Onneli oli kuukausikausia pyytänyt, vaatinut ja maanitellut minua siivoamaan olohuoneen sinne kertyneistä tonkimistani tavaroista. Viime viikonloppuna sain viimein raivattua lattian näkyviin. (Perhejuhla, mikä ihana syy tekoon.)

Pakko se on tunnustaa: tonginta oli taas kerran lähtenyt käsistä kuin paheet jaloista. Oikeastaan aika vähän löydän roskiksesta sellaista kamaa, joka siirtyy suoraan käyttöön.

Osan roskisromppeista otan silkasta velvollisuudentunnosta. Osan pyhimyksen otan, kun Onneli alkaa huomautella lattialle välivarastoitujen löytöjen kekoutumisesta. Tarkoituksenihan on lahjoittaa itselle tarpeettomat tavarat sukulaisille, viedä loput kirpputorille ja pelastaa siinä sivussa maa, ilma ja vesi. Harmi vain, ettei lukemattomille hiuslenkeille ja lahjakasseille taida olla erilliskeräystä.

Onko dyykkari sitten väistämättä hamsteri? Hamstraus, tuo aikamme hysteria, tuntuu olevan nykyään muodikas paheksunnan kohde. Ava-kanavalla alkoi maanantaina ohjelma Hullut hamstraajat. Ensimmäisen jakson perusteella kyse ei tosin ole hulluista eikä oikein hamstraajistakaan.

Ohjelma sopii varmaan niille, jotka kirjaavat rahanmenonsa ja -tulonsa ruutuvihkoon eivätkä välitä draamasta. Itseäni inspiroi enemmän ohjelman juontajan Aggie MacKenzien haastattelu. MacKenzie väittää, että tavara antaa valheellisen turvallisuudentunteen. Toinen Mainostelevision sivu taas ilmoittaa, että hamstraus on nykyisin ihan oma sairautensa.

Hulluus on kuitenkin aina sidoksissa aikaan ja kulttuuriin. Tällä hetkellä, kun länsimaisesta valintamyymälästä saa kaikkea mahdollista, on mieletöntä säilöä kotona tavaroita, joita ei juuri nyt tarvitse. Järkevä varastoija on helppo leimata hulluksi hamstraajaksi.

Toista oli ennen vanhaan. Kun ajat olivat niukat, olisi ollut hulluutta heittää käyttökelpoista esineistöä hukkaan. Olisi tainnut mennä todellinen turvallisuudentunne samalla.

Ennen oli moni asia paremmin ja nostalgiakin hulluutta. Nykyajan hamstrausongelmaa ei kuitenkaan käy kieltäminen. Olen itsekin seurannut vierestä, kuinka asunto, jonka kulkukelpoiset alueet ovat kapeita tavaravuoristopolkuja, syöksee perikunnan perikatoon pikkuhitlereineen.

Oma hamstraukseni on varmaan pitkälti seurausta sukurasituksesta. Harvassa ovat nimittäin ne asiat, joita isäni heittäisi tyynesti pois. Kun hän ei enää saanut kaikkia tavaroita mahtumaan omaan huoneeseensa eikä omakotitaloonkaan, piti pystyttää viereen lisärakennus, minkä jälkeen olikin jo ostettava rinnakkaiskäyttöön kokonaan toinen talo. Ihan totta, hyperbolatta.

Vaikka olen itse sekä dyykkaaja että hamstraaja, dyykkausharrastus ei taida käydä hamstrausdiagnoosista. Ahkera dyykkari osaa nimittäin suhtautua tavaraan terveemmin kuin hullu hamstraaja.

Kun näkee roska-astioihin jatkuvasti virtaavan tavarapaljouden, ei tarvitse kiintyä mihinkään tarpeettomaan. Voi poimia pelkät aarteet, ja kun aarre muuttuu taakaksi, sen voi hyvillä mielin heittää menemään. Roskista se on tullut, ja roskiksi sen pitää jälleen tuleman.