Fregaanit nostivat hävikkiruoan kaikkien huulille

Alussa oli sanaleikki. Vuonna 1994 Ruokaa, ei aseita -aktivisti Keith McHenry oli vegaaniryhmän kanssa edmontonilaisessa ruokakaupassa tarkoituksenaan syödä aamupala maistiaisia hyväksi käyttäen. Ryhmä kuitenkin heitettiin ulos, kun kävi ilmeiseksi, että heillä ei ollut aikomustakaan ostaa mitään.

Seurue siirtyi kaupan taakse. McHenry sukelsi roskikseen ja löysi valtavan, parinsadan dollarin hintaisen tahkon ranskalaista juustoa. Vahapintainen juusto oli koskemattoman näköinen, eikä McHenry jaksanut edes nostaa sitä ylös jäteastiasta. Hän kutsui muut luokseen ja sanoi: ”To heck with being vegan, let’s be freegan!”

Sana alkoi levitä. Why Freegan? -julistus laajensi merkitystä ruoan hyödyntämisestä kaikenlaisen jätteen vähentämiseen ja kapitalismista vetäytymiseen. Lähimmäksi liikettä freganismi* kehittyi New Yorkissa. Siellä joukko aktivisteja siirtyi boikotoimaan yksittäisten yritysten sijasta koko järjestelmää. Tuloksena oli Freegan.info -sivusto vuonna 2003. Sivuston ympärille rakentuneen freganismin tarinaa käy läpi dyykkari ja sosiologian jatko-opiskelija Alex V. Barnard kirjassaan Freegans – Diving into the Wealth of Food Waste in America (University of Minnesota Press, 2016). Kirjaa lukemalla pääsee kiinni paitsi fregaanien elämän- ja ajattelutapoihin myös kapitalistisen jätteentuotannon kylmään logiikkaan.

Freegans-kirja, jossa ihminen on kuvattu kaupan jäteastian äärellä, on kuvattu ihmisen edessä kaupan jäteastian äärellä.

Suomessa kaikki on pientä, ruokahävikkikin.

Dyykkarin tavallinen tarina lienee: olin nuori ja tarvitsin rahaa muuhun kuin ruokaan. Freegan.infon fregaanitkin olivat nuoria mutta lisäksi leimallisesti lapsettomia, naimattomia, collegen käyneitä valkoisia keskiluokkaisista tai sitä vauraammista kodeista. Osa fregaaneista oli imenyt radikalismin äidinmaidossa, osa kapinoi ympäristöään vastaan, ja osa halusi yksinkertaisesti välttää kuluttamista ja jätteiden tuottamista.

Fregaanien tavoitteena oli tulevaisuus, jossa yhteisöt saavat tarvitsemansa riistämättä ihmisiä, eläimiä tai maapalloa ja jossa kaikkien tarpeista huolehditaan. He uskoivat, että tätä näkyä kohti päästäisiin yrittämällä toteuttaa sitä saman tien mahdollisimman laajasti. Fregaanien tähtäimessä ei ollut henkilökohtainen eettinen tai ekologinen täydellisyys, sillä yhteiskunta pakottaa ihmisiä monenlaiseen pahaan. Tarkoituksena oli esittää isoille ihmisjoukoille käytännöllisiä vaihtoehtoja, joilla he voisivat rajoittaa tukeaan vahingollisille yhtiöille.

Suurin osa fregaaneista piti keskeisenä periaatteenaan eläinten oikeuksien kunnioittamista. Dyykatun lihan syöminen ei eettisesti ollut heille ongelma, koska niin tekemällä ei rahoita eläinten riistoa. Käytännössä kuitenkin lähes kaikki Barnardin haastattelemat fregaanit söivät vegaanisesti. Joillekuille se oli tapa, ja toiset epäilivät roskislihan turvallisuutta, mutta ennen kaikkea vegaanius oli monelle identiteetin peruspilari.

Fregaanien mielestä vegaanius ei riitä vaan se näyttäytyy eräänlaisena hyvin toimeentulevien ihmisten elintasokilpailuna. Hyttystä huolellisesti siivilöidessään vegaanit nielaisevat moninkertaiset muovipakkaukset, alipalkatut työläiset ja maanviljelyskoneiden lahtaamat eläimet. Kun vegaani ”äänestää rahoillaan” eläimettömien tuotteiden puolesta, hän tulee samalla tukeneeksi koko kapitalistista tuotantoketjua ja usein vielä suuryrityksiä, jotka valmistavat myös kaikkea muuta kuin vegaanisia tuotteita.

Fregaaneja puhuttelivat ajatukset ihmisen eläimellisyydestä ja paluusta luontoon. Monia viehätti näkemys siitä, että kaikki meni pilalle, kun ihminen alkoi viljellä maata ja nosti itsensä muun elämän yläpuolelle. Fregaanit kävivätkin mielellään keräämässä sieniä ja villivihanneksia, vaikka ne muodostivat mitättömän osan heidän ravinnostaan.

Keräilijä ei pyri hallitsemaan luontoa, toisin kuin viljelijä. Elintarvikekoneisto perustuu ennustettavuuteen ja standardeihin, kun taas dyykkauksessa on aina mukana sattuma ja yllätykset. Dyykkaamalla fregaanit pystyivät harjoittamaan luonnonmukaista keräilijän elämää kaupungissa, palaamatta luontoon. Fregaanien luonnolliseen elämäntapaan tarvittiin kuitenkin kapitalismin epäluonnollinen jätteentuotanto.

Missään ei epäluonnollisen käyttökelpoista jätettä ole yhtä helposti saatavilla kuin Freegan.infon kotikaupungissa New Yorkissa. Siellä jätepussit jätetään jalkakäytäville, ruokaa pois heittäviä kauppoja on valtavasti ja dyykkaus on käytännössä laillista. New Yorkissa dyykkari pystyy väitetysti valitsemaan haluamansa makuisen muffinin ja löytämään sen viidessä minuutissa.

Fregaanit valjastivat kaupungin jätteet todistusaineistoksi kapitalismin järjettömyydestä. He järjestivät ilta-aikaan avoimia roskakierroksia, joihin saattoi osallistua kymmeniä ihmisiä. Keskeisiä sääntöjä oli kolme: Etuoikeus annettiin niille, joiden nähtiin dyykkaavan todelliseen tarpeeseen. Ruoan sai omakseen vain, jos sitä ei pystytty hyödyntämään yhteisillä aterioilla. Pusseja ei saanut repiä auki, jotta kauppojen edustat säilyisivät siisteinä ja kauppojen edustajat myötämielisinä.

Roskakierroksilla oli lähes aina mukana median edustajia. Siten fregaanit olivat hylänneet dyykkaukseen usein liittyvän salamyhkäisyyden. Toimittajia eivät tosin kierroksilla kiinnostaneet kapitalismin vastaiset luennot ollenkaan niin paljon kuin jätteisiin liittyvien tabujen rikkoutuminen. Vaikka fregaanien kaikki viestinnälliset tavoitteet eivät toteutuneet, he saivat näyttävästi esille sen, että amerikkalainen yhteiskunta hylkää jätteeksi tolkuttomasti kaikkea käyttökelpoista. Freegans-kirjan varovaisen arvion mukaan fregaaneista tehdyt sadat jutut ovat todennäköisesti vaikuttaneet siihen, että ruokahävikki on noussut maailmanlaajuisen huomion kohteeksi.

Ruokahävikistä ko(h)kataan koko ajan enemmän, mutta miksi kirjoitan Barnardin mallin mukaisesti fregaaneista ikään kuin menneenä ilmiönä? Freegan.info on vielä hengissä ja roskakierroksia järjestetään yhä, mutta freganismin kulta-ajat ovat ohi.

Kaupat hermostuivat siitä, että niiden jätteitä eriteltiin viestimissä ja että mediahuomio sai yhä uusia ihmisiä kiinnostumaan dyykkauksesta. Tuloksena oli lukittuja jäteastioita, illasta varhaiseen aamuun siirrettyjä roskientuontiaikoja, tuhottuja tuotteita ja valkaisuaineessa kylvetettyjä elintarvikkeita.

Roskakierroksille alkoi ilmestyä ihmisiä, joita kiinnosti vain itselle kahmittu ilmainen syötävä ja jotka vähät välittivät ruoan jakamisesta saati kapitalismin vastustamisesta. Villivihanneskierroksille tuli väkeä, jonka tavoitteena oli myydä keräämiään kasveja. Yhteisillä dyykkiaterioilla kävi kerrasta toiseen vapaamaiskuttajia, jotka istuivat valmiiseen pöytään. Kasvava individualismi ja ryhmän sisäiset ristiriidat saivat suurimman osan fregaanien ydinjoukosta jatkamaan aktivismiaan muualla.

Paljon muutakin fregaanit tekivät. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta blogiin, luulen, etteivät koko blogosfääriin mahtuisi ne postaukset, jotka pitäisi kirjoittaa.

 


*Suomeksi seurataan usein alkukielistä kirjoitusasua ja puhutaan freeganeista. Tällöin hämärtyy yhteys vegaaniuteen, joten parempi suomennos on mielestäni fregaani. Tai ehkä voisi oikeasuomenkielisesti puhua ilmaistelusta, siis kapitalismin vastaisesta taistelusta, jossa pyritään huolehtimaan ravinnonsaannista osallistumatta rahatalouteen. Itse olen käyttänyt myös sanaa dykaani, kun olen kummastelijoille yrittänyt erottaa vegaanisen ruokavalion vegaanisesta elämäntavasta, joka ei nähdäkseni estä hylätyn lihan hyödyntämistä. (Viisainta olisi tietysti olla syömättä lihaa ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäni).

Raejuusto vain happanee vanhetessaan

Mitä pidempään juustoa kypsytetään, sitä voimakkaamman makuista siitä tulee. Sama pätee raejuustoon, vaikka se onkin tuorejuusto eli heti valmista syötäväksi. Kypsytin tarkoituksella viittäkymmentä raejuustopurkkia, jotta raejuustojaan tahattomasti kypsymään jättäneet saisivat tietää raejuuston todellisen viimeisen käyttöpäivän.

Päällekkäin pinottuja pyöreitä raejuustopurkkeja lonkeroina rappukäytävässä.

Se, että lehmien edellytettiin poikineen, näkyi poikineen raejuustopurkin poikineen. Kaksi alinta purkkia Taloyhtiön jätepisteestä, loput yksityiskokoelmasta.

Raejuustopurkissa on parasta ennen -päivä, eli jos tuote ei maistu pilaantuneelta, sitä voi huoletta syödä kalenteriin katsomatta. Harva varmaan maistaa jääkaapissa säilytetyssä raejuustossa mitään vikaa, jos parasta ennen -päivästä on vähemmän kuin kuukausi. Usein raejuustoa sekoitetaan johonkin maistuvampaan, joten mahdolliset pienet sivumaut hukkuvat tyystin.

Mitä pidempään raejuustoa kypsytetään, sitä happamamman makuista siitä tulee. Kaksi kuukautta parasta ennen -päivästä ei mielestäni juuri tunnu maussa. Neljän kuukauden kohdalla raejuustot ovat selvästi happamia, joskin yleensä syötäviä. Kuuden kuukauden ikäiset raejuustot ovat jo huomattavan happamia, elleivät suorastaan käyttökelvottomia. Sitä vanhemmat raejuustot ovat yleensä pilalla, vaikka eräs kahdeksi vuodeksi ja kahdeksi kuukaudeksi kylmään unohtunut raejuusto maistuikin vain vähän eltaantuneelta eikä mitenkään toivottoman pahalta.

Happamoituminen johtuu ilmeisesti siitä, että raejuustot valmistetaan maitohappokäymisellä eikä niinkään juoksutteella kuten juustot yleensä. Hapatukseen käytettäviä bakteereja jäänee valmiiseen tuotteeseen huuhtelusta ja kuumennuksesta huolimatta. Siten raejuusto happamoituu ajan myötä.

Homeeseen raejuusto voi mennä, jos pakkaukseen pääsee ilmaa. Vanhentuneiden raejuustopurkkien alumiinikansissa voikin havaita pieniä syöpymiä, joiden kautta ilmatiiviys on poistunut. Raejuuston säilyvyyttä parantaa nykyaikaisen pakkaustekniikan ohella myös vanha kunnon säilöntäaine kaliumsorbaatti (E202). Arlan luomuraejuustosta säilöntäaine tosin puuttuu.

Kylmäketjun katkeaminen heikentää raejuuston säilyvyyttä, mutta omien dyykkauskokemusteni perusteella en näkisi alle päivän mittaisia katkoja kovin oleellisina. Suurin osa löytämistäni raejuustoista oli Valion tekemiä, mutta säilyvyys näyttäisi olevan samansuuntaista muillakin valmistajilla. Kaksiprosenttisista raejuustoista saattoi kuukausien saatossa lähteä rasva hieman erottumaan. Rasvattomat raejuustot taas eivät ole alkuunkaan niin pehmeän makuisia, joten niissä iän tuoma happamuus häiritsee lopulta vähiten.

Mutta sitten loppukovennukseen. Etsiessäni tietoa tätä kirjoitusta varten valpastuin, kun joku raejuustopuuroilija kertoi laatuerosta, jonka oli huomannut Valion raiskuissa. Hän tarkoitti raejuustoja, mutta noin taipuu myös raiskata-sanasta tuleva raiskuu.

Meijeribisneksessä jokainen kuu on raiskuukuu. Lehmä ei tuota maitoa ilman poikasia, eikä lehmän anneta tuottaa poikasia ilman hänen seksuaalisen itsemääräämisoikeutensa perinpohjaista loukkaamista. Kuluttaja ei siis voi nauttia kaupasta ostamistaan ”raiskuista” tuntematta syyllisyyttä lehmien raiskuista.

Oikeutta elämille 5: Eläimellinen nautinto

”Kysymys ei kuulu: ajattelevatko ne? Tai: puhuvatko ne? Vaan: kärsivätkö ne?” lainaa yksi jos toinenkin elänoikeusteksti Jeremy Benthamia. Kärsimys on pitkään yhdistetty kipuun, mutta näkökulma on koko ajan monipuolistumassa. Jonathan Balcombe on koonnut kokonaisen kirjan elänten mielihyvästä. Eläimellisen nautinnon (Into, 2014) mukaan koko eläinkunta torakoista ihmisiin on samaa mielihyvään ja kärsimykseen kykenevää jatkumoa.

Kysymys ei olekaan enää pelkästään: voivatko ne tuntea kipua? Vaan: kärsivätkö ne nautinnon puutteesta?

Eläimellinen nautinto -kirja lattialla koiran isossa ruokakupissa.

Kärsivätkö ne?

Solipsismi tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan emme voi mitenkään varmistua siitä, että muut ihmiset ovat tietoisia olentoja. Sen kannatus on vähäistä, joten on epäjohdonmukaista, että ”lajisolipsismi” – näkemys siitä, että vain ihmiset ovat tietoisia – on niin suosittua.

Jotkut tutkijat puhuvat Jonathan Balcomben mukaan kivun sijasta mieluummin nosiseptiosta eli vahingoittumisen havaitsemisesta. Elän ei siis varsinaisesti tuntisi mitään, vaan sen hermosto vain reagoisi ärsykkeeseen synnyttäen vaistomaista käyttäytymistä. Ilmeisesti samat tieteilijät kuitenkin tekevät elänkokeidensa perusteella johtopäätöksiä ihmisen tuntemasta kivusta.

Elänten kivun tai mielihyvän kokemusten kiistäminen vaatii vankkaa solipsistin uskoa. Ihmisen hermosto on nimittäin pohjimmiltaan samanlainen kuin muilla selkärankaisilla. Balcombe itse pitää keskeisimpänä perusteluna elänten tuntoisuudelle sitä, että kipu ja mielihyvä edistävät sopeutumista. Osoittaakseen elämellisen nautinnon olemassaolon hän on kerännyt kirjaan vahvan tieteellisiin tutkimuksiin ja yksittäisiin havaintoihin perustuvan todistusaineiston. Lukuisat esimerkit tekevät kirjasta luettelomaisen, mutta toisaalta hauskat yksityiskohdat ovat kirjan suola.

Eläimellisimmillään nautinnot ovat varmaan seksissä. Vangitut reesusmakakit saattavat harjoittaa anaaliseksiä naaraan kanssa parittelun sijasta. Ihan niin kuin ihmisvangitkin, ainakin telkkarissa. Delfiineillä, jotka tunnetaan älykkyydestään vaan ei kummallekin sukupuolelle siunaantuneista sukuelinaukoistaan, seksuaalisuus on uskomattoman monipuolista. Ihan niin kuin ihmisilläkin, ainakin joillakin tv-kanavilla. Erittäin uhanalaiset lariurokset taas hierovat jäykistyneitä peniksiään yhteen isä-poikapareissa. Ihan niin kuin… jaa, television katsomiseni taitaa olla sittenkin aika keskiluokkaista.

Me ihmiset arvotamme eläimiä usein älyn perusteella. Tällöin me olemme itse määritelmällisesti parhaita, koska tunnustamme vain tietyt älykkyyden muodot. Moni epäilee, tokko kalat ovat älykkäitä, vaikka tokkokalat ovat älykkäitä: Naaras valitsee koiraan sellaisten piirteiden perusteella, joita se havaitsee muiden naaraiden arvostavan. Tokot osaavat myös hypätä laskuveden aikana altaasta toiseen muistinvaraisesti ilman näköyhteyttä.

Vaikka älyä riittäisikin, mielihyvä menee toisinaan järjen edelle. Monet eläimet käyttävät huumeita, vaikka evolutiivisesti se on tyhmää. Makit ja kapusiinit kierrättävät bentsokinonia ja ”typpisyanidia” erittävää tuhatjalkaista pienessä ryhmässä kuin jointtia. Ne viipyvät narkoottisessa tilassa lasittunein silmin parikymmentä minuuttia. Jotkin linnut taas ottavat savunsa suoraan savupiipusta.

Eläimellisen nautinnon päätös jättää vähän tyhjän olon, sillä lopusta ei löydykään tuttuun tapaan Elisa Aaltolan kirjoitusta. Innon päätös jättää teos Peter Singerin alkusanojen varaan on vähintäänkin kauneusvirhe. Pieniä kauneusvirheitä on myös Eila Salomaan pääosin asiallisessa suomennoksessa: silmään pistävät etenkin jotkin omituiset sanavalinnat, kuten ”sähköinen magneettikenttä”, ”eläinten kuningaskunta” ja ”skannaus” silmäilyyn viitattaessa. Hakemisto taas olisi tällaisessa teoksessa mullia, mutta sitä lienee turha toivoa.

Eläimellinen nautinto on viidestä esittelemästäni elänoikeuskirjasta oma suosikkini. Jonathan Balcombe näyttää, että elämä luonnossa ei ole yhtä kärsimystä, niin kuin meille usein halutaan uskotella, jotta oma toimintamme näyttäisi oikeutetulta. Hän kääntää katsettamme lajeista yksilöihin: ”Eläinten maailma kuhisee valtavaa hengittävien, aistivien ja tuntevien olentojen moninaisuutta. Ne eivät ole pelkästään elossa, vaan elävät elämäänsä.” Näille elämille meidän täytyy tehdä oikeutta.

Jk. Kirjassa on kokonainen luku kosketuksen nautinnollisuudesta. Koska sukupuolivalistus vei tällä kertaa ylimääräisen tilan ja viimeksi tuli jaettua linkki kurjaan nauhoitteeseen, tässä vastineeksi videoita tois- ja ensilajisten eläinten välisistä paijailuista.

Oikeutta elämille 4: Salainen päiväkirja eläintiloilta

Paatunut lihansyöjä mittaili viiden elänoikeuskirjan pinoani ja totesi: ”Olet puolesi valinnut.” Myönnän, että annan moraalifilosofisten, ekologisten ja terveydellisten argumenttien sekä empatian vaikuttaa valintoihini. Toisaalta syytän kunnianhimottomia kustannusohjelmia; niin niukasti on viime vuosina julkaistu suomeksi kartesiolaista elänkirjallisuutta.

Puolensa on valinnut harvinaisen selvästi myös Eveliina Lundqvist. Hän kertoo Salaisessa päiväkirjassaan eläintiloilta (Into, 2014), miltä vegaanista tuntuu opiskella eläntenhoitajaksi tavallisilla suomalaisilla tiloilla. Siellä missä ”tavallinen” tarkoittaa elänten näkökulmasta jotakin tukalan ja toivottoman sekaista.

Salainen päiväkirja eläintiloilta -kirja lehmän kupissa ketjujen vieressä parsinavetassa.

Jos kaikki ottaisivat kirjan sanoman varteen, lehmiä ei enää kahlittaisi parteen.

”Vasikkaansa kaipaava lehmä voi syödä huonommin, tuijottaa vasikkakarsinoiden suuntaan ja ammua ja mölistä. [Laura] Hännisen mukaan vasikoiden vierihoidosta on hyvinvoinnin tutkijoiden piirissäkin erilaisia näkemyksiä. Parasta hetkeä vieroittamiseen ei vielä tiedetä.”

”Kun saavuin iltapäivällä navettaan, suurin osa lehmistä oli ulkona, mutta molemmat vasikkansa menettäneet äidit päivystivät tyhjien poikimakarsinoiden vieressä sonnassa seisten. Toinen ammuen epätoivoisesti, toinen hiljaa. Yritin kovettaa mieleni ja sulkea korvani. Ei tästä muuten tulisi mitään.”

Ensimmäinen lainaus ei ole Lundqvistin kirjasta vaan Elina Lappalaisen Tieto-Finlandia-voittajasta Syötäväksi kasvatetut. Siinä missä Lappalainen vierailee toimittajalle valmistelluilla tiloilla ja kuvaa lehmien tuntemuksia hyvinvointitutkijan sanoittamana, Lundqvist näkee tilojen arkea ja välittää omakohtaisen kokemuksen. Molempia lähestymistapoja tarvitaan, mutta Lappalaisen kirja on vaarallisempi, koska se normalisoi ja etäännyttää, päästää lukijan sittenkin helpolla.

Salaisesta päiväkirjasta käy hyvin selväksi se, että yksittäiset tuotantoelämet ovat arvottomia: elämiä hoidetaan niin, että ne keskimäärin selviävät. Vasta kirjaa lukiessani tulin ajatelleeksi, miten paljon tuotantoelämet joutuvat makaamaan ulosteissaan ja hengittelemään jätöstensä pistäviä höyryjä. Olot ovat kamalat, ja lohduttomin tilanne taitaa olla sioilla, sillä niiltä on riistetty kaikki puuhastelu, joka näille älykkäille olennoille on luonnossa ominaista. Ahtaalle paneminen johtaa elämilläkin väkivaltaan. Siat purevat toistensa saparoita ja kanat kynivät lajitovereitaan.

Kirjaan päätyneet tuottajien lausahdukset ovat paljonpuhuvia: ”Tarvitsisihan sitä [hyvinvointitukea] varten kutsua eläinlääkäri, mutta me sovittiin eläinlääkärin kanssa, että voimme tehdä nupoutuksen itse.” ”Oikeasti lain mukaan tämä pitäisi tehdä veitsellä, eikä repimällä, mutta siihen tarvitsisi kaksi ihmistä tai sellaisen laitteen, johon porsaan voi laittaa kiinni. – – On meillä se laite, mutta ei sitä ole käytetty.” ”Kipulääkkeen vaikutusta pitäisi ilmeisesti odotella, mutta me kyllä kastroimme saman tien.” ”Tämä oli ensimmäinen kana 1,5 vuoden aikana, joka täytyy lopettaa. Yleensä ne kuolevat itse.”

Eveliina Lundqvist on kiitettävän monipuolinen: hän käy harjoittelemassa navetan, sikalan ja kanalan ohella jopa lampolassa. Broilerihallissa hän kohtaa maailmanlopun tunnelmat – yhdelläkin kanalla on neljä jalkaa – ja opettelee tappamaan kituvia lintuja. Koko ajan hän taistelee turtumista vastaan ja yrittää toimia omantuntonsa mukaisesti sosiaalisten paineiden puristuksessa. Kontrasti tähän kaikkeen kärsimykseen on jyrkkä, kun Lundqvist lopuksi matkustaa työskentelemään saksalaiseen kotielänten turvakotiin, jossa kullakin sialla on oma nimi ja lempiruoka.

Onnellista loppua kirja ei kuitenkaan tarjoa, sillä suomalaisen elänoikeuskirjallisuuden lyhyen tradition mukaisesti viimeisen sanan saa Elisa Aaltola. Hän asemoi Lundqvistin teosta sinänsä kiinnostavasti ja kertoo aikaisemmasta, vuonna 1903 julkaistusta salaisesta päiväkirjasta. Siinä lääketieteen luennoille osallistuneet kirjoittajat kuvailevat, kuinka ruskea kulkukoira naulittiin tassuistaan ja päästään pöytään ja… no, lukekaa loput itse. Päästään pötyä löysivät lääketieteen opiskelijat sen verran, että kävivät myöhemmin säännöllisesti runtelemassa koiralle pystytettyä patsasta ja järjestivät väkivaltaisia elänsuojelun vastaisia mellakoita.

Ylimääräistä sydämentykytystä aiheuttaneista jälkisanoista huolimatta Salainen päiväkirja eläintiloilta on hieno teos. Se on koskettava kuin myötäelävä romaani mutta samalla totuudellinen kuin tiukka tietokirja. Jokaisen paatuneen lihansyöjän tulisi lukea tämä kirja.

Jk. Jos etsit ”tasapuolisempaa” tai kuvallisempaa esitystä, tutustu dokumenttiprojektiin nimeltä Karsinasta kauppaan. Mukana on jopa K7-teurastuskohtaus, mutta jos haluat nähdä sikojen hiilidioksiditainnutuksen ja paljon muuta, katso tuore K18-filmi. Tämä ranskalaisvideo saattaa järkyttää, jos on sattunut unohtamaan turvasanat: ”pelkkiä refleksejä”, ”ulkomainen yksittäistapaus”, ”luonnossa se vasta raakaa onkin”.

Oikeutta elämille 3: Eläimet yhteiskunnassa

Lihaton lukukuu on edennyt kolmoseen eli Elisa Aaltolan ja Sami Kedon toimittamaan kokoelmaan Eläimet yhteiskunnassa (Into, 2015). Elänoikeuskirjat eivät koskaan ole helppolukuisia, mutta tämä teos on lisäksi sangen hidaslukuinen. Esimakua tulee jo johdannossa, joka esittelee kirjan keskeisen kysymyksen: ”Minkälaisia esiintuloja eläin saa nykyisissä ihmisympäristöissä? Toisin sanoen, miten toislajista eläimellisyyttä jäsennetään ihmisten keskuudessa sekä yhteiskunnan tiheiköissä ja mitä tämä tarkoittaa eläinten itsensä kannalta?”

Eläimet yhteiskunnassa -kirja katiskan sisällä betonilaattojen edessä, vieressä ruohoa.

Eläimet yhteiskunnassa ja katiska yhteiskuvassa.

Onneksi ensimmäinen puheenvuoro on annettu Antti Nylénille. Hän esittää yksinkertaisen keskeisen kysymyksen: riittävätkö raha ja tottumus – ahneus ja laiskuus – oikeuttamaan laajan ja järjestelmällisen lajisorron? Nylén on keksinyt verrata eläntuotantoa Tarkovskin Stalker-elokuvan Vyöhykkeeseen: ”Onko eläinteollisuus siis jonkinlainen kielletty, kirottu ja eristetty alue maailmassa, jossa jotakin vakavaa mutta tuntematonta on tapahtunut, saastunut laskeuma-alue, jonne voi mennä vain, jos varusteet ovat määräysten mukaiset ja ’hygieniasta’ on huolehdittu asianmukaisesti?” Hygienialla Nylén tarkoittaa sekä ulkoista että sisäistä puhtautta.

Nylénin säkenöivän esseen jälkeen lukukokemus väistämättä lässähtää. Toisaalta lukija saa syyttää itseäänkin, jos erehtyy odottamaan liikoja lakiasiantuntijan kirjoittamalta artikkelilta: ”Eläimen oikeudellisen aseman ja itseisarvon tosiasiallisen merkityksen vahvistaminen on mahdollista säätämällä eläinten perusoikeuksista perustuslain tasolla ja määrittelemällä eläimen oikeudellinen asema (subjektiviteetti ja itseisarvo) eläinsuojelulain tarkoitusta ilmentävässä säännöksessä, jonka puolestaan pitää heijastua lainsäädännön aineellisessa sisällössä.”

Tai muutaman sivun artikkelilta, jossa on 40 viitettä: ”Yhteiskuntien modernisoituessa tuotantoeläimet ovat hävinneet kaupungeista ja maaseudullakin siat ja siipikarja ovat siirtyneet suureksi osaksi teollisten kasvatushallien sisälle.28 Samalla eläinten teurastus on keskittynyt pitkälle automatisoituihin teollisiin teurastamoihin, joissa harva kuluttaja on koskaan vieraillut.27, 29

Tai artikkelilta, jonka otsikossa on sammuneen intohimon haikeilla muistoilla yhdessä sinnittelevä sanapari kestävä kehitys: ”Toinen lihankulutuksen vähentämisestä aiheutuva terveysvaikutus näkyisi epäsuorasti haitallisten ympäristövaikutusten vähentymisenä. Lihankulutuksen vähentäminen vähentäisi esimerkiksi kasvihuonekaasupäästöjä ja voisi siten hidastaa ilmastonmuutosta.”

On kirjassa valopilkkujakin. Lea Rojola käsittelee rationaalisuutta painottavan tieteen tunteettomuutta tarkastelemalla Harry Harlow’n julmia apinakokeita Sanna Karlströmin runokokoelman valossa. Kaisa Ansami kirjoittaa Särkänniemen delfinaariosta, joka puhuu kuin eläntarha mutta toimii kuin sirkus. Hänen mielestään emme tule delfinaarioon oppimaan luontokappaleista vaan näkemään oman vallankäyttömme tulokset täysin keinotekoisessa ympäristössä. Kristo Muurimaa kertoo, miltä tuntuu dokumentoida eläntehtaita, joissa ei eletä vaan ollaan hengissä ja kärsitään yhtenä biomassana. Hänen mukaansa ihmiset selittävät salakuvaajien otokset poikkeustapauksiksi, koska he eivät halua myöntää oman toimintansa ongelmallisuutta.

Tämänkin suomalaisen elänoikeuskirjan lopussa on Elisa Aaltolan artikkeli. Aaltola kuvaa Simone Weilin jaottelua: näemmekö itsemme osana maailmaa vai maailman osana meitä eli haluammeko tunnistaa yhteyksiä omien tekojemme ja muiden kärsimyksen välillä? Aaltola esittää Stanley Cohenin ajatusten pohjalta, kuinka henkilökohtainen ja kollektiivinen itsepetos punoutuvat toisiinsa. On helppo sivuuttaa tosiasioiden merkitys, kun muut tukevat harhaa ja yhteiskunta tarjoaa työkaluja kiistämiseen.

Tässä vaiheessa on varmaan jo käynyt selväksi, että Eläimet yhteiskunnassa on elänoikeusopinnoissaan pitkälle edenneiden puoliakateeminen kirja. Osuvampi nimi olisikin ollut Eläimet yhteiskuntatieteissä. Nimittäin biologi Jussi Viitalan artikkeli, jossa hän osoittaa ihmisen mahdollisesti sokealla rakkaudella olevan hyvä hajuaisti, päättyy hämmentävään noottiin. Kirjan toimitus haluaa huomauttaa, että sukupuolen ja parinvalinnan evoluutioteoreettinen tarkastelu on ”altista kritiikille”, koska sillä on poliittisia ulottuvuuksia.

Eläimet yhteiskunnassa pidättää siis oikeuden erottaa ihmiset muista eläimistä kulttuurisilla perusteilla. Päättämättömyys näkyy myös sanankäytössä: kirjassa puhutaan monin paikoin kärkkäästi toisaalta ihmiseläimistä ja toisaalta toislajisista eläimistä. Siis ihmisetkin ovat ”vain” eläimiä mutta ne oikeat eläimet ovat toislajisia, pohjimmiltaan toissijaisia.

Toislajisten eläinten sijaan olen kirjoittanut näissä lokakuun kirja-arvioissani kokeeksi elämistä eli eläimistä ilman ihmistä. Nyt puolivälissä sana tuntuu yhä oudolta ja yhä tarpeettomammalta. Miksi ihmisten ja elänten rajaa pitäisi entisestään korostaa?

Vanhat sanat uusiin vaihtamalla emme poista jaottelua (jonka vahingollisuutta kirjassa selvittää ansiokkaasti Salla Tuomivaara). Kaikenlaisten eläinten oikeuksia palvelisi nähdäkseni parhaiten se, että me ihmiset tunnustamme erityisyytemme eläiminä ja erottamattomuutemme muusta luomakunnasta – ei ihmiseläimiksi alentaminen tai toislajisiksi toiseuttaminen.

Jk. Jos et voi heti käydä lukemaan loistavaa Nyléniä Eläimet yhteiskunnassa -kirjan sivuilta, käy kuuntelemassa loistavaa Nyléniä Eläimet yhteiskunnassa -kirjan sivuilta.

Oikeutta elämille 2: Eläinten oikeudet

Haluaisitko jokaisen tiedostavan ihmisen tavoin tietää, miten ihminen alistaa elämiä, mutta et ole koskaan hirvennyt syventyä aihepiiriin? Sinulle voisi sopia Catharine Grantin Eläinten oikeudet (Into, 2013). Kirja on monipuolinen tietopaketti, mutta se ei ehdi märehtimään mitään asiaa pitkään, eikä se jää piehtaroimaan vääryyksissä. Ihan vasta-alkaja ei kuitenkaan ehkä jaksa innostua siitä, että kirjoittajan haukankatse tuntuu tavoittavan pienimmätkin yksityiskohdat, tai siitä, että kirja alkaa kuvauksella elänoikeusliikkeen organisaatiokaaviosta.

Eläinten oikeudet -kirja vaakakupissa digitaalisen vaa’an päällä, joka on päällä ja lukemassa 540 traktorin renkaan päällä.

Näin eläinten viikolla suo heille muutama ajatus ja syö heitä muutama vähemmän.

Grantin kirjan vahvuus on sen kattavuus. Ruoan- ja tieteentuotannon ohella siinä on luku esimerkiksi elänten viihdekäytöstä eli muun muassa metsästyksestä, rodeosta, eläntarhoista ja lemmikeistä. Lemmikit taas kietoutuvat ruokaan ja tieteeseen, sillä ainakin Amerikoissa lemmikinruokia testataan elänkokeilla ja lemmikit syövät ruokaa, jota ei saa käyttää ihmisravinnoksi. Jos teurasjätteitä ei voisi tällä tavoin myydä, lihantuottajien täytyisi pitää parempaa huolta karjastaan.

Eläinten oikeudet käsittelee myös muotia. Eniten elänoikeusliikkeen huomiota on saanut ansaitusti turkistarhaus. Luonnossa minkit viettävät 60 prosenttia ajastaan vedessä, mutta siihen ei ole mahdollisuutta yli 50 prosentilla maapallon minkeistä, koska ne elävät häkeissä. (Suomessa turkistarhatuilta saatetaan evätä nestemäinen vesi juomanakin, mutta tällainen olomuodoilla saivartelu ei tietenkään poista turkistarhaajien tapaisia saivareita tuilta.)

Turkiksia on helppo vastustaa, jos niitä ei käytä, joten eläinten ystävän on syytä tarkastella nahan- ja villankäyttötottumuksiaan. Nahka ei kuulosta puhtaalta pahuudelta, koska se on lihantuotannon sivutuote tai kirjan sanoilla ”rinnakkaistuote”. Sivutuotekin auttaa kuitenkin pitämään yllä paikallisia tuotanto-olosuhteita, ja suurin osa nahasta tulee tällä hetkellä Kiinasta ja Intiasta. Esimerkiksi Intiassa lehmien tappaminen on monin paikoin laitonta, joten lehmiltä vuodatetaan veret ja verotetaan vuodat julmilla pimeillä markkinoilla.

Villantuotanto on siitä ongelmattoman tuntuinen ala, että ainakin Australiassa lampaat saavat yleensä käyskennellä vapaasti luonnossa. Ainoa väkivalta, jota ne ilman kivunlievitystä joutuvat kohtaamaan, ovat keritsemisessä syntyvät haavat – sekä häntien ja korvien typistäminen, hampaiden hionta ja kuohinta. Vuosittain seitsemän miljoonan ikääntyneen lampaan villa muuttuu niin huonolaatuiseksi, että edessä on merimatka Lähi-itään. Siellä lampaiden kohtalona on valua tajuissaan kuiviin rituaaliteurastuksessa, lukuun ottamatta sitä viideosaa, joka kuolee matkan aikana.

Rakkaan Suomen elänasioiden väitetään usein olevan paremmalla tolalla kuin muualla, ja se on Grantin mukaan ihan totta, sillä edistyksellisimmäksi hän rankkaa EU:n. Huonoin tilanne on Japanissa, eikä Pohjois-Amerikan lainsäädännössäkään ole kehumista. Itsesääntely, jota tuottajat haluaisivat Suomeenkin, ei näytä toimivan. Kehittyvistä maista kehittyneimmät elänoikeuslait on Brasiliassa. Maapallon köyhän etelän karjankasvatus taas on varsin humaania, koska siellä ei ole varaa pohjoisen maatalousteknologiaan.

Kirjassa jäi vähän vaivaamaan sen hienoinen epäluotettavuus. Grant on takaliepeen mukaan järjestöaktiivi, ja silti hän kirjoittaa monessa kohtaa näennäisen puolueettomasti ”eläinaktivistien mielestä”. En epäile, etteikö monilla väkivaltarikollisilla olisi FBI:n mukaan elänrääkkäystaustaa, mutta kai lähdeviite voisi olla vähän tarkempi kuin peta.org? Siinä kirja ainakin on väärässä, että vasikoille syötettäisiin lihan värin vuoksi rautapitoista rehua, sillä rautaa nimenomaan vältetään, jotta liha olisi luonnottoman vaaleaa. Jonkinlainen lapsus on sekin, että torontolainen kirjailija lukee Kanadan maailman kolmen rikkaimman valtion joukkoon.

Tähänkin teokseen on haluttu Suomi-näkökulmaa, joten Elisa Aaltola luettelee lopuksi täkäläisiä pinta-aloja ja lukumääriä. Sitä ennen tulee kuitenkin kymmenen ohjetta elänten kärsimyksen vähentämiseen. Niistä ensimmäinen on: kuluta vähemmän. Se on myös tärkein ohje, sillä kaikki tuotanto haittaa ekosysteemejä.

Huvittava on sen sijaan kehotus välttää piileviä elänperäisiä ainesosia, esimerkiksi eläinhiilellä raffinoitua sokeria. Juuri edellisessä kohdassa kun on neuvottu, että lähellä tuotetun ostaminen riittää, jos elämä ilman lihaa, maitoa ja munia kuulostaa ”mahdottomalta”. Siitä huolimatta, että tämän kirjan jälkeen elämä näitä tuotteita nauttien on se, jonka pitäisi kuulostaa mahdottomalta.

Oikeutta elämille 1: Oikeutta eläimille

”Tämä on alue, jolla käytöksemme on kaikkein irrationaalisinta tällä hetkellä”, sanoo kirjailija Risto Isomäki lihansyönnistä. Rationaaliseksi ja hyväksi käytöstä voi lihansyöjä yrittää korjata esimerkiksi lukemalla kirjan eläinten hyväksikäytöstä. Arvioin lihattoman lokakuun kunniaksi viisi eläinten näkökulmaa painottavaa teosta viiden päivän välein.

Viisi eläimistä kertovaa kirjaa eläimellisessä muodostelmassa.

Moni näkee kuvassa ehkä vain joukon kirjoja, mutta eläinten ystävä hahmottaa siinä joukon kiinnostavia kirjoja.

Peter Singerin Oikeutta eläimille – Eläinten vapautuksen filosofiaa (Animalia, 2007) on varmasti tärkein eläinten asemasta tehty kirja. Se julkaistiin ensimmäisen kerran jo 1975, mutta edelleen yli 99 prosenttia kaikesta politiikasta keskittyy ihmisiin eläinten asemesta.

Singer pahoittelee heti kirjansa alkuun, että joutuu mukavuussyistä käyttämään nimitystä eläimet joukosta ”muut eläimet kuin ihmiset”, vaikka ihminenkin on eläin. Vähän epäilen tämän ongelman polttavuutta, mutta kokeillaan saman tien ratkaisua. Kun sanasta eläin poistetaan i niin kuin ihminen, jäljelle jää elän. Ihminen ja simpanssi ovat siis eläimiä, mutta näistä kahdesta serkuksesta vain simpanssi on elän.

Tuntuu paradoksaaliselta, että jouduin keksimään uuden sanan tehdäkseni kielellisen eron ihmisten ja muiden eläinten välille, vaikka suurin osa ihmisistä elää kuin tämä raja-alue olisi pelkkää espanjalaista piikkilankaa. Moraalisesti erottelu on kuitenkin hataralla pohjalla.

Johtavat moraalifilosofit ovat Singerin mukaan varsin yksimielisiä siitä, että jokaisen intressit on otettava huomioon. Jokaiseksi kelpuutetaan jokainen, jolla on kyky kärsiä tai nauttia. Jos nimittäin yrittäisimme vetää rajaa esimerkiksi älykkyyden perusteella, monet lapset ja kehitysvammaiset voisivat jäädä mielestämme väärälle puolelle. Vaikka käytännössä joidenkin ihmisten vähäpätöisetkin intressit voivat ohittaa elänten tärkeimmät intressit, moraalisesti tällainen lajisorto eli spesismi on yhtä hyvin perusteltavissa kuin rotusorto eli rasismi.

Lajisorron tympein ja vähä-älyisin muoto ovat elänkokeet, ajanhenkisemmin sanottuna elämille hankkeissa tehtävät toimenpiteet. Tympeydestä Singerilla on luvullinen esimerkkejä. Eräissä kokeissa koirille annettiin sähköiskuja niin, että ne eivät päässeet hyppäämään pois. Kun paon estänyt väliseinä sitten poistettiin, toivottomaan kidutukseen alistuneet koirat eivät enää yrittäneet hypätä vaan ne jäivät vastaanottamaan sähköiskuja. Vähä-älyisesti sitä, että koira ei usko ihmeisiin, kutsutaan ”opituksi avuttomuudeksi”. Toiset vähä-älyköt sitten toistavat näitä kokeita tai tutkivat esimerkiksi kemiallisesti tuotetun nivelreuman ja opitun avuttomuuden suhdetta.

Opitun avuttomuuden tutkimuksella on haluttu luoda malli ihmisen masennuksesta. Toisaalta siis uskotaan ihmisten ja elänten samankaltaisuuteen, mutta toisaalta vain ihmisten kärsimykset halutaan ottaa vakavasti. Samankaltaisuudellakin on rajansa: Ihmissikiöitä silponut talidomidi saatiin lopulta aiheuttamaan epämuodostumia vain valkoisille uudenseelanninkaneille. Morfiini taas rauhoittaa ihmisiä mutta aiheuttaa raivokohtauksia hiirille. Penisilliinin tie lääkkeeksi olisi elänkokeiden aikakaudella saattanut kilpistyä siihen, että se on myrkyllistä marsuille.

Oikeutta eläimille on suositeltavaa luettavaa etenkin aihepiiriin jo jonkin verran perehtyneille eli toivon mukaan kaikille. Vaikka alkuperäinen toinen laitos on vuodelta 1990, suomenkielinen vuoden 2007 kirja on varsin ajantasainen, koska siihen on liitetty Elisa Aaltolan laajat, väliin kylläkin luettelomaiset kommentaarit. Edellisen suomenkielisen laitoksen (1991) lisäykset ovat tosin hämmentävästi Singerin tekstin seassa.

Animalian kustantamasta teoksesta paistaa kotikutoisuus. Kirja on ladottu umpitylsällä Times New Romanilla, ja kansi on kuin uskonnonkirjassa, mikä ei toisaalta ole kaukaa haettua. Lukuisia kirjoitusvirheitä voi tietysti olla hankala ”vä1ttää”, niin kuin kirjassa kirjoitetaan. Ja lisäähän se meidän kielellä herkuttelevien mielihyväämme, että teoksen on kansilehden mukaan joku ”sumentanut” ja että siinä käytetään sellaisia sanoja kuin ”erityksessä kasvattaminen” ja ”mielihyväamme”. Tärkeintä on kuitenkin tehotuotannostakin kertovan kirjan yksiselitteinen sanoma: elämiä tai niiden ruumiinosia ei saa altistaa kokeille.