Kestotestissä 165 enemmän tai vielä enemmän vanhaa säilykettä

Viimeksi kun vietin tölkkitoukokuuta kuusi vuotta sitten, avasin kuukauden aikana 32 säilykepakkausta. Ruokahalu kasvaa syödessä ja tölkkikokoelma kasvaa syömättä ja Instagram-syöte vaatii täytettä, joten avasin nyt kahdessa viikossa 165 säilykettä.

Vuoden 2015 tölkkitoukokuussa olin jo perusteellisesti selvittänyt sen, että vanhojen säilykkeiden syöminen ei ole erityisen vaarallista. Sen sijaan säilykkeiden laadun heikkenemisestä minulla ei ollut paljon tietoa, sillä silloiset tölkit olivat lähinnä vuoden tai kaksi päiväysvanhoja. Nyt osaan kertoa, mitä säilykkeitä voi säilöä ja mitkä kannattaa syödä jo pari vuotta päiväyksen umpeutumisesta. Jokaisessa kohdassa on linkki Instagramiin, jossa säilyketyypin tuloksista voi lukea lisää.

Hedelmät

Säilykehedelmissä keskityin ananaksiin, sillä niitä löytyy roskiksesta eniten. Ananasta ei kannata säilyttää monta vuotta yli päiväyksen, sillä sen maku heikkenee melko nopeasti. Vanhimman testaamani vielä syömäkelpoisen ananassäilykkeen parasta ennen -päivästä oli reilut kolme vuotta. Seitsemän vuotta päiväysvanhat ananaspurkit olivat pullistuneet. Sisältö oli tummentunut ja maistui pahalta. Myös ananaspurkkien kiiltelevä metallisisus oli liuennut pois.

Keltaisia ananaspaloja tölkissä, jonka kiiltävässä metallisisuksessa on musta rengas. Toisessa tölkissä ruskehtavia ananaspaloja tölkissä, jonka sisusta on siniharmaa.

Puoli vuorokautta huoneenlämmössä olleeseen vasemmanpuoleiseen ananaspurkkiin oli tullut tumma syöpynyt rengas nestepinnan korkeudelle. Syynä oli ilmeisesti ananasmehun happamuus, sillä muihin hedelmäsäilykkeisiin rengasta ei tullut eikä myöskään ananaspurkkiin, jossa oli käytetty ananasmehun sijasta sokerilientä. Oikealla olevan yhdeksän vuotta vanhan ananaspurkin sinkitty sisusta oli jo avattaessa liuennut ja ananakset olivat värjäytyneet tummiksi ilmeisesti raudasta. Ananasten happamuus veti suun luimuun, ja syynä saattoikin olla se, että rautaioni on hapan.

Muut hedelmät eivät näytä pilaantuvan yhtä nopeasti kuin ananakset, mutta ei niitäkään monta ylimääräistä vuotta kannata säilyttää. Mielenkiintoinen tapaus olivat muovipurkkiin pakatut persikkakuutiot. Niiden väri oli tummentunut pahasti, mutta maku oli vielä hyvä lähes kuusi vuotta parasta ennen päivän -jälkeen.

Hedelmäsoseet

Vielä muoviakin paremmin hedelmät säilyvät mahdollisesti lasissa. Piltti-hedelmäsoseet maistuivat pääsääntöisesti hyviltä jopa yli kahdeksan vuotta parasta ennen -päivästä. Väri näyttää valoa saavissa säilykkeissä kärsivän. Tosin myös kartonkitölkkiin pakattu omenasose oli tummaa, joskin hyvää, vajaat viisi vuotta päiväyksen umpeutumisesta. Verrokkikappaleena olleessa vajaan vuoden päiväysvanhassa tölkissä sose oli keltaisempaa. Koska hedelmäsoseissa ei ollut säilöntäaineita, ne alkoivat käydä huoneenlämmössä jo kahden päivän kuluessa.

Hillot

Hillot ovat suureksi ja usein suurimmaksi osaksi sokeria. Siten ei ollut ihme, että kolmesta viiteen vuotta päiväysvanhat hillot maistuivat kelvollisilta. Ne olivat vuosien säilytyksessä enintään kokkaroituneet.

Tomaattisoseet

Tomaattisäilykkeet ovat hedelmäsäilykkeiden tapaan happamia, joten niiden ei voi odottaa kestävän loputtoman pitkään. Viisi vuotta päiväyksestä alkaa olla liikaa mutta ei kaikissa tapauksissa. Maustettujen tomaattimurskien maku tuntuu heikentyvän maustamattomia nopeammin.

Erilaisia tomaattimurskasäilyketölkkejä ja -purkkeja ja niiden sisältöä valkoisella alustalla.

Mitä tummempaa tomaattisose on, sitä pahemmalta se yleensä maistuu.

Usein hehkutettu Mutti oli yllättäen pullistunut jo alle kaksi vuotta parasta ennen ‑päivästä. Kahdessa samanlaisessa purkissa oli painetta aukaistaessa, mutta mauissa ei ollut suurta eroa edes päiväysnuoreen Muttiin verrattuna.

Pestot

Pesto tuntuu säilyvän loputtomasti. Toki sen maku vähän heikkenee ajan myötä, mutta nytkään ei monesta viitisen vuotta päiväysvanhasta pestosta keksinyt pahaa sanottavaa. Vanhin pesto oli syötävää jopa lähes kahdeksan vuotta parasta ennen -päivän jälkeen.

Maustekastikkeet

Maustekastikkeissa tuntuu maku häviävän muutaman vuoden jälkeen päiväyksen ylittymisestä. Vetiset kastikkeet vaikuttavat säilyvän paksuja huonommin. Kastikkeita ei kuitenkaan kannata heittää menemään maistamatta: kahdeksan ja puoli vuotta vanha lasipulloon pakattu makea chilikastike oli moitteetonta.

Palkokasvit

Siinä missä tomaatin pH on 4:n paikkeilla ja ananaksilla ja persikoilla alle 4:n, papujen ja herneiden pH alkaa 5:llä ja linssien pH 6:lla. Yhden pykälän ero pH:ssa tarkoittaa jo kymmenkertaista eroa happamuudessa. Palkokasvien voi siis olettaa säilyvän selvästi hedelmä- ja tomaattisäilykkeitä pidempään.

Kartonkisia ja metallisia papu-, herne- ja linssipakkauksia.

Näitä pakkauksia tuli avattua säilyvyystutkimuksen nimissä vähän liikaa suhteessa taloutemme mahojen vetävyyteen tölkkitoukokuun vielä tuottaessa koko ajan uusia avattuja purkkeja. Toisaalta eipä näitä ole tullut käytettyä aikaisemminkaan roskiksen tuottaessa koko ajan uutta syötävää.

Vanhin papusäilykkeeni oli ruskeat pavut, joiden parasta ennen -päivästä oli yli yhdeksän vuotta. Liemi oli samentunut, mutta maku oli ok. Samoin yli kuusi vuotta päiväysvanhoissa herneissä kastike oli sameaa hyytelöä, vaikka itse herneet eivät olleet pilalla. Toisaalta kun vertasin noin kolme vuotta päiväysvanhoja kidneypapuja ja linssejä vuoden päiväysvanhoihin vastaaviin tuotteisiin, tuoreemmat olivat hieman maukkaampia. Metalli ja kartonki vaikuttivat säilyvyyden kannalta yhtä hyviltä pakkausmateriaaleilta.

Maissi ja herkkusienet

Maissin ja herkkusienten pH on kuutosen tienoilla. Sen sijaan bambunversojen pH on noin 5, ja ne maistuivatkin pahoilta vajaat viisi vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Lähes kuusi vuotta päiväysvanha maissi oli tummunut, mutta maunsa puolesta se oli ihan syötävää. Kartonkitölkkiin pakattu maissi oli yllättäen melko pahaa vain yhdeksän kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. En ollut valitettavasti löytänyt toista pahvimaissia, jotta olisin voinut tehdä vertailuja.

Sienet imevät tunnetusti luonnossakin epäpuhtauksia, ja seitsemän vuotta päiväysvanhoissa säilykeherkkusienissä olikin metallin makua. Se tosin poistui huuhtelemalla. Kahdesta vajaat kaksi vuotta päiväysvanhasta herkkusienipurkista toinen oli säilynyt hyvin ja toinen hiukan huonommin.

Oliivit, jalapenot, maustekurkut ja aurinkokuivatut tomaatit

Yhtenä iltana napostelin oliiveja, hillosipuleita, jalapenoja, kapriksia, maustekurkkuja ja aurinkokuivattuja tomaatteja. Testituloksista on vaikea sanoa mitään, sillä oliivien laatuerot ovat ilmeisesti valtavat. Metallipurkkiin pakatut täytetyt oliivit maistuivat hyviltä lähes kahdeksan vuotta parasta ennen -päivän jälkeen, samoin pussiin pakatut runsaat kaksi vuotta päiväysvanhat oliivit. Niitä nuoremmat lasipurkissa olleet vihreät ja mustat oliivit olivat sen sijaan mauttomia.

Hillosipulin vuodet saavat tummumaan. Kaprikset eivät kestä viittä vuotta päiväyksestä.
Joitakin vuosia päiväysvanhat jalapenot ovat syötävän makuisia mutta eivät niin hyviä kuin pari kuukautta päiväysvanhat. Pikkukurkuissa maku tuntuu säilyvän mutta suutuntuma välttämättä ei.

Aurinkokuivatuille tomaateille saattaa päteä sama aikasuositus kuin muillekin tomaateille. Pari vuotta päiväysvanha tomaatti oli ihan hyvän makuista ja neljä vuotta päiväysvanhakin siedettävää. Kapriksia sisältänyt, seitsemän vuotta päiväysvanha tomaattivalmiste oli pahanmakuista.

Sekalaiset herkut

Sekalaiset herkut olivat niin sekalaisia, että kannattaa vain lukea selostus Instagramista. Mukana jamaikalaisten kansallisruokaa, toistakymmentä vuotta vanhoja etanoita, tofua viime vuosituhannelta, mustekalaa mahdollisesti 1990-luvulta ja näpeille avattaessa paukahtanutta venäläistä kaviaaria.

Kalat

Tonnikala on roskiksen suosikkisäilykkeitä. Nytkin avaamatta jäi parikymmentä purkkia, ja lisää tulee viimeistään siinä vaiheessa, kun ihmiset alkavat siivota hamstraamiaan koronasäilykkeitä pois.

Valkoisella taustalla erilaisissa liemissä ja kastikkeissa säilöttyä tonnikalaa sekä säilykekilohailia.

Tonnikalaa vedessä, öljyssä ja maustekastikkeessa sekä kilohailia öljyssä.

Tonnikala ei ole erityisen hapanta, joten sen voisi odottaa säilyvän. Yllättäen pikkupurkeissa olleissa, reilut kaksi vuotta päiväysvanhoissa tonnikaloissa oli metallin makua – enkä nyt tarkoita elohopeaa. Näissä tapauksissa syöpymistä oli todennäköisesti edistänyt purkin suuri pinta-ala verrattuna kalan määrään sekä foliokansi kunnon metallikannen tilalla.

Muuten etenkin öljyyn säilötty tonnikala tuntuu säilyvän vuosikausia, varsinkin maustettuna. Lähes 12 vuotta päiväysvanha tonnikala ei maistunut enää samanlaiselta kuin tuore vaan kiinnostavammalta. Vähän yli 12 vuotta päiväysvanha kilohailisäilyke oli sen sijaan aika lailla pilalla.

Lihasäilykkeet

Maistelin niin erikoisia ranskalaisia lihasäilykkeitä, että kiinnostuneiden kannattaa lukea ankankoivista ja hanhenmaksasta Instagramissa. Suomalaisessa lammassäilykkeessä oli kolme vuotta ja seitsemän kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen miellyttävä lampaanlihan maku, vaikka ei lihasäilyke mielestäni koskaan herkkua ole.

Keitot

Minun on vaikea kommentoida säilykekeittojen säilyvyyttä, sillä nämä keitot maistuvat vähän ikäviltä ilmeisesti jo suoraan kaupan hyllyltä ostettuina. Hernekeittoon voi kyllä luottaa: sen parasta ennen -päivästä oli kuusi vuotta ihan niin kuin kuusi vuotta sittenkin. Myös säilykepussiin pakattu kanakeitto oli hyvää viisi ja puoli vuotta parasta ennen -päivän jälkeen.

”Arkisäilykkeet”

Niputin joukon säilykkeitä kaatoluokkaan nimeltä arkisäilykkeet. Stroganov oli syömäkelpoista yli neljä vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Hapankaali kelpasi yli kaksi vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Punajuurisuikaleet olivat kunnossa lähes neljä vuotta päiväyksen umpeutumisesta. Äidinmaidonkorvikkeesta kirjoitin Instagramiin pienen kommentin, sillä se on ainoa tuote Yhdysvalloissa, johon liittovaltion lainsäädäntö vaatii päiväyksen.

Dyykkari häviää käännöksessä

Runsas kuukausi sitten naistenpäivänä nousi kohua Google-kääntäjän hän-miehistä. Kääntäjä nimittäin päätteli suomalaisen kielenkäytön perusteella esimerkiksi niin, että hän on vahva pitää kääntää he is strong. Tällainen toimintatapa on tietysti väärin, sillä jos vähän vetää mutkia suoriksi, niin voi sanoa, että yleistämisen aika on ohi. Vaikka keskimäärin miehet ovatkin naisia vahvempia, on myös heikkoja miehiä (kuten minä) ja vahvoja naisia (kuten naisasiamiehet).

Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja vahvisti käännösjupakan yhteydessä tasamaan kaltevaksi pinnaksi: ”Se, että ajatellaan, että miehen pitää olla vahva, puolustaa perhettään ja tehdä rahaa, ja että mies ei saa näyttää tunteitaan, voi johtaa lieveilmiöihin. Miehet eivät esimerkiksi mene lääkäriin ja pidä terveydestään yhtä paljon huolta kuin naiset.” En oikein osaa jakaa tätä huolta, sillä vaikka se, että miehet eivät pidä terveydestään huolta, olisikin sen seuraus, että miehen pitää olla vahva, sen, että miehen pitää olla vahva, ei perinteisen logiikan mukaan tarvitse seurata siitä, että vahvan pitää olla mies.

Googlen hakusanoina ”google kääntäjä hän”. Hakutuloksena ”hän” käännettynä maltaksi.

Hu hu, miten Google kehotti malttiin kiertäessään sukupuoliongelman, josta yritin hakea tietoa.

Google vastasi kohuun lehtitietojen mukaan vikkelästi ja muutti kääntäjää siten, että hän on vahva tuottaa nykyään kaksi vaihtoehtoa: she is strong ja he is strong. Tämä ominaisuus oli tosin esitelty Googlen blogissa lauseella Hän on lääkäri jo viime vuoden huhtikuussa. Olikohan ominaisuus kytketty pois päältä naistenpäivän ajaksi, jotta syntyisi tehokas somemainoskampanja, jossa kilpeään pääsivät kiillottamaan niin aktivistit kuin Alphabet? Entä oliko sisältö räätälöity googlemaisen kierosti niin, että Minnalle näytettiin pronominit stereotyyppisenä ja Paulille hetken päästä stereona?

Google selittää, miksi nainen annetaan vaihtoehdoista ensimmäisenä: ”Sukupuolikohtaiset käännökset näytetään sukupuolen nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Esimerkiksi suomen tapauksessa feminiini tulee aakkosissa ennen maskuliinia.” Oikein hauskaa, Google. Minäkin pidän leikillisestä sanankäytöstä. Vai suomensitteko sanan gender omalla ohjelmallanne?

Suomenkielisenä laiheliini-maskuliinina suon kernaasti, että feminiinit heikompana sukupuolena saavat tämän perusteettoman mutta harmittoman arvonannon. Suurena ækvaliteetin kannattajana pitäisin kuitenkin reilumpana käytäntönä Steven Pinkerin kirjasta The Sense of Style: The Thinking Person’s Guide to Writing in the 21st Century oppimaani vuorottelua. Siinä puolet kirjan luvuista käytetään sanaa she ja puolet sanaa he.

Kohu laantui, koska naistenpäiväkin ehti vaihtua vuoden jokaiseksi muuksi päiväksi. Harva jaksoi enää miettiä sitä, että Hän on vahva. Hän on puheenjohtaja kääntyy edelleen He is strong. He is the chairman. Tai sitä, että hän on vahva ruotsintuu yksinomaan han är stark.

Sukuhuolettoman asemosanan kääntäminen näyttää tuottavan ratkaisemattomia ongelmia binaarisessa maailmassa. Siitä on turha loukkaantua.

Tämä on tietysti etuoikeutetun miehen puhetta. Kuinka sitten suu pantaisiin, jos yleinen vähättely kohdistuisikin minuun? No jos tutkitaan Google-kääntäjän avulla sitä, millä tavalla yhteiskunta asennoituu meihin dyykkareihin, vähättely on vähättelevä ilmaus. Inho olisi osuvampi sana.

Googlen kääntäjä kääntänyt lauseen ”hän on dyykkari” käännetty lauseiksi ”she is a jerk” ja ”he is a jerk”.

Kääntäjä oppii jatkuvasti uutta, joten annoin tämän käännöksen arkistoitavaksi.

Koska englanti ei ole kaikilla kaikkien sukupuolten edustajilla vahva, olen suomentanut kuvissa esiintyvät avainsanat jutun loppuun apunani Oxford Dictionary of English. Seuraavat esimerkit jatkavat haukkumislinjalla:

Käännökset: ”kaikki eivät dyykkaa” – ”not everyone is dumb”; ”vituttaa dyykkarit” – ”fuck the dykes”; ”hän vihaa dyykkareita” – ”he hates junkers”.

Dyykkaus ei vaikuta Kääntäjän mukaan elämää sulostuttavalta toiminnalta (seuraavat käännökset kolmatta lukuun ottamatta olivat ainoat, jotka olivat ehtineet vaihtua viikon sisällä):

Käännökset: ”Onni on dyykannut jo kymmenen vuotta.” – ”Happiness has been dying for ten years.”; ”dyykkaus on intohimoni” – ”dullness”; ”dyykkaus on typerää” – ”dumbness is silly”; ”joka on dyykkausta harrastava” – ”who is into a dungeon”.

Rakkaus on vaikea laji:

Käännökset: ”dyykkari rakastaa blogiaan” – ”dude loves his blog”; ”dyykkari rakastaa Facebookia” – ”dyke loves Facebook”; ”dyykkari rakastaa instaa” – ”dude loves insta”; ”dyykkari rakastaa Twitteriä” – ”dyke loves Twitter”; ”dyykkari rakastaa itseään” – ”the jerk loves himself”.

Joskus Kääntäjä osuu jo vähän sinne päin tai heittäytyy suorastaan aforistiseksi:

Käännökset: ”dyykkarina en pelkää pöpöjä” – ”as a dude I am not afraid of butts”; ”jokainen on oman elämänsä dyykkari” – ”everyone is a dictator of their own life”; ”dyykkari, myös ilmaistelija” – ”dictator, including detector”; ”roskisdyykkari” – ”garbage truck” – ”olin roskia dyykkaamassa” – ”I was rubbing rubbish” – ”dyykkaus on hyvä tapa saada ravintoa” – ”dumpling is a great way to get nourishment”.

Dyykkausta ei aina yhdistetä yhteiskunnassa arvostettuun toimintaan:

Käännökset: ”siellä puhutaan dyykkaamisesta” – ”there is talk of drooling”; ”olin dyykkaamassa roskia” – ”I was pounding in the trash”; ”dyykkaamalla olet osa ongelman ratkaisua etkä osa ongelmaa” – ”by punching you are part of the solution to the problem and not part of the problem”; ”dyykkaamalla säästät ääntäsi” – ”muting saves your voice” – ”dyykkauksesta” – ”stuttering”.

Tekstin sävyyn vaikuttavat totta kai sellaiset yksityiskohdat kuin ison alkukirjaimen käyttö:

Käännökset: ”Hän on dyykkari. Hän dyykkaa.” – ”He’s a jerk. He mutters.”; ”hän on dyykkari. hän dyykkaa.” – ”he is a jerk. he yells.”; ”Jos dyykkaat jakamatta kuvia somessa, oletko varma, että olet dyykannut ensinkään?” – ”If you’re dumbling without sharing pictures in a sommy, are you sure you’ve dumbed down first?”; ”jos dyykkaat jakamatta kuvia somessa, oletko varma, että olet dyykannut ensinkään?” – ”if you’re dumbfucking without sharing pictures in a some, are you sure you’ve dumbed down in the first place?”; ”Jos dyykkaat somettamatta, oletko hullu?” – ”If you’re dumbfounded, aren’t you crazy?”; ”jos dyykkaat somettamatta, oletko hullu?” – ”if you dumble without planting, are you crazy?”; ”jos dyykkaat somettamatta, oletko järjissäsi?” – ”if you mumble without painting, are you sane?”.

Harvapuolisuudesta ei voi Google-kääntäjää käännösideoissa syyttää:

Käännökset: ”dyykkaus on hyvää liikuntaa” – ”dumbbell is good exercise”; ”taloyhtiödyykkarin kondomilöydöt” – ”condominium dock condom finds”; ”dyykattavaa löytyy kyllä” – ”there is something to be learned”; ”dyykkaan siis olen” – ”so I am”; ”dyykkausta harrastava Onni Tonkija” – ”dancing lucky Onni Tonkija”; ”dyykkaaja häviää käännöksessä” – ”the duster disappears at the turn”.

Sanasto

  • butt – pylly; tumppi
  • condominium dock – (määrittelemätön) kelluvataloyhtiö
  • dancing – tanssiva
  • detector – ilmaisin
  • dictator – diktaattori
  • drooling – kuolaaminen
  • dude – jäbä
  • dullness – tylsyys
  • dumb – tyhmä
  • dumb down – tyhmentää
  • dumbbell – käsipaino
  • dumbfounded – äimistynyt
  • dumbfuck – (määrittelemätön) perseillä
  • dumble – (määrittelemätön) pölhöillä
  • dumpling – taikinanyytti
  • dumbness – typeryys
  • dungeon – vankityrmä
  • duster – pölyhuiska
  • dying – tehdä kuolemaa
  • dyke – (arkikieltä, halventava) lesbo
  • garbage truck – jäteauto
  • happiness – onni
  • jerk – ääliö
  • junker – (vanhentunut) narkkari
  • learned – opittavaa
  • lucky – onnekas
  • mumble – mumista
  • muting – vaimentamalla
  • mutter – mutista
  • paint – maalata
  • plant – istuttaa
  • pounding – jyskyttämässä
  • punching – hakkaamalla
  • rubbing – hieromassa
  • rubbish – roskat
  • silly – höpsö
  • stuttering – änkyttäen
  • tonging – poimimiseen
  • tongue – kieli
  • yell – huutaa
Käännökset: ”onnen tongintaa” – ”tongue of happiness”; ”Onnen tongintaa” – ”Good luck tonging”.

Dyykkaukselle ei ole englannin kielessä kunnollista sanaa, mutta ilmeisesti etenemässä on suomalaisesta vaikutuksesta osterien poimintaan liittyvän sanan tong käyttöalan laajennus.

Kymmenen vuotta dyykkausta takana – toivottavasti myös edessä

Kaksi yleisintä minulta esitettyä kysymystä ovat: milloin aloitit dyykkaamisen ja milloin aiot sen lopettaa? Ensimmäistä kysyvät aina toimittajat ja jälkimmäistä veljeni. Otsikossa on vastaus molempiin.

Onni Tonkija virnistää edessään ruokaa, kirjoja ja vaatteita.

Löytäjän on helppo hymyillä. Kuva on vuoden 2012 karkauspäivältä, ja sen jälkeen monet näistä uudenveroisina löytyneistä vaatteista ovat olleet kovassa käytössä. Huomasin vasta viime jouluna, että karvalakissa on takana iso mutta hyvin maastoutunut olut-Karhu. Raakaa lihaa olen säilyttänyt kaikki nämä vuodet, mutta vieläkään en ole saanut sitä luettua.

Dyykkaus alkoi salakavalasti panttipullojen ja -tölkkien keräämisestä. Huomasin varmaan roskia viedessäni, että taloyhtiömme sekajätteistä löytyy pantteja. Kohta huomasin varmaan pantteja etsiessäni, että taloyhtiömme sekajätteistä löytyy ruokaa. Koska minulle ei ollut lapsena opetettu, että vanhentunut ruoka pitää heittää hukkaan, keräsin ruoan talteen kuin kadulta löytämäni pantin tai lantin.

Aloittamisen ajoittamiseen tarvitaan kiintopisteitä. Muistan monesti palanneeni kotiin ennen sivarityöpaikalle lähtemistä, kun olin löytänyt ruokaa roskiksesta. Vuosi oli 2012. Sen sijaan en muista dyykanneeni ruokaa talomme putkiremonttivuonna 2010. Dyykkaus on alkanut siis 2011 tai 2012.

Aloin käydä läpi vanhan tietokoneen kuvakansioita. Noihin aikoihin näytin kuvanneen kaiken mahdollisen, joten luulisin ensimmäisen ruokalöydönkin päässeen muistikortille. Jos siis onnistuin löytämään vanhimman ottamani dyykkiruokakuvan, voin sanoa aloittaneeni dyykkauksen tasan 10 vuotta sitten 25. maaliskuuta 2011.

Ikkunalaudalla viinirypäleitä, limetti, kaksi banaania ja porkkanoita.

Ensimmäinen dokumentoitu dyykkisaaliini. Kaikki yleisiä löytöjä tänä päivänäkin. Nykyään tulisi vähän toisenlainen kuva, kun ikkunalauta on täynnä dyykattuja kasveja, tuuletusikkunasta pilkistäisi kylmäsäilytyksessä olevaa ruokaa ja patterin, joka ei ole koskaan päällä, päällä on roskikseen menossa olevia vaatteita, joihin pyyhkiä päiväkodin lihapullia huuhdellessa rasvoittuneet kädet. Minimalismia on siis vaikea toteuttaa, jos ei käytä kauppaa ruokavarastona tai hanki laboratoriota säilyvyystutkimuksille.

Dyykkitoiminta alkoi laajeta hitaasti. Syksyltä 2013 muistan sen, että kun olin auttamassa veljeäni muutossa, nappasin opiskelija-asuntolan jätekatoksesta digitaalisen henkilövaa’an (joka on yhä käytössä). Veljeni kehotti noihin aikoihin aloittamaan blogin pitämisen, ja olihan se jo päässä muhinutkin.

Ensin oli keksittävä nimi. Koska sanaleikit ovat minulla olennainen osa ilmaisua, piti niiden tietysti olla myös osa blogin ilmiasua. Kaikki dyykkitupa-tyyppiset ideat tuntuivat kuitenkin väkinäiseltä kikkailulta.

Tyhjiössä ei yleensä synny mitään, vaan luovuus tarvitsee polttoaineekseen paljon sekalaista materiaalia. Yhden onnekkaan sattuman vuoksi aivojen sopukoista löytyi tarvittava sanapari. En ole mikään musiikkitietäjä, mutta kun olin nuori, äiti toi kotiin lääkefirman lahjuksena saadun kokoelmalevyn suomalaisia hittejä. Levyltä oli päähän syöpynyt Niko Ahvosen hyväntuulinen Onnen ongintaa -kappale. Siitä muokkasin blogille pirteän ja ilmeisen mieleenpainuvan, dyykkaukseen viittaavan nimen. Pyhäinpäivänä 2013 synnyin blogin kanssa myös minä eli Onni Tonkija.

Pöydällä lehtisalaattia, leivonnaisia, kurkkua, juustoraastetta, majoneesiputkilo ja ruisleipää.

Lokakuussa 2011 dyykkilöytöjä ei selvästikään vielä kuvattu blogia vaan itseä varten. Vaikka kohupiimapallit ovat jo itsessään hauskat, lisättäköön tähän vitsi, jonka kirjoitin Twitteriä varten joskus 2014 mutta joka ihmiskunnalle suurta menetystä aiheuttamatta jäi julkaisematta: – Sen valkosipulimajoneesin, mikä sen hieno nimi nyt onkaan, olisi voinut jättää roskiin. Parasta ennen oli viime vuonna. – Aioli? #dyykkaus

Varmaan samana syksynä aloitin dyykkikierrokset. Koska ihmisten kohtaaminen aiheuttaa dyykatessa usein molemminpuolista vaivaantuneisuutta, siirsin juoksulenkkini aamuyöhön. Etenkin kesällä tunnelma on taianomainen, kun kaupungissa on liikkeellä lähinnä jakeluautoja. Lenkit päättyivät ja dyykkaus alkoi aina saman opiskelija-asuntolan jätekatoksessa, josta vaaka oli löytynyt ja jossa olin itsekin aikoinaan asunut (siis asuinrakennusten puolella). Opiskelijat ovat sen verran vaurasta ja huikentelevaista sakkia, että asuntolat ovat ihan parhaita dyykkipaikkoja.

Jätepuristin, jonka avatusta luukusta näkyy roskapusseja.

Jätepuristin tyhjennettiin muistaakseni joka toinen viikko tiistaisin. Yleensä kurottelin roskapusseja jalat maassa mutta toisinaan kiipesin sisälle puristimeen. Jos puristin oli lähes tyhjä, saatoin ryömiä hakemaan dyykattavaa itse puristimen työmaa-alueelle, joka on kuvassa oikealla. Jos säiliö oli aivan täynnä, dyykkaus oli vaivalloista. Puristimen murjomista kasseista pystyi toisinaan kiskomaan vielä ruokaa talteen, mutta välillä piti vain tyytyä katsomaan, mitä kaikkea oli jo ehtinyt tuhoutua.

Öiset kierrokset päättyivät siihen, että ne dokumentoitiin. Ei kulunut viikkoakaan Ylen Perjantai-dokkarin kuvauksista, kun suosikkipaikkani oli lukkojen takana. Lukitseminen tuskin oli kuvausten aikaansaannosta. Lähinnä ajattelen nykyään, että kuvaukset olivat edellytys lukitsemiselle ja sain siirtyä eteenpäin.

Tammikuussa 2018 alkoi Onni Tonkijan julkinen ura. Sen jälkeen Onnen tongintaa on siirtynyt julkaisemaan yhä enemmän säläsisältöä blogin ulkopuolisille digialustoille. Sinne on tallentunut myös ensimmäinen päiväkotilöytöni kesäkuulta 2014. Jos tuolloin biojäteastia ei olisi ollut täynnä jauhelihapihvejä, en olisi välttämättä kurkistanut sinne toista kertaa. Tuskin olisin myöskään innostunut dyykkauksesta, ellei oma taloyhtiömme olisi kunnostautunut poikkeuksellisen korkeatasoisen ruokahävikin tuottajana.

Nyt kymmenvuotisjuhlavuonna päiväkodin ruokahävikin perkaaminen on ollut keskeinen osa päivittäisiä Instagram-päivityksiäni. (Näissä julkaisuissa on paljon sellaista säilyvyystietoa, jota blogissa ei vielä ole. Tuoreimpia tekstejä pääsee lukemaan rekisteröitymättäkin, kun avaa oikealla napilla tai pitkään painamalla kuvan uuteen välilehteen.)

Koska vanhan hyvän tavan mukaan teksti pitää ymmärtää ilman otsikkoakin, kerrataan vielä: Aloitin dyykkaamisen tasan kymmenen vuotta sitten. Ensimmäisen kuvan virneestä välittyvä mielihyvän tunne valtaa minut edelleen, kun teen hyviä löytöjä. Dyykkauksesta on tullut elämäntapa, identiteetti ja oikeastaan se, mitä yleensä tarkoitetaan ammatilla. Lopetan sitten, kun hymy hyytyy tai tuhlaus loppuu.

Vuosi ilman ruoka- ja juomarahaa

Viisi vuotta sitten olin keskellä ostolakkoa. Olin haastanut itseni käyttämään ruokaostoksiin puolen vuoden aikana nolla euroa. Se ei ollut erityisen haastavaa, joten nyt olen keskellä uutta ostolakkoa.

Kunnon ostolakossa on säännöt. Esimerkiksi sukkia ja alusvaatteita saa ostaa. En tosin ole ostanut niitä ainakaan seitsemään vuoteen. Kaikkea muutakin saan ostaa paitsi ruokaa ja juomaa. Vietän siis vuoden käyttämättä rahaa elintarvikkeisiin.

Suuret määrät viljatuotteita, maitotuotteita, lihatuotteita, kananmunia, valmisruokia, vihanneksia, hedelmiä, teetä ja suklaata.

Vielä ei ole tarvinnut ostolakon takia nälkää nähdä. Tämä saalis löytyi lakkovuoden ensimmäisellä dyykkikierroksella.

Puolen vuoden ostolakkoni sekä viaton #säästäminen-tunniste Twitterissä kirvoittivat ensimmäisen lehtijutun Onni Tonkijasta. (Anteeksi kolmannen persoonan käyttäminen, mutta ensimmäinen ei pitäisi paikkaansa.) Tästä jutusta lähtien olen joutunut punnitsemaan toimittajille puhuessani, kuinka suuren osan syömästäni ruoasta löydän roskiksesta. Nyt on mitta täysi.

Tähän asti olen arvioinut, että ruokavalioni on yli 90-prosenttisesti dykaaninen. Vaikka en osta ruokaa kotiin, Onneli jonkin verran ostaa. Aiemmin olen maistellut hänen hankkimiaan herkkuja ja syönyt parsakaalin varsia tai muita hänen mielestään syömäkelvottomia ruoka-aineita. Tänä vuonna siihen tulee muutos. Onneksi parsakaalin varret maittavat Onnenmyyrälle ja Mini Tonkijalle.

Olen aikaisemmin myös ostanut olutta niin kaupasta kuin kapakastakin. Olen käynyt kalibroimassa jätteisiin sopeutuneen makuaistini tasokkaissa ravintoloissa yksi tai kaksi kertaa vuodessa. Olen syönyt ja juonut muiden ihmisten tarjoamia vegaanisia elintarvikkeita. Olen jopa käynyt Prismassa ja täyttänyt muina miehinä yhteistä ostoskärryä. Tänä vuonna tähän kaikkeen tulee muutos.

Tarkennetaan ostolakon sääntöjä. Vuonna 2021 en saa ostaa elintarvikkeita, mukaan lukien juomat. En saa myöskään käyttää muiden ihmisten hankkimia elintarvikkeita, elleivät ne ole löytyneet jäteastiasta. Tätä ehtoa ei voi kiertää niin, että ruokaa laitetaan roskiin juuri minua varten, kuten minulle aina välillä ehdotetaan, jos kieltäydyn eläintuotteista. Ylipäätään lain kirjainta tärkeämpää on lakon henki.

Näihin sääntöihin olen sorvannut muutaman tarpeellisen porsaanreiän. Vaikka syönkin varmasti vuoden aikana yli 99-prosenttisesti dyykattua ruokaa, minulla on myös oikeus käyttää itse poimimiani marjoja, sieniä ja muita luonnonantimia, kuten kadulle pudonneita karkkeja. Olenhan sentään niin metsästäjä-keräilijä kuin nykyaikana vain voi olla olematta metsästäjä. Voin myös juoda vettä hanasta, koska taloyhtiössämme ei ole erillistä vesimaksua.

Lisäksi saan syödä minulle tuotuja dyykattuja tuotteita. Ostolakon päällimmäisenä ajatuksena kun ei ole rahan säästäminen tai illuusio omavaraisuudesta vaan elintarvikkeiden aiheuttaman kulutuksen painaminen nollaan. Nollaan menevät myös syömällä tuottamani suorat hiilidioksidipäästöt, sillä ainakin kotona voin valmistaa ruoan ekosähköllä.

Vuoden anti ihmiskunnalle ei ole vain siinä, että voin sanoa ostaneeni elintarvikkeita 0 eurolla tai että minua varten on valmistettu 0 kiloa ruokaa. Keskeinen osa täysfregaanista vuottani on kaksi kuukautta vanha Instagram-tilini onnentongintaa, jossa julkaisen joka päivä kuvan jostakin sinä päivänä syömästäni ruoasta. Tosin ruokailuni menee yleensä niin myöhään iltaan, että ehdin kirjoittaa vasta seuraavan päivän puolella ruokapäiväkirjaani siitä, mitä olen kulloinkin ”tänään” syönyt.

Onnentongintaa-tilin avausnäkymä Instagramissa 28.2.2021.

Onnen tongintaa on saanut Instagramissa kahdessa kuukaudessa parisataa seuraajaa enemmän kuin Facebookissa yli viidessä vuodessa. Yhtenä syynä on se, että nuoret ovat vahvasti liikkeellä Instassa.

En oksenna kaikkea syömääni julkaisuihini vaan panostan instadramaattisiin kuviin. Kerron päivityksissäni ilmaistelijan elämästä ja jaan ajatuksiani ja hiljaista säilyvyystietoa elintarvikkeista matalammalla kynnyksellä kuin täällä blogissa. Tilini täysipainoinen selailu vaatii Instagramiin kirjautumista. Jos Onnen tongintaa -jutut kiinnostavat, niin Instassa niitä löytyy tänä vuonna kuin ruokaa roskiksesta.

Joulukalenterin 17. lykky: glögi

Glögi on keksitty, jotta olisi sosiaalisesti hyväksytympää siemailla alkoholia koko joulun aika. Alkoholiton glögi on keksitty, jotta olisi sosiaalisesti hyväksytympää lipittää mehua koko joulun aika.

Glögissä ärsyttää myös sanan hienosteleva soinnillisuus. Aivan kuin se olisi jotain niin kevytmielistä kuin blogi. Kyllä konstailemattomampaa olisi puhua Elias Lönnrotin sanakirjan esimerkin mukaisesti lökäristä.

Glögipulloja, glögijuomatölkkejä ja glögimaustepusseja.

Klökejä.

Glögin säilyvyydessä olennaista on AA-nelikenttä. Avattu vai avaamaton? Alkoholiton vai alkoholinen?

Avaamattoman glögin sanotaan yleensä säilyvän vuoden verran, enintään kaksi. Alkon mukaan mieto 12 prosentin glögi olisi varminta juoda pois puolen vuoden aikana, sillä valmistukseen käytettyä viinipohjaa ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen säilytykseen.

Mitä enemmän glögissä on alkoholia ja sokeria, sitä paremmin se säilyy. Esimerkiksi Blossan maku ei muutu parissa vuodessa. Sen jälkeen glögi alkaa siirtyä jälkiruokaviinin makuiseksi. Tällöinkin sitä voi huoletta juoda, jos se maistuu mieleiseltä. Glögit eivät muutu vaarallisiksi vanhetessaan.

Lämpö, valo ja happi saavat glöginkin pilaantumaan. Jotta avattu pullo säilyyntyisi mahdollisimman pitkään, se kannattaa pitää jääkaapissa korkki suljettuna ja mahdollisesti ilmattuna. Valio suo alkoholittomalle glögilleen varovasti 3–4 päivää avattuna jääkaapissa. Hartwallin mukaan avattu alkoholiton säilyy viikon ja alkoholia sisältävä pari viikkoa. Itse olen havainnut, että ei niin kuumille kiville käynyt alkoholiton glögi alkaa käydä suunnilleen kahden viikon kuluessa avaamisesta. Glögin mausteliemi, jos sellaisia joku harrastaa, säilyy Aamulehden mukaan jääkaapissa pari viikkoa.

Sanoman glögiraati löysi kaupoista 34 alkoholitonta glögiä, joista 19 oli maistamisen arvoista. Minä olin löytänyt roskiksesta 12 glögiä, joista 10 oli maistamisen arvoisia (yhdessä glögityypissä oli ylitarjontaa). Lähdimme Onnelin kanssa selvittämään, ovatko ne myös juomisen arvoisia. Onneli maisteli lämmitettyjä glögejä sokkona, minä sekä huoneenlämpöisiä että lämmitettyjä näkevänä. Annan glögien juomakelpoisuudelle tähtiä glögiraadin esimerkin mukaisesti: ***** Huippu, ei jätä toivomisen varaa, **** Erinomainen, *** Hyvä, ** Kelvollinen, * Ei maistunut.

Koska niinkin tärkeä henkilö kuin Onneli oli mukana, oli luonnollista aloittaa maistelu VIP-glögijuomista, joita on joskus saanut sata senttiä kymmenellä sentillä. Kun parasta ennen ‑päivästä oli yhdeksän kuukautta, glögistä ei keksinyt mitään valitettavaa (*****). Kun glögille tuli kolme vuotta lisää ikää, maku vähän laimeni mutta juoma oli edelleen juotavaa (****). Viisi vuotta ja kahdeksan kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen maku oli jälleen huonontunut (***). Onneli ei olisi enää juonut tätä glögiä, mutta minulle se olisi maistunut.

Ylipäätään kysymys ei minusta ole siitä, onko maku heikentynyt suhteessa alkuperäiseen. Niin varmasti on käynyt. Kun pohditaan, voiko glögiä vielä käyttää, pitää miettiä vain sitä, maistuuko juoma itsessään riittävän hyvälle.

Marlin perinteinen punainen glögijuoma oli kahden vuoden ja kuuden kuukauden päässä päiväyksen umpeutumisesta. Se oli vähän menettänyt makuaan mutta ei häiritsevästi (****). Sen sijaan vertailun nuorin glögi, puoli vuotta päiväysvanha Rainbow, maistui vähän jännältä (***). Voi kuitenkin olla, että niin se maistuu uutenakin.

Siirryimme glögitiivisteisiin. Marlin lasipulloon pakattu perinteinen glögi on minulle lapsuudenkodistani tuttuakin tutumpi. Neljä vuotta ja yhdeksän kuukautta päiväyksestä glögi oli ihan asiallinen (****). Vuoden vanhempi glögi oli ehkä hieman huonomman makuinen (****). Seitsemän vuotta ja seitsemän kuukautta päiväysvanha glögi oli aika makeaa mutta ihan maistuvaa (***). Onneli ei kuitenkaan välittänyt siitä.

Viimeinen tiiviste oli Isoäidin glögi. Sen parasta ennen -päivästä oli kymmenen vuotta. Glögin maku oli niin kehno, ettei Onneli sitä suostunut juomaan (*). Minulle maku oli niillä rajoilla. Tuskin juon pulloa, koska kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan sokerimehu. Vähän voisi epäillä, ettei glögi ole ollut kovin hyvää alun perinkään, mutta ainakin vuonna 1998 se oli ylivoimainen testivoittaja.

Maistelu huipentui Loimu 2010 -vuosikertaglögiin. Suuri 21 prosentin alkoholipitoisuus ei pelastanut näin vanhaa glögiä, vaan maku oli kamala (*). Aromit olivat kadonneet, ja tilalla oli portviinistä tuttu polttelu, joskaan ei yhtä hienostuneena. Lämmitettynä glögi oli vielä yksipuolisemman makuinen viinaliemi.

Lopuksi haistelin kahta Meiran glögimaustetta. Avatun pussin parasta ennen -päivään oli vielä vajaa vuosi. Tuoksu oli voimakas ja miellyttävä, ja siitä pystyi erottamaan kanelin, kardemumman, pomerassinkuoren, inkiväärin ja neilikan. Avaamattoman glögimausteen parasta ennen -päivä oli ollut 31.10.97. Pussin sisällön tuoksussa oli grillimaustetta, karria ja mummolaa.

Testin perusteella alkoholittomille glögeille on mahdotonta antaa edes viitteellistä säilyvyysaikaa. Keskimäärin ne pysyvät hyvinä vuosia, mutta lopullista päätöstä ei voi ulkoistaa kalenterille. Kysymys on yksinkertaisesti eli monimutkaisesti siitä, minkälaista juomaa suostuu nauttimaan.

Joulukalenterin 16. lykky: joulutortut ja torttumarmeladit

Kirjoitin eilen siitä, kuinka huomasin keskenkasvuisena homejuustosta tulleen yleinen piparien kerake. Samoihin aikoihin tai ehkä vähän myöhemmin homejuusto alkoi tunkea joulutorttuihinkin. Se oli tietysti merkki kulttuurisesta rappiosta.

Ensinnäkin rasva sokerilla ja mahdollisesti hivenen terveellisellä kompo(nen)tilla ei enää riittänyt yltäkyltymättömille ihmisille. Piti saada marmeladitorttujen rinnalle marmelaarditorttu.

Toiseksi esteettiset arvot heitettiin romukoppaan, jossa jo ennestään oli sana ”romukoppa”. Luumuhillo ei ole ollut mikään pohjoismainen tuote, vaan se on ollut tuontitavaraa. Yhden selityksen mukaan sitä on käytetty, koska se on pysynyt tortun sisällä paremmin kuin omenahillo.

Itse uskon enemmän ulkonäköön: tähtitorttuhan on kuin pieni veistos, ja musta hillo erottuu upeasti kellertävästä taustasta. Omenamarmeladilla täytetystä tortusta tulee näköaistia kutkuttelematon tasaisen ruskea möykky. Näin toimii nykyaika, jossa kauneuden taju puuttuu ja makujen pitää olla helppoja kuin oltaisiin ikuisilla lastenkutsuilla.

Torttutaikina- ja lehtitaikinalevyjä pakkauksissaan.

Parasta ennen -päiviä 20 vuoden etäisyydellä toisistaan.

Jos kutsut ovatkin ikuiset, torttuja ei kannata leipoa varastoon. Yleinen mielipide tuntuu olevan se, että joulutortut tulisi syödä heti tai viimeistään parin päivän sisällä. Toki ne säilyvät huoneenlämmössä vaikka pari viikkoa muuttumatta mitenkään vaarallisiksi.

Jääkaappiin torttuja tuskin kannattaa laittaa, sillä siellä ne vain menettävät rapeuttaan mutta kuitenkin kovettuvat. Jos tortun lämmittää mikrossa, se pehmenee eli muuttuu vähän eri leivonnaiseksi. Sellainen sivuseikka kuin rapeus ei tosin anna lupaa sähköuunin lämmittämiseen. Makuhan on pääasia, eikä mikrokuumennus sitä muuta. Mukava vain, kun torttu ei varise pitkin tupaa.

Pakastimeen joulutorttuja on kahjoa tehdä, kun ei niitä ole mitenkään työlästä valmistaa valmiista pakastetaikinasta. Mutta kuinka taikina säilyy pakkasessa? Sitä ei kannata ainakaan keskustelupalstoilta kysyä, mikä käynee ilmi seuraavasta otteesta:

Vieras: ”Ostin kaupasta voitaikinaa, jonka parasta ennen on mennyt umpeen viime viikon tiistaina. Taikina on ollut pakastimessa koko ajan. Käyttäisitkö?”

No joo: ”Ei se taikina kalenteria tunne. Jos siinä on ollut kuukausien mittainen käyttöaika, niin ei se tiedä pilaantua juuri täll viikolla.”

Blondi: ”Tämä on yksi tyhmimpiä argumentteja joita tiedän. Ehkäpä ne päiväykset on juuri siksi että elintarvikkeet ei ymmärrä kalenteria. Äly hoi älä jätä.”

Jotain voinee nimimerkin No joo tavoin päätellä taikinoiden hyllyi’istä, jotka Myllyn Paras ystävällisesti ilmoittaa sivuillaan. Jos et välitä orankien hyvinvoinnista, valintasi on torttutaikina tai lehtitaikina, joilla parasta ennen -päivä on 24 kuukautta pakkauspäivästä. Jos et välitä nautojen hyvinvoinnista, valintasi on voitaikina, jonka parasta ennen -päivään on 18 kuukautta pakkaamisesta. Jos et välitä nautojen etkä omasta hyvinvoinnistasi, valintasi on kotitekoinen voitaikina, joka säilyy pakastimessa ainakin 6 kuukautta ja jääkaapissa viikon. (Ja jos olet ylipäätään tekemässä valintaa näiden taikinoiden välillä, et välitä verisuoniesi hyvinvoinnista.)

Erimallisia joulutorttuja punaisella lautasella.

Pannulla paistaessa joulutortut jäivät vähän lättänöiksi toisin kuin kaupan uunissa valmistunut verrokki, joka taas muuten ei ollut mikään kaunokainen. Toisiinsa liimaantuneista taikinalevyistä oli pakko tehdä hillotaskuja. Snautseri-torttuja oli pakko kokeilla saatuani mallin Onnelin pikku keittiöstä.

Tutkin tätä kirjoitusta varten kaupan torttu- ja lehtitaikinalevyjä, joilla oli päiväysvanhuutta parista kuukaudesta pariin vuosikymmeneen. Lisäksi testasin muutaman vuoden ikäisiä paistomarmeladeja.

Lidlin Jouluaitta-torttutaikina maistui vajaat kaksi kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen ihan hyvälle, mutta siinä oli pientä pistävyyttä. Myöskään piparitestissä Jouluaitta ei esiintynyt erityisen säilyvänä. Voi kuitenkin olla, että torttutaikinan lievä sivumaku tuli siitä, että olin pitänyt taikinapakettia viisi päivää jääkaappilämpötilassa, ennen kuin jaksoin tehdä sille tilaa pakastimeen. Pieni ärsyttävä sivumaku säilyi pannulla paistamissani tortuissakin, joskaan marmeladin seasta se ei sentään erottunut.

Myllyn Parhaan torttutaikinalevyjen parasta ennen -päivästä oli 12 vuotta ja 4 kuukautta. Taikinan maku oli neutraali. Paistetut tortut maistuivat ihan hyviltä – kunnes hammas kohtasi luumumarmeladin.

Vuosia avattuna pakastimessa pyörinyt Myllyn Parhaan torttutaikina maistui eltaantuneelta, vaikka en valinnut kokeiluun edes pinon ulointa levyä. Kuivahtamaan päässyt taikina oli haurasta muotoiltavaa. Paistettuna maku oli karsea, myös hillosilmän kohdalta. Avattuja taikinapaketteja ei siis pidä jättää pakastimeen seuraavaksi jouluksi.

Sunnuntain taikinalevyt olivat viime vuosituhannelta. Niiden parasta ennen -päivä oli ollut tasan 20 vuotta ja 2 kuukautta sitten. En maistanut taikinassa mitään erityistä, ja paistettu torttukin oli hyvänmakuinen.

Myllyn Parhaan lehtitaikinalevyillä oli päiväyksestä 3 vuotta ja 8 kuukautta. Taikinassa oli ehkä samanlaista lievää pistävää makua kuin Jouluaitta-taikinassa. Samanlaisuus päti myös valmiiseen torttuun: hillon kohdalla en huomannut mitään valitettavaa.

Myllyn Parhaan iso lehtitaikinalevy ei kokonsa puolesta sovellu joulutorttujen tekemiseen. Makunsa puolesta tämä 6 vuotta päiväysvanha taikina oli täysin käyttökelpoinen, myös paistotuotteen perusteella arvioituna.

Lidlin rullalle kääritystä Chef Select -lehtitaikinasta tuli vastaan halvan viinin tuoksu. Reilut 3 vuotta päiväysvanha taikina maistui epämiellyttävän käyneeltä, eikä minua ruoka-asioissa ole ihan helppo epämiellyttää. Sitten satuin lukemaan tuoteselosteen: ”Alkoholipitoisuus 1,6 painoprosenttia. Alkoholi poistuu tuotteesta paistettaessa.” Näin varmasti kävikin, mutta käyneisyys kyllä maistui taustalla valmiissakin tortussa. Rullalla itsensä paloitelleesta taikinasta ei myöskään voinut tehdä kummoisen näköisiä torttuja. Kaikkea sitä elintarvikkeena myydäänkin.

Tähtitorttu-luumumarmeladeja, omena-kanelimarmeladeja ja vadelmamarmeladia.

Perinteiset ja uusperinteiset torttumarmeladit sekä uusi haastaja.

Lopuksi sananen paistomarmeladeista, joita tässä yhteydessä torttuhilloiksikin voinee kutsua. Marmeladeissa on järjestään säilöntäaineena kaliumsorbaattia (E202), joten niitä on vaikea saada pilaantumaan. Jopa yleensä kriittiset keskustelupalstalaiset puhuvat yli vuoden säilyvyydestä jääkaapissa.

Jääkaapin kosteudessa marmeladiin voi huonolla tuurilla pesiytyä pitkän ajan kuluessa hometta. Itse olen säilyttänyt avattujakin marmeladeja huoneenlämmössä. Tällöin ne kuivuvat hitaasti mukavan sitkeäksi makeiseksi.

Saarioisten tuotemerkin Dronningholmin luumumarmeladi oli täysin kunnossa 2 vuotta ja 9 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Vastaavassa vuotta vanhemmassa purkissa oli nykyisen monikerroskalvon sijasta vielä alumiinikansi, joka oli syöpynyt puhki. Marmeladi oli kuivunut kovaksi paakuksi, mutta maussa ei ollut mitään vikaa.

Lidlin Jouluaitta-merkkinen omena-kanelimarmeladi oli 4 vuotta ja 3 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen kai samanlaista kuin tuoreenakin. En kuitenkaan voinut olla maistamatta siinä sellaista pilaantuneisiin omenoihin yhdistämääni makua, jota en havainnut vuoden pari avattuna olleesta Dronningholmin omena-kanelimarmeladista. No, makuasioista purnaaminen tuskin horjuttaa Lidl-uskovaisia.

Testin päätti Saarioisten vadelmamarmeladi, joka avautui 4 vuotta parasta ennen -päivänsä jälkeen. Maku oli moitteeton, mutta jos vadelmamarmeladi olisi sovelias tortun täyte, olisin sellaista varmaan jo aiemmin jossain päässyt maistamaan. Runeberginjoulutorttu ei paljon naurata.

Yhteenvetona: Joulutortut eivät pilaannu herkästi huoneenlämmössä, mutta ne menettävät makunsa nopeasti. Teolliset torttutaikinat kestävät vuosia pakastimessa (vähän huonommin säilyviä voitaikinoita ei tällä kertaa testattu). Marmeladit säilyvät avaamattomina huoneenlämmössä ja avattuina jääkaapissa vuosikausia. Kannattaa myös huomata tätäkin pitkäaikaisemmissa torttukohorttitutkimuksissa havaittu totuus, jonka mukaan rasva on ikuista.

Joulukalenterin 15. lykky: homejuustot

Yksi lapsuuteni jouluperinne homehtui, kun minusta tuli nuori. En tarkoita mitään joulupukkiin liittyvää, vaan yhtenä jouluna meidän perheen saavutti muoti, jossa piparia syötiin Aura-juuston kanssa. Siitä lähtien on Lykkykalenterissakin piparin kylkeen istutettu lastu homejuustoista.

Piparit pitäisi nauttia melko nopeasti, ellei asenne ole: ”kyllähän tätä paremman puutteessa syö”. Puutteesta kärsimätön nykyihminen ei ymmärrä mitään tällaisesta asenteesta. Samasta syystä homejuusto on yleinen roskislöytö.

Sini-, puna- ja valkohomejuustoja pakkauksissaan.

Nämä homejuustot olivat menossa hukkaan turhan takia, ja nyt osa niistä menee hukkaan kuvaamiseen liittyvän turhamaisuuden takia.

Mistä sen sitten tietää onko se mennyt pilalle? Kun ei oikein nää onko homeessa..” ”Jos ostaa homejuustoa ei ehkä kannattaisi valittaa, jos se on homeessa.” ”Homejuusto on pilalla sitten kun se maistuu ja haisee pahalle… … eiku hetkinen, sitähän se tekee jo ostohetkelläkin.” (Otetaan nämä alta pois, koska homejuustojen säilyvyydestä on mahdotonta keskustella ilman vähintään yhden homevitsin kertomista.)

Homejuustot jaetaan karkeasti kahteen ryhmään: valkoisiin on levitetty hometta pinnalle, ja sinisiin on piikitetty hometta sisälle. Kuten kauneudenhoidossa, piikitetyt näyttävät kestävän aikaa paremmin. Valkoisten ja sinisten menetelmien sekakäyttäjistä en ole oikein päässyt selville, ovatko ne kunnossa edes ennen parasta ennen -päiväänsä.

Valkohomejuuston säilyvyys on ollut minulle kerta toisensa jälkeen pettymys. Kuukausi parasta ennen -päivästä tuntuu olevan aivan liian paljon toivottu, jos maulta ei hae kokonaisvaltaista pisteliäisyyttä. Kelmuun pakattua Brie la Belle -juustoa söin ruokapäiväkirjani mukaan 6.1., kun parasta ennen -päivä oli ollut 16.11.: ”Reunoilta ruskea ja limainen, keskeltäkin ruskea ja maku niin ammoniakkinen että yskittää.”

Homejuustopakkauksia homeisten maa-ainesten vieressä.

Menin perunakuoppaan, en vielä asumaan, vaan kuvaamaan homeita.

Juustotuotemerkki Castellon sivulla kirjoitetaan hämmentävästi homejuustojen säilyttämisestä: ”Muovipakkauksen poistaminen on ensimmäinen asia, joka kannattaa tehdä ostaessasi uuden juuston.” Tuote siis myydään pakkauksessa, jossa se ei säily parhaalla mahdollisella tavalla? Homejuusto pitäisi kuulemma säilyttää alumiinifoliossa tai reiällisessä rasiassa.

Castellon säilytysratkaisu tarkoittaa sitä, että juusto ”pilaantuu” kuivumalla eikä homehtumalla tai muuten hautumalla. Homejuuston pinnalle voi tosiaan tulla hometta. Parhaiten taistelussa menestyy juustossa jo vallitseva homekanta.

Valion mukaan Auran Penicillium roqueforti alkaa kasvaa uudestaan saadessaan happea. Homekerros on aluksi valkoinen, mutta se muuttuu myöhemmin siniseksi. Tällä tavalla uushomeista juustoa voi syödä huoletta. Jos homejuustoon tulee jotain muunväristä, mahdollisesti vaarallista hometta, makukin on monesti jo niin karmiva, ettei juuston syöminen käy edes mielessä.

Sinihomejuustoista parhaiten säilyy Aura. Se voi kuivua, vetistyä tai kehittää uutta hometta, mutta minusta se ei oikeastaan koskaan mene pahanmakuiseksi. Sääli, että senkin valmistus alkaa maitotilalta. (Dyykkaamani vegaaninen valkohomejuusto säilyi muuten erittäin hyvin ja oli maukasta.)

Muovirasiaan pakattuja roquefortia tai Rainbow’n sinihomejuustoa olen syönyt puolikin vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Maku on tällöin makea ja voimakas ja suutuntuma vetinen ja kiteinen, mutta viimeinen käyttöpäivä ei ole aivan vielä käsillä.

Sinihomejuustojen hyvä säilyvyys voi näkyä siinäkin, että kun pääkaupunkiseudulla tutkittiin myymälässä pakattuja juustoja, sinihomejuustonäytteistä kaikki olivat hyvälaatuisia. Valkohomejuustoista hyviksi luokiteltiin 90,7 prosenttia, viher- ja punahomejuustoista vain 58,3 prosenttia.

Sinihomejuustoa voi siis usein syödä kuukauden tai parikin parasta ennen -päivästä. Valkohomejuusto ei välttämättä säily hyvänä montaakaan viikkoa päiväyksestä. Koska homejuustojen toisaalta sanotaan paranevan vanhetessaan, ne kannattaa syödä pois aika tarkkaan parasta ennen -päivän eli tässä tapauksessa parasta-päivän tienoilla. Sen jälkeen juuston voi usein joutua pelastamaan sanomalla: ”kyllähän tätä paremman puutteessa syö”.

Joulukalenterin 14. lykky: piparit

Aiemmin parjaamani kuivakakut on mahdollista valmistaa myös oikeasti kuivina. Tällöin niitä kutsutaan pikkuleiviksi.

Pipareita ja piparitaikinoita myyntipakkauksissaan.

Parit piparit Taloyhtiön jätepisteestä.

Pipari ei ole pikkuleipien kuvottavimmasta päästä, mutta eivät ne erityisen herkullisiakaan ole. Vai miksi Kotilieden jutussa kaikki pitivät enemmän taikinasta kuin valmiista pipareista? Paitsi ne, jotka käyttävät pipareita tekosyynä homejuuston nauttimiseen.

Pipareissa harmittaa myös se, että vaikka ne voisi ihan hyvin valmistaa vegaanisina, ikinä ei tiedä, onko taikinaan piilotettu voita, kermaa tai kananmunia. Tai sitten saa eteensä vegaaniselta maistuvia pipareja, jotka eivät kuitenkaan ole vegaanisia.

Joulun aikaan ei saa aliarvioida tunnelman merkitystä, ei tietenkään. Mikä tämä paljon puhuttu tunnelma edes on? Onko ihmisillä kuormittavassa normaalielämässään niin ikävää, että joulukuussa pitää stressata siitä, että saa tunnelmatasot kohdilleen? Luulen, että piparkakkutunnelman luominen onnistuisi vähemmällä vaivalla ja hävikillä, kun kuumentaa pannulla piparkakkumaustetta.

Vähävaivaisuudesta puheen ollen: löysin kerran kolme pakettia piparkakkutaikinaa. Ei huvittanut maaliskuussa mys/hygge/tunnelma kaulimineen ja piparimuotteineen, joten lykkäsin kokonaisen taikinalevyn uunin jälkilämpöön 100–150 asteeseen tunnin ajaksi.

Tuloksena oli päältä rapea ja sisältä aavistuksen pehmeä loistoherkku, jonka voi leikata ohuiksi paloiksi tai patukoiksi. Tuotos oli tietysti maistuvampi kuin kivikuivat piparit mutta ei myöskään ollenkaan ällöttävän rasvainen niin kuin piparitaikina. Sinänsä hyvän makuista taikinaahan ei pysty syömään paljon, jos on järjissään eikä nälissään.

Uunissa kokonaisena paistettu piparitaikina suklaakellojen ympäröimänä.

Jouluonnittelut uunista ulos tulleella piparitaikinalevyllä maaliskuussa 2015.

Koska en yleensä käytä uunia, paistoin seuraavan levyn puuhellalla, jota en myöskään yleensä käytä. Pannu oli liian kuuma, joten piparilevy paloi pohjasta.

Kolmas kerta todensi idean toimivuuden. Nyt käytin sähköliettä keskilämmöllä (3/6). Ensin kypsensin 30 minuuttia yhdeltä puolelta. Sitten käänsin levyn, siis piparilevyn, ohuella muovilastalla, ja jatkoin vielä 10 minuuttia levy, siis keittolevy, päällä ja 10 minuuttia jälkilämmöllä. Piparilevystä tuli sopivan pehmoista mutta melko tummaa. Ehkä 20 + 20 minuuttia olisi sopiva paistoaika. (Kun nyt viiden vuoden jälkeen kokeilin paistamista keraamisella liedellä, totesin ensimmäisen pohjan polttamisen jälkeen, että sopiva paistoaika voisi näillä laitteilla olla 15 minuuttia kummaltakin puolelta teholla 2/6.)

Kaksi pannulla paistettua piparilevyä. Toisessa musta pohja, toisessa vähän vaaleampi.

Pannupiparin paistaminen vaatii malttia ja matalia lämpötiloja.

Jos on ehtinyt jo tehdä kovia pipareita, niitä jää väistämättä syömättä. Kuinka kauan ne säilyvät huoneenlämmössä? Café Ekbergin konditoriapäällikön mukaan piparit eivät säily ikuisesti vaan kaksi viikkoa. Tästä tiedosta en ole edes kondiittori-ikuisesti kiitollinen.

Marttojen mukaan piparit säilyvät kuivassa ja viileässä kahdesta kolmeen kuukautta. Sen jälkeen ne voi käyttää helmikuun alussa runebergintortun leipomiseen. Onhan tuo kiva muistisääntö, mutta perustuuko se mihinkään? Kotiliesi puhuu useista kuukausista, ja keskustelupalstalla väläytetään puolentoista vuodenkin säilyvyyttä.

Päätin selvittää säilyvyyttä maistelemalla joitakin pitkään säilytettyjä pipareita. Lokakuussa parasta ennen -päivän ohittaneet avaamattomat Annas-piparkakut olivat tietysti moitteettomia. Sama piparkakku mutta kolme vuotta vanhempana oli kehnompaa muttei mielestäni kelvotonta. Kummassakin pahvipakkauksessa oli vierekkäin avaamaton ja avattu keksiputkilo. Avaaminen ei tuntunut vaikuttavan makuun millään tavalla.

K-Menun kolme vuotta aikaisemmaksi parasta ennen -päivätystä pussista puski pistävä härskin rasvan haju. Maku ei ollut ihan niin paha, mutta ei pipareita syödä viitsinyt. Lidlin avaamattomat Jouluaitta-piparit eivät olleet reilu vuosi parasta ennen -päivän jälkeen kovin hyviä mutta eivät myöskään maistuneet pilaantuneilta.

Avatussa rasiassa olleet sydänpiparit, joiden parasta ennen -päivästä oli kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta olivat valjun värisiä ja haljun makuisia. Ei niille kyllä pakkauksessa luvattukaan kuin kolmen viikon säilyvyys avattuna. Samanikäiset Tasangon herkkujen piparit eivät olleet säilyneet avatussa pussissa yhtään paremmin.

Kuinka kauan sitten piparitaikina säilyy? Sitä ei kannata kysyä mammapalstalta, kun kolme yötä jouluun on ja kaikkien täydellisen joulun valmistelut ovat menossa kovaa vauhtia pipariksi.

Myllyn Parhaan laktoosittoman (eli vegaanisen) piparitaikinan parasta ennen on 24 kuukautta pakkaamisesta. Siitä voi jonkinlaisella säilyvyystutkijan kokemuksella päätellä, että päiväyksen ylitys vuodella ei todennäköisesti tunnu piparien maussa millään muotoa. Leipojat-sivusto lupaa kotitekoiselle taikinalle neljä viikkoa jääkaapissa ja useita kuukausia pakastimessa.

Testasin tänään sekä teollista että kotikutoista säilyvyyttä. Kaupan piparitaikinan parasta ennen -päivä oli ollut yli 16 kuukautta sitten. Pakkaus oli kuitenkin jossain vaiheessa avautunut ja ottanut ilmeisesti makua pakastimesta. Nimittäin toinen pakastetaikina oli kuusi vuotta ja kuusi kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen täysin syötävää. Piparitaikinoiden asiantuntija Onneli oli tosin aistivinaan siinä pieniä puutteita.

Kotitaikinan löysin tammikuussa. Toisen puoliskon työnsin pakastimeen, ja toisen jätin ikkunan väliin jääkaappitasoisiin lämpötiloihin. Ikkunanvälitaikina oli hyvää vielä pari viikkoa löytämisen jälkeen, jolloin sen leipomisesta oli ehkä jo kuukausi. Sitten unohdin taikinan kesän ajaksi ulkolämpötilan armoille. Tänään se maistui jo aika polttavalta, mutta hometta piparitaikinaan ei näytä ilmestyvän, vaikka homejuustoa piparille sopivana parina pidetäänkin. Pakastimessa lähes vuoden ollut taikina oli kelvollista.

Piparit säilyvät siis melko huonosti, joten ne kannattaa syödä pian, viimeistään jokunen kuukausi valmistamisen tai pakkauksen avaamisen jälkeen. Se tarkoittaa, että pipareita kannattaa leipoa tai ostaa hyvin maltillisesti. Teollisen pakkauksen avaamisen kanssa voi viivytellä ehkä seuraavaan jouluun mutta ei välttämättä enää sitä seuraavaan. Pakastettu piparitaikina tuntuu sen sijaan säilyvän hyvin, avaamaton kaupan taikina todennäköisesti useita vuosia päiväyksestä. Maistamalla saa lopullisen varmuuden.

Joulukalenterin 12. lykky: puuroriisi ja kaneli

Kirjoitin eilen siitä, miten perinteiset hienot joulukoristeet ovat saaneet tehdä tilaa muovivälkkeelle. Vielä surkuteltavampi on joulupuuron kohtalo.

Koska johonkin maailmanaikaan riisipuuro oli statussymboli, meillä on nyt jouluruoka, joka on epäterveellinen, kuormittaa ilmastoa, tulee tuontitavarana eikä maistu oikein miltään. Muodit kulkevat sykleissä, joten edelläkävijät ovat nyt palaamassa perinteiseen ohrapuuroon, joka on kaikella tapaa riisipuuroa parempi valinta.

Koska moni syö riisipuuroa vain jouluna, kotiin ostettu puuroriisipussi on toimettomana lähes koko vuoden. Jos riisiä jää vain vähän, sitä ei ehkä haluta yhdistää seuraavana jouluna ostettavan uuden riisin kanssa. Parasta ennen -päiväkin saattaa ylittyä. Siten puuroriisi löytää helposti tiensä roskikseen ja minun näppeihini.

Avattuja ja avaamattomia puuroriisi- ja riisihiutalepakkauksia.

Puuroriisi- ja riisihiutalelöytöjä muutaman vuoden ajalta.

Ruoka-aineen säilyvyyteen suhteutettuna mahdollisesti suomenennätys on se, kun joku kysyi kaksi viikkoa puuroriisin päiväyksen umpeuduttua, voiko riisiä vielä käyttää. Ylen haastatteleman kokemusasiantuntijan mukaan riisistä tulee ihan hyvä puuro pari vuotta päiväyksen erääntymisen jälkeen. Puuroakaan ei kannata purematta niellä, joten päätin tehdä pienen mutta perusteellisen tutkimuksen.

Otin avattuja Risellan puuroriisipakkauksia, joiden parasta ennen -päivät olivat olleet reilut vuosi sitten, kaksi vuotta sitten, kolme vuotta sitten, neljä vuotta sitten, kuusi vuotta sitten ja kahdeksan vuotta sitten. Vanhimmissa pusseissa oli käynyt vieraita, vaikka häröt eivät oikein mitään riisille tunnu saavan aikaan. Pyöreäjyväinen puuroriisi niitä kiehtoo selvästi enemmän kuin pitkäjyväinen riisi.

Huuhtelin jokaisen riisierän vedessä. Keitin riisejä erikseen kattilassa (0,5 dl riisiä, 3 dl vettä), kunnes kaikki neste oli imeytynyt. Huomasin, että toisin kuin muita puuroja riisipuuroa ei voikaan valmistaa pelkästä vedestä. Riisistä tulee kyllä tahmaista, mutta jyvät pysyvät erillisinä eikä niistä tule yhtenäistä puuroa. Puuroriisin jämät saakin kaapin pohjalta kätevästi käyttöön keittämällä niistä vedessä lisäkeriisin. Puuroa vesiriisistä saa lisäämällä kermaa.

Maistelin puuroja sitä mukaa kuin niitä valmistui. En havainnut mitään makuvirheitä enkä myöskään eroja puurojen välillä, vaikka jyvillä oli enimmillään seitsemän vuoden ikäero. Päätin kokeilla vielä muita vaihtoehtoja

Risellan tummasta riisistä (PE 9/2020) tuli ainakin tällä kertaa vähän irtonaisempaa kuin valkoisista riiseistä. Makuun ei parin kuukauden ylityksellä tietenkään ollut merkitystä. Jos aikaa kuluisi enemmän, tumman riisin voisi odottaa menettävän makuaan valkoisia nopeammin.

Pirkan kaksi ja puoli vuotta ja Rainbow’n viisi vuotta päiväysvanha puuroriisi eivät maistuneet mitenkään erikoisilta. Jos nyt väkisin pitää jokin ero tehdä, niin Risellan riisit olivat ehkä vähän neutraalimman makuisia.

Myllyn Parhaan puuroriisi (PE 26.7.14) oli ihmisen avaamaton, mutta ötökät olivat nakertaneet pussiin reikiä. Puuron haju oli jonkin verran ummehtunut, eikä makukaan ollut ihan raikas. Kiisselin seasta kuitenkaan tuskin huomaisi mitään. Toisaalta Myllyn Parhaalla on huonoin hyllyikä, vain kahdeksan kuukautta. Tänä jouluna ostettu riisi ei siis enää ensi jouluna maistuisi parhaalle. Risella ja Rainbow näyttävät lähikaupan tarjonnan perusteella lupaavan käyttökelpoisuutta vielä seuraavaksikin jouluksi.

Riisihiutaleilla ei täysin saa aikaan perinteisen riisipuuron pehmeää suutuntumaa, mutta täydellisyyden vuoksi testasin niitäkin. Myllyn Parhaan riisihiutaleista valmistetussa puurossa oli ummehtunut haju ja maku kahdeksan vuotta ja kymmenen kuukautta parasta ennen ‑päivän jälkeen. Yhdeksän kuukautta sitten vanhentuneista riisihiutaleista tuli maultaan moitteetonta puuroa. Reilut kolme vuotta vanhat riisihiutaleet olivat laadultaan jotain näiden väliltä. Höttöinen hiutale pilaantuu selvästi nopeammin kuin kova riisinjyvä. Silti vanhimmissakaan hiutaleissa tuskin huomaisi mitään vikaa, jos puuron päälle sirottelisi sokeria ja kanelia.

Kuusi muovirasiallista riisipuuroa ja kunkin vieressä kanelipussi.

Ruokaan intohimoisesti suhtautuva dyykkari parittaa riisien ja kanelien vuosikerrat keskenään. Ylärivissä puuroilla parasta ennen -vuodet 2012, 2014 ja 2016, kaneleilla 2013, 2014 ja 2015. Alarivissä sekä puuroilla että kaneleilla parasta ennen -vuodet 2017, 2018 ja 2019.

Testasin myös avattuja, hylättyjä kaneleita. Parasta ennen -päivät olivat vuosilta 2008–2021. En havainnut suuria eroja. Kaikki maistuivat riittävästi kanelilta. Luomukaneli oli kivan ärhäkkää, ja rikkonaisessa pussissa ollut halpiskaneli oli vähän puisevaa. Olihan 12 vuotta parasta ennen -päivästä elänyt kaneli menettänyt aromeitansa, mutta ilman vertailukohtaa ja puuron seasta sitä olisi mahdoton huomata.

Ohrapuuro on tuskin löytänyt tietään kovinkaan moneen joulupöytään. Sitä vastoin tapa heittää roskiin ruokaa, joka on menettänyt hivenen ensiluokkaisuudestaan, on eittämättä nykyajan statussymboli. Ja sen takia meille kaikille voi käydä ohraisesti.

Joulukalenterin 8. lykky: laatikot

Kuten kaikki kulinaristit tietävät, joulun laatikkoruokia jää aina yli. Joulun jälkeiset hävikkiruokavinkit lienevät samanlaista viihdettä kuin laihdutusohjeet. Kuulostaa järkevältä, mutta kuka tuohon pystyy?

Kotiliesi neuvoo ”jemmaamaan” lanttulaatikon tähteet lanttuleipään. Mainio idea! Täytyypä ostaa maltaita, siirappia ja pomeranssinkuorta. Niitä tosin jää yli, mutta ehkä niitä varten on olemassa oma hävikkiruokaohje. Ja tietysti sitä leipääkin, jota varten lanttulaatikkoa oli liian vähän tai liian paljon, jää syömättä. Ehkä siitä voi tehdä uutta lanttulaatikkoa?

Jos leipää varten vielä kuumennetaan erikseen sähköuuni, ehkä olisi ollut parasta vain suosiolla lusikoida se laatikko ruoansulatuskanavaan. Kun kyse kuitenkin on lanttulaatikosta, mieleen nousee varmasti se, kuinka kauan tuon ikävän toimituksen toteuttamista saa vitkutella.

Peruna-, porkkana-, lanttu- ja bataattilaatikkojen rasiat pahvilaatikossa.

Kannatti nämäkin rasiat säilöä tammikuussa, niin voi nyt nauttia lykkynumerollisesta kuvasta.

Eri lähteet ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, joululaatikot säilyvät jääkaapissa viikon verran. Me vähemmän varovaiset ihmiset ymmärrämme tällöin tietysti, että todellisen säilyvyyden on oltava monta päivää pidempi.

Kaupan laatikoiden voi olettaa säilyvän kotitekoisia paremmin. Saarioinen kertoo syyt, jotka erottavat teollisuuden äidit kotiäideistä: nopea jäähdytys, valmistuksen aikainen hygienia ja vakioidut säilytysolosuhteet.

Yksi tenkkapoo-ongelmatiikan lähde on joululaatikoiden pakastaminen. Laatikot sinänsä säilyvät pakastimessa kuukausia. Ongelmana ovatkin kaupan laatikot. Koska laatikoilla on suuri kysyntäpiikki, valmistajien on usein pakko pakastaa niitä valmiiksi. Sulanutta tuotetta ei nyrkkisäännön mukaan saisi jäädyttää uudelleen. Onneksi keskustelupalstalta löytyy ilmeisen hygieniapasseli proseduuri: ”Voi pakastaa mutta ensin täytyy kyllä kypsentää jos ovat jo kertaalleen olleet pakastettuja.”

Voi hyvä Sylvian joululaulu! Hiven järkeä olisi paikallaan. Tuota neuvoa on nimittäin vähän vaikea sovittaa yhteen Marttojen ohjeistuksen kanssa: ”– – kannattaa lämmittää vain pienempi määrä, vain se mikä syödään. Jos tuntuu, että ruokaa on hiukan liian runsaasti, se kannattaa pakastaa mieluummin, kuin säilyttää sitä useita päiviä jääkaapissa.”

Pakastaminen pysäyttää bakteerien toiminnan, kun taas kuumentaminen saa sen vauhtiin. Tai toisin päin: jääkaapissa bakteerit lisääntyvät hitaasti, pakastimessa eivät ollenkaan. Pakastakaa rauhassa, ja tässä teille joku asiantuntija sanomassa saman.

Pakastaminen kyllä rikkoo ruoan solurakenteen, ja esimerkiksi pakastettu liha pilaantuu sulatettuna tuoretta nopeammin. Laatikoissa ei vain taida olla kummoista solukkoa, ja eiköhän se olisi jo riittävän rikki jo ensimmäisen pakastuksen jäljiltä.

Palataan jääkaappisäilytykseen. Olen aiemmin hämmästellyt valmisruokien erinomaista säilyvyyttä. Tosin kuukausien mittaisiin säilyvyyksiin päästään vain suojakaasun avulla.

Laatikkoruoat pakataan tiiviisti, mutta niissä on kuitenkin ilmayhteys, joka jossain vaiheessa aiheuttaa ongelmia. Ylen teettämässä testissä maksalaatikon syöminen oli täysin turvallista kolme vuorokautta viimeisen käyttöpäivän jälkeen. Samaa voi odottaa muilta laatikoilta.

Olen dyykannut vuokaan pakattuja valmisruokia sen verran paljon, että luulen tuntevani niiden käyttäytymisen. Avaamaton pakkaus pilaantuu yleensä homehtumalla tai limaantumalla. Kannen avaaminen ja ruoan ottaminen nopeuttavat pilaantumista selvästi.

Vaikka vanhat valmisruoat ovat tuttuja, joululaatikoista minulla ei ole kovin paljon kokemusta. Joulu on vain kerran vuodessa, ja silloinkin ihmiset tekevät tähteeksi jääneistä lanttulaatikoistaan maittavia leipiä. Voin kuitenkin jakaa tapaustutkimuksena otteen ruokapäiväkirjastani tältä vuodelta.

Saarioisten peruna-, porkkana- ja lanttulaatikkovuoat pahvilaatikossa.

Kylmän vuodenajan vastine triojäätelölle.

2.1. Löydän trion avattuja laatikoita, joiden viimeinen käyttöpäivä on ollut 30.12. Ei ollut ohikulkumatkalla edes tarkoitus mennä roskikselle, mutta tuuli oli paiskannut portin kutsuvasti auki. Siirrän vuoat kylmästä roskiksesta omaan kylmäsäilytykseeni ikkunan väliin.

3.1. Valokuvauksissa laatikot näyttävät täysin syömäkelpoisilta.

9.1. Lanttulaatikkoon on ilmestynyt pieni valkoinen homepilkku. Maku on vielä ihan ok. Muut laatikot ovat ok.

13.1. Löydän lämpimästä roskiksesta pienen perunalaatikon (VKP 2.1.). Hometta, limaa ja sivumakua, mutta tulee syödyksi (vain tuota jälkimmäistä).

14.1. Isossa perunalaatikossa on leikkauspinnalla hentoa valkoista homekarvaa. Maku on aika ”suolainen”. Porkkanalaatikossa on valkoisia homepilkkuja. Maku on jo aika kaukana tuoreesta. Ihan homeen makuakin on seassa. Ilmeisesti tällainen riisihöttö pilaantuu nopeammin kuin muiden laatikoiden tiiviit soseet. Lanttulaatikon homekukka on hieman levinnyt mutta edelleen pieni. Maku on suht ok, jos se nyt missään vaiheessa on ollut ok.

Saarioisten bataattivuoka kenkälaatikossa.

Bataattivuoka kiilteli pahaenteisesti.

14.1. Löydän avaamattoman bataattivuoan, jonka päiväys on mennyt 30.12. Vähän omituisen makuinen. Vaikuttaisi makuvirheeltä, vaikken oikein tiedäkään, miltä bataattilaatikon pitäisi maistua.

15.1. Oli se makuvirhe. Ainakin maun voimistumisesta päätellen. Ei tullut bataattilaatikosta hittiä omalla kohdallanikaan.

17.1. Perunalaatikossa on kunnon homeviikset leikkauspinnalla ja pilkkuja pinnalla. Pinnan alta löytyvä muusi ei ole enää kauhean houkuttelevan makuista, mutta kyllä sen syömään pystyy. Lanttulaatikon homepilkku on laajentunut ikävän näköiseksi, ja viereen on tullut pari pilkkua lisää. Maku on mennyt aika lailla vinoon ja muistuttaa jotenkin päärynää.

8.12. Näiden kokemusten pohjalta voisin luvata laatikoille viikon säilyvyyttä viimeisestä käyttöpäivästä. Samoin vaikuttaisi pätevän aiemmin mainittu viikko avaamisesta (joskaan ei välttämättä enää viikko viimeisen käyttöpäivän jälkeen). Mikäli löytämäni trio oli avattu jo jouluaattona, laatikoiden säilyvyys on suorastaan uskomattoman hyvä.

Tietysti nuo löydöt olisi kannattanut syödä parin päivän kuluessa, vaikka näkyvästi pilaantuneet kohdat heitinkin pois. Kuitenkin niin kauan kuin todellinen tutkimustieto pysyy liikesalaisuutena, koen velvollisuudekseni tuoda edes vähän valoa pimeyteen.