Päivällisten löytöjen päivällinen

Joskus sitä on tulossa kotiin tietäen, että jääkaapissa ei ole mitään syötävää. Tai oikeastaan siellä ei ole mitään, mitä kannattaisi enää syödä. Tai mitään, mikä olisi kypsynyt riittävän vanhaksi. Silloin on pakko poiketa roskiksilla.

Olin ottanut haasteeksi, että syön koko päivänä vain sen vuorokauden löytöjä. Viimeisen suupalan olin saanut edellisiltana kello 23.59. Kotimatkani alkoi iltapäivällä neljän maissa, mutta kun on tottunut tällaiseen terveyttä edistävään ateriarytmiin, lyhyt paasto ei tuota minkäänlaisia heikotuksen tunteita

Tiesin, että tiistaina loppiaisen jälkeen Kallion roskikset olisivat todennäköisesti tyhjiä kuin jäteyhteiskunnan jäsenen sielunelämä. Luotin kuitenkin vetovoiman lain ratkaisevan asian, sillä en tarvinnut täysiä roskiksia vaan syömäkelpoista ruokaa.

Olen vuoden alusta kokeillut, voinko ”värähtelyjäni” säätämällä kutsua itselleni lisää seuraajia. Ainakin alku oli lupaava. Ensimmäisenä päivänä sain Facebookissa kaksi uutta tykkäystä ja toisena päivänä yhden tykkäyksen ja yhden haastattelupyynnön. Helsingin Uutiset halusi kirjoittaa dyykkauksestani, ja tarjosin toimittajalle taustatarinaksi kotimatkahaastettani. Se ei lopulta päässyt lehtijuttuun, joten julkaisen nyt blogissa tämän epävirallisen satelliittikainalojutun.

Helsingin Uutiset auki dyykkarijutun kohdalta jätekatoksen lattialla vedenkeittimen alla.

Haastattelusta jäi muistoksi juttu, haasteesta vedenkeitin.

Ratsaan ensimmäiseksi Helsinginkadun roskiksen, josta olen yleensä löytänyt homeista leipää ja epämääräistä vanhaa lihaa. Niin käy tälläkin kertaa, mutta täysin poikkeuksellisesti roskien seassa on myös kaksi limettiä ja kaksi ruttuista keltaista paprikaa. Niistä tuli kivasti väriä lehden kanteen, vaikka jutun pääkuva olikin tyylikkään tummanpuhuva.

Olen ennen kierroksen alkua kertonut toimittajalle, että havittelen leipää, kasviksia ja lämmintä ruokaa mutta jotain makeaakin pitäisi saada. Koska ensimmäisestä roskiksesta löytyy kasvisten lisäksi hyvältä näyttävää ruisleipää ja asiallisen makuisia lihapullia, päivän aterian runko alkaa olla valmiina.

Jatkamme sata salamaa iskeneen kuvaajan kanssa syvemmälle perus-Kallioon. Seuraavassa paikassa on kolme roskista, joissa jokaisessa on yksi roskapussi. Viimeisestä pussista löytyy kimpale täysin kunnossa olevaa kermajuustoa, puoli pussia paahtoleipää ja kaksi tuoreen oloista appelsiinia.

Saatan kuvaajan pois ja sen jälkeen Kallion jäteastioiden tonkimisen päätökseen. Kolmannesta kohteesta dyykkaan pikkutomaatteja, kurkkua, ruisleipää ja palasen liha-makaronilaatikkoa. Seuraavista neljästä paikasta lähden vesiperääntymällä, ja kaksi paikkaa ohitan, koska niissä käyn yleensä vain yönnäöllä.

Kotiroskiksesta löydän vielä lisää tomaatteja, pienen kupillisen paahdettua sipulia ja parit sipsipussinpohjat. Mietin, pitääkö jälkiruoaksi hyväksyä peruna- ja sipulilastut.

Lopuksi vilkaisen päiväkotiroskikseen. Sieltä saan keitettyjä perunoita sekä maksamakkaraa ruisleivän syöntiä sujuvoitelemaan. Löydän myös annospussilliset broilerikeittoa ja jotakin jännäsalaattia, jossa yhdistelmän epätavallisuuden ylittää vain ainesosien tunnistamattomuus ja jollaisiin päiväkodin keittiö on selvästi erikoistunut. Ennen kaikkea biojäteastiassa on kuitenkin marjapiirakkaa ruokkimaan jälkiruokareseptoreitani.

Keltaisella tarjottimella pikkutomaatteja, suikaloitua paprikaa, lämpimiä juustoleipiä, kurkku-paprika-maksamakkararuisleipiä, appelsiini- ja limettilohkoja, lautasellinen broilerikeittoa, paahdettua sipulia, marjapiirakkaa, sileitä ja poimutettuja perunalastuja, lihapullia ja ketsuppia, lihamurekepihvi, keitettyjä perunoita, punakaalisalaattia ja liha-makaronilaatikkoa.

Dyykkarin tarjotinmalli. Ruoka löytyi hieman mutkitelleen kotiintuloreitin varrelta yhtenä iltapäivänä. Muu kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä useiden vuosien ajalta.

Kuuden aikaan nälkä alkaa jo muistuttaa itsestään, mutta syömisten valmistelut ja kuvausjärjestelyt vievät vielä reilun tunnin. Hoksaan, että voin lisätä lihapullien päälle ketsuppia, sillä olen löytänyt purkin aamuyöllä eli saman päivän puolella.

Päästyäni vihdoin ruoan makuun tajuan, etten koskaan tee tällaisia valmiita annoksia vaan kokoan syötävää niin kauan kuin ruokahalua riittää. Olenkin nyt yliarvioinut mahani vetoisuuden. Onneksi osa lihoista maistuu kuumennuksen jälkeen pil/eltaantuneilta, joten voin jättää ne syömättä. Näin ateria terveellistyy, etenkin kun sipsikeko kuoppaantuu alle kourallisen verran.

Syömättä jäävät myös limettien kuoret, koska ne ovat liian sitkeitä. Appelsiinin kuoriakin jää tarjottimelle, koska ne eivät yksinkertaisesti kaikki maistu.

Päätin viime vuonna kokeilla sitrushedelmien kuorineen syömistä. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että yhden appelsiinin kuorista syö mielellään suunnilleen puolet, mutta sen jälkeen alkaa tökkiä. Makuaistin kyllästymiseen on varmaan aina syytä luottaa. Luinkin tällä viikolla, että sitrushedelmien kuorissa on kalsiumia sitovaa oksalaattia, eli ei tule niistä täysin ok salaattia.

Ruoka oli hyvää, ja sitä oli enemmän kuin riittävästi. Syön tavallisesti kerran tai kahdesti päivässä, jos dyykkiruokaa nyt tavallisena voi pitää. Mieluummin kahdesti, mutta aina ei ehdi tai maita. Kerran päivässä syöminen vastaa vaikutukseltaan ehkä laihdutusleikkausta, sillä mahaan ei mahdu määräänsä enempää.

Hanaveden juomista en ollut itseltäni kieltänyt, joten jos tilaa olisi yhtään jäänyt, olisin vielä voinut kuumentaa itselleni vettä marjapiirakan oheen. Löysin nimittäin samana päivänä pitkästä aikaa ja ehkä pitkänkin aikaa toimivan vedenkeittimen.

Vetovoiman lain voima

Marraskuun neljäntenä haen kuumeisesti hyllystä Vetovoiman salaisuus -nimistä kirjaa. Sen pitäisi olla tietyssä paikassa odottamassa vetovoimakokemuksistani kertovan jutun valmistelua, mutta sitä ei vain löydy. Kirjan hukkuminen tuntuu oudolta, koska vetovoiman lain ideana on se, että ihminen saa tarvitsemansa. Eikö tästä asiasta pidäkään kirjoittaa vielä?

Avaan kirjaston tietokannan. Kirjasta on näemmä ilmestynyt uudistettu laitos. Huomaan myös parin muun kirjoittajan teokset samasta aiheesta. Vetovoiman laki on taas näyttänyt voimansa: näkökulmani laajenee huomattavasti alkuperäisistä kaavailuistani.

Muistan hetken päästä, mihin olen siivonnut etsimäni kirjan. Onneksi se ei jää ainoaksi lähteekseni. En luovuta vielä silloinkaan, kun toinenkin kirja vetovoiman laista osoittautuu yhdentekeväksi. Haluan nimittäin tehdä perusteellisen taustaselvityksen blogikirjoitustani varten. Olen etsimässä teoreettista kehystä monille kumman onnistuneille dyykkilöydöille. Ne voisi toki selittää sattumalla ja psykologisilla vinoumilla, mutta minusta on alkanut yhä vahvemmin tuntua, että niin tehdessäni vaientaisin tutkimuksellisen otteen dogmaattisuudella.

Kolmas kirja toden sanoo. Ja miksei sanoisi, sillä sen on väitetysti kirjoituttanut Abraham-niminen ”kollektiivinen tietoisuus”. Oli tekijä kuka tahansa, kirja on uskomattoman viisas. Jostain syystä se ei herätä minussa mitään vastaan väittämisen halua (lukuun ottamatta sitä, että siinä kirjoitetaan tavallisia sanoja, kuten hyvinvointi, ärsyttävästi isoilla alkukirjaimilla). Hyväksyn poskettomatkin väitteet, koska kirjan sisäinen logiikka on aukoton. Jatkuva toistokaan ei häiritse, vaan se tuntuu lähinnä pedagogisesti perustellulta valinnalta.

Vaikka kirja ei olisikaan ”totta”, se on ehdottoman järkeen- ja tunteisiinkäypää elämäntaitokirjallisuutta (unohtakaa se self-helpin väkinäinen suomennos ”itseapu”). On aika sama, puhutaanko värähtelyistä, Jumalasta vai tietoisuustaidoista, jos lopputuloksena on onnellinen ihminen. Sekin, onko kirja ehkä totta, totta kai on selvitettävä, mutta siitä enemmän lopuksi.

Pyydä, niin saat -kirja putoamassa sepelin päälle.

”Yleisen suhteellisuusteorian mukaan mitään vetovoimaa ei ole olemassakaan”, kirjoittaa tähtitieteilijä Hannu Karttunen Zubenelgenubi-sivustollaan.

Löytämäni kirja on Esther ja Jerry Hicksin Pyydä, niin saat – Miten opit käyttämään Vetovoiman lakia (Taivaankaari, 2011). Se määrittelee vetovoiman lain perusvoimaksi, jonka mukaan samalla taajuudella värähtelevät asiat vetävät toisiaan puoleensa. Ehkä vähän samaan tapaan kuin kemiassa ja fysiikassa opetetaan: samanlainen liuottaa samanlaista, ja samassa vaiheessa olevat aallot vahvistavat toisiaan.

Kun suuntaamme huomiomme johonkin, lähetämme ”värähtelyä”. Se vetää vetovoiman lain mukaisesti puoleemme huomiomme kohdetta. Näin meidän pitäisi saada haluamamme, paitsi jos olemme kiinnittäneet huomiomme jonkin asian puuttumiseen. Silloin vetovoiman laki toimittaa meille puutetta. Lakiin ei kirjan mukaan ole poikkeuksia, eikä elämässämme ole mitään, mitä emme olisi siihen ajatuksillamme kutsuneet.

Saamme kaiken haluamamme, jos noudatamme yksinkertaista kolmivaiheista menettelyä. Ensimmäisessä vaiheessa pyydämme tai toivomme. Toisessa vaiheessa ”Aineeton” toteuttaa toiveemme välittömästi ja poikkeuksetta. Tässä vaiheessa lukija aavistelee, että kolmannessa vaiheessa on jotain juonikasta, ja niinhän siinä on. Viimeisessä vaiheessa meidän pitää sallia itsemme ottaa vastaan se, mitä olemme pyytäneet.

Salliminen tarkoittaa sitä, että värähtelymme vastaa toivomamme asian värähtelyä. Jos toivon uutta sänkyä, minun pitää keskittää ajatukseni siihen. En saa suunnata huomiotani niihin vanhan vuoteen vikoihin, jotka saivat haluamaan uutta. Entiseen jumittumalla en pääse harmoniaan toiveeni värähtelyn kanssa enkä siten salli itselleni uutta sänkyä.

Mistä sitten tietää, ovatko ajatukset oikeansuuntaisia? Kun keskittyy omaan toiveeseensa, olon pitäisi tuntua ihanalta. Vastaavasti puutteeseen keskittyminen tuntuu kamalalta. Kun kiinnittää huomiota tunteisiinsa, voi valita sellaisia ajatuksia, jotka ohjaavat toiveiden toteutumista edistävälle värähtelytaajuudelle.

Toiveet eivät toteudu heti, koska tarkoituksena on nauttia ”luomisprosessista”. Jokainen meistä on varmaan huomannut sen, että asioiden saavuttaminen ei tuota pitkäaikaista mielihyvää. Siten nautintoa olisi hyvä saada myös tavoitetta kohti kulkemisesta ja reitin suunnittelusta.

Matka voi olla pitkä, mutta tunteet näyttävät suunnan. Ja nimenomaan omat tunteet: Kirjan mukaan minun onnellisuuteni ei riipu toisten tekemisistä vaan omien värähtelyjeni tasapainosta. Vastaavasti kenenkään toisen onnellisuus ei ole kiinni minusta.

Jokainen on siis oman onnensa seppä, mutta kisälli ei voi yltää mestarin tasoon, vaan ”tunnevärähtelyasteikolla” pitää kiivetä asteittain. Kirjan mukaan tie masennuksesta iloon käy muun muassa suuttumuksen, turhautumisen ja toiveikkuuden kautta. Ongelma on siinä, että vaikka suuttumus parantaisi masentuneen oloa, muut ihmiset neuvovat häntä hillitsemään kiukkunsa. Se taas johtaa takaisin masennukseen.

Kirjan sanoma ei useinkaan poikkea positiivisesta psykologiasta, paitsi tietysti perusteluiltaan: ”Kiitollisuuden tunne ja itsensä rakastaminen ovat tärkeimmät ominaisuudet, joita suinkin voit itsessäsi vaalia. – – Jos sen sijaan arvostelisit muita tai edes etsisit virheitä itsestäsi, et tuntisi oloasi hyväksi sen seurauksena, koska arvosteleva ajatus poikkeaa värähtelyltään niin suuresti Alkulähteesi energiasta.”

Kirjan mukaan menestyksen mittapuu ei ole raha tai tavarat vaan elämässä koetun ilon määrä. Rahaakin saa kuitenkin pyytää. Kirja esittelee esimerkiksi Varallisuuspeli-nimisen menetelmän, jossa kuvitteelliselle tilille talletetaan joka päivä tuhat euroa enemmän, ja summa myös tuhlataan saman päivän aikana. Lompakkokikka-menetelmässä laitetaan lompakkoon aito satasen seteli, ja se leikisti kulutetaan päivän kuluessa vaikkapa parikymmentä kertaa.

Itse en kaipaa seteleitä, mutta sosiaalista valuuttaa tuntuu olevan aina liian vähän. Aionkin koetella vetovoiman lakia julkisesti yrittämällä kasvattaa seuraajamääriäni seuraavan vuoden aikana.

Minulla on tämän jutun julkaisuhetkellä Twitterissä 158 seuraajaa. Onnen tonginnalla on Facebookissa 215 tykkäystä ja Youtubessa 41 tilaajaa. Blogi on saanut 236 000 näyttökertaa (tätä tilastoa tarkka voi tarkkailla kuvaussivulla).

Olisi poikkeuksellista, jos seuraajieni määrä Twitterissä tai Facebookissa kasvaisi vuodessa yli 100:lla. Tube-urani on niin alkuvaiheessa, että siellä tarvitsisi ensin vähän säännönmukaisuuttakin, ennen kuin voi puhua poikkeuksista. Tällä hetkellä 200 uutta tilausta tuntuisi odottamattoman paljolta. Blogissa asettaisin poikkeuksellisuuden rajaksi 100 000 näyttöä vuodessa.

Pyydä, niin saat neuvoo, että 17 sekunnin keskittyminen johonkin aktivoi vastaavan värähtelyn. Jos ajatukseen keskittyy täysin 68 sekunnin ajan, värähtely muuttuu niin voimakkaaksi, että ”ajatuksen ilmentyminen käynnistyy”.

Kuvittelen alkavana vuonna joka päivä 68 sekunnin ajan, että minulla on kaikissa kolmessa palvelussa 500 seuraajaa ja blogissa 500 000 näyttökertaa. Asensin jo sekuntien mittaamista varten tietokoneelleni Horo-nimisen munakellon, jota App Store -ohjelma kutsuu punastellen ”H**oksi”.

Tekstit ”500 henkilöä tykkää tästä”, ”500 seuraajaa”, ”500 tilaajaa” ja ”500 000 avausta” Facebook-, Twitter-, Youtube- ja Onnen tongintaa -sivuilla.

Kollaasi seurasi sinua, on tilannut kanavasi ja tykkäsi sivusta (muttei välttämättä sinusta).

Pyydä, niin saat -kirjan Luova taikalaatikko -menetelmässä pitää kerätä laatikkoon kuvia sellaisista asioista, joita haluaa omaan elämäänsä. Askartelin menetelmän hengessä itselleni oheisen haavekuvan, jossa toivomani maagiset lukemat ovat jo paikallaan. Katselen sitä jokaisen 68-sekuntisen aluksi.

Jos kaikki muutokset ylittävät vuoden lopussa poikkeuksellisiksi määrittelemäni raja-arvot, oletan vetovoiman lain olevan totta. Jos mikään lukema ei ylity, syynä on Abrahamin mielestä varmaan se, että minulta puuttuu uskoa. Kohdistan uskon puutteen siinä tapauksessa erityisesti vetovoiman lakiin, ja tämä tuomio saavuttaa tuolloin mielessäni lakitermein ilmaistuna lainvoiman, eli siitä ei voi valittaa. Mutta ensin aion viettää epäilemättä hyväuskoisen vuoden.

Vetovoiman loki

Törmäsin kolme vuotta sitten käsitteeseen vetovoiman laki, kun luin kirjaa rahatta elämisestä. Olin jo aikaisemmin pannut merkille, että maailmankaikkeus näyttäisi toimittavan paahtoleipää sitä haluaville. Aloin kerätä todistusaineistoa.

  • Olin tonkinut valmiin pitsataikinan ja rotukarjan jauhelihaa, mutta juustoa ei tuntunut millään löytyvän. Kun sitten tulin siihen tulokseen, että pitsa on tehtävä seuraavana päivänä vaikka sitten sulatejuustosta, löysin illalla homehtumatonta juustoraastetta ja vielä reilun määrän juustoviipaleita. Samaan tapaan Ylellä tulleessa Ruoan pelastajat ‑sarjassa mies toivoo juustoja, koska niitä ei ole sillä hetkellä jääkaapissa. Sitten niitä löytyy, muun muassa muovikassillinen juustoraastetta.

  • Oli ilta ja olin väsynyt. Ajattelin, että voisin paistaa ankanrintaa, jos olisi perunoita. Niitä löytyi viimeisestä roskapussista.

  • Onneli halusi jouluksi riisipuuroa. Tonkaisin avaamattoman maitotölkin juuri ennen joulua. Maito on aika harvinainen löytö. Olenkin jo nyt laittanut tilaukseen yhden purkin puoli vuotta päiväysvanhaa huoneenlämpömaitoa ja yhden purkin pari viikkoa päiväysvanhaa jääkaappimaitoa, vaikka tarvitsen ne vasta kahden viikon päästä.

  • Aina toive ei toteudu halutussa muodossa. Onneli oli haaveillut letuista. Löysin neljä pellillistä pannukakkua päiväkodin roskiksesta.

Isoja pannukakun palasia kolmen uunipellin leveydeltä.

Moni päiväkodin roskis päältä pannukakusta kaunis.

  • Siskoni Onniina pyysi pussilakanoita, koska koirat olivat kynsineet ne pilalle. Kun palasin kotiin, löysin roskiksesta kolme ehjää pussilakanaa. Seuraavalla kerralla koirat vaativat aluslakanoita. Löysin palaamisestani kolmen päivän päästä jämäkät puuvillaverhot. Kolmen päivän viive johtui ehkä siitä, että näin pystyin saunottamaan kankaat saman tien.
  • Onniina huomasi lehtijutusta, että olin löytänyt D-vitamiinia. Hän kysyi sitä koirallensa, mutta kalsiumia ei saisi olla samassa. Sanoin, että öljykapselit olisivat varmaan parhaita. Seuraavana yönä löysin tarvittavia kapseleita, ja niissä oli vielä päiväystäkin jäljellä.

  • Pesuaine loppui taloyhtiön pyykkituvassa, joten raahauduin hakemaan täydennystä kotoa. Poikkesin kuitenkin kesken matkan roskiksella. Sieltä pesuainetta löytyi vajaa paketti ja vieläpä hajusteetonta, jota pyrin käyttämään vuodevaatteille.

  • Olin vähän aikaa miettinyt, että tarvitsen kuvauksia varten Metro-lehden. Tuli se päivä, kun oli pakko alkaa kaivaa paperinkeräysastioita, mutta lehti tulikin sitä ennen vastaan sekajätepusseja tonkiessa.

  • Olin kaivannut kirjaa Puiden salattu elämä, koska halusin kirjoittaa siitä blogiin. Teos tuli vastaan kirjaston bestseller-hyllyssä. Tuolloin varauksia oli yli 600. (Koska kirja osoittautui erinomaiseksi, ostin sen myöhemmin.)

  • Kun kävin äitini luona viikko sitten, hän kysyi, onko minulla taas ristikoita tuomisena. Olihan minulla, mutta jäin miettimään, pystyykö roskis toimittamaan näin erikoista tavaraa kerta toisensa jälkeen. Tänään aamulla, kun makasin lattialla (koska en halunnut vetää puoleeni Onnelin nuhaa), huomasin alhaalta päin katsoessani lehtipinossa tuttua ruudukkoa. Siinä oli Onnen helpot ristikot ja pari muuta vähän täytettyä ristikkolehteä, joiden tonkimisesta minulla ei ollut mitään muistikuvaa.

  • Harmittelin pihalla, että olin unohtanut kiinnittää heijastimen takkiini. Muutaman askeleen jälkeen löysin maasta komean heijastimen.

  • Olin miettinyt pari päivää aikaisemmin, että tarvitsen päivätöihin muovitaskuja. Niitä löytyi parikymmentä.

  • Olin menossa lakkiaisiin. Samalla viikolla löysin jonkun vanhoja yo-onnittelukortteja. Yhteen ei ollut kirjoitettu mitään, joten sen pystyi käyttämään sellaisenaan.

  • Dyykkikaverini Timo harmitteli, että kananmunia ei enää löytynyt entiseen malliin. Tongimme parin päivän päästä Kalliossa toistakymmentä kananmunaa. Tänä vuonna olimme Timon kanssa vappudyykillä Töölössä. Kokeilin paria tyhjää mämmituokkosta ja sanoin, etten ollut vielä saanut mämmiä koko vuonna. Lopulta asiasta tuli niin suuri pakkomielle, että maistelin samalla dyykillä biojätteisiin kipattua mämmiä parin sormellisen verran. Kahden päivän päästä kävin poikkeuksellisesti päivätyökokouksessa ja katsastin ohikulkumatkalla erään asuntolan jäteastian. Kivenheiton päästä Hurstin ruokajonosta löytyi paitsi pari avaamatonta leipäpussia myös koskematon rasia mämmiä.

  • Olin vuosia sitten ostanut suuren määrän hammastahnaa varastoon. Varastot loppuivat tänä syksynä. Olin jo tonkinut joitakin tahnatuubiloita, joten päätin heittäytyä roskiksen antimien varaan. Sen jälkeen olen löytänyt vajaat pari litraa vajaat pari millilitraa vajaita hammastahnaputkiloita.

33 hammastahnaputkiloa pystyssä hammasharjapakkausten ympäröiminä.

Kuinkakohan monta hammastahnaa kaikkeus luulee olevansa minulle pystyssä? Hammasharjoja en ollut edes erikseen toivonut.

Olen tietysti autuaasti unohtanut ne kerrat, kun roskiksesta ei ole löytynyt toivomiani asioita. Aika harvoin tosin tietoisesti toivon yhtään mitään.

  • Vedenkeitintä etsin pitkään. Psyykkasin itseäni riimittelemällä: ”Näin myöhään yöllä dyykkiremmin Onni enää valvoo… Tältäkö se tuntuu, kun löytää toimivan… teevedenkeittimen?” Lopulta käyttökelpoisia keittimiä löytyi kolme. Sen koommin näitä laitteita ei ole roskiksella näkynyt, mutta ei niille ole ollut tarvettakaan.

Irrallisia tapauksia enemmän vetovoiman laista kertovat varmaan ne kerrat, kun olen esitellyt dyykkausta ulkopuolisille. En yleensä voi paljon vaikuttaa ajankohtaan, mutta paikan ja oman asenteeni pystyn valitsemaan.

  • Ylen Perjantain esittämän minidokkarin kuvausta varten esittämänä viikonloppuna päiväkodin jäteastiassa oli sopivasti lihapyöryköitä Onnenmyyrälle syötettäväksi. Kun niitä taas kuuden viikon päästä oli seuraavan kerran listalla, astiassa näkyi vain huikea kasa perunasuikaleita. Kuvausyönä roskikset olivat vakiotaloyhtiössäni melko tyhjinä, mutta jätteiden ruokapitoisuus oli hyvä, eli tilanne oli oikeastaan ihanteellinen. Toisesta paikasta saimme aina yhtä tyylikästä jätepuristinkuvaa. Jo muutaman päivän päästä tämä pitkäaikainen suosikkipaikkani oli lukkojen takana. Se harmitti alkuun, mutta toisaalta elämä helpottui, kun ei tarvinnut enää tehdä pitkiä yölenkkejä.
  • Enbuske, Veitola & Salmisen Salmisen aikataulussa ainoa vapaa rako oli maanantaina kello 16.30, joten se oli minulle pakkorako. Pelkäsin, että tuttu kuvauspaikka olisi tuolloin jo tyhjennetty. Siellä oli kuitenkin juuri sopivan niukasti ruokaa, koska dyykkauksesta oli tarkoitus saada vasta ensimakua. Löytyi myös juustoa, joten sain ”madafakin diarrea” -vitsiini tarvitsemani ”vähän kaikenlaista juustoo” -johdannon. Lisäksi juuri kyseisenä maanantaina päiväkodissa oli tarjottu jauhelihapihvejä, minkä seurauksena Roope söi dyykkipihvejä hyvällä ruokahalulla parhaaseen katseluaikaan. Ainoa pettymys oli se, että Sara Siepille eivät kelvanneet.

Onni Tonkija ja Roope Salminen tutkivat roskapussien sisältöä jätehuoneessa.

Roope Salmista taisi alkuun harmittaa se, että hän työntää nenänsä joka paikkaan.

  • Ukrainalaisen Novyi kanalin Заробітчани-matkailuohjelman kuvausryhmän oli määrä saapua juuri taloyhtiömme roskisten tyhjennyspäivänä. Olin koko viikon säästänyt roskia heitä varten. Vielä puoli kolmelta roskikset olivat täynnä sitä ja tätä itseään, mutta neljältä toimittajien saavuttua säiliöt olivat typötyhjiä. Lähdimme Töölöön, jossa olin viikko aikaisemmin saanut mukiinmenevän saaliin. Sekajäteastioita oli toistakymmentä, ja olimme juuri aloittaneet tutkimaan kahta ensimmäistä, kun roskakuski tuli hakemaan omiaan. Saalis oli heikohko, ja sekä minä että toimittaja saimme pienen haavan roskiksista. Tiimi oli matkanteosta äärimmäisen väsynyt, mutta halusin viedä heidät vielä Kallioon, jonka tilanteesta minulla ei ollut mitään tietoa. Siellä saimme yhdestä kohdasta kivasti ruokaa, joten pystyimme rakentamaan siedettävän illallisen löytösapuskasta. Seuraavasta paikasta löytyi asialliset Caterpillar-kengät, jotka toimittaja vaihtoi heti jalkaansa. Itse en edes noteerannut kenkiä roskiksessa, mutta toimittaja vaikutti olevan aidosti innoissaan. Kengät olisivat jääneet löytämättä, jos ensimmäinen paikka ja varapaikka eivät olisi pettäneet meitä.
  • Olin päivällä sanonut Helsingin Sanomien haastattelussa, että jos en söisi pelkkää dyykkiruokaa, ostaisin paljon kaurahiutaleita. Harmittelin, että nyt niitä ei juuri saa syödäkseen. Illalla roskiksesta löytyi lähes käyttämätön paketti luomukaurahiutaleita. Lehden kuvaajan kanssa ongelmaksi muodostuivat juuri tyhjennetyt jäteastiat. Yltäkylläisyyden puutteella oli se itseäni lämmittänyt seuraus, että kahden tunnin kiertely johti lopulta kuvien ottamiseen päivätyönantajani portailla. Kotimatkalla kaksinkertaistin saaliini tunnissa.

Sami Kero valokuvaa HEO-kansanopiston portailla dyykkisaaliinsa vieressä istuvaa Onni Tonkijaa.

Sami Kero ja kirjoittanut pikkaisen, kappelin edessä kuvatun saaliin kanssa.

  • Iltalehdenkin kanssa haasteena olivat juuri tyhjennetyt roskikset. Päädyimme vanhaan suosikkipaikkaani. Koska se oli nyt lukkojen takana, pyysin sisäänpääsyä ohikulkijoilta. He tunnistivat minut, ja siitä toimittaja sai kivan avauksen juttuunsa.
  • HEO-kansanopiston elokuvaopiskelijoiden kanssa roskikset olivat aika tyhjillään, vaikka olin yrittänyt hyödyntää HS:n kuvauksissa saamaani tietoa tyhjennysaikatauluista. Ehkä kuljetukset olivat pakkasen vuoksi lykkääntyneet vuorokaudella. Löytöjä tuli kuitenkin sopivasti, koska suunnilleen joka kolmas roskapussi sisälsi muutakin kuin roskaa. Oli hyväkin, että kierros loppui lyhyeen, koska alkoi pyryttää kuin saavista ripottelemalla. Lumesta tuli hieno lopetus pienoisdokumenttiin, joka valitettavasti ei ole julkisesti nähtävillä.

  • Viimeksi minua ovat kuvanneet Kallion lukion mediakurssin opiskelijat. Löysin muun muassa satakunta näytepakkausta liukuvoidetta sekä riisipaperia. Yksi opiskelija osasi onneksi opastaa minulle, mistä oli kyse, sillä en ollut aikaisemmin löytänyt kuin riisin paperia ja riisipaperivalaisimen. Riisipaperin vieressä oli ikään kuin tarjoiluehdotuksena tofu-kasvisnyyttejä, joita tietysti maistelin, koska suoraan roskiksesta syöminen on aina kuvauksellista. Muutenkin haluan näyttää kameroiden edessä hyvältä, joten olin jonkin verran pähkäillyt, minkä takin pukisin päälleni. Pari päivää ennen kuvauksia löysin roskiksesta trenssin. Hihasta puuttui nappi, joten ompelin siihen takin varanapin. Koska hiha oli rispaantunut ja takin takasauma oli revennyt huomaamattomasta paikasta ja koko vaate olisi kaivannut pesua, jätin takin lopuksi roskikseen. Dokkaria en ole nähnyt, mutta eiköhän sekin vielä eteeni tule, kun sitä tässäkin nyt toivon.

Koska Yle ei tajunnut patentoida dyykkidokkareita, olen pystynyt monistamaan konseptin. Joten hyvät medialinjojen opettajat, vielä olisi opiskelijaryhmille vapaana joitakin kuvausaikoja kevätlukukaudella! Vetovoiman lain ansiosta uskallan luvata varman onnistumisen. Tai ainakin osaan selittää jälkikäteen, miten vastoinkäymiset vain paransivat lopputulosta. Ehkä opiskelijatkin oppivat samalla haluamaan sitä, mitä he löytävät.

Kierrätys on ilomme

Helsingissä kelpaa kierrättää. Asun Vallilassa osakuntien asuntolassa ja saan kiertoon suurimman osan jätteistäni, jos jaksan kävellä sata metriä jätekatokseen. Kun olen pudottanut sanomalehtipinoni pitsalaatikoiden sekaan ja biojätenyssykkäni Alepan muovikassien joukkoon, minun pitäisi ilmeisesti panna loput jätteet leikkimökin kokoiseen, puristimella varustettuun sekajätelaatikkoon. Tuo Molokin kita ottaisi mielellään vastaan maitopurkit, säilyketölkit, pahvilaatikot, lasipurnukat, muovipakkaukset ja vanhat vaatteet.

Pöydällä näyttö, stereot, näppäimistö, hiiri ja kaiutin. Näytöllä Windows XP:n työpöytä ja Wordpad-ohjelma, jossa teksti ”Kierrätys on ilomme”. Stereon näytössä näkyy teksti ”Doin’ it Rig”.

Lokakuu 2004 lavastettuna lokakuussa 2019. Laitteet ovat muuten alkuperäiset, mutta Windows XP on käynnistetty Taloyhtiön jätepisteestä löytyneeltä tietokoneelta. Huomaatko kuvassa anakronismin?

Luonnonystävä ei voi alistua siihen, että kierrätyskelpoista ainesta kuljetetaan kaatopaikalle. Sadan metrin päässä kodistani on keräyspiste, jossa pääsen eroon lasiastioista, säilyketölkeistä ja alumiinivuoista. Samassa pisteessä olevaan UFF:n laatikkoon voin panna tarpeettomat vaatteet. Maitopurkit ja paristot kierrätän kätevästi kävelemällä Arabian kauppakeskuksen pohjakerroksen parkkihallin lähes etäisimpään nurkkaan (1,3 km asunnostani). Pullonpalautusautomaatti on sentään ensimmäisessä kerroksessa, kuten myös suutari.

Palatessani kauppakeskuksesta näen kierrätyskeskuksen (1,6 km). Sinne sopii viedä esimerkiksi astioita, kirjoja, kalusteita tai rikkinäisiä sähkölaitteita. Kirjoja voisin tarjota myös lähiantikvariaattiin (600 m). Kierrätyskeskus sattuu olemaan melko lähellä kotiani, mutta autottomalle lyhytkin matka on pitkä. Sen huomasin kantaessani hajonnutta mikroaaltouunia 300 metriä YTV:n keräysautoon. Kierrätyskeskus on toisaalta auki kuutena päivänä viikossa; keräysauto on paikalla puoli tuntia yhtenä päivänä syksyssä.

Vaikka paperin kierrättäminen on tehty sanomalehtikansalle helpoksi, pahvin ja kartongin keräysastioita saa hakea tosissaan. Lähimmän aaltopahvin kierrätyspisteen löytämiseksi minun on Paperinkeräys oy:n kotisivun mukaan matkattava Käpylään (2,2 km). Kartonkijätettä kerätään toisaalla Käpylässä (3,2 km). Kortonkijäte sen sijaan kuuluu sekajäteastiaan. Himokierrättäjä suosiikin e-pillereitä, sillä ne voi palauttaa apteekkiin (500 m).

Tässä vaiheessa sekajätesäkkini paino on pudonnut mukavasti. Tilavuutta sillä vielä riittää, koska käsittelemättä on kevyt mutta kierrättäjän näkökulmasta raskaan sarjan ongelmajäte: muovi. Himokierrättäjä ei perusta elinkaaritutkimuksista ja ekologisista selkärepuista vaan ostaa hillon mieluummin lasi- kuin muovipurkissa, sillä lasin voi kierrättää – ainakin toistaiseksi, YTV:n armosta. Kotitalouksien muovijätettä pystyttäisiin kierrättämään, jos ihmiset osaisivat lajitella eri muovilaadut tarkasti. Se on tietysti turha toivo, kun ylioppilaatkin, isänmaan toivot, käärivät biojätteensä muovikasseihin.

Jätteenkäsittelyn pyhässä hierarkiassa raaka-aineen kierrättämisen jälkeen tulee energiasisällön hyödyntäminen. Jos muovia ei voi kierrättää, se pitää polttaa. Ystävieni asunnoissa ei ole tulisijaa, joten minun ei auta kuin matkustaa vanhempieni luo Keski-Suomeen (365 km, junalippu paperinkeräykseen). Lämmityskattilassa muovipakkaukseni palavat iloisesti pieniksi hiukkasiksi, joiden terveysvaikutukset tuskin kumoavat muovin hyödyntämisen mielenterveysvaikutuksia. Poltan myös hammas- ja jäätelötikut. Puujätteen voisin viedä YTV:n Sortti-asemalle Kivikkoon (8,0 km), mutta kierrätyksessä ei sentään pidä mennä liiallisuuksiin.

Maalla jätteisiin suhtaudutaan kiihkottomasti. Entisaikaan meillä kerättiin kaikki roskat mustaan säkkiin, jonka isä kävi viemässä metsään kaivettuun kuoppaan. Käsittely kuulostaa kamalalta, mutta pitää ottaa huomioon, että tuolloin, ennen EU:ta, maatilallamme ei vielä syntynyt maitotölkkijätettä. Eikä säkkiin tietenkään pantu esimerkiksi auton akkuja; sehän olisi repeytynyt. Akut jätettiin sellaisenaan metsän laitaan. (Alun perin, ennen pihapihlajan äkillistä kuihtumista, akkuja kerättiin puun juurelle talomme eteen.) Nykyään äitini kiikuttaa jopa maitotölkit kuuliaisesti kaupunkiin.

Raaka-aineen kierrättämistä saati polttamista parempi asia on uudelleenkäyttö, astioilla uudelleentäyttö. Maakuntamatkallani palautan tyhjän hunajapurkin jyväskyläläiseen ekokauppaan (1 km:n lisälenkki), sillä Helsingissä se ei ole mahdollista. Helsingin Ruohonjuuri-ekokaupassa VR:n makasiineilla (3,4 km) voin ostaa pesuaineet omiin astioihin. Paljon saa sampoopurkkeja virrata Ämmässuolle, ennen kuin Stockmannin kauneusosasto palvelee yhtä hyvin.

Äärimmäinen kierrätys on ympäristönsuojelua, mutta vähintään yhtä paljon se on mielenrauhan varjelua. Henkisen terveyden lisäksi kierrätys edistää ruumiillista terveyttä. Jos yrittäisin kierrättää täydellisesti ja kävelisin kaikki matkat, ekologisia jalanjälkiä kertyisi laskujeni mukaan 759 kilometrille! Himokuntoilijan kannattaakin unohtaa Extreme Indoor Cycling. Stadin kovinta rääkkiä tarjoaa recycling.

Himokierrättäjälle Helsinki ei siis todellakaan ole taivas. Kaupungin sekava keräysjärjestelmä vie lähinnä ennenaikaiseen hautaan. Laskelmastani puuttuukin viimeinen matka. Nykyisen ympäristöajattelun mukaan maatuvia aineksia ei kannata polttaa, joten valitsen arkkuhaudan. Koska olisin niin sanottu uusi asiakas, lähin mahdollinen hautausmaa olisi Malmilla (6,6 km).

Epätoivoiseksi ei himokierrättäjän kuitenkaan kannata heittäytyä, sillä asiat edistyvät pikkuhiljaa. Eräänkin jätelajin kierrätyspisteet on viime vuosisadan aikana saatu keskimäärin sata metriä lähemmäksi asuntoja. Pisteet ovat myös auki suurimman osan vuorokaudesta, paitsi jos paikkakunnalla riehuu vatsatautiepidemia. Pitäisi oikeastaan olla tyytyväinen, että suomalaiset ovat oppineet kierrättämään edes tätä jätelajia: vaippoja käyttää vain pieni osa kansasta. Vettä tosin kuluu valtavasti, mutta sanovat vesilaitoksessa, että se on putkistolle vain hyväksi. Jätökset Helsingin Vesi muuttaa midasmaisella kosketuksella mullaksi, jota se kaupittelee takaisin alkutuottajille.

Kaikesta ponnistelusta huolimatta sekajäteastiani ei ole täysin tyhjä: jäljellä on hehkulamppu. Himokierrättäjä vaihtaa energiansäästölamppuun, sillä se kuuluu ongelmajäteastiaan (1,3 km). Lopulta sekajätteeksi jää vain kourallinen pölyä. Tässä vaiheessa himokierrättäjän on lakattava pölisemästä.

 

Tämä kirjoitus osallistui Helsinki – Stadini -kirjoituskilpailuun lokakuussa 2004. Se julkaistaan nyt 15 vuotta myöhemmin alkuperäisessä muodossa lukuun ottamatta kuvitusta ja yhtä korjattua lyöntivirhettä (muutakin korjattavaa olisi kyllä keksinyt). Onnen tongintaa aloitti 6 vuotta sitten pyhäinpäivänä ja täyttää nyt ensimmäistä kertaa vuosia pyhäinpäivänä.

Ekonistin muistelmat

On surullista, että Leo Stranius joutuu julkaisemaan muistelmansa jo 44-vuotiaana. Ei vain ole mitenkään varmaa, että maailmassa enää kirjoitettaisiin kirjoja, kun Stranius olisi muistelmienkirjoitusiässä. Takakannen mukaan kirja kertoo, miten ”voisimme pitää sen kaikkein tärkeimmän – elämän, joka on harvinaista tässä suuressa universumissa”. Alkusanoissa Stranius kirjoittaa: ”Joskus kannattaa miettiä, mitä tekisi, jos tämä olisi elämän viimeinen kuukausi tai vuosi.”

Leo Stranius oman vaalipyöränsä vieressä ja Outi Alanko-Kahiluodon ja Tuuli Kousan vaalijulisteiden edessä.

Muistokuva vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjasta. Sipilä eikun Stranius jäi äänissä Alanko-Kahiluodon ja Kousan taakse.

Ekoistin muistelmat (Into, 2019) on tulenarka teos. Tai ainakin Onneli tuntui reagoivan kirjaan kuin olisin tuonut kotiin Elämäni turkistarhaajana tai Suomen koe-eläimet värikuvina. Syynä äkämyssyn päähän vetämiseen oli se, että Leo Stranius on viime vuosina keskittynyt elämän ylläpitämisessä lyhyeen aikaväliin pitkän aikavälin kustannuksella. Hankkinut siis jälkikasvua.

Straniuksen paljon kiinnostusta ja innoitusta herättänyt en pointe -hiilijalanjälki laskeutui tavallisen kanta-astujan tasolle viimeistään toisen lapsen synnyttyä. ”Pyristelin sitä vastaan, mutta luovuin ympäristöarvoista biologisen, sosiaalisen ja kulttuurisen paineen alla”, Stranius kirjoittaa lasten hankkimisesta. Tämä taitaa olla leomaisen diplomaattinen tapa sanoa, että onnellinen parisuhde perustuu kompromisseihin.

Samaan tapaan Yle Kioskin Timo Korven 1900-luvuille päätynyt päästöpaasto alkoi vuoden mittaan korventaa kumppania. Eikä Onnelikaan osaa nähdä ahneutena pitkäaikaista toivettaan toisesta koirasta. Perustelutkin ontuvat samaa tahtia Straniuksen ja hänen vaimonsa mietteiden kanssa: ”– – ajattelimme, että oma biologinen lapsi toisi leikkikaverin ensimmäiselle lapsellemme.”

Ekoistin muistelmat on paljolti myös ekoisin muistelmat. Isyydestä Stranius kirjoittaa avoimesti niin, ettei häntä tee yhtään mieli syyllistää lasten hankkimisesta. Hän on ”rangaistuksensa” jo saanut eikä vielä edes kokonaan sitä kärsinyt.

”Loma-ajat ja viikonloput tuntuvat usein raskaammilta kuin itse arki, jolloin saa olla töissä ja tehdä merkitykselliseltä tuntuvia töitä muiden aikuisten kanssa”, Stranius tilittää. ”– – oma rooli kotona tuntuu välillä joko kotiorjalta tai nonstop-ohjelmatoimistolta.” ”– – yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja perhe-elämän velvollisuuksien yhdistäminen on ollut vaikeampaa kuin kuvittelin.”

Kahden lapsen suoraan aiheuttamia päästöjä enemmän elonkehää onkin saattanut kuormittaa se, että yksi ympäristön puolesta väsymättä puhunut ääni on vaimentunut. Ei siis ole ehkä ihmekään, että perhe-elämä tuntuu kirvoittavan kirjan sapekkaimmat lauseet.

Näissäkin kohdissa kriittinen katse kääntyy kuitenkin kirjoittajaan itseensä, eikä hänellä totuttuun tapaan ole pahaa sanottavaa kenestäkään. Se on tietysti kustantajan kannalta harmillista, sillä kirjaa tuskin jaksavat lukea muut kuin Leo Straniuksesta valmiiksi kiinnostuneet. Siis me, jotka halusimme vihdoin tietää hänen toisen lapsensa nimen. (Jotta en syyllistyisi kapitalistiseen myynninedistämiseen, etsikää julkisista tietokannoista, kun uteliaisuutenne kuitenkin heräsi.)

Leon isä Pentti Stranius paljasti kirjan julkistamistilaisuudessa, että toimitusvaiheessa on karsittu koko joukko paperinmakuisia yksityiskohtia. Kyllä kirjassa silti vieläkin luetellaan poliittisia edesottamuksia Journalistissa ilmestyneen kolumnin ja Kumppaniin annetun haastattelun tarkkuudella. Toki kaikista 379 kolumnista ja 675 haastattelusta ei ole erillistä mainintaa.

Leo ja Pentti Stranius vierekkäin päät painuksissa.

Pentti ja Asiapentti Stranius Ekoistin muistelmien julkistuksessa Helsingin terminaalikirjasto Oodissa.

Mikä on muovannut Leo Straniuksen urbaaniksi, hyväntuuliseksi pentti linkolaksi? Ehkä se, että lapsuudessaan Stranius ajoi nurmikon lihasvoimatoimisella ruohonleikkurilla, käsinpesi farkkunsa padassa lämmitetyllä vedellä ja hörppi maakellarissa säilytettyä mehua pulloista, joiden kaulaan kasvoi homekerros.

Tai se, että äitipuoli heitti 13-vuotiaan Straniuksen ulos asunnostaan ja tämä joutui asumaan kaverin luona ja venyttämään penniä. Stranius osasi myös ”dyykata” syötävää aamuyöllä Hietalahden kauppahallin eteen jätetyistä ruokakuormista.

Vai onko vähään tyytymistä helpottanut se, että tietoliikennealalla hyväpalkkaisissa ja ‑optioisissa töissä vaurastunut Stranius saa taloudellista turvaa asuntosijoituksistaan?

Stranius itse selittää käyttäytymistään ”askeettisella hedonismilla”. Hänen mukaansa luopuminen ja pidättäytyminen ympäristön takia lisää myös henkilökohtaista hetkellistä nautintoa. Straniuksen pakonomaiselta vaikuttava ekoilu voikin siis todella olla pakonomaista: hän ei pysty luopumaan luopumisen tuottamasta mielihyvästä.

Askeettinen hedonismi näyttäisi Straniuksella perustuvan loputtomaan positiivisuuteen ja joustavaan näkökulmien vaihtoon, kykyyn selittää nautinnon puute nautinnoksi. Lukiessani aloinkin jo lämmitellä vanhoja arvelujani siitä, että Leo Stranius paljastuu vielä jonakin päivänä robotiksi. Kirja oli jo lähes lopussa, kun Stranius kertoo, mikä sai hänet aikuisiällä kyyneliin. Kyseinen tapaus oli Pariisin ilmastosopimuksen solmiminen.

Tällainen kyynelehtiminen ei vielä vakuuttanut minua, mutta parin sivun päästä saatoin huojentuneena palauttaa Straniuksen kuolevaisten joukkoon. Stranius näet oman kertomansa mukaan itki lohduttomasti Suomen luonnonsuojeluliiton valtuuston kokouksessa, kun ei sijaisuutensa päätteeksi tullutkaan valituksi liiton toiminnanjohtajaksi.

En kirjoittanut edellä ”tavallisten kuolevaisten joukkoon”, koska Stranius ei edes puolen lauseen ajaksi suostu katkeroitumaan äänestystuloksesta. Sen sijaan hän kehuu kilpakumppaninsa, joskin siitä voi pahalla tahdolla löytää yhden pitäkää tunkkinne ‑adjektiivin: ”Päivi Lundvallista liitto sai hyvän ja omannäköisen toiminnanjohtajan.”

Luonnonsuojeluliiton jälkeen odotti paluu Luonto-Liittoon. Nuorisojärjestö ei kuitenkaan tuntunut enää omalta, joten Stranius siirtyi lokakuussa 2017 Kansalaisareenan johtoon vapaaehtoistoiminnan pariin. Pitkä ura ympäristöjärjestöissä päättyi.

Vertauskuvallisesti työpaikan vaihtumisessa voisi nähdä saman, mistä kirjailija Jonathan Franzen kirjoitti vähän aikaa sitten. Franzen sanoo voivansa ajaa kymmenentuhatta mallinnusta päänsä sisällä, eikä yhdessäkään niistä saavuteta kahden asteen ilmastotavoitetta. Hänen mielestään toivottomien kamppailujen rinnalla meidän tulee taistella paikallisia, ratkaistavissa olevia ongelmia vastaan.

Mutta Leo Straniuksen mielestä toivottomuus on moraalitonta, eikä hän harrasta paheita. Huomenna hänestä tulee ilmastokonsultti. Kirjansa lopuksi Stranius sanoo aloittavansa nyt elämänsä seuraavan puolikkaan. Vähemmän optimistinen optimisti puhuisi edes jälkimmäisestä.

Jk. Koska Ekoistin muistelmia ei ole julkaistu äänikirjana, sitä ei voi kuunnella Straniuksen tapaan kaksinkertaisella nopeudella pyöräillessä. Kiireiselle voi sen sijaan suositella Kodin Kuvalehden vanhaa huolella tehtyä juttua, joka on omaelämäkertaa moniäänisempi.

Lisäys 18.11.2019. Äänikirja julkaistiin 15.11.

Sangollinen lihaa kultaisessa kaaressa roskiin – näin syntyy McDonald’s-ravintolan tuhti ruokahävikki

Kesällä puheenaiheeksi nousivat Tuska-viikonlopulta jääneet 600 jauhelihapihviä, joille ei yrityksestä huolimatta löytynyt muuta sijoituskohdetta kuin jäteastia. Pihvihävikissä oli sen verran sulattelemista, että aihetta käsiteltiin pääkirjoituksia myöten. 

Hävikki synnytti aiheellisesti tuskailua, eikä moinen tuhlailu olisi ollut normiviikonloppu isossa McDonald’s-ravintolassakaan. Siellä sama pihvimäärä menee hukkaan noin kahdessa viikossa. Tätä tosin jatkuu koko vuoden ajan, eikä hävikkilihaa edes yritetä lahjoittaa kenellekään.

”Se voi olla ehkä jotain 50 pihviä yhteensä, mutta se on tosi pieni päivä ja silloin siellä on ollut joku näppärä paistamassa”, sanoo suuren McDonald’sin apulaisvuoropäällikkö Tiina.

”Mutta sitten voi olla sellaisia päiviä, että siellä on vähintään puoli sankoa sellaista liiskaantunutta tiukasti pakkaantunutta pihviä. Se on ihan lihaa, paistettua lihaa. Erikseen on nugetit ja muut kanatuotteet. Niitä voi olla sanoisin melkein että sanko.”

Tiina on työskennellyt useiden vuosien ajan niin pienissä kuin suurissakin McDonald’s-ravintoloissa. Hänen nimensä on muutettu, jotta tämä juttu ei heikentäisi hänen työntekomahdollisuuksiaan.

Kuusi soijapihviä McDonalds’in tarjottimella menossa kohti roskakoria, jossa lukee ”kiitos”.

McDonald’s pystyy palvelemaan asiakkaitaan ripeästi kiitos valmiiksi paistettujen tuotteiden, mutta nopeuden kääntöpuolena on mittava hävikki. Kuvan vegaaniset pihvit eivät liity juttuun.

Mäkeissä heitetään pihvejä mäkeen nopeuden ja laadun takaamiseksi. Lihoja paistetaan etukäteen, jotta asiakkaat eivät joutuisi odottamaan.

”Jos ei synny yhtään hävikkiä, se on merkki ravintolasta, jossa kaikki kestää liian kauan, koska siellä ei ole mitään valmiina”, Tiina selittää.

Mikäli pihviä aletaan paistaa vasta tilauksen tultua, asiakas voi joutua odottamaan viisi minuuttia tai enemmänkin.

”Kun pihvit on paistettu, ne laitetaan suolattuina ja pippuroituina kabinettiin, sellaiseen syvään astiaan päällekkäin pieniin pinoihin. Pihveillä säilytysaika on 15 minuuttia, nugeteilla 20 minuuttia. Ajastin piippaa, kun aika on kulunut. Jos astia ei ole tyhjä, kaikki lentää roskiin.”

”Pihvi on tällöin edelleen mehevä. Jos sitä säilyttää pidempään, siitä tulee korppu. Tuo 15 minuuttia on ymmärtääkseni mitattu niin, että siinä ei mitenkään voi tulla ruoan turvallisuudesta riskiä.”

Pihvihävikkiä lisää myös se, että kaikki grillit on testattava päivittäin ennen lounasaikaa jokaisella pihvityypillä eikä testipihvejä välttämättä voi myydä asiakkaille. Grilliin laitetaan kahdeksan pihviä ja niiden lämpötiloja mitataan.

”Jos lämpötila on alle tavoitelämpötilan, pihvi menee roskiin. Sitten pidennetään paistoaikaa sekunti kerrallaan, kunnes on saatu erä, jossa lämpötila on hyvä. Näin syntyy hävikkiä ehkä enintään 30 pihviä viikossa. Useimmiten lihat nimittäin voi käyttää, ellei lounas ole tosi hiljainen.”

Työntekijä voi aiheuttaa huomattavan suuren hävikin, jos hän ei käytä pakkauksia päiväysten mukaisessa järjestyksessä.

”Kun uusi työntekijä käy hakemassa sämpylöitä ja ottaa käyttöön väärän tornin, eikä kukaan ehdi huomata sitä, voi mennä 20 koria wasteen. Yhdessä korissa on tavallisesti 60 sämpylää. Mutta se ei ole mitenkään viikoittaista tai edes kuukausittaista”, Tiina kertoo.

”Varastomies voi kuormaa purkaessaan olla laiska eikä laita kaikkea aikajärjestykseen niin, että työntekijä ottaa automaattisesti vanhimman myyntikelpoisen tuotteen. Siinä voi tulla aikamoista tuhoa.”

”Jos salaattia lentää vaikkapa kolme laatikkoa roskiin, se on 27 kiloa salaattisilppua. Se pitää paikata lainaamalla, mutta muista ravintoloista ei välttämättä saa niin paljon tuorekamaa, jolla on lyhyt päiväys. Siinä voi pahimmillaan joutua ajelemaan kymmeniä kilometrejä.”

Henkilökunnan kiire ja kokemattomuus lisäävät Tiinan mukaan hävikkiä.

”Jos tilauksia tulee yhtäkkiä paljon, työntekijä voi kiireessä ottaa väärän tuotteen. Sitten pitää valmistaa alkuperäiselle asiakkaalle oikea tuote ja tehdä uusi tuote sille asiakkaalle, jonka tuote vietiin. Jos väärä tuote on lähtenyt asiakkaalle, se lentää roskiin. Se viilenee koko ajan, eikä me voida tietää, onko asiakas esimerkiksi koskenut siihen.”

”Paistohävikin suurin syy on luultavasti se, että ylireagoidaan johonkin ja sitten onkin hiljaisempaa. Siihen on aina suurempi riski, kun on kokematon työntekijä. Hän ei ehkä luota kykyynsä tuottaa lihaa tarpeen vaatiessa eikä osaa arvioida, kuinka paljon lihaa menee.”

”Keittiössä on aina vastuuhenkilö, jonka tehtäviin kuuluu ohjata ja puuttua asiaan. Sillä tavalla sitä kokemusta kertyy. Ja jos on joku päivä ihan järjetön hävikki, kyllä ravintolan johto huomaa sen ja kysyy, mitä ihmeellistä tänään tapahtui.”

Kauppojen ruokahävikin pienentämisessä oleellista on se, että ruokaa tilataan myymälään sopiva määrä. Myös McDonald’silla on tilausjärjestelmä, joka auttaa ennakoimaan myyntiä. Suurimmat hävikit voivat syntyä kampanjoiden loppuessa.

”Aika usein käy niin, että lihaa jää useampi laatikko, eikä niitä voi käyttää seuraavassa kampanjassa. Olen joskus ehdottanut, että kampanjasta yli jääneitä tuotteita voisi lahjoittaa johonkin, mutta siinä tuli ilmeisesti huoli kylmäketjun katkeamisesta.”

Toisaalta myöhemmin voi tulla kampanja, johon jäljelle jäänyttä lihaa voi taas käyttää. Ravintolalla pitää vain olla varastointiin riittävästi tilaa pakkashuoneessaan.

Myös asiakkaat voivat tilailuillaan synnyttää hävikkiä. Asiakas voi tilata automaatilla mutta peruukin tilauksensa. Keittiöhenkilökunta on kuitenkin ehtinyt jo ottaa tilauksen käsittelyyn, jotta se valmistuisi nopeasti.

”Jotkut haluavat tehdä pilaa tekemällä älyttömiä tilauksia automaattikassoilla. Nykyään keittiö osaa jo vähän kyseenalaistaa, jos tilauksessa on hampurilainen, johon on lyöty 20 lisäpihviä. Keittiö voi odottaa, että näyttö ilmoittaa tilauksen maksetuksi.”

Ennen hampurilaisia tehtiin valmiiksi, joten niitä saattoi mennä hävikkiin kymmeniäkin päivän aikana. Nykyään raaka-aineita pidetään valmiina, mutta hampurilaisia ei koota etukäteen.

”Lihaa menee ehkä vähän enemmän kuin ennen. Nyt on plussana se, ettei välttämättä mene sämpylöitä eikä täytteitä vaan pelkkä liha, joka toisaalta on vähän kalliimpaa.”

”Alussa, kun totuteltiin uuteen tuotantotapaan, hävikin määrä pihveissä oli ihan uskomatonta. Puhutaan sadoista per päivä. Kymmenen litran sanko tuli yli. Siihen puututtiin kyllä vähitellen. Nyt on totuttu siihen, että vähän pienemmällä pärjää.”

”Hävikin pienentäminen on kaikkien intresseissä, koska se on pois menevää rahaa”, Tiina summaa. ”Totta kai pyritään mahdollisimman hyvään yhdistelmään, että olisi pieni hävikki ja suuri nopeus. Mutta niin kauan kuin tähdätään nopeuteen, hävikkiä ei voi kokonaan minimoida.”

Jos tofu ei maistu vuoden sisällä, ei se maistu sen jälkeenkään

Maustamattoman tofun pakkauksessa stama on musteen tuhlausta. Vuosienkaan säilytys jääkaapissa ei ole koskaan tuonut tällaisiin tofuihin sivumakua. Pahakin maku on nimittäin ainoana makuna määritelmällisesti päämaku. Yleensä ei tarvitse edes turvautua määritelmiin: laadukkaasti valmistettu ja pakattu marinoimaton tofu säilyy vuosia mauttomana.

Olin sullonut toistakymmentä tofupakettia jääkaappini ankariin – kosteuden ja mikrobiologisen kuormituksen, ei lämpötilan, suhteen – olosuhteisiin. Tarkoituksena oli ollut testata tofuja jo aiemmin, mutta en millään keksinyt, millaisen valokuvan olisin niistä ottanut. Sitten keksin, että tuhat kuvaa peräkkäin kertoo enemmän kuin yksi erillään.

Maustamattomien tofujen parasta ennen -päiväyksillä oli ikää 1 vuodesta ja 2 kuukaudesta 3 vuoteen ja 11 kuukauteen. Yleensä tuotteen maku heikkenee tasaisesti päiväyksen etääntyessä. Nyt kun ei ollut mitään, mikä olisi voinut heikentyä, en kerta kaikkiaan pystynyt tekemään minkäänlaista eroa tofujen välille.

Olisin voinut syödä vaikka ne kaikki, jos ne eivät olisi olleet maustamatonta tofua. Onneksi Onnenmyyrä tykkää tofusta kuin hullu tofusta, ja kehitin itsekin menetelmän tofuista eroon pääsemiseksi. Siitä enemmän lopuksi.

So Fine -merkkiset tofukimpaleet ovat kuivahkoa soijajuustoa, tosin nesteeseen pakattua. Siten niiden voi olettaakin säilyvän hyvin. Feta, jossa on selvästi enemmän suolaa, menee pahanmakuiseksi usein vuodessa. Halumi elikkäs halloumi saattaa taistella säilyvyydessä tofun kanssa, mutta se on vähemmän huokoista kuin tofu ja oikeastaan halumilla maustettua suolaa. Tofuahan ei tarvitse avaamisen jälkeen liottaa vaan kuivattaa.

So Finen tomaatti-basilikatofussa tilanne oli toinen. Kahdeksan kuukautta parasta ennen ‑päivästä vanhentuneessa tofussa maku oli mahdollisesti jo heikentynyt, mutta pilaantuneeksi sitä ei voinut luokitella. Sen sijaan vuoden kokeneempi tofu oli heittänyt täysin läskiksi: kiinteä palanen oli pehmennyt muodottomaksi puuroksi. Kun makutofu lätsähti biojäteastiaan, jokainen aistini oli todennut sen ehdottoman syömäkelvottomaksi.

Maustettua tofua ovat myös Jalotofun Vegeström-lindtröminpihvijäljitelmät. Avasin pakkauksen vähän päälle kaksi vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Pihveissä oli pientä käyneisyyttä, eli ne aavistuksen polttelivat kielen päällä. Se ei varmaan kuulu asiaan nolla vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Muuten maku oli kohdillaan. Tämä 709 päivän ylitys vähän päivitti aiempaa 114 päivän valmisruokaennätystäni.

Tempe on tofua eläväisempi tapaus, koska siihen on tarkoituksella istutettu sieni. Kun söin 11 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeistä soijasta valmistettua Jalotempeä, maku oli jalo mutta tympeä. Toisaalta tempe tapaa olla erikoisen makuista, eikä minulla ole kokemusta tuoreesta Jalotemmestä. Jotain voi päätellä tuoreiden temppeiden homejuustoasteikosta: päivän pari käynyt tempe kuulemma muistuttaa camembertia ja viitisen päivää käynyt on kuin kypsää stiltonia. Kerran minulla meni ulkomainen soijatempe pilalle kuudessa kuukaudessa. Siitä tuli limaista, valkopilkukasta, tuoksultaan pistävän ammoniakkista ja tietysti pahanmakuista.

Mifuakin olen kerran roskiksesta löytänyt. Pippurinen versio oli vielä syömäkelpoista, kun päiväys oli ylittynyt reilulla kolmella kuukaudella.

Meat is murder -paidan päällä pakkaus Super-Tahoe-tofua, 12 pakkausta So Fine -tofua sekä pakkaukset Soyan kylmäsavutofua, Vegeström-pihviä, maustamatonta tofua sekä soijatempeä.

Etsi kuvasta nuorin ja samalla ainoa pilaantunut, 9 kuukautta päiväysvanha maustamaton tofu. Kaikki kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä.

So Finen ja Jalotofun maustamattomat tofut säilyvät hyvin, mutta muunmerkkisistä tofuista minulla on huonoja kokemuksia. Etnisten kauppojen ilmeisesti halpa Super-Tahoe ei parin kerran perusteella näyttäisi kestävän kuukausitolkulla. Tahoeen tulee erikoinen makea, suorastaan raju haju, joka pistävyydessään muistuttaa desinfiointiainetta ja tihkuu jopa avaamattoman muovin läpi. Vaikka maku on tässä tapauksessa hajua selvästi miedompi, vanhaa Tahoeta on vaikea erehtyä syömään.

So Fineen ja Jalotofuun hajua saa vain pakkauksen avaamalla. Olin tofuja testailtuani jättänyt pari avattua pakettia jääkaapin ylähyllylle. Järkytykseni oli suuri, kun huomasin niiden menneen homeeseen parissa kolmessa päivässä. Järkytykseni oli vielä suurempi, kun huomasin ylähyllylle hautautuneen avatun kinkkuleikkeleen menneen pilalle eli hävikiksi. Se taas ei kauheasti järkyttänyt mutta hämmästytti kyllä, että leikkeleen päällä luikerteli sentin pituinen toukka pikkusisaruksineen.

Onneksi olin säilönyt osan avaamistani tofuista kylmempään ja elämälle vieraampaan jääkaappiin. Nämä tofut maistuivat viiden päivän päästä suunnilleen samalta kuin aluksi, mutta ne olivat leikkauspinnoilta limaisia. Tarkemmin katsottuna liman kanssa kosketuksissa oli kaikki, mikä oli ollut ilman kanssa kosketuksissa. Valmistaja kehottaakin säilyttämään avatun tofun tiiviissä muovipussissa tai nesteen alla.

Tämän ohjeen luin yhdeksän päivää vanhimman tofupakettini avaamisesta. Jääkaapissa ollut tofu oli limoittunut niistä kohdista, joista se oli ilmoittunut. Huuhtelin ja hukutin tofun vedellä ja siirsin sen takaisin jääkaappiin. Salaisuus pinnan alla säilyttämisessä lienee yksinkertaisesti hapen hyödyllisyys pieneliöille ja siten haitallisuus tofulle.

Itse huuhtelen vähäiset limakerrostumat pois ja vältän vain pehmenneen tai homehtuneen tofun syömistä. Tofun juustomaisuus tarkoittaa, että home tai lima ei etene tofussa kovin hyvin, joten tofusta voi leikata huonoksi menneen päälliosan pois. Tofujen huokoisuuksissa on tosin eroja.

Rei’ikkäintä tofua syntyy pakastamalla. Voin vahvistaa tämän tiedon, sillä dyykkasin kerran paketin pakastettua kylmäsavutofua. Sitä voi olla vaikea löytää tavallisista kaupoista, mutta pakastamattomana sitä tietysti saa. Kaksi vuotta jäässä ollut jalosavutofu maistui epätofumaisen hyvältä ja tuntui kastellulta kuivaksi paistetulta munakkaalta.

Kun vanhimman tofuni päiväyksen umpeutumisesta oli tasan neljä vuotta, pakkauksen umpeutumisesta yli neljä vuotta ja pakkauksen aukeutumisesta yhtä vaille neljätoista päivää, nostin tofun jääkaapista ja vedestä. Veden pinnalla kellui höytyvää, mutta tofu näytti ja maistui samalta kuin aina ennenkin eli ei juuri miltään. Sen sijaan jääkaappi-ilman armoille jätetty tofupala oli liukas kuin saippua. Pinnan alta sekin tosin oli ihan asiallisen makuinen.

Laadukasta tofua voi siis huoletta ostaa varastoon ja syödä kuukausia tai vuosiakin myöhemmin. Avattu tofu säilyy tiiviisti pakattuna kylmässä noin viikon ja veden alla pidempäänkin. Tofu alkaa yleensä pilaantua pinnalta limaantumalla tai homehtumalla. Viimeistään kuvottava haju ilmaisee ”viimeisen käyttöpäivän” ylittyneen.

Entä kuinka pitkään tofua voi säilyttää huoneenlämmössä? Heinäkuussa ikkunajääkaappia siivotessani huomasin unohtaneeni ikkunan väliin talvella Lidlin luomutofun. Annoin tofun olla suosiolla kuumaketjussa kolmenkymmenen asteen helteetkin.

Tofu olisi pakkauksen mukaan pitänyt säilyttää enintään kuudessa asteessa. Se sattuu olemaan Helsingin keskilämpötila, joten olisin keskimäärin täyttänyt säilytysehdot, jos olisin pitänyt tofua ikkunajääkaapissa kokonaisen vuoden ajan. Nyt tofu oli lämpimässä vain kaksi kesäkuukautta, joten sen keskilämpötila jäi kaiken järjen mukaan alle kuuden asteen. Ehkä siksi en maistanutkaan ikkunanvälitofussa mitään vikaa. Tofu maistui niin miedolta, että marinoin sen palindromisiksi makupaloiksi.

Tofukuutioita kahdella punaisella lautasella. Päällimmäisenä salmiakkiufo ja syömäpuikot.

Lentävälautasellinen soijajuusto eli ufo tofu. Kaikki kuvassa näkyvä karkki kaupasta.

Ufo tofu

  • 100 g maustamatonta tofua
  • vettä
  • 5 salmiakkiufoa (eli ”Lakritsi Ufoa”) + 1 ufo koristeluun, jos sinulla on aikaa ja rahaa koristella ruoka-annoksiasi
  1. Osta ufot ensinnäkin muovipussissa, jonka voit käyttää uudelleen, eikä missään puusta valmistetussa pussissa, jonka heität heti menemään.
  2. Murskaa ufot yksi kerrallaan pussin sisällä esimerkiksi raskaan kattilan avulla.
  3. Täytä desilitran mitta puolilleen vettä ja lisää murskatut ufot. Anna veden vaikuttaa muutaman minuutin ajan.
  4. Kuutioi sillä välin tofu. Siivilöi ufomurske pois mutta älä heitä sitä hukkaan. Murske maistuu ihanalta jäätelön päällä tai vaikka kitalaella.
  5. Lisää tofupalat ufouutteeseen puoleksi tunniksi. Asiantuntijoiden salaisuuden mukaan tofujen pitää olla huoneenlämmössä marinoituneita. Tällä välin voit koristella tarjoilulautasen kokonaisella ufolla, millä välin voit käännellä tofuja marinadissa.
  6. Nostele tofut lautaselle ja tarjoa esimerkiksi Alkon numeron 105656 kanssa.