Dyykkari häviää käännöksessä

Runsas kuukausi sitten naistenpäivänä nousi kohua Google-kääntäjän hän-miehistä. Kääntäjä nimittäin päätteli suomalaisen kielenkäytön perusteella esimerkiksi niin, että hän on vahva pitää kääntää he is strong. Tällainen toimintatapa on tietysti väärin, sillä jos vähän vetää mutkia suoriksi, niin voi sanoa, että yleistämisen aika on ohi. Vaikka keskimäärin miehet ovatkin naisia vahvempia, on myös heikkoja miehiä (kuten minä) ja vahvoja naisia (kuten naisasiamiehet).

Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja vahvisti käännösjupakan yhteydessä tasamaan kaltevaksi pinnaksi: ”Se, että ajatellaan, että miehen pitää olla vahva, puolustaa perhettään ja tehdä rahaa, ja että mies ei saa näyttää tunteitaan, voi johtaa lieveilmiöihin. Miehet eivät esimerkiksi mene lääkäriin ja pidä terveydestään yhtä paljon huolta kuin naiset.” En oikein osaa jakaa tätä huolta, sillä vaikka se, että miehet eivät pidä terveydestään huolta, olisikin sen seuraus, että miehen pitää olla vahva, sen, että miehen pitää olla vahva, ei perinteisen logiikan mukaan tarvitse seurata siitä, että vahvan pitää olla mies.

Googlen hakusanoina ”google kääntäjä hän”. Hakutuloksena ”hän” käännettynä maltaksi.

Hu hu, miten Google kehotti malttiin kiertäessään sukupuoliongelman, josta yritin hakea tietoa.

Google vastasi kohuun lehtitietojen mukaan vikkelästi ja muutti kääntäjää siten, että hän on vahva tuottaa nykyään kaksi vaihtoehtoa: she is strong ja he is strong. Tämä ominaisuus oli tosin esitelty Googlen blogissa lauseella Hän on lääkäri jo viime vuoden huhtikuussa. Olikohan ominaisuus kytketty pois päältä naistenpäivän ajaksi, jotta syntyisi tehokas somemainoskampanja, jossa kilpeään pääsivät kiillottamaan niin aktivistit kuin Alphabet? Entä oliko sisältö räätälöity googlemaisen kierosti niin, että Minnalle näytettiin pronominit stereotyyppisenä ja Paulille hetken päästä stereona?

Google selittää, miksi nainen annetaan vaihtoehdoista ensimmäisenä: ”Sukupuolikohtaiset käännökset näytetään sukupuolen nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Esimerkiksi suomen tapauksessa feminiini tulee aakkosissa ennen maskuliinia.” Oikein hauskaa, Google. Minäkin pidän leikillisestä sanankäytöstä. Vai suomensitteko sanan gender omalla ohjelmallanne?

Suomenkielisenä laiheliini-maskuliinina suon kernaasti, että feminiinit heikompana sukupuolena saavat tämän perusteettoman mutta harmittoman arvonannon. Suurena ækvaliteetin kannattajana pitäisin kuitenkin reilumpana käytäntönä Steven Pinkerin kirjasta The Sense of Style: The Thinking Person’s Guide to Writing in the 21st Century oppimaani vuorottelua. Siinä puolet kirjan luvuista käytetään sanaa she ja puolet sanaa he.

Kohu laantui, koska naistenpäiväkin ehti vaihtua vuoden jokaiseksi muuksi päiväksi. Harva jaksoi enää miettiä sitä, että Hän on vahva. Hän on puheenjohtaja kääntyy edelleen He is strong. He is the chairman. Tai sitä, että hän on vahva ruotsintuu yksinomaan han är stark.

Sukuhuolettoman asemosanan kääntäminen näyttää tuottavan ratkaisemattomia ongelmia binaarisessa maailmassa. Siitä on turha loukkaantua.

Tämä on tietysti etuoikeutetun miehen puhetta. Kuinka sitten suu pantaisiin, jos yleinen vähättely kohdistuisikin minuun? No jos tutkitaan Google-kääntäjän avulla sitä, millä tavalla yhteiskunta asennoituu meihin dyykkareihin, vähättely on vähättelevä ilmaus. Inho olisi osuvampi sana.

Googlen kääntäjä kääntänyt lauseen ”hän on dyykkari” käännetty lauseiksi ”she is a jerk” ja ”he is a jerk”.

Kääntäjä oppii jatkuvasti uutta, joten annoin tämän käännöksen arkistoitavaksi.

Koska englanti ei ole kaikilla kaikkien sukupuolten edustajilla vahva, olen suomentanut kuvissa esiintyvät avainsanat jutun loppuun apunani Oxford Dictionary of English. Seuraavat esimerkit jatkavat haukkumislinjalla:

Käännökset: ”kaikki eivät dyykkaa” – ”not everyone is dumb”; ”vituttaa dyykkarit” – ”fuck the dykes”; ”hän vihaa dyykkareita” – ”he hates junkers”.

Dyykkaus ei vaikuta Kääntäjän mukaan elämää sulostuttavalta toiminnalta (seuraavat käännökset kolmatta lukuun ottamatta olivat ainoat, jotka olivat ehtineet vaihtua viikon sisällä):

Käännökset: ”Onni on dyykannut jo kymmenen vuotta.” – ”Happiness has been dying for ten years.”; ”dyykkaus on intohimoni” – ”dullness”; ”dyykkaus on typerää” – ”dumbness is silly”; ”joka on dyykkausta harrastava” – ”who is into a dungeon”.

Rakkaus on vaikea laji:

Käännökset: ”dyykkari rakastaa blogiaan” – ”dude loves his blog”; ”dyykkari rakastaa Facebookia” – ”dyke loves Facebook”; ”dyykkari rakastaa instaa” – ”dude loves insta”; ”dyykkari rakastaa Twitteriä” – ”dyke loves Twitter”; ”dyykkari rakastaa itseään” – ”the jerk loves himself”.

Joskus Kääntäjä osuu jo vähän sinne päin tai heittäytyy suorastaan aforistiseksi:

Käännökset: ”dyykkarina en pelkää pöpöjä” – ”as a dude I am not afraid of butts”; ”jokainen on oman elämänsä dyykkari” – ”everyone is a dictator of their own life”; ”dyykkari, myös ilmaistelija” – ”dictator, including detector”; ”roskisdyykkari” – ”garbage truck” – ”olin roskia dyykkaamassa” – ”I was rubbing rubbish” – ”dyykkaus on hyvä tapa saada ravintoa” – ”dumpling is a great way to get nourishment”.

Dyykkausta ei aina yhdistetä yhteiskunnassa arvostettuun toimintaan:

Käännökset: ”siellä puhutaan dyykkaamisesta” – ”there is talk of drooling”; ”olin dyykkaamassa roskia” – ”I was pounding in the trash”; ”dyykkaamalla olet osa ongelman ratkaisua etkä osa ongelmaa” – ”by punching you are part of the solution to the problem and not part of the problem”; ”dyykkaamalla säästät ääntäsi” – ”muting saves your voice” – ”dyykkauksesta” – ”stuttering”.

Tekstin sävyyn vaikuttavat totta kai sellaiset yksityiskohdat kuin ison alkukirjaimen käyttö:

Käännökset: ”Hän on dyykkari. Hän dyykkaa.” – ”He’s a jerk. He mutters.”; ”hän on dyykkari. hän dyykkaa.” – ”he is a jerk. he yells.”; ”Jos dyykkaat jakamatta kuvia somessa, oletko varma, että olet dyykannut ensinkään?” – ”If you’re dumbling without sharing pictures in a sommy, are you sure you’ve dumbed down first?”; ”jos dyykkaat jakamatta kuvia somessa, oletko varma, että olet dyykannut ensinkään?” – ”if you’re dumbfucking without sharing pictures in a some, are you sure you’ve dumbed down in the first place?”; ”Jos dyykkaat somettamatta, oletko hullu?” – ”If you’re dumbfounded, aren’t you crazy?”; ”jos dyykkaat somettamatta, oletko hullu?” – ”if you dumble without planting, are you crazy?”; ”jos dyykkaat somettamatta, oletko järjissäsi?” – ”if you mumble without painting, are you sane?”.

Harvapuolisuudesta ei voi Google-kääntäjää käännösideoissa syyttää:

Käännökset: ”dyykkaus on hyvää liikuntaa” – ”dumbbell is good exercise”; ”taloyhtiödyykkarin kondomilöydöt” – ”condominium dock condom finds”; ”dyykattavaa löytyy kyllä” – ”there is something to be learned”; ”dyykkaan siis olen” – ”so I am”; ”dyykkausta harrastava Onni Tonkija” – ”dancing lucky Onni Tonkija”; ”dyykkaaja häviää käännöksessä” – ”the duster disappears at the turn”.

Sanasto

  • butt – pylly; tumppi
  • condominium dock – (määrittelemätön) kelluvataloyhtiö
  • dancing – tanssiva
  • detector – ilmaisin
  • dictator – diktaattori
  • drooling – kuolaaminen
  • dude – jäbä
  • dullness – tylsyys
  • dumb – tyhmä
  • dumb down – tyhmentää
  • dumbbell – käsipaino
  • dumbfounded – äimistynyt
  • dumbfuck – (määrittelemätön) perseillä
  • dumble – (määrittelemätön) pölhöillä
  • dumpling – taikinanyytti
  • dumbness – typeryys
  • dungeon – vankityrmä
  • duster – pölyhuiska
  • dying – tehdä kuolemaa
  • dyke – (arkikieltä, halventava) lesbo
  • garbage truck – jäteauto
  • happiness – onni
  • jerk – ääliö
  • junker – (vanhentunut) narkkari
  • learned – opittavaa
  • lucky – onnekas
  • mumble – mumista
  • muting – vaimentamalla
  • mutter – mutista
  • paint – maalata
  • plant – istuttaa
  • pounding – jyskyttämässä
  • punching – hakkaamalla
  • rubbing – hieromassa
  • rubbish – roskat
  • silly – höpsö
  • stuttering – änkyttäen
  • tonging – poimimiseen
  • tongue – kieli
  • yell – huutaa
Käännökset: ”onnen tongintaa” – ”tongue of happiness”; ”Onnen tongintaa” – ”Good luck tonging”.

Dyykkaukselle ei ole englannin kielessä kunnollista sanaa, mutta ilmeisesti etenemässä on suomalaisesta vaikutuksesta osterien poimintaan liittyvän sanan tong käyttöalan laajennus.

Kymmenen vuotta dyykkausta takana – toivottavasti myös edessä

Kaksi yleisintä minulta esitettyä kysymystä ovat: milloin aloitit dyykkaamisen ja milloin aiot sen lopettaa? Ensimmäistä kysyvät aina toimittajat ja jälkimmäistä veljeni. Otsikossa on vastaus molempiin.

Onni Tonkija virnistää edessään ruokaa, kirjoja ja vaatteita.

Löytäjän on helppo hymyillä. Kuva on vuoden 2012 karkauspäivältä, ja sen jälkeen monet näistä uudenveroisina löytyneistä vaatteista ovat olleet kovassa käytössä. Huomasin vasta viime jouluna, että karvalakissa on takana iso mutta hyvin maastoutunut olut-Karhu. Raakaa lihaa olen säilyttänyt kaikki nämä vuodet, mutta vieläkään en ole saanut sitä luettua.

Dyykkaus alkoi salakavalasti panttipullojen ja -tölkkien keräämisestä. Huomasin varmaan roskia viedessäni, että taloyhtiömme sekajätteistä löytyy pantteja. Kohta huomasin varmaan pantteja etsiessäni, että taloyhtiömme sekajätteistä löytyy ruokaa. Koska minulle ei ollut lapsena opetettu, että vanhentunut ruoka pitää heittää hukkaan, keräsin ruoan talteen kuin kadulta löytämäni pantin tai lantin.

Aloittamisen ajoittamiseen tarvitaan kiintopisteitä. Muistan monesti palanneeni kotiin ennen sivarityöpaikalle lähtemistä, kun olin löytänyt ruokaa roskiksesta. Vuosi oli 2012. Sen sijaan en muista dyykanneeni ruokaa talomme putkiremonttivuonna 2010. Dyykkaus on alkanut siis 2011 tai 2012.

Aloin käydä läpi vanhan tietokoneen kuvakansioita. Noihin aikoihin näytin kuvanneen kaiken mahdollisen, joten luulisin ensimmäisen ruokalöydönkin päässeen muistikortille. Jos siis onnistuin löytämään vanhimman ottamani dyykkiruokakuvan, voin sanoa aloittaneeni dyykkauksen tasan 10 vuotta sitten 25. maaliskuuta 2011.

Ikkunalaudalla viinirypäleitä, limetti, kaksi banaania ja porkkanoita.

Ensimmäinen dokumentoitu dyykkisaaliini. Kaikki yleisiä löytöjä tänä päivänäkin. Nykyään tulisi vähän toisenlainen kuva, kun ikkunalauta on täynnä dyykattuja kasveja, tuuletusikkunasta pilkistäisi kylmäsäilytyksessä olevaa ruokaa ja patterin, joka ei ole koskaan päällä, päällä on roskikseen menossa olevia vaatteita, joihin pyyhkiä päiväkodin lihapullia huuhdellessa rasvoittuneet kädet. Minimalismia on siis vaikea toteuttaa, jos ei käytä kauppaa ruokavarastona tai hanki laboratoriota säilyvyystutkimuksille.

Dyykkitoiminta alkoi laajeta hitaasti. Syksyltä 2013 muistan sen, että kun olin auttamassa veljeäni muutossa, nappasin opiskelija-asuntolan jätekatoksesta digitaalisen henkilövaa’an (joka on yhä käytössä). Veljeni kehotti noihin aikoihin aloittamaan blogin pitämisen, ja olihan se jo päässä muhinutkin.

Ensin oli keksittävä nimi. Koska sanaleikit ovat minulla olennainen osa ilmaisua, piti niiden tietysti olla myös osa blogin ilmiasua. Kaikki dyykkitupa-tyyppiset ideat tuntuivat kuitenkin väkinäiseltä kikkailulta.

Tyhjiössä ei yleensä synny mitään, vaan luovuus tarvitsee polttoaineekseen paljon sekalaista materiaalia. Yhden onnekkaan sattuman vuoksi aivojen sopukoista löytyi tarvittava sanapari. En ole mikään musiikkitietäjä, mutta kun olin nuori, äiti toi kotiin lääkefirman lahjuksena saadun kokoelmalevyn suomalaisia hittejä. Levyltä oli päähän syöpynyt Niko Ahvosen hyväntuulinen Onnen ongintaa -kappale. Siitä muokkasin blogille pirteän ja ilmeisen mieleenpainuvan, dyykkaukseen viittaavan nimen. Pyhäinpäivänä 2013 synnyin blogin kanssa myös minä eli Onni Tonkija.

Pöydällä lehtisalaattia, leivonnaisia, kurkkua, juustoraastetta, majoneesiputkilo ja ruisleipää.

Lokakuussa 2011 dyykkilöytöjä ei selvästikään vielä kuvattu blogia vaan itseä varten. Vaikka kohupiimapallit ovat jo itsessään hauskat, lisättäköön tähän vitsi, jonka kirjoitin Twitteriä varten joskus 2014 mutta joka ihmiskunnalle suurta menetystä aiheuttamatta jäi julkaisematta: – Sen valkosipulimajoneesin, mikä sen hieno nimi nyt onkaan, olisi voinut jättää roskiin. Parasta ennen oli viime vuonna. – Aioli? #dyykkaus

Varmaan samana syksynä aloitin dyykkikierrokset. Koska ihmisten kohtaaminen aiheuttaa dyykatessa usein molemminpuolista vaivaantuneisuutta, siirsin juoksulenkkini aamuyöhön. Etenkin kesällä tunnelma on taianomainen, kun kaupungissa on liikkeellä lähinnä jakeluautoja. Lenkit päättyivät ja dyykkaus alkoi aina saman opiskelija-asuntolan jätekatoksessa, josta vaaka oli löytynyt ja jossa olin itsekin aikoinaan asunut (siis asuinrakennusten puolella). Opiskelijat ovat sen verran vaurasta ja huikentelevaista sakkia, että asuntolat ovat ihan parhaita dyykkipaikkoja.

Jätepuristin, jonka avatusta luukusta näkyy roskapusseja.

Jätepuristin tyhjennettiin muistaakseni joka toinen viikko tiistaisin. Yleensä kurottelin roskapusseja jalat maassa mutta toisinaan kiipesin sisälle puristimeen. Jos puristin oli lähes tyhjä, saatoin ryömiä hakemaan dyykattavaa itse puristimen työmaa-alueelle, joka on kuvassa oikealla. Jos säiliö oli aivan täynnä, dyykkaus oli vaivalloista. Puristimen murjomista kasseista pystyi toisinaan kiskomaan vielä ruokaa talteen, mutta välillä piti vain tyytyä katsomaan, mitä kaikkea oli jo ehtinyt tuhoutua.

Öiset kierrokset päättyivät siihen, että ne dokumentoitiin. Ei kulunut viikkoakaan Ylen Perjantai-dokkarin kuvauksista, kun suosikkipaikkani oli lukkojen takana. Lukitseminen tuskin oli kuvausten aikaansaannosta. Lähinnä ajattelen nykyään, että kuvaukset olivat edellytys lukitsemiselle ja sain siirtyä eteenpäin.

Tammikuussa 2018 alkoi Onni Tonkijan julkinen ura. Sen jälkeen Onnen tongintaa on siirtynyt julkaisemaan yhä enemmän säläsisältöä blogin ulkopuolisille digialustoille. Sinne on tallentunut myös ensimmäinen päiväkotilöytöni kesäkuulta 2014. Jos tuolloin biojäteastia ei olisi ollut täynnä jauhelihapihvejä, en olisi välttämättä kurkistanut sinne toista kertaa. Tuskin olisin myöskään innostunut dyykkauksesta, ellei oma taloyhtiömme olisi kunnostautunut poikkeuksellisen korkeatasoisen ruokahävikin tuottajana.

Nyt kymmenvuotisjuhlavuonna päiväkodin ruokahävikin perkaaminen on ollut keskeinen osa päivittäisiä Instagram-päivityksiäni. (Näissä julkaisuissa on paljon sellaista säilyvyystietoa, jota blogissa ei vielä ole. Tuoreimpia tekstejä pääsee lukemaan rekisteröitymättäkin, kun avaa oikealla napilla tai pitkään painamalla kuvan uuteen välilehteen.)

Koska vanhan hyvän tavan mukaan teksti pitää ymmärtää ilman otsikkoakin, kerrataan vielä: Aloitin dyykkaamisen tasan kymmenen vuotta sitten. Ensimmäisen kuvan virneestä välittyvä mielihyvän tunne valtaa minut edelleen, kun teen hyviä löytöjä. Dyykkauksesta on tullut elämäntapa, identiteetti ja oikeastaan se, mitä yleensä tarkoitetaan ammatilla. Lopetan sitten, kun hymy hyytyy tai tuhlaus loppuu.

Vuosi ilman ruoka- ja juomarahaa

Viisi vuotta sitten olin keskellä ostolakkoa. Olin haastanut itseni käyttämään ruokaostoksiin puolen vuoden aikana nolla euroa. Se ei ollut erityisen haastavaa, joten nyt olen keskellä uutta ostolakkoa.

Kunnon ostolakossa on säännöt. Esimerkiksi sukkia ja alusvaatteita saa ostaa. En tosin ole ostanut niitä ainakaan seitsemään vuoteen. Kaikkea muutakin saan ostaa paitsi ruokaa ja juomaa. Vietän siis vuoden käyttämättä rahaa elintarvikkeisiin.

Suuret määrät viljatuotteita, maitotuotteita, lihatuotteita, kananmunia, valmisruokia, vihanneksia, hedelmiä, teetä ja suklaata.

Vielä ei ole tarvinnut ostolakon takia nälkää nähdä. Tämä saalis löytyi lakkovuoden ensimmäisellä dyykkikierroksella.

Puolen vuoden ostolakkoni sekä viaton #säästäminen-tunniste Twitterissä kirvoittivat ensimmäisen lehtijutun Onni Tonkijasta. (Anteeksi kolmannen persoonan käyttäminen, mutta ensimmäinen ei pitäisi paikkaansa.) Tästä jutusta lähtien olen joutunut punnitsemaan toimittajille puhuessani, kuinka suuren osan syömästäni ruoasta löydän roskiksesta. Nyt on mitta täysi.

Tähän asti olen arvioinut, että ruokavalioni on yli 90-prosenttisesti dykaaninen. Vaikka en osta ruokaa kotiin, Onneli jonkin verran ostaa. Aiemmin olen maistellut hänen hankkimiaan herkkuja ja syönyt parsakaalin varsia tai muita hänen mielestään syömäkelvottomia ruoka-aineita. Tänä vuonna siihen tulee muutos. Onneksi parsakaalin varret maittavat Onnenmyyrälle ja Mini Tonkijalle.

Olen aikaisemmin myös ostanut olutta niin kaupasta kuin kapakastakin. Olen käynyt kalibroimassa jätteisiin sopeutuneen makuaistini tasokkaissa ravintoloissa yksi tai kaksi kertaa vuodessa. Olen syönyt ja juonut muiden ihmisten tarjoamia vegaanisia elintarvikkeita. Olen jopa käynyt Prismassa ja täyttänyt muina miehinä yhteistä ostoskärryä. Tänä vuonna tähän kaikkeen tulee muutos.

Tarkennetaan ostolakon sääntöjä. Vuonna 2021 en saa ostaa elintarvikkeita, mukaan lukien juomat. En saa myöskään käyttää muiden ihmisten hankkimia elintarvikkeita, elleivät ne ole löytyneet jäteastiasta. Tätä ehtoa ei voi kiertää niin, että ruokaa laitetaan roskiin juuri minua varten, kuten minulle aina välillä ehdotetaan, jos kieltäydyn eläintuotteista. Ylipäätään lain kirjainta tärkeämpää on lakon henki.

Näihin sääntöihin olen sorvannut muutaman tarpeellisen porsaanreiän. Vaikka syönkin varmasti vuoden aikana yli 99-prosenttisesti dyykattua ruokaa, minulla on myös oikeus käyttää itse poimimiani marjoja, sieniä ja muita luonnonantimia, kuten kadulle pudonneita karkkeja. Olenhan sentään niin metsästäjä-keräilijä kuin nykyaikana vain voi olla olematta metsästäjä. Voin myös juoda vettä hanasta, koska taloyhtiössämme ei ole erillistä vesimaksua.

Lisäksi saan syödä minulle tuotuja dyykattuja tuotteita. Ostolakon päällimmäisenä ajatuksena kun ei ole rahan säästäminen tai illuusio omavaraisuudesta vaan elintarvikkeiden aiheuttaman kulutuksen painaminen nollaan. Nollaan menevät myös syömällä tuottamani suorat hiilidioksidipäästöt, sillä ainakin kotona voin valmistaa ruoan ekosähköllä.

Vuoden anti ihmiskunnalle ei ole vain siinä, että voin sanoa ostaneeni elintarvikkeita 0 eurolla tai että minua varten on valmistettu 0 kiloa ruokaa. Keskeinen osa täysfregaanista vuottani on kaksi kuukautta vanha Instagram-tilini onnentongintaa, jossa julkaisen joka päivä kuvan jostakin sinä päivänä syömästäni ruoasta. Tosin ruokailuni menee yleensä niin myöhään iltaan, että ehdin kirjoittaa vasta seuraavan päivän puolella ruokapäiväkirjaani siitä, mitä olen kulloinkin ”tänään” syönyt.

Onnentongintaa-tilin avausnäkymä Instagramissa 28.2.2021.

Onnen tongintaa on saanut Instagramissa kahdessa kuukaudessa parisataa seuraajaa enemmän kuin Facebookissa yli viidessä vuodessa. Yhtenä syynä on se, että nuoret ovat vahvasti liikkeellä Instassa.

En oksenna kaikkea syömääni julkaisuihini vaan panostan instadramaattisiin kuviin. Kerron päivityksissäni ilmaistelijan elämästä ja jaan ajatuksiani ja hiljaista säilyvyystietoa elintarvikkeista matalammalla kynnyksellä kuin täällä blogissa. Tilini täysipainoinen selailu vaatii Instagramiin kirjautumista. Jos Onnen tongintaa -jutut kiinnostavat, niin Instassa niitä löytyy tänä vuonna kuin ruokaa roskiksesta.

Vuosi 2020 oli menestys, koska kuvittelin sen sellaiseksi

Olen aiemmin listannut lukuisia esimerkkejä vetovoiman laista eli siitä, että sitä saa mitä tilaa. Epäselväksi on jäänyt, onko vetovoiman laki elämänasenne vai luonnonlaki. Suhtaudunko siis elämään lähtökohtaisesti myönteisesti ja painan mieleen vain mieluisat, vetovoiman ”lakia” tukevat tapaukset? Vai pitääkö lain ympäriltä poistaa lainausmerkit?

Vuoden 2019 antoisin lukukokemukseni oli Esther ja Jerry Hicksin Pyydä, niin saat – Miten opit käyttämään Vetovoiman lakia. Vaikka kirja on luonnontieteen näkökulmasta huuhaata, se oli niin vetovoimainen, että päätin testata sen esittelemiä menetelmiä empiirisesti.

Pyydä, niin saat väittää, että jos ihminen keskittyy täydellisesti 68 sekuntia johonkin ajatukseen, tämä ajatus alkaa ilmentyä. Uudenvuodenpäivänä 2020 aloitin päivittäiset 68-sekuntiset, joiden aikana kuvittelin seuraajamäärikseni Twitterissä, Facebookissa ja Youtubessa 500 kussakin. Lisäksi ajattelin blogin saavuttavan 500 000 näyttökertaa.

Ensimmäisenä arkipäivänä soitti Helsingin Uutisten toimittaja, joka halusi tehdä minusta jutun. Annoin vuoden aikana vielä viisi muuta haastattelua. Vuonna 2019 haastatteluja oli yksi.

Tammikuun medianäkyvyys vei blogin kävijämäärät uuteen kuukausiennätykseen. Muutenkin vuosi oli koronamaaliskuuta lukuun ottamatta nousujohteinen edellisvuoteen verrattuna. Erityisesti syksyllä tapahtuvaa näyttökertojen pudotusta ei vuonna 2020 näkynyt. Päinvastoin marraskuu oli blogissa vuoden kolmanneksi suosituin kuukausi, vaikka en edes julkaissut silloin mitään.

Joulukuun Lykkykalenteri houkutteli hienosti kävijöitä, vaikka se ei yksin menestystä selitäkään. Joulukalenteri saanee suurimmat lukijamääränsä vasta sitten, kun Google on parin viikon kuluttua nostanut uudet säilyvyysartikkelit hakutulostensa kärkeen.

Näyttökertojen poikkeuksellisuuden rajaksi olin asettanut etukäteen luvun 100 000. Se jäi niukin naukin rikkoutumatta. Silti 97 prosentin suorituskin on jo itselleni osoitus vetovoiman lain voimasta, kun aiemmin blogi on parhaimmillaan yltänyt 75 000 näyttöön.

Pylväskaavio blogin kävijämääristä vuosina 2013–2020.

Twitterissä seuraajamääräni oli vuoden alussa 158. Uusia seuraajia tuli tasaisesti pitkin vuotta, ei vähiten Roskajuoksijan päiväkirjan jatkuvan vetoavun ansiosta. Vuoden lopun lukema 293 ylittää poikkeuksellisuusrajani 35:llä. Sain siis vuodessa melkein yhtä monta seuraajaa kuin olin hankkinut edeltävien viiden Twitter-vuoteni aikana.

Toki Twitter-seuraajia saisi enemmänkin, kun osallistuisi aktiivisesti keskusteluihin eikä esiintyisi peitenimellä ja -kuvalla. Lisäksi voisi palkita seuraamisen seuraamisella, mutta olen seurannut takaisin vain itselleni mieleisiä tilejä. Enkä niitäkään valitettavasti paria käyttäjää lukuun ottamatta oikeasti seuraa, sillä keskityn enemmän sisällöntuotantoon. Unfollow for unfollow on toki käytössä aina, kun vain seuraajiani jaksan niin tarkkaan tutkia: olihan se suloista, että kun roskisfirma pudotti seuraajamääräni alemmalle sataluvulle 199:ään, niin itse pystyin pudottamaan heidät saman tien 99:ään!

Facebookissa tykkäykset tulivat ryöppyinä. Välillä sain pariinsataan julkaisukohtaiseen näyttöön tottuneena yllättyä, kun koronalihat keräsivät 3 100 tavoitettua ja puuroriisi 3 900. Vetovoiman lain kannalta jännitystä riitti joulukuulle asti. Silloin nimittäin meni rikki poikkeuksellisuusraja 315 tykkäystä. Nyt vuoden vaihtuessa tykkäyksiä oli jo 326.

Kolme tunnuslukua kasvoi siis ennennäkemättömästi viime vuonna. Vähän lyhyemmän ajan kuluessa olen oppinut tilastotieteestä sen, että useat muuttujat eivät lisää selitysvoimaa, jos ne ovat kolineaarisia. Kertovatko siis kaikki kolme mittaria samasta suosion kasvusta, joka olisi saattanut syntyä sattumalta vaikkapa jonkin lehtijutun johdosta?

Jätän nyt korrelaatiokertoimet laskematta, mutta oheista kuukausikohtaista taulukkoa silmäilemällä nähdään, että eri lukemilla on oikeastaan hämmentävän vähän ajallista yhteyttä toistensa kanssa. Kaikista hämmentävintä on tietysti vuosien 2019 ja 2020 eroavuus.

123456789101112yht.
Twitter
201902−11023−1300110
2020613794423517101021129
Facebook
20192323−11211−11216
20203910191033065616108
Youtube
201901311003314623
202076159255121650
Blogi
2019183216215220178187205187167146151188187
2020630221166239222209211202207227246399266
Kuukausittaiset uudet seuraajat Twitterissä, uudet tykkäykset Facebookissa, uudet tilaajat Youtubessa sekä blogin keskimääräinen päivittäinen näyttökertojen määrä vuosina 2019 ja 2020. Kuukausikohtaiset luvut yhteen laskemalla saadaan hieman eri lukumääriä kuin vähentämällä vuoden loppu- ja alkuhetkillä ilmoitetut lukumäärät toisistaan.

Youtubessa seuraajamääräni oli vuoden alussa vaatimattomat 41. Melkein kenellä tahansa tärisevää ja pimeää kännykkäkuvaakin lataavalla koululaisella on enemmän. Tilaajamäärä kyllä yli kaksinkertaistui 90:een, mutta poikkeuksellista tämä ei määritelmäni mukaan ollut. Toisaalta sain julkaistua vuoden aikana vain kaksi videota, ja niistäkin toisen vasta viimeisen vuorokauden jälkipuoliskolla.

Lisäksi koronavirus esti videosuunnitelmieni toteutumista. Kovin väljästi ei luultavasti mahdukaan Inarijärven jäälle se ihmisjoukko, joka viime vuonna ei elänyt 68 sekunnin unelmiaan todeksi. Ihan mahdottomiin ei kai ajatuksen voimalla pysty. Sitä paitsi on varmaan ollut suuri määrä ihmisiä, jotka ovat pelänneet – tai toivoneet – kuolemaa kylvävää kulkutautia. Kai heidänkin värähtelyillään merkitystä pitää olla.

Tämä kuulostaa tietysti vielä Kansan viisi valttia -kampanjaakin harhaisemmalta puheelta, mutta harhaisena olisin aikaisemmin pitänyt myös seuraajamäärien ajattelemalla kasvattamista. Sillä tavalla ihminen on sielullis-ruumiillinen kokonaisuus, että koronatartunnan on havaittu aiheuttaneen kaksinkertaisen määrän masennusoireita muihin potilaisiin verrattuna. Aiempi mielenterveyden häiriö taas lisäsi covid-19-diagnoosin todennäköisyyttä 65 prosenttia – vähemmän kuin ajattelu lisää Twitter-seuraajia mutta enemmän kuin ajattelu lisää Facebook-tykkäyksiä.

Mielenrauha on siis elintärkeää. THL:n Mika Salmisen syksyisen haastattelun perusteella se vaikuttaisikin olevan kasvomaskien merkittävin etu.

Mutta onhan monen mielestä 68 sekuntia päivässä omien ajatusten kanssa liikaa. Eikö omaa hyvinvointia voisi pitää yllä vaivattomasti ostamalla vaikka D-vitamiinipillereitä? Ja raskasta ajatteleminen onkin. Tein omat harjoitukseni aina yöllä väsyneenä ennen nukkumaanmenoa. Yhdessä vaiheessa jopa harjasin hampaita samalla, mikä ei varmaan ollut omiaan parantamaan vaikutusta. Välillä harjoitus unohtui, ja tein niitä sitten kaksi kappaletta seuraavana päivänä. (Jos harjaus unohtui, se jäi lopullisesti.)

Mitä saavuttaisinkaan, jos vuoden ajan unelmoisin 68 sekuntia aina heräämisen jälkeen virkeänä ja keskittyneenä? Toisella blogillani on 7 Twitter-seuraajaa, 3 Facebook-tykkäystä ja 17 500 näyttökertaa. Ja Instagramissakin on uunituore ei niin tuoreiden elintarvikkeiden tili

Joulukalenterin 24. lykky: televisiolakko

Kun olin pieni, osa television joulukalenterista jäi näkymättä televisiolakon vuoksi. Siinä olisikin suoratoistosukupolvelle ihmeteltävää kaksinkerrakseen: Ensinnäkin ohjelman näkisi vain, jos olisi vastaanottimen ääressä juuri oikeaan vuorokaudenaikaan. Toiseksi ohjelmaa ei näkisi siinäkään tapauksessa.

Olin tähän asti muistellut, että olisin nähnyt joulukalenterista ensimmäiset jaksot, minkä takia jatkokertomuksen kesken jääminen olisi tuntunut erityisen harmittavalta. Todellisuudessa lakko alkoi marraskuun viimeisenä päivänä ja päättyi illalla 21. joulukuuta.

Kuvaputkinäytön osia sekajäteastiassa.

Taloyhtiön jätepiste aamuyöllä 22.12.2013.

Omasta kriittisestä joulukalenteristani ei jäänyt yhtäkään lykkyä julkaisematta, vaikka varsin itsekriittinen joulukalenterintekijä kyseessä onkin. Julkaisuaika on tosin joka kerta ollut keskiyöllä viimeisillä hetkillä ennen päivän vaihtumista. Jälkikäteen voisi kysyä, olisiko kannattanut aloittaa yksi päivä aikaisemmin. Se tuskin kuitenkaan olisi toiminut, sillä ajanhallintani ottaa kyllä aina löysät pois kuin julkinen valta kaikesta muusta kuin alamaistensa vyötäröiltä.

Aiheet olin suunnitellut etukäteen, mutta riviäkään en ollut kirjoittanut ennen joulukuuta. Hyviä aikomuksia toki oli, mutta aikataulu kariutui viimeistään siinä vaiheessa, kun palkkatyöminä päätti syksyllä luennoida tilastotieteen yliopistokurssin, jonka aiheesta ei tiennyt etukäteen juuri mitään. Kun varastojen perkaaminenkin jäi viime tippaan, niin suunnilleen 12-tuntista työpäivää on koko joulukuu ollut.

Periaatteessa kaikki olisi voinut mennä pieleen ja Lykkykalenteri jäädä kesken, mutta jotenkin vain kaikki onnistui. Muistin esimerkiksi dyykanneeni sähkökynttilät joskus vuosia sitten, ja löytyiväthän ne viimeisestä kassista joulukoristejutun suunniteltuna julkaisupäivänä.

Jos puolenyön määräaikaa ei olisi ollut, tekisin tätä joulukalenteria varmaan vielä helmikuussakin. Loppuvaiheessa lykkäsin lykyn ensimmäisen version liikkeelle puoliltaöin. Makutestin ehdimme kuvata vasta tämän jälkeen. Joskus kahden aikaan yöllä aloin kirjoitella testituloksia.

Tällä kertaa säilyvyystutkimusten aineistot olivat normaalia suppeampia, koska useimpia jouluruokia löytyy vain lyhyen aikaa vuodesta. Tavaksi tuli kirjoittaa melko yksityiskohtaiset testitulokset, ikään kuin tutkimusartikkelin todistusaineistoksi kirjallisuuskatsauksen perään. Lykkykalenterin perimmäinen tavoite ei nimittäin ollut pelkästään kirjoittaa 24 kivaa artikkelia, vaan kerätä joulun säilyvyystietoa yhteen paikkaan tänä vuonna eikä sitten joskus niin kuin yleensä toimin.

Ehkä neljän aikaan aamuyöstä aistihavainnot oli päivitetty artikkeliin, ja sitten piti vielä keksiä tiivistelmä sekä sisäänheittolauseet Twitteriin ja Facebookiin. Ennen nukkumaanmenoa saattoi sitten jo miettiä näkökulmaa seuraavaan, saman päivän aiheeseen.

Murmelin päivään heräämisen jälkeen ohjelmassa oli yleensä tunti pari ideointia, koska hyvässä lykyssä on aina jotain ajattelematonta, siis ennen ajattelematonta. Sen jälkeen pari tuntia tiedonhakua, muutama tunti kirjoittamista, tunti materiaaliin tutustumista ja valokuvaamista sekä pari tuntia kuvankäsittelyä ja artikkelin julkaisukuntoon panemista.

Viimeiseen vaiheeseen kuuluu aina linkkien tarkistaminen ja arkistointi, joka on välttämätöntä, kun kirjoitukseni pohjautuvat vahvasti lähteisiin. (Jos klikkaat tässä blogissa vanhentuneeksi osoittautuvaa linkkiä, löydät alkuperäisen sisällön hyvin todennäköisesti osoitteesta archive.org tai osoitteesta archive.is, mikäli edellinen ei tuota tulosta. Poikkeuksena alkuvuosien artikkelit ja yksittäiset hankalat sivustot.)

Lykkykalenterin suosituin aihe on tähän mennessä ollut puuroriisi. Selvänä kakkosena tulee lukijalahja (joita on edelleen jaossa ja joita lähetän taas uudenvuoden jälkeen). Melko jaetulla kolmannella sijalla ovat kynttilät ja joulusiivous.

Itse olen tyytyväisin kinkkukirjoitukseeni. En nähnyt mitään mieltä toistaa kaikkien joskus kuulemia eläintehdasasetuksia. Joululeipään perehtyessäni löysin yksittäisen lauseen sian verestä, joka toi mieleen aiemmin lukemani Girardin ja kesällä minua pöyristyttäneen uhrausbisneksen. Aiheesta, josta minulla ei pitänyt olla mitään tuoretta sanottavaa, löytyi uusi näkökulma, joka yhdisti asioita toisiinsa.

Nyt onkin Lykkykalenterin vaietessa syytä alkaa taas pienen tauon jälkeen kerätä aineistoa assosiaatiopankkiin. Toisin sanoen lukea. Tämän blogin lukijoille on kai turha tähdentää televisiolakon etuja. Pyhien jälkeen lakko kuitenkin loppuu ja tälle sivulle ilmestyy video.

Tätä kirjoittaessa, joskaan ei luettaessa, on kuitenkin vielä jouluaatto. Aattoon kuuluvat yllätykset, joiden järjestämisen tarpeelle löysin mahdollisesti biologisen selityksen lahjapaperijutussani. Koska olen kirjoittanut joulukalenteria voimiani säästämättä, olen varmaankin myös valmistellut viimeiseen lykkyyn jonkin yllättävän — ei, tajunnan räjäyttävän – ei, ihmiskunnan uudelle henkiselle tasolle nostavan ‑ hei, taisin juuri keksiä sisäkkäiset ajatusviivat ‑ – — huipennuksen?

Olkaa hyvä, kokovartalokuva joulukalenterin sisällä seikkailleesta joulukalenterista.

Huopainen pitkulainen joulukalenteri, jossa 24 numeroitua tähteä ja jonka päädyssä joulupukki.

Hyvää joulua ja lykkyä!

Joulukalenterin 23. lykky: sinappi

Kuten eilen kirjoitin, joulukinkkua syödään tavan vuoksi. Jotta kinkun valju maku ei pääsisi vääryyksiinsä, se pitää peittää sinapilla. Jostain syystä vielä ei ole tullut muodikkaaksi helpottaa kinkun nielemistä homejuustolla, vaikka muuten homejuusto tuntuu olevan jo käytössä kaikessa joulusyömisessä pipareista Vihreisiin kuuliin.

Sinappia putkiloissa, lasipurkeissa ja muovipakkauksissa.

Sinapit vastakkain.

Jos oli glögeillä säilyvyyden AA-nelikenttä, niin sinapeilla pelikenttänä on AH. Avattu vai avaamaton? Huoneenlämmössä vai huoneenlämmön alapuolella?

Avaamattomana sinappi säilyy tietysti parasta ennen -päivään asti mutta varmasti paljon pidempäänkin. Kun sinapin valmistus siirtyi Turusta Upsalaan, joku päätti ostaa vanhan tehtaan tuutista 100 tuubia, mikä onkin sopiva luku hamstraukseen. ”Ajatelkaa millainen lahja jollekin joskus viiden vuoden päästä, suomessa tehtyä Turun sinappia !!” Nyttemmin lahjasta on tainnut maku mennä.

Samassa keskustelussa joku toinen muisteli avanneensa kymmeniä vuosia vanhan sinappipurkin. Maistui kuulemma ihan hyvälle, mitä nyt pinta oli kuivahtanut. Ja sitten jotkut kysyvät, voiko sinappia käyttää 11 päivää parasta ennen -päivän jälkeen.

Meiran tuoteryhmäpäällikön mukaan viileässä säilytetty sinappi voi säilyä parasta ennen ‑päivään asti myös avattuna. Avattuja purkkeja käsitelleessä kirjoituksessani siteeraan ruotsalaista kuluttajalehteä, jonka mukaan sinappi säilyy avattuna yli vuoden.

Etenkään putkiloon ei pääse kovin paljon ilmaa sisältöä pilaamaan. Jos lasipurkista ottaa sinappia vain päältä, sisus pysyy täysin suojassa ilmalta. Tehokkaimmin sinappiin sekoittuu happea pullossa, kun sitä ravistellaan. Myös Maustajan tuotekehittäjän mukaan (Kuluttaja 8/2017) sinappi säilyy parhaiten metallituubissa ja lasipurkissa: ”Muovipullossa happi pääsee ajan myötä läpi, joten maku voi muuttua, eikä mikrobiologinen säilyvyys ole aivan yhtä hyvä.”

Kotitekoinen sinappi säilyy Karjalaisen mukaan mukaan jääkaapissa jopa vuoden. Jos sinapin ei haluta soveltuvan liian moneen ruokavalioon, siihen käytetään kermaa ja kananmunia. Tällöin säilyvyys on kolmesta neljään kuukautta. Martat uskaltavat luvata säilyvyyttä kaksi kuukautta. Pohjat vetää tietysti Ruokavirasto, joka puhuu muutamista viikoista.

Valmistajat suosittelevat säilyttämään sinappia avaamisen jälkeen jääkaapissa. Itse en ole näin toiminut, koska minulla jääkaappi täyttyy jo niistä elintarvikkeista, jotka käsketään säilyttämään jääkaapissa. Kylmäsäilytys toki hidastaa pilaantumista, mutta jos sinappia syö usein, sen maku ei välttämättä ehdi muuttua, ennen kuin pakkaus on jo käytetty loppuun.

Yhden näkemyksen mukaan dijoninsinapit pitää säilyttää jääkaapissa mutta muut säilyvät huoneenlämmössäkin. Asiantuntijanäkemyksen mukaan ihan sama missä säilyttää ja ihan sama mitä sinappia.

Nyt on aika lopettaa teoreettinen jaarittelu ja panna suu sinappiin. Suurin osa sinapeistani oli avattu, ja ne kaikki oli säilytetty löytämisestä lähtien huoneenlämmössä.

23 sinappinäytettä valkoisella tasolla.

Eturivissä jutun mukaisessa järjestyksessä putkiloon pakatut sinapit, lopussa nimeltä mainitsemattomat väkevät. Keskirivissä järjestyksessä muoviin pakatut sinapit, viimeisenä jutussa mainitsematon kuivunut Xtra-sinappi. Takarivissä lasipurkkiin pakatut sinapit, ensimmäisinä neljä erikseen mainittua ja viimeisinä neljä mainitsematonta.

Maistelin rinnakkain kahta mietoa Turun sinappia, joista toisen parasta ennen -päivä oli ollut huhtikuussa ja toisen on oleva huhtikuussa. Päiväysvanha sinappi oli päiväystuoretta epätasaisempaa. Yle on jopa tehnyt kahden ihmisen voimin jutun sinappiputkilon ravistamisesta. Kummoista makueroa en sinappien välillä havainnut.

Myös mieto putkiloon pakattu Auran sinappi, jonka päiväys oli umpeutunut toukokuussa, oli hyvää. Viimeinen testaamani mieto tuupisinabbi oli avaamaton Yyterin sinappi. Se oli mielestäni moitteetonta kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen.

Väkevät putkilosinapit maistuivat ihan hyviltä, joten siirryin muovipulloihin. Jouluinen Sika-sinappi oli viisi vuotta ja kaksi kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen suutuntumaltaan jauhoinen ja maultaan ala-arvoinen. Kotisinappien päiväyksistä oli reilut kuusi vuotta. Perinteinen sinappi näytti ja maistui siirapilta. Väkevä sinappi näytti vauvan soseelta ruoansulatuksen jälkeen eikä maistunut väkevältä. Lidlin Grillimaisteri-sinappi maistui viisi vuotta ja kahdeksan kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen lähinnä makealta maustekastikkeelta.

Meiran pullosinapissa oli juokseva koostumus ja vähän yksiulotteinen maku kuusi vuotta ja yksi kuukausi parasta ennen ‑päivän jälkeen. Kinkun kanssa se kului oikein sujuvasti, kun molemmat peittivät toistensa yksiulotteisia makuja. Onkin turhaa hienostelua maistella sinappeja pelkiltään, kun se ei ole niiden käyttötarkoitus.

Maustajan moittimaansa muovipulloon valmistama Xtra-sinappi oli ihan syötävää vuosi ja yhdeksän kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Vaikea sanoa, olisiko se paljonkaan parempaa tuoreena.

Siirrytään lasipurkkeihin. Avaamaton Heponiemen hunajasinappi oli maittavan pehmeää, ehkä sisältämänsä kerman takia. Päiväystä purkissa ei näkynyt, mutta jotain voi kai päätellä siitä, että Heponiemi lopetti toimintansa lokakuussa 2018.

Avaamaton Maillen moutarde au Sauvignon oli minusta hyvää. Päiväyksestä oli kaksi vuotta ja neljä kuukautta. Avaamaton Maillen moutarde au vin blanc au parmesan et au basilic vaikutti lähinnä käytännön pilalta, mutta muuten pilallinen se ei ollut. Päiväys oli, kuinka ollakaan, pyyhkiytynyt ratkaisevan numeron kohdalta, mutta ainakin vuoden päiväysvanhasta sinapista oli kysymys.

Avatuilla Maillen sinapeilla oli päiväysvanhuutta kahdesta neljään vuotta. Minusta nämä etikkaiset dijon-tyyppiset sinapit säilyvät paremmin kuin suomalaiset. Voi tietysti olla, että osaan maistaa lähinnä etikan. Yksi pari vuotta vanha Maillen perusdijoni oli pilaantunut. Sen tosin arvasi jo kaukaa, sillä lasin läpi näki, että sinapista oli erottunut näyttävästi nestettä.

Testitulosten perusteella väittäisin, että sinappia voi huoletta säilyttää avattuna vuoden huoneenlämmössä. Eikä tähän tarvitse uskoa edes sinapinsiemenen vertaa.

Joulukalenterin 22. lykky: kinkku

Kinkku on yhä joulupöydän skunkki. Eettisyydeltään arveluttavien kinkkujen myynti on nimittäin pysynyt vuosia seitsemässä miljoonassa kilossa.

Emme enää voitele joululimppuja sian verellä, kuten Suomi syö ja juo -sivusto kertoo. ”Joululeivällä oli myös uhrilahjan luonne.”

Sian veri on kuitenkin edelleen läsnä joulupöydässä. Ja mikä muu kuin uhri on monen kilon joulukinkku? Täysin ylimitoitettua mässäilyä ihmisiltä, jotka tavallisesti tyytyvät ohuen ohuisiin leikkeleisiin.

Kulttuurintutkija René Girard sanoisi varmaan ajankohtaisesti, että uhri on rokote, jossa pienellä verimäärällä yritetään ehkäistä verilöyly. Mutta seitsemän miljoonaa kiloa on verilöyly. Toistuessaan uhrirituaali laimentuu tylsäksi muodollisuudeksi. Yhteisön paha ei enää siirry yhden kannettavaksi, eikä hänen kuolemansa tuota enää mitään, kuten Daniel Nylund kirjoittaa Teoblogissaan – ehdoton joulun lukusuositus tälle perinpohjaiselle artikkelille.

Jotta uhraaminen vaikuttaisi väkivaltaa hillitsevästi, yhteisön jokaisen jäsenen tulee osallistua siihen. Suomessa edelleen valtaosa valitsee kinkun juhlapyhien ykkösruoaksi. Nuorille kinkku ei ole enää niin merkityksellinen, ja viime aikoina onkin ihmetelty tilastopiikkiä alaikäisten tekemissä henkirikoksissa.

Koska uhrirituaali on tiedostamaton, on ihan turha vedota siihen, että sika on älykäs ja tunteva olento. Tätä asiaa ei yksinkertaisesti käsitellä järjen eikä edes tunteen tasolla. Aivan varmasti mayatkin ymmärsivät, että vihollinen on älykäs ja tunteva olento, ennen kuin sitoivat tämän pallon muotoiseksi ja sitten – yritetään vähän säännöstellä raakuutta näin joulun aikaan. Kaikki tautia aiheuttava paha, myös MRSA, tuhoutuu 75 asteessa.

Muoviin pakatut pikkukinkku, seitankinkku ja kinkkuviipaleet sekä pakkaamattomina luullinen kinkunpala ja kinkkuviipaleita.

Pikkukinkku oli ollut varmaan pakastimessa, ennen kuin löysin sen roskiksesta noin kuukausi sitten. Luullisen kinkkupalan säilöin pakastimeen vuoden alussa. Perinnejoulukinkun olin löytänyt jo ennen viime joulua, ja se oli ollut jääkaapissa siitä lähtien. Pakkaamattomat kinkkuviipaleet tongin päiväkodin biojäteastiasta vajaa viikko sitten. Määrä oli onneksi kohtuullisempi kuin vuosi sitten. Taustalla on ilman etikettiä joskus kesällä löytynyt seitankinkku, jota olen säilyttänyt siitä lähtien ikkunan välissä.

Sikojen onneksi kaksi kolmesta abrahamilaisesta kieltää kinkun. Toisaalta kautta historian retket pyhille maille ovat olleet verisiä.

Joskus vasta poikkeusolot saavat huomaamaan tavallisten olojen poikkeuksellisuuden. Tänä vuonna koronavirus koitui monille yksilöille siunaukseksi, kun somalialainen eläinteollisuus menetti satoja miljoonia euroja. Valtavat määrät vuohia, lampaita ja kameleita oli näet määrä kuljettaa Saudi-Arabiaan hadž-pyhiinvaellusta varten. Aiemmin koronavirus on säästänyt kameleita vuonna 2014, kun epidemia oli Mekassa varmaan ainakin kiihtymisvaiheessa. Siitä voi tietysti vähän zoonoottia tulla, kun teurastellaan 1,2 miljoonaa päätä menemään ulkoistettuna työntekijöille, joita ei kiinnosta pitää suojavarusteita.

Hävikki on valtava, kun jokaista kävijää varten pitää teurastaa vähintään yksi lammas eikä ihan kaikkea jaksa yksi ihminen syödä. Vielä ainakin 1980-luvulla lihaa poltettiin ja haudattiin, mutta nykyään aavikon keskelle luodaan pakkasasteita. Jäädytettyjä ruhoja laivataan sitten köyhille muslimeille ympäri maailmaa. Meillä Suomessahan elintarvikemyymälät ovat näyttäneet, miten ylenpalttinen tuhlailu voidaan oikeuttaa sillä, että hävikkiruokaa pyritään ohjaamaan vähävaraisille. Tosin Suomessa ruoka-avun ohittamisesta ei taida seurata sitä, että ruumiiksi (sinänsä oikein) epäiltyä haisevaa lihakasaa myydään alehintaan lähialueen ravintoloille.

Kuinka kestävää on suomalainen kesällä pakastettu liha? Pakaste säilyy tietysti parasta ennen -päivään ja sen ylikin, tuore kinkku viimeiseen käyttöpäivään asti. Pöydässä maltillinen, martallinen arvio on puolitoista tuntia, jääkaapissa viikon. Vanha kansa käyttää loppiaiseen saakka. Ylen otsikossa on kyseenalainen neuvo uuteenvuoteen ja oiva ohje uuteen vuoteen: ”Kinkun kaluaminen syytä lopetella”.

Aloitin löytämieni kinkkujen maistelun pikkukinkusta. Tämän kypsän kinkkurullan viimeisestä käyttöpäivästä oli kulunut vuosi ja kuukausi. Kinkun maku oli mahdollisesti vähän kärsinyt pinnalta, mutta ainakaan sisältä se ei jättänyt mitään toivomisen varaa.

Myös perinnejoulukinkun viimeisestä käyttöpäivästä oli kulunut vuosi ja kuukausi. Näissä ohuissa viipaleissa oli sellainen pieni pistävyys tai polttavuus, jota en oikein osaa kuvata kuin sanalla suolainen. Makuvirhe ei kuitenkaan ollut mitenkään häiritsevä, joten suojakaasuun pakattu kinkku oli säilynyt jääkaapissa huikeasti joulusta jouluun.

Sen sijaan pakastimessa vajaan vuoden verran säilyttämäni harmaasuolattu kinkku maistui kuvottavan eltaantuneelta, tosin vain pinnalta. Sisältä kinkku oli nielaisukelpoista, mutta ei sitä missään nimessä haluaisi pelkiltään syödä. Raadinkin mielestä kinkun pakastaminen seuraavaa joulua varten on mahdoton ajatus. Perinteisen hävikkikinkkukohteen hernekeiton seassa menee kuitenkin kai mikä tahansa.

Tunnuksettomalla kasviskinkulla oli ikää vähintään puoli vuotta, ja olin säilyttänyt sitä kaltoin. Siitä huolimatta se maistui vain vähän enemmän edellä kuvaamallani tavalla ”suolaiselta”. Tulos ei ole mitenkään kummallinen, sillä kasvisruoat säilyvät yleisesti liharuokia paremmin. Seitan on lisäksi hyvin tiivistä tavaraa.

Avattujen ja paistettujen kinkkujen säilyvyyttä jääkaappilämpötiloissa testasin vuoden alussa. Päiväkodin viipaloitu kinkku oli ihan syötävää vielä viikon päästä, minkä jälkeen siihen alkoi tulla epämiellyttävää hajua. Söin sitä kyllä ihan mielelläni vielä 16 päivänkin päästä. Löyhkää kinkkuun alkoi tulla muutama päivä sen jälkeen.

Paksusta joulukinkusta leikkasin syömäkelpoisen viipaleen 17. tammikuuta. Kun kinkusta 3. helmikuuta leikkasi mähjäisiä ja haisevia päätyjä pois, sisus oli ihan hyvänmakuista kuumennettuna. Viikon päästä maku oli ruokapäiväkirjani mukaan jo ”aika voimakas”. Siitä viikon päästä kinkku löyhkäsi, mutta kyllä sitä maisteli. Lopulta 3. maaliskuuta haju oli paha, mutta Onnenmyyrä oli innoissaan. Vielä söin kuitenkin sisältä kaivamani paksun, haiskahtavan viipaleen tulisen sinapin kera. Blogin eteen pitää nimittäin tehdä uhrauksia.

Joulukalenterin 21. lykky: silli ja kraavilohi

Joulukalenterin edellisessä lykyssä käsittelin epäterveellisen sokerisia elintarvikkeita, joten tällä kertaa on tasapainon haun nimissä otettava tarkastelun kohteeksi epäterveellisen suolainen jouluruoka.

Kalan suolaaminen on jäänne niiltä ajoilta, kun jään ne joutuivat hakemaan järvestä eikä jääkaapin jääpala-automaatista. Joulunvietossa ei tietysti muuta olekaan kuin jäänteitä menneisyydestä, paitsi ärsyttävät koristeet ja valot.

Kraavilohi, joka Kielitoimiston sanakirjan mukaan voidaan kirjoittaa myös graavilohi, on tuoresuolattua lohta. Suola kypsyttää kalanlihaa, joten se ei ole ihan raakaa vaan ennemminkin raakamaista kuten kalastuskin.

Graavattua lohta sekä silliä ja silakkaa pakkauksissaan.

Nyt ei ole mikään kohturuoka kyseessä, ja voi olla, että raavaat miehetkin joutuvat hautaamaan ainakin syömisaikeensa.

Kraavikala säilyy viikon tai ehkä kolmekin. Riippuu ihan jääkaapin lämpötilasta, suolan määrästä ja omista makumieltymyksistä. Säilyvyydeksi pakastimessa luvataan kahdesta kolmeen kuukautta.

Kaupan kraavilohipaketti säilyy viimeiseen käyttöpäivään asti. Jos erehtyy keskustelupalstoilla kysymään, voiko kalaa syödä viimeisen käyttöpäivän jälkeen, ensimmäinen vastaus näyttäisi olevan aina ytimekäs: ”Ei!” Mikäs siinä, itsellänikin kala on varmaan useimmin vatsaa löystyttänyt elintarvike, eikä mitenkään aina päiväysvanha tai dyykattu.

Britanniassa raakoja, kuumentamattomia kalatuotteita ei suositella yli 60-vuotiaille. Meille perusterveille listeria ei ole vaarallinen, mutta ehkä me voisimme tänä jouluna jättää kalat ostamatta, kun olemme vuoden aikana tottuneet luopumaan niin monesta muustakin meille vaarattomasta asiasta riskiryhmien suojelemiseksi.

Kuluttaja-lehti (8/2014) tutki pakattuja kraavi- ja kylmäsavulohia kahden tunnin huoneenlämmössä säilyttämisen jälkeen viimeisenä käyttöpäivänä. Vain yksi tuote oli huonolaatuinen, ja se olikin sitten lähes pilaantunut. Kolmessa tuotteessa oli vähän listeriaa.

Toinen suosittu suolattu kala jouluna on silli. Avattu sillipurkki neuvotaan käyttämään viikossa. Kahden viikon kohdalla se on kuulemma ”auttamatta vanha”. Tämä lausunto tuli ilmeisesti ”kalan asialla”, tarkemmin sanottuna päinvastoin kalanmyynnin asialla, olevan järjestön toiminnanjohtajalta.

Minulla kaksi viikkoa on ollut lähinnä säilyvyys huoneenlämmössä. Sikäli en olisi hirveän huolestunut, jos ”sillipurkki päätyy kuusen alle jo monta päivää ennen h-hetkeä”, paitsi tietysti moisen lahjan antajan mausta. Aiemmin olen kirjoittanut sillin säilyvyydestä ruotsalaiseen asiantuntemukseen vedoten, että pitkään säilytetty silli voi härskiintyä mutta sitä ei ole vaarallista syödä.

Kraavilohi on alun perin haudattua kalaa, mikä näkyy yhä skandinaviskankielisissä sanoissa. Itse olen haudannut kraavilohta jääkaappiin. On aika selvittää, oliko päiväyksen 31.12.2015 takia 9.1.2015 ilmoitettu graavisuolatun kirjolohifileen viimeisellä käyttöpäivällä 31.12.2014 takaisinveto ollenkaan tarpeen.

Kalaneuvoksen graavissa kirjolohifileessä oli päiväys mennyt noin kahdeksan kuukautta sitten. Eroa tuoreeseen oli aluksi vaikea löytää. Kala oli ehkä vähän pehmeämpää, ja lopulta se maistui hiukan polttavalta. Olin säilyttänyt pakkausta löytämisen jälkeen melko lämpimän jääkaappini alahyllyllä.

Tulos ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Olen aikaisemmin syönyt hyvillä mielin Kalaneuvoksen graavia lohifileesiivua niin ikään kahdeksan kuukautta viimeisestä käyttöpäivästä. Ihan syötävää oli myös vuoden ja neljän kuukauden ikäinen Stockmannin viipaloitu graavisuolattu kirjolohifilee. Rainbow’n graavisuolattu kirjolohifilee ei sen sijaan kestänyt hyvänä puoltakaan vuotta (eikä toisella kertaa reilua vuotta).

Nyt testaamani Hätälän valmistama Isokari-tuotemerkin limetillä maustetty graavattu lohifileesiivu haisi kymmenen kuukautta viimeisen käyttöpäivän jälkeen maustetulta ammoniakilta. Maku oli hajuakin kuvottavampi.

Hätälän tyrnin ja mustikan makuisessa graavatussa Deluxe-lohifileesiivussa oli pinnalla valkeita pilkkuja. Viimeisestä käyttöpäivästä oli lähes vuosi, ja kala maistui edelleen aika kivalta. Purutuntumaa ei tosin ollut enää sanottavasti jäljellä.

Graavilohisiivu ja pehmenneitä sillipaloja.

Tyrni-mustikkalohessa ja sipulisillissä näkyi valkoisia pilkkuja. Silli pysyi enää hädin tuskin koossa.

Keväällä kahdeksan kuukautta sitten siirsin kolme neljä vuotta päiväysvanhaa sillipurkkia jääkaapista roskikseen, kun niistä olivat kannet ruostuneet tai pullistuneet. Avasin tuolloin myös thaisillin. Se oli minusta kunnossa, mitä nyt kastikkeesta oli öljy erottunut. Nyt kun parasta ennen -päivästä oli vajaat kaksi vuotta, silli tuntui vähän pehmoiselta, mutta mitään pilaantumista ei voimakkaan kastikkeen seasta pystynyt aistimaan.

Muoviin pakatun matjessillin maku ei kolme vuotta ja kuukausi parasta ennen -päivän jälkeen ollut kehuttava, mitä se ei tosin taida olla tuoreenakaan. Ihan syötävää se kai oli.

Olen ongelmitta säilyttänyt avattuja kirkkaaseen liemeen säilöttyjä sillejä viikkoja huoneenlämmössä. Lähinnä kalan rakenne hajoaa joskus kuukausien päästä. Kun kokeilin kesästä lähtien huoneenlämpösäilytystä avaamattomalla sipulisillillä, purkki pullistui muutamassa kuukaudessa. Tällaista tuotetta ei kuulu syödä, mutta ei se olisi mieleen tullutkaan, kun purkin sisältö oli lähellä sillivelliä. Samalla lailla säilytetty yhtä päiväysvanha sinappisilakka oli nyt mennyt jauhoksi, ja kastikekin haisi eltaantuneelta.

On mahdotonta antaa yleispäteviä ohjeita kalojen päiväyksistä. Ihmisillä on niin erilaiset riskinsietokyvyt, bakteeriensietokyvyt, makuvirheensietokyvyt ja hävikinsietokyvyt. Kraavikalan viimeinen käyttöpäivä yrittää huonolla menestyksellä olla yhden koon suojavaate.

Joulukalenterin 20. lykky: joululeipä

Koska eilen aiheena olivat makeiset, tänään on luontevaa siirtyä joululeipiin. Niistä suosituin on väitetysti saaristolaisleipä. Se luokitellaan usein hämmentävästi suolaisiin leivonnaisiin, vaikka siinä on kaikkia muita raaka-aineita enemmän kuin suolaa.

Jotain voi joululeipien olennaisista ainesosista päätellä sen perusteella, että leipien reseptejä listataan sokerituotemerkin sivulla. ”Parhaaseen saaristolaisleipään” ei riitä siirapilla läträäminen eivätkä kaljamaltaat, joista 10 prosenttia on sokeria. Pitää olla vielä litra appelsiinitäysmehua.

Helsingin Sanomien testissä toiseksi tulleessa saaristolaisleivässä sokeria on vaatimattomat 21 grammaa 100 grammassa. Leipä on merkitty voimakassuolaiseksi, koska onhan siinä suolaa niinkin paljon kuin 1,2 prosenttia.

Tähän väliin tietokilpailukysymys. Kuinka paljon sokeria on sokerilla makeutetussa Hartwallin Jouluomena-Jaffassa? Vastaus: 9,7 prosenttia, hieman vähemmän kuin keskimääräisessä appelsiinitäysmehussa.

Liiallinen sokerinsaanti kuormittaa haimaa, mutta tasapainottavana tekijänä on huomattava se, että jouluna liiallinen proteiinin saanti kuormittaa munuaisia ja liiallinen alkoholin saanti maksaa.

Linkosuon Oiva-perunalimppu ja Eesti Pagarin Must-vormileib.

Kesästä jouluun ja joulusta jouluun homeettoman näköisinä säilyneet limput.

Sokerointi ilmeisesti parantaa leivän säilyvyyttä. Olen saanut vuoden aikana käsiini liudan avaamattomia limppuja, joten olen voinut tehdä pienimuotoisia säilyvyystestejä.

Yksi saaristolaisleipä kesti avaamattomana kuukauden parasta ennen -päivästä, ennen kuin siihen ilmaantui hometta. Toinen saaristolaisleipä kesti kuukauden ja viikon. Pääsiäislimppu säilyi reilun kuukauden, piimälimppu kolme viikkoa. Kolme herkkulimppua kestivät alkukesästä pari kolme viikkoa.

Yksi joululimppu kesti vain pari viikkoa, mutta pussissa olikin pieni viilto. Leivänsäilyttäjällä onkin dilemma: Jos leivän sulkee muovipussiin, se homehtuu jossain vaiheessa. Jos taas muovipussia pitää reilusti auki tai leipää säilyttää paperipussissa, leipä ei homehdu mutta se kuivuu.

Löysin uudenvuoden jälkeen avaamattoman pussin viipaloitua virolaista Must-limppua, jonka parasta ennen -päivä oli ollut 27. joulukuuta. Tutkin leipää pussin ulkopuolelta käsin kuukaudesta toiseen enkä havainnut mitään muutosta. Syksyllä jouduin siirtämään pussin tuolilta toiseen säilytyspaikkaan, jotta Mini Tonkija ei vain pääsisi siihen käsiksi. Allikoksi muodostui se, että uudessa paikassa pussiin ilmeisesti möngersi jokin ötökkä, koska marraskuussa leipäpussin sisällä näkyi tummaa purua. Samoin kävi vähän myöhemmin perunalimpulle, joka oli muuten selvinnyt hyväkuntoisena parasta ennen -päivästään 10. kesäkuuta asti.

Helsingin Uutisten ruispalaleipään tuli hometta vasta vajaan viiden kuukauden jälkeen. Omat limppuni kestivät pidempään, eikä niihinkään ollut käytetty säilöntäaineita. Ei tällainen säilyvyys tietenkään ole leivälle mikään must, kun pakastinkin on keksitty.

Kun nyt avasin leipäpussit, molemmat limput maistuivat selvästi pilaantuneilta, jopa hieman polttavilta. Bongasin yhden kovakuoriaisen ja jonkinlaisia juuri silmällä erottuvia munia, joissa näkyi vähän liikettäkin. Paha maku tuskin oli kuitenkaan hyönteisten aikaansaannosta. Leivässä oli varmaan sittenkin ollut hometta, kuten valmistaja epäili Helsingin Uutisten jutussa. Jos siis haluaa monta kuukautta huoneenlämmössä kestävää leipää, kannattaa satsata ennemmin näkkileipään.

Joulukalenterin 19. lykky: suklaat ja marmeladit

Introverttien maailmanjärjestö julkaisi äskettäin kannanoton, jonka mukaan on suuri helpotus, että koronaviruksen vuoksi joulunajan kyläilyt jäävät tänä vuonna väliin. Tai olisi voinut julkaista, ellei tuollainen järjestö olisi looginen mahdottomuus.

Tavallisena jouluna pitäisi kylään mennessä olla mukana tuliainen. Alkuaan tuliainen on ollut vastalahja talon vieraanvaraisuudesta. Nykyään, kun kahvipöydän maustekakku, mikrossa pehmitetyt joulutortut sekä sokeripalat ainoana vegaanisena antimena eivät enää edusta käsitystä hyvästä elämästä, on luonnollista ojentaa isäntäväelle vastarangaistus, konvehtirasia.

Vaatii melkoista pokkaa tai välinpitämättömyyttä antaa lahjaksi tuote, joka on niin vihattu, että sen eettiseen hävittämiseen annetaan neuvoja lehtijutuissa. Enpä ole ikinä nähnyt kirjoituksia siitä, mitä pitäisi tehdä joulun inhokkikukille tai ikävimmille hieromasauvalahjoille. Se, mitä olen nähnyt, on pitkin vuotta epäeettisesti hävitetyt joulusuklaat.

Suklaalevyjä, -rasioita ja -patukoita.

Suunnilleen kaikki tänä vuonna tonkimani päiväysvanhat avaamattomat suklaat. Tämän lisäksi olen löytänyt muovikassillisen verran avattuja suklaita ja avaamattomia muita makeisia. Parasta ennen -päiväänsä vasta lähestyviä suklaita olen löytänyt myös suurin piirtein kassillisen, mutta se on jo toinen tarina.

Jotkut väittävät, että huonokin suklaa on sentään suklaata. Toki ihmisiä on moneen lähtöön, mutta kyllä ainakin minut huono seksi saa lähinnä pahalle tuulelle, tarkoitan suklaa. Mistä tietää, onko päiväyksen ylittänyt suklaa vielä hyvää?

Kirjoitin lähes tasan viisi vuotta sitten artikkelin, joka ei ole vanhentunut päivääkään. Olen edelleen sitä mieltä, että maitosuklaalla on kaikista elintarvikkeista täsmällisin parasta ennen -päivä. (Piparit, joista keräämäni aineisto on tosin niukka, saattaa tulla pahana kakkosena.)

Tumma suklaa säilyy vuosia, mutta maitosuklaata on päiväyksen umpeuduttua uskaltauduttava maistamaan. Ja kun yritetään elää tällä maapallolla ihmisiksi kunnollisesti, oleellista ei ole se, onko vanha suklaa vielä yhtä hyvää kuin uusi, vaan se, onko suklaa riittävän hyvää syötäväksi.

Arvioin löytämieni suklaiden säilyvyyttä samalla viisiportaisella asteikolla kuin glögijutussa: viisi tähteä tarkoittaa moitteetonta makua ja yksi tähti kelvotonta. Parasta ennen -päivän ylittymisestä kulunut aika on merkitty sulkeisiin.

Viiden tähden suklaat (*****): Sir Charles -appelsiini-suklaamarmeladi (7 kk) oli raikkaan makuinen, mikä oli odotettavaa, kun suklaata oli vain 15 prosenttia ja sekin tummaa.

Neljän tähden suklaat (****): Duc d’O -valkosuklaa-mansikkatryffelit (1 v 2 kk) olivat ymmärtääkseni lähestulkoon kunnossa, ehkä moninkertaisen muovituksen ansiosta. Kinderin Bueno-keksisuklaa (1 v 7 kk) oli moneen muoviin pakattu ja lähes viiden tähden arvoinen. Kultasuklaan Piparisuklaa (2 kk) oli kai suunnilleen samanlaista kuin tuorekin.

Kolmen tähden suklaat (***): Fazerin appelsiini-tummasuklaalevy (9 kk) oli harmaantunut ja mahdollisesti vähän eltaantunut, joten se olisi voinut saada kaksikin tähteä.

Kahden tähden suklaat (**): Fazerin Joulusuklaa (1 v 6 kk) oli harmaantunut ja vähän eltaantunut. Lidlin Vanessa-konvehdit (11 kk) olivat harmaantuneet ja osittain kovettuneet, mutta suklaat olivat syötäviä, joskaan eivät suomalaiseen makuun sopivia. Pandan liköörikonvehdeissa (1 v 2 kk) oli likööriä jäljellä enää vähemmistössä suklaista, mutta ehjät konvehdit maistuivat ihan asiallisilta. Vivanin tumma suklaa (1 v 11 kk) oli kärsinyt väriltään, eikä makukaan ollut erityisen houkutteleva.

Yhden tähden suklaat (*): Brunbergin tryffelit (1 v 4 kk) maistuivat päältä hyviltä, mutta sisältä karmaisevilta. Fazerin appelsiinisuklaa (2 v 5 kk) oli ihan harmaata, mutta maultaan se oli lähellä kahta tähteä. Fazerin Geisha (2 v 10 kk) oli pilalle eltaantunut. Fazerin hasselpähkinäsuklaan (1 v 4 kk) pähkinät olivat toivottoman eltaantuneet. Fazerin Kismet (2 v 3 kk) oli syömäkelvoton. Fazerin mandariini-inkiväärikonvehdit (1 v 5 kk) olivat pilalla. Fazerin Present-konvehdit (1 v 5 kk) olivat kovahkoja ja eltaantunehkoja. Fazerin Pätkis-konvehdit (2 v 6 kk) olivat kovia ja eltaantuneita. Fazerin sininen (1 v 5 kk) oli lähellä kahden tähden saamista. Toinen Fazerin sininen (2 v 3 kk) oli syvän harmaantunut ja pilaantunut, samoin kolmas (2 v 11 kk). Fazerin valko-maitosuklaalevy (1 v 2 kk) oli eltaantunut, mutta valkosuklaasuursyömäri saattaisi antaa kaksi tähteä. Lidlin kirsikkaliköörikonvehdit (1 v 3 kk) olivat täysin kuivuneet, eikä suklaan maku ollut kaksinen. Pandan suklaarusinoita (1 v 6 kk) ei ollut pelkkä kartonkipakkaus ötököiltä suojannut, joten tuote oli sikälikin pilalla. Vivanin tumma maitosuklaa (2 v 4 kk) oli eltaantunutta.

Avattu paketti Vihreitä kuulia, kaksi avaamatonta Finlandia-marmeladipakkausta sekä yksi avaamaton Fazerin salmiakkilakritsipakkaus.

Testiin löytyneet jouluiset marmeladit sekä priimiumlaku.

Kun toissa karkauspäivänä söin pelkästään karkkeja, huomasin, että hedelmä- ja salmiakkimakeiset säilyvät ainakin pari vuotta hyvänmakuisina. Lähinnä ne voivat kuivua. Tällä kertaa tarkastelun kohteena olivat joulun perinteiset marmeladit.

Vihreät kuulat olivat avatussa pakkauksessa 2 vuotta ja 8 kuukautta parasta ennen -päivästä jo hyvin jähmeitä. Maku oli täysin tuoreen veroinen. Avaamattoman Finlandia-marmeladipakkauksen sisältö oli edellistä pehmoisempaa 1 vuosi ja 7 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Maussa ei taaskaan ollut mitään vikaa. Pieni Finlandia-marmeladipakkaus niin ikään 1 vuosi ja 7 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen oli samassa kunnossa kuin vihreäkuulallinen ikätoverinsa.

Marmeladien verrokkina oli avaamaton Fazerin pehmeä salmiakkilakritsi 3 vuotta ja 5 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Se oli ihan maistuvaa mutta ei enää yhtään pehmeää.

Suklaatesti ei olisi ollut niin tylsä, jos parasta ennen -päivistä olisi ollut vain joitakin kuukausia. Vuoden ylitys on maitosuklaalle melkein aina liikaa, ellei sitä ole varastoitu jääkaappilämpötiloissa. Johtopäätös dyykkauslöydöistäni on selvä: Syökää suklaat ajoissa älkääkä antako niitä lahjaksi. Marmeladeilla ei ole niin väliä, jos purukalusto on kunnossa.