Pantinvenytystä, osa 1: Ilmoitin verottajalle 860 euron panttituloni – virkamies kommentoi verosuunnitteluideoitani

Suomalaisesta iloisesta veronmaksajasta tulee viiden vuoden välein mätäkuun alla vihainen verovälttelijä. Heinäkuussa 2011 sanomalehti Karjalainen keksi, että pullojen ja tölkkien panteista saatavat tulot pitää ilmoittaa verottajalle. Tiedon leviäminen sai muun muassa Ylen linjat kuumenemaan. Heinäkuussa 2016 Aamulehti toisti tempun, ja jälleen saivat lukuisten lehtien lukijat pöyristymisen aihetta.

Esitäytetyn veroilmoituksen päällä kaksi Karhu-oluttölkkiä ja rytistetty Koff-tölkki.

Vuoden aikana kerätyt panttitulot ilmoitetaan täydentämällä esitäytettyä veroilmoitusta seuraavana keväänä.

Panttitulojen verottaminen nostattaa tunteita siksi, että panttien kerääminen on yleishyödyllistä työtä. Ihmiset ovat niin reiluja, että he myöntävät mielessään verovapauden panttien kerääjille, jotka siivoavat heidän puistoon jättämänsä juomapakkaukset paljon halvemmalla kuin kaupungin palkkaamat työntekijät.

Tärkeää on myös se, että panteista ei yleensä kerry kadehdittavia rahoja. Jos joku alkaa oikeasti tienata panteilla, hän voi olla varma siitä, että toiminta tulee verottajankin tietoon. Lisäksi monet keräävät satunnaisesti pulloja, eikä heistä ole kohtuullista, että muutaman euron panttikuitteja pitäisi säästää veroilmoitusta varten.

Perustelut verottomuudelle käyvät järkeen, mutta se ei tarkoita, etteikö niistä puuttuisi logiikkaa. On nimittäin valtavasti vapaaehtoistyötä, joka lähinnä tuottaa kuluja tekijälleen. Panttien keräämisestä saa sentään rahaa. Tulot ovat vaivannäköön nähden pienet, mutta toisaalta harva työ on yhtä mielekästä ja tyydyttää ihmisen mielenterveydelle keskeistä etsimisviettiä. Pienituloisuutta on myös pyritty ottamaan lainsäädännössä huomioon. Sitä sanotaan verotuksen progressioksi.

Tuloverolaissa on joitakin poikkeuksia. Muun muassa luonnosta kerättyjä marjoja, sieniä, käpyjä ja mahlaa sekä äidinmaitoa saa tietyin edellytyksin myydä verottomasti. Tämän joukon jatkoksi SDP:n kansanedustaja Tytti Tuppurainen ehdotti vuonna 2016 ”eräiden juomapakkausten valmisteverosta annetun lain (1037/2004) 3 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetun toimivan palautusjärjestelmän mukaista korvausta juomapakkauksen luovutuksesta”. Panttipulloja ja -tölkkejä siis.

Lakialoitteen kohtalosta kertonee riittävästi lähetekeskusteluun osallistuneen puoluetoverin Sanna Marinin puheenvuoro: ”Se on valitettavaa, että täällä salissa ei nytten ole yhtään hallituspuolueen edustajaa paikalla, kun edustaja Tuppurainen esittelee lakiesitystänsä, joka nimenomaan tarjoaa keinon purkaa normeja sellaisessa tilanteessa, jossa niitä ei käytännössä tähänkään asti olla noudatettu.”

Meillä on siis monelle oleellinen tulonlähde, jonka pimittäminen verottajalta on eduskuntaa myöten tunnustettu maan tapa. Ei ehkä 430 miljoonan euron maan tapa mutta tapa kuitenkin. Selvitin Verohallinnosta, miten voin toimia, jos en halua elää maassa maan tavalla.

Muistikirjaan merkitty vuoden 2019 panttituloja. Vieressä pullonpalautuskuitteja.

Panttitulot on helppo laskea veroilmoitusta varten, kun palauttaa pantteja tasasummilla (32 tölkkiä + 2 lasipulloa tai keskikokoinen muovipullo = muovikassillinen = 5 euroa). Eikä tarvitse käsitellä kolikkoja kassalla.

Keräsin viime vuonna panttituloja 860 euroa ja 10 senttiä. Miten ilmoitan ne verotuksessa, ylitarkastaja Petri Manninen?

”Sinun pitäisi ilmoittaa ne veroilmoituksessa muuna ansiotulona.”

Onko mitään ylärajaa, kuinka paljon näin voi ilmoittaa panttituloja, vai tuleeko joitain muita velvollisuuksia vastaan?

”Arvonlisäveroa joutuu maksamaan, jos menee 10 000 euron raja vuodessa rikki.”

Tuleeko verovelvollisuus siinä vaiheessa, kun ottaa pantin haltuunsa, vai siinä vaiheessa, kun lunastaa sen?

”Lunastushetken mukaan, silloin kun saa rahat.”

Viime vuonna roskiksesta keräämistäni panteista ainakin 500 euroa tuli yhdeltä meidän talon asukkaalta. Erehtymisen vaaraa ei ole, sillä Iljan kaljan juontia ei voi kukaan jäljitellä. Entä jos koputtaisin hänen ovelleen ja sopisimme, että hän lahjoittaa tölkkinsä minulle ja jättää ne roskikseen haettavakseni?

”Jos hän haluaa lahjoittaa ne pantit, hän voi sen tehdä. Lahjaveron alaraja on 5 000 euroa. Jos lahja jää sen alle kolmen vuoden aikana, lahjaveroa ei mene. Lahjoista pitäisi tehdä lahjaveroilmoitus, jotta niille määrätään lahjaverotusarvo. Se on tässä tapauksessa varmaan se raha, jonka panteista saa, kun ne vie kauppaan”

Voisiko ajatella, että roskiksen viereen siististi asetettu pullokassi olisi jätetty lahjoitustarkoituksessa?

”Emme ole tätä asiaa sen enempää miettineet, kun nämä pullopanttiasiat eivät ole yleensä mikään käytännön ongelma olleet. Ne eivät ole Verohallinnon painopistealueita, eikä tuollainen ole tullut vastaan. Jos lahjoittaja ja lahjansaaja eivät tunne toisiaan, se lahjoitustarkoitus tietysti siinä vähän mietityttää.”

Jos annan löytämäni pantit jollekulle toiselle, joudunko itse maksamaan tuloveroa?

”Ei mene mitään veroa.”

Voin siis antaa keräämäni pantit vaimon palautettaviksi. Panttien arvo jää kolmessa vuodessa enintään 3 000 euroon, enkä varmasti aio antaa vaimolle 2 000 euron edestä muita lahjoja kolmen vuoden aikana. Näin toimien löytämistäni panteista ei siis tule veroseuraamuksia?

”Ei periaatteessa, mutta verotusmenettelylaissa on veronkiertopykälä. En tiedä, miten se tähän soveltuu, kun ei ole mitään oikeuskäytäntöä eikä tätä ole kirjallisuudessakaan sen enempää käsitelty.”

Kysytään vielä ylimatriarkka Onneli Tonkijan mielipidettä. Haluaisitko palauttaa muutama tuhat panttia vuodessa, jotta minun ei tarvitsisi maksaa niistä veroa?

”Mehän voidaan vaan sanoa, että minä olen ne palauttanut.”

Niin, se olisi sinulle vaivatonta, kun ei tarvitsisi raahata kauppaan tuhansia kaljatölkkejä. Yritetään nyt kuitenkin olla petokseen syyllistymättä.

”Mitä jos annan ne sinulle takaisin?”

Ja minä kun luulin olevani kekseliäs vero- ja kotityövälttelijä.
 

Pantinvenytystä on panttijuttujen viimeinen tuotantokausi. Edelliset olivat Keksintöä pukkaa, kun juomaa pakkaa ja Panttisalaisuudet.

Kehtaako Kuopiossa dyykata?

Kuopiolainen paikallislehti kysyi minulta, tiedänkö ketään kuopiolaista roskisdyykkaria. Tunnen itseni lisäksi ehkä kaksi dyykkaria, ja he asuvat Helsingissä. Päätoimittaja ei ollut lannistuvaa lajia vaan tiedusteli, voisiko minua mahdollisesti haastatella. Sanoin, että hetkinen vain, hankin ensin matkaliput.

Sovimme haastattelun parin viikon päähän maanantaille. Ja mikäs oli sopiessa, sillä tuolloin lämpötila oli Kuopiossakin mukavasti plussan puolella. Kun sitten matkaa edeltävänä perjantaina sääennuste näytti sunnuntaille ja tiistaille −4:ää ja maanantaille −9:ää, aloin kiristellä kalisemaan joutuvia hampaitani.

Saapuessani aamukymmeneltä junantuomana Kuopioon lämpötila oli Ilmatieteen laitoksen mukaan −13 astetta. Se kuitenkin tuntui −19 asteelta, edelleen Ilmatieteen laitoksen mukaan. Sikälikään päivä ei ollut alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, että olin mennyt nukkumaan kello 1.30 ja herätys oli 4.30. En tosin saanut heti unta ja havahduin puoli neljältä hetkeksi siihen, että Onnenmyyrä jumitti jalkojeni päällä.

En ollut tehnyt juuri minkäänlaisia taustaselvityksiä. Vähän olin tutkinut Kuopion karttaa ja päättänyt, että kuljen keskustan ympäristössä. Minulla olisi pari tuntia aikaa ennen kuin tapaisin toimittajan.

Jätekatoksessa vieri vieressä roska-astioita, joista yhden päällä on klementiinejä, palanen paprikaa ja leipäpussi.

Ensimmäinen kerta kuopiolaisessa jätekatoksessa sai heti hyvälle tuulelle.

Aloitin kierrokseni rautatieaseman liepeiltä. Heti alkuun löysin jätekatoksen, jonka ovessa oli vedintyöntösalpa, tai niin kuin me dyykkarit sanomme: kiitos huomaavaiselle taloyhtiölle. Viehättävä katos oli ehkä ollut tilava silloin, kun sekajätteen lisäksi kerättiin vain paperia. Päivän dyykit alkoivat lupaavasti kohmeisilla klementiineillä, jäätyneellä paprikan puolikkaalla sekä muutamalla ajan kovettamalla palalla joensuulaista ruisleipää.

Pakkasella dyykkaaminen näytti heti molemmat huonot puolensa. Kasvikset nimittäin jäätyvät koviksi ja sulavat lähes käyttökelvottoman pehmoisina. Roskapussien käsittelyssä jäätyvät sormet sen sijaan sulavat toivottavasti lähes käyttökelpoisina.

Olin varustautunut tutkimusretkelleni tavallista huolellisemmin. Minulla oli dyykkaamani merkkirukkaset ensimmäistä kertaa käytössä, ja kuntonsa perusteella ne olivat ylipäätään ensimmäistä kertaa käytössä. Rukkasten sisällä oli hyvä lämmitellä tonkimisen ja kuvaamisen kangistamia sormia.

Jätekatos sisältä päin. Lukon vääntönuppi on lähellä avointa aukkoa.

Tähän katokseen pääsee ilman kättä pidempää.

Seuraavassa jätekatoksessa oli jykevä ovi, joka oli varustettu kahdella lukolla ja läpitunkemattomalla verkolla. Paatunut stadilaisdyykkari ei kuitenkaan näin vähästä hätkähtänyt. Oven vierestä verkko puuttui näet kokonaan. Kun vähän kurotti, lukon pystyi avaamaan ulkoa käsin. Ei teillä savolaisilla nähkääs ole mitään yksinoikeutta kieroiluun. Varmaan talon asukkaatkin avaavat oven mieluummin näin kuin kaivavat avaimen taskustaan.

Maassa neljä pussia jäädytettävää siideriä sekä paketit virtsarakkoteetä ja keuhkoputkiteetä.

Ei jätettä eikä jääteetä vaan virtsarakkoteetä ja muuta virtsarakkoa stimuloivaa.

Katoksesta löytyi roskapussi, jossa oli reilun vuoden päiväysvanhoja eli käyttökelpoisia tonnikalasäilykkeitä. Löytyi myös virtsarakkoteetä ja keuhkoputkiteetä, joiden viimeinen käyttöpäivä oli ollut heinäkuussa 2017. Viimeisen käyttöpäivän painaminen teepakettiin parasta ennen ‑päivän sijasta voi tuntua liioittelulta, mutta saattaahan virtsarakko tai keuhkoputki pilaantua herkästi kuivattunakin. Teet maistuivat kuitenkin ohjeen mukaan haudutettuina ihan hyviltä.

Joku oli siis selvästi tyhjentänyt kuivakaappiaan. Tai vähän oli märkääkin: jäädytettäväksi tarkoitettu siideri ei kuitenkaan ollut jäätynyt, toisin kuin kutakuinkin kaikki muu sinä päivänä. Olin vetänyt jalkaani dyykatut nahkakengät, mutta niiden kumipohja paljastui varsin ohueksi. Varmaan lenkkitossutkin olisivat olleet eristävämpi valinta. Myös paksummat sukat olisivat olleet tarpeen, mutta olin kai kiinnittänyt kaiken huomion siihen, että minulla on dyykatut välihousut ja -paita.

Kolmannesta avoimien ovien jätekatoksesta en löytänyt mitään. Vein sinne pikaruokaroskat, jotka olin poiminut kadulta tyhjää käyneen auton ja mahdollisesti omistajankin vierestä. Poistuessani vastaani tulee eläkeikäinen rouva. Haen hetken mielessäni oikeaa tervehdystä. Onkohan ”hei” liian tuttavallinen täällä päin Suomea? Huomaan sanovani ”päivää”, ja niin minua itse asiassa tervehditään myöhemmin illalla Matkahuollossa, kun käyn kysymässä, mistä linja-autot lähtevät. Rouva vastaa kuitenkin vähän mumisevalla terveellä.

Siirryn kadun yli seuraavaan jätekatokseen. Sama rouva tulee kohta perässäni ja tarjoaa selityksen, ennen kuin ehdin edes häkeltyä: ”Minä tulin tännekin, kun täällä on tämä muovinkeräys.” Himokierrättäjä taisi kohdata toisen himokierrättäjän.

Lankahaalla varustettu jätekatoksen ovi sulkeutumassa. Taustalla pieni sekajäteastia, jossa on kartonkipakkauksia, sekä pieni muovinkeräysastia, jonka päällä on kananmunia, paahtoleipää, lasagnea ja metvurstia.

Väännetään rautalangasta: toimivin koskaan kehitetty jätekatoksen sulkumekanismi.

Kaksi ihmistä vetäneessä katoksessa oli selvästi puolitettu sekajäteastia ja otettu tilalle muovinkeräysloota. Kuten arvata saattaa, sekajätteitä oli astian täydeltä ja ylikin. (Tämänhetkisellä kierrätysinnolla seka- ja muovijätteen tilavuuksien suhde on havaintojeni mukaan noin 2:1.) Onneksi pystyin keventämään jäteastiaa ottamalla sieltä paahtoleipää, leikkelettä, lasagnen tähteet ja kananmunia. Kartonkipakkauksia en voinut siirtää kartonkijäteastiaan, koska se oli paitsi täynnä myös eristetty ulkomaailmasta pahviröykkiöillä.

Olin käynyt vasta neljässä katoksessa ja olin löytänyt jo kaikenlaista tonkijaa päihdyttävää. Aloin lämmetä Kuopiolle, vaikka kaupunki tuntui yhä kylmemmältä. Suuntasin sisätiloihin. Olin ollut alle tunnin ulkona, mutta saman verran meni varpaiden sulatteluun.

Vihtori-nimisen kauppakeskuksen yläkerrassa näin vanhan miehen, ehkä Vihtorin itse, joka käveli liukuportaat ylös vastavirtaan. Tai oikeastaan kyseessä oli kalteva liukukäytävä. Joka tapauksessa tämmöisiä ihmisiä sisältävällä paikkakunnalla ei varmaan jakseta dyykkariakaan sen kummemmin ihmetellä.

Puolenpäivän jälkeen tapasin palkitun paikallislehden toimittajan Inkan. Siis lehti on palkittu – vaatimattomasti kolmena viime vuonna Suomen parhaaksi kaupunkilehdeksi. Mutta kyllä Inkakin osaa esimerkiksi irvailla pornon kuuroille tekstittämisestä niin hauskasti, että etelän intersektioanaalisissa mediapiireissä hymy hyytyisi ableismi-aversioon.

Aloitimme kiertelyn torin laidalta. Vastaan tuli vain lukittuja jätekatoksia. Parissa ovessa oli verenpainetta nostattavan kaksoisavainpesän vieressä vanha käsin avattava salpa jäljellä merkkinä siitä, että jokin oli saanut taloyhtiön salpuuttamaan. Ymmärrän, että jotkut voivat olla mustasukkaisia jopa jätteistään. Siitä huolimatta tuntuu koppavalta rajata dyykkaus vain talon väelle, ikään kuin kanta-asiakasetuna.

Jäätynyt kananfileesalaattipakkaus roskapussien päällä.

Hetki siinä meni, mutta niin vain löytyi sekajätteistä osittain syömäkelpoinen sekoitus.

Parinkymmenen minuutin päästä löysimme vihdoin avoimen jätekatoksen. Raivokkaan tonkimisen tuloksena oli yksi pakkasen vaan ei ihmisen purema valmissalaatti. Jäävuorisalaatti oli jäässä, eikä se näissä hylätyissä annoksissa yleensä muutenkaan enää kelvollista ole. Kanan rintafileet, vuohenjuustot ja viinirypäleet söin myöhemmin kotiin päästyäni. Kahdeksan päivää viimeisestä käyttöpäivästä ei ollut ehtinyt vielä pilata makua.

Onni Tonkija ryömii valkeaan jätekatokseen.

Dyykkari, tuo yhteiskunnan alisuoriutuja.

Hetken harhailtuamme löysimme jätekatoksen, jossa oli lukko ovessa mutta johon oli jätetty kulkureitti nälkiintyneen oloiselle dyykkarille. Sisältä löytyi pyjamapaita, jonka etumuksessa oli pitkä viivasuora arpikudelma. Näin ei voisi käydä Helsingissä. Ensinnäkään Helsingissä roskiksesta ei löydä parsittuja vaan ennemminkin käyttämättömiä vaatteita. Toiseksi veikkaisin, että jos helsinkiläisen sairaalan ensiavussa joudutaan leikkaamaan paita auki, sitä ei enää tarjota potilaalle takaisin vaan se heitetään menemään.

Keskeltä ehjäksi ommeltu siniharmaa Novitan pyjamapaita.

Korjailtu paita valoi uskoa kuopiolaisten säästäväisyyteen, joskin samasta roskiksesta löytyi myös ehjä baskeri.

Sekajätteisiin oli heitetty myös kaksi muovikassillista panttitölkkejä. Yleisen elämänkokemuksen perusteella ne olivat eri taloudesta kuin parsittu paita. Tölkkijätteellä on tapana toistaa itseään niin kuin oikeastaan kaikella jätteellä. Jos siis näkee roskiksella rikkautta ensisilmäyksellä, apajalle kannattaa palata uudestaan. Jos taas roskis tekee huonon ensivaikutelman, se ei yleensä muuksi muutu.

Kaksi suljettua muovikassillista täynnä juomatölkkejä.

Helppoa rahaa, mutta ei tarpeeksi helppoa talon asukkaan mielestä.

Nyt siis joku kuopiolainen voisi tienata viisisataa euroa vuodessa, kun vain jaksaisi ryömiä kyseiseen jätekatokseen joka maanantai iltapäivällä. Me löysimme tölkkejä 9,60 euron edestä ja kaupan edestä vielä 0,15 euroa takaavan tölkin. Kun kassalla ollut nuori nainen kysyi, haluanko kuitin, vastasin: ”Kyllä, verotusta varten.” Siihen hän sanoi valloittavasti: ”En kyllä suosittele sitä tekemään.” Helsingissä pitää olla tyytyväinen, jos kuitin pyydettyään saa pelkän nuivan katseen ilman mulkaisua tai tuhahtelua.

Dyykkikierros toimittajien kanssa päättyy yleensä loppuhuipennukseen. Joskus se on sushia. Joskus löytyy toimittajalle kengät. Tällä kertaa toimittaja huomasi itse jäteastian pyörät autotallin näköisessä katoksessa. Sisäänpääsy näytti ensi alkuun vaativan vyön vetämistä aiempaakin tiukemmalle, kunnes huomasin katsoa ylöspäin. Siellä odotti suoranainen maisemareitti.

Onni Tonkija kiipeää valkeaan jätekatokseen.

En ihan heti päässyt yli siitä, että ruokahävikin temppeliin oli näin vapaa pääsy.

Se tunne huumaa aina hetkeksi, kun tajuaa roskapussien painavan niin paljon, että sisällä olevien pakkausten on oltava täysiä. Nyt jo vähän nauratti kanasalaattiroskiksen epätoivoinen penkominen.

Pienen aherruksen jälkeen maassa oli kokoelma viilejä, jukurtteja ja leipää. Paras löytö oli vajaa puoli kiloa kermajuustoa, jossa ei ollut edes hometta vaan ainoastaan vähän hiivaa pinnalla. Parhain löytö oli kuitenkin paketti torttutaikinaa, jollaista olin etsinyt koko tammikuun ajan. Joulukuu on pelastettu.

Lopetimme kierroksen, koska Inkan aika alkoi olla lopussa ja kassi oli jo riittävän raahattava. Sää oli lauhtunut muutaman asteen verran, joten kaksi tuntia oli mennyt huomaamatta. Paikkoja, löytöjä ja kuvattavaa olisi luultavasti riittänyt vielä moneksi tunniksi.

Toimittaja poimii lehtiön biojäteastiasta.

Inkakin kokeili dyykkausta. Lehtiö, joka oli päätynyt nätisti perforoituun biojäteastiaan, oli tosin hänen omansa.

Koska talvisessa Kuopiossa ei ole maanantaisin hirveästi nähtävää, vietin pari tuntia kirjastossa. Olin onnistunut viiltämään kannen yhdestä viili- ja yhdestä jukurttipurkista, joten välipalaa ei tarvinnut arpoa. En oikeastaan ollut edes varannut ruokaa kuin menomatkalle, sillä uskoin sitä löytyvän. Kohmeinen viili on muuten villi herkku: kuin venyvää pehmojäätelöä. Siideriäkään en ole ennen juonut kirjastossa, mutta vuotavasta pakkauksesta piti päästä eroon.

Kirjaston miesten vessassa näin pitkästä aikaa siniset valot. Nostalgia jatkui altaan luona, jossa luki: ”Muistathan sulkea hanan, kiitos!” Ehkä se on niin kuin Inka sanoi, että Kuopioon kaikki tulee vähän jäljessä. Dyykkilöytöni olivat samaa kuin mitä tyypillisesti löysin Helsingissä viisi vuotta sitten: paljon leipää, juustoa ja kananmunia. Sittemmin näiden määrä on selvästi pudonnut.

Paluumatkalla vähän kuumotti, kun tankkasin Onnin-bussiin mennessäni kuljetusehtoja: ”Emme ota kyytiin pakastettua ruokaa tai tuoretta lihaa, siipikarjaa tai kalaa – –.” Onneksi jäätyneet ruoat olivat jo hyvän aikaa sulaneet ja löytämäni lihat olivat päiväysvanhentuneet. Ja on sinänsä asiallista, että matkalle ei saa ottaa siipikarjaa, kun lemmikitkin on kielletty.

No kehtaako Kuopiossa sitten dyykata? Ehdottomasti kehtaa. Ainakin maanantaina virka-aikaan tunnelma oli leppoisa, eikä ihmisiä ollut paljon liikkeellä. Avokonttoreita ei tullut vastaan, vaan kaiken tonkimisen sai tehdä jätekatoksen sisällä suojassa katseilta. Ja jos kysymyksen esittäjä on savolainen, niin ehdottomasti kehtaa. Antaa kirjastossa ottamani saaliskuvan puhua puolestaan.

Elintarvikkeita aseteltuna Wäinö Aaltosen veistämän Aleksis Kiveä esittävän patsaan eteen.

Kiveäkin kiinnostaa kuopiolaisten ruokahävikki. Lasagnea, salaattijuustoa, kermajuustoa, homejuustoa, tonnikalaa, lihatikkuja, pepperonia, metvurstia, kanasalaattia, kalkkunaleikkelettä, hilloa, hedelmäsosetta, maitohappobakteereja, C-vitamiinia, ketsuppia, omenoita, klementiinejä, maissia, perunoita, paprikaa, jukurttia, rahkaa, viiliä, ranskankermaa, kermaviiliä, levitettä, sekaleipää, ruisleipää, sämpylöitä, paahtoleipää, näkkileipää, keksejä, mantelilastuja, teetä, kahvia, siideriä, sokerimassaa, torttutaikinaa, piparitaikinaa, pirtelöjauheita, kananmunia, panttikuitti ja päähine.

Hyvät kuopiolaiset! Ette häviä yhtään helsinkiläisille tai jyväskyläläisille ruoan hävittämisessä. Mutta miettikää, kannattaako omaa mainetta romuttaa. Lupsakkuus ja lukollisuus sopivat kehnosti yhteen.

 
Aiheesta kirjoitti toisena Kuopion Kaupunkilehti.

Onni Tonkijan ruokasisäpiiri pieni pyörii

Moni toimittaja on kysynyt minulta, vienkö dyykkaamalla ruoan köyhien suusta. Yksi vastaus kysymykseen on se, että olen havainnut ravintoketjun menevän vähän eri tavalla: Se leipä, joka ei mene kaupaksi, menee Hurstin Valintaan ja sieltä vähäosaisille. Sen vähäisen osan, joka tästä jää syömättä, olen usein käynyt dyykkaamassa itselleni yhdestä tietystä jäteastiasta. Muutenkin roskiksia tongitaan havaintojeni mukaan lähinnä panttien perässä, ja vieressä olevat hyvätkin ruokalöydöt jäävät koskemattomiksi.

Toiseksi jäteastiasta ottaminen on aina hyväksyttävää, koska hyvät tarkoitusperät eivät yksin riitä estämään sitä onnettomuutta, että syömäkelpoinen ruoka menee jäteautoon eikä ihmiseen. Köyhyyteen voi vaikuttaa tehokkaamminkin kuin jättämällä tongittavaa roskiksiin tai marjoja metsiin.

Kolmanneksi en ole viime aikoina dyykannut niinkään köyhien suusta kuin köyhien suuhun.

Eihän tämän näin pitänyt mennä. Kuten Suvi Auvinen minäkään en halunnut auttaa lapsia Kiberan slummissa. Mutta en myöskään halunnut ryhtyä konsultiksi tienatakseni rahaa slummien miljöön äärelle. Halusin tukea luontoa, en ihmisluontoa. Kunnes kohtasin kiperän dilemman: jos en auttaisi köyhiä perheitä, luonnonvaroja tuhlaantuisi.

Auki repäistyssä muovikassissa muun muassa avaamattomat pakkaukset marjakeittoa, purukumia ja pastilleja. Kassin ulkopuolella paketti nenäliinoja.

Tähän roskapussiin oli repäisty komean solmurivin viereen kurkistusaukko. Etsinnän kohteena olivat arvatenkin avatut juomapakkaukset, koska monenlaiset avaamattomat pakkaukset eivät olleet kelvanneet.

Marraskuinen lauantai on vaihtumassa roskiksella sunnuntaiksi. Perjantaikassin olen jo löytänyt ja etsin raivokkaasti lauantaipussia. Onneli on tällä kertaa mukana ja kuiskaa kuin ammattilainen teatterissa: ”Lopeta, tulit liian aikaisin!”

Takanani joku on avannut rappukäytävän oven kahden täyden muovikassin kanssa mutta kääntynyt kannoillaan. Lähdemme pois. Viereisen talon jätekatokselta näen tarunhohteisen Solmumaakarin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran. Hetkisen päästä palaan ensimmäiselle roskikselle hakemaan tutunsisältöisen roskapussin, tai ehkä pitäisi ennemmin sanoa ruokapussin.

Olin elokuussa tehnyt löydön, joka teki minut yhtä aikaa iloiseksi ja surulliseksi. Olin sekä innoissani että kauhuissani. Rahkaa, jukurttia, maitoa, pirtelöitä, vispipuuroa, leipää, maksamakkaraa, leikkeleitä, levitteitä, suklaata, hammastahnaa, nenäliinoja… Meinasi itku päästä. Miten saisin kaiken tämän mahtumaan paitsi Facebook-sivulle kaavailemaani valokuvaan myös kylmäsäilytykseen?

Kun samanlaiset löydöt jatkuivat, tajusin etten ollutkaan syönyt muuttokuormasta jääneestä kuormasta. Ruokarikkaat roskapussit oli helppo tunnistaa sekajäteastiasta, sillä niihin oli tehty persoonallisesti monta peräkkäistä pesuaineella liukastettua solmua. Salaperäinen jätteidenjättäjä saikin pian nimekseen Solmumaakari.

Löydöt eivät olleet loppuakseen, joten oli etsittävä ruoan vastaanottajia lähipiirin ulkopuolelta. Onneksi Facebookista löytyi muutama ennakkoluuloton seuraaja. Jotkut kertoivat heti kättelyssä, millaisia taloudellisia vaikeuksia heillä on. Toisaalta osalla ympäristönäkökulma oli selvästi keskeinen. Olin perustanut Onni Tonkijan ruokasisäpiirin.

Kauhistelin, kun täysi kassillinen oli heitetty roskiin pari tuntia ostamisen jälkeen. Kauhistuin, kun huomasin olevani parvekkeelle sijoittamani ruoan kanssa keskellä Linnut-elokuvaa. Kaupustelin kuitenkin ahkerasti löytöjäni, ja ne tekivät kauppansa.

Lahjoitin tarkalleen kahden kuukauden aikana suunnilleen 11 kiloa leipää (37 pussia), 18 kiloa maitotuotteita (muun muassa 44 purkkia pehmeää maitorahkaa), 3 kiloa lihatuotteita sekä 3 kiloa muita elintarvikkeita appelsiinimarmeladista tattarijauhoihin. Melkein kaikissa oli päiväystä jäljellä. Päiväkodin antimista meni pyöreästi litra broileripihvejä, litra pinaattiohukaisia, kolme litraa kasvispyöryköitä ja 15 kalapuikkoa.

Lisäksi jaoin 12 litraa pesunesteitä (6 purkkia suihkusaippuaa, 5 pakkausta sampoota, 9 purnukkaa käsisaippuaa, 4 kanisteria pyykinpesunestettä, 2 nesteensäilytysastiaa astianpesuainetta, muun muassa). Omistajaa vaihtoivat myös 99 kuukautissidettä, 500 nenäliinaa, 6 rullaa vessapaperia ja 25 laastaria.

Parikymmentä pakastettua jauhelihapakettia valkoisten laattojen päällä.

Ruokahävikki saa näkemään punaista.

Jaoin lokakuussa 6 kiloa toisen dyykkarin löytämiä luomujauhelihoja ja raakoja hampurilaispihvejä. Niin, ruokasisäpiiriin saa lahjoittaakin, kunhan touhu pysyy yksityishenkilöiden välisenä salakähmänä.

Avaamattomat pakkaukset kannattaa Helsingissä kuitenkin viedä ennemmin Keruun, koska siellä riittää tilaa ja kysyntää (jos toiminta jatkuu nykyisellään). Sinne kelpaavat parasta ennen -päivänsä nähneet tuotteetkin, mutta viimeistä käyttöpäivää ei saa jäädyttämättä ylittää. Keruuseen ylijäämäruoan lahjoittaminen on samanlainen tiedostavan luokan velvollisuus kuin käyttämättä jääneiden vaatteiden keräykseen vieminen ja sähköromun kierrätys.

Jos ruoka on jollain tavalla hämäräperäistä, se voi kuulua ruokasisäpiirin piiriin. Syksyllä vuosaarelainen Liisa oli kaappeja raivattuaan neuvoton kaikkien vanhentuneiden elintarvikkeiden ympäröimänä. Apuun tuli Onni Tonkijan pop up -laboratorio, jonka aistinvaraisuudelle veti vertoja vain Liisan vieraanvaraisuus.

Erikoisuudet päätyivät tutkimuskäyttöön, ja nyt voin sitten raportoida, että pari vuotta päiväysvanha donitsijauhe on ihan käyttökelpoista. Jos ei omista donitsirautaa, taikinasta voi paistaa pannulla amerikkalaisia pannukakkuja. Liisan neljällä vuosikymmenellä eläneestä maitojauheesta tietoisken tarinaa maaliskuussa.

En tiedä Liisastani, mutta itse annan liiastani: rahkaa, jukurttia, päiväkodin inhania falafeleja. Jos löydän kalakeittopakkauksen, se jää minulle (en keksi mitään parempaa kuin dykaaninen kalakeitto). Jos löydän maitotölkin, se jää minulle (tai oikeastaan kahvikulta-Onnelille). Jos löydän paketin veriohukaisia, se jää minulle (koska kukaan ruokasisäpiirissä ei huoli niitä).

Jos löydän syksyn aikana kolme kiloa suklaapatukoita, ne jäävät minulle. Vaikka aivot sanovat säilytystoiveistani: oletko hullu, et voi syödä tuollaista määrää sokeria ja rasvaa. Koska aivot sanovat lahjoitusaikeistani: oletko hullu, en voi elää ilman sokeria ja vartalosikin kaipaa rasvaa.

Ympyrän muotoisessa asetelmassa 67 suklaapatukkaa ja 11 lakritsipatukkaa.

Twixit kuuluisivat raideriini, jos niissä ei olisi eläinmaitoa ja jos minulta joskus kysyttäisiin raideria. Sikäli oli kiva, että yksi Twix ei mahtunut suklaasisäpiiriin ja toinen oli ”vanhentunut” joulukuussa, eli ne jäävät minulle.

Solmumaakari on muuttanut tai muuttunut, joten on aika pitää rääppiäiset. Patukat erääntyvät tammikuun ja elokuun välissä. Voin antaa ne pois, sillä minulla on vielä löytämiäni toissajouluisia suklaitakin ihan riittävästi – ja vanha suklaa jalostaa. Sisäpiiriläisille on tarjolla myös ainakin tuoreita säilykkeitä. Vanhat jäsenet saavat kunniavieraina kutsun suklaaövereihin. Suklaata on tarjolla niille, jotka lähtevät piirileikkiin viimeistään ystävänpäivänä 14.2.2020. Jatkossa hälytän ruokasisäpiiriläisiä apuun tarpeen vaatiessa.

Ruokasisäpiiri on tarkoitettu perusterveille 20–60-vuotiaille helsinkiläisille, joille Hermanni on hyvien kulkuyhteyksien päässä. Jos kuulut tähän joukkoon ja haluat liittyä mukaan, varmista että olet tykännyt Onnen tonginnasta Facebookissa. Käytä sen jälkeen Lähetä viesti ‑toimintoa ja valitse oikea vaihtoehto. Voit kertoa itsestäsi lyhyesti. Saatan kysyä vielä jotakin ja tarjota sitten sitä, mitä tarjolla on. Jos tarjoilu kelpaa, sovimme noutoajan. Facebook on ainoa vaihtoehto siksi, että ruokasisäpiiri syntyi siellä ja haluan pitää kaikki viestit samassa paikassa.

Lahjoitusten tarjoamisessa ei ole ikä-, terveys- eikä yhteydenottorajoituksia. Muistakaa kuitenkin, että vanhaa ruokaa voi yleensä syödä itsekin, hävikkiruoan jakamiseen on erilaisia palveluita ja ruoka-apuun on ihan omat kanavansa. Niin mukavaa kuin auttaminen onkin, syksy osoitti, että pienenkin ruokasisäpiirin pyörittäminen käy vapaaehtoistyöstä.

Epilogi

Saan blogikirjoitukseni valmiiksi puolenyön aikoihin. Sen piti alun perin ilmestyä perjantain aikana, mutta päätän julkaista tekstin vasta yön yli nukuttuani.

Onneli on palaamassa illanvietosta, ja lähden Onnenmyyrän kanssa vastaan. En ehdi kovinkaan pitkälle ennen kohtaamistamme, joten jätän koiran Onnelille ja käväisen vielä lähiroskiksilla. En odota mitään erikoista Solmumaakarin jätepisteeltä, koska olen viimeksi nähnyt hänen jätteitään joulukuussa. Lasken myöhemmin, että viime näkemästä oli tasan 60 päivää.

Roskiksessa on liuta mustia ohuita roskapusseja, jotka eivät yleensä saa minua hihkumaan innosta. Päällimmäinen pussi tuntuu painavalta. Epäilen, että siinä on kuiva-ainekaapin sisältöä, jonka perkaaminen on yleensä aika rasittavaa puuhaa.

Kun alan avata pussia, huomaan mustalla muovilla tutun näköisiä pikkuisia saippuakuplia. Se, mikä alkuun vaikutti yhdeltä isolta solmulta, onkin neljä pientä solmua. Nyherrän ne auki. Roskapussi on sullottu toisen mustan roskapussin sisään, ja vasta sen sisässä on tuttu kaupan muovikassi. Nyt alan jo repiä pusseja, koska voin siirtää roskia ensimmäiseen, ehjäksi jääneeseen pussiin.

Yhteensä täysiä roskapusseja on ehkä kahdeksan, kaikissa maatuskamaisesti sisäkkäisiä muovipusseja. Näin suurta määrää täysiä pusseja en ole koskaan nähnyt Solmumaakarin jäljiltä.

Ympyrän muotoisessa asetelmassa muun muassa suklaata, valmisruokia, leipää, maitotuotteita, pesuaineita, puhdistusliinoja, roskapusseja ja nenäliinoja.

– Luulin, että tällainen sekoilu on lopetettu.
– Never stop the madness ja kohta vedetään taas!

Kaikki tutut elementit ovat paikallaan. Löydän lohikeittopakkauksen, kaksi maitotölkkiä ja paketin verilettuja. Löydän neljä suklaapatukkaa. Löydän rahkaa, jukurttia, vispipuuroa, leipää, hammastahnaa, nenäliinoja…

Jos tämä oli Solmumaakarin tarjoama loppuhuipennus, niin huh huh, kylmät väreet ja pipo pois päästä. Jos tämä taas on uuden alku tai vanhan jatko, olkoon sitten niin. Mutta jos milloinkaan olen uskonut sattumaan, niin nyt alkaa olla usko koetuksella.

Päivällisten löytöjen päivällinen

Joskus sitä on tulossa kotiin tietäen, että jääkaapissa ei ole mitään syötävää. Tai oikeastaan siellä ei ole mitään, mitä kannattaisi enää syödä. Tai mitään, mikä olisi kypsynyt riittävän vanhaksi. Silloin on pakko poiketa roskiksilla.

Olin ottanut haasteeksi, että syön koko päivänä vain sen vuorokauden löytöjä. Viimeisen suupalan olin saanut edellisiltana kello 23.59. Kotimatkani alkoi iltapäivällä neljän maissa, mutta kun on tottunut tällaiseen terveyttä edistävään ateriarytmiin, lyhyt paasto ei tuota minkäänlaisia heikotuksen tunteita

Tiesin, että tiistaina loppiaisen jälkeen Kallion roskikset olisivat todennäköisesti tyhjiä kuin jäteyhteiskunnan jäsenen sielunelämä. Luotin kuitenkin vetovoiman lain ratkaisevan asian, sillä en tarvinnut täysiä roskiksia vaan syömäkelpoista ruokaa.

Olen vuoden alusta kokeillut, voinko ”värähtelyjäni” säätämällä kutsua itselleni lisää seuraajia. Ainakin alku oli lupaava. Ensimmäisenä päivänä sain Facebookissa kaksi uutta tykkäystä ja toisena päivänä yhden tykkäyksen ja yhden haastattelupyynnön. Helsingin Uutiset halusi kirjoittaa dyykkauksestani, ja tarjosin toimittajalle taustatarinaksi kotimatkahaastettani. Se ei lopulta päässyt lehtijuttuun, joten julkaisen nyt blogissa tämän epävirallisen satelliittikainalojutun.

Helsingin Uutiset auki dyykkarijutun kohdalta jätekatoksen lattialla vedenkeittimen alla.

Haastattelusta jäi muistoksi juttu, haasteesta vedenkeitin.

Ratsaan ensimmäiseksi Helsinginkadun roskiksen, josta olen yleensä löytänyt homeista leipää ja epämääräistä vanhaa lihaa. Niin käy tälläkin kertaa, mutta täysin poikkeuksellisesti roskien seassa on myös kaksi limettiä ja kaksi ruttuista keltaista paprikaa. Niistä tuli kivasti väriä lehden kanteen, vaikka jutun pääkuva olikin tyylikkään tummanpuhuva.

Olen ennen kierroksen alkua kertonut toimittajalle, että havittelen leipää, kasviksia ja lämmintä ruokaa mutta jotain makeaakin pitäisi saada. Koska ensimmäisestä roskiksesta löytyy kasvisten lisäksi hyvältä näyttävää ruisleipää ja asiallisen makuisia lihapullia, päivän aterian runko alkaa olla valmiina.

Jatkamme sata salamaa iskeneen kuvaajan kanssa syvemmälle perus-Kallioon. Seuraavassa paikassa on kolme roskista, joissa jokaisessa on yksi roskapussi. Viimeisestä pussista löytyy kimpale täysin kunnossa olevaa kermajuustoa, puoli pussia paahtoleipää ja kaksi tuoreen oloista appelsiinia.

Saatan kuvaajan pois ja sen jälkeen Kallion jäteastioiden tonkimisen päätökseen. Kolmannesta kohteesta dyykkaan pikkutomaatteja, kurkkua, ruisleipää ja palasen liha-makaronilaatikkoa. Seuraavista neljästä paikasta lähden vesiperääntymällä, ja kaksi paikkaa ohitan, koska niissä käyn yleensä vain yönnäöllä.

Kotiroskiksesta löydän vielä lisää tomaatteja, pienen kupillisen paahdettua sipulia ja parit sipsipussinpohjat. Mietin, pitääkö jälkiruoaksi hyväksyä peruna- ja sipulilastut.

Lopuksi vilkaisen päiväkotiroskikseen. Sieltä saan keitettyjä perunoita sekä maksamakkaraa ruisleivän syöntiä sujuvoitelemaan. Löydän myös annospussilliset broilerikeittoa ja jotakin jännäsalaattia, jossa yhdistelmän epätavallisuuden ylittää vain ainesosien tunnistamattomuus ja jollaisiin päiväkodin keittiö on selvästi erikoistunut. Ennen kaikkea biojäteastiassa on kuitenkin marjapiirakkaa ruokkimaan jälkiruokareseptoreitani.

Keltaisella tarjottimella pikkutomaatteja, suikaloitua paprikaa, lämpimiä juustoleipiä, kurkku-paprika-maksamakkararuisleipiä, appelsiini- ja limettilohkoja, lautasellinen broilerikeittoa, paahdettua sipulia, marjapiirakkaa, sileitä ja poimutettuja perunalastuja, lihapullia ja ketsuppia, lihamurekepihvi, keitettyjä perunoita, punakaalisalaattia ja liha-makaronilaatikkoa.

Dyykkarin tarjotinmalli. Ruoka löytyi hieman mutkitelleen kotiintuloreitin varrelta yhtenä iltapäivänä. Muu kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä useiden vuosien ajalta.

Kuuden aikaan nälkä alkaa jo muistuttaa itsestään, mutta syömisten valmistelut ja kuvausjärjestelyt vievät vielä reilun tunnin. Hoksaan, että voin lisätä lihapullien päälle ketsuppia, sillä olen löytänyt purkin aamuyöllä eli saman päivän puolella.

Päästyäni vihdoin ruoan makuun tajuan, etten koskaan tee tällaisia valmiita annoksia vaan kokoan syötävää niin kauan kuin ruokahalua riittää. Olenkin nyt yliarvioinut mahani vetoisuuden. Onneksi osa lihoista maistuu kuumennuksen jälkeen pil/eltaantuneilta, joten voin jättää ne syömättä. Näin ateria terveellistyy, etenkin kun sipsikeko kuoppaantuu alle kourallisen verran.

Syömättä jäävät myös limettien kuoret, koska ne ovat liian sitkeitä. Appelsiinin kuoriakin jää tarjottimelle, koska ne eivät yksinkertaisesti kaikki maistu.

Päätin viime vuonna kokeilla sitrushedelmien kuorineen syömistä. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että yhden appelsiinin kuorista syö mielellään suunnilleen puolet, mutta sen jälkeen alkaa tökkiä. Makuaistin kyllästymiseen on varmaan aina syytä luottaa. Luinkin tällä viikolla, että sitrushedelmien kuorissa on kalsiumia sitovaa oksalaattia, eli ei tule niistä täysin ok salaattia.

Ruoka oli hyvää, ja sitä oli enemmän kuin riittävästi. Syön tavallisesti kerran tai kahdesti päivässä, jos dyykkiruokaa nyt tavallisena voi pitää. Mieluummin kahdesti, mutta aina ei ehdi tai maita. Kerran päivässä syöminen vastaa vaikutukseltaan ehkä laihdutusleikkausta, sillä mahaan ei mahdu määräänsä enempää.

Hanaveden juomista en ollut itseltäni kieltänyt, joten jos tilaa olisi yhtään jäänyt, olisin vielä voinut kuumentaa itselleni vettä marjapiirakan oheen. Löysin nimittäin samana päivänä pitkästä aikaa ja ehkä pitkänkin aikaa toimivan vedenkeittimen.

Vetovoiman loki

Törmäsin kolme vuotta sitten käsitteeseen vetovoiman laki, kun luin kirjaa rahatta elämisestä. Olin jo aikaisemmin pannut merkille, että maailmankaikkeus näyttäisi toimittavan paahtoleipää sitä haluaville. Aloin kerätä todistusaineistoa.

  • Olin tonkinut valmiin pitsataikinan ja rotukarjan jauhelihaa, mutta juustoa ei tuntunut millään löytyvän. Kun sitten tulin siihen tulokseen, että pitsa on tehtävä seuraavana päivänä vaikka sitten sulatejuustosta, löysin illalla homehtumatonta juustoraastetta ja vielä reilun määrän juustoviipaleita. Samaan tapaan Ylellä tulleessa Ruoan pelastajat ‑sarjassa mies toivoo juustoja, koska niitä ei ole sillä hetkellä jääkaapissa. Sitten niitä löytyy, muun muassa muovikassillinen juustoraastetta.
  • Oli ilta ja olin väsynyt. Ajattelin, että voisin paistaa ankanrintaa, jos olisi perunoita. Niitä löytyi viimeisestä roskapussista.
  • Onneli halusi jouluksi riisipuuroa. Tonkaisin avaamattoman maitotölkin juuri ennen joulua. Maito on aika harvinainen löytö. Olenkin jo nyt laittanut tilaukseen yhden purkin puoli vuotta päiväysvanhaa huoneenlämpömaitoa ja yhden purkin pari viikkoa päiväysvanhaa jääkaappimaitoa, vaikka tarvitsen ne vasta kahden viikon päästä.
  • Aina toive ei toteudu halutussa muodossa. Onneli oli haaveillut letuista. Löysin neljä pellillistä pannukakkua päiväkodin roskiksesta.
Isoja pannukakun palasia kolmen uunipellin leveydeltä.

Moni päiväkodin roskis päältä pannukakusta kaunis.

  • Siskoni Onniina pyysi pussilakanoita, koska koirat olivat kynsineet ne pilalle. Kun palasin kotiin, löysin roskiksesta kolme ehjää pussilakanaa. Seuraavalla kerralla koirat vaativat aluslakanoita. Löysin palaamisestani kolmen päivän päästä jämäkät puuvillaverhot. Kolmen päivän viive johtui ehkä siitä, että näin pystyin saunottamaan kankaat saman tien.
  • Onniina huomasi lehtijutusta, että olin löytänyt D-vitamiinia. Hän kysyi sitä koirallensa, mutta kalsiumia ei saisi olla samassa. Sanoin, että öljykapselit olisivat varmaan parhaita. Seuraavana yönä löysin tarvittavia kapseleita, ja niissä oli vielä päiväystäkin jäljellä.
  • Pesuaine loppui taloyhtiön pyykkituvassa, joten raahauduin hakemaan täydennystä kotoa. Poikkesin kuitenkin kesken matkan roskiksella. Sieltä pesuainetta löytyi vajaa paketti ja vieläpä hajusteetonta, jota pyrin käyttämään vuodevaatteille.
  • Olin vähän aikaa miettinyt, että tarvitsen kuvauksia varten Metro-lehden. Tuli se päivä, kun oli pakko alkaa kaivaa paperinkeräysastioita, mutta lehti tulikin sitä ennen vastaan sekajätepusseja tonkiessa.
  • Olin kaivannut kirjaa Puiden salattu elämä, koska halusin kirjoittaa siitä blogiin. Teos tuli vastaan kirjaston bestseller-hyllyssä. Tuolloin varauksia oli yli 600. (Koska kirja osoittautui erinomaiseksi, ostin sen myöhemmin.)
  • Kun kävin äitini luona viikko sitten, hän kysyi, onko minulla taas ristikoita tuomisena. Olihan minulla, mutta jäin miettimään, pystyykö roskis toimittamaan näin erikoista tavaraa kerta toisensa jälkeen. Tänään aamulla, kun makasin lattialla (koska en halunnut vetää puoleeni Onnelin nuhaa), huomasin alhaalta päin katsoessani lehtipinossa tuttua ruudukkoa. Siinä oli Onnen helpot ristikot ja pari muuta vähän täytettyä ristikkolehteä, joiden tonkimisesta minulla ei ollut mitään muistikuvaa.
  • Harmittelin pihalla, että olin unohtanut kiinnittää heijastimen takkiini. Muutaman askeleen jälkeen löysin maasta komean heijastimen.
  • Olin miettinyt pari päivää aikaisemmin, että tarvitsen päivätöihin muovitaskuja. Niitä löytyi parikymmentä.
  • Olin menossa lakkiaisiin. Samalla viikolla löysin jonkun vanhoja yo-onnittelukortteja. Yhteen ei ollut kirjoitettu mitään, joten sen pystyi käyttämään sellaisenaan.
  • Dyykkikaverini Timo harmitteli, että kananmunia ei enää löytynyt entiseen malliin. Tongimme parin päivän päästä Kalliossa toistakymmentä kananmunaa. Tänä vuonna olimme Timon kanssa vappudyykillä Töölössä. Kokeilin paria tyhjää mämmituokkosta ja sanoin, etten ollut vielä saanut mämmiä koko vuonna. Lopulta asiasta tuli niin suuri pakkomielle, että maistelin samalla dyykillä biojätteisiin kipattua mämmiä parin sormellisen verran. Kahden päivän päästä kävin poikkeuksellisesti päivätyökokouksessa ja katsastin ohikulkumatkalla erään asuntolan jäteastian. Kivenheiton päästä Hurstin ruokajonosta löytyi paitsi pari avaamatonta leipäpussia myös koskematon rasia mämmiä.
  • Olin vuosia sitten ostanut suuren määrän hammastahnaa varastoon. Varastot loppuivat tänä syksynä. Olin jo tonkinut joitakin tahnatuubiloita, joten päätin heittäytyä roskiksen antimien varaan. Sen jälkeen olen löytänyt vajaat pari litraa vajaat pari millilitraa vajaita hammastahnaputkiloita.
33 hammastahnaputkiloa pystyssä hammasharjapakkausten ympäröiminä.

Kuinkakohan monta hammastahnaa kaikkeus luulee olevansa minulle pystyssä? Hammasharjoja en ollut edes erikseen toivonut.

Olen tietysti autuaasti unohtanut ne kerrat, kun roskiksesta ei ole löytynyt toivomiani asioita. Aika harvoin tosin tietoisesti toivon yhtään mitään.

  • Vedenkeitintä etsin pitkään. Psyykkasin itseäni riimittelemällä: ”Näin myöhään yöllä dyykkiremmin Onni enää valvoo… Tältäkö se tuntuu, kun löytää toimivan… teevedenkeittimen?” Lopulta käyttökelpoisia keittimiä löytyi kolme. Sen koommin näitä laitteita ei ole roskiksella näkynyt, mutta ei niille ole ollut tarvettakaan.

Irrallisia tapauksia enemmän vetovoiman laista kertovat varmaan ne kerrat, kun olen esitellyt dyykkausta ulkopuolisille. En yleensä voi paljon vaikuttaa ajankohtaan, mutta paikan ja oman asenteeni pystyn valitsemaan.

  • Ylen Perjantain esittämän minidokkarin kuvausta varten esittämänä viikonloppuna päiväkodin jäteastiassa oli sopivasti lihapyöryköitä Onnenmyyrälle syötettäväksi. Kun niitä taas kuuden viikon päästä oli seuraavan kerran listalla, astiassa näkyi vain huikea kasa perunasuikaleita. Kuvausyönä roskikset olivat vakiotaloyhtiössäni melko tyhjinä, mutta jätteiden ruokapitoisuus oli hyvä, eli tilanne oli oikeastaan ihanteellinen. Toisesta paikasta saimme aina yhtä tyylikästä jätepuristinkuvaa. Jo muutaman päivän päästä tämä pitkäaikainen suosikkipaikkani oli lukkojen takana. Se harmitti alkuun, mutta toisaalta elämä helpottui, kun ei tarvinnut enää tehdä pitkiä yölenkkejä.
  • Enbuske, Veitola & Salmisen Salmisen aikataulussa ainoa vapaa rako oli maanantaina kello 16.30, joten se oli minulle pakkorako. Pelkäsin, että tuttu kuvauspaikka olisi tuolloin jo tyhjennetty. Siellä oli kuitenkin juuri sopivan niukasti ruokaa, koska dyykkauksesta oli tarkoitus saada vasta ensimakua. Löytyi myös juustoa, joten sain ”madafakin diarrea” -vitsiini tarvitsemani ”vähän kaikenlaista juustoo” -johdannon. Lisäksi juuri kyseisenä maanantaina päiväkodissa oli tarjottu jauhelihapihvejä, minkä seurauksena Roope söi dyykkipihvejä hyvällä ruokahalulla parhaaseen katseluaikaan. Ainoa pettymys oli se, että Sara Siepille eivät kelvanneet.
Onni Tonkija ja Roope Salminen tutkivat roskapussien sisältöä jätehuoneessa.

Roope Salmista taisi alkuun harmittaa se, että hän työntää nenänsä joka paikkaan.

  • Ukrainalaisen Novyi kanalin Заробітчани-matkailuohjelman kuvausryhmän oli määrä saapua juuri taloyhtiömme roskisten tyhjennyspäivänä. Olin koko viikon säästänyt roskia heitä varten. Vielä puoli kolmelta roskikset olivat täynnä sitä ja tätä itseään, mutta neljältä toimittajien saavuttua säiliöt olivat typötyhjiä. Lähdimme Töölöön, jossa olin viikko aikaisemmin saanut mukiinmenevän saaliin. Sekajäteastioita oli toistakymmentä, ja olimme juuri aloittaneet tutkimaan kahta ensimmäistä, kun roskakuski tuli hakemaan omiaan. Saalis oli heikohko, ja sekä minä että toimittaja saimme pienen haavan roskiksista. Tiimi oli matkanteosta äärimmäisen väsynyt, mutta halusin viedä heidät vielä Kallioon, jonka tilanteesta minulla ei ollut mitään tietoa. Siellä saimme yhdestä kohdasta kivasti ruokaa, joten pystyimme rakentamaan siedettävän illallisen löytösapuskasta. Seuraavasta paikasta löytyi asialliset Caterpillar-kengät, jotka toimittaja vaihtoi heti jalkaansa. Itse en edes noteerannut kenkiä roskiksessa, mutta toimittaja vaikutti olevan aidosti innoissaan. Kengät olisivat jääneet löytämättä, jos ensimmäinen paikka ja varapaikka eivät olisi pettäneet meitä.
  • Olin päivällä sanonut Helsingin Sanomien haastattelussa, että jos en söisi pelkkää dyykkiruokaa, ostaisin paljon kaurahiutaleita. Harmittelin, että nyt niitä ei juuri saa syödäkseen. Illalla roskiksesta löytyi lähes käyttämätön paketti luomukaurahiutaleita. Lehden kuvaajan kanssa ongelmaksi muodostuivat juuri tyhjennetyt jäteastiat. Yltäkylläisyyden puutteella oli se itseäni lämmittänyt seuraus, että kahden tunnin kiertely johti lopulta kuvien ottamiseen päivätyönantajani portailla. Kotimatkalla kaksinkertaistin saaliini tunnissa.
Sami Kero valokuvaa HEO-kansanopiston portailla dyykkisaaliinsa vieressä istuvaa Onni Tonkijaa.

Sami Kero ja kirjoittanut pikkaisen, kappelin edessä kuvatun saaliin kanssa.

  • Iltalehdenkin kanssa haasteena olivat juuri tyhjennetyt roskikset. Päädyimme vanhaan suosikkipaikkaani. Koska se oli nyt lukkojen takana, pyysin sisäänpääsyä ohikulkijoilta. He tunnistivat minut, ja siitä toimittaja sai kivan avauksen juttuunsa.
  • HEO-kansanopiston elokuvaopiskelijoiden kanssa roskikset olivat aika tyhjillään, vaikka olin yrittänyt hyödyntää HS:n kuvauksissa saamaani tietoa tyhjennysaikatauluista. Ehkä kuljetukset olivat pakkasen vuoksi lykkääntyneet vuorokaudella. Löytöjä tuli kuitenkin sopivasti, koska suunnilleen joka kolmas roskapussi sisälsi muutakin kuin roskaa. Oli hyväkin, että kierros loppui lyhyeen, koska alkoi pyryttää kuin saavista ripottelemalla. Lumesta tuli hieno lopetus pienoisdokumenttiin, joka valitettavasti ei ole julkisesti nähtävillä.
  • Viimeksi minua ovat kuvanneet Kallion lukion mediakurssin opiskelijat. Löysin muun muassa satakunta näytepakkausta liukuvoidetta sekä riisipaperia. Yksi opiskelija osasi onneksi opastaa minulle, mistä oli kyse, sillä en ollut aikaisemmin löytänyt kuin riisin paperia ja riisipaperivalaisimen. Riisipaperin vieressä oli ikään kuin tarjoiluehdotuksena tofu-kasvisnyyttejä, joita tietysti maistelin, koska suoraan roskiksesta syöminen on aina kuvauksellista. Muutenkin haluan näyttää kameroiden edessä hyvältä, joten olin jonkin verran pähkäillyt, minkä takin pukisin päälleni. Pari päivää ennen kuvauksia löysin roskiksesta trenssin. Hihasta puuttui nappi, joten ompelin siihen takin varanapin. Koska hiha oli rispaantunut ja takin takasauma oli revennyt huomaamattomasta paikasta ja koko vaate olisi kaivannut pesua, jätin takin lopuksi roskikseen. Dokkaria en ole nähnyt, mutta eiköhän sekin vielä eteeni tule, kun sitä tässäkin nyt toivon.

Koska Yle ei tajunnut patentoida dyykkidokkareita, olen pystynyt monistamaan konseptin. Joten hyvät medialinjojen opettajat, vielä olisi opiskelijaryhmille vapaana joitakin kuvausaikoja kevätlukukaudella! Vetovoiman lain ansiosta uskallan luvata varman onnistumisen. Tai ainakin osaan selittää jälkikäteen, miten vastoinkäymiset vain paransivat lopputulosta. Ehkä opiskelijatkin oppivat samalla haluamaan sitä, mitä he löytävät.

Jos tofu ei maistu vuoden sisällä, ei se maistu sen jälkeenkään

Maustamattoman tofun pakkauksessa stama on musteen tuhlausta. Vuosienkaan säilytys jääkaapissa ei ole koskaan tuonut tällaisiin tofuihin sivumakua. Pahakin maku on nimittäin ainoana makuna määritelmällisesti päämaku. Yleensä ei tarvitse edes turvautua määritelmiin: laadukkaasti valmistettu ja pakattu marinoimaton tofu säilyy vuosia mauttomana.

Olin sullonut toistakymmentä tofupakettia jääkaappini ankariin – kosteuden ja mikrobiologisen kuormituksen, ei lämpötilan, suhteen – olosuhteisiin. Tarkoituksena oli ollut testata tofuja jo aiemmin, mutta en millään keksinyt, millaisen valokuvan olisin niistä ottanut. Sitten keksin, että tuhat kuvaa peräkkäin kertoo enemmän kuin yksi erillään.

Maustamattomien tofujen parasta ennen -päiväyksillä oli ikää 1 vuodesta ja 2 kuukaudesta 3 vuoteen ja 11 kuukauteen. Yleensä tuotteen maku heikkenee tasaisesti päiväyksen etääntyessä. Nyt kun ei ollut mitään, mikä olisi voinut heikentyä, en kerta kaikkiaan pystynyt tekemään minkäänlaista eroa tofujen välille.

Olisin voinut syödä vaikka ne kaikki, jos ne eivät olisi olleet maustamatonta tofua. Onneksi Onnenmyyrä tykkää tofusta kuin hullu tofusta, ja kehitin itsekin menetelmän tofuista eroon pääsemiseksi. Siitä enemmän lopuksi.

So Fine -merkkiset tofukimpaleet ovat kuivahkoa soijajuustoa, tosin nesteeseen pakattua. Siten niiden voi olettaakin säilyvän hyvin. Feta, jossa on selvästi enemmän suolaa, menee pahanmakuiseksi usein vuodessa. Halumi elikkäs halloumi saattaa taistella säilyvyydessä tofun kanssa, mutta se on vähemmän huokoista kuin tofu ja oikeastaan halumilla maustettua suolaa. Tofuahan ei tarvitse avaamisen jälkeen liottaa vaan kuivattaa.

So Finen tomaatti-basilikatofussa tilanne oli toinen. Kahdeksan kuukautta parasta ennen ‑päivästä vanhentuneessa tofussa maku oli mahdollisesti jo heikentynyt, mutta pilaantuneeksi sitä ei voinut luokitella. Sen sijaan vuoden kokeneempi tofu oli heittänyt täysin läskiksi: kiinteä palanen oli pehmennyt muodottomaksi puuroksi. Kun makutofu lätsähti biojäteastiaan, jokainen aistini oli todennut sen ehdottoman syömäkelvottomaksi.

Maustettua tofua ovat myös Jalotofun Vegeström-lindtröminpihvijäljitelmät. Avasin pakkauksen vähän päälle kaksi vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Pihveissä oli pientä käyneisyyttä, eli ne aavistuksen polttelivat kielen päällä. Se ei varmaan kuulu asiaan nolla vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Muuten maku oli kohdillaan. Tämä 709 päivän ylitys vähän päivitti aiempaa 114 päivän valmisruokaennätystäni.

Tempe on tofua eläväisempi tapaus, koska siihen on tarkoituksella istutettu sieni. Kun söin 11 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeistä soijasta valmistettua Jalotempeä, maku oli jalo mutta tympeä. Toisaalta tempe tapaa olla erikoisen makuista, eikä minulla ole kokemusta tuoreesta Jalotemmestä. Jotain voi päätellä tuoreiden temppeiden homejuustoasteikosta: päivän pari käynyt tempe kuulemma muistuttaa camembertia ja viitisen päivää käynyt on kuin kypsää stiltonia. Kerran minulla meni ulkomainen soijatempe pilalle kuudessa kuukaudessa. Siitä tuli limaista, valkopilkukasta, tuoksultaan pistävän ammoniakkista ja tietysti pahanmakuista.

Mifuakin olen kerran roskiksesta löytänyt. Pippurinen versio oli vielä syömäkelpoista, kun päiväys oli ylittynyt reilulla kolmella kuukaudella.

Meat is murder -paidan päällä pakkaus Super-Tahoe-tofua, 12 pakkausta So Fine -tofua sekä pakkaukset Soyan kylmäsavutofua, Vegeström-pihviä, maustamatonta tofua sekä soijatempeä.

Etsi kuvasta nuorin ja samalla ainoa pilaantunut, 9 kuukautta päiväysvanha maustamaton tofu. Kaikki kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä.

So Finen ja Jalotofun maustamattomat tofut säilyvät hyvin, mutta muunmerkkisistä tofuista minulla on huonoja kokemuksia. Etnisten kauppojen ilmeisesti halpa Super-Tahoe ei parin kerran perusteella näyttäisi kestävän kuukausitolkulla. Tahoeen tulee erikoinen makea, suorastaan raju haju, joka pistävyydessään muistuttaa desinfiointiainetta ja tihkuu jopa avaamattoman muovin läpi. Vaikka maku on tässä tapauksessa hajua selvästi miedompi, vanhaa Tahoeta on vaikea erehtyä syömään.

So Fineen ja Jalotofuun hajua saa vain pakkauksen avaamalla. Olin tofuja testailtuani jättänyt pari avattua pakettia jääkaapin ylähyllylle. Järkytykseni oli suuri, kun huomasin niiden menneen homeeseen parissa kolmessa päivässä. Järkytykseni oli vielä suurempi, kun huomasin ylähyllylle hautautuneen avatun kinkkuleikkeleen menneen pilalle eli hävikiksi. Se taas ei kauheasti järkyttänyt mutta hämmästytti kyllä, että leikkeleen päällä luikerteli sentin pituinen toukka pikkusisaruksineen.

Onneksi olin säilönyt osan avaamistani tofuista kylmempään ja elämälle vieraampaan jääkaappiin. Nämä tofut maistuivat viiden päivän päästä suunnilleen samalta kuin aluksi, mutta ne olivat leikkauspinnoilta limaisia. Tarkemmin katsottuna liman kanssa kosketuksissa oli kaikki, mikä oli ollut ilman kanssa kosketuksissa. Valmistaja kehottaakin säilyttämään avatun tofun tiiviissä muovipussissa tai nesteen alla.

Tämän ohjeen luin yhdeksän päivää vanhimman tofupakettini avaamisesta. Jääkaapissa ollut tofu oli limoittunut niistä kohdista, joista se oli ilmoittunut. Huuhtelin ja hukutin tofun vedellä ja siirsin sen takaisin jääkaappiin. Salaisuus pinnan alla säilyttämisessä lienee yksinkertaisesti hapen hyödyllisyys pieneliöille ja siten haitallisuus tofulle.

Itse huuhtelen vähäiset limakerrostumat pois ja vältän vain pehmenneen tai homehtuneen tofun syömistä. Tofun juustomaisuus tarkoittaa, että home tai lima ei etene tofussa kovin hyvin, joten tofusta voi leikata huonoksi menneen päälliosan pois. Tofujen huokoisuuksissa on tosin eroja.

Rei’ikkäintä tofua syntyy pakastamalla. Voin vahvistaa tämän tiedon, sillä dyykkasin kerran paketin pakastettua kylmäsavutofua. Sitä voi olla vaikea löytää tavallisista kaupoista, mutta pakastamattomana sitä tietysti saa. Kaksi vuotta jäässä ollut jalosavutofu maistui epätofumaisen hyvältä ja tuntui kastellulta kuivaksi paistetulta munakkaalta.

Kun vanhimman tofuni päiväyksen umpeutumisesta oli tasan neljä vuotta, pakkauksen umpeutumisesta yli neljä vuotta ja pakkauksen aukeutumisesta yhtä vaille neljätoista päivää, nostin tofun jääkaapista ja vedestä. Veden pinnalla kellui höytyvää, mutta tofu näytti ja maistui samalta kuin aina ennenkin eli ei juuri miltään. Sen sijaan jääkaappi-ilman armoille jätetty tofupala oli liukas kuin saippua. Pinnan alta sekin tosin oli ihan asiallisen makuinen.

Laadukasta tofua voi siis huoletta ostaa varastoon ja syödä kuukausia tai vuosiakin myöhemmin. Avattu tofu säilyy tiiviisti pakattuna kylmässä noin viikon ja veden alla pidempäänkin. Tofu alkaa yleensä pilaantua pinnalta limaantumalla tai homehtumalla. Viimeistään kuvottava haju ilmaisee ”viimeisen käyttöpäivän” ylittyneen.

Entä kuinka pitkään tofua voi säilyttää huoneenlämmössä? Heinäkuussa ikkunajääkaappia siivotessani huomasin unohtaneeni ikkunan väliin talvella Lidlin luomutofun. Annoin tofun olla suosiolla kuumaketjussa kolmenkymmenen asteen helteetkin.

Tofu olisi pakkauksen mukaan pitänyt säilyttää enintään kuudessa asteessa. Se sattuu olemaan Helsingin keskilämpötila, joten olisin keskimäärin täyttänyt säilytysehdot, jos olisin pitänyt tofua ikkunajääkaapissa kokonaisen vuoden ajan. Nyt tofu oli lämpimässä vain kaksi kesäkuukautta, joten sen keskilämpötila jäi kaiken järjen mukaan alle kuuden asteen. Ehkä siksi en maistanutkaan ikkunanvälitofussa mitään vikaa. Tofu maistui niin miedolta, että marinoin sen palindromisiksi makupaloiksi.

Tofukuutioita kahdella punaisella lautasella. Päällimmäisenä salmiakkiufo ja syömäpuikot.

Lentävälautasellinen soijajuusto eli ufo tofu. Kaikki kuvassa näkyvä karkki kaupasta.

Ufo tofu

  • 100 g maustamatonta tofua
  • vettä
  • 5 salmiakkiufoa (eli ”Lakritsi Ufoa”) + 1 ufo koristeluun, jos sinulla on aikaa ja rahaa koristella ruoka-annoksiasi
  1. Osta ufot ensinnäkin muovipussissa, jonka voit käyttää uudelleen, eikä missään puusta valmistetussa pussissa, jonka heität heti menemään.
  2. Murskaa ufot yksi kerrallaan pussin sisällä esimerkiksi raskaan kattilan avulla.
  3. Täytä desilitran mitta puolilleen vettä ja lisää murskatut ufot. Anna veden vaikuttaa muutaman minuutin ajan.
  4. Kuutioi sillä välin tofu. Siivilöi ufomurske pois mutta älä heitä sitä hukkaan. Murske maistuu ihanalta jäätelön päällä tai vaikka kitalaella.
  5. Lisää tofupalat ufouutteeseen puoleksi tunniksi. Asiantuntijoiden salaisuuden mukaan tofujen pitää olla huoneenlämmössä marinoituneita. Tällä välin voit koristella tarjoilulautasen kokonaisella ufolla, millä välin voit käännellä tofuja marinadissa.
  6. Nostele tofut lautaselle ja tarjoa esimerkiksi Alkon numeron 105656 kanssa.

Heivatuimmat ja seivatuimmat hedelmät

Julkaisin neljä vuotta sitten kirjoituksen Viisi vihatuinta vihannesta, johon kuvasin taloyhtiöjätteiden tavallisimmat vihanneslöydöt. Siitä lähtien olen miettinyt, että pitäisi tehdä vastaava postaus hedelmistä.

Intoa on jarruttanut se, että suomen kielestäni puuttuu h:lla alkava lukusana ja ilmaus ”heitatuin”. Nyt on kuitenkin aika esitellä ne, joiden kypsymiseen ihmiset kypsyvät. Tässä siis roskikseen heitetyimmät hedelmät, joita saa olla alituiseen pelastamassa.

Tummuneita banaaneja vierekkäin suklaapäällysteisten banaanivaahtokaramellien vieressä.

Banaanit

Banaani on Suomen vähiten arvostettu hedelmä. Tämä S-ryhmän vastuullisuusasiantuntijan mielestä ”pieni yksityiskohta” tarkoittaa, että kymmenen banaania ostava valtuuttaa kaupan heittämään syömäkelpoisen puolikkaan roskiin. Reilun kaupan banaaneja tarjotaan ilmaiseksi asiakkaille kuten Ylöjärvellä, mutta kokonaisuutena arvostellen kaupan alan rikos on törkeä ja pilkulliset banaanit tulisi asettaa hukkaamiskieltoon.

Kotitalouksissa pilkulliset banaanit päästetään yleensä mustumaan ennen jäteastiaan heivaamista. Toisinaan tunnistan banaanit jo roskapussista nousevasta makeasta tuoksusta. Yleensä banaanit äkkää kuitenkin pussia tunnustellessa niiden ominaisen muodon perusteella. Myös paino on hyvä tunnistuskeino, vaikka vanha banaani onkin haihduttanut ja aineenvaihduttanut ison osan alkuperäisestä massastaan. Joku voisikin laskea, kuinka paljon jätteenkuljetuksen päästöt vähenisivät, jos kaikki ihmiset roskittaisivat raakojen, yksivärisien banaanien kuorien sijasta kypsien, pilkullisien banaanien kuoria.

Banaanin kypsymisestä on muitakin etuja. Syön löytämäni hedelmät yleensä niin, että pilkon kaikki yhteen kasaan ja sekoitan joukkoon hiutaleita, leseitä tai siemeniä. Tummuneet banaanit sitovat kuiva-aineet oivalliseksi tuorepuuroksi ja makeuttavat seoksen kauttaaltaan.

Mustaihoisen banaaninkin voi syödä, kun vain antaa itselleen luvan siihen. Kalium, josta banaania kehutaan, on kivennäisaine, joten se ei voi hävitä hedelmän vanhetessa. Syömäkelvottoman makuiseksi banaani muuttuu mielestäni vain, jos se tummuu läpikotaisin.

Macbook-kannettavan päällä rasia vihreitä omenoita, joista yksi on pilaantunut.

Omenat

Omenoiden ikää on nykyään mahdoton päätellä, kun kolmevuotiaskin voi näyttää ihan ehdalta. Ehkä sen takia roskiksesta löytyy hämmentävän paljon virheettömiä omenoita. Ei niissä muuta vikaa tunnu olevan kuin se, että niihin on kyllästytty.

Toki paljon hylätään myös elämänsä ehtoopuolen saavuttaineita ryppyisiä omenoita. Ne eivät varmaan ole enää erityisen ravintoarvokkaita, mutta saa niistä energian lisäksi ainakin kuitua.

Kolmas ryhmä on omenat, joista jokin osa on päässyt tummumaan. Omena on kuitenkin sillä tavalla paikallinen tuote kuin peruna tai juusto, että pilaantuneen kohdan voi yksinkertaisesti poistaa veitsellä. Jäljelle jääneen hedelmän maku ei välttämättä ole enää parhaimmillaan, mutta jos elämän pitää olla jatkuvaa makujen ilotulitusta, miksi ihmeessä ostaa niitä halvimpia puolalaisia?

Sitruunoita ja sitruunamehupulloja auringonvalossa.

Sitrushedelmät

Yksi kohtalaisesti ruokahävikkiä tuottava käsite on ”puolen sitruunan mehu”. Varmaan turha yrittää vinkata, että jäljelle jääneen puolikkaan voisi puristaa tummuneista banaaneista tehdyn tuorepuuron joukkoon. Ongelmaa voisi ehkä lähestyä sitä kautta, että kyseessä ei ole mikään mitta. Kukaan siis tuskin huomaa, jos sitruunan käyttää ruokaan kokonaan.

Sitä en tiedä, mitä pitäisi tehdä kotiin haalituille limeteille. Säilytän niitä kulhossa huoneenlämmössä, kun koskaan ei tiedä, milloin niille voisi tulla tarvetta. Vasta sitten kun ne alkavat ruskettua ja rypistyä kuin nahka rannalla, niitä yrittää mukamas alkaa hyödyntää.

Appelsiinin sesonki tulee roskiksille noin kuukauden myöhemmin kuin kauppoihin. Tänä vuonna löysin helmi-maaliskuussa ”some-hitti” veriappelsiinia huomattavasti enemmän kuin aikaisempina vuosina. Kyseessähän on melkoinen vesiappelsiini, joten lajike kuivuu helposti ja joutuu kai siksi roskikseen. Vähän kokoon painuneenakin se on kuitenkin edelleen mehukas.

Suuri vesipitoisuus herkistää hedelmää homeelle. Jotkut ilmeisesti heittävät kaikki appelsiinit pois, jos yhdessä näkyy hometta. Home voi toki hypätä viereiseen hedelmään, mutta homeen pelätyt terveyshaitat eivät sentään siirry yhtä jouhevasti.

Eikä se homeinenkaan appelsiini ole välttämättä pilalla. Jos homeen huomaa niin aikaisessa vaiheessa, että sitä ei näy kuoren alla, appelsiinin voi erään tohtorin mukaan vielä syödä. Suunnilleen näin toimin itsekin. Jos hometta on pieni läikkä, leikkaan reilusti sen ympäriltä pois. Homeen saavuttamat kohdat tunnistaa pehmenneestä hedelmälihasta ja mausta. Niitä ei kannata syödä.

Homeisten elintarvikkeiden varovaisessakin käytössä on pieni riski lyhyt- tai pitkäaikaisista vaikutuksista. Mutta omanlaisiaan riskejä syntyy siitäkin, että ihmiset heittävät ruokaa hukkaan tai eivät ollenkaan altistu pieneliöille.

Vaikka ei päästäisikään hedelmiä koskaan homehtumaan, appelsiineista menee helposti roskiin vajaa kolmasosa. Kun syö sitrushedelmät kuorineen, säästyy kuorimisen vaivalta ja ehkä myös kuolemisen vaaralta. Torjunta-aineita saa lisää, mutta niitä on kasveissa myös omasta takaa. Hetken pitkäaikaisia terveysvaikutuksia ja biojätettä punnittuani aloitin eilen sitrustenkuorimislakon. Saattaa hyvinkin jäädä tavaksi: olenhan varrella elämäni virran alkanut syödä kuorineen myös kurkun, omenan ja kiivin.

Kiivejä kiven päällä.

Muut hedelmät

Kiivejä ostetaan usein rasioissa ja ehkä siksi niitä myös melko usein hylätään. Dyykkaamani kiivit ovat yleensä juuri saavuttaneet syömäkelpoisuuden rajan: pehmennyt kiivi on makea, ja parhaassa tapauksessa siinä on aavistus käymisen tuottamaa vivahdetta.

Melonit pilaantuvat avattuina herkästi, joten ne venyttävät monen roskapussin sankoja. Paljon löytyy avaamattomia, puolikkaina myytyjä hunajameloneja. Ne ovat usein käyneet päältä mahdottoman makuisiksi, mutta alta voi paljastua mahdottoman maukasta hedelmää. Kesäkuumalla melonit kuitenkin pilaantuvat silmissä, etenkin vesimelonit.

Nopeasti on syötävä myös roskiksesta löytyvät päärynät, persimonit ja ananakset, sillä ne on hylätty usein viimeisillään ja samalla parhaimmillaan. Nämä hedelmät ovat tonkijalle jo melko harvinaista herkkua.

Vähäisissä mutta enenevissä määrin roskiksissa on viime vuosina esiintynyt granaattiomenaa. Sitä hylätään suotta, koska sen siemenissä on selvä värikoodi: punainen syötävä, ruskea pilaantunut.

Viinirypäleitä rusinoiden päällä.

Viinirypäle on lukumäärällisesti eniten dyykkaamani hedelmä. Usein rasia on syöty puoleen väliin, mutta joskus löydän avaamattomiakin. Tällöin rypäleiden maku ei tosin ole ollut kaksinen. Jos kemikaaleja pelkää, viinirypäleet pitäisi kai kuoria ensimmäisenä. Tai jättää kauppaan.

Sama koskee rasiaan pakattuja mansikoita. Niitä ei juuri löydy taloyhtiöiden roskiksista, mutta seuraamassani lähikaupassa niitä meni homehtumisen takia jatkuvasti roskiin. Jos siis haluaa osallistua hävikin tuottamiseen vielä banaanien ostamista enemmän, kannattaa tukea mansikoiden tuomista ulkomailta.

Ei se ikä vaan se miten sitä käyttää

Koomikko Janne Hyttinen on kertonut juttua, jossa opiskelijapariskunta huomaa kaupassa alennustarran viimeisen myyntipäivän kondomeissa. He ostavat kaksi pakkausta: toinen käytetään illalla ja toinen pannaan pakastimeen.

Juttu on hauska, koska vertailukohta on täysin väärä. Kortsupaketti ei ole pakkaseen lykättävä vakuumipakkaus vaan huoneenlämmössä pidettävä säilykepurkki. Niin kondomeissa kuin säilykkeissäkin turvallisuuden kannalta ei ole oleellista tuotteen ikä vaan se, miten tuote on valmistettu, miten sitä on säilytetty ja miten sitä käytetään. Molemmat säilyvät niin pitkään, että päiväys on lähinnä viitteellinen.

Punaisella sydänkuvioisella huovalla kondomipakkauksia ja muki, jossa on korvan asemesta penis.

Maksutonta, muumimukitonta ehkäisyä. Kondomit, huopa ja mulkki Taloyhtiön jätepisteestä.

Tämän vuosisadan ensivuosikymmenellä ei ollut yksi eikä kaksi, jotka luulivat esimerkiksi päiväyksen 2012-05 tarkoittavan joulukuun 20. päivää vuonna 2005. Nyt on varmaan jo opittu, että kondomipakkauksissa ilmoitetaan se kuukausi, jonka jälkeen kondomin ajatellaan muuttuvan radioaktiiviseksi. Tiia ja Petja Aarnipuu kirjoittavat Kondomikirjassa (2012): ”Vanhentuneita kondomejakaan ei tule mieleen säilyttää. Mitäpä niillä tekisi?” Väestöliiton nuorisolääkäri uskaltaa sentään sanoa, että päivien tai viikkojen ylityksellä tuskin on merkitystä.

Päiväyskiihkoilu on omituista, koska koskaan tuskin on kondomipakkauksessa ollut mainintaa viimeisestä käyttöpäivästä. Lähimmäksi on tainnut päästä Väestöliiton suosittelema Protex, jossa on ruotsiksi lääkkeenomainen användas före eli käytettävä viimeistään -suositus mutta suomeksi eri asiaa tarkoittava parasta ennen. Yleensä kondomipakkauksissa on vain tiimalasi ja mahdollisesti exp., joka tulee sanasta expiry date eli erääntymispäivä.

Täsmällisin asia, josta tavallisen lateksikondomin päiväys viestii, on se että valmistuksesta on tuolloin tullut kuluneeksi viisi vuotta. Joitakuita päiväyksiä syynääviä naisia kiinnostaakin kondomin pettämistä enemmän se, pettääkö mies.

Valmistaja ei voi kasvattaa kondomin hyllyikää, jos se haluaa noudattaa WHO:n määrittelyjä
ja ISO 4074 -kondomistandardia. Viisi vuotta on sillä tavalla tarkkaan harkittu vanhenemisaika, että se olisi vuoden pidempi, jos ihmisellä olisi kädessä kuusi sormea. Luvun viisi miellyttävyys on se syy, jota lukuisat Yahoo-vastaajat eivät osaa kertoa, vaikka mielestään tietävät, että kondomeissa on ”syystäkin” erääntymispäivät.

Jokainen kondomi testataan elektronisesti, minkä lisäksi kondomeista otetaan satunnaisia eriä tutkittavaksi. Tarkastusmenetelmiä on kaksi – katso elävät kuvat! Vesitestissä kondomi täytetään vedellä ja siitä etsitään vuotokohtia. Ilmatäyttötestissä kondomiin ohjataan ilmaa, kunnes se puhkeaa. Tilavuus ja paine puhkeamishetkellä merkitään muistiin.

Lateksikondomi valmistetaan luonnonkumista. Liiallinen ilmankosteus ei tee sille hyvää, mutta pääasiassa kumia vanhentaa korkea lämpötila ($). Hyllyiän määrittämistä varten kondomeja pitää säilyttää 30 asteessa. Jos tarvitaan nopeasti alustavia tuloksia, viittä vuotta 30 °C:ssa voidaan jäljitellä puolella vuodella 50 °C:ssa. Samalla logiikalla, Arrheniuksen yhtälön ja sen taustalla olevien kemiallisten periaatteiden mukaisesti, kondomit säilyvät paljon pidempään kuin viisi vuotta – jos kotiaan ei lämmitä tropiikiksi.

Asia on todettu kokeellisestikin Polymer Testing -tiedelehdessä julkaistussa tutkimuksessa ($). Kondomit olivat erääntyneet noin neljä vuotta aikaisemmin. Vesitesteissä oli kolmelta eri merkiltä 200 testikappaletta kultakin. Yhtään vuotoa ei havaittu.

Ilmatäyttötestissä kutakin merkkiä oli 125. Eräät 9 vuotta ja 2 kuukautta vanhat kondomit saavuttivat keskimäärin 30 litran tilavuuden, kun uudet kumit täyttyivät kaksi litraa pinkeämmiksi. Standardi edellyttää 18:aa litraa. Testatuista 500 vanhasta kondomista yksi jäi alle tämän rajan. Se voi kuulostaa huolestuttavalta, jos ei tiedä, että standardit sallivat tutkitun kokoisissa erissä viisi viallista kondomia, ennen kuin erä pitää hylätä. Toisaalta samoissa testeissä jäi yksi uusi kondomi kiinni liian pienestä puhkeamispaineesta.

Lävistettyjä kondomipakkauksia rypistetyn huovan päällä.

Nämä roskiksesta löytyneet kortsut jäivät kiinni pistotarkastuksessa.

Laboratoriomittauksia päiväysvanhoista kondomeista on saatavilla vähänlaisesti. Siitä, miten päiväysvanhat kondomit kestävät tositoimissa, ei ole ilmeisesti julkaistu tähän päivään mennessä ainoatakaan kunnon tutkimusta. Tähän päivään mennessä.

Testasin noin 50 dyykatun ja vanhentuneen kondomin kestävyyttä heteronormaalissa yhdynnässä. Kokeiltuja merkkejä olivat muun muassa Durex, Näkken, Profil, Sultan Conture, Sultan Ultra Thin ja Tunne demari sisälläsi. Pisimmillään päiväyksen umpeutumisesta oli 7 vuotta ja 5 kuukautta. Ylityksen keskiarvo oli 2 vuotta ja 1 kuukausi ja mediaani 1 vuosi ja 3 kuukautta. (Valistuneita lukijoita palveleva laatulehti kertoisi tässä kohdassa, mitä tarkoittaa mediaani.)

Yksikään kondomeista ei puhjennut. Niiden, joilla on tapana puhkoa kumeja, liukuhihnalta suoraan tulevat kondomit eivät välttämättä ole sen parempia kuin vuosia kypsytetyt. Lucyn-sisuskalun vuoraava varmuusväline näet hajoaa helposti, jos ei ole Liu kastunut. Meillä kun kitka on parisuhteen muilla alueilla, kondomi on mennyt rikki vain kerran ja silloinkin epämääräisen kärsineestä pakkauksesta otettua ranskalaista kirjekuorta avatessa.

Yksi vahinko tutkimuksissa sattui. Poisluiskahduksen syynä ei ollut siitintäni ympäröinyt kymmenvuotias, vaan se, että jatkoin härkäpäisesti kyntämistä, vaikka sarvi oli jo löystynyt. Kun maaperäkään ei enää ollut kostea, miesten kondomi muuttui naisten kondomiksi, joiden ehkäisyteho on hieman huonompi.

Olisi pitänyt uskoa Iltalehden tuttavallista ohjeistusta: ”Kondomi tulee myös poistaa silloin, kun sun siitin on vielä jäykkä.” Jälkikäteen ehkäisyä ajatellessa kymmenen vuoden ikää arveluttavampaa kondomissa oli sen merkki: Family. Onneksi Voice tarjosi apua: ”Jos pelkäätte raskautta, kannattaa miettiä myös jälkiehkäisyä. Se on New Yorkissa asuva gynekologi.”

Kondomi on alle 30-vuotiaille suomalaisille paras ehkäisymenetelmä, koska se ei kylvä hormoneja vesistöihin. Jotkut miehet tosin sanovat kumin heikentävän tuntoherkkyyttä radikaalisti. Väite saattaa kuitenkin olla vain sumuverho sille pelolle, että pissan kalteva torni ehtii romahtaa, ennen kuin se on saanut suojapressun ympärilleen. Se taas voi johtua siitä, että tilanne on liian jännittävä tai liian vähän jännittävä.

Kondomin ehkäisyteho on oikein käytettynä 98 prosenttia. Se on kappaletta kohti laskettuna 99,98 prosenttia, jos oletetaan sutinaa olevan luvassa puolen viikon välein. Kondomit eivät kuitenkaan petä satunnaisesti, vaan ongelmat kasaantuvat niille, joilla ei ole paljon kokemusta kondomeista, ja niille, joilla on paljon kokemusta kondomien pettämisestä.

Kondomin luotettavuutta heikentää tutkitusti myös se, että suhteen osapuolet eivät asu yhdessä. Tinderisteille on varmaan ihan susiparia puhua irtosuhteista, mutta niissä voisi olla viisasta käyttää tuoretta kondomia. Siis silloin kun ei tiedä, onko viruksia liikkeellä tai onko liukasta vai hiekoitettua.

Joka tapauksessa varmuuden vuoksi eli nousuvesi kannattaa päästää kondomiin käytön jälkeen mahdollisten reikien havainnoimiseksi. (Siemennesteen voi halutessaan hävikin vähentämiseksi Kiasma-tyyliin surauttaa tehosekoittimessa nahistuneiden munakoisojen kera, niin tuloksena on juoma täynnä elämänvoimaa.)

Mutta riittääkö silminnähtävä vuodottomuus? Voiko kondomiin tulla mikroskooppisen pieni reikä? Riittää ja kyllä voi. Vesitestillä voidaan havaita pienimmillään 3 mikrometrin kokoiset reiät. (Valistuneita lukijoita palveleva laatulehti kertoisi tässä kohdassa, kuinka monen hiuksen paksuutta mikrometri vastaa.)

Siittiön leveys on juuri 3 mikrometriä, mutta HI-viruksen halkaisija on kuumottavasti 0,12 mikrometriä – jos myyjä ei liioittele. Onneksi asiaa on tutkittu paljon. Kondomeja on täytetty testivirusta sisältävällä liuoksella (ja kumisukan ympärille on laitettu kangassukka, jotta veden aiheuttama paine ei venytä kondomia ”antropomorfisten dimensioiden” yli).

Eräässä tutkimuksessa 2,6 prosenttia lateksikondomeista päästi virusta läpi. Siemennesteeksi muutettuna vuoto oli näissä tapauksissa keskimäärin 1 × 10−5 millilitraa. (Valistuneita lukijoita palveleva laatulehti kertoisi tässä kohdassa, kuinka monta näitä tilavuuksia mahtuisi olympia-altaaseen.) Tulos ei ollut tutkijoiden mielestä tippaakaan huolestuttava Atlannan olympiavuonna 1996, ja sen jälkeen kondomien laaduntarkkailu on jatkuvasti parantunut.

Tarkoitus oli, että jos kuulut yhteen kondomin käyttäjien riskiryhmään, vähän koulutettuihin, olisit jo tuskastunut tekstimassaan ja lopettanut lukemisen ennen tätä yhteenvetoa: omien kokeilujeni ja tieteellisten tutkimusten perusteella vanhoja, hyvin säilytettyjä kondomeja voi tavallinen kolmannen sukan kuluttaja kaikin mokomin käyttää. Ovathan ne halvempiakin tai halvimpia.

Parasta ennen -päivän jälkeen ei ole odotettavissa mitään äkillistä piikkiä, sillä kondomien kestävyys noudattaa normaalijakaumaa (kuten peniksen kokokin). Kumi heikkenee kuitenkin koko ajan. Mikäli tavoitteena on saada turvaseksi sataprosenttisen turvalliseksi, kortsuja ei kannata hautoa lompakossa, taskussa tai vuosikausia.

Dyykkari kotonaan kylässä

Vanhan lukioni perustamisesta tuli kuun alussa kuluneeksi 160 vuotta. Sen kunniaksi minut muiden muassa kutsuttiin puhumaan 2010-luvulla perustettuun kouluun. Sillä on sama nimi kuin omalla lukiollani, mutta se toimii eri rakennuksessa, sellaisessa jossa ei ole rukousaulaa vaan aulatori.

Koulun nimi on Jyväskylän lyseon lukio. Älliltä ei voi enää odottaa suuruutta tässä kaupungissa, jossa degradaatio on maisemoitu gradiaatioksi. Oman määritelmänsä mukaan Jyväskylän koulutuskuntayhtymä ”uudistaa oppimista ja työelämää”. Se ei opeta ketään vaan luo ”kaikenikäisille opiskelijoille ja yritysasiakkaille mahdollisuuksia oman osaamisen ja liiketoiminnan kehittämiseen”.

Aulasanaston kehittyminen on tietysti vähän paljonpuhuvaa, mutta kulutusta välttävän ei kannata kiivailla temppelien puolesta. Romahduksen hiipiessä ja peittyessä joutavuuksiin lohtu tulee yksinkertaisista asioista, kuten ruoan keräilystä. Lähdin kokeilemaan, kuinka Jyväskylässä onnistuu taloyhtiödyykkaus.

Pyöreä maahan upotettu jätesäiliö, jonka päällä on varoitus 2,7 metrin syvyydestä ja kyljessä lukee ”kuiva jae”.

Tähän kuiva jae, esimerkiksi 3. Moos. 20:5: ”minä itse käännyn häntä ja hänen perhettään vastaan ja poistan kansansa keskuudesta sekä hänet että kaikki muut, jotka hänen esimerkkiään seuraten ovat olleet minulle uskottomia ja ryhtyneet palvelemaan Molokia.”

Suuntasin matkakeskuksen nurkilta itäiseen kantakaupunkiin, jota kai Puistolaksikin voi kutsua. Tutkimusmatkani ei alkanut lupaavasti, sillä kahdella ensimmäisellä pihalla vastassa olivat Molok®-syväkeräys®-sammiot. Luottamusta Jyväskylän dyykkaustilanteeseen ei herättänyt sekään, että syvältä olevan keräysastian kanteen oli nähty tarpeelliseksi kiinnittää varoitus 2,7 metrin pudotuksesta.

Makeisia roska-astian päällä tunnelmallisessa jätekatoksessa.

Kuivajäteastiastoa voi hyvin säilyttää kuivakäymälän näköisessä tilassa ehkä siksi, että kuivaa jäte ei ole kummassakaan tapauksessa.

Seuraava kohde palautti uskon jyväskylänväkeen. Onko idyllisempää jätekatosta nähty? Mummolatunnelmaa lisäsi karkkitarjoilu, josta syntyi seuraavaksi päiväksi lukiolaisille karkkitarjoilu.

Aitauksessa yhden jäteastian päällä kananmunia kennossa ja juustokakkua muovirasiassa.

Jos taloyhtiöllä ei ole mahdollisuutta jätehuussiin, ihan tavallinen lukitsematon aitaus on tyylikäs valinta.

Dyykkaus alkoi sujua, sillä iso osa jätepisteistä oli lukitsemattomia toisin kuin Helsingissä. Dyykkaus alkoi sujua siksikin, että kananmunia ja pakastusrasioita löytyi ihan kuin Helsingissä.

Isossa jätesäiliössä roskapusseja, elintarvikkeita ja jääkiekkomaila.

Tunnista kolme viittausta Keski-Suomeen.

Jyväskylässä näkyy jonkin verran isoja dyykkikoppeja. Ne eivät kaiketi ole Helsingissä suosittuja ilmeisen nukkumismukavuutensa tähden. Tonkimismukavuuden osalta testaamassani mallissa oli lisävarusteena kurottelua helpottava dyykkikeppi. Liioiteltu syvyys ei ole jäteastioissa koskaan suotavaa, mutta tällä tavalla maanylisenä sitä voidaan pitää siedettävänä.

Kuivajäteastiassa roskapusseja ja avaamaton jauhelihapakkaus.

Edellisen, hieman järjestellyn näyttämön jälkeen täysin lavastamaton tilanne.

Jyväskylässä oli kivaa sekin, että ruokaa ei tarvinnut lähteä kaivamaan roskiksen pohjalta kärsimättömien dyykkarien kassienrepimistoimien pohjalta. Päinvastoin päällimmäiseksi oli nostettu laatutuotteet, kuten rotukoiran jauheliha. Tai saatan syödä sen itsekin, koska viimeisestä käyttöpäivästä ei ollut löytöhetkellä kulunut edes kahta viikkoa.

Parsakaali, päärynä, omenoita, tomaatteja ja muita kasviksia biojäteastiassa.

Julkisen sektorin vihannestorin tarjontaa.

Sitten kun vanhenen niin, etten enää pysty asumaan omassa kodissani päiväkodin biojäteastian vieressä, voin muuttaa Jyväskylään vanhainkodin biojäteastian viereen ja elää onnellisena elämäni loppuun saakka. Saattoi tuo olla terveysasemankin jätettä, mutta en ole vuosiin kuvitellut elämälleni onnellista loppua, joten ei olla nyt niin ryppyotsaisia.

Jyväskylässä oli oikeastaan ihan samanlainen dyykkaustunnelma kuin Helsingin Oulunkylässä. Kylä kuin kylä. Välillä tuntui, että dyykkaus aidosti kiinnosti paikallisia, kun talon pihasta lähtemässä ollut autoilija ei dyykkarin nähtyään ihan heti sitten lähtenytkään. Mutta ainoa kielteinen seikka retkellä oli kassin koko ajan lisääntyvä paino.

Vasta-alkajat voivat kokeilla taloyhtiödyykkausta Jyväskylän keskustassa vaikka sunnuntaina aamulla, kun ihmisiä on liikkeellä vain Taulumäen kirkkoon eli eipä oikeastaan. Perjantaina iltapäivällä monet roskikset olivat vastikään tyhjennettyjä, joten kahdessa tunnissa saaliiksi tuli vain

  • 1 mango
  • 1 sitruuna
  • 2 päärynää
  • 3 omenaa
  • 3 tomaattia
  • 500 g + 200 g + 200 g parsakaalia
  • 200 g tuoretta inkivääriä
  • 1 tölkki persikanpuolikkaita
  • 200 g viiliä
  • 50 g + 50 g kermajuustoa
  • 3 kermajuustoviipaletta
  • 100 g emmentaljuustoraastetta
  • 150 g fetajuustoa
  • 100 g savuporotuorejuustoa
  • 200 g + 200 g margariinia
  • 100 g proteiinijauhetta
  • 150 g kuorittuja auringonkukansiemeniä
  • 5 kananmunaa
  • 200 g sipulisilliä
  • 450 g marinoituja broilerin fileesuikaleita
  • 250 g naudan jauhelihaa
  • 50 g pekonia
  • 12 lihapyörykkää
  • 3 nakkia
  • 6 siivua lauantaimakkaraa
  • 20 g:n ketsuppipussi
  • 200 g riisinuudeleita
  • 2 ruispalaleipää
  • 1 pussi mikropopkornia
  • viipale juustokakkua pakastusrasiassa
  • 150 g + 30 g suklaata
  • 100 g vaahtokarkkeja
  • 50 g + 10 g salmiakkikaramelleja
  • 70 g + 50 g ksylitolipurukumia
  • 200 g kuituvalmistetta
  • 23 + 15 kalsium-D-vitamiinitablettia
  • 10 + n. 30 kosteuspyyhettä
  • 250 g käsivoidetta
  • posliinivuoka
  • kynsileikkurit
  • 26 panttitölkkiä
  • 2 panttimuovipulloa (kadulta).
Etualalla dyykkilöytöjä katukiveyksen päällä, taustalla Jyväskylän lyseon vanha julkisivu.

Jyväskyläläisten hylkäämää jätettä, jolle he eivät ole löytäneet mitään käyttötarkoitusta (kuvassa taustalla; etualalla oleva on jo pitkälti päätynyt uusiokäyttöön).

Helsinkiläisestä näkökulmasta on käsittämätöntä, että Jyväskylän päättäjät eivät kyenneet vaalimaan vanhimman suomenkielisen oppikoulun perintöä. Helsinkiläisestä näkökulmasta Jyväskylän taloyhtiöillä on kuitenkin vielä varsin salpuuttamattomat jätepisteet. Voisiko edes ne säilyttää?

Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat – ja potentiaalisesti monen muunkin

Kaikki tietävät tai ainakin kaikkitietävät ihmiset tietävät Onni Tonkijan leipähävikin poistavat mikrosämpylät. Nyt maailma on kypsä ottamaan vastaan Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat.

Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat on tarkoitettu ihmisille, jotka haluavat syödä tuoretta ruisleipää viisi minuuttia sen jälkeen, kun he ovat alkaneet haluta syödä tuoretta ruisleipää. Ne on tarkoitettu ihmisille, jotka haluavat hehkuttaa syömäänsä leipää, eivät uuninsa vastuksia. Ne on tarkoitettu ihmisille, ei jäteastioille.

Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat on potentiaalisesti Suomen suosituin kotona leivottu ruisleipä. Juurta jaksain väännetyt ruislimput maistuvat toki hyviltä nekin, mutta harva niitä jaksaa leipoa, jos jo pelkän valmistusohjeen lukemiseen menee sama aika kuin Onni Tonkijan aikaa säästävien ruispalojen tekemiseen.

Resepti
1 dl ruisjauhoja
0,5 dl vettä
(suolaa)

  1. Sekoita ainekset posliinilautasella haarukkaa käyttäen.

  2. Taputtele taikinasta käsillä suorakaiteen muotoinen leipä (11 cm × 7 cm). Painele leipään seitsemän kuoppaa haarukan tylpällä päällä.

  3. Kypsennä mikrossa täydellä teholla yksi minuutti, jos haluat pehmeän ruispalan. Kypsennä kaksi minuuttia, jos haluat jälkimikroaaltouuniruispalan.

  4. Halutessasi halkaise leipä veitsellä. Nauti heti.

Onni Tonkijan aikaa säästämättä kehitetyissä ruispaloissa on kiinnitetty huomiota mm. seuraaviin asioihin:

Terveellisyys. Suomalaiset saavat liikaa suolaa, ja iso osa siitä tulee leivästä. Onni Tonkijan aikaa säästäviin ruispaloihin ei ole pakko lisätä suolaa ollenkaan. Lisäksi mikroaaltouunin hellävarainen lämpö ei korvenna leivän pintaan karsinogeeneja, kuten sähkö- tai leivinuunissa helposti kävisi.

Perinteet. Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat tekevät muotokielellään kunniaa Suomen kulutetuimmalle designtuotteelle Vaasan aikaa kestäville Ruispaloille.

Sopivuus lapsille. Jos lapsi osaa käyttää mikroa, hän saa tehdä Onni Tonkijan aikaa säästäviä ruispaloja vaikka yksin välipalaksi tai ainoastaan aamiaiseksi. 

Lapsia kiinnostava. Pienet lapset osallistuisivat mielellään leipomiseen, mutta kuinka usein heille pystyy antamaan siihen todellisen mahdollisuuden? Onni Tonkijan aikaa säästävien ruispalojen valmistaminen on niin helppoa, että lapsikin sen osaa. Leipoessaan leivän alusta loppuun itse lapsi kokee omistajuutta omaan työhönsä, mikä tutkimusten mukaan tukee lapsen varttumista tasapainoiseksi yksilöksi, kehittää hänen motorisia valmiuksiaan sekä edistää vanhempien siirtymistä olohuoneen sohvalle odottamaan valmiita leipomuksia.

Herkuttelu. Mikä maistuisi paremmalta kuin uunituore ruisleipä? Ei ehkä mikään muu kuin mikroaaltouunituore ruisleipä.

Rukiisen leipomisen uudet muodot. Tuskin löytyy ruisleipää, joka pystyisi vastaamaan mm. kaikkiin mainittuihin asioihin. Onni Tonkijan aikaa säästävien ruispalojen heikkous onkin ehkä siinä, että ne toistavat vanhoja muotoja (ks. Perinteet).

Nykyaikaisuus. Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat valmistetaan modernilla avaruusajan kojeella, mikroaaltouunilla. Se hillitsee ns. kasvihuoneilmiötä, sillä mikroaaltotoiminen uuni kuluttaa merkittävästi kitsaammin energiaa kuin kaasulla, sähköllä, puulla tai lannalla lämpiävä vanhanaikainen uuni. Lisäksi Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat pelastavat nykyaikaisen perheenäidin kiireisen arjen, jossa ei ole aikaa hukattavaksi, kun töistä uupuneena palaavalle miehelle pitää kehittää pötyä pöytään. Tulevaisuudessa näemme ehkä senkin päivän, kun myymälän kylmähyllystä voi poimia paistovalmiita mikroruispaloja.

Hävikin pienentäminen. Koska Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat valmistuvat parissa minuutissa, niitä voi tehdä sitä mukaa kuin leipää menee. Näin kaikki tulee syödyksi tuoreeltaan, mikä tietysti harmittaa kompostin lieroja ja biojätelaitoksen bakteereja.

Kaksi ruispalaleipää mikron lasilautasella. Takana T-kaupan Sinivalkoinen-ruisjauhopussi ja taustalla sini-valkoraitainen kangas.

Suomen kansallisruoka ruisleipä mikrolautasella. Lautanen, jauhot ja kangas Taloyhtiön jätepisteestä (ovh 0 00).

Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat osallistuivat Vuoden kotileipuri 2018 -kisaan edellä nähdyillä videolla ja perusteiluilla. Kilpailun säännöissä lukee: ”Tuomaristo kiinnittää huomiota arvioidessaan kilpailuun lähetettyjä ruisleipiä, niiden reseptejä ja tarinoita leipien taustalla mm. seuraaviin asioihin: terveellisyys, perinteet, sopivuus lapsille, lapsia kiinnostava, herkuttelu, rukiisen leipomisen uudet muodot, nykyaikaisuus, hävikin pienentäminen.”

Viiden finalistin joukossa oli sentään kunniamaininnan saanut Ritva Rahikkalan näppärä ruisrieska, mutta muuten tuomariston huomion näyttää kiinnittäneen ehkä-satavuotias juuri, Länsi-Berliinissä käynyt juuri, leipään lisätty mustikka ja kirosana leivän nimessä.

Miksi ihmeessä Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat eivät nousseet lähes sadan kilpailijan joukosta finaaliin, joka pidettiin hävikkiviikolla? Olikohan kilpailun järjestäjä Vaasan tehnyt seuraavan kaltaisen analyysin?

Vaasan-ruispalat

+ Vaivattomasti ostettavissa maan suunnilleen jokaisesta myymälästä (jos ei ole myyty loppuun).

− Harvoin saa kovinkaan tuoreena.

− Homehtuu tai kuivahtaa ennen pitkää.

− Hipoo voimakassuolaisen rajaa.

− Kohtalainen hiilijalanjälki paistamisen, kuljetusten ja hävikin vuoksi.

− Pakattu muoviin ja kierrätyskelvottomaan pussinsulkijaan.

− Ei saatavissa luomuna.

− Hinta noin 3 €/kg.

Onni Tonkijan aikaa säästävät ruispalat

+ Ei edellytä kauppareissua, koska jauhoja voi ostaa tai dyykata varastoon.

+ Syödään uunituoreena.

+ Ei tarvitse heittää hukkaan tai syödä monta päivää vanhana, koska valmistetaan menekin mukaan juuri ennen syömistä.

+ Suolan määrän saa päättää itse, samoin paistoasteen.

+ Ekotehokas pienen energiankulutuksen, vähäisen liikuttelun ja mitättömän hävikin ansiosta.

+ Yhdestä jauhopussista syntyy iso kasa leipiä, ja pussin voi kierrättää kartonkikeräykseen tai käyttää biojätteen pakkaamiseen.

+ Saa tehdä omien mieltymysten mukaan suomalaisiin luomuruisjauhoihin tai ulkomaisiin ruis-vehnä-glyfosaattisekoituksiin.

+ Hinta kaupan jauhoilla 0,50–1,50 €/kg.

+ Valmistaminen vaatii vähän vaivannäköä, mikä pelkästään parantaa leivän makua.