaea.

Suomessa on viime aikoina ahdistuttu siitä ilonaiheesta, että vastasyntyneiden määrä putoaa tänä vuonna todennäköisesti alle 50 000:n. Näin pieniä lukemia ei nähty koko viime vuosisadan aikana. Syntyvyydestä huolestuneilta suomalaisilta on selvästi jäänyt huomaamatta, kuinka yhteiskunnan robotisoituminen ja hornetisoituminen on huomattavasti vähentänyt sodankäynnissä uhrattavien urhojen tarvetta.

Lisäksi vauvakuumeessa on unohdettu maapallon kohoava lämpötila. Rikkaassa maassa yhden lapsen hankkimatta jättäminen säästää nimittäin Lundin yliopiston laskelman mukaan vuodessa 58,6 tonnia hiilidioksidipäästöjä vanhempaa kohti. Seuraavaksi eniten, 2,4 tonnia, omaa hiilikengännumeroa voi pienentää luopumalla autosta. Vuosittaiset hiilidioksidipäästöt saisivat olla enintään 2,1 tonnia, jotta maapallon lämpötila ei kasvaisi yli kahta astetta.

Aina olisi tietysti kiva, että päästövähennyksistä huolehtisi joku muu. Helsingin Sanomien artikkelissa yhden lapsen synnyttänyt ilmastoaktiivi ”haluaa ajatella”, että muitakin keinoja löytyisi kuin se, että kaikkien täytyisi miettiä lastensa määrää. Ilmastovanhemmat-yhdistyksen edustajan mielestä ”oikeanlainen” energiantuotanto, ”oikein” kohdistetut haittaverot ja ”riittävä” sähköautoinfrastruktuuri ovat selvästi olennaisempia kuin ”yksittäisen perheen” lapsiluku. Väestönkasvuun perehtynyt taloustieteilijä näkee Suomen väestömäärän vaikutuksen marginaalisena. Se taas sai mielipidekirjoittajan ehdottamaan ratkaisuksi, että jaetaan maailma viiden miljoonan tai tuhannen ihmisen porukoihin ja todetaan erikseen kunkin joukon vaikutus mitättömäksi. Idea ei oikeastaan ole uusi, sillä ilmastovanhempi ehti jo jakaa ihmiskunnan yksittäisiin perheisiin.

Greenpeacen ilmastoasiantuntija Kaisa Kosonen ajatteli vielä joitakin vuosia sitten, ettei hän ilmastonmuutoksen takia halua hankkia lapsia. Nyt hän on perustellut kummatkin vauvansa Ylelle sillä, että hän näkee toivon merkkejä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Itse en ole nähnyt juurikaan edistystä. Ehkä Kososelle on tikittänyt kello samalla, kun minä olen uumoillut aikapommia.

Ihmisen päätä esittävä kipsiveistos muovipussien seassa.

Liiat ihmiset hukkuvat meriin ja meret hukkuvat muoviin. Kuva Taloyhtiön jätepisteestä maaliskuulta 2014.

Hesarin jutussa lasten hankkiminen todetaan kahteen otteeseen henkilökohtaiseksi asiaksi. Oikeasti mikään ei voi olla yhteiskunnallisempaa kuin toiminta, joka tuottaa yli 24 kertaa enemmän päästöjä kuin paheksuttu yksityisautoilu. Ennenaikaisen lapsenpäästön oikeudet pitäisikin maksimoida ja turhanaikaisen lapsen päästöoikeudet minimoida. Jotkut kuitenkin katsovat asiakseen paheksua aborttia, ikään kuin maailmassa olisi huutava pula parkuvista vauvoista, erityisesti ei-toivotuista vauvoista.

Toivottomista vauvoista on kesällä ollut esillä paavinkin suojelusta nauttinut 11-kuukautinen Charlie Gard. Charlie oli ennen kuolemaansa pitkään hengityskoneessa, koska hän ei pystynyt tuottamaan DNA:n rakennuspalasia nukleotidejä eivätkä hänen vanhempansa pystyneet hyväksymään geeniensä ilmeistä yhteensopimattomuutta. Elämään kykenemättömän Charlien hengissä pitämiseksi kerättiin yli miljoona puntaa.

Pitäisikö tässä elämän kehästä vieraantuneessa maailmassa lähteä hakemaan viisautta jo muinaisilta roomalaisilta? Seneca on Areiopagi-verkkolehden mukaan kirjoittanut: ”Lyömme raivopäiset koirat hengiltä, teurastamme uhmakkaan ja kesyttömän härän ja asetamme sairaiden eläinten päät pölkylle, etteivät ne tartuta laumaa. Merkillisen muotoiset sikiöt surmaamme ja hukutamme lapset, jos ne ovat syntyneet rampoina tai hirviömäisinä. Mutta ei ole suuttumuksen vaan järjen asia erottaa hyödyttömät terveistä.”

Lista on nykyihmisen mielestä pöyristyttävä. Me sivistyneet länsimaalaiset toteutammekin sitä vain osittain. Olemme toki viime aikoina teurastaneet uhmakkaan härän, estäneet lintuinfluenssasta sairaita eläimiä lopullisesti tartuttamasta laumaa, surmanneet merkillisen muotoisia sikiöitä ja antaneet lasten hukkua Välimereen, jos ne ovat syntyneet rampautuneeseen yhteiskuntaan tai hirviömäisen diktaattorin hallitsemaan valtioon. Mutta raivopäisiä koiria emme lyö tietenkään hengiltä, jos omistaja ei lyö vartiointia laimin.

Suomalaisten syntyvyydestä ei ole mitään syytä olla huolissaan. Maailma ei tarvitse jälkikasvua 1,7 lasta synnyttävältä ja 8,5 tonnia päästävältä suomalaisäidiltä yhtään enempää kuin 7,6 lasta ja 0,1 tonnia päästävältä nigeriläisäidiltä. Suomalaiset eivät lopu, sillä Suomi on nykyään kuin Ruisrock: sisään tulee niin paljon kuin vain suostutaan ottamaan, ja muut, mahdollisesti neuvokkaatkin pyrkijät joutuvat rajavartioston käännyttämiksi. Työvoimapulaakaan ei tarvitse pelätä. Jos työn hinta yhtään uhkaa nousta, pakolaiskiintiötä voidaan suurentaa. Hädänalaisten auttaminen onkin tullut keskustan ja kokoomuksen sydämelle nyt, kun talouskasvu on nytkähtänyt liikkeelle.

Hiilidioksidipäästöjen välttäminen ei motivoi edes ilmastoaktivisteja, joten syitä lapsettomuuteen kannattaa etsiä samasta suunnasta kuin lapsellisuudenkin syitä: itsekkyydestä. Haluan omalla, rajallisella ajallani synnyttää jotakin luovaa ja ainutlaatuista enkä tehdä uusia lapsia, jotka on jo niin nähty.

Lapsen kasvattaminen itsenäiseksi vie parikymmentä vuotta. Sinä aikana ehtii yhteiskunta tai ainakin avokätinen sosiaaliturvajärjestelmä hyvin romahtaa, eikä sellaisessa tilanteessa lapsen ruokkiminen ole enää helppoa kuin hernekeittopurkin avaaminen. Voi niitä, jotka noina päivinä ovat raskaana tai imettävät!

Vielä vaikeampi olisi silti kestää sitä, että maailma pysyisikin horjuen pystyssä ja lapsi oppisi seisomaan omilla jaloillaan ja ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Yhteiskunta kun kuitenkin työntäisi noihin jalkoihin maihinnousukengät ja käsiin kokispullon niin kuin Eppu Normaalin kappaleessa Hipit rautaa.

Puillakin on tunteet

Vegaaneilta tiedustellaan toisinaan, eikö kasveja sitten satu. Kysymys on vilpitön vain, jos kysyjä on ajattelematon, sillä eivät tuotantoeläimetkään pelkillä mineraaleilla elä. Asiayhteydestä irrotettuna kysymys on kuitenkin asiallinen. Miksi kivun tunteminen maailmankaikkeudessa perustuisi ihmisen luokitteluihin eri elämänmuodoista?

Kun lähdetään selvittämään kasvien tietoisuuden tasoa, on luontevaa kysyä ensin, mitä tuntevat kasvikunnan johtajat, puut. Siitä kertoo Peter Wohllebenin silmuja avaava ja järkeä puuhun takova kirja Puiden salattu elämä (Gummerus, 2016).

Puut on helppo esineellistää. Meidän näkökulmastamme ne ovat hitaita, suorastaan aivottomia. Puut miellyttävät tuotantoelämän telaketjuja ja liukuhihnoja, koska ne kasvavat itsenäisemmin kuin maissi tai sika eivätkä vastustele hyväksikäyttöään siinä määrin kuin sonni tai Mika.

Budjettileikkausten puuhaaja voi hyvin ottaa vaalimainoksen ajaksi syliinsä koiran, mutta kaikkihan me tiedämme, millainen surkimus on puunhalaaja. Siksi on oleellista, että Wohlleben pyrkii puiden tunteista kirjoittaessaan nojaamaan tutkimuksiin eikä tuntemuksiin. Hän kertoo meidän aikamme kielellä sen, mistä luonnonkansoilla on aina ollut aavistus.

Puiden salattu elämä -kirja puimakoneen hihnapyörällä. Etualalla puu.

Kapuloita talouden kylmiin rattaisiin. Taustalla puimakone Sampo.

Hyväksymme sen, että eläimillä, kuten norsuilla, on muisti, mutta meidän on vaikea uskoa sitä, että puutkin muistavat asioita. Ilman muistia lauhkean vyöhykkeen lehtipuut eivät kuitenkaan tietäisi, milloin niiden pitää puhjeta lehteen. Pelkkä korkea lämpötila ei riitä, sillä talvisinkin voi joskus olla lämmintä. Puun pitää siis osata laskea, että lämpimiä päiviä on riittävä määrä.

Lämpötilan ohella puiden pitää tarkkailla päivän pituuden muuttumista. Muuten ne voisivat sekoittaa kevään ja syksyn. Puiden näköaistia ei ole Wohllebenin mukaan vielä paikannettu, mutta se saattaa sijaita silmuissa. Vielä vähemmän on yhteisymmärrystä siitä, missä puut säilyttävät muistojaan. Vahva ehdokas ovat juuret, sillä ne pystyvät välittämään signaaleja ja niissä esiintyy samankaltaisia yksiköitä kuin eläimissä. Kasvien ja eläinten välinen raja saattaakin olla hämärtymässä.

Puiden tiedetään lähettävän ainakin hätäviestejä. Kun Afrikan savannien kirahvit iskevät kierreakasioiden kimppuun, nämä tuottavat lehtiin myrkyllisiä aineita. Samalla puista pääsee ilmaan varoituskaasu eteeni, minkä takia kirahvit joutuvat jättämään lähistön muutkin puut taakseen.

Hajuaineet laimenevat nopeasti, joten puiden pitää viestiä myös sähköisillä, senttimetrin sekunnissa kulkevilla signaaleilla. Juurten välityksellä eri puuyksilöt saavat tiedon esimerkiksi hyönteisten hyökkäyksestä. Viestintäverkostoa laajentaa kokonaisia metsiä yhdistävä sienirihmasto, wood wide web.

Puiden verkostoituessa vaihtuu kuulumisten lisäksi ravinteita. Puut auttavat toisiaan, sillä yhtenäinen metsä muodostaa suojaisan elinympäristön. Ystävät voivat olla ikuisia: Wohlleben on nähnyt pyökin, jonka runko oli kaadettu viitisensataa vuotta sitten ja jota sen lajitoverit yhä pitivät elossa toimittamalla sille sokeria. (Puita painoalustaksi tarvitseva taho epäilee Wohllebeniä epätieteellisestä puheesta ja kirjoittaa kantovanhusten ryöstävän naapureiltaan.)

Luonnontilaisessa metsässä 80 vuotta vanha pyökki on kirjan mukaan lyijykynän paksuinen puuvauva, jota sen 200-vuotiaat emopuut imettävät antamalla sille juurten välityksellä sokeria ja ravinteita. Hitaasti kasvaneen kahdeksankymppisen runko on sitkeää ja kestää siten sienitauteja ihan toisella tavalla kuin talousmetsässä korjuukypsä ikätoverinsa.

Wohlleben arvosteleekin toimia, joita kutsutaan ilmeisen virheellisesti metsänhoidoksi. Metsänhoitajien mielestä harva metsä kasvaa tehokkaammin kuin tiheä metsä. Puiden salatun elämän perusteella vaikuttaisi kuitenkin siltä, että harva metsä kasvaa tehokkaammin kuin tiheä metsä. Kun pyökit ovat vieri vieressä, biomassan ja puuaineksen tuotanto tehostuu, sillä puut jakavat vettä ja ravinteita yhteisen hyvän nimissä.

Harvennetun metsän puut saattavat kasvaa nopeasti, mutta ne joutuvat kohtaamaan sienet, tuhohyönteiset, auringon paahteen ja myrskytuulet yksin. Metsänhoitajien hakkuupuuhakkuus on sikäli ymmärrettävää, että samalla lailla toimivat valtionhoitajat: halutaan uskoa, että yhteiskunta menestyy parhaiten silloin, kun resursseja ei jaeta tasan ja vahvoille annetaan tilaa kasvaa holtittomasti.

Yhteiskunnasta metsänhoitoon on siirtynyt Wohllebenin mukaan myös ikuisen nuoruuden ihanne. Puut korjataan viimeistään 120-vuotiaina, vaikka puu olisi siinä vaiheessa vasta ohittanut kouluiän. Vanhoja puita kannattaisi suosia ilmastonmuutoksen torjumiseksi, sillä ne ovat nuoria tuotteliaampia: halkaisijaltaan metrin mittaiset puut muodostivat eräässä tutkimuksessa kolme kertaa niin paljon biomassaa kuin puolimetriset.

Puiden salattu elämä on ollut ansaitusti myyntimenestys. Sen soisi raivaavan tietä samalla tavalla kuin Peter Singerin Oikeutta eläimille 1970-luvulla. Ehkä tulevaisuudessa metsiä ei tarvitse puolustaa vetoamalla niiden virkistysarvoihin tai luonnon monimuotoisuuteen vaan voimme puhua yksinkertaisesti puiden oikeuksista tai kärsimyksestä. Siinä tilanteessa vannoutuneet vegaanitkin voivat joutua miettimään periaatteensa uusiksi.

Ystävällisen käytöksen kultainen kirja

Enpä olisi ikinä uskonut innostuvani kirjasta, jonka kannessa lukee Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa ja jonka ensimmäisen osan nimi on ”Ihmisten käsittelyn perusmenetelmät”. Huomaan kuitenkin jatkuvasti soveltavani kirjan ideoita.

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa -kirjan päällä yhdysvaltalaisia kolikoita ja HS Metro -lehden tekstiviestipalstaa.

Kansilehtien sisäpuolella kirjan nimi on vanhassa muodossa Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa. Oli nimi kumpi tahansa, sitä ei kannata ottaa ryppyotsaisen kirjaimellisesti. – Kirja ystävänkaupasta eli pyydettynä joululahjana, kuvausrekvisiitta Taloyhtiön jätepisteestä eli lahjana.

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa (WSOY, 2013) on turhan pitkä ja amerikkalaisystävällinen nimi, joten olen tottunut puhumaan tästä kirjaystävästäni Ystäväkirjana. Kirja on toki bisneshenkinen, mutta se on 1930-luvun lapsena ihan eri maata kuin tämän päivän johtajuuskirjallisuus. Nykyään bisneskirjoissa selostetaan jotain psykologista tutkimusta, jossa on keinotekoisella koeasetelmalla ehkä selvitetty jotain ihmisen biologisista reunaehdoista jossain tilanteessa. Dale Carnegie avustajineen sen sijaan luki muun muassa sata Theodore Rooseveltin elämäkertaa. Ystäväkirjasta paistaa ihmiskunnan yhteinen kokemus ja ikiaikainen viisaus.

Tyhjänpäiväisistä elämäntaito-oppaista voi joutua lukemaan sellaisia ajatelmia kuin ”hymyile, niin maailma hymyilee kanssasi”. Carnegie sanoo käytännössä aivan samaa mutta vyöryttää kirjan sivuille toistakymmentä esimerkkiä tai anekdoottia hymyn voimasta – ja saa vakuuttuneeksi.

Ystäväkirja soveltuu etenkin niille, jotka ovat liike-elämän palveluksessa, mutta se palvelee myös perhe-elämää. Kirjan tärkein parisuhdevinkki tulee heti alkuun: ”Älä arvostele, tuomitse tai valita.” Moittiminen saa toisen puolustuskannalle, eikä sillä ole ainakaan toivottua vaikutusta. Juuri kukaan ihminen ei näe vikaa itsessään, vaikka olisi kuinka väärässä. Kirjassa mainitaan Al Capone, ja viime aikojen Suomesta tulee esimerkkinä mieleen se, miten kiihkeästi saastuttajat ovat pesseet käsiään Itämeren likavesistä.

Arvostelun lopettaminen vaatii paljon harjoittelua. Jos siis selkäytimestä tulevat moitteet joskus ehtivät saada riidan leimahtamaan, kannattaa omat virheet myöntää heti ja painokkaasti. Carnegie kertoo, kuinka hän sekoitti radio-ohjelmassa New Hampshiren Concordin ja Massachusettsin Concordin. Eräs Concord, MA:ssa syntynyt rouva suivaantui lipsahduksesta ja lähetti Carnegielle tulikivikovan kirjeen. Carnegie päätti soittaa rouvalle ja pyydellä vuolaasti anteeksi erehdystään. Pian rouvankin oli esitettävä anteeksipyyntö omasta käytöksestään, sillä hänen tärkeydentunnettaan ei enää voinut ruokkia radioäänen oletettu typeryys vaan polttoaineeksi piti vaihtaa rouvan oma jalomielisyys.

Kun moittimisen lopettaa omalta osaltaan, parisuhteen kiistat suunnilleen puolittuvat. Jos lisäksi aina myöntää painokkaasti virheensä – olivatpa ne kuinka vähäpätöisiä tahansa – riitely kuihtuu alkuunsa. (Kestoriidanaiheissa, kuten siivoamisessa, myöntely ei tosin toimi loputtomasti, jos tyytyy katumaan syntejään pelkästään sanallisesti…)

Vanhaksi kirjaksi Ystäväkirja on huvittavan täynnä klikkausjournalistisia lukujen otsikoita: ”Yksinkertainen keino tehdä hyvä ensivaikutus”, ”Jollet tätä tee, joudut vaikeuksiin”, ”Helppo tapa tulla hyväksi keskustelijaksi”. (Hymyily, nimien muistaminen, kuuntelu. #säästyitklikkiytymiseltä) Carnegie ei kuitenkaan omasta mielestään tarjoile temppuja vaan uutta elämänasennetta. Hänen mukaansa kirjan periaatteet toimivat vain, jos ne tulevat suoraan sydämestä.

Ystäväkirja on Havahtumisen hengenheimolainen, vaikka niiden näkökulmat tuntuvat äkkiseltään päinvastaisilta. Havahtuminen kehottaa unohtamaan muiden miellyttämisen. Ystäväkirja neuvoo, miten muiden perimmäiset tarpeet otetaan huomioon. Havahtuminen kertoo, kuinka tullaan toimeen omien ajatusten kanssa. Ystäväkirja opettaa tulemaan toimeen niiden ihmisten kanssa, jotka eivät ole omaksuneet Havahtumisen periaatteita. Yhdessä kirjat ovat timanttinen parivaljakko, joka johdattaa ihmisenä olemiseen ja ihmisyyden ymmärtämiseen. Molempien pariin palaa yhä uudestaan.

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa on maailman tärkeimpiä kirjoja, mutta jos joku on eri mieltä, ei siitä kannata lähteä väittelemään. Mielipiteiden ristiriita ei nimittäin kirjan mukaan lopu väittelemällä vaan myötätuntoisella halulla ymmärtää toisen ihmisen näkökantaa. Kirja lainaa Ralph Waldo Emersonia: ”Jokainen tapaamani henkilö on jollakin tavalla minua ylempi. Ja siinä minä otan hänestä oppia.”

Dyykkarin puolen vuoden ruokalasku: 0 euroa

Dyykkaus vieroittaa rahasta. Kun aloitin dyykkauksen, ynnäilin usein mielessäni, kuinka paljon löydöistä olisi pitänyt maksaa kaupassa. Nykyään näin tulee tehtyä vain, jos löytää jotain erikoista. Enää tonkimiseen ei motivoi niinkään rahansäästö kuin se, että ei tarvitse osallistua rahatalouteen.

En ole kuitenkaan luopumassa rahasta. Sen huomasin selvästi kirjatessani muistiin kaikki menoni tammikuun alusta kesäkuun loppuun. Luettelen ne euron tarkkuudella välttämättömistä välttäviin.

yhtiövastike              940
sähkö                      80
puhelin                    18
asuntolainan lyhennykset 2247
lainan korot               13
lainakulut                 14

Näistä menoista on vaikea säästää, kun puolen vuoden sähkönkulutus on 217 kWh kahdelta hengeltä, puhelinlasku koostuu 96-prosenttisesti kuukausimaksuista ja asuntolainan korkoprosentti on oikeastaan korkopromille ja allekin.

lähiliikenteen liput (28 kpl) 47
kaukoliikenteen liput (4 kpl) 33
parturi (3 kertaa)            45

Menot aiheuttavat menoja. Pyrin taittamaan parin kilometrin matkat jalan, mutta välillä pitää matkustaa kauemmaksi nauttimaan taiteesta tai ihmissuhteista. Ihmissuhteiden nautinnollisuuden takaamiseksi pitää päälaen karvoitusta käydä välillä siistittämässä.

korkolaput (2 paria) 36
kenkävoide (2 kpl)   23

Suunnilleen kaiken, minkä tiedän kengistä, olen oppinut Monofixin Tonilta. Astuin ensimmäistä kertaa Tonin liikkeeseen, kun olin juuri hankkinut vajaat 300 euroa maksaneet kengät, joiden uskoin olevan minulle kaikin puolin täydelliset. Toni sanoi, että ovathan nuo ihan ok, mutta niissä on pahvinen välipohja. Tässä olisi 400 euron kengät, jotka kestävät helposti kymmenen vuotta, hän jatkoi. Niitä kenkiä tulikin sitten vuosien varrella ostettua, yleensä kunnon alennuksella.

Asioidessani Monofixin suutarinoijalla puoli tuntia ei yleensä ollut vielä kummoinenkaan aika, joten tehokkuuden nimissä pyrin hoitamaan monta asiaa samalla kertaa. Kun nyt keväällä olin viemässä kassillista kenkiä Monofixiin, liiketila olikin tyhjillään. Toni oli lopettanut! Tuntui kuin lähiomainen, jota olin käynyt katsomassa liian harvoin, olisi kuollut.

Vein yhdet jalkineet kenkäkauppa-korjaamon vanhalle miehelle. Korjaamon jäljiltä ylihintaisten korkolappujen pohjista irvisti vinoon lyötyjä nauloja ja toinen kenkä alkoi narista. Onneksi seuraavassa paikassa, Kinaporin suutarissa, työn laatu oli moitteetonta. Leppoisaa turinointia kiireisessä Kurvissa ei kuitenkaan ehditä toimittamaan, eikä siellä kukaan opeta arvostamaan tasokkaita kenkiä.

Neliosainen Nykysuomen sanakirja ja Miten elää ilman rahaa neliön muotoisessa hyllyssä.

Alkuvuoden tärkein kirjahankinta ja kirja hankkimattomuudesta.

kirjat (16 kpl)   71
lehti              5
jäsenyydet        83
hyväntekeväisyys 182

Tässä blogissa ei ole tapana kerskua ostoksilla, mutta poikkeus vahvistaa säännön (eli se siitä säännöstä). Huomasin kirpputorin loppuunmyynnin, ja koska tykkään loppuunmyynneistä, astuin sisään. Löysin hyllystä Nykysuomen sanakirjan ja vein kirjapinon tiskille. Myyjä vilkasi silmäkulmallaan kassistani pilkistäneitä, ilmeisen tuttuja liukureita, jotka olin löytänyt kiinteistön roskiksesta. Nykänen lähti kuitenkin sopuhintaan euron nide.

Ote Nykysuomen sanakirjasta sanan ”tonkija” kohdalta.

Nykysuomen sanakirjassa on paljon keskeistä sanastoa, jota ei ole tuoreemmissa sanakirjoissa.

Kirjat lainaan yleensä ensin kirjastosta ja parhaat ostan sitten itselleni. Kustannusalaa voisin kyllä tukea enemmänkin, mutta kirjat vievät kotona tilaa eivätkä sähkökirjat herätä minussa minkäänlaista mielenkiintoa.

Hyväntekeväisyyteenkin voisin lahjoittaa nykyistä enemmän, mutta hyviä kohteita on harvassa. Raha ei tunnu ratkaisevan maapallon ongelmia, vaan se menee järjestöjen pöhinöintiin ja pöhöttäytymiseen. Amnestykin järjestää nykyään arpajaisia ja kohta varmaan pilkkikilpailuja. Hyödyllisiä lahjoituskohteita lienevät lyhyellä tähtäimellä Wikimedia-säätiö ja keskipitkällä tähtäimellä Luonnonperintösäätiö, mutta vielä ei ole vastaan tullut oikeasti pitkän tähtäimen säätiötä.

sauna (kerran viikossa) 60
olut (11 kpl)           81
drinkit (4 kpl)         25

Sauna ja olut liittyvät minulla toisiinsa vain siinä, että molemmat ovat tarpeetonta ylellisyyttä. Löylyhuoneessa on kyllä kätevä välillä varmistaa, ettei roskislöytöihin jää mitään elävää, ja pesutilassa on tilaa pestä löytöjä. Oluenjuontia taas olen nähnyt järkeväksi harjoitella, jos joka tapauksessa satun istumaan kapakassa.

konsertti 21
teatteri  18
komiikka  28

Vähiten tarpeellisiksi koin tällä kertaa maksulliset kulttuurielämykset. Kuvataide olisi listauksessani kärkisijoilla, mutta Museokortin maksaminen ei osunut tähän puolivuotiseen.

Kulutin puolessa vuodessa rahaa

4 070

euroa, ja siitäkin suurimman osan olin tuhlannut jo etukäteen ja nyt oli vain aika maksaa takaisin pankille ja fiat-järjestelmälle. Summa ei muutenkaan ole koko totuus elämästäni, sillä myös Onneli maksaa yhteisiä kulujamme: ilman kotivakuutusta tai Helsingin Sanomia tuskin voisin tuntea itseäni keskiluokkaiseksi. Lisäksi olen turvautunut saamiini lahjakortteihin ja muihin piffauksiin.

Jos juomia ei lasketa, ostin ruokaa alkuvuonna kokonaista nollalla eurolla. Samaan pystyy toki moni Yhdysvalloissa, eräs ihan dollareissakin. Ruoan hankin yli 90-prosenttisesti roskiksesta. Välillä saatan maistella Onnelin tuomaa tuoretta leipää tai sujauttaa vanhempieni ostoskärryyn Silmusalaattia tai Alpron kookospähkinäjuomaa. En kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi eritellä näiden ostosten maksuosuuksia, kun muut syövät minun hankkimiani ruokia paljon enemmän kuin minä muiden hankkimia.

Tomi Astikainen kuvaa kirjassaan Miten elää ilman rahaa (Into, 2015), kuinka hän eli neljä vuotta vapaaehtoisesti rahatta. Tien päällä dyykkausta kätevämpää on kuulemma jämien syöminen ravintolapöydistä, table diving. Dyykkari ei Astikaisen mukaan tee valintoja kuten kuluttaja, vaan sitä syödään, mitä sattuu löytymään.

Astikainen kehottaa tiukassa tilanteessa lähettämään avunpyynnön universumille ja luottamaan vetovoiman lakiin: se mitä kulloinkin toivomme, tupsahtaa eteemme. Astikainen on todennut lain toimivan kerta toisensa jälkeen. Hän uskoo sen liittyvän jotenkin Jungin esittelemään kollektiiviseen alitajuntaan.

Vetovoiman lain voi kumota vahvistusvinoumalla, mutta ajatus on siitä huolimatta puoleensavetävä. Kun viimeksi kysyin Onnelilta, mitä hän haluaisi roskikselta, vastaus oli: ”Paahtista!” Löysinkin lähes täyden pussin pehmoista kokojyväpaahtoleipää. Toissa kerralla, kun vastaus oli sama, paahtoleipä löytyi heti ensimmäisenä!

Tomi Astikainen ei suosittele täysin rahatonta elämää kenellekään, vaikka se auttaakin ymmärtämään omia tarpeita, haluja ja pelkoja. Rahaton kiertolainen elää väistämättä muiden ihmisten ylläpitämien rakenteiden varassa. Se saattaa ärsyttää niitä, jotka kuvittelevat elättävänsä itse itsensä. Mutta kun alkaa vältellä rahaa eikä enää osta kaikkea, saattaa oivaltaa kuinka riippuvaisia me olemmekaan luonnosta ja muista ihmisistä.

Kutsu minua, Ismael

Ei ihmisissä ole mitään perusteellisesti pielessä. Jos he saavat toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan he elävät sopusoinnussa maailman kanssa, he alkavat elää sopusoinnussa maailman kanssa. Mutta saatuaan toteutettavakseen sellaisen tarinan kuin sinun tarinasi, jonka mukaan he elävät riidoissa maailman kanssa, he elävät riidoissa maailman kanssa. Saatuaan toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan he ovat maailman valtiaita, he elävät kuin maailman valtiaat. Ja saatuaan toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan maailma on heidän voitettavakseen tarkoitettu vihollinen, he käyvät maailman kimppuun niin kuin vihollisen kimppuun käydään, ja on selvä että jonain päivänä heidän vihollisensa makaa vertavuotavana heidän jalkojensa juuressa, niin kuin maailma nyt makaa.

Näin puhuu Ismael, ihmiskunnan asioihin perehtynyt gorilla. Tai ei tietenkään puhu, koska gorillat eivät osaa puhua; Ismael kommunikoi telepaattisesti. Keskustelukumppaninsa hän on löytänyt lehti-ilmoituksella, jossa opettaja etsii oppilasta.

Daniel Quinnin Ismael (Tammi, 1998) on kaunokirjallinen vastine viimeksi arvostelemalleni Yuval Noah Hararin Sapiensille. Kumpikin pohtii ihmisyyden olemusta valaisevasti biologisesta näkökulmasta, mutta siinä missä Harari hahmottelee sivilisaatiolle useita tulevaisuudenkuvia, Quinnilla on vain yksi ratkaisumalli – ota tai jätä.

Ismael-romaanin kansikuvan gorilla kuvattuna käsipeilin kautta.

Suurenmoinen romaani kirjastosta, suurentava peili Taloyhtiön jätepisteestä.

Ismael jakaa ihmiset ottajiin ja jättäjiin. Maanviljelijät, kuten Kain, ovat ottajia. Metsästäjä-keräilijät ja paimentolaiset, kuten Abel, ovat jättäjiä. Se, että Kain murhasi Abelin, kuvaa kuinka ottajilla on ollut tapana valloittaa jättäjien maita mielensä mukaan.

Toinen jättäjien näkökulmasta kerrottu tarina on Ismaelin mukaan myytti tiedon puusta. Aadam eli ”ihminen” haukkasi puun hedelmää ja uskoi sen jälkeen pystyvänsä päättämään muiden olentojen elämästä ja kuolemasta. Moinen röyhkeys tiesi lähtöpasseja paratiisista ja ikuisen elämän eväämistä. Ihminen on siitä lähtien saanut viljellä maata otsa hiessä, ja nyt laji alkaa olla sukupuuton partaalla.

Mikä sai Aadamin syömään hedelmää? Häntä houkutteli Eeva, jonka nimi viittaa ”elämään”. Jättäjille väestön määrän sääntely on ollut aina keskeistä, mutta ottajat päättivät antautua rajattomalle kasvulle.

Aina kun ottajapariskunta puhuu siitä miten ihana olisi hankkia iso perhe, he käyvät uudestaan läpi kohtauksen hyvän- ja pahantiedon puun vieressä. He ajattelevat itsekseen: ”Totta kai meillä on oikeus lisätä elämää tällä planeetalla jos niin tahdomme. Miksi tyytyisimme neljään lapseen tai kuuteen? Voimme hankkia niitä vaikka viisitoista jos mieli tekee. Eihän meidän tarvitse kuin raivata taas satakunta hehtaaria sademetsää viljelykseen – ja vähät siitä vaikka joku kymmenen lajia katoaakin sen seurauksena.”

Ottajat ovat sentään joutuneet vähin erin säätämään jalustaansa matalammalle. He ovat jo tottuneet siihen, että heidän maailmansa ei ole maailmankaikkeuden keskipiste. He ovat lähestulkoon hyväksyneet senkin, että heitä ei ole luotu erikseen vaan että he ovat kehittyneet samasta alkulimasta kuin muutkin. Mutta siihen ottajat eivät suostu sopeutumaan, että heitä koskisi sama laki kuin kaikkea muuta elollista. Ismael on kirja tästä laista.

Ihminen on Ismaelin mielestä kuin lentohärvelin rakentaja, joka ilman minkäänlaista aerodynamiikan tietämystä yrittää uhmata painovoimalakia ja väittää koneensa kohta nousevan siivilleen, vaikka maanpinta lähestyy yhä uhkaavammin. Jättäjillä on ajan ja evoluution koettelema elämäntapa, mutta ottajilla ei ole hajuakaan siitä, miten pitäisi elää. Jättäjät kartuttavat tietoa siitä, mikä soveltuu ihmisille; ottajat siitä, mikä soveltuu tavaroille. (Helmet-kirjastojen halutuin tietokirja on jo yli vuoden ajan ollut Konmari, joka opettaa asettelemaan roinaa nätisti kaappiin ja roskikseen.)

Ismaelin juoni on ohut kuin Nokia 3310 hydraulisen puristimen jäljiltä, mutta toisaalta sen sisällä kerrottu tarina ihmiskunnasta on maailman kiehtovin, koska päähenkilöihin voi jokainen samaistua. Ismaelin sivut täyttävä vuoropuhelu on paikoin epäuskottavaa ja kauttaaltaan totista. Toisaalta sokraattinen keskustelu, väliin toisen osapuolen nyökyttelyksi kutistuvanakin, saattaa olla tehokkain tapa saada Quinnin johtoajatus perille. Jaana Kaparin suomennoksessa ärsyttää välillä pilkkujen pihtaaminen, mutta toisaalta hän varmasti ylittää alkukielisen esityksen kirkkaasti kirjoittaessaan, kuinka luonnon tuhoutumisesta on annettu ihmisille selitys, johon he ”tyytyvät”, tai oikeastaan ”tyyntyvät”.

Monille Ismael on filosofis-ekologinen merkkiteos, mutta jotkut suorastaan vihaavat sitä. Näennäisen tylsyyden ohella kirjassa puistattaa varmaan sen suora hyökkäys ”Kulttuuriäidin” antimia vastaan. Joku filosofi-sekologi onkin äitynyt etsimään Ismaelista jo puoliväliin mennessä kymmenen ajatusvirhettä. Harmi hänen puolestaan. Kun viisaus kutsuu, kannattaisi vastata avoimin mielin.

Pahan alusta

Kirjoitin viimeksi maailmanlopusta, joten tällä kertaa on aiheellista selvittää, miten maailmanloppu sai alkunsa. Sen kertoo Yuval Noah Harari ajattelulle uusia uria uurtavassa kirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016).

Yuval Noah Hararin Sapiens-kirjan kansi, josta on otettu kiinni peukalolla.

Peukaloijan retket viiteensataan sivuun rikastettuna.

Ajallisesti kaikista menestynein ihminen on ollut Homo erectus, eikä sen saavuttamaa kahden miljoonan vuoden ennätystä riko ainakaan Homo sapiens. Harari pitää todennäköisenä, että meidän lajiamme ei ole enää edes tuhannen vuoden päästä, sillä ellemme tuhoa itseämme, älykäs suunnittelu syrjäyttää luonnonvalinnan.

Jonkinlainen evoluution harha-askel tämä naurettavasti nimetty viisasihminen eli sapiens on ollutkin. Aikojen alusta sapiensit olivat keskittyneet kasvattamaan aivojaan, tai niin kuin Harari kirjoittaa, he siirsivät energiaa hauislihaksista hermosoluihin samalla tavalla kuin hallitus suuntaa rahoja maanpuolustuksesta koulutukseen. (Suomessahan kumpikin suunta on jo kääntynyt.) Hararin mukaan simpanssi ei voita sapiensia väittelyssä, mutta se voi repiä tämän kappaleiksi.

Ihmiset eli Homot olivat pitkään vaaraton nisäkäsryhmä, jonka ekologinen lokero saattoi olla hyeenoilta ja sakaaleilta jälkeen jääneiden luiden rikkominen ja luuytimen ryystäminen. Kun sitten Homo sapiens loikkasi ravintoketjun keskivaiheilta huipulle, tuloksena ei ollut majesteettisella itseluottamuksella varustettu huippupeto vaan asemansa menettämistä pelkäävä julma ja vaarallinen ”banaanitasavallan diktaattori”.

Tappavuusloikkaa edisti tulen keksiminen, mutta sapiensien 70 000 vuotta sitten alkaneen maailmankiertueen selittää mutaatio, jota Harari nimittää tiedon puuksi. Tuohon aikaan sijoittuu pahan alku ja juuri silloin Homo sapiens oppi puhumaan olemattomia. Luomme meitä yhdistäviä myyttejä, kuten osakeyhtiöitä, joihin uskomme, kunhan yhtiöitä perustettaessa lainoppineet ovat suorittanut oikeat rituaalit ja lausuneet tarpeelliset loitsut.

Yhteisten myyttien avulla sapiensit pystyivät ylittämään sosiologisissa tutkimuksissa havaittavan 150 yksilön ylärajan ja muodostamaan sitä suurempia ryhmittymiä. Alkoi ”ekologisen sarjamurhaajan” voittokulku, ja se on jatkunut näihin päiviin saakka: ”Ihmistulvasta selviytyjiä ovat maailman kaikista suurista eläimistä vain ihmiset itse sekä tuotantoeläimet, jotka palvelevat kaleeriorjina Nooan arkissa.”

Ihminen päätti kuitenkin orjuuttaa myös itsensä, tai kuten Harari ajattelee, ihmisen kesytti vehnä. Metsästyksen ja keräilyn tilalle tuli maanviljely ja jatkuva raadanta, johon ihmiskeho ei ole sopeutunut. Samalla ruokavalio yksipuolistui ja taudit vaivasivat, kun ihminen sitoutui harvoihin kasvilajeihin ja yhteen asuinpaikkaan. Vaikka sato olisi säästynyt kadolta ja varkailta, kasvavalta eliitiltä sitä ei varjellut mikään. Ja jos jotain jäikin yli, lopputuloksena oli vain lisää nälkäisiä suita, joiden ruokkimiseksi piti viljellä entistä työteliäämmin.

Ihmiset olivat joutuneet loukkuun. Metsästäjä-keräilijän elämä oli ollut huoletonta ja mielekästä, mutta siihen ei ollut paluuta, koska paisunut väestö ei voinut elää kuin pellosta. Tällaisia loukkuja syntyy edelleen, kun ylellisyydet muuttuvat välttämättömyyksiksi.

Miksi vahingolliset yhteiskuntajärjestykset eivät yksinkertaisesti purkaudu? Kuvitteellinen järjestelmä, kuten kristinusko, demokratia tai kapitalismi, pysyy Hararin mukaan pystyssä vain, jos suuri osa väestöstä uskoo siihen. Järjestelmää ei saa missään nimessä myöntää kuvitteelliseksi, ja ihmiset on kaikin tavoin kasvatettava siihen. Vallitsevat myytit määräävät, mitä ihminen haluaa, ja nämä halut saavat hänet puolustamaan kuvitteellista järjestystä.

Nykyaikana romantiikka kertoo meille, että meidän pitää antautua mahdollisimman monenlaisille kokemuksille, jotta olisimme parempia ihmisiä. Kulutuskulttuuri taas uskottelee, että meidän tulee ostaa mahdollisimman paljon tuotteita ja palveluita ollaksemme onnellisia. Kun romantiikka yhdistyi konsumerismiin, syntyi matkailuteollisuus. Sille Pariisi ei ole kaupunki vaan kokemus, jonka kuluttamisen sanotaan laajentavan maailmankuvaamme. Muinaisen Egyptin eliitille ei olisi tullut mieleenkään vaihtaa pyramidien rakentamista tai ruumiiden palsamointia Babylonin-ostosmatkaan tai Foinikian-hiihtolomaan, Harari huomauttaa.

Myyttien päälle ymmärtävä ihmismieli on eittämättä tehokas alusta monenlaisille yhteisille ponnistuksille. Harari tuskailee loppusanoissaan, että sapiens on käyttänyt mahtiaan päämäärättömästi ja tuottanut samalla muille eläimille suurta kärsimystä. ”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?” Harari kysyy kirjan päätteeksi.

Sapiens on alusta loppuun timanttista näkemystä, joka tuottaa ahaa-elämyksiä toisensa perään. Niiden kutsuminen henkisiksi orgasmeiksi antaa aivan liian paljon arvoa orgasmeille. Vaikka Harari saattaa tarinoidessaan välillä oikoa mutkia suoriksi, hän ei ainakaan yritä taivuttaa historian vääryyksiä oikeuksiksi. Lisäksi kirja on niin verrattomasti kirjoitettu, että sen luettuaan tekee mieli lyödä omat kielikuvat naulaan, jonka kantaan osuvia vertauksia tehtailee tämä Jerusalemissa historiaa opettava mies.

Jos aiot lukea tänä vuodenaikana vain yhden kirjan, hanki kädellisten tunnusmerkkeihisi Sapiens.

Jk. Jos luet kesällä kymmeniä kirjoja mutta katsot vain yhden videon, katso Yuval Noah Hararin TED-puhe siitä, mikä ihmisessä on erityistä.