Haluaisitko jokaisen tiedostavan ihmisen tavoin tietää, miten ihminen alistaa elämiä, mutta et ole koskaan hirvennyt syventyä aihepiiriin? Sinulle voisi sopia Catharine Grantin Eläinten oikeudet (Into, 2013). Kirja on monipuolinen tietopaketti, mutta se ei ehdi märehtimään mitään asiaa pitkään, eikä se jää piehtaroimaan vääryyksissä. Ihan vasta-alkaja ei kuitenkaan ehkä jaksa innostua siitä, että kirjoittajan haukankatse tuntuu tavoittavan pienimmätkin yksityiskohdat, tai siitä, että kirja alkaa kuvauksella elänoikeusliikkeen organisaatiokaaviosta.

Näin eläinten viikolla suo heille muutama ajatus ja syö heitä muutama vähemmän.

Grantin kirjan vahvuus on sen kattavuus. Ruoan- ja tieteentuotannon ohella siinä on luku esimerkiksi elänten viihdekäytöstä eli muun muassa metsästyksestä, rodeosta, eläntarhoista ja lemmikeistä. Lemmikit taas kietoutuvat ruokaan ja tieteeseen, sillä ainakin Amerikoissa lemmikinruokia testataan elänkokeilla ja lemmikit syövät ruokaa, jota ei saa käyttää ihmisravinnoksi. Jos teurasjätteitä ei voisi tällä tavoin myydä, lihantuottajien täytyisi pitää parempaa huolta karjastaan.

Eläinten oikeudet käsittelee myös muotia. Eniten elänoikeusliikkeen huomiota on saanut ansaitusti turkistarhaus. Luonnossa minkit viettävät 60 prosenttia ajastaan vedessä, mutta siihen ei ole mahdollisuutta yli 50 prosentilla maapallon minkeistä, koska ne elävät häkeissä. (Suomessa turkistarhatuilta saatetaan evätä nestemäinen vesi juomanakin, mutta tällainen olomuodoilla saivartelu ei tietenkään poista turkistarhaajien tapaisia saivareita tuilta.)

Turkiksia on helppo vastustaa, jos niitä ei käytä, joten eläinten ystävän on syytä tarkastella nahan- ja villankäyttötottumuksiaan. Nahka ei kuulosta puhtaalta pahuudelta, koska se on lihantuotannon sivutuote tai kirjan sanoilla ”rinnakkaistuote”. Sivutuotekin auttaa kuitenkin pitämään yllä paikallisia tuotanto-olosuhteita, ja suurin osa nahasta tulee tällä hetkellä Kiinasta ja Intiasta. Esimerkiksi Intiassa lehmien tappaminen on monin paikoin laitonta, joten lehmiltä vuodatetaan veret ja verotetaan vuodat julmilla pimeillä markkinoilla.

Villantuotanto on siitä ongelmattoman tuntuinen ala, että ainakin Australiassa lampaat saavat yleensä käyskennellä vapaasti luonnossa. Ainoa väkivalta, jota ne ilman kivunlievitystä joutuvat kohtaamaan, ovat keritsemisessä syntyvät haavat – sekä häntien ja korvien typistäminen, hampaiden hionta ja kuohinta. Vuosittain seitsemän miljoonan ikääntyneen lampaan villa muuttuu niin huonolaatuiseksi, että edessä on merimatka Lähi-itään. Siellä lampaiden kohtalona on valua tajuissaan kuiviin rituaaliteurastuksessa, lukuun ottamatta sitä viideosaa, joka kuolee matkan aikana.

Rakkaan Suomen elänasioiden väitetään usein olevan paremmalla tolalla kuin muualla, ja se on Grantin mukaan ihan totta, sillä edistyksellisimmäksi hän rankkaa EU:n. Huonoin tilanne on Japanissa, eikä Pohjois-Amerikan lainsäädännössäkään ole kehumista. Itsesääntely, jota tuottajat haluaisivat Suomeenkin, ei näytä toimivan. Kehittyvistä maista kehittyneimmät elänoikeuslait on Brasiliassa. Maapallon köyhän etelän karjankasvatus taas on varsin humaania, koska siellä ei ole varaa pohjoisen maatalousteknologiaan.

Kirjassa jäi vähän vaivaamaan sen hienoinen epäluotettavuus. Grant on takaliepeen mukaan järjestöaktiivi, ja silti hän kirjoittaa monessa kohtaa näennäisen puolueettomasti ”eläinaktivistien mielestä”. En epäile, etteikö monilla väkivaltarikollisilla olisi FBI:n mukaan elänrääkkäystaustaa, mutta kai lähdeviite voisi olla vähän tarkempi kuin peta.org? Siinä kirja ainakin on väärässä, että vasikoille syötettäisiin lihan värin vuoksi rautapitoista rehua, sillä rautaa nimenomaan vältetään, jotta liha olisi luonnottoman vaaleaa. Jonkinlainen lapsus on sekin, että torontolainen kirjailija lukee Kanadan maailman kolmen rikkaimman valtion joukkoon.

Tähänkin teokseen on haluttu Suomi-näkökulmaa, joten Elisa Aaltola luettelee lopuksi täkäläisiä pinta-aloja ja lukumääriä. Sitä ennen tulee kuitenkin kymmenen ohjetta elänten kärsimyksen vähentämiseen. Niistä ensimmäinen on: kuluta vähemmän. Se on myös tärkein ohje, sillä kaikki tuotanto haittaa ekosysteemejä.

Huvittava on sen sijaan kehotus välttää piileviä elänperäisiä ainesosia, esimerkiksi eläinhiilellä raffinoitua sokeria. Juuri edellisessä kohdassa kun on neuvottu, että lähellä tuotetun ostaminen riittää, jos elämä ilman lihaa, maitoa ja munia kuulostaa ”mahdottomalta”. Siitä huolimatta, että tämän kirjan jälkeen elämä näitä tuotteita nauttien on se, jonka pitäisi kuulostaa mahdottomalta.