Onneli oli kuukausikausia pyytänyt, vaatinut ja maanitellut minua siivoamaan olohuoneen sinne kertyneistä tonkimistani tavaroista. Viime viikonloppuna sain viimein raivattua lattian näkyviin. (Perhejuhla, mikä ihana syy tekoon.)
-
- Huoneen muodonmuutos. Tonkijoiden olohuoneesta piti hajasijoittaa kuutiokaupalla tavaraa.
-
- Alta paljastui tilan katseenvangitsijaksi dyykatuista tarpeista nikkaroitu nuorekas ”Tonkij-boy”-säkkituoli.
Pakko se on tunnustaa: tonginta oli taas kerran lähtenyt käsistä kuin paheet jaloista. Oikeastaan aika vähän löydän roskiksesta sellaista kamaa, joka siirtyy suoraan käyttöön.
Osan roskisromppeista otan silkasta velvollisuudentunnosta. Osan pyhimyksen otan, kun Onneli alkaa huomautella lattialle välivarastoitujen löytöjen kekoutumisesta. Tarkoituksenihan on lahjoittaa itselle tarpeettomat tavarat sukulaisille, viedä loput kirpputorille ja pelastaa siinä sivussa maa, ilma ja vesi. Harmi vain, ettei lukemattomille hiuslenkeille ja lahjakasseille taida olla erilliskeräystä.
Onko dyykkari sitten väistämättä hamsteri? Hamstraus, tuo aikamme hysteria, tuntuu olevan nykyään muodikas paheksunnan kohde. Ava-kanavalla alkoi maanantaina ohjelma Hullut hamstraajat. Ensimmäisen jakson perusteella kyse ei tosin ole hulluista eikä oikein hamstraajistakaan.
Ohjelma sopii varmaan niille, jotka kirjaavat rahanmenonsa ja -tulonsa ruutuvihkoon eivätkä välitä draamasta. Itseäni inspiroi enemmän ohjelman juontajan Aggie MacKenzien haastattelu. MacKenzie väittää, että tavara antaa valheellisen turvallisuudentunteen. Toinen Mainostelevision sivu taas ilmoittaa, että hamstraus on nykyisin ihan oma sairautensa.
Hulluus on kuitenkin aina sidoksissa aikaan ja kulttuuriin. Tällä hetkellä, kun länsimaisesta valintamyymälästä saa kaikkea mahdollista, on mieletöntä säilöä kotona tavaroita, joita ei juuri nyt tarvitse. Järkevä varastoija on helppo leimata hulluksi hamstraajaksi.
Toista oli ennen vanhaan. Kun ajat olivat niukat, olisi ollut hulluutta heittää käyttökelpoista esineistöä hukkaan. Olisi tainnut mennä todellinen turvallisuudentunne samalla.
Ennen oli moni asia paremmin ja nostalgiakin hulluutta. Nykyajan hamstrausongelmaa ei kuitenkaan käy kieltäminen. Olen itsekin seurannut vierestä, kuinka asunto, jonka kulkukelpoiset alueet ovat kapeita tavaravuoristopolkuja, syöksee perikunnan perikatoon pikkuhitlereineen.
Oma hamstraukseni on varmaan pitkälti seurausta sukurasituksesta. Harvassa ovat nimittäin ne asiat, joita isäni heittäisi tyynesti pois. Kun hän ei enää saanut kaikkia tavaroita mahtumaan omaan huoneeseensa eikä omakotitaloonkaan, piti pystyttää viereen lisärakennus, minkä jälkeen olikin jo ostettava rinnakkaiskäyttöön kokonaan toinen talo. Ihan totta, hyperbolatta.
Vaikka olen itse sekä dyykkaaja että hamstraaja, dyykkausharrastus ei taida käydä hamstrausdiagnoosista. Ahkera dyykkari osaa nimittäin suhtautua tavaraan terveemmin kuin hullu hamstraaja.
Kun näkee roska-astioihin jatkuvasti virtaavan tavarapaljouden, ei tarvitse kiintyä mihinkään tarpeettomaan. Voi poimia pelkät aarteet, ja kun aarre muuttuu taakaksi, sen voi hyvillä mielin heittää menemään. Roskista se on tullut, ja roskiksi sen pitää jälleen tuleman.
Onnen tongintaa 
Ajatuksia nostattava kirjoitus! Herää kysymys, miksi dyykkari helposti pitää löytöään aarteena, vaikka ulkopuoliset saattavat nähdä vain roinaa – ja hullun.
Tavara on meille sitä suurempi aarre, mitä enemmän se muistuttaa meitä omasta pystyvyydestämme. Roskisaarteet muuttuisivat taakaksi huomattavasti nopeammin, jos taloyhtiön asukkaat toisivat oma-aloitteisesti läjän sälää kotiovelle ilman Onnin ponnisteluja. Ei muuten ole sattumaa eikä etenkään haitaksi myynnille, että Ikean huonekalujen kokoaminen vaatii hieman vaivannäköä. Ilmiölle on ihan nimikin: Ikea-efekti.
Eikä aina tarvitse nähdä vaivaakaan pitääkseen kalliina sitä, mitä on saanut. Tavaran koettu arvo kasvaa jo ihan pelkän omistamisen seurauksena (endowment effect). Luopuminen kirpaisee. Omistusvaikutus tosin saattaa olla pitkälti opittua – isältä tai ympäröivältä yhteisöltä (http://www.hs.fi/tiede/a1383445132193).
Se, että tavara jokseenkin oudosti jatkaa tai jopa edustaa minuuttamme, on postmodernia hypertodellisuutta puhtaimmillaan. Projisoimalla minuus oman itsen ulkopuolelle yksilön onnistuu siirtää kädenmitan päähän kuumottava kysymys siitä, kuka ja miksi minä olen. Kun minuus koetaan materiassa, lienee nykyaikainen ihmissuhteiden esineellistyminen vain looginen seuraus.
Ajatuksia nostattava kommentti! Kiitos myös linkistä. Jani Kaaron tiedereferoinneista saa aina hyvää hierontaa aivonystyröille.
Taloyhtiötonginta ei vaadi ihmeellisiä ponnisteluja, mutta määre ”dyykattu” antaa tavaralle toki tietynlaista syväekologista hohtoa. Hamstrausta pitänee kuitenkin selittää tuolla omistusvaikutuksella.
Mitä oikeastaan on omistusvaikutuksen taustalla? Onko kyse yksinkertaisesti resurssien haalimisesta? Omistaminenhan on yleensä lisännyt menestymisen mahdollisuuksia yhteiskunnassa. Metsästäjä-keräilijät – ja keskikokoisen taloyhtiön asukit – eivät ilmeisesti pidä haalintaa hyödyllisenä, koska resursseja tulee jatkuvasti jostain lisää.
Omistusvaikutuksella on varmasti osansa hamstrauksessa, mutta kuvittelisin tavaramanian selittyvän pääasiassa materialistisen ajan ilmiönä. Omistusvaikutuksen rooli on selkeämpi riisutummassa tilanteessa, jossa jo omistamasi teekupponen tuntuu arvokkaammalta kuin toinen, identtinen astia.
Ehkä omistamisen ilo seuraa menettämisen pelosta. Satkun menetys sattuu enemmän kuin satkun saaminen palkitsee. Se, minkä jo omistan, on varmempaa ja tuntuu siksi arvokkaammalta kuin jokin, jonka ehkä saan. Ja riittävän kauan kun omistan, tavarasta tulee jotenkin osa minua. Kiintyminen kohottaa tavaran subjektiivista arvoa.
Kuitenkin tappiokammo ja kiintyminen tuntuvat molemmat jäävän perusteluina hieman kesken. Miksi luopuminen pelottaa enemmän kuin mahdollinen voitto houkuttaa? Mitä ihmisen kiintyminen tavaraan oikein on? Molempia yhdistävä tekijä – ja siten omistusvaikutuksen perustavammin selittävä – taitaa olla tottumus. Ihminen tapaa vastustaa muutosta viimeiseen asti. Pienen webbailun jälkeen selvisi, että psykologit puhuvat kognitiivisesta inertiasta: http://en.wikipedia.org/wiki/Cognitive_inertia