Kierrätys on ilomme

Helsingissä kelpaa kierrättää. Asun Vallilassa osakuntien asuntolassa ja saan kiertoon suurimman osan jätteistäni, jos jaksan kävellä sata metriä jätekatokseen. Kun olen pudottanut sanomalehtipinoni pitsalaatikoiden sekaan ja biojätenyssykkäni Alepan muovikassien joukkoon, minun pitäisi ilmeisesti panna loput jätteet leikkimökin kokoiseen, puristimella varustettuun sekajätelaatikkoon. Tuo Molokin kita ottaisi mielellään vastaan maitopurkit, säilyketölkit, pahvilaatikot, lasipurnukat, muovipakkaukset ja vanhat vaatteet.

Pöydällä näyttö, stereot, näppäimistö, hiiri ja kaiutin. Näytöllä Windows XP:n työpöytä ja Wordpad-ohjelma, jossa teksti ”Kierrätys on ilomme”. Stereon näytössä näkyy teksti ”Doin’ it Rig”.

Lokakuu 2004 lavastettuna lokakuussa 2019. Laitteet ovat muuten alkuperäiset, mutta Windows XP on käynnistetty Taloyhtiön jätepisteestä löytyneeltä tietokoneelta. Huomaatko kuvassa anakronismin?

Luonnonystävä ei voi alistua siihen, että kierrätyskelpoista ainesta kuljetetaan kaatopaikalle. Sadan metrin päässä kodistani on keräyspiste, jossa pääsen eroon lasiastioista, säilyketölkeistä ja alumiinivuoista. Samassa pisteessä olevaan UFF:n laatikkoon voin panna tarpeettomat vaatteet. Maitopurkit ja paristot kierrätän kätevästi kävelemällä Arabian kauppakeskuksen pohjakerroksen parkkihallin lähes etäisimpään nurkkaan (1,3 km asunnostani). Pullonpalautusautomaatti on sentään ensimmäisessä kerroksessa, kuten myös suutari.

Palatessani kauppakeskuksesta näen kierrätyskeskuksen (1,6 km). Sinne sopii viedä esimerkiksi astioita, kirjoja, kalusteita tai rikkinäisiä sähkölaitteita. Kirjoja voisin tarjota myös lähiantikvariaattiin (600 m). Kierrätyskeskus sattuu olemaan melko lähellä kotiani, mutta autottomalle lyhytkin matka on pitkä. Sen huomasin kantaessani hajonnutta mikroaaltouunia 300 metriä YTV:n keräysautoon. Kierrätyskeskus on toisaalta auki kuutena päivänä viikossa; keräysauto on paikalla puoli tuntia yhtenä päivänä syksyssä.

Vaikka paperin kierrättäminen on tehty sanomalehtikansalle helpoksi, pahvin ja kartongin keräysastioita saa hakea tosissaan. Lähimmän aaltopahvin kierrätyspisteen löytämiseksi minun on Paperinkeräys oy:n kotisivun mukaan matkattava Käpylään (2,2 km). Kartonkijätettä kerätään toisaalla Käpylässä (3,2 km). Kortonkijäte sen sijaan kuuluu sekajäteastiaan. Himokierrättäjä suosiikin e-pillereitä, sillä ne voi palauttaa apteekkiin (500 m).

Tässä vaiheessa sekajätesäkkini paino on pudonnut mukavasti. Tilavuutta sillä vielä riittää, koska käsittelemättä on kevyt mutta kierrättäjän näkökulmasta raskaan sarjan ongelmajäte: muovi. Himokierrättäjä ei perusta elinkaaritutkimuksista ja ekologisista selkärepuista vaan ostaa hillon mieluummin lasi- kuin muovipurkissa, sillä lasin voi kierrättää – ainakin toistaiseksi, YTV:n armosta. Kotitalouksien muovijätettä pystyttäisiin kierrättämään, jos ihmiset osaisivat lajitella eri muovilaadut tarkasti. Se on tietysti turha toivo, kun ylioppilaatkin, isänmaan toivot, käärivät biojätteensä muovikasseihin.

Jätteenkäsittelyn pyhässä hierarkiassa raaka-aineen kierrättämisen jälkeen tulee energiasisällön hyödyntäminen. Jos muovia ei voi kierrättää, se pitää polttaa. Ystävieni asunnoissa ei ole tulisijaa, joten minun ei auta kuin matkustaa vanhempieni luo Keski-Suomeen (365 km, junalippu paperinkeräykseen). Lämmityskattilassa muovipakkaukseni palavat iloisesti pieniksi hiukkasiksi, joiden terveysvaikutukset tuskin kumoavat muovin hyödyntämisen mielenterveysvaikutuksia. Poltan myös hammas- ja jäätelötikut. Puujätteen voisin viedä YTV:n Sortti-asemalle Kivikkoon (8,0 km), mutta kierrätyksessä ei sentään pidä mennä liiallisuuksiin.

Maalla jätteisiin suhtaudutaan kiihkottomasti. Entisaikaan meillä kerättiin kaikki roskat mustaan säkkiin, jonka isä kävi viemässä metsään kaivettuun kuoppaan. Käsittely kuulostaa kamalalta, mutta pitää ottaa huomioon, että tuolloin, ennen EU:ta, maatilallamme ei vielä syntynyt maitotölkkijätettä. Eikä säkkiin tietenkään pantu esimerkiksi auton akkuja; sehän olisi repeytynyt. Akut jätettiin sellaisenaan metsän laitaan. (Alun perin, ennen pihapihlajan äkillistä kuihtumista, akkuja kerättiin puun juurelle talomme eteen.) Nykyään äitini kiikuttaa jopa maitotölkit kuuliaisesti kaupunkiin.

Raaka-aineen kierrättämistä saati polttamista parempi asia on uudelleenkäyttö, astioilla uudelleentäyttö. Maakuntamatkallani palautan tyhjän hunajapurkin jyväskyläläiseen ekokauppaan (1 km:n lisälenkki), sillä Helsingissä se ei ole mahdollista. Helsingin Ruohonjuuri-ekokaupassa VR:n makasiineilla (3,4 km) voin ostaa pesuaineet omiin astioihin. Paljon saa sampoopurkkeja virrata Ämmässuolle, ennen kuin Stockmannin kauneusosasto palvelee yhtä hyvin.

Äärimmäinen kierrätys on ympäristönsuojelua, mutta vähintään yhtä paljon se on mielenrauhan varjelua. Henkisen terveyden lisäksi kierrätys edistää ruumiillista terveyttä. Jos yrittäisin kierrättää täydellisesti ja kävelisin kaikki matkat, ekologisia jalanjälkiä kertyisi laskujeni mukaan 759 kilometrille! Himokuntoilijan kannattaakin unohtaa Extreme Indoor Cycling. Stadin kovinta rääkkiä tarjoaa recycling.

Himokierrättäjälle Helsinki ei siis todellakaan ole taivas. Kaupungin sekava keräysjärjestelmä vie lähinnä ennenaikaiseen hautaan. Laskelmastani puuttuukin viimeinen matka. Nykyisen ympäristöajattelun mukaan maatuvia aineksia ei kannata polttaa, joten valitsen arkkuhaudan. Koska olisin niin sanottu uusi asiakas, lähin mahdollinen hautausmaa olisi Malmilla (6,6 km).

Epätoivoiseksi ei himokierrättäjän kuitenkaan kannata heittäytyä, sillä asiat edistyvät pikkuhiljaa. Eräänkin jätelajin kierrätyspisteet on viime vuosisadan aikana saatu keskimäärin sata metriä lähemmäksi asuntoja. Pisteet ovat myös auki suurimman osan vuorokaudesta, paitsi jos paikkakunnalla riehuu vatsatautiepidemia. Pitäisi oikeastaan olla tyytyväinen, että suomalaiset ovat oppineet kierrättämään edes tätä jätelajia: vaippoja käyttää vain pieni osa kansasta. Vettä tosin kuluu valtavasti, mutta sanovat vesilaitoksessa, että se on putkistolle vain hyväksi. Jätökset Helsingin Vesi muuttaa midasmaisella kosketuksella mullaksi, jota se kaupittelee takaisin alkutuottajille.

Kaikesta ponnistelusta huolimatta sekajäteastiani ei ole täysin tyhjä: jäljellä on hehkulamppu. Himokierrättäjä vaihtaa energiansäästölamppuun, sillä se kuuluu ongelmajäteastiaan (1,3 km). Lopulta sekajätteeksi jää vain kourallinen pölyä. Tässä vaiheessa himokierrättäjän on lakattava pölisemästä.

 

Tämä kirjoitus osallistui Helsinki – Stadini -kirjoituskilpailuun lokakuussa 2004. Se julkaistaan nyt 15 vuotta myöhemmin alkuperäisessä muodossa lukuun ottamatta kuvitusta ja yhtä korjattua lyöntivirhettä (muutakin korjattavaa olisi kyllä keksinyt). Onnen tongintaa aloitti 6 vuotta sitten pyhäinpäivänä ja täyttää nyt ensimmäistä kertaa vuosia pyhäinpäivänä.

Ekonistin muistelmat

On surullista, että Leo Stranius joutuu julkaisemaan muistelmansa jo 44-vuotiaana. Ei vain ole mitenkään varmaa, että maailmassa enää kirjoitettaisiin kirjoja, kun Stranius olisi muistelmienkirjoitusiässä. Takakannen mukaan kirja kertoo, miten ”voisimme pitää sen kaikkein tärkeimmän – elämän, joka on harvinaista tässä suuressa universumissa”. Alkusanoissa Stranius kirjoittaa: ”Joskus kannattaa miettiä, mitä tekisi, jos tämä olisi elämän viimeinen kuukausi tai vuosi.”

Leo Stranius oman vaalipyöränsä vieressä ja Outi Alanko-Kahiluodon ja Tuuli Kousan vaalijulisteiden edessä.

Muistokuva vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjasta. Sipilä eikun Stranius jäi äänissä Alanko-Kahiluodon ja Kousan taakse.

Ekoistin muistelmat (Into, 2019) on tulenarka teos. Tai ainakin Onneli tuntui reagoivan kirjaan kuin olisin tuonut kotiin Elämäni turkistarhaajana tai Suomen koe-eläimet värikuvina. Syynä äkämyssyn päähän vetämiseen oli se, että Leo Stranius on viime vuosina keskittynyt elämän ylläpitämisessä lyhyeen aikaväliin pitkän aikavälin kustannuksella. Hankkinut siis jälkikasvua.

Straniuksen paljon kiinnostusta ja innoitusta herättänyt en pointe -hiilijalanjälki laskeutui tavallisen kanta-astujan tasolle viimeistään toisen lapsen synnyttyä. ”Pyristelin sitä vastaan, mutta luovuin ympäristöarvoista biologisen, sosiaalisen ja kulttuurisen paineen alla”, Stranius kirjoittaa lasten hankkimisesta. Tämä taitaa olla leomaisen diplomaattinen tapa sanoa, että onnellinen parisuhde perustuu kompromisseihin.

Samaan tapaan Yle Kioskin Timo Korven 1900-luvuille päätynyt päästöpaasto alkoi vuoden mittaan korventaa kumppania. Eikä Onnelikaan osaa nähdä ahneutena pitkäaikaista toivettaan toisesta koirasta. Perustelutkin ontuvat samaa tahtia Straniuksen ja hänen vaimonsa mietteiden kanssa: ”– – ajattelimme, että oma biologinen lapsi toisi leikkikaverin ensimmäiselle lapsellemme.”

Ekoistin muistelmat on paljolti myös ekoisin muistelmat. Isyydestä Stranius kirjoittaa avoimesti niin, ettei häntä tee yhtään mieli syyllistää lasten hankkimisesta. Hän on ”rangaistuksensa” jo saanut eikä vielä edes kokonaan sitä kärsinyt.

”Loma-ajat ja viikonloput tuntuvat usein raskaammilta kuin itse arki, jolloin saa olla töissä ja tehdä merkitykselliseltä tuntuvia töitä muiden aikuisten kanssa”, Stranius tilittää. ”– – oma rooli kotona tuntuu välillä joko kotiorjalta tai nonstop-ohjelmatoimistolta.” ”– – yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja perhe-elämän velvollisuuksien yhdistäminen on ollut vaikeampaa kuin kuvittelin.”

Kahden lapsen suoraan aiheuttamia päästöjä enemmän elonkehää onkin saattanut kuormittaa se, että yksi ympäristön puolesta väsymättä puhunut ääni on vaimentunut. Ei siis ole ehkä ihmekään, että perhe-elämä tuntuu kirvoittavan kirjan sapekkaimmat lauseet.

Näissäkin kohdissa kriittinen katse kääntyy kuitenkin kirjoittajaan itseensä, eikä hänellä totuttuun tapaan ole pahaa sanottavaa kenestäkään. Se on tietysti kustantajan kannalta harmillista, sillä kirjaa tuskin jaksavat lukea muut kuin Leo Straniuksesta valmiiksi kiinnostuneet. Siis me, jotka halusimme vihdoin tietää hänen toisen lapsensa nimen. (Jotta en syyllistyisi kapitalistiseen myynninedistämiseen, etsikää julkisista tietokannoista, kun uteliaisuutenne kuitenkin heräsi.)

Leon isä Pentti Stranius paljasti kirjan julkistamistilaisuudessa, että toimitusvaiheessa on karsittu koko joukko paperinmakuisia yksityiskohtia. Kyllä kirjassa silti vieläkin luetellaan poliittisia edesottamuksia Journalistissa ilmestyneen kolumnin ja Kumppaniin annetun haastattelun tarkkuudella. Toki kaikista 379 kolumnista ja 675 haastattelusta ei ole erillistä mainintaa.

Leo ja Pentti Stranius vierekkäin päät painuksissa.

Pentti ja Asiapentti Stranius Ekoistin muistelmien julkistuksessa Helsingin terminaalikirjasto Oodissa.

Mikä on muovannut Leo Straniuksen urbaaniksi, hyväntuuliseksi pentti linkolaksi? Ehkä se, että lapsuudessaan Stranius ajoi nurmikon lihasvoimatoimisella ruohonleikkurilla, käsinpesi farkkunsa padassa lämmitetyllä vedellä ja hörppi maakellarissa säilytettyä mehua pulloista, joiden kaulaan kasvoi homekerros.

Tai se, että äitipuoli heitti 13-vuotiaan Straniuksen ulos asunnostaan ja tämä joutui asumaan kaverin luona ja venyttämään penniä. Stranius osasi myös ”dyykata” syötävää aamuyöllä Hietalahden kauppahallin eteen jätetyistä ruokakuormista.

Vai onko vähään tyytymistä helpottanut se, että tietoliikennealalla hyväpalkkaisissa ja ‑optioisissa töissä vaurastunut Stranius saa taloudellista turvaa asuntosijoituksistaan?

Stranius itse selittää käyttäytymistään ”askeettisella hedonismilla”. Hänen mukaansa luopuminen ja pidättäytyminen ympäristön takia lisää myös henkilökohtaista hetkellistä nautintoa. Straniuksen pakonomaiselta vaikuttava ekoilu voikin siis todella olla pakonomaista: hän ei pysty luopumaan luopumisen tuottamasta mielihyvästä.

Askeettinen hedonismi näyttäisi Straniuksella perustuvan loputtomaan positiivisuuteen ja joustavaan näkökulmien vaihtoon, kykyyn selittää nautinnon puute nautinnoksi. Lukiessani aloinkin jo lämmitellä vanhoja arvelujani siitä, että Leo Stranius paljastuu vielä jonakin päivänä robotiksi. Kirja oli jo lähes lopussa, kun Stranius kertoo, mikä sai hänet aikuisiällä kyyneliin. Kyseinen tapaus oli Pariisin ilmastosopimuksen solmiminen.

Tällainen kyynelehtiminen ei vielä vakuuttanut minua, mutta parin sivun päästä saatoin huojentuneena palauttaa Straniuksen kuolevaisten joukkoon. Stranius näet oman kertomansa mukaan itki lohduttomasti Suomen luonnonsuojeluliiton valtuuston kokouksessa, kun ei sijaisuutensa päätteeksi tullutkaan valituksi liiton toiminnanjohtajaksi.

En kirjoittanut edellä ”tavallisten kuolevaisten joukkoon”, koska Stranius ei edes puolen lauseen ajaksi suostu katkeroitumaan äänestystuloksesta. Sen sijaan hän kehuu kilpakumppaninsa, joskin siitä voi pahalla tahdolla löytää yhden pitäkää tunkkinne ‑adjektiivin: ”Päivi Lundvallista liitto sai hyvän ja omannäköisen toiminnanjohtajan.”

Luonnonsuojeluliiton jälkeen odotti paluu Luonto-Liittoon. Nuorisojärjestö ei kuitenkaan tuntunut enää omalta, joten Stranius siirtyi lokakuussa 2017 Kansalaisareenan johtoon vapaaehtoistoiminnan pariin. Pitkä ura ympäristöjärjestöissä päättyi.

Vertauskuvallisesti työpaikan vaihtumisessa voisi nähdä saman, mistä kirjailija Jonathan Franzen kirjoitti vähän aikaa sitten. Franzen sanoo voivansa ajaa kymmenentuhatta mallinnusta päänsä sisällä, eikä yhdessäkään niistä saavuteta kahden asteen ilmastotavoitetta. Hänen mielestään toivottomien kamppailujen rinnalla meidän tulee taistella paikallisia, ratkaistavissa olevia ongelmia vastaan.

Mutta Leo Straniuksen mielestä toivottomuus on moraalitonta, eikä hän harrasta paheita. Huomenna hänestä tulee ilmastokonsultti. Kirjansa lopuksi Stranius sanoo aloittavansa nyt elämänsä seuraavan puolikkaan. Vähemmän optimistinen optimisti puhuisi edes jälkimmäisestä.

Jk. Koska Ekoistin muistelmia ei ole julkaistu äänikirjana, sitä ei voi kuunnella Straniuksen tapaan kaksinkertaisella nopeudella pyöräillessä. Kiireiselle voi sen sijaan suositella Kodin Kuvalehden vanhaa huolella tehtyä juttua, joka on omaelämäkertaa moniäänisempi.

Sangollinen lihaa kultaisessa kaaressa roskiin – näin syntyy McDonald’s-ravintolan tuhti ruokahävikki

Kesällä puheenaiheeksi nousivat Tuska-viikonlopulta jääneet 600 jauhelihapihviä, joille ei yrityksestä huolimatta löytynyt muuta sijoituskohdetta kuin jäteastia. Pihvihävikissä oli sen verran sulattelemista, että aihetta käsiteltiin pääkirjoituksia myöten. 

Hävikki synnytti aiheellisesti tuskailua, eikä moinen tuhlailu olisi ollut normiviikonloppu isossa McDonald’s-ravintolassakaan. Siellä sama pihvimäärä menee hukkaan noin kahdessa viikossa. Tätä tosin jatkuu koko vuoden ajan, eikä hävikkilihaa edes yritetä lahjoittaa kenellekään.

”Se voi olla ehkä jotain 50 pihviä yhteensä, mutta se on tosi pieni päivä ja silloin siellä on ollut joku näppärä paistamassa”, sanoo suuren McDonald’sin apulaisvuoropäällikkö Tiina.

”Mutta sitten voi olla sellaisia päiviä, että siellä on vähintään puoli sankoa sellaista liiskaantunutta tiukasti pakkaantunutta pihviä. Se on ihan lihaa, paistettua lihaa. Erikseen on nugetit ja muut kanatuotteet. Niitä voi olla sanoisin melkein että sanko.”

Tiina on työskennellyt useiden vuosien ajan niin pienissä kuin suurissakin McDonald’s-ravintoloissa. Hänen nimensä on muutettu, jotta tämä juttu ei heikentäisi hänen työntekomahdollisuuksiaan.

Kuusi soijapihviä McDonalds’in tarjottimella menossa kohti roskakoria, jossa lukee ”kiitos”.

McDonald’s pystyy palvelemaan asiakkaitaan ripeästi kiitos valmiiksi paistettujen tuotteiden, mutta nopeuden kääntöpuolena on mittava hävikki. Kuvan vegaaniset pihvit eivät liity juttuun.

Mäkeissä heitetään pihvejä mäkeen nopeuden ja laadun takaamiseksi. Lihoja paistetaan etukäteen, jotta asiakkaat eivät joutuisi odottamaan.

”Jos ei synny yhtään hävikkiä, se on merkki ravintolasta, jossa kaikki kestää liian kauan, koska siellä ei ole mitään valmiina”, Tiina selittää.

Mikäli pihviä aletaan paistaa vasta tilauksen tultua, asiakas voi joutua odottamaan viisi minuuttia tai enemmänkin.

”Kun pihvit on paistettu, ne laitetaan suolattuina ja pippuroituina kabinettiin, sellaiseen syvään astiaan päällekkäin pieniin pinoihin. Pihveillä säilytysaika on 15 minuuttia, nugeteilla 20 minuuttia. Ajastin piippaa, kun aika on kulunut. Jos astia ei ole tyhjä, kaikki lentää roskiin.”

”Pihvi on tällöin edelleen mehevä. Jos sitä säilyttää pidempään, siitä tulee korppu. Tuo 15 minuuttia on ymmärtääkseni mitattu niin, että siinä ei mitenkään voi tulla ruoan turvallisuudesta riskiä.”

Pihvihävikkiä lisää myös se, että kaikki grillit on testattava päivittäin ennen lounasaikaa jokaisella pihvityypillä eikä testipihvejä välttämättä voi myydä asiakkaille. Grilliin laitetaan kahdeksan pihviä ja niiden lämpötiloja mitataan.

”Jos lämpötila on alle tavoitelämpötilan, pihvi menee roskiin. Sitten pidennetään paistoaikaa sekunti kerrallaan, kunnes on saatu erä, jossa lämpötila on hyvä. Näin syntyy hävikkiä ehkä enintään 30 pihviä viikossa. Useimmiten lihat nimittäin voi käyttää, ellei lounas ole tosi hiljainen.”

Työntekijä voi aiheuttaa huomattavan suuren hävikin, jos hän ei käytä pakkauksia päiväysten mukaisessa järjestyksessä.

”Kun uusi työntekijä käy hakemassa sämpylöitä ja ottaa käyttöön väärän tornin, eikä kukaan ehdi huomata sitä, voi mennä 20 koria wasteen. Yhdessä korissa on tavallisesti 60 sämpylää. Mutta se ei ole mitenkään viikoittaista tai edes kuukausittaista”, Tiina kertoo.

”Varastomies voi kuormaa purkaessaan olla laiska eikä laita kaikkea aikajärjestykseen niin, että työntekijä ottaa automaattisesti vanhimman myyntikelpoisen tuotteen. Siinä voi tulla aikamoista tuhoa.”

”Jos salaattia lentää vaikkapa kolme laatikkoa roskiin, se on 27 kiloa salaattisilppua. Se pitää paikata lainaamalla, mutta muista ravintoloista ei välttämättä saa niin paljon tuorekamaa, jolla on lyhyt päiväys. Siinä voi pahimmillaan joutua ajelemaan kymmeniä kilometrejä.”

Henkilökunnan kiire ja kokemattomuus lisäävät Tiinan mukaan hävikkiä.

”Jos tilauksia tulee yhtäkkiä paljon, työntekijä voi kiireessä ottaa väärän tuotteen. Sitten pitää valmistaa alkuperäiselle asiakkaalle oikea tuote ja tehdä uusi tuote sille asiakkaalle, jonka tuote vietiin. Jos väärä tuote on lähtenyt asiakkaalle, se lentää roskiin. Se viilenee koko ajan, eikä me voida tietää, onko asiakas esimerkiksi koskenut siihen.”

”Paistohävikin suurin syy on luultavasti se, että ylireagoidaan johonkin ja sitten onkin hiljaisempaa. Siihen on aina suurempi riski, kun on kokematon työntekijä. Hän ei ehkä luota kykyynsä tuottaa lihaa tarpeen vaatiessa eikä osaa arvioida, kuinka paljon lihaa menee.”

”Keittiössä on aina vastuuhenkilö, jonka tehtäviin kuuluu ohjata ja puuttua asiaan. Sillä tavalla sitä kokemusta kertyy. Ja jos on joku päivä ihan järjetön hävikki, kyllä ravintolan johto huomaa sen ja kysyy, mitä ihmeellistä tänään tapahtui.”

Kauppojen ruokahävikin pienentämisessä oleellista on se, että ruokaa tilataan myymälään sopiva määrä. Myös McDonald’silla on tilausjärjestelmä, joka auttaa ennakoimaan myyntiä. Suurimmat hävikit voivat syntyä kampanjoiden loppuessa.

”Aika usein käy niin, että lihaa jää useampi laatikko, eikä niitä voi käyttää seuraavassa kampanjassa. Olen joskus ehdottanut, että kampanjasta yli jääneitä tuotteita voisi lahjoittaa johonkin, mutta siinä tuli ilmeisesti huoli kylmäketjun katkeamisesta.”

Toisaalta myöhemmin voi tulla kampanja, johon jäljelle jäänyttä lihaa voi taas käyttää. Ravintolalla pitää vain olla varastointiin riittävästi tilaa pakkashuoneessaan.

Myös asiakkaat voivat tilailuillaan synnyttää hävikkiä. Asiakas voi tilata automaatilla mutta peruukin tilauksensa. Keittiöhenkilökunta on kuitenkin ehtinyt jo ottaa tilauksen käsittelyyn, jotta se valmistuisi nopeasti.

”Jotkut haluavat tehdä pilaa tekemällä älyttömiä tilauksia automaattikassoilla. Nykyään keittiö osaa jo vähän kyseenalaistaa, jos tilauksessa on hampurilainen, johon on lyöty 20 lisäpihviä. Keittiö voi odottaa, että näyttö ilmoittaa tilauksen maksetuksi.”

Ennen hampurilaisia tehtiin valmiiksi, joten niitä saattoi mennä hävikkiin kymmeniäkin päivän aikana. Nykyään raaka-aineita pidetään valmiina, mutta hampurilaisia ei koota etukäteen.

”Lihaa menee ehkä vähän enemmän kuin ennen. Nyt on plussana se, ettei välttämättä mene sämpylöitä eikä täytteitä vaan pelkkä liha, joka toisaalta on vähän kalliimpaa.”

”Alussa, kun totuteltiin uuteen tuotantotapaan, hävikin määrä pihveissä oli ihan uskomatonta. Puhutaan sadoista per päivä. Kymmenen litran sanko tuli yli. Siihen puututtiin kyllä vähitellen. Nyt on totuttu siihen, että vähän pienemmällä pärjää.”

”Hävikin pienentäminen on kaikkien intresseissä, koska se on pois menevää rahaa”, Tiina summaa. ”Totta kai pyritään mahdollisimman hyvään yhdistelmään, että olisi pieni hävikki ja suuri nopeus. Mutta niin kauan kuin tähdätään nopeuteen, hävikkiä ei voi kokonaan minimoida.”

Jos tofu ei maistu vuoden sisällä, ei se maistu sen jälkeenkään

Maustamattoman tofun pakkauksessa stama on musteen tuhlausta. Vuosienkaan säilytys jääkaapissa ei ole koskaan tuonut tällaisiin tofuihin sivumakua. Pahakin maku on nimittäin ainoana makuna määritelmällisesti päämaku. Yleensä ei tarvitse edes turvautua määritelmiin: laadukkaasti valmistettu ja pakattu marinoimaton tofu säilyy vuosia mauttomana.

Olin sullonut toistakymmentä tofupakettia jääkaappini ankariin – kosteuden ja mikrobiologisen kuormituksen, ei lämpötilan, suhteen – olosuhteisiin. Tarkoituksena oli ollut testata tofuja jo aiemmin, mutta en millään keksinyt, millaisen valokuvan olisin niistä ottanut. Sitten keksin, että tuhat kuvaa peräkkäin kertoo enemmän kuin yksi erillään.

Maustamattomien tofujen parasta ennen -päiväyksillä oli ikää 1 vuodesta ja 2 kuukaudesta 3 vuoteen ja 11 kuukauteen. Yleensä tuotteen maku heikkenee tasaisesti päiväyksen etääntyessä. Nyt kun ei ollut mitään, mikä olisi voinut heikentyä, en kerta kaikkiaan pystynyt tekemään minkäänlaista eroa tofujen välille.

Olisin voinut syödä vaikka ne kaikki, jos ne eivät olisi olleet maustamatonta tofua. Onneksi Onnenmyyrä tykkää tofusta kuin hullu tofusta, ja kehitin itsekin menetelmän tofuista eroon pääsemiseksi. Siitä enemmän lopuksi.

So Fine -merkkiset tofukimpaleet ovat kuivahkoa soijajuustoa, tosin nesteeseen pakattua. Siten niiden voi olettaakin säilyvän hyvin. Feta, jossa on selvästi enemmän suolaa, menee pahanmakuiseksi usein vuodessa. Halumi elikkäs halloumi saattaa taistella säilyvyydessä tofun kanssa, mutta se on vähemmän huokoista kuin tofu ja oikeastaan halumilla maustettua suolaa. Tofuahan ei tarvitse avaamisen jälkeen liottaa vaan kuivattaa.

So Finen tomaatti-basilikatofussa tilanne oli toinen. Kahdeksan kuukautta parasta ennen ‑päivästä vanhentuneessa tofussa maku oli mahdollisesti jo heikentynyt, mutta pilaantuneeksi sitä ei voinut luokitella. Sen sijaan vuoden kokeneempi tofu oli heittänyt täysin läskiksi: kiinteä palanen oli pehmennyt muodottomaksi puuroksi. Kun makutofu lätsähti biojäteastiaan, jokainen aistini oli todennut sen ehdottoman syömäkelvottomaksi.

Maustettua tofua ovat myös Jalotofun Vegeström-lindtröminpihvijäljitelmät. Avasin pakkauksen vähän päälle kaksi vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Pihveissä oli pientä käyneisyyttä, eli ne aavistuksen polttelivat kielen päällä. Se ei varmaan kuulu asiaan nolla vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Muuten maku oli kohdillaan. Tämä 709 päivän ylitys vähän päivitti aiempaa 114 päivän valmisruokaennätystäni.

Tempe on tofua eläväisempi tapaus, koska siihen on tarkoituksella istutettu sieni. Kun söin 11 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeistä soijasta valmistettua Jalotempeä, maku oli jalo mutta tympeä. Toisaalta tempe tapaa olla erikoisen makuista, eikä minulla ole kokemusta tuoreesta Jalotemmestä. Jotain voi päätellä tuoreiden temppeiden homejuustoasteikosta: päivän pari käynyt tempe kuulemma muistuttaa camembertia ja viitisen päivää käynyt on kuin kypsää stiltonia. Kerran minulla meni ulkomainen soijatempe pilalle kuudessa kuukaudessa. Siitä tuli limaista, valkopilkukasta, tuoksultaan pistävän ammoniakkista ja tietysti pahanmakuista.

Mifuakin olen kerran roskiksesta löytänyt. Pippurinen versio oli vielä syömäkelpoista, kun päiväys oli ylittynyt reilulla kolmella kuukaudella.

Meat is murder -paidan päällä pakkaus Super-Tahoe-tofua, 12 pakkausta So Fine -tofua sekä pakkaukset Soyan kylmäsavutofua, Vegeström-pihviä, maustamatonta tofua sekä soijatempeä.

Etsi kuvasta nuorin ja samalla ainoa pilaantunut, 9 kuukautta päiväysvanha maustamaton tofu. Kaikki kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä.

So Finen ja Jalotofun maustamattomat tofut säilyvät hyvin, mutta muunmerkkisistä tofuista minulla on huonoja kokemuksia. Etnisten kauppojen ilmeisesti halpa Super-Tahoe ei parin kerran perusteella näyttäisi kestävän kuukausitolkulla. Tahoeen tulee erikoinen makea, suorastaan raju haju, joka pistävyydessään muistuttaa desinfiointiainetta ja tihkuu jopa avaamattoman muovin läpi. Vaikka maku on tässä tapauksessa hajua selvästi miedompi, vanhaa Tahoeta on vaikea erehtyä syömään.

So Fineen ja Jalotofuun hajua saa vain pakkauksen avaamalla. Olin tofuja testailtuani jättänyt pari avattua pakettia jääkaapin ylähyllylle. Järkytykseni oli suuri, kun huomasin niiden menneen homeeseen parissa kolmessa päivässä. Järkytykseni oli vielä suurempi, kun huomasin ylähyllylle hautautuneen avatun kinkkuleikkeleen menneen pilalle eli hävikiksi. Se taas ei kauheasti järkyttänyt mutta hämmästytti kyllä, että leikkeleen päällä luikerteli sentin pituinen toukka pikkusisaruksineen.

Onneksi olin säilönyt osan avaamistani tofuista kylmempään ja elämälle vieraampaan jääkaappiin. Nämä tofut maistuivat viiden päivän päästä suunnilleen samalta kuin aluksi, mutta ne olivat leikkauspinnoilta limaisia. Tarkemmin katsottuna liman kanssa kosketuksissa oli kaikki, mikä oli ollut ilman kanssa kosketuksissa. Valmistaja kehottaakin säilyttämään avatun tofun tiiviissä muovipussissa tai nesteen alla.

Tämän ohjeen luin yhdeksän päivää vanhimman tofupakettini avaamisesta. Jääkaapissa ollut tofu oli limoittunut niistä kohdista, joista se oli ilmoittunut. Huuhtelin ja hukutin tofun vedellä ja siirsin sen takaisin jääkaappiin. Salaisuus pinnan alla säilyttämisessä lienee yksinkertaisesti hapen hyödyllisyys pieneliöille ja siten haitallisuus tofulle.

Itse huuhtelen vähäiset limakerrostumat pois ja vältän vain pehmenneen tai homehtuneen tofun syömistä. Tofun juustomaisuus tarkoittaa, että home tai lima ei etene tofussa kovin hyvin, joten tofusta voi leikata huonoksi menneen päälliosan pois. Tofujen huokoisuuksissa on tosin eroja.

Rei’ikkäintä tofua syntyy pakastamalla. Voin vahvistaa tämän tiedon, sillä dyykkasin kerran paketin pakastettua kylmäsavutofua. Sitä voi olla vaikea löytää tavallisista kaupoista, mutta pakastamattomana sitä tietysti saa. Kaksi vuotta jäässä ollut jalosavutofu maistui epätofumaisen hyvältä ja tuntui kastellulta kuivaksi paistetulta munakkaalta.

Kun vanhimman tofuni päiväyksen umpeutumisesta oli tasan neljä vuotta, pakkauksen umpeutumisesta yli neljä vuotta ja pakkauksen aukeutumisesta yhtä vaille neljätoista päivää, nostin tofun jääkaapista ja vedestä. Veden pinnalla kellui höytyvää, mutta tofu näytti ja maistui samalta kuin aina ennenkin eli ei juuri miltään. Sen sijaan jääkaappi-ilman armoille jätetty tofupala oli liukas kuin saippua. Pinnan alta sekin tosin oli ihan asiallisen makuinen.

Laadukasta tofua voi siis huoletta ostaa varastoon ja syödä kuukausia tai vuosiakin myöhemmin. Avattu tofu säilyy tiiviisti pakattuna kylmässä noin viikon ja veden alla pidempäänkin. Tofu alkaa yleensä pilaantua pinnalta limaantumalla tai homehtumalla. Viimeistään kuvottava haju ilmaisee ”viimeisen käyttöpäivän” ylittyneen.

Entä kuinka pitkään tofua voi säilyttää huoneenlämmössä? Heinäkuussa ikkunajääkaappia siivotessani huomasin unohtaneeni ikkunan väliin talvella Lidlin luomutofun. Annoin tofun olla suosiolla kuumaketjussa kolmenkymmenen asteen helteetkin.

Tofu olisi pakkauksen mukaan pitänyt säilyttää enintään kuudessa asteessa. Se sattuu olemaan Helsingin keskilämpötila, joten olisin keskimäärin täyttänyt säilytysehdot, jos olisin pitänyt tofua ikkunajääkaapissa kokonaisen vuoden ajan. Nyt tofu oli lämpimässä vain kaksi kesäkuukautta, joten sen keskilämpötila jäi kaiken järjen mukaan alle kuuden asteen. Ehkä siksi en maistanutkaan ikkunanvälitofussa mitään vikaa. Tofu maistui niin miedolta, että marinoin sen palindromisiksi makupaloiksi.

Tofukuutioita kahdella punaisella lautasella. Päällimmäisenä salmiakkiufo ja syömäpuikot.

Lentävälautasellinen soijajuusto eli ufo tofu. Kaikki kuvassa näkyvä karkki kaupasta.

Ufo tofu

  • 100 g maustamatonta tofua
  • vettä
  • 5 salmiakkiufoa (eli ”Lakritsi Ufoa”) + 1 ufo koristeluun, jos sinulla on aikaa ja rahaa koristella ruoka-annoksiasi
  1. Osta ufot ensinnäkin muovipussissa, jonka voit käyttää uudelleen, eikä missään puusta valmistetussa pussissa, jonka heität heti menemään.
  2. Murskaa ufot yksi kerrallaan pussin sisällä esimerkiksi raskaan kattilan avulla.
  3. Täytä desilitran mitta puolilleen vettä ja lisää murskatut ufot. Anna veden vaikuttaa muutaman minuutin ajan.
  4. Kuutioi sillä välin tofu. Siivilöi ufomurske pois mutta älä heitä sitä hukkaan. Murske maistuu ihanalta jäätelön päällä tai vaikka kitalaella.
  5. Lisää tofupalat ufouutteeseen puoleksi tunniksi. Asiantuntijoiden salaisuuden mukaan tofujen pitää olla huoneenlämmössä marinoituneita. Tällä välin voit koristella tarjoilulautasen kokonaisella ufolla, millä välin voit käännellä tofuja marinadissa.
  6. Nostele tofut lautaselle ja tarjoa esimerkiksi Alkon numeron 105656 kanssa.

Kadulta voi dyygata kalliit kuulokkeet, mutta syy roskien keräämiseen on perustavanlaatuisempi

Olin viime kesänä kävelemässä kirjastosta kotiin, kun pysähdyin poimimaan roskan kadulta. Roska osoittautui avaamattomaksi suklaalevyksi. Päätin kokeilla, mitä kaikkea käyttökelpoista löydän kaduilta yhdessä vuodessa. Silloin en voinut arvata, että joudun vielä tekemisiin Lahden poliisin kanssa.

Sulanut jäätelöpuikko Ingmanin vaniljaeskimon kääreiden sisällä.

Kadulta löytynyt jäätelöpuikko muistutti avattaessa enää etäisesti tarjoiluehdotusta mutta siitä huolimatta maistatti itseään.

Miksi ihmeessä ihmiset keräävät vapaaehtoisesti roskia? Sosiaalista mediaania voi kiehtoa mahdollisuus ilmaista itseään #trashtag-tunnisteella, mutta arvonannon tarve tuskin vetää raihnaista vanhusta kadulle joka päivä, satoi tai paistoi.

Järjettömältä vaikuttava toiminta selittyy tunteilla. Neurotieteilijä Jaak Pankseppin mukaan yksi nisäkkäiden perimmäisistä tunnejärjestelmistä on etsiminen (muut myönteiset vaikuttimet ovat himo, hoiva ja leikki; kielteisiä ovat pelko, raivo ja suru). Ploggaajille ja muille harvakseltaan roskia poimiville eniten mielihyvää tuottaa siis ympäristön jatkuva skannailu. Lopputulos eli paikkojen siistiytyminen on vain perustelu, jonka alinomaa vaivannäköä välttelevät aivot vaativat tälle huvittelulle.

Panksepp ei kehittänyt teoriaansa puhtaan järjen kirittämänä, eikä hänen tarvinnut vedota magneettikuvauksilla havaittuihin samanaikaisuuksiin. Hänen ajattelunsa pohjautui ikäviin kokeisiin, joissa työnnettiin sauvoja aivoihin. Näin on voitu näyttää, että tunteissa ei ole kyse mistään evoluution uusimmasta, pelkästään ihmisiä koskevasta villityksestä.

Etsimisjärjestelmästä kuultuani aloin innoissani etsiä tietoa aiheesta. Ensimmäisenä opin, että vankeudessa elävät eläimet mieluummin etsivät ruokansa kuin astuvat valmiiseen pöytään. Siitä lähtien olen levittänyt Onnenmyyrän aterioita ympäri asuntoa. Tällöin koira ”on onnellisimmillaan” – eli niin onnellinen kuin vankilassa nyt pystyy olemaan. Onneksi meillä ihmisillä on kapitalistisissa yhteiskunnissa täysi vapaus etsiä ruokamme muutamasta erilaisesta myymälästä.

Etsiminen on dopamiinin erittymiseen perustuva vietti, joka saa eläimen tutkimaan uteliaasti ympäristöään sen sijaan, että tämä vetäytyisi koloonsa tai kotiinsa. Kun etsimisvietti sammuu, elämänhalun tilalle tulee masennus. Masennuslääkkeitä syö puoli miljoonaa suomalaista. Kuinka moni kerää roskia kadulta tai jäteastioista?

Etsimisvietti perustuu tulevaisuuden odotuksiin, ei jonkin asian saamiseen. Siksi viettiä voi vallan hyvin aktivoida kadulta löytyvällä roskalla tai netistä löytyvällä roskalla. Loputon Facebookin selaaminen ei kuitenkaan eroa siitä, että laboratoriorotta lakkaamatta tilaa itselleen kiihottavia sähköiskuja.

Roskien keräämisessä päättymätöntä sähkösokkiaaltoa vastaa tupakantumppien poimiminen. Sellainen ei voi tehdä kenellekään hyvää. Kyräilijäkeräilijät näyttävätkin osoittavan, että tumppeihin keskittyminen saa vihaamaan ihmiskuntaa jopa tehokkaammin kuin Elonkehän lukeminen.

Kadulta löytyneitä tavaroita keltaiseksi maalattujen kadun ja reunakiveyksen rajaamalla alueella.

Vuoden dyyggilöydöt: perunalastuja (puoli pussia), popkornimauste, juustonaksuja (pussinpohja), leikkokukkavirkiste, kestojuomapullo, postimerkkejä (20 kpl), kuminauhoja (12 kpl), näytelmän mainosjuliste, alushousut, suklaakalenteri (4 palaa), alkoholiton punaviini (0,75 L), proteiinipirtelö (0,25 L), kakkapusseja (5 kpl + rullassa 9 kpl), kolikoita (5 snt ja 2 €), lompakko (sisällä pankkikortti ja 5 €), panttikuitti (1,20 €), Airpods-kuulokkeet latauskotelossa, savukkeita (13 + 12 + 8 + 18 + 4 + 2 + 3 kpl), irtotupakkaa (puoli pakettia), savukepaperia (täysi pakkaus), tulitikkuja (16 + 15 + 46 kpl), kääreellisiä makeisia (60 kpl), ketsuppipusseja (2 kpl), kuivalihalastuja (7 kpl), lahjakortti (arvo ”40 €”), purukumia (9 + 2 kpl), tamponi, heijastin, injektioneuloja (3 + 1 kpl), hiuslenkki, kondomeja (2 + 1 kpl), liukuvoidetta, suklaalevy (99 g), suklaapatukoita (3 puolikasta), kurkkupastilleja (36 kpl), hammasväliharjoja (2 + 3 kpl), pikakahvipussi, tikkareita (2 kpl), irtokaramelleja (11 + 1 + 3 kpl), välipalakeksi, antiperspirantti, proteiinipatukoita (2 puolikasta), peili-harja, lakritsipatukka, välipalapatukka (puraistu kerran), kampoja (2 kpl). Kuvasta puuttuvat heti kuvauksen jälkeen löytyneet savukkeet (6 kpl), sytytin ja lakritsipatukka.

Dyykkaus on jäteastioiden käyttökelpoisten roskien erottelua käyttökelvottomista, ja ploggaus on roskien keräämistä liikkumisen ohessa. Siten ruoan ja tavaran kadulta poimiminen voisi olla dyyggausta. Vuoteni dyyggarina on ollut täynnä upeita löytöjä.

Olen aiemmin havainnut, että yksi yleisimmistä katujen roskista on tupakka-aski. Yleisin katujen käyttökelpoisista roskista taitaa olla vajaa tupakka-aski, ellei sitten lasketa mukaan penkkarikarkkeja. Penkinpainajaiset on eräänlainen väärän kuninkaan päivä: kuorma-autossa saa matkustaa ilman turvavöitä, sanomalehtiin painetaan roskaamisreitit, ja tavan kansalainen uskaltaa kerrankin koskea johonkin kadulla makaavaan. Etsimisjärjestelmää penkkarikarkkien siivoaminen ärsyttää yhtä tavoiteltavasti kuin tupakantumppien kerääminen. Omat karkkini keräsin siksi, että keli oli vetinen eivätkä ne olisi enää kelvanneet muille.

Vajaa tupakka-aski on siitä palkitseva löytö, että sen voi saada itselleen vain, jos kerää tyhjiäkin askeja. Askin sisältöä ei nimittäin voi päätellä päältä päin. Sama pätee tulitikkuihin, joita niitäkin löytyy tupakoijien jäljiltä usein.

Käyttökelpoista katumuovia lisää erityisesti hutilointi kuminauhojen ja tyhjien kakkapussien kanssa. Kuminauhat eivät dyyggarilta kesken lopu, kun postinkantaja pudottelee niitä rappukäytäväänkin. Koiranulkoiluttaja voi hyvin kerätä kadulta kakkojen lisäksi karanneet kakkapussit, sillä pussin suu ei helposti aukea ja näin pussi säilyy kakalle hygieenisenä.

Kadulta löytää myös tarjouksia. Kuntokeskukseen pääsisi ilmaiseksi vielä 31.6. Koska tänään on 30.6., vielä vaikuttaisi olevan yksi päivä aikaa. Lähiteatteriini en olisi tajunnut mennä, ellen olisi löytänyt mainosjulistetta kadulta.

Vuodessa keräämäni dyyggisaalis oli silmin nähden hyvä siihen nähden, etten kauheasti kuljeskele kaduilla. Jokaista kuminauhaa ja kakkapussia en muistanut ottaa erilleen. Lisäksi kokoelmasta puuttuvat kaikki panttipullot ja -tölkit sekä ne ruoka-aineet, jotka olisivat pilaantuneet säilytyksessä: muun muassa kaksi avaamatonta pussia ruispalaleipiä, puolikas patonki, yksi kananugetti, omena, pussillinen eläviä sinisimpukoita ja 1 3/4 pitsaa.

Pitsat olivat vielä lämpimiä, joten pahoittelen, jos vein jonkun yöpalat. En kyllä itse jättäisi ruokatarpeitani Vaasankadulle vartioimatta, sillä koskaan ei tiedä, mitä huumeita niihin voi joku hullu lisätä. (Enkä olisi ottanut ruuhkaisesta Kurvista löytämääni lähes syötyä suklaakalenteria mukaani ilman tätä hanketta.)

Applen langattomat Airpods-kuulokkeet avatussa latauskotelossa valkoista lakanaa vasten.

Valkoinen latauskotelo erottui vaivoin lumen päältä ja näytti jalkakäytävällä mitäänsanomattomalta muoviroskalta.

Hyödyllisimmät dyyggilöytöni vuoden varrella olivat varmaan täysin puhtaat ja sopivat alushousut sekä täyden oloinen antiperspiranttipurkki. Jälkimmäinen löytyi jaloittelutauolla Lahden matkakeskuksen vierestä. Samalta paikalta olin aiemmin ottanut talteen Applen langattomat Airpod-kuulokkeet.

Koska en ollut linja-autoasemalla vaan sen viereisellä kadulla, kyseessä ei ollut laitoslöytö ja minun oli mahdollista saada kuulokkeet itselleni. Toisaalta jos esineen arvo ylittää 20 euroa, löytäjä ei saa pitää vaan tavara tulee toimittaa poliisille. Vähempiarvoistakaan esinettä ei saa ottaa itselleen, jos sillä voi olettaa olevan omistajalle ”erityistä käyttö-, tunne- tai muuta henkilökohtaista arvoa”. Tämä tietysti vähän horjuttaa projektiani, koska tarkoituksena on, että kaikella dyyggaamallani on käyttöarvoa.

(Henkilökohtaista arvoa oli ainakin Hannah Montana -lompakolla, jonka löytämisestä sain sähköpostiini ylitsevuotavat kiitokset. Lompakko on kuitenkin edelleen minulla, koska en voinut luovuttaa sitä kesken projektini. No ei sentään, jostain syystä lompakon noutaminen ei vain omistajaa enää kiinnostanutkaan, mikä sai epäilemään, että ”Kiitos kiitos kiitos kiitos kiitos!!!!” -viesti oli jonkinlaista ironiaa, vaikka eihän tämän sukupolven pitänyt ymmärtää sitä. Nelli ottakoon uudestaan yhteyttä, jos haluaa lompakon ja sen sisällä olevan vitosen itsellensä.)

Mikäli löytötavaraa ei voida kuljettaa ilman hankaluutta, riittää ilmoitus poliisille. Poliisin mielestä kuljetus Helsingistä Lahteen oli vailla hankaluutta, joten kuulokkeet piti toimittaa Lahteen joko suoraan tai Helsingin poliisin kautta. En kuitenkaan voinut käyttää Onnelin kadulta löytämiä postimerkkejä, koska niitä piti säästää kuvaa varten. Roskiksesta löytyi sentään parahiksi pehmustettu kuori.

Löytötavaraa on syytä testata, koska rikkinäinen laite ei ole ruljanssin arvoinen. Hieman kuumotti se, että Airpodit pystyy paikantamaan. Ovellemme ei kuitenkaan ilmestynyt mafiosoja. Onneli tykästyi kuulokkeisiin, mutta niihin ei ollut lupa ryhtyä eikä vastaavia kovan kysynnän vuoksi saanut oikein rahallakaan.

Kun kuulokkeiden omistajaa ei kolmen kuukauden aikana kuulunut, sain omat kolme kuukautta aikaa löytötavaran lunastamiseen. Säilytyskustannuksia tuli maksettavaksi 5 euroa, mistä ovelalla käänteisinsinöröinnillä päättelin, että poliisi oli arvioinut kuulokkeiden käyväksi arvoksi 100 euroa. Koska poliisi postittaa vain sakkoja, kuulokkeet piti noutaa Lahdesta. Valtuutin tehtävään Onnelin siskon, joka onnistui pitämään toimenpiteen salassa, vaikka Onneli oli matkalla mukana!

Viimeinen kuumotus tuli pari viikkoa sitten, kun Onneli aikoi jo ostaa Airpodit kadotettuaan omat kuulokkeensa viideksi minuutiksi. Mutta nyt asiaa ei enää tarvitse peitellä (tai Onnelin ei tarvitse näytellä tietämätöntä). Hyvää syntymäpäivää, Onneli! Saat kerrankin lahjan, joka ei ole löytynyt roskiksesta.

Elon kurja kirjo

Suomalaisten lopullinen irtaantuminen luonnosta on varmistunut. Ruokavirasto ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ovat nimittäin löytäneet mullasta legioonan bakteereja. Niiden mielestä multaa pitäisi käsitellä suojahansikkain ja FFP3-tason hengityssuojaimella varustettuna, sillä legionellabakteeri voi aiheuttaa vanhuksille kohtalokkaan keuhkokuumeen ja Suomessa on liian vähän vanhuksia.

Anteeksi provosointi, ei ole tarkoitus pahoittaa kenenkään mieltä loukkaavilla sanavalinnoilla. Pitäisi tietysti käyttää v-sanan asemesta i-sanaa. Eli multapussi pitäisi jatkossa avata kasvoista poispäin, koska Suomessa on liian vähän ikäloppuja.

Lapsia samaisen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijat kuitenkin haluavat altistaa mullalle. Lasten allergioita vähentäisi myös mikrobeja sinkoilevat kaksi koiraa. Koirat eivät tosin itse saisi nauttia pieneliöiden tuomasta terveydestä, sillä Ruokaviraston mukaan raakaruokaa syönyt koira voi lipaista lapseen antibiooteille vastustuskykyisen bakteerin.

Mullasta voisi saada antibiooteille vastustuskykyisille bakteereille vastustuskykyisen bakteerin, mutta välttäminen on tunnetusti ihmiselle ominainen tapa suhtautua ongelmiin. Yli 99 prosenttia bakteereista on hyviksiä, mutta kosketus niihin katkeaa antibiooteilla tai eristäytymisellä. Kun lähtee MRSA:ta pakoon, voi tulla Crohnin tauti vastaan. Todellisten uhkien puuttuessa ihminen voi herkistyä harmittomalle siitepölylle tai omille soluilleen.

Meidän taloyhtiö on rauhallinen ja naapurit ovat mukavia. Ilmeisesti siksi pari asukasta oppi triggeröitymään turkiskuoriaisista ja sai isännöitsijän tilaamaan taloon tuholaistorjunnan. Epämukavan olon lisäksi turkiskuoriaiset voivat tehdä näkyvääkin tuhoa. Merinovillaneuleeseen ilmestyvä kosmeettinen reikä on tosin mitätön seuraus, jos mietitään, millaisesta aukosta lammas on joutunut kärsimään. Epäeettisyys koskee suunnilleen kaikkea villaa, vaikka Iustitian välikäsi ei yleensä kovin ahkerasti rangaistuksia jaksakaan nakertaa.

Vyöturkiskuoriainen sätkimässä selällään lattialla.

Fenotriini pakottaa hermosolun natriumkanavat auki, mikä ”voi johtaa koko hermoston ylivirittymiseen”.

Talomme lattioille ruiskutetun Bio Kill Extra micro-fastin vaikuttavat aineet ovat 1R-trans-fenotriini ja pralletriini. Fenotriini tappaa turkiskuoriaisten lisäksi tietysti myös mehiläisiä kuin häkä turkiskettuja. Aine ei ole biohajoava, ja se on erittäin myrkyllistä vesieliöille. Meidän käskettiinkin olla pesemättä lattioita. Pysyypähän myrkky sisätiloissa.

Ruiskuttamista seuraavana yönä näin vielä sokeritoukan vilistävän porraskäytävässä, mutta parin päivän jälkeen lattioille tuli kuolemanhiljaista. Eräänlainen äänetön kevät, vaikkei varastokäytävän kolossa sympaattisesti majaa pitänyt hämähäkki koskaan meteliä pitänyt.

Karjasuojissa ihmeainetta ei saa levittää paikkoihin, joita eläimet yltävät nuolemaan. Selkärangattomien vaatima käsittely ei siis välttämättä koskisikaan pelkästään selkärangattomia. Jos varoitus koski sikaa tai nautaa, miten pitäisi suojella näitä pienempää Onnenmyyrää, joka on tottunut nuohoamaan kuonollaan joka paikan? ”Onneksi” fenotriinia on testattu hiirien, rottien, kanien, marsujen, karppien, kirjolohien, aurinkoahvenien ja peltoviiriäisten sekä kiinankääpiöhamsterin munasarjasolujen ohella koirilla.

Poikkeuksellisesti koira on aineelle jyrsijöitä herkempi (lievää anemiaa havaittu hyvin suurilla annoksilla). Kissoja aine on tappanutkin kirppu- ja punkkitorjunnassa, mutta varsinaista tutkimustietoa ei ole, sillä kissa ei taida olla yhtä sävyisä koe-eläin kuin beagle.

Itseäni kiinnostaisi ihan itsekkäistä syistä eniten se, miten fenotriini vaikuttaa ihmisiin. Sitä ei kai ole oikein kukaan tutkinut. Mutta sellainen on ihminen. Epäloogisuuteen asti suosii omaa lajiaan ja lajin sisällä korottaa omaa viiteryhmäänsä. Jälkimmäinen voi onnistua tunnustautumalla antispesistiksi ja -rasistiksi, mutta ihailtavinta on julistautua feministiksi.

Kuten eräskin Kikkel Kokkelijärvi osoitti, feministiä ei hevin viedä roviolle edes naisen vainoamisesta vaan tämä pikemminkin tuo persoonaan ”vähän rosoa” ja ”arjen kokemusta”. Siinä on mieselokuvaohjaajien turha naukua maailman epäoikeudenmukaisuutta.

Valokuva Nick Brandtin valokuvasta, jossa valokuva norsuista on asetettu sillan alle pylväiden väliin liimaa pullo suussa imppaavien afrikkalaisten lasten viereen.

Nick Brandtin teos Alikulku, norsut ja liimaa haistelevat lapset (2015) saattaa aiheuttaa herkistymistä.

Totuuden nimissä on myönnettävä, että välillä ihmiskunnassa herää valtava halu puolustaa monimuotoisuutta. Näin käy, jos joku tohtii ehdottaa ihmisiä miellyttävän, koiria piinaavan geenimutaation poistamista. Silloin on ”tarpeen käydä laajaa keskustelua rajanvedosta”.

Mutta silloin ei keskustella, kun tarvitaan katuja, kaivoksia ja kaatopaikkoja. Silloin kuunnellaan, kuinka raha puhuu. Valokuvaaja Nick Brandt on tulostanut ottamiaan villieläinten muotokuvia luonnolliseen kokoon, vienyt kuvat entisen luonnon keskelle ja valmistanut tilanteista pakahduttavia panoraamoja. Tuloksena on kuvasarja, joka selittää käsitteen kuudes sukupuuttoaalto niin, että lapsikin sen ymmärtää. Aikuisista en mene takuuseen.

Keksityt syyt vaihtelevat, mutta toimintamalli pysyy. Kuolema peltoja talloville elefanteille. Kuolema lattianrajasta ryömiville elukoille. Kuolema E. colille, joka uhkaa viedä meiltä hoitajamitoituksen hoivattavaksi jättämämme omaisemme.

Mutta sellainen on ihminen. Tappaa talossa ja puutarhassa sen tappaa multa.

 

Nick Brandtin Inherit the Dust on Kansallismuseossa 5.4.–1.9.2019. Lisäksi Jälkiä-näyttelyssä on esillä esineitä eläimistä 4.8. asti. Vapaa pääsy perjantaisin kello 16–18 ja Helsinki-päivänä 12.6.

Heivatuimmat ja seivatuimmat hedelmät

Julkaisin neljä vuotta sitten kirjoituksen Viisi vihatuinta vihannesta, johon kuvasin taloyhtiöjätteiden tavallisimmat vihanneslöydöt. Siitä lähtien olen miettinyt, että pitäisi tehdä vastaava postaus hedelmistä.

Intoa on jarruttanut se, että suomen kielestäni puuttuu h:lla alkava lukusana ja ilmaus ”heitatuin”. Nyt on kuitenkin aika esitellä ne, joiden kypsymiseen ihmiset kypsyvät. Tässä siis roskikseen heitetyimmät hedelmät, joita saa olla alituiseen pelastamassa.

Tummuneita banaaneja vierekkäin suklaapäällysteisten banaanivaahtokaramellien vieressä.

Banaanit

Banaani on Suomen vähiten arvostettu hedelmä. Tämä S-ryhmän vastuullisuusasiantuntijan mielestä ”pieni yksityiskohta” tarkoittaa, että kymmenen banaania ostava valtuuttaa kaupan heittämään syömäkelpoisen puolikkaan roskiin. Reilun kaupan banaaneja tarjotaan ilmaiseksi asiakkaille kuten Ylöjärvellä, mutta kokonaisuutena arvostellen kaupan alan rikos on törkeä ja pilkulliset banaanit tulisi asettaa hukkaamiskieltoon.

Kotitalouksissa pilkulliset banaanit päästetään yleensä mustumaan ennen jäteastiaan heivaamista. Toisinaan tunnistan banaanit jo roskapussista nousevasta makeasta tuoksusta. Yleensä banaanit äkkää kuitenkin pussia tunnustellessa niiden ominaisen muodon perusteella. Myös paino on hyvä tunnistuskeino, vaikka vanha banaani onkin haihduttanut ja aineenvaihduttanut ison osan alkuperäisestä massastaan. Joku voisikin laskea, kuinka paljon jätteenkuljetuksen päästöt vähenisivät, jos kaikki ihmiset roskittaisivat raakojen, yksivärisien banaanien kuorien sijasta kypsien, pilkullisien banaanien kuoria.

Banaanin kypsymisestä on muitakin etuja. Syön löytämäni hedelmät yleensä niin, että pilkon kaikki yhteen kasaan ja sekoitan joukkoon hiutaleita, leseitä tai siemeniä. Tummuneet banaanit sitovat kuiva-aineet oivalliseksi tuorepuuroksi ja makeuttavat seoksen kauttaaltaan.

Mustaihoisen banaaninkin voi syödä, kun vain antaa itselleen luvan siihen. Kalium, josta banaania kehutaan, on kivennäisaine, joten se ei voi hävitä hedelmän vanhetessa. Syömäkelvottoman makuiseksi banaani muuttuu mielestäni vain, jos se tummuu läpikotaisin.

Macbook-kannettavan päällä rasia vihreitä omenoita, joista yksi on pilaantunut.

Omenat

Omenoiden ikää on nykyään mahdoton päätellä, kun kolmevuotiaskin voi näyttää ihan ehdalta. Ehkä sen takia roskiksesta löytyy hämmentävän paljon virheettömiä omenoita. Ei niissä muuta vikaa tunnu olevan kuin se, että niihin on kyllästytty.

Toki paljon hylätään myös elämänsä ehtoopuolen saavuttaineita ryppyisiä omenoita. Ne eivät varmaan ole enää erityisen ravintoarvokkaita, mutta saa niistä energian lisäksi ainakin kuitua.

Kolmas ryhmä on omenat, joista jokin osa on päässyt tummumaan. Omena on kuitenkin sillä tavalla paikallinen tuote kuin peruna tai juusto, että pilaantuneen kohdan voi yksinkertaisesti poistaa veitsellä. Jäljelle jääneen hedelmän maku ei välttämättä ole enää parhaimmillaan, mutta jos elämän pitää olla jatkuvaa makujen ilotulitusta, miksi ihmeessä ostaa niitä halvimpia puolalaisia?

Sitruunoita ja sitruunamehupulloja auringonvalossa.

Sitrushedelmät

Yksi kohtalaisesti ruokahävikkiä tuottava käsite on ”puolen sitruunan mehu”. Varmaan turha yrittää vinkata, että jäljelle jääneen puolikkaan voisi puristaa tummuneista banaaneista tehdyn tuorepuuron joukkoon. Ongelmaa voisi ehkä lähestyä sitä kautta, että kyseessä ei ole mikään mitta. Kukaan siis tuskin huomaa, jos sitruunan käyttää ruokaan kokonaan.

Sitä en tiedä, mitä pitäisi tehdä kotiin haalituille limeteille. Säilytän niitä kulhossa huoneenlämmössä, kun koskaan ei tiedä, milloin niille voisi tulla tarvetta. Vasta sitten kun ne alkavat ruskettua ja rypistyä kuin nahka rannalla, niitä yrittää mukamas alkaa hyödyntää.

Appelsiinin sesonki tulee roskiksille noin kuukauden myöhemmin kuin kauppoihin. Tänä vuonna löysin helmi-maaliskuussa ”some-hitti” veriappelsiinia huomattavasti enemmän kuin aikaisempina vuosina. Kyseessähän on melkoinen vesiappelsiini, joten lajike kuivuu helposti ja joutuu kai siksi roskikseen. Vähän kokoon painuneenakin se on kuitenkin edelleen mehukas.

Suuri vesipitoisuus herkistää hedelmää homeelle. Jotkut ilmeisesti heittävät kaikki appelsiinit pois, jos yhdessä näkyy hometta. Home voi toki hypätä viereiseen hedelmään, mutta homeen pelätyt terveyshaitat eivät sentään siirry yhtä jouhevasti.

Eikä se homeinenkaan appelsiini ole välttämättä pilalla. Jos homeen huomaa niin aikaisessa vaiheessa, että sitä ei näy kuoren alla, appelsiinin voi erään tohtorin mukaan vielä syödä. Suunnilleen näin toimin itsekin. Jos hometta on pieni läikkä, leikkaan reilusti sen ympäriltä pois. Homeen saavuttamat kohdat tunnistaa pehmenneestä hedelmälihasta ja mausta. Niitä ei kannata syödä.

Homeisten elintarvikkeiden varovaisessakin käytössä on pieni riski lyhyt- tai pitkäaikaisista vaikutuksista. Mutta omanlaisiaan riskejä syntyy siitäkin, että ihmiset heittävät ruokaa hukkaan tai eivät ollenkaan altistu pieneliöille.

Vaikka ei päästäisikään hedelmiä koskaan homehtumaan, appelsiineista menee helposti roskiin vajaa kolmasosa. Kun syö sitrushedelmät kuorineen, säästyy kuorimisen vaivalta ja ehkä myös kuolemisen vaaralta. Torjunta-aineita saa lisää, mutta niitä on kasveissa myös omasta takaa. Hetken pitkäaikaisia terveysvaikutuksia ja biojätettä punnittuani aloitin eilen sitrustenkuorimislakon. Saattaa hyvinkin jäädä tavaksi: olenhan varrella elämäni virran alkanut syödä kuorineen myös kurkun, omenan ja kiivin.

Kiivejä kiven päällä.

Muut hedelmät

Kiivejä ostetaan usein rasioissa ja ehkä siksi niitä myös melko usein hylätään. Dyykkaamani kiivit ovat yleensä juuri saavuttaneet syömäkelpoisuuden rajan: pehmennyt kiivi on makea, ja parhaassa tapauksessa siinä on aavistus käymisen tuottamaa vivahdetta.

Melonit pilaantuvat avattuina herkästi, joten ne venyttävät monen roskapussin sankoja. Paljon löytyy avaamattomia, puolikkaina myytyjä hunajameloneja. Ne ovat usein käyneet päältä mahdottoman makuisiksi, mutta alta voi paljastua mahdottoman maukasta hedelmää. Kesäkuumalla melonit kuitenkin pilaantuvat silmissä, etenkin vesimelonit.

Nopeasti on syötävä myös roskiksesta löytyvät päärynät, persimonit ja ananakset, sillä ne on hylätty usein viimeisillään ja samalla parhaimmillaan. Nämä hedelmät ovat tonkijalle jo melko harvinaista herkkua.

Vähäisissä mutta enenevissä määrin roskiksissa on viime vuosina esiintynyt granaattiomenaa. Sitä hylätään suotta, koska sen siemenissä on selvä värikoodi: punainen syötävä, ruskea pilaantunut.

Viinirypäleitä rusinoiden päällä.

Viinirypäle on lukumäärällisesti eniten dyykkaamani hedelmä. Usein rasia on syöty puoleen väliin, mutta joskus löydän avaamattomiakin. Tällöin rypäleiden maku ei tosin ole ollut kaksinen. Jos kemikaaleja pelkää, viinirypäleet pitäisi kai kuoria ensimmäisenä. Tai jättää kauppaan.

Sama koskee rasiaan pakattuja mansikoita. Niitä ei juuri löydy taloyhtiöiden roskiksista, mutta seuraamassani lähikaupassa niitä meni homehtumisen takia jatkuvasti roskiin. Jos siis haluaa osallistua hävikin tuottamiseen vielä banaanien ostamista enemmän, kannattaa tukea mansikoiden tuomista ulkomailta.