Zero waste on roskaa

Otso Sillanaukee, Suomen johtava zero waste -asiantuntija, katsoi kotimaahan palattuaan eteisensä lattiaa. ”Veri valahti kasvoilta ja jäin hetkeksi vain tuijottamaan alaspäin.”

Mikä häntä odotti? Karhukirje? Homekasvusto? Ruumis? Ei mikään näistä. Posti oli tuonut Sillanaukeen tilaaman Nature-lehden muoviin pakattuna. Sillanaukee sisuuntui, lähetti palautetta ja sai kohta lehtensä paperikuoressa. Sitä hän ei jäänyt pohtimaan, kuinka monta ohutta muovikäärettä voidaan valmistaa yhteen kirjekuoreen kulutetuilla luonnonvaroilla. Mutta zero wastessa ei olekaan tärkeintä tehdä hyvää vaan sitä, mikä tuntuu hyvältä.

Otso Sillanaukeen kirjaa Zero waste – jäähyväiset jätteille (S & S, 2018) on kääritty muoviin huomattavia määriä, sillä teoksesta tuli kirjastojen varausjonojen suosikki. Itse kirja on painettu veikeälle, kerrankin kierrätetyn näköiselle kierrätyspaperille sekä aaltopahvista tutulle neitseelliselle kraftlainerille. Kanteen ei ole päässyt zero wasten ilmeisesti tekstiilialalta napattu näppärä suomennos nollahukka.

Ikkunan välissä sanomalehtiä, tyhjiä elintarvikepakkauksia ja Zero waste -kirja, jonka otsikosta erottuvat sanat ”ero” ja ”aste”.

Zero wasten eli nollahukan ja negative wasten eli minus lupuksen välillä on enemmän kuin aste-ero. Keräsin viikon aikana tarpeettomiksi käyneet asiat lasin sisälle, kuten zero waste -piireissä on tapana. Sanomalehdet oli tilattu, kirja oli varattu ja fariinisokeripussi oli vuosia sitten ostettu. Kaikki muu oli jo kertaalleen käynyt jäteastiassa. Biojätteet pussitin kuvan takia; yleensä kippaan ne jonkun toisen vajaaseen pussiin.

Olisin varmasti ollut innoissani tästä kirjasta Sillanaukeen ikäisenä. Silloin toin kaupasta jauhelihaa mutta vein rasiat vanhemmilleni poltettavaksi. Ostin neljän kilon metallisen käsipainon, mutta käytin niittejä uudestaan (Sillanaukee suosii paperiliittimiä niittien ”kertakäyttöisyyden” takia). Kun lehdissä alettiin vähitellen puhua piilovirroista, tajusin keskittyneeni liiaksi omille silmilleni näkyvään.

Virtoihin viittaa Sillanaukeekin: ”Jokaisen panoksella on merkitystä, pienistä puroista syntyvät suurimmatkin virrat.” Tämän nollahukkalaisten keskeisen opinkappaleen huomasin vääräksi jo pienenä, kun kaavoitin saappaankannallani verkostoja kevään sulamisvesille. Kun ilma lämpeni, purot eivät kasvaneet virroiksi vaan ne kuivuivat. Jos pienillä teoilla olisi suuri vaikutus, niitä ei sanottaisi pieniksi.

Zero waste eli nollahukka tarkoittaa pyrkimistä siihen, että omassa taloudessa syntyisi mahdollisimman vähän jätettä. Tästä periaatteesta voidaan joustaa, jos muovijätteen sijasta kotona voidaan tuottaa puu-, pahvi-, paperi-, lasi- tai metallijätettä. Ideologiaan kuuluu myös välttää etikkahappoa ja ruokasoodaa eli natriumvetykarbonaattia hienostuneempia kemikaaleja. Lisäksi tärkeää tuntuu olevan minimalismi eli tavarapaljouden rajoittaminen. Tämä kuvaus on omani, koska Sillanaukeen kirja ei suoraan määrittele nollahukkaa, ei edes luvussa nimeltä ”Mitä on nollahukka?”.

Kyseisessä luvussa kyllä lukee: ”Minun tavoitteeni on elämälläni aiheuttamani kaatopaikkajätteen minimoiminen.” Se ei ole kummoinen tavoite, koska nyky-Suomessa kaatopaikkajätteen tuottaminen ei ole ihan yksinkertaista. Helpoiten se kai onnistuu jättämällä lasin kierrättämättä. Eikö Sillanaukee tiedä, että sekajäte menee Suomessa poltettavaksi, vai käyttääkö hän paheellisemmalta kuulostavaa kaatopaikkajäte-sanaa tahallaan? Kirjan lukuisat muut virheet lienevätkin sitten tuottamuksellisia.

”Me suomalaiset tuotamme noin 2,6 miljoonaa tonnia jätettä vuosittain. Tuotamme enemmän jätettä kuin kasvihuonekaasuja, mutta kannattaa muistaa, että jätehuolto tuottaa niitä myös.” Sillanaukee käyttää jostain syystä vuoden 2014 lukua, vaikka uudempiakin tilastoja olisi ollut. Joka tapauksessa suomalaisten kasvihuonekaasupäästöt olivat tuolloin 63 miljoonaa tonnia. (Jätehuollon hiilidioksidipäästöt olivat 2,2 miljoonaa tonnia, ja luku on pienentynyt vuosi vuodelta.)

”Kokonsa takia lentokoneet kuluttavat enemmän polttoainetta muihin liikennevälineisiin verrattuna, ja suurin osa polttoaineesta tarvitaan nousun ja laskun aikana.” Boeing 747 kuluttaa 5 gallonaa maililla, Silja Serenade 160 kilogrammaa merimaililla. Henkeä kohti laskettuna täysi 747 tarvitsee tietyllä matkalla vähemmän polttoainetta kuin kuljettajaa kuljettava henkilöauto.

”Maalämpö on uusiutuva ja käytännössä ilmainen energianlähde, joka tekee kodista omavaraisemman kulutetun energian suhteen.” Nyt saa lukija itse päättää, uskoako painettua sanaa vai päivystävää Suomi24-kommentaattoria: ”tyhjäkäynti on maalämmöllä sitä että konepyörii ja liikuttaa nesteitä ja käy ihan ilman rasitusta, sittenkun rasittuu eli lämpöä tarvitaan niin rupee pumput rasittumaan ja sähköä palaa…ottakaahan pojjaat selvää asiosta älkääkä kirjoittako mitä ette tiedä. luuletteko että maalämpö ilaseksi pyörii? voi voi….”

”Kaikki muovin keksimisen jälkeen tuotettu muovi on edelleen olemassa maapallolla, jossain muodossa.” Näinhän sen Greenpeace otsikoi, mutta on 91 prosenttiakin järkyttävän iso osuus.

”Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL on kieltänyt Suomessa BPA:n käytön tuttipulloissa ja niiden tuttiosissa.” THL on sosiaali- ja terveysministeriön alainen asiantuntijalaitos; päätös kieltämisestä tehtiin EU-tasolla.

”Biomuoviin lisättyjen ainesosien vuoksi se on myös laadultaan huonompaa eikä kestä rasitusta tai esimerkiksi vettä samalla tavalla kuin tavallinen muovi, vaan alkaa ennakoimattomasti hajota ja vapauttaa partikkeleita kosketuksissa olevaan tuotteeseen.” Biomuovi on yläkäsite, johon kuuluu biohajoavien muovien lisäksi perinteisten muovien kaltaiset biopohjaiset muovit.

”Monet take-away-astiat eivät ole kierrätettäviä, vaikka niin saattaisi luulla. Pahviset kahvimukit vuorataan edelleen muovipohjaisella pinnoitteella, etteivät ne vuotaisi.” Ovatko kirjan esikuvat niin vahvasti Yhdysvalloissa, että edes kierrätyksen alkeita ei osata lukijalle selostaa? Suomen kartonkikierrätyksessä muovi on osattu erottaa jo vuosikymmeniä. Kirja ei vastaa Iltalehden toimittajan ymmärrettävään odotukseen: ”– – koska kyseessä on suomalainen opus, sen vinkit ovat taatusti meille soveltuvia.”

”Pahvi- ja paperijätteen voi käyttää kotona esimerkiksi lasten kanssa askarteluun tai takan sytyttämiseen.” Askartelu on kannatettavaa uudelleenkäyttöä. Seuraavaksi jätehierarkiassa tulee kuitenkin kierrätys, ei energiana hyödyntäminen. Jätteiden polttaminen takassa on kyseen- tai pikemminkin pöyristyksenalaista, kun puun pienpoltto aiheuttaa Suomessa puolet pienhiukkaspäästöistä ja parisataa ennenaikaista kuolemaa vuodessa.

”Lyijykynät eivät nimestään huolimatta onneksi sisällä lyijyä vaan grafiittia, joka on maatuvaa, samoin kuin kynien valmistukseen käytetty puu.” Ei tuottaisi Helsinki läheskään niin hiilidioksidipitoista kaukolämpöä, jos hiili todella maatuisi.

”Toisin kuin imurointi, ei harjaaminen pöllytä pölyä ympäri huonetta siivouksen yhteydessä. Nollahukkakodin pölyt voi muutenkin kompostoida biojätteiden mukana.” Arkijärjellä ajateltuna imuri teki harjaamiselle sen, mitä savupiippu sai aikaan savupirtille. Koska arkijärkeilyllä ei voi korvata tutkimustietoa, varmistin asian Hengitysliiton sisäilma-asiantuntijalta. Hän kannatti pölyä sitovia menetelmiä, joihin ei kuulu harja mutta nykyaikaisella suodattimella varustettu imuri kuuluu. Vähän savupirttiä nuoremmista taloista kompostiin voisi pölyn mukana päätyä DDT:tä. Pölyssä voi olla myös BBP:tä, DBP:tä, DEHA:ta, DEHP:tä, DIBP:tä, HBCD:tä, HHCB:tä, MeP:tä, TDCPP:tä ja TPHP:tä, ainakin suurempi kuin nolla -hukka -kodeissa.

Kemikaalien kanssa zero waste -ajattelijat ovat hukassa. Sillanaukee antaa kirjassaan kotitekoisen putkenavaajan ohjeen: ”Sekoita suola ja ruokasooda keskenään. Kaada ensin neljäsosa seoksesta suoraan viemäriin. Lämmitä etikka pannussa höyryäväksi ja kaada puolet viemäriin suolaseoksen päälle. Anna vaikuttaa sen aikaa, kun kiehautat veden. Veden kiehahdettua kaada se kokonaan viemäriin. Toista tarvittaessa, kunnes viemäri ei enää ole tukossa.”

Menetelmä ei vaikuta ihan jätteettömältä, koska käyttämättä jää kolme neljäsosaa suolan ja ruokasoodan seoksesta sekä puolet lämmitetystä etikasta. Suolan merkitystä voi vain arvailla. Teoriassa sillä voisi ehkä avata jäätymällä tukkiutuneen putken. Ruokasooda ja etikka taas reagoivat keskenään, ja tuloksena on hiilidioksidia, joka tuottaa varmasti vaikuttavia kuplia. Jos kotitekoinen putkenavaaja johonkin perustuu, niin kiehuvaan veteen. Tehokkaammin rasvaa kuitenkin liuottaa kaupallisen putkenavaajan sisältämä natriumhydroksidi (kaksi kemikaalia vähemmän kuin kotitekoisessa!). Vähiten ympäristöä ja eniten ihmistä kuormittavaa on avata ja puhdistaa hajulukko käsin.

Käytetty kondomi ja Zero waste -kirja, jonka kannessa näkyvät sanat ”ro” ja ”ast”.

Epäjohdonmukaisia ihmisiä on hauska piikitellä. Jätekokoelmassani oli kondomikin, toisin kuin zero waste -piireissä on tapana. Lasiroskikseen ei ilmeisesti olekaan tarkoitus kerätä kaikkia jätteitä vaan jonkinlainen näyttävä valikoima, mieluiten pieneltä näyttävä.

Kun tosiasioilla ja todellisuudella ei ole niin väliä, nollahukkailun sanoma ymmärrettävästi vetoaa: ”Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että voisin elää yksinkertaisemmin ja ympäristöystävällisemmin tinkimättä elämänlaadusta. – – Nollahukkaelämäntyyli oli konkreettinen vastaus kysymyksiini siitä, mitä minä voisin tehdä ilmastonmuutokselle ja miten voisin edistää kestävää kehitystä omassa elämässäni.”

Jos sivuutetaan jatkuvasta viherpesusta kutistuneet ja haalistuneet sanat ”ympäristöystävällinen” ja ”kestävä kehitys”, jäljelle jää kaksi paljastavaa ilmausta: ”tinkimättä elämänlaadusta” ja ”konkreettinen vastaus”. On oireellista, että Sillanaukee on korvannut zero wasten viiden R-sanan litaniassa refusen eli kieltäytymisen toisella K-alkuisella, kanna mukana. Maapallon tilasta huolestuneet ihmiset haluavat ilmeisesti uskotella itselleen, että he voivat säilyttää nykyisen elintasonsa, kun he näkevät tekevänsä jotain ympäristön puolesta. Lopputulos on surkuhupaisa.

Biojätteitä säilytetään ”epämukavien hajujen” vuoksi pakastimessa, vaikka toisaalla surkutellaan laitteen suurta sähkönkulutusta. Omaa energiaa ei säästellä, kun etsitään kaupassa tarratonta hedelmää. Viitseliäs löytää bambuhammasharjan – ja osaa hankkiutua siitä eroon: ”Harjakset pitää vain ennen varren kompostoimista irrottaa pihdeillä ja selvittää, sopivatko ne muovinkeräykseen.”

Se pitää kuitenkin muistaa, että lentokoneeseen otettu oma haarukka saatetaan takavarikoida Balilla. Teräksinen vesipullo on sen sijaan monessa paikassa sallittu: ”Tämä kuva on otettu Singaporen lentokentältä ja olen käyttänyt vastaavia Suomen, Thaimaan, Japanin ja Indonesian lentokentillä.”

Kun on käynyt maailman zero visible waste -pääkaupungissa Singaporessa, matkalaukun tunnistetarra on kuin designroska sekajätteille ja toimittajille varatussa lasipurkissa. Sanoinko jo, että jätteettömyyteen minua motivoi ilmastonmuutoksen hidastaminen?

”Kokemasi epämukavuus ei ole riittävä peruste olla tekemättä valintoja – se että esimerkiksi kannat omaa kangaskassia ja juomapulloa mukanasi tai keräät kaatopaikkajätteitäsi omaan purkkiin on pieni hinta siitä hyödystä, joka siitä koituu yhteiselle ympäristöllemme”, Sillanaukee kirjoittaa. Hiilijalanjälki näyttää niin paljon paremmalta, kun saa hiottua pois jätteiden muodostaman liikavarpaan.

Menetät sen mistä et luovu

Ihmisten lyhytnäköisyydelle vetää vertoja vain heidän taipumuksensa suosia omaa heimoaan. Siksi käynnissä olevat Pariisin ilmastoneuvottelut eivät pysty estämään maapallon lämpenemistä yli arvaamattomana pidetyn kahden asteen rajan.

Ennen ilmastokokousta valtiot saivat antaa päästölupauksia omantuntonsa mukaan. Kiinan ja Intian lupaukset eivät eroa nykykehityksestä mitenkään, ja niidenkin täyttäminen on täysin vapaaehtoista. Siten ainoa toivo on kansalaisissa. Ihmisten tärkeinä pitämien asioiden listalla ilmastonmuutos on maailmanlaajuisesti sijalla 16. Listalla on 16 asiaa.

Radio Suomen Ajantasa kysyi kuuntelijoilta, mihin he ovat valmiita ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Ensimmäinen soittaja, Hannu Lohjalta, kertoi hakeneensa juuri uuden, vähäpäästöisen auton. Samanlainen oli tosin ollut edellinenkin. ”Tuli ihan turhan päiten vaihdettua, mutta jotain tulee aina tehtyä hölmöäkin”, Hannu totesi. Ajantasan asiantuntijavieras oli onnistunut pudottamaan hiilidioksidipäästönsä maalämmöllä, ledivaloilla ja ekosähköllä keskivertosuomalaisen päästöjen tasolle. Vielä kun saisi perämoottoriin biopolttoainetta, hän haikaili.

Kukaan ei tunnu olevan valmis luopumaan yhtään mistään ilmaston hyväksi. Vielä vuonna 2008 Helsingin Sanomissa tuskailtiin juuston hiilijalanjälkeä ja Suomen ympäristökeskuksen professori Jyri Seppälä ohjeisti lyhentämään suihkuaikoja. Viime kuussa sama lehti ja sama professori eivät kaihtaneet enää edes suihkukoneita: ”Jos haluaa elää ilmastoystävällisesti, ei tarvitse lopettaa esimerkiksi lentämistä, vaan voi elää järkevästi ja mukavasti.”

Ympäristöystävällisyyden tilalle on näköjään saatu yhtä vähämerkityksinen ilmastoystävällisyys, ja kestävän kehityksen korvaa kai sitten ilmastokestävä tulevaisuus. Hyvästi hiililaskurit, tervetuloa hiililaiskurit.

Jutussaan, joka oli paperilehden pääuutinen, Helsingin Sanomat ihastelee Kohti hiilineutraalia kuntaa -hanketta. Hinku-intiaanit ovat esimerkiksi Laitilassa valtuustosalin lamput vaihtamalla säästäneet vuodessa 4 000 ”kilotonnia” hiilidioksidiekvivalentteja ja 1,6 tonnia euroja. Lehti näkee siis maininnan arvoiseksi ilmastoteoksi sen, että kunta on siirtynyt yhdessä tilassaan ledeihin, kun hehkulamppuja ei enää myydä.

Leikkeitä Helsingin Sanomien ilmastonmuutosjutuista Valomerkki-kirjan päällä.

Loppu vai puolesta? Valtamedian kahdentoista asteen näkökulma ei anna tilaa liian huolestuttaville äänenpainoille.

Jussi Laitinen selittää kirjassaan Valomerkki – Energiapula ja makean elämän loppu (Atena, 2012), miksi päästöjä ei saada kuriin pienillä valinnoilla. Ensinnäkin isoista ongelmista ei selvitä pienillä ratkaisuilla. Esimerkiksi sadan paperilaskun vaihtaminen verkkolaskuihin pienentää suomalaisen vuosittaisia päästöjä 0,04 prosenttia. Suunnilleen sama vaikutus on kolmella muovikassilla viikossa.

Lisäksi iso osa päästövähennyksistä sulaa rebound-ilmiössä, kun säästöjä ohjataan uuteen kulutukseen. Vähäpäästöisellä autolla voi kulkea entistä enemmän, kun ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Maalämmöllä säästyneet rahat voi tuhlata etelänmatkaan. Valtuustosalin uusien lamppujen valossa kelpaa katsella vaikka valtuutettujen tuliteriä taulutietokoneita, joihin vapautui sopiva kolo budjetista. Takapotkuilmiö vie karkean arvion mukaan keskimäärin jopa puolet päästösäästöistä.

Ilmastonmuutokseen suhtautuminen on eräänlaista surutyötä, kuten Valomerkkikin kertoo. Professori Jouko Lönnqvist esittelee Potilaan lääkärilehdessä surun neljä vaihetta. Ensimmäinen on sokkivaihe. Menetys tuntuu aluksi epätodelliselta. ”Todella vaikeissa menetyksissä moni joutuu alussa kieltämään ainakin osia asiasta.”

Ilmastokriisin sokkivaiheessa Epämiellyttävä totuus keräsi Oscareita, mutta olemme jo siirtyneet miellyttävien totuuksien reaktiovaiheeseen. Siinä menetys ymmärretään todeksi ja tilanne yritetään ottaa hallintaan. ”Tapahtunutta saatetaan jäädä jauhamaan lähestymättä sitä kuitenkaan aidosti – –.”

YK:n ilmastokokouksen pääsihteeri Christiana Figueres antoi hiljattain haastattelun Helsingin Sanomille: ”Ilmastonmuutos ei ole pelkkä tuomiopäivän tarina, vaan siihen liittyy paljon jännittäviä mahdollisuuksia.” Figueresin mielestä nyt pitäisi kertoa myös ilmastonmuutokseen liittyviä positiivisia tarinoita.

Tällä hetkellä meille tarinoidaan ilmastokriisistä kuin hallintarekisteristä, tai sitten päättäjien päissä 10 prosentin päästövähennys todella vaihtuu 90 prosentiksi. Ilmastonmuutospaneeli IPCC muokkasi raporttinsa arviota kahden asteen tavoitteen saavuttamisesta optimistisemmaksi muun muassa EU:n painostuksesta. Kevin Anderson kirjoittaa Nature Geosciencen joulukuun numerossa IPCC:n 400 tulevaisuuskuvasta, joissa kahden asteen alla pysytellään 50 prosentin todennäköisyydellä. Niistä 344:ssä edellytetään hiilidioksidin poistoa ilmakehästä (vaikka tekniikkaa ei ole olemassa) ja 56:ssa päästöhuippu ajoitetaan vuoteen 2010 (mikä ei pidä paikkaansa). Positiiviset tarinat vaativat siis negatiivisia päästöjä – tai aikakoneen.

Päästää valtamedia välillä vastaanhangoittelijoitakin ääneen: Bjørn Lomborg arvioi Helsingin Sanomissa, että Pariisin kokous tuottaa todennäköisesti vain vähän hyötyä maapallolle, sillä huippuekonomistien ja nobelistien mukaan järkevintä olisi sijoittaa vihreän teknologian kehittämiseen. Ikään kuin meillä olisi edelleen kymmeniä vuosia aikaa odottaa tuloksia ja käyttöönottoa.

Saman kirjoituksen nettikeskustelussa kaiken kieltämisen rinnalle on haettu tietysti myös pahan alkujuureksi hoettu liikakansoitus. Se onkin varmaan ainoa ympäristöongelma, josta keski-iän ylittäneet valkoiset miehet voivat pestä kätensä, kuten George Monbiot huomauttaa eläinväestönkasvun pienentämiseen kannustavassa kolumnissaan.

Jussi Laitisen kylmäävän mutta kiihkottoman analyysin mukaan meidän on pakko torjua yhtä aikaa sekä ilmastonmuutos että talouskasvu. Uusiutuviin energianlähteisiin siirtyminen on yksinkertaisesti liian kallista, jotta kasvusta kannattaa haaveilla. Oras Tynkkynen sen sijaan kannattaa Pienessä maailmanpelastusoppaassaan (Into, 2013) kummallista varovaisuusperiaatetta. Hänen mukaansa emme tiedä, voiko talous kasvaa ympäristöä säästäen, mutta talouskasvua ei saa pysäyttää varmuuden vuoksi.

Ihmiskunta luopuu todennäköisesti mieluummin miellyttävästä ilmastosta kuin elämänlaatua muutenkin heikentävästä talouskasvusta. Käsittelyvaiheessa pohditaan sitten, mitä on tullut menetettyä. ”Ikävän ja kaipauksen lisäksi tunteisiin voi sekoittua vihaa, pelkoa ja katkeruutta.” Kun ilmastokriisiä ei voi kieltää enää arkikokemuksenkaan tasolla, viholliskuvat kärjistyvät: vaikka länsimaissa jokainen on vastuussa, ympäristötuhosta tulee äkkiä Kiinan vika, eliitin syy tai suurten ikäluokkien luomus. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun ihmiset lähtevät syytellen sotaan.

Sopeutumisvaiheessa ihminen myöntää tosiasiat ja ymmärtää, mistä luopuu. ”Suru auttaa hyväksymään menetyksen ja tekee tilaa uusille asioille elämässä.” Ennen ilmastokatastrofin toteutumista pystyisimme ehkä vaikuttamaan siihen, mistä luovumme ja mitä otamme tilalle. Jos emme nyt tee tarpeeksi, huomaamme jossain vaiheessa menettäneemme kaiken, mitä pidimme arvokkaana. Tilalle saamme keljun uuden maailman.