Ekonistin muistelmat

On surullista, että Leo Stranius joutuu julkaisemaan muistelmansa jo 44-vuotiaana. Ei vain ole mitenkään varmaa, että maailmassa enää kirjoitettaisiin kirjoja, kun Stranius olisi muistelmienkirjoitusiässä. Takakannen mukaan kirja kertoo, miten ”voisimme pitää sen kaikkein tärkeimmän – elämän, joka on harvinaista tässä suuressa universumissa”. Alkusanoissa Stranius kirjoittaa: ”Joskus kannattaa miettiä, mitä tekisi, jos tämä olisi elämän viimeinen kuukausi tai vuosi.”

Leo Stranius oman vaalipyöränsä vieressä ja Outi Alanko-Kahiluodon ja Tuuli Kousan vaalijulisteiden edessä.

Muistokuva vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjasta. Sipilä eikun Stranius jäi äänissä Alanko-Kahiluodon ja Kousan taakse.

Ekoistin muistelmat (Into, 2019) on tulenarka teos. Tai ainakin Onneli tuntui reagoivan kirjaan kuin olisin tuonut kotiin Elämäni turkistarhaajana tai Suomen koe-eläimet värikuvina. Syynä äkämyssyn päähän vetämiseen oli se, että Leo Stranius on viime vuosina keskittynyt elämän ylläpitämisessä lyhyeen aikaväliin pitkän aikavälin kustannuksella. Hankkinut siis jälkikasvua.

Straniuksen paljon kiinnostusta ja innoitusta herättänyt en pointe -hiilijalanjälki laskeutui tavallisen kanta-astujan tasolle viimeistään toisen lapsen synnyttyä. ”Pyristelin sitä vastaan, mutta luovuin ympäristöarvoista biologisen, sosiaalisen ja kulttuurisen paineen alla”, Stranius kirjoittaa lasten hankkimisesta. Tämä taitaa olla leomaisen diplomaattinen tapa sanoa, että onnellinen parisuhde perustuu kompromisseihin.

Samaan tapaan Yle Kioskin Timo Korven 1900-luvuille päätynyt päästöpaasto alkoi vuoden mittaan korventaa kumppania. Eikä Onnelikaan osaa nähdä ahneutena pitkäaikaista toivettaan toisesta koirasta. Perustelutkin ontuvat samaa tahtia Straniuksen ja hänen vaimonsa mietteiden kanssa: ”– – ajattelimme, että oma biologinen lapsi toisi leikkikaverin ensimmäiselle lapsellemme.”

Ekoistin muistelmat on paljolti myös ekoisin muistelmat. Isyydestä Stranius kirjoittaa avoimesti niin, ettei häntä tee yhtään mieli syyllistää lasten hankkimisesta. Hän on ”rangaistuksensa” jo saanut eikä vielä edes kokonaan sitä kärsinyt.

”Loma-ajat ja viikonloput tuntuvat usein raskaammilta kuin itse arki, jolloin saa olla töissä ja tehdä merkitykselliseltä tuntuvia töitä muiden aikuisten kanssa”, Stranius tilittää. ”– – oma rooli kotona tuntuu välillä joko kotiorjalta tai nonstop-ohjelmatoimistolta.” ”– – yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja perhe-elämän velvollisuuksien yhdistäminen on ollut vaikeampaa kuin kuvittelin.”

Kahden lapsen suoraan aiheuttamia päästöjä enemmän elonkehää onkin saattanut kuormittaa se, että yksi ympäristön puolesta väsymättä puhunut ääni on vaimentunut. Ei siis ole ehkä ihmekään, että perhe-elämä tuntuu kirvoittavan kirjan sapekkaimmat lauseet.

Näissäkin kohdissa kriittinen katse kääntyy kuitenkin kirjoittajaan itseensä, eikä hänellä totuttuun tapaan ole pahaa sanottavaa kenestäkään. Se on tietysti kustantajan kannalta harmillista, sillä kirjaa tuskin jaksavat lukea muut kuin Leo Straniuksesta valmiiksi kiinnostuneet. Siis me, jotka halusimme vihdoin tietää hänen toisen lapsensa nimen. (Jotta en syyllistyisi kapitalistiseen myynninedistämiseen, etsikää julkisista tietokannoista, kun uteliaisuutenne kuitenkin heräsi.)

Leon isä Pentti Stranius paljasti kirjan julkistamistilaisuudessa, että toimitusvaiheessa on karsittu koko joukko paperinmakuisia yksityiskohtia. Kyllä kirjassa silti vieläkin luetellaan poliittisia edesottamuksia Journalistissa ilmestyneen kolumnin ja Kumppaniin annetun haastattelun tarkkuudella. Toki kaikista 379 kolumnista ja 675 haastattelusta ei ole erillistä mainintaa.

Leo ja Pentti Stranius vierekkäin päät painuksissa.

Pentti ja Asiapentti Stranius Ekoistin muistelmien julkistuksessa Helsingin terminaalikirjasto Oodissa.

Mikä on muovannut Leo Straniuksen urbaaniksi, hyväntuuliseksi pentti linkolaksi? Ehkä se, että lapsuudessaan Stranius ajoi nurmikon lihasvoimatoimisella ruohonleikkurilla, käsinpesi farkkunsa padassa lämmitetyllä vedellä ja hörppi maakellarissa säilytettyä mehua pulloista, joiden kaulaan kasvoi homekerros.

Tai se, että äitipuoli heitti 13-vuotiaan Straniuksen ulos asunnostaan ja tämä joutui asumaan kaverin luona ja venyttämään penniä. Stranius osasi myös ”dyykata” syötävää aamuyöllä Hietalahden kauppahallin eteen jätetyistä ruokakuormista.

Vai onko vähään tyytymistä helpottanut se, että tietoliikennealalla hyväpalkkaisissa ja ‑optioisissa töissä vaurastunut Stranius saa taloudellista turvaa asuntosijoituksistaan?

Stranius itse selittää käyttäytymistään ”askeettisella hedonismilla”. Hänen mukaansa luopuminen ja pidättäytyminen ympäristön takia lisää myös henkilökohtaista hetkellistä nautintoa. Straniuksen pakonomaiselta vaikuttava ekoilu voikin siis todella olla pakonomaista: hän ei pysty luopumaan luopumisen tuottamasta mielihyvästä.

Askeettinen hedonismi näyttäisi Straniuksella perustuvan loputtomaan positiivisuuteen ja joustavaan näkökulmien vaihtoon, kykyyn selittää nautinnon puute nautinnoksi. Lukiessani aloinkin jo lämmitellä vanhoja arvelujani siitä, että Leo Stranius paljastuu vielä jonakin päivänä robotiksi. Kirja oli jo lähes lopussa, kun Stranius kertoo, mikä sai hänet aikuisiällä kyyneliin. Kyseinen tapaus oli Pariisin ilmastosopimuksen solmiminen.

Tällainen kyynelehtiminen ei vielä vakuuttanut minua, mutta parin sivun päästä saatoin huojentuneena palauttaa Straniuksen kuolevaisten joukkoon. Stranius näet oman kertomansa mukaan itki lohduttomasti Suomen luonnonsuojeluliiton valtuuston kokouksessa, kun ei sijaisuutensa päätteeksi tullutkaan valituksi liiton toiminnanjohtajaksi.

En kirjoittanut edellä ”tavallisten kuolevaisten joukkoon”, koska Stranius ei edes puolen lauseen ajaksi suostu katkeroitumaan äänestystuloksesta. Sen sijaan hän kehuu kilpakumppaninsa, joskin siitä voi pahalla tahdolla löytää yhden pitäkää tunkkinne ‑adjektiivin: ”Päivi Lundvallista liitto sai hyvän ja omannäköisen toiminnanjohtajan.”

Luonnonsuojeluliiton jälkeen odotti paluu Luonto-Liittoon. Nuorisojärjestö ei kuitenkaan tuntunut enää omalta, joten Stranius siirtyi lokakuussa 2017 Kansalaisareenan johtoon vapaaehtoistoiminnan pariin. Pitkä ura ympäristöjärjestöissä päättyi.

Vertauskuvallisesti työpaikan vaihtumisessa voisi nähdä saman, mistä kirjailija Jonathan Franzen kirjoitti vähän aikaa sitten. Franzen sanoo voivansa ajaa kymmenentuhatta mallinnusta päänsä sisällä, eikä yhdessäkään niistä saavuteta kahden asteen ilmastotavoitetta. Hänen mielestään toivottomien kamppailujen rinnalla meidän tulee taistella paikallisia, ratkaistavissa olevia ongelmia vastaan.

Mutta Leo Straniuksen mielestä toivottomuus on moraalitonta, eikä hän harrasta paheita. Huomenna hänestä tulee ilmastokonsultti. Kirjansa lopuksi Stranius sanoo aloittavansa nyt elämänsä seuraavan puolikkaan. Vähemmän optimistinen optimisti puhuisi edes jälkimmäisestä.

Jk. Koska Ekoistin muistelmia ei ole julkaistu äänikirjana, sitä ei voi kuunnella Straniuksen tapaan kaksinkertaisella nopeudella pyöräillessä. Kiireiselle voi sen sijaan suositella Kodin Kuvalehden vanhaa huolella tehtyä juttua, joka on omaelämäkertaa moniäänisempi.

Zero waste on roskaa

Otso Sillanaukee, Suomen johtava zero waste -asiantuntija, katsoi kotimaahan palattuaan eteisensä lattiaa. ”Veri valahti kasvoilta ja jäin hetkeksi vain tuijottamaan alaspäin.”

Mikä häntä odotti? Karhukirje? Homekasvusto? Ruumis? Ei mikään näistä. Posti oli tuonut Sillanaukeen tilaaman Nature-lehden muoviin pakattuna. Sillanaukee sisuuntui, lähetti palautetta ja sai kohta lehtensä paperikuoressa. Sitä hän ei jäänyt pohtimaan, kuinka monta ohutta muovikäärettä voidaan valmistaa yhteen kirjekuoreen kulutetuilla luonnonvaroilla. Mutta zero wastessa ei olekaan tärkeintä tehdä hyvää vaan sitä, mikä tuntuu hyvältä.

Otso Sillanaukeen kirjaa Zero waste – jäähyväiset jätteille (S & S, 2018) on kääritty muoviin huomattavia määriä, sillä teoksesta tuli kirjastojen varausjonojen suosikki. Itse kirja on painettu veikeälle, kerrankin kierrätetyn näköiselle kierrätyspaperille sekä aaltopahvista tutulle neitseelliselle kraftlainerille. Kanteen ei ole päässyt zero wasten ilmeisesti tekstiilialalta napattu näppärä suomennos nollahukka.

Ikkunan välissä sanomalehtiä, tyhjiä elintarvikepakkauksia ja Zero waste -kirja, jonka otsikosta erottuvat sanat ”ero” ja ”aste”.

Zero wasten eli nollahukan ja negative wasten eli minus lupuksen välillä on enemmän kuin aste-ero. Keräsin viikon aikana tarpeettomiksi käyneet asiat lasin sisälle, kuten zero waste -piireissä on tapana. Sanomalehdet oli tilattu, kirja oli varattu ja fariinisokeripussi oli vuosia sitten ostettu. Kaikki muu oli jo kertaalleen käynyt jäteastiassa. Biojätteet pussitin kuvan takia; yleensä kippaan ne jonkun toisen vajaaseen pussiin.

Olisin varmasti ollut innoissani tästä kirjasta Sillanaukeen ikäisenä. Silloin toin kaupasta jauhelihaa mutta vein rasiat vanhemmilleni poltettavaksi. Ostin neljän kilon metallisen käsipainon, mutta käytin niittejä uudestaan (Sillanaukee suosii paperiliittimiä niittien ”kertakäyttöisyyden” takia). Kun lehdissä alettiin vähitellen puhua piilovirroista, tajusin keskittyneeni liiaksi omille silmilleni näkyvään.

Virtoihin viittaa Sillanaukeekin: ”Jokaisen panoksella on merkitystä, pienistä puroista syntyvät suurimmatkin virrat.” Tämän nollahukkalaisten keskeisen opinkappaleen huomasin vääräksi jo pienenä, kun kaavoitin saappaankannallani verkostoja kevään sulamisvesille. Kun ilma lämpeni, purot eivät kasvaneet virroiksi vaan ne kuivuivat. Jos pienillä teoilla olisi suuri vaikutus, niitä ei sanottaisi pieniksi.

Zero waste eli nollahukka tarkoittaa pyrkimistä siihen, että omassa taloudessa syntyisi mahdollisimman vähän jätettä. Tästä periaatteesta voidaan joustaa, jos muovijätteen sijasta kotona voidaan tuottaa puu-, pahvi-, paperi-, lasi- tai metallijätettä. Ideologiaan kuuluu myös välttää etikkahappoa ja ruokasoodaa eli natriumvetykarbonaattia hienostuneempia kemikaaleja. Lisäksi tärkeää tuntuu olevan minimalismi eli tavarapaljouden rajoittaminen. Tämä kuvaus on omani, koska Sillanaukeen kirja ei suoraan määrittele nollahukkaa, ei edes luvussa nimeltä ”Mitä on nollahukka?”.

Kyseisessä luvussa kyllä lukee: ”Minun tavoitteeni on elämälläni aiheuttamani kaatopaikkajätteen minimoiminen.” Se ei ole kummoinen tavoite, koska nyky-Suomessa kaatopaikkajätteen tuottaminen ei ole ihan yksinkertaista. Helpoiten se kai onnistuu jättämällä lasin kierrättämättä. Eikö Sillanaukee tiedä, että sekajäte menee Suomessa poltettavaksi, vai käyttääkö hän paheellisemmalta kuulostavaa kaatopaikkajäte-sanaa tahallaan? Kirjan lukuisat muut virheet lienevätkin sitten tuottamuksellisia.

”Me suomalaiset tuotamme noin 2,6 miljoonaa tonnia jätettä vuosittain. Tuotamme enemmän jätettä kuin kasvihuonekaasuja, mutta kannattaa muistaa, että jätehuolto tuottaa niitä myös.” Sillanaukee käyttää jostain syystä vuoden 2014 lukua, vaikka uudempiakin tilastoja olisi ollut. Joka tapauksessa suomalaisten kasvihuonekaasupäästöt olivat tuolloin 63 miljoonaa tonnia. (Jätehuollon hiilidioksidipäästöt olivat 2,2 miljoonaa tonnia, ja luku on pienentynyt vuosi vuodelta.)

”Kokonsa takia lentokoneet kuluttavat enemmän polttoainetta muihin liikennevälineisiin verrattuna, ja suurin osa polttoaineesta tarvitaan nousun ja laskun aikana.” Boeing 747 kuluttaa 5 gallonaa maililla, Silja Serenade 160 kilogrammaa merimaililla. Henkeä kohti laskettuna täysi 747 tarvitsee tietyllä matkalla vähemmän polttoainetta kuin kuljettajaa kuljettava henkilöauto.

”Maalämpö on uusiutuva ja käytännössä ilmainen energianlähde, joka tekee kodista omavaraisemman kulutetun energian suhteen.” Nyt saa lukija itse päättää, uskoako painettua sanaa vai päivystävää Suomi24-kommentaattoria: ”tyhjäkäynti on maalämmöllä sitä että konepyörii ja liikuttaa nesteitä ja käy ihan ilman rasitusta, sittenkun rasittuu eli lämpöä tarvitaan niin rupee pumput rasittumaan ja sähköä palaa…ottakaahan pojjaat selvää asiosta älkääkä kirjoittako mitä ette tiedä. luuletteko että maalämpö ilaseksi pyörii? voi voi….”

”Kaikki muovin keksimisen jälkeen tuotettu muovi on edelleen olemassa maapallolla, jossain muodossa.” Näinhän sen Greenpeace otsikoi, mutta on 91 prosenttiakin järkyttävän iso osuus.

”Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL on kieltänyt Suomessa BPA:n käytön tuttipulloissa ja niiden tuttiosissa.” THL on sosiaali- ja terveysministeriön alainen asiantuntijalaitos; päätös kieltämisestä tehtiin EU-tasolla.

”Biomuoviin lisättyjen ainesosien vuoksi se on myös laadultaan huonompaa eikä kestä rasitusta tai esimerkiksi vettä samalla tavalla kuin tavallinen muovi, vaan alkaa ennakoimattomasti hajota ja vapauttaa partikkeleita kosketuksissa olevaan tuotteeseen.” Biomuovi on yläkäsite, johon kuuluu biohajoavien muovien lisäksi perinteisten muovien kaltaiset biopohjaiset muovit.

”Monet take-away-astiat eivät ole kierrätettäviä, vaikka niin saattaisi luulla. Pahviset kahvimukit vuorataan edelleen muovipohjaisella pinnoitteella, etteivät ne vuotaisi.” Ovatko kirjan esikuvat niin vahvasti Yhdysvalloissa, että edes kierrätyksen alkeita ei osata lukijalle selostaa? Suomen kartonkikierrätyksessä muovi on osattu erottaa jo vuosikymmeniä. Kirja ei vastaa Iltalehden toimittajan ymmärrettävään odotukseen: ”– – koska kyseessä on suomalainen opus, sen vinkit ovat taatusti meille soveltuvia.”

”Pahvi- ja paperijätteen voi käyttää kotona esimerkiksi lasten kanssa askarteluun tai takan sytyttämiseen.” Askartelu on kannatettavaa uudelleenkäyttöä. Seuraavaksi jätehierarkiassa tulee kuitenkin kierrätys, ei energiana hyödyntäminen. Jätteiden polttaminen takassa on kyseen- tai pikemminkin pöyristyksenalaista, kun puun pienpoltto aiheuttaa Suomessa puolet pienhiukkaspäästöistä ja parisataa ennenaikaista kuolemaa vuodessa.

”Lyijykynät eivät nimestään huolimatta onneksi sisällä lyijyä vaan grafiittia, joka on maatuvaa, samoin kuin kynien valmistukseen käytetty puu.” Ei tuottaisi Helsinki läheskään niin hiilidioksidipitoista kaukolämpöä, jos hiili todella maatuisi.

”Toisin kuin imurointi, ei harjaaminen pöllytä pölyä ympäri huonetta siivouksen yhteydessä. Nollahukkakodin pölyt voi muutenkin kompostoida biojätteiden mukana.” Arkijärjellä ajateltuna imuri teki harjaamiselle sen, mitä savupiippu sai aikaan savupirtille. Koska arkijärkeilyllä ei voi korvata tutkimustietoa, varmistin asian Hengitysliiton sisäilma-asiantuntijalta. Hän kannatti pölyä sitovia menetelmiä, joihin ei kuulu harja mutta nykyaikaisella suodattimella varustettu imuri kuuluu. Vähän savupirttiä nuoremmista taloista kompostiin voisi pölyn mukana päätyä DDT:tä. Pölyssä voi olla myös BBP:tä, DBP:tä, DEHA:ta, DEHP:tä, DIBP:tä, HBCD:tä, HHCB:tä, MeP:tä, TDCPP:tä ja TPHP:tä, ainakin suurempi kuin nolla -hukka -kodeissa.

Kemikaalien kanssa zero waste -ajattelijat ovat hukassa. Sillanaukee antaa kirjassaan kotitekoisen putkenavaajan ohjeen: ”Sekoita suola ja ruokasooda keskenään. Kaada ensin neljäsosa seoksesta suoraan viemäriin. Lämmitä etikka pannussa höyryäväksi ja kaada puolet viemäriin suolaseoksen päälle. Anna vaikuttaa sen aikaa, kun kiehautat veden. Veden kiehahdettua kaada se kokonaan viemäriin. Toista tarvittaessa, kunnes viemäri ei enää ole tukossa.”

Menetelmä ei vaikuta ihan jätteettömältä, koska käyttämättä jää kolme neljäsosaa suolan ja ruokasoodan seoksesta sekä puolet lämmitetystä etikasta. Suolan merkitystä voi vain arvailla. Teoriassa sillä voisi ehkä avata jäätymällä tukkiutuneen putken. Ruokasooda ja etikka taas reagoivat keskenään, ja tuloksena on hiilidioksidia, joka tuottaa varmasti vaikuttavia kuplia. Jos kotitekoinen putkenavaaja johonkin perustuu, niin kiehuvaan veteen. Tehokkaammin rasvaa kuitenkin liuottaa kaupallisen putkenavaajan sisältämä natriumhydroksidi (kaksi kemikaalia vähemmän kuin kotitekoisessa!). Vähiten ympäristöä ja eniten ihmistä kuormittavaa on avata ja puhdistaa hajulukko käsin.

Käytetty kondomi ja Zero waste -kirja, jonka kannessa näkyvät sanat ”ro” ja ”ast”.

Epäjohdonmukaisia ihmisiä on hauska piikitellä. Jätekokoelmassani oli kondomikin, toisin kuin zero waste -piireissä on tapana. Lasiroskikseen ei ilmeisesti olekaan tarkoitus kerätä kaikkia jätteitä vaan jonkinlainen näyttävä valikoima, mieluiten pieneltä näyttävä.

Kun tosiasioilla ja todellisuudella ei ole niin väliä, nollahukkailun sanoma ymmärrettävästi vetoaa: ”Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että voisin elää yksinkertaisemmin ja ympäristöystävällisemmin tinkimättä elämänlaadusta. – – Nollahukkaelämäntyyli oli konkreettinen vastaus kysymyksiini siitä, mitä minä voisin tehdä ilmastonmuutokselle ja miten voisin edistää kestävää kehitystä omassa elämässäni.”

Jos sivuutetaan jatkuvasta viherpesusta kutistuneet ja haalistuneet sanat ”ympäristöystävällinen” ja ”kestävä kehitys”, jäljelle jää kaksi paljastavaa ilmausta: ”tinkimättä elämänlaadusta” ja ”konkreettinen vastaus”. On oireellista, että Sillanaukee on korvannut zero wasten viiden R-sanan litaniassa refusen eli kieltäytymisen toisella K-alkuisella, kanna mukana. Maapallon tilasta huolestuneet ihmiset haluavat ilmeisesti uskotella itselleen, että he voivat säilyttää nykyisen elintasonsa, kun he näkevät tekevänsä jotain ympäristön puolesta. Lopputulos on surkuhupaisa.

Biojätteitä säilytetään ”epämukavien hajujen” vuoksi pakastimessa, vaikka toisaalla surkutellaan laitteen suurta sähkönkulutusta. Omaa energiaa ei säästellä, kun etsitään kaupassa tarratonta hedelmää. Viitseliäs löytää bambuhammasharjan – ja osaa hankkiutua siitä eroon: ”Harjakset pitää vain ennen varren kompostoimista irrottaa pihdeillä ja selvittää, sopivatko ne muovinkeräykseen.”

Se pitää kuitenkin muistaa, että lentokoneeseen otettu oma haarukka saatetaan takavarikoida Balilla. Teräksinen vesipullo on sen sijaan monessa paikassa sallittu: ”Tämä kuva on otettu Singaporen lentokentältä ja olen käyttänyt vastaavia Suomen, Thaimaan, Japanin ja Indonesian lentokentillä.”

Kun on käynyt maailman zero visible waste -pääkaupungissa Singaporessa, matkalaukun tunnistetarra on kuin designroska sekajätteille ja toimittajille varatussa lasipurkissa. Sanoinko jo, että jätteettömyyteen minua motivoi ilmastonmuutoksen hidastaminen?

”Kokemasi epämukavuus ei ole riittävä peruste olla tekemättä valintoja – se että esimerkiksi kannat omaa kangaskassia ja juomapulloa mukanasi tai keräät kaatopaikkajätteitäsi omaan purkkiin on pieni hinta siitä hyödystä, joka siitä koituu yhteiselle ympäristöllemme”, Sillanaukee kirjoittaa. Hiilijalanjälki näyttää niin paljon paremmalta, kun saa hiottua pois jätteiden muodostaman liikavarpaan.

Jatkettu ilo on moninkertainen ilo

Jumala sanoi vastaluoduille ihmisille: ”Sitten on vielä nämä kaksi asiaa. Kumpi teistä haluaa pissata seisaal…”

”Minä! Minä!” Aatami huusi innoissaan.

Siihen Jumala: ”No Eeva saa sitten moninkertaiset orgasmit.”

Laotse sattui paikalle: ”Älä viitsi, Jumala! Olet surullisen kuuluisa siitä, että haluat miesten keskittyvän sotimiseen ja uusien sotilaiden siittämiseen. Varmaan jo täyttä päätä kehittelet pakkomiellettäsi edistäviä kirurgisia säännöksiä. Tiedät vallan hyvin, että Eeva sai helpommat moninkertaiset orgasmit.”

Jos valitaan umpimähkään suomalainen mies ja nainen saunapuhtaassa hekumassa, on miltei varmaa, että tässä on pari, joka tulee samanaikaisesti: miehen orgasmi ja siemensyöksy. Eihän meillä muusta puhuta.

”Laki on niitä varten, jotka eivät muuten ymmärrä kuten orgasmi, jos ei muuten arvaa lopettaa”, seksuaalisuutta suoraviivaistaa Isännöitjisä Suomi24:ssä. ”Kun Saili oli niellyt Tonin orgasmin, tämä kallisti Sailin selälleen limenvihreälle nukkamatolle ja alkoi hyväillä Sailia”, siemensyöksyä sievistelee Kia Walli kirjassa Avokadopastaa. ”Peniksen omistavilla henkilöillä orgasmi, eli voimakas fyysinen ja psyykkinen kokemus, ja siemensyöksyt liittyvät hyvin kiinteästi toisiinsa”, osoittaa Nyt ajanmukaisten käsitteiden muttei ikiaikaisten tosiasioiden hallintaa.

Siitä, että paita ja peppu on aina nähty yhdessä, ei vielä seuraa sitä, että ne eivät voisi esiintyä erikseen. Monilla miehillä on kokemus siitä, kun pitkän jyystämisen jälkeen siemensyöksy tulee ilman mainittavaa orgasmia. He ovat jo havainneet, että siemensyöksy ja nautinnolliset lihassupistelut ovat toisistaan erilliset tapahtumat. Moniorgasmisuudessa näitä supisteluja opitaan saamaan ilman väistämätöntä siemensyöksyä ja tähän liittyvää halujen lopahtamista.

Tiesin miehen moniorgasmisuudesta jo teininä – ei kiitos peruskoulun vaan kiitos Mbnetistä imuroimani SEX201.ZIP-tiedoston eli Janne-sedän seksikoulun. Tieto ei kuitenkaan siirtynyt taidoksi, sillä Jannella ei tainnut olla asiasta omakohtaista kokemusta. Sama vika oli reilut kymmenen vuotta myöhemmin vastaan tulleessa Rakel Liekin Hyvän olon seksissä. Ensi käden tietoa löysin vasta Mantak Chian ja Douglas Abrams Aravan kirjasta Moniorgasminen mies (Basam, 2015).

Moniorgasminen mies -kirja heijastuu peilissä loputtomaksi jonoksi.

Moniorgasminen mies.

Miehen moniorgasmisuuteen tarvitaan ensin käden taitoa. Itsetyydytyksen aikana pitää oppia tunnistamaan siemensyöksyä edeltävät tuntemukset. Hankaussähkön tuottaminen on lopetettava ennen rajaa, jolta ei ole paluuta, kuten termin ovat Jukka-Pekka Lilja ja Teemu Suuntamaa Moniorgasmiseen mieheen suomentaneet. Itse puhun myös lopun alusta.

Lopun alku vastaa sitä rakennustyömaan viimeistä pitkää piippausta, jonka jälkeen räjähtää. Jannen ja Rakelin oppaat epäonnistuivat siksi, että niiden pohjalta aloin polkea sytytyslankaa siinä vaiheessa, kun mitään ei ollut enää tehtävissä. Moniorgasminen mies tosin kehottaa tässä tilanteessa vahinkojen minimoimiseksi painamaan välilihassa sijaitsevaa ”miljoonan kultarahan pistettä”, mutta sanoisin, että ei maksa vaivaa.

Jos mies pysähtyy paljon ennen lopun alkua, mitään pahaa ei tapahdu. Reunalle ehtii kyllä. Jos sen sijaan vaginaalisessa seksissä lipsahtaa reunan yli, homma menee ”päin vittua”. Ejakulointi on toki yleensä miellyttävä tapahtuma, mutta sen jälkeen mies makaa haluttomuuden kuilun pohjalla.

Avain miehen nautinnolliseen seksiin on kyky päästä lähelle lopun alkua ilman, että raja ylittyy. Jo pelkästään tämä taito lisää nautintoa huomattavasti. Moninkertaisiin orgasmeihin tarvitaan vielä yksi temppu: jos rajamuodollisuutena supistelee häpyluu-häntäluulihasta eli pubococcygeusta, vihreä kaista kohti siemensyöksyä menee kiinni ja seksituristi kokee nautinnollista värähtelyä peräsuolensa ympärillä. Moniorgasminen mies käyttää nimitystä pc-lihas, mutta jotta juttu ei mene liian kliiniseksi ja tuloksena ole liian kliini seksi, puhun hähälihaksesta.

Hähälihas löytyy keskeyttämällä virtsavirta. Pidän oman lihakseni kunnossa sulkemalla aina tarpeen tultua virtsa-ukseni noin viisi kertaa. MTV:n haastattelema (nais)seksuaalineuvoja ei suosittele virtsasuihkun katkomista lantionpohjan lihaksilla, koska se ”vaikuttaa virtsaamisen säätelyjärjestelmään”. Ylen Sex & Sånt -ohjelman (nais)seksuaaliterapeutin mukaan suihkun pidättäminen ei ole hyväksi vessassa istuessa. Moniorgasmisen miehen mukaan harjoittelusta pitää pidättyä kirvelyä aiheuttavan tulehduksen ajaksi.

Olen nyt kolmen vuoden ajan vaikuttanut seisaaltani virtsaamisen säätelyjärjestelmään poikki ja pönttöön -menetelmällä ilman havaittavia sivuvaikutuksia. Saatan kyllä tehdä parikymmentä hähäliikettä myös, jos huomaan erektion, siis itsessäni. Hähälihaksen harjoittaminen ilman vastusta sen sijaan tuntuu yhtä mielekkäältä kuin penkkipunnerrus pelkällä tangolla (ei sillä, että penkki muuttuisi yhtään houkuttelevammaksi painoja lisäämällä).

Minulta taisi mennä pari kuukautta hähäharjoittelun aloittamisesta siihen, että opin supistamaan lihasta oikealla hetkellä ja ohjaamaan itseni pois ejakulaatiokaistalta päin orgasmia. Aika olisi varmaan lyhentynyt viikkoihin ahkerammalla märkäharjoittelulla.

Peilissä loputtoman Moniorgasminen mies -kirjajonon vieressä valokuvaaja osoittamassa objektiiviaan katsojaa kohti.

Moniorgasmiset miehet.

Jotkut väittävät, että moninkertaiset orgasmit ovat laimeampia kuin tavanomainen siemensyöksyorgasmi. Etenkin alkuun näin voi olla. Moniorgasmisen miehen ehkä tärkeimpiä opetuksia onkin se, että moniorgasmi voi tuntua erilaiselta kuin moni orgasmi. Moniorgasmissa ei voi olla samanlaista antaa mennä -meininkiä kuin siemensyöksyorgasmissa. Toisaalta siemensyöksyyn liittyy useimmiten pelkkä sukuelinorgasmi. Kokovartalo-orgasmi voi tällöin jäädä yksiorgasmiselta mieheltä kokonaan kokematta. Lisäksi seksissä on paljon muutakin nautittavaa kuin orgasmi, ja sen kokemiseen moniorgasmisuus antaa jatkoaikaa.

Terveyskirjasto määrittelee ennenaikaiseksi siemensyöksyksi sen, että ”mies laukeaa lähes aina ennen kuin hän itse tai hänen partnerinsa sitä haluaa”. Luulisi, että tämä määritelmä sisältää 99 prosenttia yksiorgasmisista miehistä. Kuka haluaa keskeytettyä yhdyntää, olkoonkin että keskeytystä on edeltänyt orgasmi? Terveyskirjasto esittää yhdeksi ratkaisuksi häpyluu-häntäluulihasta: ”Joillakin miehillä lihaksen puristaminen pitkittää siemensyöksyn tuloa, joillakin lihaksen rytminen kouristaminen ja rentouttaminen estää siemensyöksyn tulon.”

Moniorgasmisuus on ihmeellinen tekniikka, mutta se ei ole mikään ihmepilleri. Tekniikkaa pitää harjoitella, ja miehen on seksin aikana tarkkailtava itseään ja pidettävä päänsä kylmänä. Myös alapäätä on jäähdyteltävä hetki kunkin orgasmin jälkeen, jotta lopullinen raja ei ylittyisi. Kuitenkin jokainen orgasmi kasvattaa painetta niin, että seksuaalinen spiraali etenee vääjäämättä singulariteettiin.

Moniorgasmisen miehen mukaan kierteen voi katkaista ohjaamalla seksuaalienergiaa lihassupistuksilla ja mielellä selkärankaa pitkin ylös aivoihin (ja sieltä se pitää ohjata napaan varastoon koskemalla kielellä kitalakea). En ole tähän iso imu -harjoitukseen syvällisesti perehtynyt, koska en oikein tiedä, onko tässä energian siirtelyssä kyse mielikuvista, kielikuvista vai kuvitelmista.

Sen olen kyllä havainnut, että alapään paine voi ohjautua laajemman alueen lihasvärinäksi. Koko kehon orgasmit ovat moniorgasmisuuden kohokohtia. Minuutinkin kestävä värinä on mahdollinen, mutta se vaatii taitoa, kuten aallonharjalla surffailu yleensäkin.

Kirjassa esitetty Mantak Chian opetus yhdistää taolaisia harjoituksia nykyajan länsimaisiin arvoihin ja tieteeseen. Ihanteena on tantrisen ajattelun tavoin siemensyöksyttömyys. Siemensyöksyn nähdään vievän miehistä energiaa, ja varmasti näin jossain määrin onkin. Kirjoittaahan Jared Diamondkin teoksessaan Miksi seksi on hauskaa?: ”Siittiöiden tuotannosta on uroksille melkoisia kustannuksia; esimerkiksi ne madot joilla on siittiösolujen tuotantoa alentava mutaatio elävät pidempään kuin normaalit madot.” Sekin on mahdollista, että siemennesteen pidättämistä on aikoinaan alettu ihannoida siksi, että näin mies voi tyydyttää kaikki vaimonsa ja jalkavaimonsa.

Itse en syöksyttömyydestä perusta. Ensinnäkin aika harvoin saan seksistä tarpeekseni. Mieluummin lopetan huipulla ja keskityn sen jälkeen muihin asioihin kuin harjoitan tuntikaupalla tantraseksiä läkähtyen lopulta ”laakso-orgasmiin”. Muutaman moniorgasmin jälkeen syöksyn yleensä väkisin singulariteettiin. Olen siis oppinut ”kesyttämään valkoista tiikeriä” mutten osaa ajelehtia ”mikrokosmisella kiertoradalla”.

Lisäksi keskeytetty yhdyntä tuntuu jättävän eturauhasen ”tiloihin”. Moniorgasminen mies puhuu ”sinisistä palleista”. Kuten esimerkiksi seksologi Jukka Virtanen selittää kirjassaan 100 kysymystä miehestä ja seksistä, ennen ejakulaatiota tapahtuu emissio, jossa kiveksistä tulevat siittiöt ja rakkularauhasten erite kertyvät eturauhaseen. Muodostuvaa painetta pitäisi sitten taolaisittain hoitaa syvähengityksellä ja välilihan hieronnalla. Enpä taida jaksaa. ”Näitä kasseja ei tarvitse koskaan tyhjentää” -postaukseni ei ollut taolainen eikä tantrinen kirjoitus.

Erikoislääkärin mukaan ejakuloimattomuudesta ei ole varsinaisesti haittaa. Siemensyöksyjen sanotaan kuitenkin ehkäisevän eturauhassyöpää. Sitä ei kai ole selvitetty, voisiko terveyshyötyjen takana sittenkin olla siemensyöksyyn yhdistyvän orgasmin tarjoama eturauhashieronta.

Moniorgasmisuuden mielenterveyshyödyt ovat kuitenkin kiistattomat. Jos saisin nyt lausua jotain sille teinille, joka muutin opiskelija-asuntoon toistakymmentä vuotta sitten, sanoisin että vilkaisepa, mitä kaikkea voit löytää sieltä asuntolan jätepuristimen sisältä. Jos saisin kertoa vielä toisenkin asian, sanoisin että yritäpä puristaa sitä seksilihasta ennen lopun alkua.

Fregaanit nostivat hävikkiruoan kaikkien huulille

Alussa oli sanaleikki. Vuonna 1994 Ruokaa, ei aseita -aktivisti Keith McHenry oli vegaaniryhmän kanssa edmontonilaisessa ruokakaupassa tarkoituksenaan syödä aamupala maistiaisia hyväksi käyttäen. Ryhmä kuitenkin heitettiin ulos, kun kävi ilmeiseksi, että heillä ei ollut aikomustakaan ostaa mitään.

Seurue siirtyi kaupan taakse. McHenry sukelsi roskikseen ja löysi valtavan, parinsadan dollarin hintaisen tahkon ranskalaista juustoa. Vahapintainen juusto oli koskemattoman näköinen, eikä McHenry jaksanut edes nostaa sitä ylös jäteastiasta. Hän kutsui muut luokseen ja sanoi: ”To heck with being vegan, let’s be freegan!”

Sana alkoi levitä. Why Freegan? -julistus laajensi merkitystä ruoan hyödyntämisestä kaikenlaisen jätteen vähentämiseen ja kapitalismista vetäytymiseen. Lähimmäksi liikettä freganismi* kehittyi New Yorkissa. Siellä joukko aktivisteja siirtyi boikotoimaan yksittäisten yritysten sijasta koko järjestelmää. Tuloksena oli Freegan.info -sivusto vuonna 2003.

Sivuston ympärille rakentuneen freganismin tarinaa käy läpi dyykkari ja sosiologian jatko-opiskelija Alex V. Barnard kirjassaan Freegans – Diving into the Wealth of Food Waste in America (University of Minnesota Press, 2016). Kirjaa lukemalla pääsee kiinni paitsi fregaanien elämän- ja ajattelutapoihin myös kapitalistisen jätteentuotannon kylmään logiikkaan.

Freegans-kirja, jossa ihminen on kuvattu kaupan jäteastian äärellä, on kuvattu ihmisen edessä kaupan jäteastian äärellä.

Suomessa kaikki on pientä, ruokahävikkikin.

Dyykkarin tavallinen tarina lienee: olin nuori ja tarvitsin rahaa muuhun kuin ruokaan. Freegan.infon fregaanitkin olivat nuoria mutta lisäksi leimallisesti lapsettomia, naimattomia, collegen käyneitä valkoisia keskiluokkaisista tai sitä vauraammista kodeista. Osa fregaaneista oli imenyt radikalismin äidinmaidossa, osa kapinoi ympäristöään vastaan, ja osa halusi yksinkertaisesti välttää kuluttamista ja jätteiden tuottamista.

Fregaanien tavoitteena oli tulevaisuus, jossa yhteisöt saavat tarvitsemansa riistämättä ihmisiä, eläimiä tai maapalloa ja jossa kaikkien tarpeista huolehditaan. He uskoivat, että tätä näkyä kohti päästäisiin yrittämällä toteuttaa sitä saman tien mahdollisimman laajasti. Fregaanien tähtäimessä ei ollut henkilökohtainen eettinen tai ekologinen täydellisyys, sillä yhteiskunta pakottaa ihmisiä monenlaiseen pahaan. Tarkoituksena oli esittää isoille ihmisjoukoille käytännöllisiä vaihtoehtoja, joilla he voisivat rajoittaa tukeaan vahingollisille yhtiöille.

Suurin osa fregaaneista piti keskeisenä periaatteenaan eläinten oikeuksien kunnioittamista. Dyykatun lihan syöminen ei eettisesti ollut heille ongelma, koska niin tekemällä ei rahoita eläinten riistoa. Käytännössä kuitenkin lähes kaikki Barnardin haastattelemat fregaanit söivät vegaanisesti. Joillekuille se oli tapa, ja toiset epäilivät roskislihan turvallisuutta, mutta ennen kaikkea vegaanius oli monelle identiteetin peruspilari.

Fregaanien mielestä vegaanius ei riitä vaan se näyttäytyy eräänlaisena hyvin toimeentulevien ihmisten elintasokilpailuna. Hyttystä huolellisesti siivilöidessään vegaanit nielaisevat moninkertaiset muovipakkaukset, alipalkatut työläiset ja maanviljelyskoneiden lahtaamat eläimet. Kun vegaani ”äänestää rahoillaan” eläimettömien tuotteiden puolesta, hän tulee samalla tukeneeksi koko kapitalistista tuotantoketjua ja usein vielä suuryrityksiä, jotka valmistavat myös kaikkea muuta kuin vegaanisia tuotteita.

Fregaaneja puhuttelivat ajatukset ihmisen eläimellisyydestä ja paluusta luontoon. Monia viehätti näkemys siitä, että kaikki meni pilalle, kun ihminen alkoi viljellä maata ja nosti itsensä muun elämän yläpuolelle. Fregaanit kävivätkin mielellään keräämässä sieniä ja villivihanneksia, vaikka ne muodostivat mitättömän osan heidän ravinnostaan.

Keräilijä ei pyri hallitsemaan luontoa, toisin kuin viljelijä. Elintarvikekoneisto perustuu ennustettavuuteen ja standardeihin, kun taas dyykkauksessa on aina mukana sattuma ja yllätykset. Dyykkaamalla fregaanit pystyivät harjoittamaan luonnonmukaista keräilijän elämää kaupungissa, palaamatta luontoon. Fregaanien luonnolliseen elämäntapaan tarvittiin kuitenkin kapitalismin epäluonnollinen jätteentuotanto.

Missään ei epäluonnollisen käyttökelpoista jätettä ole yhtä helposti saatavilla kuin Freegan.infon kotikaupungissa New Yorkissa. Siellä jätepussit jätetään jalkakäytäville, ruokaa pois heittäviä kauppoja on valtavasti ja dyykkaus on käytännössä laillista. New Yorkissa dyykkari pystyy väitetysti valitsemaan haluamansa makuisen muffinin ja löytämään sen viidessä minuutissa.

Fregaanit valjastivat kaupungin jätteet todistusaineistoksi kapitalismin järjettömyydestä. He järjestivät ilta-aikaan avoimia roskakierroksia, joihin saattoi osallistua kymmeniä ihmisiä. Keskeisiä sääntöjä oli kolme: Etuoikeus annettiin niille, joiden nähtiin dyykkaavan todelliseen tarpeeseen. Ruoan sai omakseen vain, jos sitä ei pystytty hyödyntämään yhteisillä aterioilla. Pusseja ei saanut repiä auki, jotta kauppojen edustat säilyisivät siisteinä ja kauppojen edustajat myötämielisinä.

Roskakierroksilla oli lähes aina mukana median edustajia. Siten fregaanit olivat hylänneet dyykkaukseen usein liittyvän salamyhkäisyyden. Toimittajia eivät tosin kierroksilla kiinnostaneet kapitalismin vastaiset luennot ollenkaan niin paljon kuin jätteisiin liittyvien tabujen rikkoutuminen. Vaikka fregaanien kaikki viestinnälliset tavoitteet eivät toteutuneet, he saivat näyttävästi esille sen, että amerikkalainen yhteiskunta hylkää jätteeksi tolkuttomasti kaikkea käyttökelpoista. Freegans-kirjan varovaisen arvion mukaan fregaaneista tehdyt sadat jutut ovat todennäköisesti vaikuttaneet siihen, että ruokahävikki on noussut maailmanlaajuisen huomion kohteeksi.

Ruokahävikistä ko(h)kataan koko ajan enemmän, mutta miksi kirjoitan Barnardin mallin mukaisesti fregaaneista ikään kuin menneenä ilmiönä? Freegan.info on vielä hengissä ja roskakierroksia järjestetään yhä, mutta freganismin kulta-ajat ovat ohi.

Kaupat hermostuivat siitä, että niiden jätteitä eriteltiin viestimissä ja että mediahuomio sai yhä uusia ihmisiä kiinnostumaan dyykkauksesta. Tuloksena oli lukittuja jäteastioita, illasta varhaiseen aamuun siirrettyjä roskientuontiaikoja, tuhottuja tuotteita ja valkaisuaineessa kylvetettyjä elintarvikkeita.

Roskakierroksille alkoi ilmestyä ihmisiä, joita kiinnosti vain itselle kahmittu ilmainen syötävä ja jotka vähät välittivät ruoan jakamisesta saati kapitalismin vastustamisesta. Villivihanneskierroksille tuli väkeä, jonka tavoitteena oli myydä keräämiään kasveja. Yhteisillä dyykkiaterioilla kävi kerrasta toiseen vapaamaiskuttajia, jotka istuivat valmiiseen pöytään. Kasvava individualismi ja ryhmän sisäiset ristiriidat saivat suurimman osan fregaanien ydinjoukosta jatkamaan aktivismiaan muualla.

Paljon muutakin fregaanit tekivät. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta blogiin, luulen, etteivät koko blogosfääriin mahtuisi ne postaukset, jotka pitäisi kirjoittaa.

 


*Suomeksi seurataan usein alkukielistä kirjoitusasua ja puhutaan freeganeista. Tällöin hämärtyy yhteys vegaaniuteen, joten parempi suomennos on mielestäni fregaani. Tai ehkä voisi oikeasuomenkielisesti puhua ilmaistelusta, siis kapitalismin vastaisesta taistelusta, jossa pyritään huolehtimaan ravinnonsaannista osallistumatta rahatalouteen. Itse olen käyttänyt myös sanaa dykaani, kun olen kummastelijoille yrittänyt erottaa vegaanisen ruokavalion vegaanisesta elämäntavasta, joka ei nähdäkseni estä hylätyn lihan hyödyntämistä. (Viisainta olisi tietysti olla syömättä lihaa ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäni).

Lapsen päästöoikeuksien julistus

Mikä on maailman suurin ongelma? ”Se on kolmiosainen. Ympäristön tilan muuttuminen, ilmaston muutos ja luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen. Kaikki liittyvät yhteen isompaan ongelmaan, se on ehdottomasti ihmiskunnan suurin ongelma”, Touko Aalto vastaa Helsingin Sanomien haastattelussa. Edes vihreiden puheenjohtaja ei siis tohdi sanoa ääneen, että maailman suurin ongelma, johon kaikki muut tuhot liittyvät, on maapalloa kalvava ihmisten valtava, kasvava lukumäärä.

Ihmisessä on sellainen vika, että se lisääntyy ja täyttää maan. Meren se täyttää muovilla ja tyhjentää kaloista. Kivikehästä se pumppaa öljyn ja ilmakehään se dumppaa hiilen. Kaiken tämän keskellä se uhoaa, että maan päälle tarvitaan lisää sen omaa heimoa. Se ei tarkoita Hominidaea.

Suomessa on viime aikoina ahdistuttu siitä ilonaiheesta, että vastasyntyneiden määrä putoaa tänä vuonna todennäköisesti alle 50 000:n. Näin pieniä lukemia ei nähty koko viime vuosisadan aikana. Syntyvyydestä huolestuneilta suomalaisilta on selvästi jäänyt huomaamatta, kuinka yhteiskunnan robotisoituminen ja hornetisoituminen on huomattavasti vähentänyt sodankäynnissä uhrattavien urhojen tarvetta.

Lisäksi vauvakuumeessa on unohdettu maapallon kohoava lämpötila. Rikkaassa maassa yhden lapsen hankkimatta jättäminen säästää nimittäin Lundin yliopiston laskelman mukaan vuodessa 58,6 tonnia hiilidioksidipäästöjä vanhempaa kohti. Seuraavaksi eniten, 2,4 tonnia, omaa hiilikengännumeroa voi pienentää luopumalla autosta. Vuosittaiset hiilidioksidipäästöt saisivat olla enintään 2,1 tonnia, jotta maapallon lämpötila ei kasvaisi yli kahta astetta.

Aina olisi tietysti kiva, että päästövähennyksistä huolehtisi joku muu. Helsingin Sanomien artikkelissa yhden lapsen synnyttänyt ilmastoaktiivi ”haluaa ajatella”, että muitakin keinoja löytyisi kuin se, että kaikkien täytyisi miettiä lastensa määrää. Ilmastovanhemmat-yhdistyksen edustajan mielestä ”oikeanlainen” energiantuotanto, ”oikein” kohdistetut haittaverot ja ”riittävä” sähköautoinfrastruktuuri ovat selvästi olennaisempia kuin ”yksittäisen perheen” lapsiluku. Väestönkasvuun perehtynyt taloustieteilijä näkee Suomen väestömäärän vaikutuksen marginaalisena. Se taas sai mielipidekirjoittajan ehdottamaan ratkaisuksi, että jaetaan maailma viiden miljoonan tai tuhannen ihmisen porukoihin ja todetaan erikseen kunkin joukon vaikutus mitättömäksi. Idea ei oikeastaan ole uusi, sillä ilmastovanhempi ehti jo jakaa ihmiskunnan yksittäisiin perheisiin.

Greenpeacen ilmastoasiantuntija Kaisa Kosonen ajatteli vielä joitakin vuosia sitten, ettei hän ilmastonmuutoksen takia halua hankkia lapsia. Nyt hän on perustellut kummatkin vauvansa Ylelle sillä, että hän näkee toivon merkkejä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Itse en ole nähnyt juurikaan edistystä. Ehkä Kososelle on tikittänyt kello samalla, kun minä olen uumoillut aikapommia.

Ihmisen päätä esittävä kipsiveistos muovipussien seassa.

Liiat ihmiset hukkuvat meriin ja meret hukkuvat muoviin. Kuva Taloyhtiön jätepisteestä maaliskuulta 2014.

Hesarin jutussa lasten hankkiminen todetaan kahteen otteeseen henkilökohtaiseksi asiaksi. Oikeasti mikään ei voi olla yhteiskunnallisempaa kuin toiminta, joka tuottaa yli 24 kertaa enemmän päästöjä kuin paheksuttu yksityisautoilu. Ennenaikaisen lapsenpäästön oikeudet pitäisikin maksimoida ja turhanaikaisen lapsen päästöoikeudet minimoida. Jotkut kuitenkin katsovat asiakseen paheksua aborttia, ikään kuin maailmassa olisi huutava pula parkuvista vauvoista, erityisesti ei-toivotuista vauvoista.

Toivottomista vauvoista on kesällä ollut esillä paavinkin suojelusta nauttinut 11-kuukautinen Charlie Gard. Charlie oli ennen kuolemaansa pitkään hengityskoneessa, koska hän ei pystynyt tuottamaan DNA:n rakennuspalasia nukleotidejä eivätkä hänen vanhempansa pystyneet hyväksymään geeniensä ilmeistä yhteensopimattomuutta. Elämään kykenemättömän Charlien hengissä pitämiseksi kerättiin yli miljoona puntaa.

Pitäisikö tässä elämän kehästä vieraantuneessa maailmassa lähteä hakemaan viisautta jo muinaisilta roomalaisilta? Seneca on Areiopagi-verkkolehden mukaan kirjoittanut: ”Lyömme raivopäiset koirat hengiltä, teurastamme uhmakkaan ja kesyttömän härän ja asetamme sairaiden eläinten päät pölkylle, etteivät ne tartuta laumaa. Merkillisen muotoiset sikiöt surmaamme ja hukutamme lapset, jos ne ovat syntyneet rampoina tai hirviömäisinä. Mutta ei ole suuttumuksen vaan järjen asia erottaa hyödyttömät terveistä.”

Lista on nykyihmisen mielestä pöyristyttävä. Me sivistyneet länsimaalaiset toteutammekin sitä vain osittain. Olemme toki viime aikoina teurastaneet uhmakkaan härän, estäneet lintuinfluenssasta sairaita eläimiä lopullisesti tartuttamasta laumaa, surmanneet merkillisen muotoisia sikiöitä ja antaneet lasten hukkua Välimereen, jos ne ovat syntyneet rampautuneeseen yhteiskuntaan tai hirviömäisen diktaattorin hallitsemaan valtioon. Mutta raivopäisiä koiria emme lyö tietenkään hengiltä, jos omistaja ei lyö vartiointia laimin.

Suomalaisten syntyvyydestä ei ole mitään syytä olla huolissaan. Maailma ei tarvitse jälkikasvua 1,7 lasta synnyttävältä ja 8,5 tonnia päästävältä suomalaisäidiltä yhtään enempää kuin 7,6 lasta ja 0,1 tonnia päästävältä nigeriläisäidiltä. Suomalaiset eivät lopu, sillä Suomi on nykyään kuin Ruisrock: sisään tulee niin paljon kuin vain suostutaan ottamaan, ja muut, mahdollisesti neuvokkaatkin pyrkijät joutuvat rajavartioston käännyttämiksi. Työvoimapulaakaan ei tarvitse pelätä. Jos työn hinta yhtään uhkaa nousta, pakolaiskiintiötä voidaan suurentaa. Hädänalaisten auttaminen onkin tullut keskustan ja kokoomuksen sydämelle nyt, kun talouskasvu on nytkähtänyt liikkeelle.

Hiilidioksidipäästöjen välttäminen ei motivoi edes ilmastoaktivisteja, joten syitä lapsettomuuteen kannattaa etsiä samasta suunnasta kuin lapsellisuudenkin syitä: itsekkyydestä. Haluan omalla, rajallisella ajallani synnyttää jotakin luovaa ja ainutlaatuista enkä tehdä uusia lapsia, jotka on jo niin nähty.

Lapsen kasvattaminen itsenäiseksi vie parikymmentä vuotta. Sinä aikana ehtii yhteiskunta tai ainakin avokätinen sosiaaliturvajärjestelmä hyvin romahtaa, eikä sellaisessa tilanteessa lapsen ruokkiminen ole enää helppoa kuin hernekeittopurkin avaaminen. Voi niitä, jotka noina päivinä ovat raskaana tai imettävät!

Vielä vaikeampi olisi silti kestää sitä, että maailma pysyisikin horjuen pystyssä ja lapsi oppisi seisomaan omilla jaloillaan ja ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Yhteiskunta kun kuitenkin työntäisi noihin jalkoihin maihinnousukengät ja käsiin kokispullon niin kuin Eppu Normaalin kappaleessa Hipit rautaa.

Puillakin on tunteet

Vegaaneilta tiedustellaan toisinaan, eikö kasveja sitten satu. Kysymys on vilpitön vain, jos kysyjä on ajattelematon, sillä eivät tuotantoeläimetkään pelkillä mineraaleilla elä. Asiayhteydestä irrotettuna kysymys on kuitenkin asiallinen. Miksi kivun tunteminen maailmankaikkeudessa perustuisi ihmisen luokitteluihin eri elämänmuodoista?

Kun lähdetään selvittämään kasvien tietoisuuden tasoa, on luontevaa kysyä ensin, mitä tuntevat kasvikunnan johtajat, puut. Siitä kertoo Peter Wohllebenin silmuja avaava ja järkeä puuhun takova kirja Puiden salattu elämä (Gummerus, 2016).

Puut on helppo esineellistää. Meidän näkökulmastamme ne ovat hitaita, suorastaan aivottomia. Puut miellyttävät tuotantoelämän telaketjuja ja liukuhihnoja, koska ne kasvavat itsenäisemmin kuin maissi tai sika eivätkä vastustele hyväksikäyttöään siinä määrin kuin sonni tai Mika.

Budjettileikkausten puuhaaja voi hyvin ottaa vaalimainoksen ajaksi syliinsä koiran, mutta kaikkihan me tiedämme, millainen surkimus on puunhalaaja. Siksi on oleellista, että Wohlleben pyrkii puiden tunteista kirjoittaessaan nojaamaan tutkimuksiin eikä tuntemuksiin. Hän kertoo meidän aikamme kielellä sen, mistä luonnonkansoilla on aina ollut aavistus.

Puiden salattu elämä -kirja puimakoneen hihnapyörällä. Etualalla puu.

Kapuloita talouden kylmiin rattaisiin. Taustalla puimakone Sampo.

Hyväksymme sen, että eläimillä, kuten norsuilla, on muisti, mutta meidän on vaikea uskoa sitä, että puutkin muistavat asioita. Ilman muistia lauhkean vyöhykkeen lehtipuut eivät kuitenkaan tietäisi, milloin niiden pitää puhjeta lehteen. Pelkkä korkea lämpötila ei riitä, sillä talvisinkin voi joskus olla lämmintä. Puun pitää siis osata laskea, että lämpimiä päiviä on riittävä määrä.

Lämpötilan ohella puiden pitää tarkkailla päivän pituuden muuttumista. Muuten ne voisivat sekoittaa kevään ja syksyn. Puiden näköaistia ei ole Wohllebenin mukaan vielä paikannettu, mutta se saattaa sijaita silmuissa. Vielä vähemmän on yhteisymmärrystä siitä, missä puut säilyttävät muistojaan. Vahva ehdokas ovat juuret, sillä ne pystyvät välittämään signaaleja ja niissä esiintyy samankaltaisia yksiköitä kuin eläimissä. Kasvien ja eläinten välinen raja saattaakin olla hämärtymässä.

Puiden tiedetään lähettävän ainakin hätäviestejä. Kun Afrikan savannien kirahvit iskevät kierreakasioiden kimppuun, nämä tuottavat lehtiin myrkyllisiä aineita. Samalla puista pääsee ilmaan varoituskaasu eteeni, minkä takia kirahvit joutuvat jättämään lähistön muutkin puut taakseen.

Hajuaineet laimenevat nopeasti, joten puiden pitää viestiä myös sähköisillä, senttimetrin sekunnissa kulkevilla signaaleilla. Juurten välityksellä eri puuyksilöt saavat tiedon esimerkiksi hyönteisten hyökkäyksestä. Viestintäverkostoa laajentaa kokonaisia metsiä yhdistävä sienirihmasto, wood wide web.

Puiden verkostoituessa vaihtuu kuulumisten lisäksi ravinteita. Puut auttavat toisiaan, sillä yhtenäinen metsä muodostaa suojaisan elinympäristön. Ystävät voivat olla ikuisia: Wohlleben on nähnyt pyökin, jonka runko oli kaadettu viitisensataa vuotta sitten ja jota sen lajitoverit yhä pitivät elossa toimittamalla sille sokeria. (Puita painoalustaksi tarvitseva taho epäilee Wohllebeniä epätieteellisestä puheesta ja kirjoittaa kantovanhusten ryöstävän naapureiltaan.)

Luonnontilaisessa metsässä 80 vuotta vanha pyökki on kirjan mukaan lyijykynän paksuinen puuvauva, jota sen 200-vuotiaat emopuut imettävät antamalla sille juurten välityksellä sokeria ja ravinteita. Hitaasti kasvaneen kahdeksankymppisen runko on sitkeää ja kestää siten sienitauteja ihan toisella tavalla kuin talousmetsässä korjuukypsä ikätoverinsa.

Wohlleben arvosteleekin toimia, joita kutsutaan ilmeisen virheellisesti metsänhoidoksi. Metsänhoitajien mielestä harva metsä kasvaa tehokkaammin kuin tiheä metsä. Puiden salatun elämän perusteella vaikuttaisi kuitenkin siltä, että harva metsä kasvaa tehokkaammin kuin tiheä metsä. Kun pyökit ovat vieri vieressä, biomassan ja puuaineksen tuotanto tehostuu, sillä puut jakavat vettä ja ravinteita yhteisen hyvän nimissä.

Harvennetun metsän puut saattavat kasvaa nopeasti, mutta ne joutuvat kohtaamaan sienet, tuhohyönteiset, auringon paahteen ja myrskytuulet yksin. Metsänhoitajien hakkuupuuhakkuus on sikäli ymmärrettävää, että samalla lailla toimivat valtionhoitajat: halutaan uskoa, että yhteiskunta menestyy parhaiten silloin, kun resursseja ei jaeta tasan ja vahvoille annetaan tilaa kasvaa holtittomasti.

Yhteiskunnasta metsänhoitoon on siirtynyt Wohllebenin mukaan myös ikuisen nuoruuden ihanne. Puut korjataan viimeistään 120-vuotiaina, vaikka puu olisi siinä vaiheessa vasta ohittanut kouluiän. Vanhoja puita kannattaisi suosia ilmastonmuutoksen torjumiseksi, sillä ne ovat nuoria tuotteliaampia: halkaisijaltaan metrin mittaiset puut muodostivat eräässä tutkimuksessa kolme kertaa niin paljon biomassaa kuin puolimetriset.

Puiden salattu elämä on ollut ansaitusti myyntimenestys. Sen soisi raivaavan tietä samalla tavalla kuin Peter Singerin Oikeutta eläimille 1970-luvulla. Ehkä tulevaisuudessa metsiä ei tarvitse puolustaa vetoamalla niiden virkistysarvoihin tai luonnon monimuotoisuuteen vaan voimme puhua yksinkertaisesti puiden oikeuksista tai kärsimyksestä. Siinä tilanteessa vannoutuneet vegaanitkin voivat joutua miettimään periaatteensa uusiksi.

Ystävällisen käytöksen kultainen kirja

Enpä olisi ikinä uskonut innostuvani kirjasta, jonka kannessa lukee Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa ja jonka ensimmäisen osan nimi on ”Ihmisten käsittelyn perusmenetelmät”. Huomaan kuitenkin jatkuvasti soveltavani kirjan ideoita.

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa -kirjan päällä yhdysvaltalaisia kolikoita ja HS Metro -lehden tekstiviestipalstaa.

Kansilehtien sisäpuolella kirjan nimi on vanhassa muodossa Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa. Oli nimi kumpi tahansa, sitä ei kannata ottaa ryppyotsaisen kirjaimellisesti. – Kirja ystävänkaupasta eli pyydettynä joululahjana, kuvausrekvisiitta Taloyhtiön jätepisteestä eli lahjana.

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa (WSOY, 2013) on turhan pitkä ja amerikkalaisystävällinen nimi, joten olen tottunut puhumaan tästä kirjaystävästäni Ystäväkirjana. Kirja on toki bisneshenkinen, mutta se on 1930-luvun lapsena ihan eri maata kuin tämän päivän johtajuuskirjallisuus. Nykyään bisneskirjoissa selostetaan jotain psykologista tutkimusta, jossa on keinotekoisella koeasetelmalla ehkä selvitetty jotain ihmisen biologisista reunaehdoista jossain tilanteessa. Dale Carnegie avustajineen sen sijaan luki muun muassa sata Theodore Rooseveltin elämäkertaa. Ystäväkirjasta paistaa ihmiskunnan yhteinen kokemus ja ikiaikainen viisaus.

Tyhjänpäiväisistä elämäntaito-oppaista voi joutua lukemaan sellaisia ajatelmia kuin ”hymyile, niin maailma hymyilee kanssasi”. Carnegie sanoo käytännössä aivan samaa mutta vyöryttää kirjan sivuille toistakymmentä esimerkkiä tai anekdoottia hymyn voimasta – ja saa vakuuttuneeksi.

Ystäväkirja soveltuu etenkin niille, jotka ovat liike-elämän palveluksessa, mutta se palvelee myös perhe-elämää. Kirjan tärkein parisuhdevinkki tulee heti alkuun: ”Älä arvostele, tuomitse tai valita.” Moittiminen saa toisen puolustuskannalle, eikä sillä ole ainakaan toivottua vaikutusta. Juuri kukaan ihminen ei näe vikaa itsessään, vaikka olisi kuinka väärässä. Kirjassa mainitaan Al Capone, ja viime aikojen Suomesta tulee esimerkkinä mieleen se, miten kiihkeästi saastuttajat ovat pesseet käsiään Itämeren likavesistä.

Arvostelun lopettaminen vaatii paljon harjoittelua. Jos siis selkäytimestä tulevat moitteet joskus ehtivät saada riidan leimahtamaan, kannattaa omat virheet myöntää heti ja painokkaasti. Carnegie kertoo, kuinka hän sekoitti radio-ohjelmassa New Hampshiren Concordin ja Massachusettsin Concordin. Eräs Concord, MA:ssa syntynyt rouva suivaantui lipsahduksesta ja lähetti Carnegielle tulikivikovan kirjeen. Carnegie päätti soittaa rouvalle ja pyydellä vuolaasti anteeksi erehdystään. Pian rouvankin oli esitettävä anteeksipyyntö omasta käytöksestään, sillä hänen tärkeydentunnettaan ei enää voinut ruokkia radioäänen oletettu typeryys vaan polttoaineeksi piti vaihtaa rouvan oma jalomielisyys.

Kun moittimisen lopettaa omalta osaltaan, parisuhteen kiistat suunnilleen puolittuvat. Jos lisäksi aina myöntää painokkaasti virheensä – olivatpa ne kuinka vähäpätöisiä tahansa – riitely kuihtuu alkuunsa. (Kestoriidanaiheissa, kuten siivoamisessa, myöntely ei tosin toimi loputtomasti, jos tyytyy katumaan syntejään pelkästään sanallisesti…)

Vanhaksi kirjaksi Ystäväkirja on huvittavan täynnä klikkausjournalistisia lukujen otsikoita: ”Yksinkertainen keino tehdä hyvä ensivaikutus”, ”Jollet tätä tee, joudut vaikeuksiin”, ”Helppo tapa tulla hyväksi keskustelijaksi”. (Hymyily, nimien muistaminen, kuuntelu. #säästyitklikkiytymiseltä) Carnegie ei kuitenkaan omasta mielestään tarjoile temppuja vaan uutta elämänasennetta. Hänen mukaansa kirjan periaatteet toimivat vain, jos ne tulevat suoraan sydämestä.

Ystäväkirja on Havahtumisen hengenheimolainen, vaikka niiden näkökulmat tuntuvat äkkiseltään päinvastaisilta. Havahtuminen kehottaa unohtamaan muiden miellyttämisen. Ystäväkirja neuvoo, miten muiden perimmäiset tarpeet otetaan huomioon. Havahtuminen kertoo, kuinka tullaan toimeen omien ajatusten kanssa. Ystäväkirja opettaa tulemaan toimeen niiden ihmisten kanssa, jotka eivät ole omaksuneet Havahtumisen periaatteita. Yhdessä kirjat ovat timanttinen parivaljakko, joka johdattaa ihmisenä olemiseen ja ihmisyyden ymmärtämiseen. Molempien pariin palaa yhä uudestaan.

Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa on maailman tärkeimpiä kirjoja, mutta jos joku on eri mieltä, ei siitä kannata lähteä väittelemään. Mielipiteiden ristiriita ei nimittäin kirjan mukaan lopu väittelemällä vaan myötätuntoisella halulla ymmärtää toisen ihmisen näkökantaa. Kirja lainaa Ralph Waldo Emersonia: ”Jokainen tapaamani henkilö on jollakin tavalla minua ylempi. Ja siinä minä otan hänestä oppia.”