Fregaanit nostivat hävikkiruoan kaikkien huulille

Alussa oli sanaleikki. Vuonna 1994 Ruokaa, ei aseita -aktivisti Keith McHenry oli vegaaniryhmän kanssa edmontonilaisessa ruokakaupassa tarkoituksenaan syödä aamupala maistiaisia hyväksi käyttäen. Ryhmä kuitenkin heitettiin ulos, kun kävi ilmeiseksi, että heillä ei ollut aikomustakaan ostaa mitään.

Seurue siirtyi kaupan taakse. McHenry sukelsi roskikseen ja löysi valtavan, parinsadan dollarin hintaisen tahkon ranskalaista juustoa. Vahapintainen juusto oli koskemattoman näköinen, eikä McHenry jaksanut edes nostaa sitä ylös jäteastiasta. Hän kutsui muut luokseen ja sanoi: ”To heck with being vegan, let’s be freegan!”

Sana alkoi levitä. Why Freegan? -julistus laajensi merkitystä ruoan hyödyntämisestä kaikenlaisen jätteen vähentämiseen ja kapitalismista vetäytymiseen. Lähimmäksi liikettä freganismi* kehittyi New Yorkissa. Siellä joukko aktivisteja siirtyi boikotoimaan yksittäisten yritysten sijasta koko järjestelmää. Tuloksena oli Freegan.info -sivusto vuonna 2003. Sivuston ympärille rakentuneen freganismin tarinaa käy läpi dyykkari ja sosiologian jatko-opiskelija Alex V. Barnard kirjassaan Freegans – Diving into the Wealth of Food Waste in America (University of Minnesota Press, 2016). Kirjaa lukemalla pääsee kiinni paitsi fregaanien elämän- ja ajattelutapoihin myös kapitalistisen jätteentuotannon kylmään logiikkaan.

Freegans-kirja, jossa ihminen on kuvattu kaupan jäteastian äärellä, on kuvattu ihmisen edessä kaupan jäteastian äärellä.

Suomessa kaikki on pientä, ruokahävikkikin.

Dyykkarin tavallinen tarina lienee: olin nuori ja tarvitsin rahaa muuhun kuin ruokaan. Freegan.infon fregaanitkin olivat nuoria mutta lisäksi leimallisesti lapsettomia, naimattomia, collegen käyneitä valkoisia keskiluokkaisista tai sitä vauraammista kodeista. Osa fregaaneista oli imenyt radikalismin äidinmaidossa, osa kapinoi ympäristöään vastaan, ja osa halusi yksinkertaisesti välttää kuluttamista ja jätteiden tuottamista.

Fregaanien tavoitteena oli tulevaisuus, jossa yhteisöt saavat tarvitsemansa riistämättä ihmisiä, eläimiä tai maapalloa ja jossa kaikkien tarpeista huolehditaan. He uskoivat, että tätä näkyä kohti päästäisiin yrittämällä toteuttaa sitä saman tien mahdollisimman laajasti. Fregaanien tähtäimessä ei ollut henkilökohtainen eettinen tai ekologinen täydellisyys, sillä yhteiskunta pakottaa ihmisiä monenlaiseen pahaan. Tarkoituksena oli esittää isoille ihmisjoukoille käytännöllisiä vaihtoehtoja, joilla he voisivat rajoittaa tukeaan vahingollisille yhtiöille.

Suurin osa fregaaneista piti keskeisenä periaatteenaan eläinten oikeuksien kunnioittamista. Dyykatun lihan syöminen ei eettisesti ollut heille ongelma, koska niin tekemällä ei rahoita eläinten riistoa. Käytännössä kuitenkin lähes kaikki Barnardin haastattelemat fregaanit söivät vegaanisesti. Joillekuille se oli tapa, ja toiset epäilivät roskislihan turvallisuutta, mutta ennen kaikkea vegaanius oli monelle identiteetin peruspilari.

Fregaanien mielestä vegaanius ei riitä vaan se näyttäytyy eräänlaisena hyvin toimeentulevien ihmisten elintasokilpailuna. Hyttystä huolellisesti siivilöidessään vegaanit nielaisevat moninkertaiset muovipakkaukset, alipalkatut työläiset ja maanviljelyskoneiden lahtaamat eläimet. Kun vegaani ”äänestää rahoillaan” eläimettömien tuotteiden puolesta, hän tulee samalla tukeneeksi koko kapitalistista tuotantoketjua ja usein vielä suuryrityksiä, jotka valmistavat myös kaikkea muuta kuin vegaanisia tuotteita.

Fregaaneja puhuttelivat ajatukset ihmisen eläimellisyydestä ja paluusta luontoon. Monia viehätti näkemys siitä, että kaikki meni pilalle, kun ihminen alkoi viljellä maata ja nosti itsensä muun elämän yläpuolelle. Fregaanit kävivätkin mielellään keräämässä sieniä ja villivihanneksia, vaikka ne muodostivat mitättömän osan heidän ravinnostaan.

Keräilijä ei pyri hallitsemaan luontoa, toisin kuin viljelijä. Elintarvikekoneisto perustuu ennustettavuuteen ja standardeihin, kun taas dyykkauksessa on aina mukana sattuma ja yllätykset. Dyykkaamalla fregaanit pystyivät harjoittamaan luonnonmukaista keräilijän elämää kaupungissa, palaamatta luontoon. Fregaanien luonnolliseen elämäntapaan tarvittiin kuitenkin kapitalismin epäluonnollinen jätteentuotanto.

Missään ei epäluonnollisen käyttökelpoista jätettä ole yhtä helposti saatavilla kuin Freegan.infon kotikaupungissa New Yorkissa. Siellä jätepussit jätetään jalkakäytäville, ruokaa pois heittäviä kauppoja on valtavasti ja dyykkaus on käytännössä laillista. New Yorkissa dyykkari pystyy väitetysti valitsemaan haluamansa makuisen muffinin ja löytämään sen viidessä minuutissa.

Fregaanit valjastivat kaupungin jätteet todistusaineistoksi kapitalismin järjettömyydestä. He järjestivät ilta-aikaan avoimia roskakierroksia, joihin saattoi osallistua kymmeniä ihmisiä. Keskeisiä sääntöjä oli kolme: Etuoikeus annettiin niille, joiden nähtiin dyykkaavan todelliseen tarpeeseen. Ruoan sai omakseen vain, jos sitä ei pystytty hyödyntämään yhteisillä aterioilla. Pusseja ei saanut repiä auki, jotta kauppojen edustat säilyisivät siisteinä ja kauppojen edustajat myötämielisinä.

Roskakierroksilla oli lähes aina mukana median edustajia. Siten fregaanit olivat hylänneet dyykkaukseen usein liittyvän salamyhkäisyyden. Toimittajia eivät tosin kierroksilla kiinnostaneet kapitalismin vastaiset luennot ollenkaan niin paljon kuin jätteisiin liittyvien tabujen rikkoutuminen. Vaikka fregaanien kaikki viestinnälliset tavoitteet eivät toteutuneet, he saivat näyttävästi esille sen, että amerikkalainen yhteiskunta hylkää jätteeksi tolkuttomasti kaikkea käyttökelpoista. Freegans-kirjan varovaisen arvion mukaan fregaaneista tehdyt sadat jutut ovat todennäköisesti vaikuttaneet siihen, että ruokahävikki on noussut maailmanlaajuisen huomion kohteeksi.

Ruokahävikistä ko(h)kataan koko ajan enemmän, mutta miksi kirjoitan Barnardin mallin mukaisesti fregaaneista ikään kuin menneenä ilmiönä? Freegan.info on vielä hengissä ja roskakierroksia järjestetään yhä, mutta freganismin kulta-ajat ovat ohi.

Kaupat hermostuivat siitä, että niiden jätteitä eriteltiin viestimissä ja että mediahuomio sai yhä uusia ihmisiä kiinnostumaan dyykkauksesta. Tuloksena oli lukittuja jäteastioita, illasta varhaiseen aamuun siirrettyjä roskientuontiaikoja, tuhottuja tuotteita ja valkaisuaineessa kylvetettyjä elintarvikkeita.

Roskakierroksille alkoi ilmestyä ihmisiä, joita kiinnosti vain itselle kahmittu ilmainen syötävä ja jotka vähät välittivät ruoan jakamisesta saati kapitalismin vastustamisesta. Villivihanneskierroksille tuli väkeä, jonka tavoitteena oli myydä keräämiään kasveja. Yhteisillä dyykkiaterioilla kävi kerrasta toiseen vapaamaiskuttajia, jotka istuivat valmiiseen pöytään. Kasvava individualismi ja ryhmän sisäiset ristiriidat saivat suurimman osan fregaanien ydinjoukosta jatkamaan aktivismiaan muualla.

Paljon muutakin fregaanit tekivät. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta blogiin, luulen, etteivät koko blogosfääriin mahtuisi ne postaukset, jotka pitäisi kirjoittaa.

 


*Suomeksi seurataan usein alkukielistä kirjoitusasua ja puhutaan freeganeista. Tällöin hämärtyy yhteys vegaaniuteen, joten parempi suomennos on mielestäni fregaani. Tai ehkä voisi oikeasuomenkielisesti puhua ilmaistelusta, siis kapitalismin vastaisesta taistelusta, jossa pyritään huolehtimaan ravinnonsaannista osallistumatta rahatalouteen. Itse olen käyttänyt myös sanaa dykaani, kun olen kummastelijoille yrittänyt erottaa vegaanisen ruokavalion vegaanisesta elämäntavasta, joka ei nähdäkseni estä hylätyn lihan hyödyntämistä. (Viisainta olisi tietysti olla syömättä lihaa ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäni).

Raejuusto vain happanee vanhetessaan

Mitä pidempään juustoa kypsytetään, sitä voimakkaamman makuista siitä tulee. Sama pätee raejuustoon, vaikka se onkin tuorejuusto eli heti valmista syötäväksi. Kypsytin tarkoituksella viittäkymmentä raejuustopurkkia, jotta raejuustojaan tahattomasti kypsymään jättäneet saisivat tietää raejuuston todellisen viimeisen käyttöpäivän.

Päällekkäin pinottuja pyöreitä raejuustopurkkeja lonkeroina rappukäytävässä.

Se, että lehmien edellytettiin poikineen, näkyi poikineen raejuustopurkin poikineen. Kaksi alinta purkkia Taloyhtiön jätepisteestä, loput yksityiskokoelmasta.

Raejuustopurkissa on parasta ennen -päivä, eli jos tuote ei maistu pilaantuneelta, sitä voi huoletta syödä kalenteriin katsomatta. Harva varmaan maistaa jääkaapissa säilytetyssä raejuustossa mitään vikaa, jos parasta ennen -päivästä on vähemmän kuin kuukausi. Usein raejuustoa sekoitetaan johonkin maistuvampaan, joten mahdolliset pienet sivumaut hukkuvat tyystin.

Mitä pidempään raejuustoa kypsytetään, sitä happamamman makuista siitä tulee. Kaksi kuukautta parasta ennen -päivästä ei mielestäni juuri tunnu maussa. Neljän kuukauden kohdalla raejuustot ovat selvästi happamia, joskin yleensä syötäviä. Kuuden kuukauden ikäiset raejuustot ovat jo huomattavan happamia, elleivät suorastaan käyttökelvottomia. Sitä vanhemmat raejuustot ovat yleensä pilalla, vaikka eräs kahdeksi vuodeksi ja kahdeksi kuukaudeksi kylmään unohtunut raejuusto maistuikin vain vähän eltaantuneelta eikä mitenkään toivottoman pahalta.

Happamoituminen johtuu ilmeisesti siitä, että raejuustot valmistetaan maitohappokäymisellä eikä niinkään juoksutteella kuten juustot yleensä. Hapatukseen käytettäviä bakteereja jäänee valmiiseen tuotteeseen huuhtelusta ja kuumennuksesta huolimatta. Siten raejuusto happamoituu ajan myötä.

Homeeseen raejuusto voi mennä, jos pakkaukseen pääsee ilmaa. Vanhentuneiden raejuustopurkkien alumiinikansissa voikin havaita pieniä syöpymiä, joiden kautta ilmatiiviys on poistunut. Raejuuston säilyvyyttä parantaa nykyaikaisen pakkaustekniikan ohella myös vanha kunnon säilöntäaine kaliumsorbaatti (E202). Arlan luomuraejuustosta säilöntäaine tosin puuttuu.

Kylmäketjun katkeaminen heikentää raejuuston säilyvyyttä, mutta omien dyykkauskokemusteni perusteella en näkisi alle päivän mittaisia katkoja kovin oleellisina. Suurin osa löytämistäni raejuustoista oli Valion tekemiä, mutta säilyvyys näyttäisi olevan samansuuntaista muillakin valmistajilla. Kaksiprosenttisista raejuustoista saattoi kuukausien saatossa lähteä rasva hieman erottumaan. Rasvattomat raejuustot taas eivät ole alkuunkaan niin pehmeän makuisia, joten niissä iän tuoma happamuus häiritsee lopulta vähiten.

Mutta sitten loppukovennukseen. Etsiessäni tietoa tätä kirjoitusta varten valpastuin, kun joku raejuustopuuroilija kertoi laatuerosta, jonka oli huomannut Valion raiskuissa. Hän tarkoitti raejuustoja, mutta noin taipuu myös raiskata-sanasta tuleva raiskuu.

Meijeribisneksessä jokainen kuu on raiskuukuu. Lehmä ei tuota maitoa ilman poikasia, eikä lehmän anneta tuottaa poikasia ilman hänen seksuaalisen itsemääräämisoikeutensa perinpohjaista loukkaamista. Kuluttaja ei siis voi nauttia kaupasta ostamistaan ”raiskuista” tuntematta syyllisyyttä lehmien raiskuista.

Helpoimmat ja halvimmat, herkulliset leivät

Kekseliäisyyttä ruokkivat parhaiten laiskuus, niukkuus ja nuukuus. Leipä on aina muodostanut ison palan ruokavalioni piirakkakaaviossa, koska olen laiska ja pussillisesta leipää on helpompi laittaa syötävää kuin paketillisesta tofua.

Leipää on kuitenkin löytynyt roskiksesta viime aikoina vähänlaisesti. Leivän ostaminen ei tule kysymykseen, kun tavoitteena on elää yhteiskunnan ylijäämästä. Päädyin lopulta siihen tulokseen, että minun on leivottava leipäni itse. Saisin samalla käytettyä dyykkaamiani jauhopusseja.

Taikinan sekoittaminen, nostattaminen ja leipominen tuntui kuitenkin vastenmielisen vaivalloiselta, ja uunin lämmittäminen yhtä pellillistä varten olisi älytöntä sähkön tuhlausta. Sitten muistin aikaisemman havaintoni siitä, että asiat, jotka on tapana tehdä uunissa, voi usein tehdä liedellä ja että asiat, jotka on tapana tehdä liedellä, voi usein tehdä mikrossa.

Minuutissa valmistuvia mikrosämpylöitä esittelee blogi jos toinenkin. Kaikissa näissä kananmunalla kyllästetyissä sämpylöissä on se vika, että lopputulos ei maistu leivältä vaan jauhoilla täytetyltä munakkaalta. Karppaaja voi tietysti hyväksyä viljanhimossaan surkeatkin jäljitelmät samalla tavalla kuin kahvihampaiden kolotuksia on aikoinaan hoidettu voikukan juuresta tehdyllä vastikkeella.

Onneksi hyvä maku on mahdollista saada aikaan helposti eikä vertailukohtana tarvitse edes pitää muoviin pakattuja leivänkaltaisia viipaletuotteita, joihin maku on tuotava päällysteillä. Hinta-laatusuhdekin on parempi kuin ehkä millään muulla dyykkaamattomalla ruoalla.

Kaksi sämpylää ja kaksi ohutta leipää Kermansaven kulhossa, jonka ympärillä on siniraidallinen liina.

Ohrarieska, ruisrieska, vehnäjauhosämpylä ja sämpyläjauhosämpylä. Jauhot, kulho ja liina Taloyhtiön jätepisteestä (hinta-laatusuhde 0).

Pienellä vaivannäöllä kehitin verrattoman vaivattomat reseptit mikrossa valmistuville sämpylöille ja rieskoille. En lisää mikrosämpylöihini mitään ylimääräistä, joten niistä tulee tavallista kimmoisampia. Jos tavoitteena on perinteinen suutuntuma, leipään pitää tehdä hiilidioksidipäästöjä leivinjauheella. Tällainen ainesosaluettelon paisuttaminen tosin sotii vaivattomuusvaatimuksiani vastaan.

Maistuvia sämpylöitä saa valkoisista vehnäjauhoista tai sämpyläjauhoista. Rieskoihin sopivat parhaiten ruis- tai ohrajauhot. Pelkistä täysjyvävehnäjauhoista tai tattarijauhoista ei tule suussasulavaa leipää. Rieskan voi tehdä gluteenittomasta jauhoseoksesta, jos gluteeninen ruokavalio ei käy.

Mikroleivät on syytä syödä heti tuoreeltaan, mutta niitä onkin tarkoitus tehdä sitä mukaa kuin ruokahalu kasvaa. Näin syömättä jää vain mitätön määrä taikinahävikkiä.

Pieni mikrosämpylä

1 dl vehnä- tai sämpyläjauhoja
0,5 dl vettä
(maustemitallinen leivinjauhetta)

Mittaa ainekset syvään (posliini)lautaseen ja sekoita alkuun haarukalla. Muotoile taikinasta sämpylä käsin pyörittelemällä. Kypsennä lautasella mikrossa 2 minuuttia.

Vinkki: jos haluat leivästä terveellisempää, lisää taikinaan leseitä tai siemeniä.

Rivakka rieska

1 dl ruis- tai ohrajauhoja
0,5 dl vettä

Sekoita ainekset lautasella haarukkaa käyttäen. Puristele taikinaa yhteen ja taputtele siitä halkaisijaltaan kymmensenttinen leipänen. Kypsennä mikrossa 3 minuuttia.

Vinkki: jos haluat leivästä epäterveellisempää, lisää taikinaan suolaa.

Ruokaa päiväkodin peräsuolesta

Lapsuudessani joka toisen kodin seinällä luki: Sirkan/Sirpan/Pirjo-Riitan keittiö on kodin ❤. Nykyaika antaisi tekstitaululle plussaa personoinnista ja emojista, miinusta suomen kielen käytöstä ja ahtaista oletettu sukupuoli -rooleista.

Hymiötöntä lapsuutta viettänyttä minua taulussa hämmensi se, että teksti keskeytyi kuvaan. Voisikohan 80-lukulaisen pullantuoksuisen lauseen päivittää lämmitettävien valmisannosten 10-luvulle? Kokeillaan: Laitoskeittiö on päiväkodin sydän ja

Vihreällä biojätepussilla vuoratussa roska-astiassa paperisäkki, kasvissosetta, raasteita sekä kananmunia kennoineen.

on päiväkodin peräsuoli.

Peräänkuulutin viimeksi raskauttavia valokuvia suurkeittiöiden ruokahävikistä. En pysty itsekään toimittamaan pöyristyttäviä paljastuksia, mutta joitakin pöllämystyttäviä poimintoja olen tehnyt viime viikkoina lähipäiväkotini biojätteistä.

Minkä takia roskikseen piti heittää kuvassa osittain näkyvät 30 ehtaa kananmunaa? Nehän säilyvät vaikka kuinka pitkään, jos niiden kutikulaa ei riko kasvismössöllä. Kai niistä olisi voinut edes keittää välipalat lihanhimoisille lapsikatraille.

On ihan ymmärrettävää, että viikonlopun ajan nälässä pidetyille pedoille varataan maanantaiksi parikymmentä jauhelihapihviä ja muutamakymmentä perunaa liikaa. Se ei ole ymmärrettävää, että kukaan ei voi viedä pihvejä kotiinsa vaan ne joutuvat Ämmässuolle mätänemään.

Valkoisessa kartonkirasiassa jauhelihapihvejä ja keitettyjä perunoita.

Siis kukaan tonkijaa lukuun ottamatta ei voi viedä pihvejä kotiinsa.

Onneksi pihvit ja perunat ovat sen verran tiivistä tavaraa, että ne voi varovainen dyykkari vaikka huuhdella ennen käyttöä. Keitetty ja kuorittu peruna tosin kestää huoneenlämmössä vain noin vuorokauden. Sitten se alkaa limoittua, ja sitä seuraavana päivänä pinnalle voi ilmaantua hometta.

Joissakin kouluissa tähderuokaa tarjotaan lähialueen asukkaille pientä korvausta vastaan. Vastaanoton ei tarvitsisi olla näin lämmin joka paikassa, vaan ihmiset voisivat hakea ruokaa omiin astioihinsa. Monen kotona syödään kasviksia alle suositusten, ja päiväkotona näyttäisi jäävän päivittäin yli salaattia.

Ainakin jäteastiaan menevät tähdepihvit ja -pyörykät voisi pakata pikku pussiin, jotta dyykkarin ei tarvitsisi kaivella niitä juuresraasteiden seasta. Kun nimittäin vappuruokailusta jää 262 lihaspullaa, 33 tärkkelyspyörykkää, 17 nauravaa soijanakkia ja 5 itkevää eläinnakkia, niissä on aika poimiminen.

Arvokkaimmat ruoka-aineet voisi edes jättää päällimmäiseksi, jotta ne säilyisivät mahdollisimman käyttö- ja löytökelpoisina. Siis kaadetaan kasvissoseet pönttöön ensin ja asetetaan munakennot sitten siististi päälle.

Pitsalaatikossa kasvispyöryköitä keitettyjen perunoiden päällä.

Perunat alle ja kasvispyörykät päälle kuten kuvassa eikä niin, että pyörykät alle ja porkkanankuoret päälle kuten roskiksessa.

Suomalaiset pitävät ilmaista kouluruokailuaan maailman parhaana ideana. Samalla tavalla hellimme ajatusta siitä, että on lottovoitto syntyä tänne umpimielisten kahvinryystäjien sekaan. Kahvinjuonnillakin ylpeillään, mutta on ihan ymmärrettävää, että siirtomaakulttuurissa tehdään päihtymisen välttämättömyydestä hyve.

Herrakansoilta kannattaisi lainata kouluihin eväiden syöminen. Hävikki pienenisi, kun kukin osaisi varata ruokaa suunnilleen sen verran kuin sitä kuluu.

Ilmainen tai oikeastaan osittain mainosrahoitteinen lounas ei herätä kunnioitusta. Ruokaa menee hukkaan myös siksi, että halvalla ei saa hyvää. Jos kasvisruokapäiväksi on varattu gobinkuivia falafeleja, ei ole ihme, että niitä voi päivän päätteeksi tonkia roskiksesta 105 kappaletta. (Kuivuudesta on tosin se etu, että pyörykät voi jättää pöydälle eivätkä ne homehdu.)

Ruoan halveksunnan harjoittelu on jopa kohotettu osaksi opetussuunnitelmaa. Jos kouluruokailun kaltainen varikkopysähdys on pedagoginen tilanne, niin tämän opetustuokion takaava lasti eteläamerikkalaista soijaa käynnistää sikalan karsinassa väitöstilaisuuden.

Kaksi vaaleaa vuokaleipää ruudullisen pyyhkeen päällä.

Näitä ei anneta edes sioille.

Päiväkodin biojätteissä hämmentää viikosta toiseen se, että sieltä löytyy leipää. Luulisi, että näkkileipäympäristössä tuore leipä kävisi kaupaksi vielä seuraavana päivänä vähän kuivahtaneenakin. Kai ne parikymmentä ruislimpun palasta ja viitisentoista porkkanapiirakkaa olisivat maistuneet pikku pullasorsille siinä missä minullekin?

On toisaalta ihan hyvä, että leipää heitetään biojätteisiin jonkin verran. Sämpylästä saa nimittäin kätevän äyskärin, kun yrittää paikantaa pääsiäislounaan broilerifileitä riisin seasta.

Laitoskeittiöiden biojäteastiat eivät ole kolmen Michelin-tähden kohteita eli sellaisia, joiden takia kannattaisi tehdä erillinen matka. Usein ne yltävät kuitenkin kahteen tähteen eli poikkeamisen arvoisuuteen. Se potentiaalinen dyykkari, jota vihreiden pussien sisältö ällöttää tai ruokamyrkytyksen riski arveluttaa, aloittakoon varovasti ja ottakoon huoneentaulukseen: Keep calm and don’t think about rectum.

Piilokalorit esiin

Keskitysleirejä pidetään ihmisen pahuuden absoluuttisena nollapisteenä. Jos hyvin käy, tulevaisuudessa keskitysleirejä enemmän kauhistellaan eläinten massiivista kasvatuslaitoksiin sullomista. Kun käy huonosti, pahuusasteikot kalibroidaan yhteisten resurssien hukkaan heittämisellä.

Tulevat sukupolvet, jotka sinnittelevät niukan energian maailmassa, eivät voi käsittää, miten meidän aikamme ihmiset saattoivat suhtautua ruokaan niin tuhlailevasti. Ihmisarvon loukkauksia sen sijaan ei välttämättä osata paheksua, koska makeaa elämää ei enää riitä kaikille ja orjia tarvitaan taas lähempänäkin kuin Kongon kobolttikaivoksilla.

Piilossa tapahtuvaa energian surutonta haaskausta pyritään tuomaan päivänvaloon Helsingin kaupungintalon Virka-gallerian ruokahävikkinäyttelyssä. Filippo Zambon on valokuvannut ruokakauppojen jäteastioiden sisältöä, ja To Kosie on videoinut lautastähteiden keräilyä ja ruoan dyykkausta. Näyttely on osa Poliittisen valokuvan festivaalia.

Seinällä kolme valokuvataulua, joissa on kuvattu elintarvikkeita jäteastiassa: kasviksia, leipiä, banaaneja.

Filippo Zambonin Into the Bin -sarjan kuvat banaaneista ja banaaleista asetelmista on otettu Helsingissä talvella 2014–2015.

Filippo Zambon on dokumentoinut ruokakauppojen roskiksia ilmeisesti juuri sellaisina kuin ne ovat eteen tulleet. Roskisten uumenista pilkottaa salaatti- ja kaalinyssäköitä, leipää pusseissa ja irtotavarana, jukurttia pikari- ja tölkkikaupalla sekä tietysti masentavan isot kasat ensiluokattomia banaaneja. Kaikesta näkyvästä ruoasta saisi parikymmentä ihmistä kevyesti eli kasvisvoittoisesti mahansa täyteen.

Kuvilla on todistusvoimaa, mutta onko niillä vaikutusvaltaa? Vaikka keräisin viikon hyvää tahtoa, en pystyisi näyttelytekstin tavoin sanomaan kuvien asetelmia kauniiksi. Satunnaiset rykelmät saavat päinvastoin syömäkelpoisen ruoan näyttämään oikeaan paikkaan päätyneeltä jätteeltä.

Harva pitää räikeänä epäkohtana sitä, että roskiksesta löytyy mähjääntyneitä, pakkasen puremia paprikoita ja klementiinejä. En oikein itsekään näe ympäristörikosta läjässä viherposkisia perunoita (vaikka potuilta vähän vihreyttä siedänkin). Zambonin kuvien suurin arvo saattaakin olla siinä, että ne tallentavat hiipuvaa dyykkauskulttuuria, joka vielä sinnittelee harvoissa takapihoiltaan esteettömissä elintarvikemyymälöissä.

Jotta ruokahävikkikuvilla olisi minkäänlaista vaikutusta, niiden pitäisi saada meidät pöyristymään. Haluaisin nähdä, kuinka automarketin notkuvat paistotuotehyllyt tyhjennetään päivän päätteeksi ei-mahaan. Tai kuinka allergeenin puuttuminen tuoteselosteesta vie lavallisen suklaata ei-suuhun. Tällaisiin otoksiin tarvitsemme salakuvaajia eläinoikeusliikkeen antaman esimerkin mukaisesti.

Seinällä kaksi kuvaruutua, joista vasemmassa tyhjennetään lautasta ja oikeassa ahtaudutaan oviaukosta sisään.

To Kosien Trash-teoksessa suomalaisten hotellien vieraat eivät ole oppineet syömään lautasiaan tyhjiksi mutta dyykkarit ovat oppineet ahtautumaan jätehuoneisiin hymyssä suin.

To Kosie näyttää videoteoksessaan rinnakkain, miten hän keräsi toisaalta hotellivieraiden lautastähteitä roskikseen ja toisaalta kauppojen roskiksista ruokaa itselleen. Vierekkäiset videot saavat pohtimaan ruokahävikin pien- ja suurtuottajia ja sitä, miten media näitä syyllistää tai ymmärtää. Lautastähteitä jättävät on helppo leimata ajattelemattomiksi hamstraajiksi, kun taas kauppojen hävikki herkästi hyväksytään horjumattoman taloudellisen logiikan valitettavaksi mutta väistämättömäksi seuraukseksi.

To Kosie on piilotetun kameran käytöllä tavoittanut oivasti ruokahävikkiä ympäröivän salamyhkäisyyden. Hän on raottanut suljinverhoa meidän ja ravintoloiden välissä. Jatkossa hävikkikeskustelun polttopisteeseen toivoisikin nousevan kuluttajien rikkeiden ja kauppojen rötösten lisäksi suurkeittiöissä tapahtuvat vääryydet.

Ruokahävikki Virka-galleriassa Helsingin kaupungintalossa (Pohjoisesplanadi 11–13) su 28.5.2017 asti ma–pe klo 9–19 ja la–su klo 10–16. Taiteilijat paikalla to 11.5. klo 18–19.

Jos et saa itseäsi liikkeelle Virka-aikaan tai -paikkaan, teokset näkee netissäkin: Into the Bin ja Trash.

Dyykkarin hauikset huusivat hoosiannaa

Ennen ikävöitiin taivaaseen, nykyään ihannoidaan lykättyä tarpeentyydytystä. Sanoma ei ole muuttunut: kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kroisoksen saavutat. Kärvistely ei kuitenkaan auta, jos menestys tai siihen kiedottu onnellisuus ei hetkauta. Tasapainoinen ihminen tekee aina sitä, mistä nauttii, ja saa nautintoa siitä, mitä tekee.

Minulla oli joulu jo edellisenä, ensimmäisenä adventtisunnuntaina. Raotin luukkuja sydämeni kyllyydestä ja auoin lahjakasseja mielin määrin, tietysti hyvästä seurasta ja ruoasta nauttien.

Jätekatos, jossa lukittavan oven ja maankamaran välillä suurehko rako.

Kiitettävää jätekatosdesignia läntisessä kantakaupungissa. Talon väki kulkee ovesta avaimella ja roskaväki ryömii sisään huomaavaisen suuresta raosta. Katos suojaa jäätäviltä viimalta ja katseilta.

Olin lähtenyt katsastamaan Munkkiniemen, Meilahden ja Töölön roskia yhdessä dyykkitaiteesta tutun Timo Vartiaisen kanssa. Kierros lähti mukavasti käyntiin, kun melkein heti alkuun roskis antoi minulle rukkaset ja kenkää (5 + 1 siistiä paria lasten ko’oissa).

Sää oli ihanteellinen. Lämpötila oli ruoan säilymiselle otollisesti hieman nollan yläpuolella. Pakasteet pysyivät suunnilleen jäässä ja jääkaappitavara nestemäisessä vedessä. Tuuli tuntui aluksi kylmältä, mutta tarmokas penkominen ja kantaminen lämmitti lihakset, eikä kuitenkaan tullut kuuma. Luntakaan ei ollut roskisten availua häiritsemässä, mutta jonkin verran piti lyödä nyrkkiä jäätyneeseen kanteen ennen itsepalvelun saamista.

Timo etsi arvokkaita tavaroita, ja minä keskityin ravintoarvokkaisiin elintarvikkeisiin. Rahaa löysimme suoranaisesti maasta 5 senttiä ja välillisesti pantteina noin 8 euroa. Senkin opimme, että jos krapulapäivänä ei kolmessa ensimmäisessä kaupassa ole toimivaa pullonpalautusautomaattia, kannattaa suosiolla mennä neljänteen.

Tuuletusikkunan lasien välissä iso pussi punaruskeaa kiisseliä ja pieni valkoinen muovirasia.

Näyteikkunassa ateriapalvelukiisseliannosten ääripäät: 150 grammaa jättivatukan makua ja 2 000 grammaa ruusunmarjan makua.

Ruokaa löytyi enemmän kuin jaksoin kantaa: perunoita, porkkanoita, sipuleita, paprikoita, avokadoja, tomaatteja, inkivääriä, omenoita, klementiinejä, kiivejä, pensasmustikoita, pakastepuolukoita, säilykeananasta, sitruuna. Leipää oli kotitekoisista sämpylöistä luomukauraleipään ja päällyksiä margariinista ja meetvurstista kyynärän mittaiseen, lähes koskemattomaan pakkaukseen kermajuustoviipaleita. Valmiiksi päällystettyjen suolaisten piirakoiden lisäksi otin valmiiksi täytettyjä suolaisia valkosipulivoipatonkeja. Jne. Tms. Ym. Nam.

Yhdestä roskiksesta löytyi palvelukeskuksen kahden kilon pussit kasvistortillatäytettä ja ruusunmarjakiisseliä. Viimeiseksi ateriapalvelukseksi ei siten tullutkaan tuhkaus vaan sulatus. Pussukat jättävät jälkeensä myös kestävän perinnön. Ne eivät nimittäin millään mahtuneet jääkaappiin, joten jouduin hoksaamaan, että parvekkeettomassa kerrostaloasunnossa ruoka pysyy talvella viileänä tuuletusikkunan lasien välisessä tuulikaapissa.

Pöydällä viinirypäleitä, kiivejä, klementiinejä, pensasmustikoita, appelsiinimehupurkki, omena, rahkaherkkua, tummaa suklaata ja pipareita.

Kantamusten keventämiseksi pysähdyimme brunssille kirjastoon. Suklaa oli lunastettu panttirahalla, mutta muuten kaikki oli ilmaista.

Dyykkaus taloyhtiöiden pihoilla sunnuntaina kymmenen ja kolmen välillä ei tuntunut vaivaavan helsinkiläisiä. Yksi jätekatokseen roskia tuonut ihminen toivotti hyvät huomenet, ja loput olivat huomaavaisen välinpitämättömiä.

Ainoan pahansisuisen ihmisen tapasimme Töölön kirjastossa välipalaa syödessämme. Iäkkäähkön naisen mukaan emme olleet ravintolassa, ja se olikin ainoa asia, missä hän oli oikeassa. Roskisten roskaantuminen vaikuttaa kismittävän tiettyä kansanosaa, joten taloyhtiödyykkaukselle pitkää ikää toivovien kannattaa opetella solmujen auki näprääminen.

Vaikka kyseessä oli kuunvaihdetta edeltävä viikonloppu, vastaan ei tullut varsinaisia muuttopesien tyhjennyksiä, pikemminkin maltillista pakastinten ja lipastojen konmaritusta. Tosin jättimäisellä töölöläisellä sisäpihalla roskikset olivat niin täynnä, että alimpia kerroksia olisi voinut tutkia enintään kairaamalla.

Löysin kuitenkin lasinkeräysastiasta minulta pitkään tilauksessa olleen maljakon. Muita tavaralöytöjäni olivat toimivat silitys- ja raastinrauta sekä käytetty ja käyttämätön kynttilä ja -njalka (arvo katukaupassa hintalapun mukaan 9,95 euroa). Heti tarpeelliseksi osoittautui hylätty Ikea-kassi, koska kassitettavaa tuli lopulta enemmän kuin mihin olin etukäteen mielessään suostunut.

Kahden jätelavan edessä muovisia kestokasseja, joista pursuaa ruokapakkauksia.

Viiden tunnin tonginnan tulos. Viiden minuutin aikana siniselle jätelavalle kurkisti parikin ihmistä, mutta keidenkään muiden en nähnyt tutkivan jäteastioita. Kuinkahan kauan kestää, ennen kuin mukiin menevää voidaan sanoa trendikkääksi?

Kannettavaa oli ollut sen verran paljon ja pitkään, että kotimatkalla hauikset hoilasivat adventtisunnuntain hittibiisiä. Roskiksesta löytyneitä kahta haudepussia ei sentään tarvittu, mutta pari seuraavaa päivää hauikset huilasivat.

Taloyhtiöt oppivat salpuuttamaan

Monen taloyhtiön asukkaat ovat havahtuneet uuteen uhkaan: lukitsemattomia roskiksia käydään tonkimassa, ja asialla ovat vieläpä väärän väriset ihmiset. Ratkaisumallit taloyhtiöt näyttävät kopioivan kaupan alalta.

Metallinen portti sulkeutumassa. Taustalla jäteastioita.

Kaksi vuotta sitten löysin ohikulkumatkalla näistä roskiksista uudenveroisen, hintavan tarjoiluvadin. Aikaa kului ehkä minuutti. Nykyään minuutti kuluu automaattisen portin sulkeutumiseen.

Helsingin Uutiset kirjoitti reilu vuosi sitten, kuinka ulkomaiset kerjäläiset penkovat roskiksia ja jättävät jätekatokset siivottomaan kuntoon. Kipeimmin dyykkarit tuntuivat piinaavaan Munkkiniemen idylliä.

Jutussa haastatellun Helsingin poliisin ylikomisarion mukaan kerjäläiset etsivät pääasiassa tavaroita, eivät ruokaa. Poliisin ratkaisu on yleensä keskeytetty tonginta. Sakottamalla dyykkausta ei pyritä ehkäisemään.

Vaikka poliisi ei pitänyt tapausten määrää isona, uutisen kommenteissa joku kertoi oman taloyhtiönsä teettäneen lukittavan oven juuri sotkevien romanien vuoksi: ”Yritimme käydä sanomassa, että laittakaa takaisin mitä ette ota, mutta ne miehet, jotka ovat kuskeina, ovat hyvin pelottavia ja uhkaavia. Ennen kun kotimaiset dyykkaajat kävivät, mitään haittaa ei ollut koskaan.”

Helsingin Uutisten juttu on tänä vuonna tullut usein mieleeni. Roskisten penkominen on lisääntynyt parissa vuodessa niin, että nykyään on vaikea löytää lukitsematonta roskista, jossa ei olisi revittyjä muovikasseja. Aivan viime aikoina on alkanut näyttää siltä, että taloyhtiöt ovat ryhtyneet vastaiskuun ja alkaneet suojella roskiaan.

Jätekatoksen ovi, jossa sekä kahvallinen salpa että kaksoispesällinen lukko. Taustalla sekajäteastia.

Ajat muuttuvat. Kaupunkikuva kerroksellistuu.

Kaupan alalla salpuuttaminen on jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Taloyhtiöt tulevat perässä, sillä jätetilojen lukitsemisesta on tehty uusi normi.

Esimerkiksi Päijät-Hämeen Jätehuollon mukaan lukitseminen on ”suositeltavaa”. Isännöintiliiton Kotitalo-lehti opettaa, että ”paloturvallisessa katoksessa on oltava lukitusjärjestelmä”. Oululainen Kaleva melkeinpä harmittelee lukittavien jäteasemien vähyyttä, sillä lukot ”vähentävät ja rauhoittavat” jätteenkeräykseen liittyviä ongelmia.

Julki lausutut perustelut lukitsemiselle ovat siisteys ja turvallisuus. Oman kokemukseni perusteella jätekatoksia eivät juuri sotke dyykkarit vaan asukkaat itse. Katoksiin tuodaan sinne kuulumattomia runkopatjoja ja kuvaputkinäyttöjä, tai roska-auto käy niin harvakseltaan, että mukit pursuavat yli.

Lukitsemattomia, paloturvattomia jätekatoksia on vielä niin paljon, että joka pyromaanille löytyy kyllä oma. Lukitsemisesta tulee siten varustelukierre, joka loppuu vasta, kun joka koppi on säpissä. Ja ymmärtääkseni puisen jätekatoksen saa syttymään ulkoa käsinkin.

Rakenteilla oleva jätekatos, josta puuttuu ovi. Taustalla jäteastioita.

Täältä löysin yleensä jotain pientä suuhunpantavaa, mutta enpä löydä enää.

Vihreän Langan kaikkitietävä Eno uskoo, että ensisijainen syy roskakatosten lukitsemiseen on henkinen pienuus. Toisaalta pelätään sitä, että ulkopuoliset tuovat roskia taloyhtiön katokseen. Toisaalta taas sitä, että ulkopuoliset vievät roskia katoksesta.

Harrastan itsekin ”tuo tullessasi, vie mennessäsi” -toimintaa. Muutama päivä sitten eräs täti-ihminen alkoi tiukata osoitettani vieraan taloyhtiön pihalla. Kun kerroin heittäneeni jäteastiaan kadulta keräämiäni roskia, jo muuttui ääni tärykalvossa. Yhtäkkiä roskikseen saikin tuoda ulkopuolista jätettä! Huonommin varmaan olisi mennyt läpi se parempi argumentti, että oma saldoni kyseisen roskiksen täyttämisessä on toistakymmentä kiloa miinuksella.

Harmaa aitaus, jonka takaa pilkistää harmaita jäteastioita.

Vaikka haalla suljettava aitaus ei estäkään dyykkausta, ei tänne oikein enää tee mieli poiketa heräteotoksille.

Mustasukkaisuus roskista ei ole suomalaisten yksintunne. Coloradossa ihmisillä on pokkaa ajaa roteviakin dyykkareita pois roskiksilta. Saksassa Mülltauchen on hankaloitunut, kun naapuruston roskiksia on alettu lukita. Amerikkalainen nettikeskustelija on muuttanut avoimelle asuinalueelle ja kysyy, mitä roskikseen pitäisi heittää, jotta voisi karkottaa parveilevat dyykkarit, joita hän vertaa torakoihin.

Ei ole maansuru, että jollakin jenkillä ei ole enää varaa asua aidatulla alueella. On kuitenkin onnetonta, että suomalaiset kiirehtivät lukkoja jätteillensä. Sen tien päässä ovat muurit, piikkilanka ja aseistetut vartijat. Köyhyys kun on sellainen syöpäläinen, että sitä eivät salvat poista.