Ihmisten lyhytnäköisyydelle vetää vertoja vain heidän taipumuksensa suosia omaa heimoaan. Siksi käynnissä olevat Pariisin ilmastoneuvottelut eivät pysty estämään maapallon lämpenemistä yli arvaamattomana pidetyn kahden asteen rajan.
Ennen ilmastokokousta valtiot saivat antaa päästölupauksia omantuntonsa mukaan. Kiinan ja Intian lupaukset eivät eroa nykykehityksestä mitenkään, ja niidenkin täyttäminen on täysin vapaaehtoista. Siten ainoa toivo on kansalaisissa. Ihmisten tärkeinä pitämien asioiden listalla ilmastonmuutos on maailmanlaajuisesti sijalla 16. Listalla on 16 asiaa.
Radio Suomen Ajantasa kysyi kuuntelijoilta, mihin he ovat valmiita ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Ensimmäinen soittaja, Hannu Lohjalta, kertoi hakeneensa juuri uuden, vähäpäästöisen auton. Samanlainen oli tosin ollut edellinenkin. ”Tuli ihan turhan päiten vaihdettua, mutta jotain tulee aina tehtyä hölmöäkin”, Hannu totesi. Ajantasan asiantuntijavieras oli onnistunut pudottamaan hiilidioksidipäästönsä maalämmöllä, ledivaloilla ja ekosähköllä keskivertosuomalaisen päästöjen tasolle. Vielä kun saisi perämoottoriin biopolttoainetta, hän haikaili.
Kukaan ei tunnu olevan valmis luopumaan yhtään mistään ilmaston hyväksi. Vielä vuonna 2008 Helsingin Sanomissa tuskailtiin juuston hiilijalanjälkeä ja Suomen ympäristökeskuksen professori Jyri Seppälä ohjeisti lyhentämään suihkuaikoja. Viime kuussa sama lehti ja sama professori eivät kaihtaneet enää edes suihkukoneita: ”Jos haluaa elää ilmastoystävällisesti, ei tarvitse lopettaa esimerkiksi lentämistä, vaan voi elää järkevästi ja mukavasti.”
Ympäristöystävällisyyden tilalle on näköjään saatu yhtä vähämerkityksinen ilmastoystävällisyys, ja kestävän kehityksen korvaa kai sitten ilmastokestävä tulevaisuus. Hyvästi hiililaskurit, tervetuloa hiililaiskurit.
Jutussaan, joka oli paperilehden pääuutinen, Helsingin Sanomat ihastelee Kohti hiilineutraalia kuntaa -hanketta. Hinku-intiaanit ovat esimerkiksi Laitilassa valtuustosalin lamput vaihtamalla säästäneet vuodessa 4 000 ”kilotonnia” hiilidioksidiekvivalentteja ja 1,6 tonnia euroja. Lehti näkee siis maininnan arvoiseksi ilmastoteoksi sen, että kunta on siirtynyt yhdessä tilassaan ledeihin, kun hehkulamppuja ei enää myydä.
Loppu vai puolesta? Valtamedian kahdentoista asteen näkökulma ei anna tilaa liian huolestuttaville äänenpainoille.
Jussi Laitinen selittää kirjassaan Valomerkki – Energiapula ja makean elämän loppu (Atena, 2012), miksi päästöjä ei saada kuriin pienillä valinnoilla. Ensinnäkin isoista ongelmista ei selvitä pienillä ratkaisuilla. Esimerkiksi sadan paperilaskun vaihtaminen verkkolaskuihin pienentää suomalaisen vuosittaisia päästöjä 0,04 prosenttia. Suunnilleen sama vaikutus on kolmella muovikassilla viikossa.
Lisäksi iso osa päästövähennyksistä sulaa rebound-ilmiössä, kun säästöjä ohjataan uuteen kulutukseen. Vähäpäästöisellä autolla voi kulkea entistä enemmän, kun ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Maalämmöllä säästyneet rahat voi tuhlata etelänmatkaan. Valtuustosalin uusien lamppujen valossa kelpaa katsella vaikka valtuutettujen tuliteriä taulutietokoneita, joihin vapautui sopiva kolo budjetista. Takapotkuilmiö vie karkean arvion mukaan keskimäärin jopa puolet päästösäästöistä.
Ilmastonmuutokseen suhtautuminen on eräänlaista surutyötä, kuten Valomerkkikin kertoo. Professori Jouko Lönnqvist esittelee Potilaan lääkärilehdessä surun neljä vaihetta. Ensimmäinen on sokkivaihe. Menetys tuntuu aluksi epätodelliselta. ”Todella vaikeissa menetyksissä moni joutuu alussa kieltämään ainakin osia asiasta.”
Ilmastokriisin sokkivaiheessa Epämiellyttävä totuus keräsi Oscareita, mutta olemme jo siirtyneet miellyttävien totuuksien reaktiovaiheeseen. Siinä menetys ymmärretään todeksi ja tilanne yritetään ottaa hallintaan. ”Tapahtunutta saatetaan jäädä jauhamaan lähestymättä sitä kuitenkaan aidosti – –.”
YK:n ilmastokokouksen pääsihteeri Christiana Figueres antoi hiljattain haastattelun Helsingin Sanomille: ”Ilmastonmuutos ei ole pelkkä tuomiopäivän tarina, vaan siihen liittyy paljon jännittäviä mahdollisuuksia.” Figueresin mielestä nyt pitäisi kertoa myös ilmastonmuutokseen liittyviä positiivisia tarinoita.
Tällä hetkellä meille tarinoidaan ilmastokriisistä kuin hallintarekisteristä, tai sitten päättäjien päissä 10 prosentin päästövähennys todella vaihtuu 90 prosentiksi. Ilmastonmuutospaneeli IPCC muokkasi raporttinsa arviota kahden asteen tavoitteen saavuttamisesta optimistisemmaksi muun muassa EU:n painostuksesta. Kevin Anderson kirjoittaa Nature Geosciencen joulukuun numerossa IPCC:n 400 tulevaisuuskuvasta, joissa kahden asteen alla pysytellään 50 prosentin todennäköisyydellä. Niistä 344:ssä edellytetään hiilidioksidin poistoa ilmakehästä (vaikka tekniikkaa ei ole olemassa) ja 56:ssa päästöhuippu ajoitetaan vuoteen 2010 (mikä ei pidä paikkaansa). Positiiviset tarinat vaativat siis negatiivisia päästöjä – tai aikakoneen.
Päästää valtamedia välillä vastaanhangoittelijoitakin ääneen: Bjørn Lomborg arvioi Helsingin Sanomissa, että Pariisin kokous tuottaa todennäköisesti vain vähän hyötyä maapallolle, sillä huippuekonomistien ja nobelistien mukaan järkevintä olisi sijoittaa vihreän teknologian kehittämiseen. Ikään kuin meillä olisi edelleen kymmeniä vuosia aikaa odottaa tuloksia ja käyttöönottoa.
Saman kirjoituksen nettikeskustelussa kaiken kieltämisen rinnalle on haettu tietysti myös pahan alkujuureksi hoettu liikakansoitus. Se onkin varmaan ainoa ympäristöongelma, josta keski-iän ylittäneet valkoiset miehet voivat pestä kätensä, kuten George Monbiot huomauttaa eläinväestönkasvun pienentämiseen kannustavassa kolumnissaan.
Jussi Laitisen kylmäävän mutta kiihkottoman analyysin mukaan meidän on pakko torjua yhtä aikaa sekä ilmastonmuutos että talouskasvu. Uusiutuviin energianlähteisiin siirtyminen on yksinkertaisesti liian kallista, jotta kasvusta kannattaa haaveilla. Oras Tynkkynen sen sijaan kannattaa Pienessä maailmanpelastusoppaassaan (Into, 2013) kummallista varovaisuusperiaatetta. Hänen mukaansa emme tiedä, voiko talous kasvaa ympäristöä säästäen, mutta talouskasvua ei saa pysäyttää varmuuden vuoksi.
Ihmiskunta luopuu todennäköisesti mieluummin miellyttävästä ilmastosta kuin elämänlaatua muutenkin heikentävästä talouskasvusta. Käsittelyvaiheessa pohditaan sitten, mitä on tullut menetettyä. ”Ikävän ja kaipauksen lisäksi tunteisiin voi sekoittua vihaa, pelkoa ja katkeruutta.” Kun ilmastokriisiä ei voi kieltää enää arkikokemuksenkaan tasolla, viholliskuvat kärjistyvät: vaikka länsimaissa jokainen on vastuussa, ympäristötuhosta tulee äkkiä Kiinan vika, eliitin syy tai suurten ikäluokkien luomus. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun ihmiset lähtevät syytellen sotaan.
Sopeutumisvaiheessa ihminen myöntää tosiasiat ja ymmärtää, mistä luopuu. ”Suru auttaa hyväksymään menetyksen ja tekee tilaa uusille asioille elämässä.” Ennen ilmastokatastrofin toteutumista pystyisimme ehkä vaikuttamaan siihen, mistä luovumme ja mitä otamme tilalle. Jos emme nyt tee tarpeeksi, huomaamme jossain vaiheessa menettäneemme kaiken, mitä pidimme arvokkaana. Tilalle saamme keljun uuden maailman.
Onnen tongintaa 
Minusta tuo on tosi hyvä huomio, että kun vapaaehtoisesti luopuu jostain jo ennen ympäristökatastrofia, se ei tunnu niin pahalta kuin että väkisin riistetään kaikki pois, koska kriisin takia on pakko. Oikeastaan minusta ei tunnu lainkaan siltä, että menettäisin tai jäisin paitsi jostain, kun elän vaatimatonta elämää. On lohdullista tietää, että tarvittaessa pärjää vähälläkin eikä maallinen omaisuus ole onnen ja arvon mitta.
Totta. Jos joutuu luopumaan pakon sanelemana, surutyö on monta kertaa suurempi kuin vapaaehtoisessa luopumisessa. Ihmiset ovat valmiita tuhlaamaan huomattavasti energiaa vaikkapa työtaisteluiden, koulutusleikkausten tai pakolaisvyöryn vuoksi, koska he pelkäävät luopua saavutetuista eduista.
Elintasomme jatkaa lähivuosina ja -vuosikymmeninä vääjäämättä laskuaan, toivottavasti mahdollisimman tasaisesti. Etenkin kriisin koittaessa kaltaisesi vaatimattoman elämän hyväksynyt ihminen on yltäkylläisyyttä ikävöivää lähimmäistään paljon toimintakykyisempi ja ennen kaikkea onnellisempi.
Toisaalta olen työtaistelijoiden puolella (ja itsekin erinäisiin mielenosoituksiin osallistunut), koska työtaisteluissa on kyse siitä, että eliitti ja omistajat vaativat, että työntekijät luopuvat omastaan samalla kun eivät itse ole valmiita luopumaan mistään vaan haluavat vain lisää, ja työntekijät kokevat tämän ihan oikeutetusti vääräksi. Henkisen hyvinvoinnin, terveydenhuollon ja koulutuksen tasoa en lähtisi laskemaan vaan vapauttaisin resurssit nimenomaan materiaalisesta yltäkylläisyydestä.
Olen sikäli samaa mieltä, että Sipilän hallitus aloitti purkutalkoot ihan vääristä kohteista, kun esimerkiksi ympäristölle haitallisista tuista ja verohelpotuksista olisi voinut säästää neljä miljardia euroa vuodessa. Toisaalta myös ”yltäkylläisyydestä” leikkaaminen supistaa taloutta. Se on luonnon kannalta hyvä asia mutta heikentää mahdollisuuksia rahoittaa hyvinvointia edistäviä palveluita.
Hallituksen vaihtuminen tuskin muuttaisi tilannetta paljonkaan, koska mikään hallitus ei voi leikata pelkästään vahvoilta, johtui vahvuus sitten varallisuudesta tai joukkovoimasta. Ay-liikkeen joukkovoima on hyödyttänyt yhteiskuntaa silloin, kun jaettavaa on tullut koko ajan lisää. Nyt alkaneella niukkuuden aikakaudella taistelut pitää valita huolella. On melkoisen turhanpäiväistä kiinnittää huomio kuolevaan postialaan, kun maapallolta uhkaa loppua elinkelpoinen pinta-ala.
Pääomapiirien kasvavaan kohtuuttomuuteen vaikuttaa varmasti sekin, että tuottoa on entistä vaikeampi saada, kun energiaa ja mineraaleja ei irtoa maaperästä enää yhtä helposti kuin ennen. Olisi moraalisesti hyvä, jos tuloerot pienenisivät, mutta ei niiden päivittely lisää pöyristelijän onnellisuutta. Niinkin voi ajatella, että huimat varallisuuserot perustuvat pohjimmiltaan biologiseen tarpeeseen säädellä lajin kantaa hierarkialla, kun väkivalta ei ole vaihtoehto.