Pantinvenytystä, osa 1: Ilmoitin verottajalle 860 euron panttituloni – virkamies kommentoi verosuunnitteluideoitani

Suomalaisesta iloisesta veronmaksajasta tulee viiden vuoden välein mätäkuun alla vihainen verovälttelijä. Heinäkuussa 2011 sanomalehti Karjalainen keksi, että pullojen ja tölkkien panteista saatavat tulot pitää ilmoittaa verottajalle. Tiedon leviäminen sai muun muassa Ylen linjat kuumenemaan. Heinäkuussa 2016 Aamulehti toisti tempun, ja jälleen saivat lukuisten lehtien lukijat pöyristymisen aihetta.

Esitäytetyn veroilmoituksen päällä kaksi Karhu-oluttölkkiä ja rytistetty Koff-tölkki.

Vuoden aikana kerätyt panttitulot ilmoitetaan täydentämällä esitäytettyä veroilmoitusta seuraavana keväänä.

Panttitulojen verottaminen nostattaa tunteita siksi, että panttien kerääminen on yleishyödyllistä työtä. Ihmiset ovat niin reiluja, että he myöntävät mielessään verovapauden panttien kerääjille, jotka siivoavat heidän puistoon jättämänsä juomapakkaukset paljon halvemmalla kuin kaupungin palkkaamat työntekijät.

Tärkeää on myös se, että panteista ei yleensä kerry kadehdittavia rahoja. Jos joku alkaa oikeasti tienata panteilla, hän voi olla varma siitä, että toiminta tulee verottajankin tietoon. Lisäksi monet keräävät satunnaisesti pulloja, eikä heistä ole kohtuullista, että muutaman euron panttikuitteja pitäisi säästää veroilmoitusta varten.

Perustelut verottomuudelle käyvät järkeen, mutta se ei tarkoita, etteikö niistä puuttuisi logiikkaa. On nimittäin valtavasti vapaaehtoistyötä, joka lähinnä tuottaa kuluja tekijälleen. Panttien keräämisestä saa sentään rahaa. Tulot ovat vaivannäköön nähden pienet, mutta toisaalta harva työ on yhtä mielekästä ja tyydyttää ihmisen mielenterveydelle keskeistä etsimisviettiä. Pienituloisuutta on myös pyritty ottamaan lainsäädännössä huomioon. Sitä sanotaan verotuksen progressioksi.

Tuloverolaissa on joitakin poikkeuksia. Muun muassa luonnosta kerättyjä marjoja, sieniä, käpyjä ja mahlaa sekä äidinmaitoa saa tietyin edellytyksin myydä verottomasti. Tämän joukon jatkoksi SDP:n kansanedustaja Tytti Tuppurainen ehdotti vuonna 2016 ”eräiden juomapakkausten valmisteverosta annetun lain (1037/2004) 3 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetun toimivan palautusjärjestelmän mukaista korvausta juomapakkauksen luovutuksesta”. Panttipulloja ja -tölkkejä siis.

Lakialoitteen kohtalosta kertonee riittävästi lähetekeskusteluun osallistuneen puoluetoverin Sanna Marinin puheenvuoro: ”Se on valitettavaa, että täällä salissa ei nytten ole yhtään hallituspuolueen edustajaa paikalla, kun edustaja Tuppurainen esittelee lakiesitystänsä, joka nimenomaan tarjoaa keinon purkaa normeja sellaisessa tilanteessa, jossa niitä ei käytännössä tähänkään asti olla noudatettu.”

Meillä on siis monelle oleellinen tulonlähde, jonka pimittäminen verottajalta on eduskuntaa myöten tunnustettu maan tapa. Ei ehkä 430 miljoonan euron maan tapa mutta tapa kuitenkin. Selvitin Verohallinnosta, miten voin toimia, jos en halua elää maassa maan tavalla.

Muistikirjaan merkitty vuoden 2019 panttituloja. Vieressä pullonpalautuskuitteja.

Panttitulot on helppo laskea veroilmoitusta varten, kun palauttaa pantteja tasasummilla (32 tölkkiä + 2 lasipulloa tai keskikokoinen muovipullo = muovikassillinen = 5 euroa). Eikä tarvitse käsitellä kolikkoja kassalla.

Keräsin viime vuonna panttituloja 860 euroa ja 10 senttiä. Miten ilmoitan ne verotuksessa, ylitarkastaja Petri Manninen?

”Sinun pitäisi ilmoittaa ne veroilmoituksessa muuna ansiotulona.”

Onko mitään ylärajaa, kuinka paljon näin voi ilmoittaa panttituloja, vai tuleeko joitain muita velvollisuuksia vastaan?

”Arvonlisäveroa joutuu maksamaan, jos menee 10 000 euron raja vuodessa rikki.”

Tuleeko verovelvollisuus siinä vaiheessa, kun ottaa pantin haltuunsa, vai siinä vaiheessa, kun lunastaa sen?

”Lunastushetken mukaan, silloin kun saa rahat.”

Viime vuonna roskiksesta keräämistäni panteista ainakin 500 euroa tuli yhdeltä meidän talon asukkaalta. Erehtymisen vaaraa ei ole, sillä Iljan kaljan juontia ei voi kukaan jäljitellä. Entä jos koputtaisin hänen ovelleen ja sopisimme, että hän lahjoittaa tölkkinsä minulle ja jättää ne roskikseen haettavakseni?

”Jos hän haluaa lahjoittaa ne pantit, hän voi sen tehdä. Lahjaveron alaraja on 5 000 euroa. Jos lahja jää sen alle kolmen vuoden aikana, lahjaveroa ei mene. Lahjoista pitäisi tehdä lahjaveroilmoitus, jotta niille määrätään lahjaverotusarvo. Se on tässä tapauksessa varmaan se raha, jonka panteista saa, kun ne vie kauppaan”

Voisiko ajatella, että roskiksen viereen siististi asetettu pullokassi olisi jätetty lahjoitustarkoituksessa?

”Emme ole tätä asiaa sen enempää miettineet, kun nämä pullopanttiasiat eivät ole yleensä mikään käytännön ongelma olleet. Ne eivät ole Verohallinnon painopistealueita, eikä tuollainen ole tullut vastaan. Jos lahjoittaja ja lahjansaaja eivät tunne toisiaan, se lahjoitustarkoitus tietysti siinä vähän mietityttää.”

Jos annan löytämäni pantit jollekulle toiselle, joudunko itse maksamaan tuloveroa?

”Ei mene mitään veroa.”

Voin siis antaa keräämäni pantit vaimon palautettaviksi. Panttien arvo jää kolmessa vuodessa enintään 3 000 euroon, enkä varmasti aio antaa vaimolle 2 000 euron edestä muita lahjoja kolmen vuoden aikana. Näin toimien löytämistäni panteista ei siis tule veroseuraamuksia?

”Ei periaatteessa, mutta verotusmenettelylaissa on veronkiertopykälä. En tiedä, miten se tähän soveltuu, kun ei ole mitään oikeuskäytäntöä eikä tätä ole kirjallisuudessakaan sen enempää käsitelty.”

Kysytään vielä ylimatriarkka Onneli Tonkijan mielipidettä. Haluaisitko palauttaa muutama tuhat panttia vuodessa, jotta minun ei tarvitsisi maksaa niistä veroa?

”Mehän voidaan vaan sanoa, että minä olen ne palauttanut.”

Niin, se olisi sinulle vaivatonta, kun ei tarvitsisi raahata kauppaan tuhansia kaljatölkkejä. Yritetään nyt kuitenkin olla petokseen syyllistymättä.

”Mitä jos annan ne sinulle takaisin?”

Ja minä kun luulin olevani kekseliäs vero- ja kotityövälttelijä.
 

Pantinvenytystä on panttijuttujen viimeinen tuotantokausi. Edelliset olivat Keksintöä pukkaa, kun juomaa pakkaa ja Panttisalaisuudet.

Maidon parasta ennen paljon parempi kuin ennen

”Jos maitoa ei olisi, se pitäisi keksiä.” Lausuma oli varmasti ihan paikallaan Eläketieto-lehdessä vuonna 2009. Mutta jos nykyisen kaltainen maito todella keksittäisiin tänään, ei keksittäisi piimää, viiliä, rahkaa tai juustoa. Ei olisi nimittäin tarvetta muuttaa maitoa säilyvämpään muotoon, kun se säilyy jo monta kuukautta. Eikä olisi toisaalta mitään tarvetta, jota täyttämään maito täytyisi keksiä.

Säilyvyystestasin noin viisikymmentä maitoa, en Satamaitoa mutta monta muuta merkkiä, Kotimaista ja ulkomailta. Selvitin myös, miten säilyvät maitomaiset nesteet ja jauhemaiset maidot. Selvisi, että maito voi säilyä viikkoja, kuukausia, vuosia tai vuosikymmeniä. Ehdottomia päivämääriä on kuitenkin vaikea antaa, sillä maito on meijerien sinnikkäistä vakiointipyrkimyksistä huolimatta yksi oikukkaimmista elintarvikkeista.

Jotta ymmärtää maidon pilaantumista, on hallittava muutama käsite.

Raakamaito on maitoa, jota on prosessoitu ainoastaan jäähdyttämällä. Sitä en ole juonut muuta kuin koko lapsuuteni. Emme tosin puhuneet raakamaidosta, sillä ei sitä tarvinnut kypsentää ennen juomista. Kutsuimme sitä ihan vain maidoksi, tai lehmänmaidoksi erotuksena kaupanmaidosta.

Maidon lämpökäsittelyn termisekamelska alkaa käsitteellä termisointi. Siinä maito lämmitetään celsiusasteissa eläkeiän lukemiin 15 sekunniksi. Termisoidusta maidosta voidaan valmistaa eräitä juustoja, kuten emmentalia, koska siihen jää tarpeellisia maitohappobakteereja. Juustojen säilyvyys on oman juttunsa aihe.

Neljän maitotölkin tiedot käytetystä kuumennusmenetelmästä: ”pastöroitu maito”, ”pastöroitu laktoositon maitojuoma”, ”korkeassa lämpötilassa pastöroitu kevytmaito”, ”laktoositon iskukuumennettu (UHT) maito”.

Kuumennettu on.

Pastörointi on lämpökäsittelyjen klassikko. Siinä maito kuumennetaan celsiusasteissa Stadionin tornin korkeuden lukemiin varttiminuutin ajaksi. Pasteurointi tuhoaa tuberkuloosibakteerit ja kaikki muutkin taudin- ja terveydenaiheuttajat. Pästoröinti poistaa maidolta riskielintarvikkeen statuksen.

Korkeapastörointi eli ESL-käsittely on toimenpide, jonka viime vuosina tapahtuneen käyttöönoton selittää pidenne extended shelf life. Korkeaksi lämpötilaksi lasketaan celsiusasteissa virsien ”Kosketa minua, Henki” ja ”Jumala loi auringon, kuun” numeroiden väli. Alle kahdessa sekunnissa ehtivät tuhoutua kylmässä kasvavat itiöt.

Iskukuumennus eli UHT-käsittely tekee maidosta huoneenlämmössä säilyvää. Termi ultra high temperature on nykyisin turhan mahtipontinen, kun lämpötila on kuitenkin sama kuin ESL-kuumennuksen yläraja. Muutama sekunti riittää, mutta perusmaitotölkin asemesta tarvitaan ilmatiivis, esisteriloitu ja valoa läpäisemätön pakkaus. Iskukuumennuksen jälkeen lämpökäsittelyasteikolla tulee vielä säilykkeistä tuttu sterilointi, mutta Suomessa sitä ei käytetä maitotuotteille.

Suomalainen meijeriväki väittää, että ESL-maito ei maultaan poikkea yhtään peruspastoroidusta maidosta mutta UHT-maidossa on ikävän kananmunainen keitetyn maku. Tästä makuasiasta ei jaksa kiitellä kaupan takapihan kompressorihurinaa helteellä kuunteleva maailmanpelastaja, etenkin kun ruokakulttuuristaan kuulussa Ranskassa UHT:n osuus hipoo sataa prosenttia. Koska huoneenlämpömaitoa on paljon kätevämpi rahdata maasta toiseen kuin kylmäketjumaitoa, suomalaisten UHT-lausuntoihin jää protektionistinen sivumaku.

Säilyvyystutkimukseni kertovat aina tuotteen aistinvaraisesta laadusta, eivät suoraan elintarviketurvallisuudesta. Tällä kertaa on huojentavaa todeta, että lukiessani pari pitkää päivää artikkeleita maidon säilyvyydestä en huomannut oikeastaan yhdenkään asiantuntijan varoittavan vanhan maidon vaarallisuudesta. Lämpökäsittelyn läpi käyneessä maidossa ei tavallisesti esiinny tautia aiheuttavia pieneliöitä, joten voimme keskittyä pilaajabakteereihin. Jos ehdoin tahdoin juo pilaantuneen makuista maitoa, odotettavissa on lähinnä vatsanväänteitä.

Maidon parasta ennen -päivä on siis oleellinen vain siihen hirttäytyneille kauppiaille. Me muut voimme kaikessa rauhassa maistaa maitoa. Jos maito on pahaa, sitä ei ole pakko juoda. Se, joka epäilee makuaistiaan, voi tehdä kahvitestin: jos maito juoksettuu kokkareiseksi kuumaan nesteeseen kaadettaessa, se on tai alkaa olla pilalla. Tämä testi sopii yltiövarovaiselle, sillä lämpö nopeuttaa hapantumisen aiheuttamaa maidon kaseiinin erottumista. Kahvin tai teen happamuus edistää tätä saostumista entisestään. Vaikka maito hajoaisi kuumassa, ”viimeistä käyttöpäivää” ei ole välttämättä ylitetty, sillä kylmänä maito voi vielä pysyä kasassa ja maistua siedettävältä. Lettutaikinaankin se käy.

Lämpimään jäänyt maito on perusjuttu hajamielisille ja dyykkareille. Valitettavasti lämpö on myrkkyä maidon säilyvyydelle. Nyrkkisäännön mukaan maidon pilaantumisnopeus kaksinkertaistuu, kun lämpötilan nousee kaksi astetta. Vastaavasti kahden asteen pudotus suunnilleen tuplaa säilyvyyden.

Ei siis ole ihme, että etenkin kesällä löydän roskiksesta avaamattomia maitopurkkeja, joissa on sameaa nestettä pinnalla ja sakat pohjassa. Koska lämpötilalla on huomattava merkitys ja ihmisillä on erilämpöisiä jääkaappeja ja jääkaappien ympärillä erilaisia kylmäketjuja, on toivotonta antaa muuta kuin suuntaa maidon säilyvyysajoille. Lähinnä voin todistaa, että näinkin pitkään voi maito säilyä.

Lähes varmasti voi luvata sen, että maito säilyy juomakelpoisena viikon parasta ennen ‑päivän jälkeen. Myös valmistajan antamalla lupauksella on merkitystä. Vuonna 2015 suomalaisten maitojen hyllyikien vaihteluväli oli 7–30 päivää. Yleinen kokemus päiväyksistä kertoo, että pitkä hyllyikä tarkoittaa myös pitkää säilyvyyttä päiväyksen umpeuduttua. Siten valmistajan ilmoittama 7 päivää juoruaisi 14 päivän kokonaissäilyvyydestä ja 30 päivän hyllyikä tarkoittaisi vielä toista kuukautta päiväyksen ylittymisen jälkeen.

Olen huomannut, että laktoosittomat maitojuomat, jotka ovat järjestään ESL-maitoja, säilyvät helposti ainakin kuukauden parasta ennen -päivästä. Ennätykseni on Kotimaista-merkin laktoositon kevytmaitojuoma, joka oli ihan tavallisen makuista kolme kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Arvoitukseksi jää, kuinka pitkään maito olisi vielä voinut säilyä, jos en olisi viheltänyt peliä poikki. Sitä, onko maito käynyt läpi ESL-käsittelyn, ei välttämättä ilmoiteta pakkauksessa. Tekstien ”korkeapastöroitu” tai ”korkeassa lämpötilassa pastöroitu” sijasta tölkkiin on voitu painaa vain ”pastöroitu”.

Iskukuumennus kerrotaan aina pakkauksessa. Nämä UHT-maidot säilyvät päiväyksen umpeuduttua kuukausia mutta eivät ikuisuuksia. Laatu vähän heikkenee ajan myötä, mutta käyttökelpoisuutta pitäisi riittää ainakin puoli vuotta parasta ennen -päivästä, etenkin jos pienet rasvapaakut eivät haittaa. Tosin äsken avaamani Arlan UHT-kahvimaito oli jo puolen vuoden kohdalla pieninä palluroina. Iskukuumennetuissa maidoissa vuosi alkaa olla maksimi. Jo kymmenen kuukautta parasta ennen -päivästä voi tarkoittaa, että maito on väriltään virtsan kaltaista mutta maultaan pahempaa.

Tekniikan kehitys on huomattavasti parantanut pakatun maidon säilyvyyttä. Avatun maidon kestävyyttä on vaikea kehittää, sillä maitoon ei saa lisätä säilöntäaineita. Vaikka pastorointi tuhoaa lähes kakki mikro-organismit, bakteerien proteiinia ja rasvaa pilkkovat entsyymit voivat jäädä aktiivisiksi. Lisäksi huoneilmasta laskeutuu maitoon uutta elämää tuhotun tilalle.

Lämpökäsittelyn lajilla ei pitäisi olla merkitystä avatun maidon säilymisessä. Joku tätä tutkikin, ja UHT-maito säilyi huonoiten. Sekin tosin säilyi uskomattomat 16 vuorokautta, vaikka purkki oli jääkaapin ovessa. Ovi on jääkaapin lämpimin paikka, ellei laitetta ole tuulettimella suunniteltu tasalämpöiseksi.

Valmistajien lupaus avattuna säilymisestä vaihtelee kolmen ja viiden päivän välillä. Näin tiukan aikarajan selittää yleisen varovaisuuden lisäksi ehkä se, että säilyvyystesteissä on käytetty pienetkin makuerot havaitsevia ammattimaistajia. Tai ehkä on haluttu ottaa huomioon se, että maito saattaa seisoa tunninkin ruokapöydässä. Omissa kokeissani maito on säilynyt yleensä reilun viikon, ennen kuin se alkaa kahviin lisättäessä piimiä.

Mistä päästäänkin saumattomasti ilman mitään siltakielikuvia siihen, että piimän säilyvyys on ihan omaa luokkaansa. Piimähän on tapa pilaannuttaa maito hallitusti. Se ei taida olla mikään roskikseennakkelusukupolven juoma, joten tutkimusaineistoni on vähäistä. Havaintojeni mukaan piimän alkuun raikas maku syvenee selvästi hapantumisen edetessä. Jos tästä mausta pitää, en tiedä, voiko piimä mennä pilalle.

Avasin 13.3. laktoosittoman rasvattoman Kotimaista-piimän, jonka parasta ennen -päivä oli ollut 4.11. Piimä oli juoksevaa, siinä oli pieniä sattumia, ja maku oli mieto. Myöhemmät muistiinpanoni ovat: 21.3. ok – 1.4. hapan, ihan ok – 6.4. erittäin hapan – 18.4. viimeisillään – 24.4. vielä menee. Nyt 30.4. piimä on mielestäni yhä juotavaa. Ei ehkä ihan kaivosta nostetun raikasta mutta ei myöskään kuvottavaa niin kuin maito olisi samassa tilanteessa.

Nyt kun saumattomien siirtymien makuun on päästy, voidaan käsittelyyn ottaa roskiksesta löytynyt kissanruokapurkki, jonka kannessa luki Kondenspiima karamell. Tämä kondensoitu maito oli lojunut pitkään jääkaapissa, koska en ollut jaksanut miettiä, mitä siitä voisi tehdä, enkä ollut huomannut pienellä painettua: ”Säilitada temperatuuril 0°…+20 °C.” Nyt kun avasin turhaan kylmässä säilytetyn pakkauksen kahta kuukautta vaille kaksi vuotta parasta ennen -päivästä, sisällä oli paksua, moitteetonta kinuskia.

Sokeroiduista maidoista puheen ollen, pastoroidut maitokaakaot ja maitokahvijuomat voivat säilyä kuukausitolkulla mutta eivät välttämättä. Sen sijaan UHT-maitokahvijuomat eivät tunnut menevän pilalle, vaikka UHT-maitojen säilyvyys on rajallista.

Kahdeksan Starbucks-maitokahvijuomapurkkia pientareella ohi kulkevien autojen vieressä.

Dyykatut kahvimukit kuvattiin niiden luontaisessa esiintymisympäristössä, vaikka ne olivatkin vielä juomattomia.

Olen säilyttänyt Starbucks-kahvijuomia huoneenlämmössä, koska kyseessä on UHT-tuote. Puoli vuotta parasta ennen -päivästä ei ole mielestäni vaikuttanut ratkaisevasti makuun, mutta juomaan on yleensä ehtinyt tulla pieniä saostumahiutaleita. Kahdessa vuodessa maku saattaa jo vähän kärsiä, ja pohjalle kerääntyy hyhmää, paakkuja ja kiisselinkuoria.

Starbucks-juomaa suositellaan säilyttämään enintään 8 asteessa suomeksi ja ruotsiksi, 5 asteessa tanskaksi ja 4 asteessa norjaksi. Kreikaksi riittää jääkaapissa pitäminen, mutta ohjeeksi annetaan myös, ainakin Googlen käännösohjelman mukaan: ”Kuluta seos heti kulutuksen jälkeen.”

Kysyin asiasta Arlan kuluttajapalvelusta. Lämpötilat heittelevät kunkin maan elintarvikelainsäädännön mukaan. Maustettujen maitotuotteiden säilytyslämpötila on Suomessa alle +8 (maidoilla nykyään +6). Koska Starbucks-juoma on puhdistettu UHT-kylvyssä, se säilyy kuluttajapalvelun mukaan huoneenlämmössäkin. Kylmäsäilytysohje on annettu siksi, että tuote maistuu paremmalta jäähdytettynä. Milloinkahan Coca-Cola keksii saman?

Olen dyykannut vajaan vuoden aikana valtavan määrän Valion kylmässä säilytettäviä Profeel-proteiinipirtelöitä. Kaakaon makuinen juoma kestää yleensä ainakin neljä kuukautta parasta ennen ‑päivästä. Appelsiinikaakaon makuisesta on vaikea sanoa, kun appelsiini tuo juomaan epäilyttävän pirteän sivumaun. Epäilyttävän siksi, että välillä nämä juomatölkit pullistuvat, vaikka päiväystä olisi vielä jäljellä. Proteiinialalla pullistelu tietysti kuuluu asiaan, mutta valitettavasti näin pirtelöstä menee maku ja koostumus.

Ilmeisesti Profeel-juomat eivät kestä juurikaan lämpöä. Onneli pilasi yhden pirtelön unohtamalla sen pariksi päiväksi laukkuunsa. Aina kun sama on käynyt jukurtille, maussa ei ole ollut mitään valittamista.

Ehkä Valion kannattaisi harkita tiiviimpiä pakkauksia. Korkkasin äsken Lidlin Mcennedy-suklaapirtelön tasan 2,5 vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Aistin pinnalla pientä makuvirhettä, mutta sekoittamisen jälkeen se tuntui kadonneen. Pirtelöä ei ollut edes iskukuumennettu! Samoin Arlan Power Cow -UHT-suklaapirtelö oli 2 vuotta ja 3 kuukautta päiväysvanhana täysin juotavaa. Molemmat olivat olleet jääkaapissa, ja ne oli pakattu muovipurkkiin ja suljettu metalli- ja muovikansilla. Sen sijaan Valion Play-maitokaakao oli klimppistä ja maistui epämiellyttävältä jo alle 5 kuukauden jälkeen. Se oli pakattu muovikorkilla suljettuun kartonkitölkkiin.

Kaksi maitojauhepussia ja niiden vieressä maitojauhetta.

Pitkään kestää, kun maidosta jauhetaan.

Viimeisenä testipenkkiin istahtavat lahjoituksena saamani Valion rasvattomat maitojauheet. Kutsutaan heitä vaikka nimillä PE 29.01.98 ja PE 01.02.15. Vertailu ei ole täysin aukoton, sillä avasin PE98:n yli neljä kuukautta sitten ja avatun pakkauksen säilyvyydeksi luvataan kolme kuukautta. Olisi tosin hauska tietää, mihin tämä suositus perustuu, sillä aromiaineita sisältävät mausteetkin säilyvät vuosia. Olen aiemmin kovertanut kovettunutta maitojauhetta kahviin ilman valituksia juojan taholta.

Kun tein testatuista maitojauheista maitoa, maultaan hieman voimakkaammaksi mutta juotavaksi osoittautui 22 vuotta sitten vanhentunut PE98. Verratessani jauheita kiinteässä olomuodossa ja kahvin seassa 5 vuotta sitten vanhentunut PE15 ei juuri eronnut verrokistaan. Viisi vuotta ei ole vielä mahdottoman paljon, jos tuotteen leima-aika on 24 kuukautta. Hävikin kannalta maitojauhe olisi moneen paikkaan oiva valinta kahvimaidoksi. Tai ehkä jopa kasvimaitojauhe.

Oho, taisin puhua kasvimaidosta. On hupaisaa, miten tarkkaan Euroopan unioni valvoo maito-sanan käyttöä. Sen ymmärtäisi, jos kaupanmaito olisi jonkinlainen koskematon luonnontuote. Valiolaisesta näkökulmasta EU laahaa jäljessä: ”– – maidon kanssa ei enää olla riippuvaisia pelkästään rasvapitoisuuteen liittyvistä muutoksista, vaan koko maito voidaan purkaa komponenteiksi ja alkaa rakentaa siitä lähes mitä vaan – –.” Tässä mielessä maitojuomat ja kaurajuomat ovat samanlaisia eri ainesosista kasattuja tuotteita.

Jos jotain maitoa on pakko aikuisena käyttää, luonnollisinta olisi tietysti raakamaito. Tuottivathan eräässä tutkimuksessa pastoroitu maito ja kypsennetty liha kissoille ihmisten vaivoja, kuten sydänsairauksia ja ”vinoutunutta seksuaalista halua”.

Raakamaito ei kuitenkaan käy, koska olemme tällä hetkellä parempia jäljittämään pieneliöiden tuottamia sairauksia kuin terveyksiä. Alkujaan maitojen lämpökäsittelyihin ryhdyttiin, jotta ihmiset eivät yskisi lavantautejaan ja kurkkumätiään maidon joukkoon. Nykyään maito menee lypsykoneesta suoraan tankkiin.

Valion mukaan raakamaidossa ei ”alun perinkään ole merkittäviä määriä ihmisen terveydelle edullisia bakteereja”. Siten raakamaidon perään on turha haikalla, ja lopun perin voi kysyä, miksi juoda maitoa ollenkaan, kun tarvittavat ravintoaineet voidaan sekoittaa moneksi muuksikin tuotteeksi.

Ylipäätään ravinnon ja terveyden suhteesta on vaikea lausua mitään pysyvää. Lähinnä voisi miettiä, miksi kalsiumin saantisuositus on niin suuri, että se on käytännössä mahdollista saada vain maitotuotteista tai purkista. (Myös kasvimaitoihin tulee kalsium purkista.) Onko todella niin, että metsästäjä-keräilijät söivät yhtenä päivänä seesaminsiemeniä, toisena merilevää ja kolmantena manteleita, vai voisiko kalsiumin saantisuositus olla pielessä?

Lienee liioiteltua väittää, että maito olisi myrkkyä. Toisaalta olisi aika outo yhteensattuma, että on olemassa hieman botuliinia eloonjättävämpi myrkky nimeltä maitotoksiini, joka kasvattaa kalsiumin määrää soluissa.

Kolme maitotölkkiä, joiden takana neljännessä maitotölkissä näkyy lehmän kuva.

Ei maitoa ilman kaltereita.

Tällä kertaa on pohdittu lähinnä, voiko hävikin syntymistä estää, kun maito on jo maassa kytkyissä makaavalta lehmältä riistetty. Maidon kestävyydestä ei voi kuitenkaan kattavasti kirjoittaa mainitsematta lehmiä. Siksi lopuksi tiiviste ikään kuin muistutuksena. Kyllähän te tiedätte.

Lehmä on kuin lestadiolaisäiti, joka huomaa olevansa taas vittu raskaana eikä muista minkä takia, kun päivät ovat yhtä yksitoikkoista sumua sitä nyrkkiraiskausta lukuun ottamatta. Mutta se, mistä suurperheessä voi vain haaveilla, tapahtuu lehmälle poikkeuksetta: lapset viedään pois. Siinä onkin sitten aikaa miettiä, minkälaisten yhteiskunnallisten ihanteiden seurauksena kantaa luonnottoman kokoisia utareita. Onneksi tehokkaat rintapumput helpottavat tuskaa, ja jos maito ei laske kunnolla, niin pääsee pois, väkivaltaisella tavalla mutta pois kuitenkin. Rakenteellisen väkivallan puitteissa voivat ketjut kesän kynnyksellä vaihtua sähköaitaan, ja sellaista hetkellistä helpotusta kokoontuvat ihmiset yli kymmenen hengen joukolla toljottamaan, eivät syyllisyyden kalvamina vaan nähdäkseen kerrankin, millaista on kokea puhdasta iloa, kun itselle kaikki on vain väline saavuttaa, niin mitä ja minkä takia? tulee harvoin kysyttyä toisin kuin: millä hinnalla?

Koronavirus paalutti uskon ihmisyyteen

Koronaepidemia tuntuu palauttaneen uskon ihmisyyteen. Ihmisten halu auttaa on ihastuttanut. Ainakin kaupassa on moni luvannut käydä muiden puolesta. Itse en ole luvannut, koska sinne tuskin kannattaa tässä tilanteessa äkkinäisen uskaltautua ja ilmeisesti aiheuttaa hämmennystä, jos kertoo etukäteen, mitä eläinperäisiä tuotteita ei suostu ostamaan.

Totuus lienee kuitenkin se, että vapaaehtoistyön määrä on romahtanut. SOS-Lapsikylän Mummun ja Vaarin tuvat ja sairastuvat kun ovat huono yhdistelmä.

Korona tuntuu myös palauttaneen ihmisyyteen uskon. Valtakunnan vakavin koomikko Iikka Kivi tvitteröi 17. maaliskuuta: ”En pelkää koronakriisiä. Pelkään sitä, että tämäkään ei saa meitä muuttamaan suuntaa. Pelkään, että emme ymmärrä, että tämä on viimeinen varoitus.”

Näin tieteeseen vannovankin puheeseen tulee samanlaisia sävyjä kuin Herran käyttämälle lääkärille Pekka Reinikaiselle, jonka mukaan covid-19 voi olla ”Jumalan varoitusmerkki Suomen kansalle”.

Omasta mielestäni korona ei ole varoitus vaan harjoitus. Ihmisten on hyvä oppia, että päivittäistavaran varastoinnin ulkoistaminen kauppaan on yhtä kestävää kuin päivittäistavaran valmistamisen ulkoistaminen Kiinaan.

Onneksi saimme valmiustilan rauhan aikana, eräänlaiset kevytpoikkeusolot. Meillähän on vielä kaikki ihmisarvoisen elämän edellytykset: netti, vesi, sähkö. Me luku- ja kirjoitustoukat selviäisimme toki jotenkuten ilman nettiä, mutta mitä muut tekisivät, jos Netflix tai Areena eivät toimisi? Mahdollisesti tutustuisivat puolisoihinsa, minkä jälkeen voisikin lopettaa puheet rauhan ajasta.

Jos vedenjakelu keskeytyisi, vessapaperille olisi vihdoin käyttöä. Tällöin tosin peräpeiliin jäävistä jäämistä eroon pääseminen olisi kerrostalo-oloissa vain murto-osa jäteongelmasta. Pitkän sähkökatkon aikana asunnoista karkaisi kaukolämpö, vaikka ilmaston kehittyessä enemmän tarvetta voi olla kylmälle, ainakin niillä, jotka kriisien koittaessa hamstraavat jäätelöä.

Vessapaperirullia pinossa wc-istuimen päällä käsisuihkun vieressä.

Koronaepidemiassa on ollut kaksi lohdullista puolta: Ihmiset ovat valistaneet toisiaan siitä, että viime kädessä perän voi puhdistaa kädettä käyttäen bidettä. Lisäksi näitä osittain tai kokonaan käyttämättömiä vessapaperirullia ei ole vähään aikaan löytynyt roskiksesta (paitsi tietysti Solmumaakarilta viime viikolla kaksi ylimmäistä).

Jos jatketaan uskonnollisella sanastolla, koronakriisiä voidaan nimittää rangaistukseksi ilmastosynneistä. Ei ole maatapitkinmatkaajien vika, että virus valtasi maapallon ennennäkemättömän nopeasti.

YK:n ympäristöohjelman johtaja Inger Andersen on sanonut, että koronaviruspandemia ja ilmastonmuutos ovat ”viesti luonnolta”. Valitettavasti tällainen viestittely on suurimmalle osalle ihmiskunnasta paljon kryptisempää kuin erilaiset jumalalliset ilmoitukset.

Alkuun ympäristön tila paranee, kun ihminen hellittää kuristusotettaan luonnosta. Kiinassa Hubein maakunnassa tehtaiden alasajo vähensi kahdessa kuukaudessa kuolleisuutta arviolta kymmenillätuhansilla. Tosin maakunnan pääkaupungin Wuhanin sairaaloissa syntyi kertakäyttöastioista jätettä neljä kertaa enemmän kuin tavallisesti.

Ongelma on siinä, että ilmastonmuutoksen torjuminen vaatisi hiljentämään tahtia pysyvästi. Nyt ihmiset ovat Suomessa joutuneet luopumaan vasta matkailusta ja ylimääräisistä palveluista (ja osa sen takia työpaikastaan, joskaan huippu-urheileva osa ei henkilökohtaisesta uimahallistaan). Silti ihmiset panevat toivonsa siihen, että tämä maakuopassa eläminen lakkaa kesään mennessä. Sitten hukkaan menneet viikot otetaan takaisin korkojen kera.

Ihmiskunnan uurastus koronaviruksen torjumiseksi on saanut monet toivomaan, että sama tarmo tarttuisi ilmastonmuutoksen ehkäisemiseen. Helsingin Sanomiin on perustettu 13‑jäseninen koronaryhmä, vähän niin kuin poliisin karhuryhmä. Lehden ilmastokirjeenvaihtaja lopetti vuodenvaihteessa.

Se hyvä puoli koronakriisissä on ilmastokriisiin verrattuna ollut, että kukaan ei ole päässyt sanomaan, että yksittäisten ihmisten toimilla ei ole mitään merkitystä samaan aikaan, kun Kiina ei tee mitään. Sekin on ollut mukava näky kulutuskriittisille silmille, että sanomalehdestä ovat mainokset lähes hävinneet. Enää mainostetaan lähinnä mainoksia ja vähän myös yhä ajankohtaisempia SOS-Lapsikylän testamentteja. Siitä huolimatta elektroniikan ostelu on lisääntynyt.

En epäile hetkeäkään yhteiskuntamme kykyä sammutella ilmastonmuutoksen synnyttämiä tulipaloja, kuten tulvia. Sitä epäilen loputtomasti, miten innostuisimme välitöntä vaaraa epämääräisemmällä seuraussuhteella toimivaan uhkaan.

Suomessa kuolee pienhiukkasten vaikutuksiin 1 600–2 000 ihmistä vuosittain. Puun pienpolttoon lasketaan menehtyvän reilut 200 henkeä vuodessa ja satojatuhansia sairastuu. Riskiryhmään kuuluvat muiden muassa yli 75-vuotiaat, astmaatikot ja sepelvaltimotautia sairastavat. Tässä tapauksessa keuhkojen ääreisosiin kulkeutuvat hiukkaset eivät ole nostattaneet paniikkia. Ainoa, mitä noki on nostanut, on ilmaston lämpötila.

On ymmärrettävää, että ihmiset osaavat pelätä tartuntatauteja. Niitä on ollut jo 5 000 vuotta eli ensimmäisistä tiheästi asutuista kaupungeista lähtien. Samaiset 5 000 vuotta on Kiinassa ollut villieläinkauppaa. Emme tiedä tarkkaan, mistä koronapandemia sai alkunsa, mutta vegaaneja tuskin voimme syyttää.

Espanjassa koirat ovat koronakriisissä kokeneet välinearvonnousun. Maassa, jossa hyödyttömäksi muuttunut koira saatetaan hirttää metsästyskauden jälkeen onnea tuottamaan, koiria on saanut ulkoiluttaa koronaeristyksessäkin. Niinpä niitä on yritetty lainata, antaa vuokralle lenkin ajaksi, ja on yksi koiratarhakin tyhjentynyt. Suomessa on suunniteltu tyhjennettävän eläinlääkäriasemia hoitovälineistä, koska nyt ei solidaarisuutta riitä laji-, valtio- tai maakuntarajojen yli.

Viesti muille kuin ihmisille on selvä: vain vahvimmat jätetään henkiin. Tätä periaatetta on sovellettu menestyksekkäästi esimerkiksi Italiassa. Siellä kasvaa 10 miljoonaa sikaa vuodessa ja karjalle annetaan ”holtittomasti” antibiootteja. Lähes 11 000 italialaista kuolee vuosittain antibiooteille vastustuskykyisiin bakteereihin, jotka käyvät nyt kiinni koronaviruksen heikentämiin potilaisiin. Desinfiointiaineiden kulutus on suomalaisen siivousyrityksen mukaan kasvanut koronan vuoksi satoja prosentteja, vaikka virus ei nykytiettävästi leviä merkittävästi pinnoilta.

Koronavirus on herättänyt tutkijoissa valtaisan eläinkoekiiman. Kaikki lajit hiiristä apinoihin käydään läpi ja toivotaan, että edes geneettisesti manipuloimalla jokin niistä saataisiin reagoimaan virukseen samalla tavalla kuin ihminen. Näitä vaillinaisia tuloksia odotellessa meidän täytyy vain hyväksyä viruksen ihmisille aiheuttamat kärsimykset, koska meidän olisi mahdotonta hyväksyä tieteellisen tutkimuksen ihmisille aiheuttamat kärsimykset.

Yhdysvalloissa on erään koronarokotteen kehittämisessä päätetty hypätä eläinkoevaiheen yli. Ehkä siellä muistetaan poliorokotteen opetus. Vuonna 1954, vuosi ennen poliorokotteen laajaa käyttöönottoa, Yhdysvalloissa polioon kuoli yli 1 000 ihmistä ja yli 18 000 sai halvauksen. Kymmenen vuotta myöhemmin vastaavat luvut olivat 17 ja 106.

Vasta 1960 havaittiin, että osassa rokotteista oli SV40-virusta, sillä sitä esiintyi polioviruksen kasvatusalustana käytetyissä apinan munuaissoluissa. Virus on apinoille vaaraton mutta aiheuttaa syöpää jyrsijöille. Sitä, onko poliorokote lisännyt syöpien määrää ihmisillä, ei ole pystytty vahvistamaan laajoista tutkimuksista huolimatta. Tutkijoiden mielenkiinto kahden näin erilaisen lajin välisiin yhteyksiin selittyy kai sillä, että kriisiaikoina ihmisistä kuoriutuu melkoisia hamstereita. Molemmilla on myös neljä jalkaa, paitsi ihmisellä.

WHO:n pääjohtaja Tedros Adhominem Ghebreyesus on kutsunut pandemiaa ”ennennäkemättömäksi tilaisuudeksi yhdistää voimat yhteistä vihollista vastaan: ihmisyyden vihollista vastaan”. Tosiasiassa koronavirus ei ole ihmisyyden vihollinen vaan liittolainen ja puolustaja. Ihmisyydellä ei ole koskaan mennyt näin hyvin. Puheen tasolla kaikki muut arvot ovat saaneet väistyä ihmishenkien pelastamisen tieltä. Koska jokainen lukijakin on sisäistänyt ihmisarvon jakamattomuuden, kukaan ei hypännyt seemiläisen sekamelskan yli vaan huomasi, kuinka olin alhaisesti vääristellyt Tedros Adhanomin nimeen henkilökohtaisen hyökkäyksen.

Ylevät lausunnot eivät tietenkään tarkoita, että kuolemien välttäminen olisi ensisijainen toimintaperiaate. Muutenhan Suomeen tullut koronavirus ei olisi karannut vaan karanteenissa. Demokratiassa hallituksen ja viranomaisten on oleellista toimia niin, että arvostelu pysyy mahdollisimman vaatimattomana. Siksi toimenpiteitä on Suomessakin kiristetty hivuttamalla. Nyt kansalaismielipiteen hallitukselle antama valtakirja on avoimempi kuin julkkis viikonvaihteen iltapäivälehdessä. Eiväthän suomalaiset ole oikein koskaan perustaneet muista kuin itsensä päihdyttämiseen liittyvistä vapauksista.

Ruotsalaisten vähäiselle sotasankaruudelle on meillä totuttu naureskelemaan, mutta niin vain länsinaapurissamme asuu Euroopan pelottomin kansa. Nyt kun kehotetaan välttämään omaa ajattelua ja luottamaan asiantuntijoihin, niin tässä meillä on Pohjanlahden eri puolilla tarjolla aika vastakkaista asiantuntemusta. Pitäisikin useammin kysyä, minkälaisia asiantuntijoita tai asiantunteilijoita meillä on, koska puhtaalla järjellä ei voi tehdä päätöksiä etenkään mutkikkaissa tilanteissa.

Käsisuihku, jonka liipaisimen kohdalta sinkoutuu vesipisaroita vaakasuoraan ja vuotaa vettä alaspäin.

Käsisuihku vuoti lattialle aina, kun hanan avasi. En pitänyt kiirettä sen vaihtamisessa, koska olin laiska ja luotin asiantuntijan suunnittelemaan kylpyhuoneen vesieristykseen. Odotellessa käsisuihkusta ilmestyi uusi, aiempaa tiiviimmältä vaikuttava malli.

Asiantuntijuus on yleensä kapea-alaista. Kun elintarviketurvallisuusviranomainen puolustaa viimeisen käyttöpäivän ehdottomuutta, hän haluaa minimoida vanhan ruoan aiheuttamat terveysriskit. Sitä hänen ei tarvitse ottaa huomioon, miten ruokaturvaa turmelee viimeisen käyttöpäivän ehdottomuuden tuottama hävikki.

Siten on huolestuttavaa, että Suomen hallitus tuntuu tukeutuvan vahvasti sairaanhoidon asiantuntijoihin. Ehkä Ruotsissa ei ole edellytyksiä tiukoille toimille, tai ehkä siellä asiantuntijat ovat ymmärtäneet, että terveyttä on mielenterveyskin, joka totta kai heijastuu ruumiinterveyteen.

Suomessa monet ovat valmiita siihen, että toimeliaisuus ajetaan alas jopa kuukausiksi, jos näin voidaan vähentää kuolleisuutta. Samat ihmiset varmaan ihmettelevät myös eläinten oikeuksista vaahtoavia: tuotantoeläimillähän ei ihannetapauksessa ole sairauksia, ja saa kyhjöttää karja suojassa tappavilta pedoilta. Samalla logiikalla kannatetaan kai sitäkin, että vakavasti muistisairaita pidetään kaikin keinoin hengissä.

Maallistunut länsimainen yhteiskuntakin hakee koronamoraalinsa uskontoon pohjautuvasta kulttuurigenomista. Se, että elämme yhteiskunnassa, jossa ylimmäksi arvoksi on korotettu olemassaolo, on masentavaa – nyt ihan kirjaimellisestikin, kun siitä on seurannut väen säilöminen neljän seinän sisälle. Erityisen masentavaa tämä arvojärjestys on siksi, etten voi tehdä hoitotahtoa, jonka mukaan minut armokuoletettaisiin lähimuistini kutistuttua lähipiirini keskittymiskykyä lyhyemmäksi.

Kun kokonaisnäkemys tai yhteinen tavoite puuttuu, asioita hoidetaan kriisi kerrallaan. Reilu kuukausi sitten uutisoitiin Suomea uhkaavasta vanhustenhoitajien pulasta, jonka paikkaamiseen tarvitaan tällä vuosikymmenellä jopa 30 000 käsiparia lisää. Jos noiden käsien ei ole tarkoitus lähteä robottivartalosta, ei voi kuin onnitella siitä, että tuolloin vielä löytyi uskoa utopioihin. Tuleva talouskriisi tuonee realismia.

Covid-19 oli alkuun kuntakamreerien märkä uni. Oli löytynyt tauti, joka tappaa lähes selektiivisesti vanhuksia. Sitten tajuttiin, että samat vanhukset ovat tärkein syy pääministeripuolueen elossaoloon. Ehkä tulevaisuudessa puhutaan 2020-luvun lamassa menetetyn nuoren sukupolven lisäksi menettämättä jääneestä sukupolvesta.

Koronavirus olisi suostumuksellisen eutanasian jälkeen ehkä eettisesti hyväksyttävin tapa vähentää ihmisten määrää. On ehkä epäinhimillisen julma ajatus, että heikkoja kuolisi enemmän kuin vahvoja kuten yleensäkin luonnossa, josta irtautumisen kuvittelulla ihminen on hankkiutunut viheliäisiin vaikeuksiin. Se, että liikoja ihmisiä sullotaan pakolaisleireille ja viruksen annetaan levitä siellä, on inhimillisen julmaa.

Viime aikoina on hoettu, että terveys menee talouden edelle. Sitä imelämpää kuultavaa ovat ainoastaan parvekkeiden yhteislaulutilaisuudet. Tilastolliselle kuolemalle pyritään näet Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa aina laskemaan hintalappu, ja koronakriisissäkin niin tehtäisiin, jos vain osattaisiin. Kaikista vaikeinta romahduksessa on luopua niistä käsittämättömistä taikatempuista, joita nykyaikainen lääketiede pystyy loihtimaan. Romahdus koittaa, kun talouden hullunmylly loppuu, ja nyt on kova pyrkimys siihen suuntaan.

Fortumin menevä ja Nokian tuleva toimitusjohtaja Pekka Lundmark sanoi koronaepidemian iskettyä: ”Nyt olisi hirveän tärkeätä, että emme luo joukkopsykoosia, jossa kaikki lopettavat talouden pyörien pyörittämisen.” Kun poistuu karusellista täydessä vauhdissa, maailma näyttää pyörivän hulluna silmissä.

Jos haluamme pysyvästi terveyttä talouden tilalle, kierroksia tulee hidastaa asteittain. Kulutuksen pitää vähentyä, ja se sujuu sopuisimmin, kun kuluttajien määrä vähenee. Ihmisyys on tauti, jonka R0 meidän täytyy saada alas keinolla millä hyvänsä.

Ikkunassa valkoinen sydän, jossa lukee ”Onni asuu täällä”.

Meidän ikkunasta ovat näkyneet dyykatut tsemppiterveiset jo monta vuotta.

Jk. Sain jokin aika sitten viruksen, johon ei tunneta parannuskeinoa. Sairastin parin viikon ajan elämäni hirveintä kuumetautia, joka tukki röörit ja vei voimat. Tartunta olisi ollut helposti ehkäistävissä: minun olisi vain pitänyt pidättäytyä Onnelin kanssa pussailemisesta. Tuosta ikimuistoisesta kesästä on nyt tusinan verran kokonaisia vuosia. Pusuttelemme toisinaan vieläkin.

Kehtaako Kuopiossa dyykata?

Kuopiolainen paikallislehti kysyi minulta, tiedänkö ketään kuopiolaista roskisdyykkaria. Tunnen itseni lisäksi ehkä kaksi dyykkaria, ja he asuvat Helsingissä. Päätoimittaja ei ollut lannistuvaa lajia vaan tiedusteli, voisiko minua mahdollisesti haastatella. Sanoin, että hetkinen vain, hankin ensin matkaliput.

Sovimme haastattelun parin viikon päähän maanantaille. Ja mikäs oli sopiessa, sillä tuolloin lämpötila oli Kuopiossakin mukavasti plussan puolella. Kun sitten matkaa edeltävänä perjantaina sääennuste näytti sunnuntaille ja tiistaille −4:ää ja maanantaille −9:ää, aloin kiristellä kalisemaan joutuvia hampaitani.

Saapuessani aamukymmeneltä junantuomana Kuopioon lämpötila oli Ilmatieteen laitoksen mukaan −13 astetta. Se kuitenkin tuntui −19 asteelta, edelleen Ilmatieteen laitoksen mukaan. Sikälikään päivä ei ollut alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, että olin mennyt nukkumaan kello 1.30 ja herätys oli 4.30. En tosin saanut heti unta ja havahduin puoli neljältä hetkeksi siihen, että Onnenmyyrä jumitti jalkojeni päällä.

En ollut tehnyt juuri minkäänlaisia taustaselvityksiä. Vähän olin tutkinut Kuopion karttaa ja päättänyt, että kuljen keskustan ympäristössä. Minulla olisi pari tuntia aikaa ennen kuin tapaisin toimittajan.

Jätekatoksessa vieri vieressä roska-astioita, joista yhden päällä on klementiinejä, palanen paprikaa ja leipäpussi.

Ensimmäinen kerta kuopiolaisessa jätekatoksessa sai heti hyvälle tuulelle.

Aloitin kierrokseni rautatieaseman liepeiltä. Heti alkuun löysin jätekatoksen, jonka ovessa oli vedintyöntösalpa, tai niin kuin me dyykkarit sanomme: kiitos huomaavaiselle taloyhtiölle. Viehättävä katos oli ehkä ollut tilava silloin, kun sekajätteen lisäksi kerättiin vain paperia. Päivän dyykit alkoivat lupaavasti kohmeisilla klementiineillä, jäätyneellä paprikan puolikkaalla sekä muutamalla ajan kovettamalla palalla joensuulaista ruisleipää.

Pakkasella dyykkaaminen näytti heti molemmat huonot puolensa. Kasvikset nimittäin jäätyvät koviksi ja sulavat lähes käyttökelvottoman pehmoisina. Roskapussien käsittelyssä jäätyvät sormet sen sijaan sulavat toivottavasti lähes käyttökelpoisina.

Olin varustautunut tutkimusretkelleni tavallista huolellisemmin. Minulla oli dyykkaamani merkkirukkaset ensimmäistä kertaa käytössä, ja kuntonsa perusteella ne olivat ylipäätään ensimmäistä kertaa käytössä. Rukkasten sisällä oli hyvä lämmitellä tonkimisen ja kuvaamisen kangistamia sormia.

Jätekatos sisältä päin. Lukon vääntönuppi on lähellä avointa aukkoa.

Tähän katokseen pääsee ilman kättä pidempää.

Seuraavassa jätekatoksessa oli jykevä ovi, joka oli varustettu kahdella lukolla ja läpitunkemattomalla verkolla. Paatunut stadilaisdyykkari ei kuitenkaan näin vähästä hätkähtänyt. Oven vierestä verkko puuttui näet kokonaan. Kun vähän kurotti, lukon pystyi avaamaan ulkoa käsin. Ei teillä savolaisilla nähkääs ole mitään yksinoikeutta kieroiluun. Varmaan talon asukkaatkin avaavat oven mieluummin näin kuin kaivavat avaimen taskustaan.

Maassa neljä pussia jäädytettävää siideriä sekä paketit virtsarakkoteetä ja keuhkoputkiteetä.

Ei jätettä eikä jääteetä vaan virtsarakkoteetä ja muuta virtsarakkoa stimuloivaa.

Katoksesta löytyi roskapussi, jossa oli reilun vuoden päiväysvanhoja eli käyttökelpoisia tonnikalasäilykkeitä. Löytyi myös virtsarakkoteetä ja keuhkoputkiteetä, joiden viimeinen käyttöpäivä oli ollut heinäkuussa 2017. Viimeisen käyttöpäivän painaminen teepakettiin parasta ennen ‑päivän sijasta voi tuntua liioittelulta, mutta saattaahan virtsarakko tai keuhkoputki pilaantua herkästi kuivattunakin. Teet maistuivat kuitenkin ohjeen mukaan haudutettuina ihan hyviltä.

Joku oli siis selvästi tyhjentänyt kuivakaappiaan. Tai vähän oli märkääkin: jäädytettäväksi tarkoitettu siideri ei kuitenkaan ollut jäätynyt, toisin kuin kutakuinkin kaikki muu sinä päivänä. Olin vetänyt jalkaani dyykatut nahkakengät, mutta niiden kumipohja paljastui varsin ohueksi. Varmaan lenkkitossutkin olisivat olleet eristävämpi valinta. Myös paksummat sukat olisivat olleet tarpeen, mutta olin kai kiinnittänyt kaiken huomion siihen, että minulla on dyykatut välihousut ja -paita.

Kolmannesta avoimien ovien jätekatoksesta en löytänyt mitään. Vein sinne pikaruokaroskat, jotka olin poiminut kadulta tyhjää käyneen auton ja mahdollisesti omistajankin vierestä. Poistuessani vastaani tulee eläkeikäinen rouva. Haen hetken mielessäni oikeaa tervehdystä. Onkohan ”hei” liian tuttavallinen täällä päin Suomea? Huomaan sanovani ”päivää”, ja niin minua itse asiassa tervehditään myöhemmin illalla Matkahuollossa, kun käyn kysymässä, mistä linja-autot lähtevät. Rouva vastaa kuitenkin vähän mumisevalla terveellä.

Siirryn kadun yli seuraavaan jätekatokseen. Sama rouva tulee kohta perässäni ja tarjoaa selityksen, ennen kuin ehdin edes häkeltyä: ”Minä tulin tännekin, kun täällä on tämä muovinkeräys.” Himokierrättäjä taisi kohdata toisen himokierrättäjän.

Lankahaalla varustettu jätekatoksen ovi sulkeutumassa. Taustalla pieni sekajäteastia, jossa on kartonkipakkauksia, sekä pieni muovinkeräysastia, jonka päällä on kananmunia, paahtoleipää, lasagnea ja metvurstia.

Väännetään rautalangasta: toimivin koskaan kehitetty jätekatoksen sulkumekanismi.

Kaksi ihmistä vetäneessä katoksessa oli selvästi puolitettu sekajäteastia ja otettu tilalle muovinkeräysloota. Kuten arvata saattaa, sekajätteitä oli astian täydeltä ja ylikin. (Tämänhetkisellä kierrätysinnolla seka- ja muovijätteen tilavuuksien suhde on havaintojeni mukaan noin 2:1.) Onneksi pystyin keventämään jäteastiaa ottamalla sieltä paahtoleipää, leikkelettä, lasagnen tähteet ja kananmunia. Kartonkipakkauksia en voinut siirtää kartonkijäteastiaan, koska se oli paitsi täynnä myös eristetty ulkomaailmasta pahviröykkiöillä.

Olin käynyt vasta neljässä katoksessa ja olin löytänyt jo kaikenlaista tonkijaa päihdyttävää. Aloin lämmetä Kuopiolle, vaikka kaupunki tuntui yhä kylmemmältä. Suuntasin sisätiloihin. Olin ollut alle tunnin ulkona, mutta saman verran meni varpaiden sulatteluun.

Vihtori-nimisen kauppakeskuksen yläkerrassa näin vanhan miehen, ehkä Vihtorin itse, joka käveli liukuportaat ylös vastavirtaan. Tai oikeastaan kyseessä oli kalteva liukukäytävä. Joka tapauksessa tämmöisiä ihmisiä sisältävällä paikkakunnalla ei varmaan jakseta dyykkariakaan sen kummemmin ihmetellä.

Puolenpäivän jälkeen tapasin palkitun paikallislehden toimittajan Inkan. Siis lehti on palkittu – vaatimattomasti kolmena viime vuonna Suomen parhaaksi kaupunkilehdeksi. Mutta kyllä Inkakin osaa esimerkiksi irvailla pornon kuuroille tekstittämisestä niin hauskasti, että etelän intersektioanaalisissa mediapiireissä hymy hyytyisi ableismi-aversioon.

Aloitimme kiertelyn torin laidalta. Vastaan tuli vain lukittuja jätekatoksia. Parissa ovessa oli verenpainetta nostattavan kaksoisavainpesän vieressä vanha käsin avattava salpa jäljellä merkkinä siitä, että jokin oli saanut taloyhtiön salpuuttamaan. Ymmärrän, että jotkut voivat olla mustasukkaisia jopa jätteistään. Siitä huolimatta tuntuu koppavalta rajata dyykkaus vain talon väelle, ikään kuin kanta-asiakasetuna.

Jäätynyt kananfileesalaattipakkaus roskapussien päällä.

Hetki siinä meni, mutta niin vain löytyi sekajätteistä osittain syömäkelpoinen sekoitus.

Parinkymmenen minuutin päästä löysimme vihdoin avoimen jätekatoksen. Raivokkaan tonkimisen tuloksena oli yksi pakkasen vaan ei ihmisen purema valmissalaatti. Jäävuorisalaatti oli jäässä, eikä se näissä hylätyissä annoksissa yleensä muutenkaan enää kelvollista ole. Kanan rintafileet, vuohenjuustot ja viinirypäleet söin myöhemmin kotiin päästyäni. Kahdeksan päivää viimeisestä käyttöpäivästä ei ollut ehtinyt vielä pilata makua.

Onni Tonkija ryömii valkeaan jätekatokseen.

Dyykkari, tuo yhteiskunnan alisuoriutuja.

Hetken harhailtuamme löysimme jätekatoksen, jossa oli lukko ovessa mutta johon oli jätetty kulkureitti nälkiintyneen oloiselle dyykkarille. Sisältä löytyi pyjamapaita, jonka etumuksessa oli pitkä viivasuora arpikudelma. Näin ei voisi käydä Helsingissä. Ensinnäkään Helsingissä roskiksesta ei löydä parsittuja vaan ennemminkin käyttämättömiä vaatteita. Toiseksi veikkaisin, että jos helsinkiläisen sairaalan ensiavussa joudutaan leikkaamaan paita auki, sitä ei enää tarjota potilaalle takaisin vaan se heitetään menemään.

Keskeltä ehjäksi ommeltu siniharmaa Novitan pyjamapaita.

Korjailtu paita valoi uskoa kuopiolaisten säästäväisyyteen, joskin samasta roskiksesta löytyi myös ehjä baskeri.

Sekajätteisiin oli heitetty myös kaksi muovikassillista panttitölkkejä. Yleisen elämänkokemuksen perusteella ne olivat eri taloudesta kuin parsittu paita. Tölkkijätteellä on tapana toistaa itseään niin kuin oikeastaan kaikella jätteellä. Jos siis näkee roskiksella rikkautta ensisilmäyksellä, apajalle kannattaa palata uudestaan. Jos taas roskis tekee huonon ensivaikutelman, se ei yleensä muuksi muutu.

Kaksi suljettua muovikassillista täynnä juomatölkkejä.

Helppoa rahaa, mutta ei tarpeeksi helppoa talon asukkaan mielestä.

Nyt siis joku kuopiolainen voisi tienata viisisataa euroa vuodessa, kun vain jaksaisi ryömiä kyseiseen jätekatokseen joka maanantai iltapäivällä. Me löysimme tölkkejä 9,60 euron edestä ja kaupan edestä vielä 0,15 euroa takaavan tölkin. Kun kassalla ollut nuori nainen kysyi, haluanko kuitin, vastasin: ”Kyllä, verotusta varten.” Siihen hän sanoi valloittavasti: ”En kyllä suosittele sitä tekemään.” Helsingissä pitää olla tyytyväinen, jos kuitin pyydettyään saa pelkän nuivan katseen ilman mulkaisua tai tuhahtelua.

Dyykkikierros toimittajien kanssa päättyy yleensä loppuhuipennukseen. Joskus se on sushia. Joskus löytyy toimittajalle kengät. Tällä kertaa toimittaja huomasi itse jäteastian pyörät autotallin näköisessä katoksessa. Sisäänpääsy näytti ensi alkuun vaativan vyön vetämistä aiempaakin tiukemmalle, kunnes huomasin katsoa ylöspäin. Siellä odotti suoranainen maisemareitti.

Onni Tonkija kiipeää valkeaan jätekatokseen.

En ihan heti päässyt yli siitä, että ruokahävikin temppeliin oli näin vapaa pääsy.

Se tunne huumaa aina hetkeksi, kun tajuaa roskapussien painavan niin paljon, että sisällä olevien pakkausten on oltava täysiä. Nyt jo vähän nauratti kanasalaattiroskiksen epätoivoinen penkominen.

Pienen aherruksen jälkeen maassa oli kokoelma viilejä, jukurtteja ja leipää. Paras löytö oli vajaa puoli kiloa kermajuustoa, jossa ei ollut edes hometta vaan ainoastaan vähän hiivaa pinnalla. Parhain löytö oli kuitenkin paketti torttutaikinaa, jollaista olin etsinyt koko tammikuun ajan. Joulukuu on pelastettu.

Lopetimme kierroksen, koska Inkan aika alkoi olla lopussa ja kassi oli jo riittävän raahattava. Sää oli lauhtunut muutaman asteen verran, joten kaksi tuntia oli mennyt huomaamatta. Paikkoja, löytöjä ja kuvattavaa olisi luultavasti riittänyt vielä moneksi tunniksi.

Toimittaja poimii lehtiön biojäteastiasta.

Inkakin kokeili dyykkausta. Lehtiö, joka oli päätynyt nätisti perforoituun biojäteastiaan, oli tosin hänen omansa.

Koska talvisessa Kuopiossa ei ole maanantaisin hirveästi nähtävää, vietin pari tuntia kirjastossa. Olin onnistunut viiltämään kannen yhdestä viili- ja yhdestä jukurttipurkista, joten välipalaa ei tarvinnut arpoa. En oikeastaan ollut edes varannut ruokaa kuin menomatkalle, sillä uskoin sitä löytyvän. Kohmeinen viili on muuten villi herkku: kuin venyvää pehmojäätelöä. Siideriäkään en ole ennen juonut kirjastossa, mutta vuotavasta pakkauksesta piti päästä eroon.

Kirjaston miesten vessassa näin pitkästä aikaa siniset valot. Nostalgia jatkui altaan luona, jossa luki: ”Muistathan sulkea hanan, kiitos!” Ehkä se on niin kuin Inka sanoi, että Kuopioon kaikki tulee vähän jäljessä. Dyykkilöytöni olivat samaa kuin mitä tyypillisesti löysin Helsingissä viisi vuotta sitten: paljon leipää, juustoa ja kananmunia. Sittemmin näiden määrä on selvästi pudonnut.

Paluumatkalla vähän kuumotti, kun tankkasin Onnin-bussiin mennessäni kuljetusehtoja: ”Emme ota kyytiin pakastettua ruokaa tai tuoretta lihaa, siipikarjaa tai kalaa – –.” Onneksi jäätyneet ruoat olivat jo hyvän aikaa sulaneet ja löytämäni lihat olivat päiväysvanhentuneet. Ja on sinänsä asiallista, että matkalle ei saa ottaa siipikarjaa, kun lemmikitkin on kielletty.

No kehtaako Kuopiossa sitten dyykata? Ehdottomasti kehtaa. Ainakin maanantaina virka-aikaan tunnelma oli leppoisa, eikä ihmisiä ollut paljon liikkeellä. Avokonttoreita ei tullut vastaan, vaan kaiken tonkimisen sai tehdä jätekatoksen sisällä suojassa katseilta. Ja jos kysymyksen esittäjä on savolainen, niin ehdottomasti kehtaa. Antaa kirjastossa ottamani saaliskuvan puhua puolestaan.

Elintarvikkeita aseteltuna Wäinö Aaltosen veistämän Aleksis Kiveä esittävän patsaan eteen.

Kiveäkin kiinnostaa kuopiolaisten ruokahävikki. Lasagnea, salaattijuustoa, kermajuustoa, homejuustoa, tonnikalaa, lihatikkuja, pepperonia, metvurstia, kanasalaattia, kalkkunaleikkelettä, hilloa, hedelmäsosetta, maitohappobakteereja, C-vitamiinia, ketsuppia, omenoita, klementiinejä, maissia, perunoita, paprikaa, jukurttia, rahkaa, viiliä, ranskankermaa, kermaviiliä, levitettä, sekaleipää, ruisleipää, sämpylöitä, paahtoleipää, näkkileipää, keksejä, mantelilastuja, teetä, kahvia, siideriä, sokerimassaa, torttutaikinaa, piparitaikinaa, pirtelöjauheita, kananmunia, panttikuitti ja päähine.

Hyvät kuopiolaiset! Ette häviä yhtään helsinkiläisille tai jyväskyläläisille ruoan hävittämisessä. Mutta miettikää, kannattaako omaa mainetta romuttaa. Lupsakkuus ja lukollisuus sopivat kehnosti yhteen.

 
Aiheesta kirjoitti toisena Kuopion Kaupunkilehti.

Onni Tonkijan ruokasisäpiiri pieni pyörii

Moni toimittaja on kysynyt minulta, vienkö dyykkaamalla ruoan köyhien suusta. Yksi vastaus kysymykseen on se, että olen havainnut ravintoketjun menevän vähän eri tavalla: Se leipä, joka ei mene kaupaksi, menee Hurstin Valintaan ja sieltä vähäosaisille. Sen vähäisen osan, joka tästä jää syömättä, olen usein käynyt dyykkaamassa itselleni yhdestä tietystä jäteastiasta. Muutenkin roskiksia tongitaan havaintojeni mukaan lähinnä panttien perässä, ja vieressä olevat hyvätkin ruokalöydöt jäävät koskemattomiksi.

Toiseksi jäteastiasta ottaminen on aina hyväksyttävää, koska hyvät tarkoitusperät eivät yksin riitä estämään sitä onnettomuutta, että syömäkelpoinen ruoka menee jäteautoon eikä ihmiseen. Köyhyyteen voi vaikuttaa tehokkaamminkin kuin jättämällä tongittavaa roskiksiin tai marjoja metsiin.

Kolmanneksi en ole viime aikoina dyykannut niinkään köyhien suusta kuin köyhien suuhun.

Eihän tämän näin pitänyt mennä. Kuten Suvi Auvinen minäkään en halunnut auttaa lapsia Kiberan slummissa. Mutta en myöskään halunnut ryhtyä konsultiksi tienatakseni rahaa slummien miljöön äärelle. Halusin tukea luontoa, en ihmisluontoa. Kunnes kohtasin kiperän dilemman: jos en auttaisi köyhiä perheitä, luonnonvaroja tuhlaantuisi.

Auki repäistyssä muovikassissa muun muassa avaamattomat pakkaukset marjakeittoa, purukumia ja pastilleja. Kassin ulkopuolella paketti nenäliinoja.

Tähän roskapussiin oli repäisty komean solmurivin viereen kurkistusaukko. Etsinnän kohteena olivat arvatenkin avatut juomapakkaukset, koska monenlaiset avaamattomat pakkaukset eivät olleet kelvanneet.

Marraskuinen lauantai on vaihtumassa roskiksella sunnuntaiksi. Perjantaikassin olen jo löytänyt ja etsin raivokkaasti lauantaipussia. Onneli on tällä kertaa mukana ja kuiskaa kuin ammattilainen teatterissa: ”Lopeta, tulit liian aikaisin!”

Takanani joku on avannut rappukäytävän oven kahden täyden muovikassin kanssa mutta kääntynyt kannoillaan. Lähdemme pois. Viereisen talon jätekatokselta näen tarunhohteisen Solmumaakarin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran. Hetkisen päästä palaan ensimmäiselle roskikselle hakemaan tutunsisältöisen roskapussin, tai ehkä pitäisi ennemmin sanoa ruokapussin.

Olin elokuussa tehnyt löydön, joka teki minut yhtä aikaa iloiseksi ja surulliseksi. Olin sekä innoissani että kauhuissani. Rahkaa, jukurttia, maitoa, pirtelöitä, vispipuuroa, leipää, maksamakkaraa, leikkeleitä, levitteitä, suklaata, hammastahnaa, nenäliinoja… Meinasi itku päästä. Miten saisin kaiken tämän mahtumaan paitsi Facebook-sivulle kaavailemaani valokuvaan myös kylmäsäilytykseen?

Kun samanlaiset löydöt jatkuivat, tajusin etten ollutkaan syönyt muuttokuormasta jääneestä kuormasta. Ruokarikkaat roskapussit oli helppo tunnistaa sekajäteastiasta, sillä niihin oli tehty persoonallisesti monta peräkkäistä pesuaineella liukastettua solmua. Salaperäinen jätteidenjättäjä saikin pian nimekseen Solmumaakari.

Löydöt eivät olleet loppuakseen, joten oli etsittävä ruoan vastaanottajia lähipiirin ulkopuolelta. Onneksi Facebookista löytyi muutama ennakkoluuloton seuraaja. Jotkut kertoivat heti kättelyssä, millaisia taloudellisia vaikeuksia heillä on. Toisaalta osalla ympäristönäkökulma oli selvästi keskeinen. Olin perustanut Onni Tonkijan ruokasisäpiirin.

Kauhistelin, kun täysi kassillinen oli heitetty roskiin pari tuntia ostamisen jälkeen. Kauhistuin, kun huomasin olevani parvekkeelle sijoittamani ruoan kanssa keskellä Linnut-elokuvaa. Kaupustelin kuitenkin ahkerasti löytöjäni, ja ne tekivät kauppansa.

Lahjoitin tarkalleen kahden kuukauden aikana suunnilleen 11 kiloa leipää (37 pussia), 18 kiloa maitotuotteita (muun muassa 44 purkkia pehmeää maitorahkaa), 3 kiloa lihatuotteita sekä 3 kiloa muita elintarvikkeita appelsiinimarmeladista tattarijauhoihin. Melkein kaikissa oli päiväystä jäljellä. Päiväkodin antimista meni pyöreästi litra broileripihvejä, litra pinaattiohukaisia, kolme litraa kasvispyöryköitä ja 15 kalapuikkoa.

Lisäksi jaoin 12 litraa pesunesteitä (6 purkkia suihkusaippuaa, 5 pakkausta sampoota, 9 purnukkaa käsisaippuaa, 4 kanisteria pyykinpesunestettä, 2 nesteensäilytysastiaa astianpesuainetta, muun muassa). Omistajaa vaihtoivat myös 99 kuukautissidettä, 500 nenäliinaa, 6 rullaa vessapaperia ja 25 laastaria.

Parikymmentä pakastettua jauhelihapakettia valkoisten laattojen päällä.

Ruokahävikki saa näkemään punaista.

Jaoin lokakuussa 6 kiloa toisen dyykkarin löytämiä luomujauhelihoja ja raakoja hampurilaispihvejä. Niin, ruokasisäpiiriin saa lahjoittaakin, kunhan touhu pysyy yksityishenkilöiden välisenä salakähmänä.

Avaamattomat pakkaukset kannattaa Helsingissä kuitenkin viedä ennemmin Keruun, koska siellä riittää tilaa ja kysyntää (jos toiminta jatkuu nykyisellään). Sinne kelpaavat parasta ennen -päivänsä nähneet tuotteetkin, mutta viimeistä käyttöpäivää ei saa jäädyttämättä ylittää. Keruuseen ylijäämäruoan lahjoittaminen on samanlainen tiedostavan luokan velvollisuus kuin käyttämättä jääneiden vaatteiden keräykseen vieminen ja sähköromun kierrätys.

Jos ruoka on jollain tavalla hämäräperäistä, se voi kuulua ruokasisäpiirin piiriin. Syksyllä vuosaarelainen Liisa oli kaappeja raivattuaan neuvoton kaikkien vanhentuneiden elintarvikkeiden ympäröimänä. Apuun tuli Onni Tonkijan pop up -laboratorio, jonka aistinvaraisuudelle veti vertoja vain Liisan vieraanvaraisuus.

Erikoisuudet päätyivät tutkimuskäyttöön, ja nyt voin sitten raportoida, että pari vuotta päiväysvanha donitsijauhe on ihan käyttökelpoista. Jos ei omista donitsirautaa, taikinasta voi paistaa pannulla amerikkalaisia pannukakkuja. Liisan neljällä vuosikymmenellä eläneestä maitojauheesta tietoisken tarinaa maaliskuussa.

En tiedä Liisastani, mutta itse annan liiastani: rahkaa, jukurttia, päiväkodin inhania falafeleja. Jos löydän kalakeittopakkauksen, se jää minulle (en keksi mitään parempaa kuin dykaaninen kalakeitto). Jos löydän maitotölkin, se jää minulle (tai oikeastaan kahvikulta-Onnelille). Jos löydän paketin veriohukaisia, se jää minulle (koska kukaan ruokasisäpiirissä ei huoli niitä).

Jos löydän syksyn aikana kolme kiloa suklaapatukoita, ne jäävät minulle. Vaikka aivot sanovat säilytystoiveistani: oletko hullu, et voi syödä tuollaista määrää sokeria ja rasvaa. Koska aivot sanovat lahjoitusaikeistani: oletko hullu, en voi elää ilman sokeria ja vartalosikin kaipaa rasvaa.

Ympyrän muotoisessa asetelmassa 67 suklaapatukkaa ja 11 lakritsipatukkaa.

Twixit kuuluisivat raideriini, jos niissä ei olisi eläinmaitoa ja jos minulta joskus kysyttäisiin raideria. Sikäli oli kiva, että yksi Twix ei mahtunut suklaasisäpiiriin ja toinen oli ”vanhentunut” joulukuussa, eli ne jäävät minulle.

Solmumaakari on muuttanut tai muuttunut, joten on aika pitää rääppiäiset. Patukat erääntyvät tammikuun ja elokuun välissä. Voin antaa ne pois, sillä minulla on vielä löytämiäni toissajouluisia suklaitakin ihan riittävästi – ja vanha suklaa jalostaa. Sisäpiiriläisille on tarjolla myös ainakin tuoreita säilykkeitä. Vanhat jäsenet saavat kunniavieraina kutsun suklaaövereihin. Suklaata on tarjolla niille, jotka lähtevät piirileikkiin viimeistään ystävänpäivänä 14.2.2020. Jatkossa hälytän ruokasisäpiiriläisiä apuun tarpeen vaatiessa.

Ruokasisäpiiri on tarkoitettu perusterveille 20–60-vuotiaille helsinkiläisille, joille Hermanni on hyvien kulkuyhteyksien päässä. Jos kuulut tähän joukkoon ja haluat liittyä mukaan, varmista että olet tykännyt Onnen tonginnasta Facebookissa. Käytä sen jälkeen Lähetä viesti ‑toimintoa ja valitse oikea vaihtoehto. Voit kertoa itsestäsi lyhyesti. Saatan kysyä vielä jotakin ja tarjota sitten sitä, mitä tarjolla on. Jos tarjoilu kelpaa, sovimme noutoajan. Facebook on ainoa vaihtoehto siksi, että ruokasisäpiiri syntyi siellä ja haluan pitää kaikki viestit samassa paikassa.

Lahjoitusten tarjoamisessa ei ole ikä-, terveys- eikä yhteydenottorajoituksia. Muistakaa kuitenkin, että vanhaa ruokaa voi yleensä syödä itsekin, hävikkiruoan jakamiseen on erilaisia palveluita ja ruoka-apuun on ihan omat kanavansa. Niin mukavaa kuin auttaminen onkin, syksy osoitti, että pienenkin ruokasisäpiirin pyörittäminen käy vapaaehtoistyöstä.

Epilogi

Saan blogikirjoitukseni valmiiksi puolenyön aikoihin. Sen piti alun perin ilmestyä perjantain aikana, mutta päätän julkaista tekstin vasta yön yli nukuttuani.

Onneli on palaamassa illanvietosta, ja lähden Onnenmyyrän kanssa vastaan. En ehdi kovinkaan pitkälle ennen kohtaamistamme, joten jätän koiran Onnelille ja käväisen vielä lähiroskiksilla. En odota mitään erikoista Solmumaakarin jätepisteeltä, koska olen viimeksi nähnyt hänen jätteitään joulukuussa. Lasken myöhemmin, että viime näkemästä oli tasan 60 päivää.

Roskiksessa on liuta mustia ohuita roskapusseja, jotka eivät yleensä saa minua hihkumaan innosta. Päällimmäinen pussi tuntuu painavalta. Epäilen, että siinä on kuiva-ainekaapin sisältöä, jonka perkaaminen on yleensä aika rasittavaa puuhaa.

Kun alan avata pussia, huomaan mustalla muovilla tutun näköisiä pikkuisia saippuakuplia. Se, mikä alkuun vaikutti yhdeltä isolta solmulta, onkin neljä pientä solmua. Nyherrän ne auki. Roskapussi on sullottu toisen mustan roskapussin sisään, ja vasta sen sisässä on tuttu kaupan muovikassi. Nyt alan jo repiä pusseja, koska voin siirtää roskia ensimmäiseen, ehjäksi jääneeseen pussiin.

Yhteensä täysiä roskapusseja on ehkä kahdeksan, kaikissa maatuskamaisesti sisäkkäisiä muovipusseja. Näin suurta määrää täysiä pusseja en ole koskaan nähnyt Solmumaakarin jäljiltä.

Ympyrän muotoisessa asetelmassa muun muassa suklaata, valmisruokia, leipää, maitotuotteita, pesuaineita, puhdistusliinoja, roskapusseja ja nenäliinoja.

– Luulin, että tällainen sekoilu on lopetettu.
– Never stop the madness ja kohta vedetään taas!

Kaikki tutut elementit ovat paikallaan. Löydän lohikeittopakkauksen, kaksi maitotölkkiä ja paketin verilettuja. Löydän neljä suklaapatukkaa. Löydän rahkaa, jukurttia, vispipuuroa, leipää, hammastahnaa, nenäliinoja…

Jos tämä oli Solmumaakarin tarjoama loppuhuipennus, niin huh huh, kylmät väreet ja pipo pois päästä. Jos tämä taas on uuden alku tai vanhan jatko, olkoon sitten niin. Mutta jos milloinkaan olen uskonut sattumaan, niin nyt alkaa olla usko koetuksella.

Päivällisten löytöjen päivällinen

Joskus sitä on tulossa kotiin tietäen, että jääkaapissa ei ole mitään syötävää. Tai oikeastaan siellä ei ole mitään, mitä kannattaisi enää syödä. Tai mitään, mikä olisi kypsynyt riittävän vanhaksi. Silloin on pakko poiketa roskiksilla.

Olin ottanut haasteeksi, että syön koko päivänä vain sen vuorokauden löytöjä. Viimeisen suupalan olin saanut edellisiltana kello 23.59. Kotimatkani alkoi iltapäivällä neljän maissa, mutta kun on tottunut tällaiseen terveyttä edistävään ateriarytmiin, lyhyt paasto ei tuota minkäänlaisia heikotuksen tunteita

Tiesin, että tiistaina loppiaisen jälkeen Kallion roskikset olisivat todennäköisesti tyhjiä kuin jäteyhteiskunnan jäsenen sielunelämä. Luotin kuitenkin vetovoiman lain ratkaisevan asian, sillä en tarvinnut täysiä roskiksia vaan syömäkelpoista ruokaa.

Olen vuoden alusta kokeillut, voinko ”värähtelyjäni” säätämällä kutsua itselleni lisää seuraajia. Ainakin alku oli lupaava. Ensimmäisenä päivänä sain Facebookissa kaksi uutta tykkäystä ja toisena päivänä yhden tykkäyksen ja yhden haastattelupyynnön. Helsingin Uutiset halusi kirjoittaa dyykkauksestani, ja tarjosin toimittajalle taustatarinaksi kotimatkahaastettani. Se ei lopulta päässyt lehtijuttuun, joten julkaisen nyt blogissa tämän epävirallisen satelliittikainalojutun.

Helsingin Uutiset auki dyykkarijutun kohdalta jätekatoksen lattialla vedenkeittimen alla.

Haastattelusta jäi muistoksi juttu, haasteesta vedenkeitin.

Ratsaan ensimmäiseksi Helsinginkadun roskiksen, josta olen yleensä löytänyt homeista leipää ja epämääräistä vanhaa lihaa. Niin käy tälläkin kertaa, mutta täysin poikkeuksellisesti roskien seassa on myös kaksi limettiä ja kaksi ruttuista keltaista paprikaa. Niistä tuli kivasti väriä lehden kanteen, vaikka jutun pääkuva olikin tyylikkään tummanpuhuva.

Olen ennen kierroksen alkua kertonut toimittajalle, että havittelen leipää, kasviksia ja lämmintä ruokaa mutta jotain makeaakin pitäisi saada. Koska ensimmäisestä roskiksesta löytyy kasvisten lisäksi hyvältä näyttävää ruisleipää ja asiallisen makuisia lihapullia, päivän aterian runko alkaa olla valmiina.

Jatkamme sata salamaa iskeneen kuvaajan kanssa syvemmälle perus-Kallioon. Seuraavassa paikassa on kolme roskista, joissa jokaisessa on yksi roskapussi. Viimeisestä pussista löytyy kimpale täysin kunnossa olevaa kermajuustoa, puoli pussia paahtoleipää ja kaksi tuoreen oloista appelsiinia.

Saatan kuvaajan pois ja sen jälkeen Kallion jäteastioiden tonkimisen päätökseen. Kolmannesta kohteesta dyykkaan pikkutomaatteja, kurkkua, ruisleipää ja palasen liha-makaronilaatikkoa. Seuraavista neljästä paikasta lähden vesiperääntymällä, ja kaksi paikkaa ohitan, koska niissä käyn yleensä vain yönnäöllä.

Kotiroskiksesta löydän vielä lisää tomaatteja, pienen kupillisen paahdettua sipulia ja parit sipsipussinpohjat. Mietin, pitääkö jälkiruoaksi hyväksyä peruna- ja sipulilastut.

Lopuksi vilkaisen päiväkotiroskikseen. Sieltä saan keitettyjä perunoita sekä maksamakkaraa ruisleivän syöntiä sujuvoitelemaan. Löydän myös annospussilliset broilerikeittoa ja jotakin jännäsalaattia, jossa yhdistelmän epätavallisuuden ylittää vain ainesosien tunnistamattomuus ja jollaisiin päiväkodin keittiö on selvästi erikoistunut. Ennen kaikkea biojäteastiassa on kuitenkin marjapiirakkaa ruokkimaan jälkiruokareseptoreitani.

Keltaisella tarjottimella pikkutomaatteja, suikaloitua paprikaa, lämpimiä juustoleipiä, kurkku-paprika-maksamakkararuisleipiä, appelsiini- ja limettilohkoja, lautasellinen broilerikeittoa, paahdettua sipulia, marjapiirakkaa, sileitä ja poimutettuja perunalastuja, lihapullia ja ketsuppia, lihamurekepihvi, keitettyjä perunoita, punakaalisalaattia ja liha-makaronilaatikkoa.

Dyykkarin tarjotinmalli. Ruoka löytyi hieman mutkitelleen kotiintuloreitin varrelta yhtenä iltapäivänä. Muu kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä useiden vuosien ajalta.

Kuuden aikaan nälkä alkaa jo muistuttaa itsestään, mutta syömisten valmistelut ja kuvausjärjestelyt vievät vielä reilun tunnin. Hoksaan, että voin lisätä lihapullien päälle ketsuppia, sillä olen löytänyt purkin aamuyöllä eli saman päivän puolella.

Päästyäni vihdoin ruoan makuun tajuan, etten koskaan tee tällaisia valmiita annoksia vaan kokoan syötävää niin kauan kuin ruokahalua riittää. Olenkin nyt yliarvioinut mahani vetoisuuden. Onneksi osa lihoista maistuu kuumennuksen jälkeen pil/eltaantuneilta, joten voin jättää ne syömättä. Näin ateria terveellistyy, etenkin kun sipsikeko kuoppaantuu alle kourallisen verran.

Syömättä jäävät myös limettien kuoret, koska ne ovat liian sitkeitä. Appelsiinin kuoriakin jää tarjottimelle, koska ne eivät yksinkertaisesti kaikki maistu.

Päätin viime vuonna kokeilla sitrushedelmien kuorineen syömistä. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että yhden appelsiinin kuorista syö mielellään suunnilleen puolet, mutta sen jälkeen alkaa tökkiä. Makuaistin kyllästymiseen on varmaan aina syytä luottaa. Luinkin tällä viikolla, että sitrushedelmien kuorissa on kalsiumia sitovaa oksalaattia, eli ei tule niistä täysin ok salaattia.

Ruoka oli hyvää, ja sitä oli enemmän kuin riittävästi. Syön tavallisesti kerran tai kahdesti päivässä, jos dyykkiruokaa nyt tavallisena voi pitää. Mieluummin kahdesti, mutta aina ei ehdi tai maita. Kerran päivässä syöminen vastaa vaikutukseltaan ehkä laihdutusleikkausta, sillä mahaan ei mahdu määräänsä enempää.

Hanaveden juomista en ollut itseltäni kieltänyt, joten jos tilaa olisi yhtään jäänyt, olisin vielä voinut kuumentaa itselleni vettä marjapiirakan oheen. Löysin nimittäin samana päivänä pitkästä aikaa ja ehkä pitkänkin aikaa toimivan vedenkeittimen.

Vetovoiman lain voima

Marraskuun neljäntenä haen kuumeisesti hyllystä Vetovoiman salaisuus -nimistä kirjaa. Sen pitäisi olla tietyssä paikassa odottamassa vetovoimakokemuksistani kertovan jutun valmistelua, mutta sitä ei vain löydy. Kirjan hukkuminen tuntuu oudolta, koska vetovoiman lain ideana on se, että ihminen saa tarvitsemansa. Eikö tästä asiasta pidäkään kirjoittaa vielä?

Avaan kirjaston tietokannan. Kirjasta on näemmä ilmestynyt uudistettu laitos. Huomaan myös parin muun kirjoittajan teokset samasta aiheesta. Vetovoiman laki on taas näyttänyt voimansa: näkökulmani laajenee huomattavasti alkuperäisistä kaavailuistani.

Muistan hetken päästä, mihin olen siivonnut etsimäni kirjan. Onneksi se ei jää ainoaksi lähteekseni. En luovuta vielä silloinkaan, kun toinenkin kirja vetovoiman laista osoittautuu yhdentekeväksi. Haluan nimittäin tehdä perusteellisen taustaselvityksen blogikirjoitustani varten. Olen etsimässä teoreettista kehystä monille kumman onnistuneille dyykkilöydöille. Ne voisi toki selittää sattumalla ja psykologisilla vinoumilla, mutta minusta on alkanut yhä vahvemmin tuntua, että niin tehdessäni vaientaisin tutkimuksellisen otteen dogmaattisuudella.

Kolmas kirja toden sanoo. Ja miksei sanoisi, sillä sen on väitetysti kirjoituttanut Abraham-niminen ”kollektiivinen tietoisuus”. Oli tekijä kuka tahansa, kirja on uskomattoman viisas. Jostain syystä se ei herätä minussa mitään vastaan väittämisen halua (lukuun ottamatta sitä, että siinä kirjoitetaan tavallisia sanoja, kuten hyvinvointi, ärsyttävästi isoilla alkukirjaimilla). Hyväksyn poskettomatkin väitteet, koska kirjan sisäinen logiikka on aukoton. Jatkuva toistokaan ei häiritse, vaan se tuntuu lähinnä pedagogisesti perustellulta valinnalta.

Vaikka kirja ei olisikaan ”totta”, se on ehdottoman järkeen- ja tunteisiinkäypää elämäntaitokirjallisuutta (unohtakaa se self-helpin väkinäinen suomennos ”itseapu”). On aika sama, puhutaanko värähtelyistä, Jumalasta vai tietoisuustaidoista, jos lopputuloksena on onnellinen ihminen. Sekin, onko kirja ehkä totta, totta kai on selvitettävä, mutta siitä enemmän lopuksi.

Pyydä, niin saat -kirja putoamassa sepelin päälle.

”Yleisen suhteellisuusteorian mukaan mitään vetovoimaa ei ole olemassakaan”, kirjoittaa tähtitieteilijä Hannu Karttunen Zubenelgenubi-sivustollaan.

Löytämäni kirja on Esther ja Jerry Hicksin Pyydä, niin saat – Miten opit käyttämään Vetovoiman lakia (Taivaankaari, 2011). Se määrittelee vetovoiman lain perusvoimaksi, jonka mukaan samalla taajuudella värähtelevät asiat vetävät toisiaan puoleensa. Ehkä vähän samaan tapaan kuin kemiassa ja fysiikassa opetetaan: samanlainen liuottaa samanlaista, ja samassa vaiheessa olevat aallot vahvistavat toisiaan.

Kun suuntaamme huomiomme johonkin, lähetämme ”värähtelyä”. Se vetää vetovoiman lain mukaisesti puoleemme huomiomme kohdetta. Näin meidän pitäisi saada haluamamme, paitsi jos olemme kiinnittäneet huomiomme jonkin asian puuttumiseen. Silloin vetovoiman laki toimittaa meille puutetta. Lakiin ei kirjan mukaan ole poikkeuksia, eikä elämässämme ole mitään, mitä emme olisi siihen ajatuksillamme kutsuneet.

Saamme kaiken haluamamme, jos noudatamme yksinkertaista kolmivaiheista menettelyä. Ensimmäisessä vaiheessa pyydämme tai toivomme. Toisessa vaiheessa ”Aineeton” toteuttaa toiveemme välittömästi ja poikkeuksetta. Tässä vaiheessa lukija aavistelee, että kolmannessa vaiheessa on jotain juonikasta, ja niinhän siinä on. Viimeisessä vaiheessa meidän pitää sallia itsemme ottaa vastaan se, mitä olemme pyytäneet.

Salliminen tarkoittaa sitä, että värähtelymme vastaa toivomamme asian värähtelyä. Jos toivon uutta sänkyä, minun pitää keskittää ajatukseni siihen. En saa suunnata huomiotani niihin vanhan vuoteen vikoihin, jotka saivat haluamaan uutta. Entiseen jumittumalla en pääse harmoniaan toiveeni värähtelyn kanssa enkä siten salli itselleni uutta sänkyä.

Mistä sitten tietää, ovatko ajatukset oikeansuuntaisia? Kun keskittyy omaan toiveeseensa, olon pitäisi tuntua ihanalta. Vastaavasti puutteeseen keskittyminen tuntuu kamalalta. Kun kiinnittää huomiota tunteisiinsa, voi valita sellaisia ajatuksia, jotka ohjaavat toiveiden toteutumista edistävälle värähtelytaajuudelle.

Toiveet eivät toteudu heti, koska tarkoituksena on nauttia ”luomisprosessista”. Jokainen meistä on varmaan huomannut sen, että asioiden saavuttaminen ei tuota pitkäaikaista mielihyvää. Siten nautintoa olisi hyvä saada myös tavoitetta kohti kulkemisesta ja reitin suunnittelusta.

Matka voi olla pitkä, mutta tunteet näyttävät suunnan. Ja nimenomaan omat tunteet: Kirjan mukaan minun onnellisuuteni ei riipu toisten tekemisistä vaan omien värähtelyjeni tasapainosta. Vastaavasti kenenkään toisen onnellisuus ei ole kiinni minusta.

Jokainen on siis oman onnensa seppä, mutta kisälli ei voi yltää mestarin tasoon, vaan ”tunnevärähtelyasteikolla” pitää kiivetä asteittain. Kirjan mukaan tie masennuksesta iloon käy muun muassa suuttumuksen, turhautumisen ja toiveikkuuden kautta. Ongelma on siinä, että vaikka suuttumus parantaisi masentuneen oloa, muut ihmiset neuvovat häntä hillitsemään kiukkunsa. Se taas johtaa takaisin masennukseen.

Kirjan sanoma ei useinkaan poikkea positiivisesta psykologiasta, paitsi tietysti perusteluiltaan: ”Kiitollisuuden tunne ja itsensä rakastaminen ovat tärkeimmät ominaisuudet, joita suinkin voit itsessäsi vaalia. – – Jos sen sijaan arvostelisit muita tai edes etsisit virheitä itsestäsi, et tuntisi oloasi hyväksi sen seurauksena, koska arvosteleva ajatus poikkeaa värähtelyltään niin suuresti Alkulähteesi energiasta.”

Kirjan mukaan menestyksen mittapuu ei ole raha tai tavarat vaan elämässä koetun ilon määrä. Rahaakin saa kuitenkin pyytää. Kirja esittelee esimerkiksi Varallisuuspeli-nimisen menetelmän, jossa kuvitteelliselle tilille talletetaan joka päivä tuhat euroa enemmän, ja summa myös tuhlataan saman päivän aikana. Lompakkokikka-menetelmässä laitetaan lompakkoon aito satasen seteli, ja se leikisti kulutetaan päivän kuluessa vaikkapa parikymmentä kertaa.

Itse en kaipaa seteleitä, mutta sosiaalista valuuttaa tuntuu olevan aina liian vähän. Aionkin koetella vetovoiman lakia julkisesti yrittämällä kasvattaa seuraajamääriäni seuraavan vuoden aikana.

Minulla on tämän jutun julkaisuhetkellä Twitterissä 158 seuraajaa. Onnen tonginnalla on Facebookissa 215 tykkäystä ja Youtubessa 41 tilaajaa. Blogi on saanut 236 000 näyttökertaa (tätä tilastoa tarkka voi tarkkailla kuvaussivulla).

Olisi poikkeuksellista, jos seuraajieni määrä Twitterissä tai Facebookissa kasvaisi vuodessa yli 100:lla. Tube-urani on niin alkuvaiheessa, että siellä tarvitsisi ensin vähän säännönmukaisuuttakin, ennen kuin voi puhua poikkeuksista. Tällä hetkellä 200 uutta tilausta tuntuisi odottamattoman paljolta. Blogissa asettaisin poikkeuksellisuuden rajaksi 100 000 näyttöä vuodessa.

Pyydä, niin saat neuvoo, että 17 sekunnin keskittyminen johonkin aktivoi vastaavan värähtelyn. Jos ajatukseen keskittyy täysin 68 sekunnin ajan, värähtely muuttuu niin voimakkaaksi, että ”ajatuksen ilmentyminen käynnistyy”.

Kuvittelen alkavana vuonna joka päivä 68 sekunnin ajan, että minulla on kaikissa kolmessa palvelussa 500 seuraajaa ja blogissa 500 000 näyttökertaa. Asensin jo sekuntien mittaamista varten tietokoneelleni Horo-nimisen munakellon, jota App Store -ohjelma kutsuu punastellen ”H**oksi”.

Tekstit ”500 henkilöä tykkää tästä”, ”500 seuraajaa”, ”500 tilaajaa” ja ”500 000 avausta” Facebook-, Twitter-, Youtube- ja Onnen tongintaa -sivuilla.

Kollaasi seurasi sinua, on tilannut kanavasi ja tykkäsi sivusta (muttei välttämättä sinusta).

Pyydä, niin saat -kirjan Luova taikalaatikko -menetelmässä pitää kerätä laatikkoon kuvia sellaisista asioista, joita haluaa omaan elämäänsä. Askartelin menetelmän hengessä itselleni oheisen haavekuvan, jossa toivomani maagiset lukemat ovat jo paikallaan. Katselen sitä jokaisen 68-sekuntisen aluksi.

Jos kaikki muutokset ylittävät vuoden lopussa poikkeuksellisiksi määrittelemäni raja-arvot, oletan vetovoiman lain olevan totta. Jos mikään lukema ei ylity, syynä on Abrahamin mielestä varmaan se, että minulta puuttuu uskoa. Kohdistan uskon puutteen siinä tapauksessa erityisesti vetovoiman lakiin, ja tämä tuomio saavuttaa tuolloin mielessäni lakitermein ilmaistuna lainvoiman, eli siitä ei voi valittaa. Mutta ensin aion viettää epäilemättä hyväuskoisen vuoden.