Nollan euron vuosi 2021 oli menestys – vaikka en kuvitellut sitä sellaiseksi

Vietin vuoden 2021 niin, etten syönyt tai juonut mitään ostettua. Ajattelin tällaisen haasteen herättävän huomiota, mutta oikeastaan ihmisiä kiinnosti haasteen dokumentointi. Huomiota tuli enemmän kuin olisin ikinä osannut arvata.

Vuoden 2020 haasteenani oli kuvitella joka päivä 68 sekunnin ajan seuraajamäärieni kasvua.
Se vuosi oli menestys. Vuoden 2021 koittaessa liityin Instagramiin ja ryhdyin julkaisemaan joka päivä kuvan- ja tekstinpätkän jostakin sinä päivänä käyttämästäni elintarvikkeesta.

Mentalisoin Instagram-tililleni seuraajia edellisvuoden onnistumisen innoittamana. Koska seuraajamäärät Twitterissä, Facebookissa ja Youtubessa olivat kasvaneet melko hitaasti, muokkasin toiveajattelua varten kuvan, jossa minulla oli 100 Insta-seuraajaa. Kuvan piti riittää vuoden ajaksi, mutta se vanheni kuudessa päivässä. Ensimmäisen viikon aikana seuraajia oli tullut 241, ja kuun lopussa heitä oli yli 500. Päivittäisen kuvittelun olin tainnut siinä vaiheessa jo lopettaa. Vuoden lopussa seuraajien määrä ylitti 1 800, ja nyt lähes kahden vuoden jälkeen se on vajaa 3 200.

Kuvittelin alkuun, että äkkiäkös minä päivittäisen kuvan Instaan roiskaisen, mutta sellainen oli mielenlaadullani toiveajattelua, joka sekin on minulle tyypillistä. Olin vuonna 2020 kirjoittanut blogin joulukalenteriin joka päivä täysverisen jutun, ja se tuntui silloin raskaalta urakalta. Nyt olin päätynyt käytännössä kirjoittamaan blogikirjoituksen veroisen tekstin vuoden jokaisena päivänä sillä erotuksella, että joulukalenterin kuviin panostin vähemmän.

Koska en halunnut toistaa itseäni, joka päiväksi piti keksiä jotain uutta suuhunpantavaa joko viimeaikaisista löydöistä tai varastojen aarteista. Tallensin vuoden aikana järjestelmäkamerallani lähes 30 000 ruutua. Ihan ensimmäinen näppäys ei siis yleensä kelvannut, tai ainakin jouduin ottamaan sata kuvaa, jotta pystyin varmistumaan siitä, että ensimmäinen oli paras.

Kuvausjärjestelyihin, kuvaamiseen ja kuvankäsittelyyn meni päivässä yleensä vähintään tunti ja usein enemmän. Olisin varmasti oppinut ruokakuvauksesta enemmän, jos olisin opiskellut aihetta samalla, mutta ehdin lukea vuoden aikana vain yhden kirjan. Sanomalehden sain luettua loppuun kahdesti tammikuussa.

Kuvien ottamisen jälkeen aloin yleensä syödä, ja sitten oli kirjoittamisen vuoro. Tavallisesti kello läheni tällöin puoltayötä ja minua alkoi väsyttää niin paljon, että otin torkut. Aluksi puolikin tuntia virkisti, mutta vuoden edetessä univaje taisi edetä niin, että jouduin toisinaan pakottamaan itseni ylös kolmen neljän tunnin unien jälkeen.

Alitajunnan puolella käväiseminen tuntui antavan potkua kirjoittamiselle. Nokosten piristämänä tuotin tekstiä yleensä vaivattomasti. Instagramin 2 200 merkin rajoitus tuli usein vastaan juuri, kun olisin mieluusti jo mennyt nukkumaan, mutta teki tiivistäminen teksteille hyvääkin.

Kaiken Insta-touhun ohella kirjoitin blogiin joka kuukausi, kuten tapanani oli ollut. Ainoastaan joulukuun viimeisenä päivänä en saanut aikaiseksi kuin tämän kirjoituksen otsikon, ja jatkoa pitikin odottaa melkein vuosi. Blogitaukoon on kaksi syytä.

Ensinnäkin näin laajojen luovien tuotosten synnyttäminen vuoden jokaisena päivänä uuvuttaa, enkä voi suositella sitä kenellekään. Yksi lepopäivä viikossa olisi tehnyt ihmeitä. Toisaalta en ollut sillä tavalla poikki, ettenkö olisi pystynyt jatkamaan toisenkin vuoden, koska homma oli mielekästä ja ihminen tottuu kaikkeen. Mutta kun annoin itselleni luvan levähtää, tuntui että koko kevät meni toipuessa.

Rennosti ottaminen ei ole kuitenkaan koko totuus. Olen nimittäin tehnyt ruokahävikki- ja jäteaktivismia nyt enemmän kuin aikaisempina vuosina. Se vain ei näy blogiteksteinä eikä oikein edes Insta-julkaisuina. Käytän paljon aikaa vuorokauden ajan näkyvissä pysyviin tarinoihin sekä yksityiskeskusteluihin. Jos blogiin saattoi ennen tulla parikymmentä kommenttia vuodessa, nyt saan Instagramissa saman verran yhteydenottoja suunnilleen viikossa.

Saamani vastakaiku on yllyttänyt panostamaan nimenomaan Instagramiin, minkä seurauksena Youtube-kanavani ja molemmat blogini ovat jääneet kesannolle. Jatkossa pitää tarkemmin miettiä sitä, mihin areenoihin on tarkoituksenmukaista panostaa minkäkin verran ja missä vaiheessa aloin kirjoittaa niin tylsästi, että koin tarkoituksenmukaiseksi käyttää tuota sanaa.

Viisi piparia, joiden kuorrutteesta voi lukea ”2021” ja ”0 €”.

Nollan euron vuosi meni pipariin.

Palataan tulevaisuudesta vielä vuoteen 2021. Se, etten suostunut syömään tai juomaan mitään ostettua, ei tuntunut erityisen vaikealta, koska olin elänyt jo pitkään noin 95‑prosenttisesti dyykkiruoalla. Lähinnä jouduin vuoden ajan kieltäytymään äidin leipomista sämpylöistä enkä ollut kapakoissa passissa sitäkään vähää mitä tavallisesti.

Hankalinta oli muistaa varata riittävästi yhtiövastikkeeseen sisältyvää vettä mennessäni asuntoihin, joissa oli erillinen vesimaksu. Kerran jouduin hakemaan vettä tällaisen taloyhtiön pesutuvasta. Nollan euron sääntöihin nimittäin kuului, etten syö tai juo mitään, mistä joku lähipiiriini kuuluva oli suoraan maksanut.

Kaikki dyykkiruokakin on tietysti jonkun kustantamaa, mutta säännöt estivät minua lisäämästä ruoan kysyntää. Saatoin toki tyhjentää roskista tai poimia marjoja jonkun toisen nenän edestä niin, että hän joutui ostamaan ruokaa henkensä pitimiksi. Toisaalta pyrin lahjoittamaan ylimääräiset löytöni, kuten vaikkapa päiväkodin sekajätteestä löytyneet nelisenkymmentä margariinirasiaa.

Vuoteen mahtui hienoisia hairahduksia: Erehdyin maistamaan Onnelin ostaman suklaapatukan jäännöksiä, kun luulin pimeässä sormieni tahmaantuneen omista syömisistäni. Onnelin vanukastakin kokeilin kielenkärjellä, koska se oli ollut viikon repussa ja olisi mennyt roskikseen ilman lausuntoani (oli syötävää). Pienin myös koirien makupaloja suussani, ja varmaan pienin mahdollinen ostohiukkanen tuli samalla nieltyä.

Kerran nuolaisin ostetun kasvikermaviilipurkin kantta, kun luulin sen olevan avaamani raejuustopurkin kansi (sylkäisin suuhun tulleet kappurat pois). Joulun alla kostutin torttujen kannet kiinni ostetulla hanavedellä. Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä melkein mokasin haasteen loppumetreillä, kun olin jo kauhaissut käteni ostettuun purkkapussiin ajatellessani jotain ihan muuta.

Nollan euron vuoteni suurin onnistuminen ei ollut siinä, että kykenin elämään täysin keräämälläni ruoalla. Henkilökohtaisesti arvokkainta oli havaita, että pystyn tuottamaan toimivaa ja luovaakin tekstiä tilanteessa kuin tilanteessa kuin tilauksesta. Sitä selkänojaa kelpaa hyödyntää tulevissa haasteissa.

Saksassa lainsuojaton dyykkaus innoitti uuteen aluevaltaukseen: ilmastoaktivismia ruokahävikkikärjellä

Saksalaiset ilmastoaktivistit ovat 24. tammikuuta lähtien liikehtineet tai oikeastaan jähmettyneet ruoanpelastuslain puolesta. He ovat Elokapinan kansainvälisen esimerkin mukaisesti sulkeneet autoteitä etenkin Berliinissä mutta myös Hampurissa, Stuttgartissa ja muissa kaupungeissa. Liikkeen nimi on Aufstand der letzten Generation eli Viimeisen sukupolven kapina. Viimeisellä sukupolvella viitataan siihen, että meidän jälkeemme tulevilla ihmisillä ei ole enää mahdollisuutta pysäyttää ilmastonmuutosta.

Kuusi ihmistä maassa autojen edessä kolmekaistaisella tiellä.

Aktivistit pysäyttivät liikenteen Saksan vilkkaimpiin väyliin kuuluvalla A 100 -moottoritiellä 28. tammikuuta 2022. Kuva: Aufstand der letzten Generation.

Elintarvikkeiden dyykkaus tulkitaan Saksassa varkaudeksi. Käytännössä dyykkari ei yleensä joudu leivättömän pöydän ääreen, sillä kauppiailla on jonkinlaista itsesuojeluvaistoa huonoa julkisuutta kohtaan.

Paljon huomiota sai tapaus, jossa baijerilainen supermarketti vuonna 2018 vaati kahdelle opiskelijalle rangaistusta hedelmien, vihannesten ja jukurtin ottamisesta. Ihmisiltä tulleen valtaisan negatiivisen palautteen vuoksi myymälä joutui vetämään vaatimuksensa takaisin. Dyykanneet naiset, jotka olivat avanneet jäteastian nelikulma-avaimella, tuomittiin lopulta pysymään loitolla kauppojen roskiksista 225 euron suuruisen sakon uhalla. Lisäksi kummallekin tuli kahdeksan tuntia yhdyskuntapalvelusta – paikallisessa ruoka-avussa.

Jupakan jälkimainingeissa Hampurin vihreä oikeussenaattori Till Steffen ehdotti dyykkauksen laillistamista. Osavaltioiden oikeusministerit tyrmäsivät esityksen tapaamisessaan kesäkuussa 2019. Sen sijaan ministerit vaativat ruokahävikin vastaista taistelua. Valtapuolue CDU:n edustaja piti dyykkausta ihmisarvoa alentavana ja hygieenisesti ongelmallisena. Tietysti mietittiin sitäkin, kenen on vastuu, jos joku sairastuu roskiksesta tonkimastaan ruoasta.

Kaksi poliisia ja ruokaa tutkivia ihmisiä ruokaa ostoskärryistä jakavien ihmisten edessä.

Poliisit olivat paikalla dyykatun ruoan jakopisteellä Berliinissä joulukuussa 2021. Kuva: Aufstand der letzten Generation.

Vuoden 2021 lopussa julkisuuteen nousi 60 vuotta vanha jesuiittapappi Jörg Alt. Hän oli hakenut kaupan jäteastioista ruokaa ja lahjoitti sitä julkisesti ihmisille. Sitten hän ilmiantoi itsensä poliisille ja tapausta alettiin tutkia varkautena. ”Meidän täytyy päästä poisheittomentaliteetista, meidän, jotka pyydämme Herralta jokapäiväistä leipäämme”, Alt sanoi. Tapauksen jälkeen Saksan vihreä maatalousministeri Cem Özdemir esitti, että dyykkarien sakottamisesta luovutaan ja että supermarkettien pitää lahjoittaa ylijäämäruokansa.

Viimeisen sukupolven aktivistit ovat tuskastuneet poliitikkojen hitauteen. Heidän kampanjansa Essen Retten – Leben Retten (”Pelastetaan ruokaa – pelastetaan elämiä”) ajaa nyt hävikkiä suitsivaa lakialoitetta estämällä ihmisiä ajamasta omia autojaan. Ranskasta mallia ottanut aloite esittää, että yli 400 neliömetrin suuruisten elintarvikemyymälöiden pitää tarjota hävikkinsä lahjoitettavaksi ruoka-apujärjestölle.

Ilmastojärjestö German Zeron laatimassa aloitteessa edellytetään, että viimeisen käyttöpäivän tuotteet pitää lahjoittaa 48 tuntia ennen viimeistä käyttöpäivää. Aika saa olla lyhyempi, jos ruoka-apu voi osoittaa pystyvänsä jakamaan tuotteet ennen päiväyksen umpeutumista.

Ruoka-avun ei kuitenkaan kannattaisi joustaa aikataulusta, jos eri järjestöjen välillä ei ole kilpailua ruoasta. Kahden vuorokauden varoaika antaisi paitsi enemmän pelivaraa myös enemmän tuotteita, kun elintarvikkeiden myyntiajasta jäisi ainakin päivä käyttämättä. Kaupan pitäisi siis todennäköisesti varata entistä enemmän viimeisen käyttöpäivän tuotteita eli ennen kaikkea lihaa. Ilmastonmuutoksen heikentämää ruokaturvaa parannettaisiin siis ilmastonmuutosta edistämällä.

Lyhyen aikaa säilyviä parasta ennen -päivällä merkittyjä tuotteita saisi aloitteen mukaan jakaa enintään viiden vuorokauden ajan erääntymisestä. Esimerkkeinä tällaisista tuotteista on annettu jukurtti, maito ja juusto. Viiden vuorokauden raja on peräisin varmaankin samasta aivoilmavaivasta kuin juuston ja maidon säilyvyyden rinnastaminen.

Kun elämää pyritään suojelemaan hinnalla millä hyvänsä, päädytään näköjään sellaiseenkin ilmastoa kuumentavaan lopputulokseen, että dyykkauksen pitäisi edelleen pysyä kiellettynä. Aloitteen logiikka on aukoton: jos myymälä lahjoittaa jo kaiken käyttökelpoisen ruoan, jäljelle jäävä voi olla terveydelle haitallista, joten dyykkauksen kriminalisointi on oikeastaan tarpeellinen pelote.

Tällaista lakia, jolla varmistetaan, ettei kukaan saa tikkua sormeensa Titanicin kansituolista, Retten-rettelöijät ovat kiivaasti kannattaneet. Liike siis tuli julkisuuteen sillä, että aktivistit kutsuivat poliisin takavarikoimaan heidän dyykkaamansa ruoan. Nyt he liimaavat kämmen- ja jalkapohjiaan moottoritiehen, jotta valtiovalta säilyttäisi dyykkauksen laittomana. Aktivisteja ei tunnu alle 400 neliömetrin myymälöiden ruokahävikki huolettavan.

Poliisit irrottavat mielenosoittajien jalkoja ja käsiä kadusta.

Poliisi on joutunut irrottamaan tiehen itsensä liimanneita mielenosoittajia veitsillä. Kuva: Der Pilger.

Lakialoitteen perustelujen mukaan Saksan vähittäiskaupan vuosittaisesta 490 000 tonnin ruokahävikistä lahjoitetaan 38 prosenttia. Parantamisen varaa on siis rutkasti. Toisaalta lahjoittaminen on vain tuhojen lieventämistä, kun onnettomuus on jo tapahtunut.

Jätehierarkian mukaan pitäisi ensisijaisesti vähentää jätteiden tuottamista. Nyt kun ruokahävikkiä aletaan EU:ssa tilastoida myymäläkohtaisesti, tulee mahdolliseksi uusi tehokas keino: ruokahävikin verottaminen. Hävikkiverolla saataisiin kaupat tilaamaan vähemmän ruokaa ja myymään suurempi osuus tilatusta ruoasta. Kun elintarvikkeet on kerran vaivalla kauppaan tuotu, niitä on hölmöä lähteä kuljettamaan ympäriinsä jälkimarkkinoita varten. Jättämällä tähteet dyykkareille hillitään hiilijalanjälkimarkkinoita.

Ilmastonmuutos on totta kai kytköksissä ruokaturvaan mutta ei siinä mielessä kuin viimeiseksi sukupolveksi identifioitunut aktivistijoukko sen tulee esittäneeksi. Ruoan kysynnän vähentäminen on ruokaturvamielessä kuin rahaa pankkiin laittaisi. Massiiviseen ruoantuotantoon perustuva ruokapankki taas on enemmän rahaa kuin hiiltä nielevä kompleksi.

Essen Retten – Leben Retten -aktivisteilla on ongelmallisen hävikkialoitteen lisäksi toinen vaatimus: maataloudessa pitää tapahtua ”käänne” vuoteen 2030 mennessä kansalaisraadin ehdotusten mukaisesti. Yhtenä ehdotuksena on dyykkauksen salliminen, eli ehkä se onkin aktivistien keskipitkän aikavälin tavoite.

Hyvästä ruokahävikkiteemasta huolimatta Retten-aktivismia ei kannata minusta Suomessa eloapinoida. Se, että liike saa aikaan paljon melua tyhjäkäyvistä autoista, ei poista sitä vaikutelmaa, että onhan tämä jumalaista teatteria, kun perunat istutetaan liittokanslerinviraston eteen mutta lannoite kannetaan maatalousministeriöön. Ainakin jos minulla olisi sormeni pelissä, ensisijaisena vaatimuksena olisi dyykkauksen muuttuminen yhteiskunnan silmissä vääryydestä oikeudeksi.

Keitetty kananmuna voi säilyä viikkokaupalla – kunhan et tee tätä kohtalokasta virhettä

Tämä kirjoitus sai alkunsa vuosi sitten, kun luin Ilta-Sanomista, kuinka pitkään keitetty kananmuna säilyy Luonnonvarakeskuksen erikoistutkijan mukaan: ”Jos kuori on ehjä, menee yksi vuorokausi huoneenlämmössä ihan köykäisesti, sillä pöpöt on tapettu. Todennäköisesti se säilyy pidempäänkin.”

En varmasti osaa käyttää näitä mikrobiologien hienoja käsitteitä samanveroisesti, mutta ihmettelen, miten köykäisesti asiantuntijat toimittajille vastaavat. Joku toinen ”asiantuntija” suhtautui pyykin pakkasella kuivattamiseen varauksellisesti, eikä hän ollut koskaan sitä kokeillutkaan!

On kaksi tapaa hankkia asiantuntemusta: voi lukea muiden järjestelmällisistä kokeista tai tehdä niitä itse. Valistunutkin arvaus on vain arvaus. Siksi olen nyt vuoden aikana testannut keitettyjen kananmunien säilyvyyttä yli sadalla munalla. Kaikki munat olen dyykannut, joten olen toki painottanut tutkimuksen eettisyyttä järjestelmällisyyden kustannuksella. Silti parempaakaan tietoa tuskin on saatavilla suomeksi tai Suomesta.

Kananmunakennossa kymmenen kananmunaa, joista viiteen on kirjoitettu ”IIK”.

Säikäytettyjen ja säikäyttämättömien kananmunien säilyvyydessä on valtava ero.

Esittelin keitettyjen kananmunien nelikentän viisi vuotta sittten, kun olin testannut sitä jopa neljällä kananmunalla. Nelikentän toinen muuttuja on lämpötila: jääkaapissa munat säilyvät hyvinä ymmärrettävästi pidempään kuin huoneenlämmössä. Toinen muuttuja on säikäyttäminen: jos kananmuna säikäytetään eli huuhdellaan kylmässä vedessä heti keittämisen jälkeen, se säilyy huonommin kuin siinä tapauksessa, että sitä ei säikäytetä.

Säikäyttäminen on tarpeetonta. Sen sanotaan helpottavan kananmunan kuoren irtoamista, mutta vaikutus on vähäinen. Siinä mielessä säikäyttäminen kyllä auttaa kuorimisessa, että kuori irtoaa helpommin viileästä kuin kuumasta munasta. Munan voi kuitenkin antaa jäähtyä itsekseen.

Kananmunien keittoajat annetaan yleensä säikäytetyille munille. Kun keitin ohjeen mukaisesti kaksi löysää munaa, säikäytetty oli koostumukseltaan täydellinen mutta säikäyttämätön jo oikeastaan puolikova. Kun keitin kaksi kovaa munaa, säikäytetty oli oivallinen mutta säikäyttämättömän keltuainen oli rapisevan kuiva ja sen reunaan oli muodostunut harmaa rengas tai täsmällisemmin sanottuna pallokuori.

Omien kokeideni perusteella säikäytetty kananmuna säilyy hyvänä noin viikon jääkaapissa. Säikäyttämätön säilyy suunnilleen kuukauden. Tuolloin se ei ole vielä eltaantunut mutta ei enää raikaskaan. Huoneenlämmössä säikäytetty kananmuna säilyy vain joitakin päiviä. Säikäyttämätön säilyy huoneenlämmössä viikon. Kahden viikon kohdalla keltuainen maistuu vähän eltaantuneelta, ja kuukauden päästäkin muna on yleensä vielä syötävissä.

Kolme kuukautta huoneenlämmössä ollut säikäyttämätön muna oli kuivunut kokoon. Valkuainen oli kova ja hieman kellertävä. Munassa oli vanhan kananmunan maku, mutta ei se syömäkelvoton ollut. Itse asiassa keitetty muna säilyi huoneenlämmössä hämmentävän samantapaisesti kuin raaka muna.

Avatun kananmunan kuoren sisällä kuorta selvästi pienempi, kellertävä muna.

Kuvassa ei ole iso keltuainen vaan kokonainen keitetty kananmuna, joka on ollut huoneenlämmössä lähes seitsemän kuukautta.

Miksi säikäyttäminen sitten pelästyttää kananmunan pilalle? Syynä on ilmeisesti kananmunan ilmatasku. Vastakeitetyssä munassa tämä tasku on täynnä kuumaa höyryä. Huuhtelu tiivistää höyryn ja muodostaa kananmunan sisälle alipaineen, joka vetää kuoren sisälle huoneilmasta kaiken maailman pöpöjä, kuten me säilyvyystuntijat asian muotoilemme. Voi tietysti myös olla, että kylmä vesi on oleellinen bakteerien lähde. Sen pois sulkemiseksi pitäisi testata kylmällä ilmavirtauksella säikäyttämistä tai vedellä huuhtelua keitetyn munan jo jäähdyttyä.

Löysäksi keitetty muna säilyy havaintojeni mukaan huoneenlämmössä aivan yhtä hyvin kuin kovaksi keitetty, ehkä jopa paremmin. Omat testikappaleeni olivat hyvänmakuisia kolmenkin viikon huoneenlämpösäilytyksen jälkeen. Yleensä ajatellaan, että löysät munat säilyvät huonommin kuin kovat, ja se oli omakin ennakko-oletukseni. Toisaalta voisihan kiinteä valkuainen olla yhtä lailla keltuaista ulkoa päin suojeleva tekijä kuin raa’an, nestemäisen valkuaisen antimikrobiset entsyymit.

Vasemmalla lautasella hyvin löysä kananmuna. Oikealla lautasella osittain kuorittu mädäntynyt kananmuna.

Vasemmalla säikäyttämätön ja oikealla säikäytetty muna 20 päivää keittämisestä. Kokeilin amerikkalaista, epäamerikkalaisittain energiaa säästävää keittotapaa, jossa kattila siirretään heti veden kiehumisen jälkeen pois liedeltä. Ollakseni vieläkin energiatehokkaampi käytin vedenkeitintä ja lisäsin kiehuvan veden kylmään kattilaan. Kylmässä kattilassa valkuainen ei hyydy puolessakaan tunnissa, vaikka keltuainen kiinteytyykin. Lämpimässäkin kattilassa valkuainen saattaa jäädä pehmeäksi pohjakosketuksessa olevalta kohdaltaan, joten munia kannattaa ehkä pyöräyttää kerran keittämisen aikana.

Keitetyistä kananmunista on vaikea löytää kunnon säilyvyystietoa englanniksi, sillä kaikki nettisivut toistelevat Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA:n näkemystä, jonka mukaan keitetty kananmuna säilyy jääkaapissa viikon eikä sitä saa pitää huoneenlämmössä kahta tuntia pidempään. Sama virasto antaa saman säilyvyyden pekonille ja avatulle hot dog -paketille, ja savukalan säilyvyydeksi se ilmoittaa jopa 14 päivää.

Selitys saattaa olla siinä, että amerikkalainen teollisuus pesee kananmunista lika- ja suojakerrokset pois. Kun käytin kokeisiini kostuneita ja päivän huoneenlämmössä olleita päiväkodin kananmunia, tulokset heittelivät epäjohdonmukaisesti.

Kahdessa pohjoisamerikkalaisessa tutkimuksessa vuosilta 1974 ja 1986 kananmunat, jotka oli paitsi pesty keräämisen jälkeen myös huuhdeltu keittämisen jälkeen, kestivät hämmästyttävän hyvin kylmässä: kuorimunien mikrobiologinen ja aistinvarainen laatu säilyivät yli 21 päivää 5 ºC:ssa ja 28 päivää 4 ℃:ssa. Myös kuoritut munat säilyivät hyvin viileässä, mutta huoneenlämmössä munat eivät säilyneet viikkoakaan. Toisaalta vuoden 1973 tutkimuksessa tuoreena keitetyt pesemättömät munat, jotka säikäytettiin, menettivät kolmanneksen maustaan oltuaan viikon 1,1 ºC:n lämpötilassa.

Omien havaintojeni mukaan keitetyn, säikäyttämättömän kananmunan säilyminen jääkaapissa mitataan viikoissa. Keitettyä kananmunaa voi säilyttää huoneenlämmössä siis minun mielestäni täysin huoletta ainakin pari päivää ja elintarvikehygieniayksikön ylitarkastajan mukaan hätätapauksessa.

Teijän keittiössä syntyy tällaista ainesta meiän kokoelmiin

Tiedän, miltä teidän tuhlureiden keittiöissä näyttää. Tai näytti ennen muuttoauton pihaan ajamista, ennen Ikean vaihtumista Iittalaan ja ennen Hesarin juttua, jonka mukaan ”monella on keittiössään puisia lastoja ja kauhoja, jotka kannattaisi heittää pois”.

Esittelen nyt meikämannen vuosien saatossa roskiksesta tonkimia keittiövälineitä ja astioita. Sähkölaitteet, joita niitäkin löytyy toimivina isohkot määrät, ovat oman juttunsa aihe.

Paljon haarukoita, veitsiä ja lusikoita päällekkäin.

Aterimet

Siihen nähden, että ruostumattomasta teräksestä valmistetut aterimet ovat lähes ikuisia, niitä löytyy roskiksista uskomattomat määrät. Tietysti joskus metallipinta saattaa syöpyä, ja pois heittäminen on järkevää. Tai ehkä aterimen puinen kädensija kuluu konepesussa, tai perheen viikarit taivuttavat haarukan piikkiä kuin heiluvaa hammasta. Yllättävän paljon unohtuu veitsiä pitsalaatikoihin ja haarukoita pikaruokakaukaloihin. Myös päiväkodin biojäteastiasta löytyy väärään paikkaan joutuneita aterimia.

Aterimiin myös ilmeisesti kyllästytään, eikä halpojen välineiden roskikseen heittäminen tuota tunnontuskia. Ikean tuotteiden ohella yllättävän paljon näkyy Hackmanin Savonia-aterimia, jotka ovat kuluneet lähinnä mielikuvien tasolla.

Kokkiveitsiä, hedelmäveitsiä, kuorimaveitsiä ja teroituspuikko.

Keittöveitset

Keittiöveitsihävikki on sillä tapaa ymmärrettävää, että löytämäni veitset ovat usein tylsiä. Toisaalta useat veitset voisi saada teroittamalla käyttökuntoon, joten miksi peruskoulu ei opeta teroittamista kotitaloustunneilla?

Teräviäkin löytyy, kun vähemmän terävät käyvät roskiksella. Itselleni olen ottanut muun muassa Marttiinin käyttämättömän näköisen kokkiveitsen, Victorinoxin pinkin hedelmäveitsen ja Fiskarsin kuorimaveitsen.

Suosikkini on kuitenkin arvottoman näköinen pieni sahalaitainen veitsi. Leikkaan sillä lähes kaikkea kurkusta leipään ja tomaatista vesimeloniin. Syynä on se, että pienellä mutta tylsähköllä veitsellä uskaltaa leikata melkein kaiken kädessä pitäen, eikä näin tarvitse sotkea leikkuulautaa. Toisaalta sahalaita varmistaa sen, että leikkaavuutta löytyy melko paljonkin.

Pöydällä muun muassa kakkulapioita, kaapimia, munaleikkureita, tölkinavaajia, juustohöyliä, vatkaimia, lastoja, raastimia, mittoja, kauhoja ja ottimia.

Keittiövälineet

Teillä on keittiöissänne monenlaista pientä välinettä, joka helposti muuttuu tarpeettomaksi, joutuu syrjäytetyksi tai hajoaa hieman. Kakkulapiota ei tarvita, jos ei syödä kakkujakaan. Jos ei syödä kakkuja, ei tehdä kakkutaikinoita eikä ole tarvetta vatkaimille ja nuolijoille. Raastin taas ei välttämättä ole enää terässä. Juustohöylän kahva on sulanut tai irronnut. Muoviset mitat, kauhat ja lastat ovat alkaneet kavahduttaa, joskin puisiakin välineitä löytyy jopa käyttämättöminä.

Värillisiä ja värittömiä tuoppeja, jalkalaseja ja tavallisia juomalaseja.

Lasit

Roskiksesta löytyvät lasit ovat pääasiassa halpoja ja ankean näköisiä. Siten on ymmärrettävää, että niistä on haluttu päästä eroon. Nyt harmittaa, kun tuli aikoinaan panostettua hienon näköisiin ja melko kalliisiin juomalaseihin. Ihan hyvin näistä löytölaseistakin voisi juoda ehkä Ikean kammottavaa Pokal-lasia lukuun ottamatta. Elämä olisi rennompaakin, jos lasin rikkoutuessa voisi vain todeta, että lasi oli ilmainen ja jatkoajalla muutenkin.

Juomalaseja näkee paljon lasinkeräysastioissa, mutta sinne ne eivät kuulu, koska ne ovat tavallisesti erilaista ainetta kuin pakkauslasi. Senkin ihmiset saisivat oppia, että laseja ei saa viedä pois kapakoista eikä pikaruokapaikoista. Ne näyttävät päätyvän roskikseen helpommin kuin sellaiset mauttomat lasit, joiden hankkimista on hetken harkittukin.

Erikokoisia, -muotoisia ja -värisiä lautasia, vateja ja kulhoja.

Lautaset

Lautasissa arvostusero näkyy selvästi. Ikean lautasia löytyy roskiksesta jatkuvasti, vaikka niissä on usein ihan kivaa muotoilua. Sen sijaan on poikkeuksellista löytää Iittalan lautanen, josta ei olisi ainakin pieni pala lohjennut. Ihmiset saisivat kyllä perustella itselleen läpikotaisin, miksi valkoisesta lautasesta hädin tuskin erottuva lohkeama tekee lautasesta kelvottoman.

Nurmikolla parikymmentä paistinpannua, joista yhdessä istuu varpunen.

Paistinpannut

Paistinpannuja löytyy roskiksesta jatkuvasti. Usein ne ovat sekajäteastiassa, vaikka pannut pitäisi laittaa metallinkeräykseen mahdollisesta muovikahvasta huolimatta. Löydän valurautapannujakin, mutta yleensä pannu on heitetty roskiin pinnoitteen naarmuuntumisen vuoksi.

Urani alkuvaiheilla saatoin kerätä hieman kärsineitäkin pannuja, mutta sittemmin olen huomannut, että täysin ehjiäkin löytyy tarpeeksi. Hyväkuntoisia paistinpannuja hylätään ehkä siksi, että on siirrytty käyttämään induktioliettä, joka ei alumiinia lämmitä. Pannu voisi kuitenkin lämmittää jotakuta muuta, jos sen lahjoittaisi eteenpäin.

Paljon kattiloita metalli- ja lasikansilla sekä ilman kansia.

Kattilat

Teräskattilat ovat ehkä hölmöin keittiöjätteen muoto. Harva on nimittäin niin taitava, että kykenisi pilaamaan kattilan. Niitä on roskiksessa kai tila-, tyyli- ja liesiseikkojen takia. Kattilat osataan aika hyvin pudottaa metallijätteeseen. Mahdollinen lasikansi ei sovellu lasinkeräykseen.

Loppusiivous

Jos monet keittiötavarat ovat lähestulkoon ikuisia, miksi olen niitä keräillyt? Kuinka pitkän ikuisuuden verran ajattelin elää? Kysymys on aiheellinen etenkin siksi, että en tätä nykyä käytä kattilaa tai pannuakaan edes joka viikko. Syön kotona pääasiassa yhdeltä lautaselta aina samalla haarukalla tai lusikalla ja juon aina samasta lasipullosta.

Yksi oleellinen syy keräilyyn on se, että voin kertoa asioita yhdellä kuvalla. Tämän blogitekstin avulla on mahdollista kauhistella sitä, mitä kaikkea roskikseen heitetään. Tai kaunistella sitä, mitä kaikkea roskiksesta löytyy käden käänteessä.

Kerääminen on myös varautumista. Kun aloin ottaa talteen laseja ja avaamattomia alkoholipakkauksia, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että kuvaisin niiden avulla Youtube-videon. Nyt kun blogiteksti on kirjoitettuna ja video on purkissa, voin päästää laseista irti.

Kauppasin laseja ja muita keittiökamoja viime lauantaina Siivouspäivän Keittiöonnen tongintaa -kirpputorilla. Tulos oli monta kertaa parempi kuin viime kerralla, mutta odotukseni olivat taas olleet lopputulosta korkeammalla. Pihakirppikseni ei ollut lähellä muita Siivouspäivän myyntipaikkoja, eikä se ollut minkään kulkuväylän varrella (mikä toki yleensä on pihalle etu). Markkinointiinkin olisi voinut panostaa, mutta tällä kertaa aikaa ei yksinkertaisesti ollut enempään.

Tarkoitus on viedä loput tavarat syyskuun kuluessa lahjoitettavaksi, kierrätykseen tai roskikseen. Saa antaa vinkkejä sopivista kohteista. Itseäänkin voi ehdottaa, jos nouto Helsingistä onnistuu!

Kestotestissä 165 enemmän tai vielä enemmän vanhaa säilykettä

Viimeksi kun vietin tölkkitoukokuuta kuusi vuotta sitten, avasin kuukauden aikana 32 säilykepakkausta. Ruokahalu kasvaa syödessä ja tölkkikokoelma kasvaa syömättä ja Instagram-syöte vaatii täytettä, joten avasin nyt kahdessa viikossa 165 säilykettä.

Vuoden 2015 tölkkitoukokuussa olin jo perusteellisesti selvittänyt sen, että vanhojen säilykkeiden syöminen ei ole erityisen vaarallista. Sen sijaan säilykkeiden laadun heikkenemisestä minulla ei ollut paljon tietoa, sillä silloiset tölkit olivat lähinnä vuoden tai kaksi päiväysvanhoja. Nyt osaan kertoa, mitä säilykkeitä voi säilöä ja mitkä kannattaa syödä jo pari vuotta päiväyksen umpeutumisesta. Jokaisessa kohdassa on linkki Instagramiin, jossa säilyketyypin tuloksista voi lukea lisää.

Hedelmät

Säilykehedelmissä keskityin ananaksiin, sillä niitä löytyy roskiksesta eniten. Ananasta ei kannata säilyttää monta vuotta yli päiväyksen, sillä sen maku heikkenee melko nopeasti. Vanhimman testaamani vielä syömäkelpoisen ananassäilykkeen parasta ennen -päivästä oli reilut kolme vuotta. Seitsemän vuotta päiväysvanhat ananaspurkit olivat pullistuneet. Sisältö oli tummentunut ja maistui pahalta. Myös ananaspurkkien kiiltelevä metallisisus oli liuennut pois.

Keltaisia ananaspaloja tölkissä, jonka kiiltävässä metallisisuksessa on musta rengas. Toisessa tölkissä ruskehtavia ananaspaloja tölkissä, jonka sisusta on siniharmaa.

Puoli vuorokautta huoneenlämmössä olleeseen vasemmanpuoleiseen ananaspurkkiin oli tullut tumma syöpynyt rengas nestepinnan korkeudelle. Syynä oli ilmeisesti ananasmehun happamuus, sillä muihin hedelmäsäilykkeisiin rengasta ei tullut eikä myöskään ananaspurkkiin, jossa oli käytetty ananasmehun sijasta sokerilientä. Oikealla olevan yhdeksän vuotta vanhan ananaspurkin sinkitty sisusta oli jo avattaessa liuennut ja ananakset olivat värjäytyneet tummiksi ilmeisesti raudasta. Ananasten happamuus veti suun luimuun, ja syynä saattoikin olla se, että rautaioni on hapan.

Muut hedelmät eivät näytä pilaantuvan yhtä nopeasti kuin ananakset, mutta ei niitäkään monta ylimääräistä vuotta kannata säilyttää. Mielenkiintoinen tapaus olivat muovipurkkiin pakatut persikkakuutiot. Niiden väri oli tummentunut pahasti, mutta maku oli vielä hyvä lähes kuusi vuotta parasta ennen päivän -jälkeen.

Hedelmäsoseet

Vielä muoviakin paremmin hedelmät säilyvät mahdollisesti lasissa. Piltti-hedelmäsoseet maistuivat pääsääntöisesti hyviltä jopa yli kahdeksan vuotta parasta ennen -päivästä. Väri näyttää valoa saavissa säilykkeissä kärsivän. Tosin myös kartonkitölkkiin pakattu omenasose oli tummaa, joskin hyvää, vajaat viisi vuotta päiväyksen umpeutumisesta. Verrokkikappaleena olleessa vajaan vuoden päiväysvanhassa tölkissä sose oli keltaisempaa. Koska hedelmäsoseissa ei ollut säilöntäaineita, ne alkoivat käydä huoneenlämmössä jo kahden päivän kuluessa.

Hillot

Hillot ovat suureksi ja usein suurimmaksi osaksi sokeria. Siten ei ollut ihme, että kolmesta viiteen vuotta päiväysvanhat hillot maistuivat kelvollisilta. Ne olivat vuosien säilytyksessä enintään kokkaroituneet.

Tomaattisoseet

Tomaattisäilykkeet ovat hedelmäsäilykkeiden tapaan happamia, joten niiden ei voi odottaa kestävän loputtoman pitkään. Viisi vuotta päiväyksestä alkaa olla liikaa mutta ei kaikissa tapauksissa. Maustettujen tomaattimurskien maku tuntuu heikentyvän maustamattomia nopeammin.

Erilaisia tomaattimurskasäilyketölkkejä ja -purkkeja ja niiden sisältöä valkoisella alustalla.

Mitä tummempaa tomaattisose on, sitä pahemmalta se yleensä maistuu.

Usein hehkutettu Mutti oli yllättäen pullistunut jo alle kaksi vuotta parasta ennen ‑päivästä. Kahdessa samanlaisessa purkissa oli painetta aukaistaessa, mutta mauissa ei ollut suurta eroa edes päiväysnuoreen Muttiin verrattuna.

Pestot

Pesto tuntuu säilyvän loputtomasti. Toki sen maku vähän heikkenee ajan myötä, mutta nytkään ei monesta viitisen vuotta päiväysvanhasta pestosta keksinyt pahaa sanottavaa. Vanhin pesto oli syötävää jopa lähes kahdeksan vuotta parasta ennen -päivän jälkeen.

Maustekastikkeet

Maustekastikkeissa tuntuu maku häviävän muutaman vuoden jälkeen päiväyksen ylittymisestä. Vetiset kastikkeet vaikuttavat säilyvän paksuja huonommin. Kastikkeita ei kuitenkaan kannata heittää menemään maistamatta: kahdeksan ja puoli vuotta vanha lasipulloon pakattu makea chilikastike oli moitteetonta.

Palkokasvit

Siinä missä tomaatin pH on 4:n paikkeilla ja ananaksilla ja persikoilla alle 4:n, papujen ja herneiden pH alkaa 5:llä ja linssien pH 6:lla. Yhden pykälän ero pH:ssa tarkoittaa jo kymmenkertaista eroa happamuudessa. Palkokasvien voi siis olettaa säilyvän selvästi hedelmä- ja tomaattisäilykkeitä pidempään.

Kartonkisia ja metallisia papu-, herne- ja linssipakkauksia.

Näitä pakkauksia tuli avattua säilyvyystutkimuksen nimissä vähän liikaa suhteessa taloutemme mahojen vetävyyteen tölkkitoukokuun vielä tuottaessa koko ajan uusia avattuja purkkeja. Toisaalta eipä näitä ole tullut käytettyä aikaisemminkaan roskiksen tuottaessa koko ajan uutta syötävää.

Vanhin papusäilykkeeni oli ruskeat pavut, joiden parasta ennen -päivästä oli yli yhdeksän vuotta. Liemi oli samentunut, mutta maku oli ok. Samoin yli kuusi vuotta päiväysvanhoissa herneissä kastike oli sameaa hyytelöä, vaikka itse herneet eivät olleet pilalla. Toisaalta kun vertasin noin kolme vuotta päiväysvanhoja kidneypapuja ja linssejä vuoden päiväysvanhoihin vastaaviin tuotteisiin, tuoreemmat olivat hieman maukkaampia. Metalli ja kartonki vaikuttivat säilyvyyden kannalta yhtä hyviltä pakkausmateriaaleilta.

Maissi ja herkkusienet

Maissin ja herkkusienten pH on kuutosen tienoilla. Sen sijaan bambunversojen pH on noin 5, ja ne maistuivatkin pahoilta vajaat viisi vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Lähes kuusi vuotta päiväysvanha maissi oli tummunut, mutta maunsa puolesta se oli ihan syötävää. Kartonkitölkkiin pakattu maissi oli yllättäen melko pahaa vain yhdeksän kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. En ollut valitettavasti löytänyt toista pahvimaissia, jotta olisin voinut tehdä vertailuja.

Sienet imevät tunnetusti luonnossakin epäpuhtauksia, ja seitsemän vuotta päiväysvanhoissa säilykeherkkusienissä olikin metallin makua. Se tosin poistui huuhtelemalla. Kahdesta vajaat kaksi vuotta päiväysvanhasta herkkusienipurkista toinen oli säilynyt hyvin ja toinen hiukan huonommin.

Oliivit, jalapenot, maustekurkut ja aurinkokuivatut tomaatit

Yhtenä iltana napostelin oliiveja, hillosipuleita, jalapenoja, kapriksia, maustekurkkuja ja aurinkokuivattuja tomaatteja. Testituloksista on vaikea sanoa mitään, sillä oliivien laatuerot ovat ilmeisesti valtavat. Metallipurkkiin pakatut täytetyt oliivit maistuivat hyviltä lähes kahdeksan vuotta parasta ennen -päivän jälkeen, samoin pussiin pakatut runsaat kaksi vuotta päiväysvanhat oliivit. Niitä nuoremmat lasipurkissa olleet vihreät ja mustat oliivit olivat sen sijaan mauttomia.

Hillosipulin vuodet saavat tummumaan. Kaprikset eivät kestä viittä vuotta päiväyksestä.
Joitakin vuosia päiväysvanhat jalapenot ovat syötävän makuisia mutta eivät niin hyviä kuin pari kuukautta päiväysvanhat. Pikkukurkuissa maku tuntuu säilyvän mutta suutuntuma välttämättä ei.

Aurinkokuivatuille tomaateille saattaa päteä sama aikasuositus kuin muillekin tomaateille. Pari vuotta päiväysvanha tomaatti oli ihan hyvän makuista ja neljä vuotta päiväysvanhakin siedettävää. Kapriksia sisältänyt, seitsemän vuotta päiväysvanha tomaattivalmiste oli pahanmakuista.

Sekalaiset herkut

Sekalaiset herkut olivat niin sekalaisia, että kannattaa vain lukea selostus Instagramista. Mukana jamaikalaisten kansallisruokaa, toistakymmentä vuotta vanhoja etanoita, tofua viime vuosituhannelta, mustekalaa mahdollisesti 1990-luvulta ja näpeille avattaessa paukahtanutta venäläistä kaviaaria.

Kalat

Tonnikala on roskiksen suosikkisäilykkeitä. Nytkin avaamatta jäi parikymmentä purkkia, ja lisää tulee viimeistään siinä vaiheessa, kun ihmiset alkavat siivota hamstraamiaan koronasäilykkeitä pois.

Valkoisella taustalla erilaisissa liemissä ja kastikkeissa säilöttyä tonnikalaa sekä säilykekilohailia.

Tonnikalaa vedessä, öljyssä ja maustekastikkeessa sekä kilohailia öljyssä.

Tonnikala ei ole erityisen hapanta, joten sen voisi odottaa säilyvän. Yllättäen pikkupurkeissa olleissa, reilut kaksi vuotta päiväysvanhoissa tonnikaloissa oli metallin makua – enkä nyt tarkoita elohopeaa. Näissä tapauksissa syöpymistä oli todennäköisesti edistänyt purkin suuri pinta-ala verrattuna kalan määrään sekä foliokansi kunnon metallikannen tilalla.

Muuten etenkin öljyyn säilötty tonnikala tuntuu säilyvän vuosikausia, varsinkin maustettuna. Lähes 12 vuotta päiväysvanha tonnikala ei maistunut enää samanlaiselta kuin tuore vaan kiinnostavammalta. Vähän yli 12 vuotta päiväysvanha kilohailisäilyke oli sen sijaan aika lailla pilalla.

Lihasäilykkeet

Maistelin niin erikoisia ranskalaisia lihasäilykkeitä, että kiinnostuneiden kannattaa lukea ankankoivista ja hanhenmaksasta Instagramissa. Suomalaisessa lammassäilykkeessä oli kolme vuotta ja seitsemän kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen miellyttävä lampaanlihan maku, vaikka ei lihasäilyke mielestäni koskaan herkkua ole.

Keitot

Minun on vaikea kommentoida säilykekeittojen säilyvyyttä, sillä nämä keitot maistuvat vähän ikäviltä ilmeisesti jo suoraan kaupan hyllyltä ostettuina. Hernekeittoon voi kyllä luottaa: sen parasta ennen -päivästä oli kuusi vuotta ihan niin kuin kuusi vuotta sittenkin. Myös säilykepussiin pakattu kanakeitto oli hyvää viisi ja puoli vuotta parasta ennen -päivän jälkeen.

”Arkisäilykkeet”

Niputin joukon säilykkeitä kaatoluokkaan nimeltä arkisäilykkeet. Stroganov oli syömäkelpoista yli neljä vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Hapankaali kelpasi yli kaksi vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Punajuurisuikaleet olivat kunnossa lähes neljä vuotta päiväyksen umpeutumisesta. Äidinmaidonkorvikkeesta kirjoitin Instagramiin pienen kommentin, sillä se on ainoa tuote Yhdysvalloissa, johon liittovaltion lainsäädäntö vaatii päiväyksen.

Dyykkari häviää käännöksessä

Runsas kuukausi sitten naistenpäivänä nousi kohua Google-kääntäjän hän-miehistä. Kääntäjä nimittäin päätteli suomalaisen kielenkäytön perusteella esimerkiksi niin, että hän on vahva pitää kääntää he is strong. Tällainen toimintatapa on tietysti väärin, sillä jos vähän vetää mutkia suoriksi, niin voi sanoa, että yleistämisen aika on ohi. Vaikka keskimäärin miehet ovatkin naisia vahvempia, on myös heikkoja miehiä (kuten minä) ja vahvoja naisia (kuten naisasiamiehet).

Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja vahvisti käännösjupakan yhteydessä tasamaan kaltevaksi pinnaksi: ”Se, että ajatellaan, että miehen pitää olla vahva, puolustaa perhettään ja tehdä rahaa, ja että mies ei saa näyttää tunteitaan, voi johtaa lieveilmiöihin. Miehet eivät esimerkiksi mene lääkäriin ja pidä terveydestään yhtä paljon huolta kuin naiset.” En oikein osaa jakaa tätä huolta, sillä vaikka se, että miehet eivät pidä terveydestään huolta, olisikin sen seuraus, että miehen pitää olla vahva, sen, että miehen pitää olla vahva, ei perinteisen logiikan mukaan tarvitse seurata siitä, että vahvan pitää olla mies.

Googlen hakusanoina ”google kääntäjä hän”. Hakutuloksena ”hän” käännettynä maltaksi.

Hu hu, miten Google kehotti malttiin kiertäessään sukupuoliongelman, josta yritin hakea tietoa.

Google vastasi kohuun lehtitietojen mukaan vikkelästi ja muutti kääntäjää siten, että hän on vahva tuottaa nykyään kaksi vaihtoehtoa: she is strong ja he is strong. Tämä ominaisuus oli tosin esitelty Googlen blogissa lauseella Hän on lääkäri jo viime vuoden huhtikuussa. Olikohan ominaisuus kytketty pois päältä naistenpäivän ajaksi, jotta syntyisi tehokas somemainoskampanja, jossa kilpeään pääsivät kiillottamaan niin aktivistit kuin Alphabet? Entä oliko sisältö räätälöity googlemaisen kierosti niin, että Minnalle näytettiin pronominit stereotyyppisenä ja Paulille hetken päästä stereona?

Google selittää, miksi nainen annetaan vaihtoehdoista ensimmäisenä: ”Sukupuolikohtaiset käännökset näytetään sukupuolen nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Esimerkiksi suomen tapauksessa feminiini tulee aakkosissa ennen maskuliinia.” Oikein hauskaa, Google. Minäkin pidän leikillisestä sanankäytöstä. Vai suomensitteko sanan gender omalla ohjelmallanne?

Suomenkielisenä laiheliini-maskuliinina suon kernaasti, että feminiinit heikompana sukupuolena saavat tämän perusteettoman mutta harmittoman arvonannon. Suurena ækvaliteetin kannattajana pitäisin kuitenkin reilumpana käytäntönä Steven Pinkerin kirjasta The Sense of Style: The Thinking Person’s Guide to Writing in the 21st Century oppimaani vuorottelua. Siinä puolet kirjan luvuista käytetään sanaa she ja puolet sanaa he.

Kohu laantui, koska naistenpäiväkin ehti vaihtua vuoden jokaiseksi muuksi päiväksi. Harva jaksoi enää miettiä sitä, että Hän on vahva. Hän on puheenjohtaja kääntyy edelleen He is strong. He is the chairman. Tai sitä, että hän on vahva ruotsintuu yksinomaan han är stark.

Sukuhuolettoman asemosanan kääntäminen näyttää tuottavan ratkaisemattomia ongelmia binaarisessa maailmassa. Siitä on turha loukkaantua.

Tämä on tietysti etuoikeutetun miehen puhetta. Kuinka sitten suu pantaisiin, jos yleinen vähättely kohdistuisikin minuun? No jos tutkitaan Google-kääntäjän avulla sitä, millä tavalla yhteiskunta asennoituu meihin dyykkareihin, vähättely on vähättelevä ilmaus. Inho olisi osuvampi sana.

Googlen kääntäjä kääntänyt lauseen ”hän on dyykkari” käännetty lauseiksi ”she is a jerk” ja ”he is a jerk”.

Kääntäjä oppii jatkuvasti uutta, joten annoin tämän käännöksen arkistoitavaksi.

Koska englanti ei ole kaikilla kaikkien sukupuolten edustajilla vahva, olen suomentanut kuvissa esiintyvät avainsanat jutun loppuun apunani Oxford Dictionary of English. Seuraavat esimerkit jatkavat haukkumislinjalla:

Käännökset: ”kaikki eivät dyykkaa” – ”not everyone is dumb”; ”vituttaa dyykkarit” – ”fuck the dykes”; ”hän vihaa dyykkareita” – ”he hates junkers”.

Dyykkaus ei vaikuta Kääntäjän mukaan elämää sulostuttavalta toiminnalta (seuraavat käännökset kolmatta lukuun ottamatta olivat ainoat, jotka olivat ehtineet vaihtua viikon sisällä):

Käännökset: ”Onni on dyykannut jo kymmenen vuotta.” – ”Happiness has been dying for ten years.”; ”dyykkaus on intohimoni” – ”dullness”; ”dyykkaus on typerää” – ”dumbness is silly”; ”joka on dyykkausta harrastava” – ”who is into a dungeon”.

Rakkaus on vaikea laji:

Käännökset: ”dyykkari rakastaa blogiaan” – ”dude loves his blog”; ”dyykkari rakastaa Facebookia” – ”dyke loves Facebook”; ”dyykkari rakastaa instaa” – ”dude loves insta”; ”dyykkari rakastaa Twitteriä” – ”dyke loves Twitter”; ”dyykkari rakastaa itseään” – ”the jerk loves himself”.

Joskus Kääntäjä osuu jo vähän sinne päin tai heittäytyy suorastaan aforistiseksi:

Käännökset: ”dyykkarina en pelkää pöpöjä” – ”as a dude I am not afraid of butts”; ”jokainen on oman elämänsä dyykkari” – ”everyone is a dictator of their own life”; ”dyykkari, myös ilmaistelija” – ”dictator, including detector”; ”roskisdyykkari” – ”garbage truck” – ”olin roskia dyykkaamassa” – ”I was rubbing rubbish” – ”dyykkaus on hyvä tapa saada ravintoa” – ”dumpling is a great way to get nourishment”.

Dyykkausta ei aina yhdistetä yhteiskunnassa arvostettuun toimintaan:

Käännökset: ”siellä puhutaan dyykkaamisesta” – ”there is talk of drooling”; ”olin dyykkaamassa roskia” – ”I was pounding in the trash”; ”dyykkaamalla olet osa ongelman ratkaisua etkä osa ongelmaa” – ”by punching you are part of the solution to the problem and not part of the problem”; ”dyykkaamalla säästät ääntäsi” – ”muting saves your voice” – ”dyykkauksesta” – ”stuttering”.

Tekstin sävyyn vaikuttavat totta kai sellaiset yksityiskohdat kuin ison alkukirjaimen käyttö:

Käännökset: ”Hän on dyykkari. Hän dyykkaa.” – ”He’s a jerk. He mutters.”; ”hän on dyykkari. hän dyykkaa.” – ”he is a jerk. he yells.”; ”Jos dyykkaat jakamatta kuvia somessa, oletko varma, että olet dyykannut ensinkään?” – ”If you’re dumbling without sharing pictures in a sommy, are you sure you’ve dumbed down first?”; ”jos dyykkaat jakamatta kuvia somessa, oletko varma, että olet dyykannut ensinkään?” – ”if you’re dumbfucking without sharing pictures in a some, are you sure you’ve dumbed down in the first place?”; ”Jos dyykkaat somettamatta, oletko hullu?” – ”If you’re dumbfounded, aren’t you crazy?”; ”jos dyykkaat somettamatta, oletko hullu?” – ”if you dumble without planting, are you crazy?”; ”jos dyykkaat somettamatta, oletko järjissäsi?” – ”if you mumble without painting, are you sane?”.

Harvapuolisuudesta ei voi Google-kääntäjää käännösideoissa syyttää:

Käännökset: ”dyykkaus on hyvää liikuntaa” – ”dumbbell is good exercise”; ”taloyhtiödyykkarin kondomilöydöt” – ”condominium dock condom finds”; ”dyykattavaa löytyy kyllä” – ”there is something to be learned”; ”dyykkaan siis olen” – ”so I am”; ”dyykkausta harrastava Onni Tonkija” – ”dancing lucky Onni Tonkija”; ”dyykkaaja häviää käännöksessä” – ”the duster disappears at the turn”.

Sanasto

  • butt – pylly; tumppi
  • condominium dock – (määrittelemätön) kelluvataloyhtiö
  • dancing – tanssiva
  • detector – ilmaisin
  • dictator – diktaattori
  • drooling – kuolaaminen
  • dude – jäbä
  • dullness – tylsyys
  • dumb – tyhmä
  • dumb down – tyhmentää
  • dumbbell – käsipaino
  • dumbfounded – äimistynyt
  • dumbfuck – (määrittelemätön) perseillä
  • dumble – (määrittelemätön) pölhöillä
  • dumpling – taikinanyytti
  • dumbness – typeryys
  • dungeon – vankityrmä
  • duster – pölyhuiska
  • dying – tehdä kuolemaa
  • dyke – (arkikieltä, halventava) lesbo
  • garbage truck – jäteauto
  • happiness – onni
  • jerk – ääliö
  • junker – (vanhentunut) narkkari
  • learned – opittavaa
  • lucky – onnekas
  • mumble – mumista
  • muting – vaimentamalla
  • mutter – mutista
  • paint – maalata
  • plant – istuttaa
  • pounding – jyskyttämässä
  • punching – hakkaamalla
  • rubbing – hieromassa
  • rubbish – roskat
  • silly – höpsö
  • stuttering – änkyttäen
  • tonging – poimimiseen
  • tongue – kieli
  • yell – huutaa
Käännökset: ”onnen tongintaa” – ”tongue of happiness”; ”Onnen tongintaa” – ”Good luck tonging”.

Dyykkaukselle ei ole englannin kielessä kunnollista sanaa, mutta ilmeisesti etenemässä on suomalaisesta vaikutuksesta osterien poimintaan liittyvän sanan tong käyttöalan laajennus.

Kymmenen vuotta dyykkausta takana – toivottavasti myös edessä

Kaksi yleisintä minulta esitettyä kysymystä ovat: milloin aloitit dyykkaamisen ja milloin aiot sen lopettaa? Ensimmäistä kysyvät aina toimittajat ja jälkimmäistä veljeni. Otsikossa on vastaus molempiin.

Onni Tonkija virnistää edessään ruokaa, kirjoja ja vaatteita.

Löytäjän on helppo hymyillä. Kuva on vuoden 2012 karkauspäivältä, ja sen jälkeen monet näistä uudenveroisina löytyneistä vaatteista ovat olleet kovassa käytössä. Huomasin vasta viime jouluna, että karvalakissa on takana iso mutta hyvin maastoutunut olut-Karhu. Raakaa lihaa olen säilyttänyt kaikki nämä vuodet, mutta vieläkään en ole saanut sitä luettua.

Dyykkaus alkoi salakavalasti panttipullojen ja -tölkkien keräämisestä. Huomasin varmaan roskia viedessäni, että taloyhtiömme sekajätteistä löytyy pantteja. Kohta huomasin varmaan pantteja etsiessäni, että taloyhtiömme sekajätteistä löytyy ruokaa. Koska minulle ei ollut lapsena opetettu, että vanhentunut ruoka pitää heittää hukkaan, keräsin ruoan talteen kuin kadulta löytämäni pantin tai lantin.

Aloittamisen ajoittamiseen tarvitaan kiintopisteitä. Muistan monesti palanneeni kotiin ennen sivarityöpaikalle lähtemistä, kun olin löytänyt ruokaa roskiksesta. Vuosi oli 2012. Sen sijaan en muista dyykanneeni ruokaa talomme putkiremonttivuonna 2010. Dyykkaus on alkanut siis 2011 tai 2012.

Aloin käydä läpi vanhan tietokoneen kuvakansioita. Noihin aikoihin näytin kuvanneen kaiken mahdollisen, joten luulisin ensimmäisen ruokalöydönkin päässeen muistikortille. Jos siis onnistuin löytämään vanhimman ottamani dyykkiruokakuvan, voin sanoa aloittaneeni dyykkauksen tasan 10 vuotta sitten 25. maaliskuuta 2011.

Ikkunalaudalla viinirypäleitä, limetti, kaksi banaania ja porkkanoita.

Ensimmäinen dokumentoitu dyykkisaaliini. Kaikki yleisiä löytöjä tänä päivänäkin. Nykyään tulisi vähän toisenlainen kuva, kun ikkunalauta on täynnä dyykattuja kasveja, tuuletusikkunasta pilkistäisi kylmäsäilytyksessä olevaa ruokaa ja patterin, joka ei ole koskaan päällä, päällä on roskikseen menossa olevia vaatteita, joihin pyyhkiä päiväkodin lihapullia huuhdellessa rasvoittuneet kädet. Minimalismia on siis vaikea toteuttaa, jos ei käytä kauppaa ruokavarastona tai hanki laboratoriota säilyvyystutkimuksille.

Dyykkitoiminta alkoi laajeta hitaasti. Syksyltä 2013 muistan sen, että kun olin auttamassa veljeäni muutossa, nappasin opiskelija-asuntolan jätekatoksesta digitaalisen henkilövaa’an (joka on yhä käytössä). Veljeni kehotti noihin aikoihin aloittamaan blogin pitämisen, ja olihan se jo päässä muhinutkin.

Ensin oli keksittävä nimi. Koska sanaleikit ovat minulla olennainen osa ilmaisua, piti niiden tietysti olla myös osa blogin ilmiasua. Kaikki dyykkitupa-tyyppiset ideat tuntuivat kuitenkin väkinäiseltä kikkailulta.

Tyhjiössä ei yleensä synny mitään, vaan luovuus tarvitsee polttoaineekseen paljon sekalaista materiaalia. Yhden onnekkaan sattuman vuoksi aivojen sopukoista löytyi tarvittava sanapari. En ole mikään musiikkitietäjä, mutta kun olin nuori, äiti toi kotiin lääkefirman lahjuksena saadun kokoelmalevyn suomalaisia hittejä. Levyltä oli päähän syöpynyt Niko Ahvosen hyväntuulinen Onnen ongintaa -kappale. Siitä muokkasin blogille pirteän ja ilmeisen mieleenpainuvan, dyykkaukseen viittaavan nimen. Pyhäinpäivänä 2013 synnyin blogin kanssa myös minä eli Onni Tonkija.

Pöydällä lehtisalaattia, leivonnaisia, kurkkua, juustoraastetta, majoneesiputkilo ja ruisleipää.

Lokakuussa 2011 dyykkilöytöjä ei selvästikään vielä kuvattu blogia vaan itseä varten. Vaikka kohupiimapallit ovat jo itsessään hauskat, lisättäköön tähän vitsi, jonka kirjoitin Twitteriä varten joskus 2014 mutta joka ihmiskunnalle suurta menetystä aiheuttamatta jäi julkaisematta: – Sen valkosipulimajoneesin, mikä sen hieno nimi nyt onkaan, olisi voinut jättää roskiin. Parasta ennen oli viime vuonna. – Aioli? #dyykkaus

Varmaan samana syksynä aloitin dyykkikierrokset. Koska ihmisten kohtaaminen aiheuttaa dyykatessa usein molemminpuolista vaivaantuneisuutta, siirsin juoksulenkkini aamuyöhön. Etenkin kesällä tunnelma on taianomainen, kun kaupungissa on liikkeellä lähinnä jakeluautoja. Lenkit päättyivät ja dyykkaus alkoi aina saman opiskelija-asuntolan jätekatoksessa, josta vaaka oli löytynyt ja jossa olin itsekin aikoinaan asunut (siis asuinrakennusten puolella). Opiskelijat ovat sen verran vaurasta ja huikentelevaista sakkia, että asuntolat ovat ihan parhaita dyykkipaikkoja.

Jätepuristin, jonka avatusta luukusta näkyy roskapusseja.

Jätepuristin tyhjennettiin muistaakseni joka toinen viikko tiistaisin. Yleensä kurottelin roskapusseja jalat maassa mutta toisinaan kiipesin sisälle puristimeen. Jos puristin oli lähes tyhjä, saatoin ryömiä hakemaan dyykattavaa itse puristimen työmaa-alueelle, joka on kuvassa oikealla. Jos säiliö oli aivan täynnä, dyykkaus oli vaivalloista. Puristimen murjomista kasseista pystyi toisinaan kiskomaan vielä ruokaa talteen, mutta välillä piti vain tyytyä katsomaan, mitä kaikkea oli jo ehtinyt tuhoutua.

Öiset kierrokset päättyivät siihen, että ne dokumentoitiin. Ei kulunut viikkoakaan Ylen Perjantai-dokkarin kuvauksista, kun suosikkipaikkani oli lukkojen takana. Lukitseminen tuskin oli kuvausten aikaansaannosta. Lähinnä ajattelen nykyään, että kuvaukset olivat edellytys lukitsemiselle ja sain siirtyä eteenpäin.

Tammikuussa 2018 alkoi Onni Tonkijan julkinen ura. Sen jälkeen Onnen tongintaa on siirtynyt julkaisemaan yhä enemmän säläsisältöä blogin ulkopuolisille digialustoille. Sinne on tallentunut myös ensimmäinen päiväkotilöytöni kesäkuulta 2014. Jos tuolloin biojäteastia ei olisi ollut täynnä jauhelihapihvejä, en olisi välttämättä kurkistanut sinne toista kertaa. Tuskin olisin myöskään innostunut dyykkauksesta, ellei oma taloyhtiömme olisi kunnostautunut poikkeuksellisen korkeatasoisen ruokahävikin tuottajana.

Nyt kymmenvuotisjuhlavuonna päiväkodin ruokahävikin perkaaminen on ollut keskeinen osa päivittäisiä Instagram-päivityksiäni. (Näissä julkaisuissa on paljon sellaista säilyvyystietoa, jota blogissa ei vielä ole. Tuoreimpia tekstejä pääsee lukemaan rekisteröitymättäkin, kun avaa oikealla napilla tai pitkään painamalla kuvan uuteen välilehteen.)

Koska vanhan hyvän tavan mukaan teksti pitää ymmärtää ilman otsikkoakin, kerrataan vielä: Aloitin dyykkaamisen tasan kymmenen vuotta sitten. Ensimmäisen kuvan virneestä välittyvä mielihyvän tunne valtaa minut edelleen, kun teen hyviä löytöjä. Dyykkauksesta on tullut elämäntapa, identiteetti ja oikeastaan se, mitä yleensä tarkoitetaan ammatilla. Lopetan sitten, kun hymy hyytyy tai tuhlaus loppuu.

Vuosi ilman ruoka- ja juomarahaa

Viisi vuotta sitten olin keskellä ostolakkoa. Olin haastanut itseni käyttämään ruokaostoksiin puolen vuoden aikana nolla euroa. Se ei ollut erityisen haastavaa, joten nyt olen keskellä uutta ostolakkoa.

Kunnon ostolakossa on säännöt. Esimerkiksi sukkia ja alusvaatteita saa ostaa. En tosin ole ostanut niitä ainakaan seitsemään vuoteen. Kaikkea muutakin saan ostaa paitsi ruokaa ja juomaa. Vietän siis vuoden käyttämättä rahaa elintarvikkeisiin.

Suuret määrät viljatuotteita, maitotuotteita, lihatuotteita, kananmunia, valmisruokia, vihanneksia, hedelmiä, teetä ja suklaata.

Vielä ei ole tarvinnut ostolakon takia nälkää nähdä. Tämä saalis löytyi lakkovuoden ensimmäisellä dyykkikierroksella.

Puolen vuoden ostolakkoni sekä viaton #säästäminen-tunniste Twitterissä kirvoittivat ensimmäisen lehtijutun Onni Tonkijasta. (Anteeksi kolmannen persoonan käyttäminen, mutta ensimmäinen ei pitäisi paikkaansa.) Tästä jutusta lähtien olen joutunut punnitsemaan toimittajille puhuessani, kuinka suuren osan syömästäni ruoasta löydän roskiksesta. Nyt on mitta täysi.

Tähän asti olen arvioinut, että ruokavalioni on yli 90-prosenttisesti dykaaninen. Vaikka en osta ruokaa kotiin, Onneli jonkin verran ostaa. Aiemmin olen maistellut hänen hankkimiaan herkkuja ja syönyt parsakaalin varsia tai muita hänen mielestään syömäkelvottomia ruoka-aineita. Tänä vuonna siihen tulee muutos. Onneksi parsakaalin varret maittavat Onnenmyyrälle ja Mini Tonkijalle.

Olen aikaisemmin myös ostanut olutta niin kaupasta kuin kapakastakin. Olen käynyt kalibroimassa jätteisiin sopeutuneen makuaistini tasokkaissa ravintoloissa yksi tai kaksi kertaa vuodessa. Olen syönyt ja juonut muiden ihmisten tarjoamia vegaanisia elintarvikkeita. Olen jopa käynyt Prismassa ja täyttänyt muina miehinä yhteistä ostoskärryä. Tänä vuonna tähän kaikkeen tulee muutos.

Tarkennetaan ostolakon sääntöjä. Vuonna 2021 en saa ostaa elintarvikkeita, mukaan lukien juomat. En saa myöskään käyttää muiden ihmisten hankkimia elintarvikkeita, elleivät ne ole löytyneet jäteastiasta. Tätä ehtoa ei voi kiertää niin, että ruokaa laitetaan roskiin juuri minua varten, kuten minulle aina välillä ehdotetaan, jos kieltäydyn eläintuotteista. Ylipäätään lain kirjainta tärkeämpää on lakon henki.

Näihin sääntöihin olen sorvannut muutaman tarpeellisen porsaanreiän. Vaikka syönkin varmasti vuoden aikana yli 99-prosenttisesti dyykattua ruokaa, minulla on myös oikeus käyttää itse poimimiani marjoja, sieniä ja muita luonnonantimia, kuten kadulle pudonneita karkkeja. Olenhan sentään niin metsästäjä-keräilijä kuin nykyaikana vain voi olla olematta metsästäjä. Voin myös juoda vettä hanasta, koska taloyhtiössämme ei ole erillistä vesimaksua.

Lisäksi saan syödä minulle tuotuja dyykattuja tuotteita. Ostolakon päällimmäisenä ajatuksena kun ei ole rahan säästäminen tai illuusio omavaraisuudesta vaan elintarvikkeiden aiheuttaman kulutuksen painaminen nollaan. Nollaan menevät myös syömällä tuottamani suorat hiilidioksidipäästöt, sillä ainakin kotona voin valmistaa ruoan ekosähköllä.

Vuoden anti ihmiskunnalle ei ole vain siinä, että voin sanoa ostaneeni elintarvikkeita 0 eurolla tai että minua varten on valmistettu 0 kiloa ruokaa. Keskeinen osa täysfregaanista vuottani on kaksi kuukautta vanha Instagram-tilini onnentongintaa, jossa julkaisen joka päivä kuvan jostakin sinä päivänä syömästäni ruoasta. Tosin ruokailuni menee yleensä niin myöhään iltaan, että ehdin kirjoittaa vasta seuraavan päivän puolella ruokapäiväkirjaani siitä, mitä olen kulloinkin ”tänään” syönyt.

Onnentongintaa-tilin avausnäkymä Instagramissa 28.2.2021.

Onnen tongintaa on saanut Instagramissa kahdessa kuukaudessa parisataa seuraajaa enemmän kuin Facebookissa yli viidessä vuodessa. Yhtenä syynä on se, että nuoret ovat vahvasti liikkeellä Instassa.

En oksenna kaikkea syömääni julkaisuihini vaan panostan instadramaattisiin kuviin. Kerron päivityksissäni ilmaistelijan elämästä ja jaan ajatuksiani ja hiljaista säilyvyystietoa elintarvikkeista matalammalla kynnyksellä kuin täällä blogissa. Tilini täysipainoinen selailu vaatii Instagramiin kirjautumista. Jos Onnen tongintaa -jutut kiinnostavat, niin Instassa niitä löytyy tänä vuonna kuin ruokaa roskiksesta.

Joulukalenterin 17. lykky: glögi

Glögi on keksitty, jotta olisi sosiaalisesti hyväksytympää siemailla alkoholia koko joulun aika. Alkoholiton glögi on keksitty, jotta olisi sosiaalisesti hyväksytympää lipittää mehua koko joulun aika.

Glögissä ärsyttää myös sanan hienosteleva soinnillisuus. Aivan kuin se olisi jotain niin kevytmielistä kuin blogi. Kyllä konstailemattomampaa olisi puhua Elias Lönnrotin sanakirjan esimerkin mukaisesti lökäristä.

Glögipulloja, glögijuomatölkkejä ja glögimaustepusseja.

Klökejä.

Glögin säilyvyydessä olennaista on AA-nelikenttä. Avattu vai avaamaton? Alkoholiton vai alkoholinen?

Avaamattoman glögin sanotaan yleensä säilyvän vuoden verran, enintään kaksi. Alkon mukaan mieto 12 prosentin glögi olisi varminta juoda pois puolen vuoden aikana, sillä valmistukseen käytettyä viinipohjaa ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen säilytykseen.

Mitä enemmän glögissä on alkoholia ja sokeria, sitä paremmin se säilyy. Esimerkiksi Blossan maku ei muutu parissa vuodessa. Sen jälkeen glögi alkaa siirtyä jälkiruokaviinin makuiseksi. Tällöinkin sitä voi huoletta juoda, jos se maistuu mieleiseltä. Glögit eivät muutu vaarallisiksi vanhetessaan.

Lämpö, valo ja happi saavat glöginkin pilaantumaan. Jotta avattu pullo säilyyntyisi mahdollisimman pitkään, se kannattaa pitää jääkaapissa korkki suljettuna ja mahdollisesti ilmattuna. Valio suo alkoholittomalle glögilleen varovasti 3–4 päivää avattuna jääkaapissa. Hartwallin mukaan avattu alkoholiton säilyy viikon ja alkoholia sisältävä pari viikkoa. Itse olen havainnut, että ei niin kuumille kiville käynyt alkoholiton glögi alkaa käydä suunnilleen kahden viikon kuluessa avaamisesta. Glögin mausteliemi, jos sellaisia joku harrastaa, säilyy Aamulehden mukaan jääkaapissa pari viikkoa.

Sanoman glögiraati löysi kaupoista 34 alkoholitonta glögiä, joista 19 oli maistamisen arvoista. Minä olin löytänyt roskiksesta 12 glögiä, joista 10 oli maistamisen arvoisia (yhdessä glögityypissä oli ylitarjontaa). Lähdimme Onnelin kanssa selvittämään, ovatko ne myös juomisen arvoisia. Onneli maisteli lämmitettyjä glögejä sokkona, minä sekä huoneenlämpöisiä että lämmitettyjä näkevänä. Annan glögien juomakelpoisuudelle tähtiä glögiraadin esimerkin mukaisesti: ***** Huippu, ei jätä toivomisen varaa, **** Erinomainen, *** Hyvä, ** Kelvollinen, * Ei maistunut.

Koska niinkin tärkeä henkilö kuin Onneli oli mukana, oli luonnollista aloittaa maistelu VIP-glögijuomista, joita on joskus saanut sata senttiä kymmenellä sentillä. Kun parasta ennen ‑päivästä oli yhdeksän kuukautta, glögistä ei keksinyt mitään valitettavaa (*****). Kun glögille tuli kolme vuotta lisää ikää, maku vähän laimeni mutta juoma oli edelleen juotavaa (****). Viisi vuotta ja kahdeksan kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen maku oli jälleen huonontunut (***). Onneli ei olisi enää juonut tätä glögiä, mutta minulle se olisi maistunut.

Ylipäätään kysymys ei minusta ole siitä, onko maku heikentynyt suhteessa alkuperäiseen. Niin varmasti on käynyt. Kun pohditaan, voiko glögiä vielä käyttää, pitää miettiä vain sitä, maistuuko juoma itsessään riittävän hyvälle.

Marlin perinteinen punainen glögijuoma oli kahden vuoden ja kuuden kuukauden päässä päiväyksen umpeutumisesta. Se oli vähän menettänyt makuaan mutta ei häiritsevästi (****). Sen sijaan vertailun nuorin glögi, puoli vuotta päiväysvanha Rainbow, maistui vähän jännältä (***). Voi kuitenkin olla, että niin se maistuu uutenakin.

Siirryimme glögitiivisteisiin. Marlin lasipulloon pakattu perinteinen glögi on minulle lapsuudenkodistani tuttuakin tutumpi. Neljä vuotta ja yhdeksän kuukautta päiväyksestä glögi oli ihan asiallinen (****). Vuoden vanhempi glögi oli ehkä hieman huonomman makuinen (****). Seitsemän vuotta ja seitsemän kuukautta päiväysvanha glögi oli aika makeaa mutta ihan maistuvaa (***). Onneli ei kuitenkaan välittänyt siitä.

Viimeinen tiiviste oli Isoäidin glögi. Sen parasta ennen -päivästä oli kymmenen vuotta. Glögin maku oli niin kehno, ettei Onneli sitä suostunut juomaan (*). Minulle maku oli niillä rajoilla. Tuskin juon pulloa, koska kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan sokerimehu. Vähän voisi epäillä, ettei glögi ole ollut kovin hyvää alun perinkään, mutta ainakin vuonna 1998 se oli ylivoimainen testivoittaja.

Maistelu huipentui Loimu 2010 -vuosikertaglögiin. Suuri 21 prosentin alkoholipitoisuus ei pelastanut näin vanhaa glögiä, vaan maku oli kamala (*). Aromit olivat kadonneet, ja tilalla oli portviinistä tuttu polttelu, joskaan ei yhtä hienostuneena. Lämmitettynä glögi oli vielä yksipuolisemman makuinen viinaliemi.

Lopuksi haistelin kahta Meiran glögimaustetta. Avatun pussin parasta ennen -päivään oli vielä vajaa vuosi. Tuoksu oli voimakas ja miellyttävä, ja siitä pystyi erottamaan kanelin, kardemumman, pomerassinkuoren, inkiväärin ja neilikan. Avaamattoman glögimausteen parasta ennen -päivä oli ollut 31.10.97. Pussin sisällön tuoksussa oli grillimaustetta, karria ja mummolaa.

Testin perusteella alkoholittomille glögeille on mahdotonta antaa edes viitteellistä säilyvyysaikaa. Keskimäärin ne pysyvät hyvinä vuosia, mutta lopullista päätöstä ei voi ulkoistaa kalenterille. Kysymys on yksinkertaisesti eli monimutkaisesti siitä, minkälaista juomaa suostuu nauttimaan.

Joulukalenterin 16. lykky: joulutortut ja torttumarmeladit

Kirjoitin eilen siitä, kuinka huomasin keskenkasvuisena homejuustosta tulleen yleinen piparien kerake. Samoihin aikoihin tai ehkä vähän myöhemmin homejuusto alkoi tunkea joulutorttuihinkin. Se oli tietysti merkki kulttuurisesta rappiosta.

Ensinnäkin rasva sokerilla ja mahdollisesti hivenen terveellisellä kompo(nen)tilla ei enää riittänyt yltäkyltymättömille ihmisille. Piti saada marmeladitorttujen rinnalle marmelaarditorttu.

Toiseksi esteettiset arvot heitettiin romukoppaan, jossa jo ennestään oli sana ”romukoppa”. Luumuhillo ei ole ollut mikään pohjoismainen tuote, vaan se on ollut tuontitavaraa. Yhden selityksen mukaan sitä on käytetty, koska se on pysynyt tortun sisällä paremmin kuin omenahillo.

Itse uskon enemmän ulkonäköön: tähtitorttuhan on kuin pieni veistos, ja musta hillo erottuu upeasti kellertävästä taustasta. Omenamarmeladilla täytetystä tortusta tulee näköaistia kutkuttelematon tasaisen ruskea möykky. Näin toimii nykyaika, jossa kauneuden taju puuttuu ja makujen pitää olla helppoja kuin oltaisiin ikuisilla lastenkutsuilla.

Torttutaikina- ja lehtitaikinalevyjä pakkauksissaan.

Parasta ennen -päiviä 20 vuoden etäisyydellä toisistaan.

Jos kutsut ovatkin ikuiset, torttuja ei kannata leipoa varastoon. Yleinen mielipide tuntuu olevan se, että joulutortut tulisi syödä heti tai viimeistään parin päivän sisällä. Toki ne säilyvät huoneenlämmössä vaikka pari viikkoa muuttumatta mitenkään vaarallisiksi.

Jääkaappiin torttuja tuskin kannattaa laittaa, sillä siellä ne vain menettävät rapeuttaan mutta kuitenkin kovettuvat. Jos tortun lämmittää mikrossa, se pehmenee eli muuttuu vähän eri leivonnaiseksi. Sellainen sivuseikka kuin rapeus ei tosin anna lupaa sähköuunin lämmittämiseen. Makuhan on pääasia, eikä mikrokuumennus sitä muuta. Mukava vain, kun torttu ei varise pitkin tupaa.

Pakastimeen joulutorttuja on kahjoa tehdä, kun ei niitä ole mitenkään työlästä valmistaa valmiista pakastetaikinasta. Mutta kuinka taikina säilyy pakkasessa? Sitä ei kannata ainakaan keskustelupalstoilta kysyä, mikä käynee ilmi seuraavasta otteesta:

Vieras: ”Ostin kaupasta voitaikinaa, jonka parasta ennen on mennyt umpeen viime viikon tiistaina. Taikina on ollut pakastimessa koko ajan. Käyttäisitkö?”

No joo: ”Ei se taikina kalenteria tunne. Jos siinä on ollut kuukausien mittainen käyttöaika, niin ei se tiedä pilaantua juuri täll viikolla.”

Blondi: ”Tämä on yksi tyhmimpiä argumentteja joita tiedän. Ehkäpä ne päiväykset on juuri siksi että elintarvikkeet ei ymmärrä kalenteria. Äly hoi älä jätä.”

Jotain voinee nimimerkin No joo tavoin päätellä taikinoiden hyllyi’istä, jotka Myllyn Paras ystävällisesti ilmoittaa sivuillaan. Jos et välitä orankien hyvinvoinnista, valintasi on torttutaikina tai lehtitaikina, joilla parasta ennen -päivä on 24 kuukautta pakkauspäivästä. Jos et välitä nautojen hyvinvoinnista, valintasi on voitaikina, jonka parasta ennen -päivään on 18 kuukautta pakkaamisesta. Jos et välitä nautojen etkä omasta hyvinvoinnistasi, valintasi on kotitekoinen voitaikina, joka säilyy pakastimessa ainakin 6 kuukautta ja jääkaapissa viikon. (Ja jos olet ylipäätään tekemässä valintaa näiden taikinoiden välillä, et välitä verisuoniesi hyvinvoinnista.)

Erimallisia joulutorttuja punaisella lautasella.

Pannulla paistaessa joulutortut jäivät vähän lättänöiksi toisin kuin kaupan uunissa valmistunut verrokki, joka taas muuten ei ollut mikään kaunokainen. Toisiinsa liimaantuneista taikinalevyistä oli pakko tehdä hillotaskuja. Snautseri-torttuja oli pakko kokeilla saatuani mallin Onnelin pikku keittiöstä.

Tutkin tätä kirjoitusta varten kaupan torttu- ja lehtitaikinalevyjä, joilla oli päiväysvanhuutta parista kuukaudesta pariin vuosikymmeneen. Lisäksi testasin muutaman vuoden ikäisiä paistomarmeladeja.

Lidlin Jouluaitta-torttutaikina maistui vajaat kaksi kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen ihan hyvälle, mutta siinä oli pientä pistävyyttä. Myöskään piparitestissä Jouluaitta ei esiintynyt erityisen säilyvänä. Voi kuitenkin olla, että torttutaikinan lievä sivumaku tuli siitä, että olin pitänyt taikinapakettia viisi päivää jääkaappilämpötilassa, ennen kuin jaksoin tehdä sille tilaa pakastimeen. Pieni ärsyttävä sivumaku säilyi pannulla paistamissani tortuissakin, joskaan marmeladin seasta se ei sentään erottunut.

Myllyn Parhaan torttutaikinalevyjen parasta ennen -päivästä oli 12 vuotta ja 4 kuukautta. Taikinan maku oli neutraali. Paistetut tortut maistuivat ihan hyviltä – kunnes hammas kohtasi luumumarmeladin.

Vuosia avattuna pakastimessa pyörinyt Myllyn Parhaan torttutaikina maistui eltaantuneelta, vaikka en valinnut kokeiluun edes pinon ulointa levyä. Kuivahtamaan päässyt taikina oli haurasta muotoiltavaa. Paistettuna maku oli karsea, myös hillosilmän kohdalta. Avattuja taikinapaketteja ei siis pidä jättää pakastimeen seuraavaksi jouluksi.

Sunnuntain taikinalevyt olivat viime vuosituhannelta. Niiden parasta ennen -päivä oli ollut tasan 20 vuotta ja 2 kuukautta sitten. En maistanut taikinassa mitään erityistä, ja paistettu torttukin oli hyvänmakuinen.

Myllyn Parhaan lehtitaikinalevyillä oli päiväyksestä 3 vuotta ja 8 kuukautta. Taikinassa oli ehkä samanlaista lievää pistävää makua kuin Jouluaitta-taikinassa. Samanlaisuus päti myös valmiiseen torttuun: hillon kohdalla en huomannut mitään valitettavaa.

Myllyn Parhaan iso lehtitaikinalevy ei kokonsa puolesta sovellu joulutorttujen tekemiseen. Makunsa puolesta tämä 6 vuotta päiväysvanha taikina oli täysin käyttökelpoinen, myös paistotuotteen perusteella arvioituna.

Lidlin rullalle kääritystä Chef Select -lehtitaikinasta tuli vastaan halvan viinin tuoksu. Reilut 3 vuotta päiväysvanha taikina maistui epämiellyttävän käyneeltä, eikä minua ruoka-asioissa ole ihan helppo epämiellyttää. Sitten satuin lukemaan tuoteselosteen: ”Alkoholipitoisuus 1,6 painoprosenttia. Alkoholi poistuu tuotteesta paistettaessa.” Näin varmasti kävikin, mutta käyneisyys kyllä maistui taustalla valmiissakin tortussa. Rullalla itsensä paloitelleesta taikinasta ei myöskään voinut tehdä kummoisen näköisiä torttuja. Kaikkea sitä elintarvikkeena myydäänkin.

Tähtitorttu-luumumarmeladeja, omena-kanelimarmeladeja ja vadelmamarmeladia.

Perinteiset ja uusperinteiset torttumarmeladit sekä uusi haastaja.

Lopuksi sananen paistomarmeladeista, joita tässä yhteydessä torttuhilloiksikin voinee kutsua. Marmeladeissa on järjestään säilöntäaineena kaliumsorbaattia (E202), joten niitä on vaikea saada pilaantumaan. Jopa yleensä kriittiset keskustelupalstalaiset puhuvat yli vuoden säilyvyydestä jääkaapissa.

Jääkaapin kosteudessa marmeladiin voi huonolla tuurilla pesiytyä pitkän ajan kuluessa hometta. Itse olen säilyttänyt avattujakin marmeladeja huoneenlämmössä. Tällöin ne kuivuvat hitaasti mukavan sitkeäksi makeiseksi.

Saarioisten tuotemerkin Dronningholmin luumumarmeladi oli täysin kunnossa 2 vuotta ja 9 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Vastaavassa vuotta vanhemmassa purkissa oli nykyisen monikerroskalvon sijasta vielä alumiinikansi, joka oli syöpynyt puhki. Marmeladi oli kuivunut kovaksi paakuksi, mutta maussa ei ollut mitään vikaa.

Lidlin Jouluaitta-merkkinen omena-kanelimarmeladi oli 4 vuotta ja 3 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen kai samanlaista kuin tuoreenakin. En kuitenkaan voinut olla maistamatta siinä sellaista pilaantuneisiin omenoihin yhdistämääni makua, jota en havainnut vuoden pari avattuna olleesta Dronningholmin omena-kanelimarmeladista. No, makuasioista purnaaminen tuskin horjuttaa Lidl-uskovaisia.

Testin päätti Saarioisten vadelmamarmeladi, joka avautui 4 vuotta parasta ennen -päivänsä jälkeen. Maku oli moitteeton, mutta jos vadelmamarmeladi olisi sovelias tortun täyte, olisin sellaista varmaan jo aiemmin jossain päässyt maistamaan. Runeberginjoulutorttu ei paljon naurata.

Yhteenvetona: Joulutortut eivät pilaannu herkästi huoneenlämmössä, mutta ne menettävät makunsa nopeasti. Teolliset torttutaikinat kestävät vuosia pakastimessa (vähän huonommin säilyviä voitaikinoita ei tällä kertaa testattu). Marmeladit säilyvät avaamattomina huoneenlämmössä ja avattuina jääkaapissa vuosikausia. Kannattaa myös huomata tätäkin pitkäaikaisemmissa torttukohorttitutkimuksissa havaittu totuus, jonka mukaan rasva on ikuista.