Pahan alusta

Kirjoitin viimeksi maailmanlopusta, joten tällä kertaa on aiheellista selvittää, miten maailmanloppu sai alkunsa. Sen kertoo Yuval Noah Harari ajattelulle uusia uria uurtavassa kirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016).

Yuval Noah Hararin Sapiens-kirjan kansi, josta on otettu kiinni peukalolla.

Peukaloijan retket viiteensataan sivuun rikastettuna.

Ajallisesti kaikista menestynein ihminen on ollut Homo erectus, eikä sen saavuttamaa kahden miljoonan vuoden ennätystä riko ainakaan Homo sapiens. Harari pitää todennäköisenä, että meidän lajiamme ei ole enää edes tuhannen vuoden päästä, sillä ellemme tuhoa itseämme, älykäs suunnittelu syrjäyttää luonnonvalinnan.

Jonkinlainen evoluution harha-askel tämä naurettavasti nimetty viisasihminen eli sapiens on ollutkin. Aikojen alusta sapiensit olivat keskittyneet kasvattamaan aivojaan, tai niin kuin Harari kirjoittaa, he siirsivät energiaa hauislihaksista hermosoluihin samalla tavalla kuin hallitus suuntaa rahoja maanpuolustuksesta koulutukseen. (Suomessahan kumpikin suunta on jo kääntynyt.) Hararin mukaan simpanssi ei voita sapiensia väittelyssä, mutta se voi repiä tämän kappaleiksi.

Ihmiset eli Homot olivat pitkään vaaraton nisäkäsryhmä, jonka ekologinen lokero saattoi olla hyeenoilta ja sakaaleilta jälkeen jääneiden luiden rikkominen ja luuytimen ryystäminen. Kun sitten Homo sapiens loikkasi ravintoketjun keskivaiheilta huipulle, tuloksena ei ollut majesteettisella itseluottamuksella varustettu huippupeto vaan asemansa menettämistä pelkäävä julma ja vaarallinen ”banaanitasavallan diktaattori”.

Tappavuusloikkaa edisti tulen keksiminen, mutta sapiensien 70 000 vuotta sitten alkaneen maailmankiertueen selittää mutaatio, jota Harari nimittää tiedon puuksi. Tuohon aikaan sijoittuu pahan alku ja juuri silloin Homo sapiens oppi puhumaan olemattomia. Luomme meitä yhdistäviä myyttejä, kuten osakeyhtiöitä, joihin uskomme, kunhan yhtiöitä perustettaessa lainoppineet ovat suorittanut oikeat rituaalit ja lausuneet tarpeelliset loitsut.

Yhteisten myyttien avulla sapiensit pystyivät ylittämään sosiologisissa tutkimuksissa havaittavan 150 yksilön ylärajan ja muodostamaan sitä suurempia ryhmittymiä. Alkoi ”ekologisen sarjamurhaajan” voittokulku, ja se on jatkunut näihin päiviin saakka: ”Ihmistulvasta selviytyjiä ovat maailman kaikista suurista eläimistä vain ihmiset itse sekä tuotantoeläimet, jotka palvelevat kaleeriorjina Nooan arkissa.”

Ihminen päätti kuitenkin orjuuttaa myös itsensä, tai kuten Harari ajattelee, ihmisen kesytti vehnä. Metsästyksen ja keräilyn tilalle tuli maanviljely ja jatkuva raadanta, johon ihmiskeho ei ole sopeutunut. Samalla ruokavalio yksipuolistui ja taudit vaivasivat, kun ihminen sitoutui harvoihin kasvilajeihin ja yhteen asuinpaikkaan. Vaikka sato olisi säästynyt kadolta ja varkailta, kasvavalta eliitiltä sitä ei varjellut mikään. Ja jos jotain jäikin yli, lopputuloksena oli vain lisää nälkäisiä suita, joiden ruokkimiseksi piti viljellä entistä työteliäämmin.

Ihmiset olivat joutuneet loukkuun. Metsästäjä-keräilijän elämä oli ollut huoletonta ja mielekästä, mutta siihen ei ollut paluuta, koska paisunut väestö ei voinut elää kuin pellosta. Tällaisia loukkuja syntyy edelleen, kun ylellisyydet muuttuvat välttämättömyyksiksi.

Miksi vahingolliset yhteiskuntajärjestykset eivät yksinkertaisesti purkaudu? Kuvitteellinen järjestelmä, kuten kristinusko, demokratia tai kapitalismi, pysyy Hararin mukaan pystyssä vain, jos suuri osa väestöstä uskoo siihen. Järjestelmää ei saa missään nimessä myöntää kuvitteelliseksi, ja ihmiset on kaikin tavoin kasvatettava siihen. Vallitsevat myytit määräävät, mitä ihminen haluaa, ja nämä halut saavat hänet puolustamaan kuvitteellista järjestystä.

Nykyaikana romantiikka kertoo meille, että meidän pitää antautua mahdollisimman monenlaisille kokemuksille, jotta olisimme parempia ihmisiä. Kulutuskulttuuri taas uskottelee, että meidän tulee ostaa mahdollisimman paljon tuotteita ja palveluita ollaksemme onnellisia. Kun romantiikka yhdistyi konsumerismiin, syntyi matkailuteollisuus. Sille Pariisi ei ole kaupunki vaan kokemus, jonka kuluttamisen sanotaan laajentavan maailmankuvaamme. Muinaisen Egyptin eliitille ei olisi tullut mieleenkään vaihtaa pyramidien rakentamista tai ruumiiden palsamointia Babylonin-ostosmatkaan tai Foinikian-hiihtolomaan, Harari huomauttaa.

Myyttien päälle ymmärtävä ihmismieli on eittämättä tehokas alusta monenlaisille yhteisille ponnistuksille. Harari tuskailee loppusanoissaan, että sapiens on käyttänyt mahtiaan päämäärättömästi ja tuottanut samalla muille eläimille suurta kärsimystä. ”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?” Harari kysyy kirjan päätteeksi.

Sapiens on alusta loppuun timanttista näkemystä, joka tuottaa ahaa-elämyksiä toisensa perään. Niiden kutsuminen henkisiksi orgasmeiksi antaa aivan liian paljon arvoa orgasmeille. Vaikka Harari saattaa tarinoidessaan välillä oikoa mutkia suoriksi, hän ei ainakaan yritä taivuttaa historian vääryyksiä oikeuksiksi. Lisäksi kirja on niin verrattomasti kirjoitettu, että sen luettuaan tekee mieli lyödä omat kielikuvat naulaan, jonka kantaan osuvia vertauksia tehtailee tämä Jerusalemissa historiaa opettava mies.

Jos aiot lukea tänä vuodenaikana vain yhden kirjan, hanki kädellisten tunnusmerkkeihisi Sapiens.

Jk. Jos luet kesällä kymmeniä kirjoja mutta katsot vain yhden videon, katso Yuval Noah Hararin TED-puhe siitä, mikä ihmisessä on erityistä.

Munasarja, osa 5: Kanala kanalle kamala

”Olen kasvissyöjä, mutta…” on virke, joka voi päättyä ihan miten tahansa. Ristiriitaisimpia lopetuksia ovat alkuosan kumoavat ”syön kanaa” tai ”syön kalaa”. Yhtä epäjohdonmukainen on kananmunat kelpuuttava kasvissyöjä. Kananmunahan nimittäin on kanaa, kaupassa tosin yleensä hedelmöittymistä vaille mutta ei aina. Kananmunia ja -lihoja tuotetaankin suunnilleen samalla tavalla.

Rikottu mädäntynyt muna tummalla heijastavalla pinnalla.

Kahdesta halventamiseen käytetystä eläinperäisestä pääsiäisherkusta toinen on musta lammas.

Kanataloudesta saa tietoa niin myötä- kuin vastavirran kanavoista, mutta itse olen käyttänyt päälähteenä tasapuolisuuteen pyrkivää Elina Lappalaisen kirjaa Syötäväksi kasvatetut (Atena, 2012). Kirjan mukaan kanojen jalostaminen on tarkkaan hiottua kansainvälistä liiketoimintaa. Maatiaisrodut ovat sen rinnalla harrastelua. Broilereista ei edes ole maatiaisversiota, sillä broileri on keinotekoinen hybridi, kanan ja rintafileen risteymä.

Yhteistä liha- ja munijakanoille on se, että kumpikaan ei elä hetkeäkään enempää kuin on tarkoituksenmukaista. Broileri joutuu viettämään tehotuotannossa vain 35–39 vuorokautta, mutta kana ehtii 70–74 viikossa tuottamaan lihaan verrattavia aineita eli munia yli kymmenen kertaa oman painonsa verran. Sen jälkeen kanalla olisi edessä 5–10 viikon sulkasato, mutta se ei sovi hyperventilaatiotalouden pirtaan, joten kanat saavat kokea vuoden 2100 ilmakehän eli tukehtua hiilidioksidiin.

Vaikka kanan elämä katkeaakin kesken kuin lentonsa, se ei ainakaan joudu kestämään vuodesta toiseen ahdistavia tehdasoloja. En tiedä, onko kanojen taivaassa ikuinen päivä, mutta kanalassa siitä saisi esimakua, kun valoja pidetään päällä 14–16 tuntia vuorokaudessa. Broilereilla valoa riittää enimmillään 18 tuntia.

Häkkikanalassa kanoja voi olla neliömetrillä yli 13, lattiakanalassa 9 ja luomukanalassakin 6. Broilereilla yläraja neliömetriä kohden on 42 kiloa – kiloa siksi, että broileri on vielä kanaakin vähemmän yksilö. Yksilöllistä hoitoa kanaloissa ei ole tarjolla, mutta munijakanat käydään sentään poikasvaiheessa yksittäin läpi: näissä untuvikkojen kutsunnoissa on oma huone kukoille ja kanoille – kukoille ruumishuone, koska kukko ei muni. Broilerit puolestaan eivät ehdi sukukypsiksi, ennen kuin ne paistetaan kypsiksi.

Broilerinkasvatus on ollut Suomessa alusta asti teurastamoiden ohjaamaa suurtuotantoa, mutta eivät nykyiset pienryhmäkanalatkaan ole mitään pienkanaloita. Kanaloissa siipipareja on tavallisesti tuhansia. Tutkimusten mukaan kana oppii tunnistamaan enintään 80 yksilöä, eli kanalassa ei voi toteutua lajille tyypillinen nokkimisjärjestys. Asia varmistetaan muualla maailmassa vielä nokan katkaisulla.

Suomessa voitaisiin katkaista viime aikojen kehitys, jossa kananmunien tuotanto on paisunut suurimmilleen sitten EU:hun liittymisen. Jotta olisimme lajinimemme mukaisia viisaita ihmisiä, meidän tulisi elää niin, että annamme arvoa muille olennoille. Elämä on helppoa munatta.

 

Lue myös kananmunien päiväyksistä, pilaantumisesta, kellumisesta ja keittämisestä.

Sukupuuton agentti

Ihminen on muokannut maapalloa niin voimallisesti, että geologisesti elämme kokonaan omaa epookkiamme, antroposeenia. Tähän ihmisen aikaan osuu kuudes sukupuuttoaalto. Viides aalto vei dinosaurukset, ja kuudes saattaa tuhota käynnistäjänsä.

Elizabeth Kolbert on kirjoittanut sukupuutoista Pulitzer-palkinnon saaneen teoksen Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia (Atena, 2016). Kirja kertoo, miten sukupuuttoaaltojen olemassaolo on hitaasti alettu hyväksyä ja miksi monimuotoisuus on nyt murenemassa kaikilla rintamilla. Kuinka yksi ainoa laji sai muutettua pelin säännöt, ja onko ihmisestä aallonmurtajaksi?

Vasemmalla Kuudes sukupuutto -kirja, jonka kannessa on norsu. Oikealla kuihtunut chilikasvi. Välissä tekoparran suuaukko.

Kirja eliökunnasta sukupuuton partaalla suuton parta alla. Opus kirjastosta, kuvausrekvisiitta Taloyhtiön jätepisteestä.

Aikojen alussa nykyiset mantereet olivat kiinni toisissaan. Olemme käytännössä palanneet tähän tilanteeseen, kun ihminen kuljettaa tahallaan ja tahattomasti eliöitä ympäri planeettaa. Esimerkiksi Havaijille saapuu Kuudennen sukupuuton mukaan uusi laji joka kuukausi, kun ennen ihmistä niin tapahtui kerran kymmenessätuhannessa vuodessa.

Globalisaation myötä monimuotoisuus on lisääntynyt paikallisesti ja vähentynyt maailmanlaajuisesti – tarkastellaan sitten kulttuuria tai eläimistöä. Yhden mantereen maailmassa lintujen määrän pitäisi laskelmien mukaan pudota puoleen ja nisäkkäiden määrän kolmasosaan. Uhanalaisimman eläinluokan, sammakkoeläinten, sukupuutto on jo nopeutunut mahdollisesti jopa 45 000-kertaiseksi, mikä on saanut herpetologian muistuttamaan paleontologiaa.

Sukupuuttojen mahdollisuus alettiin nähdä vasta 1700-luvulla. Sitä ennen oli uskottu, että omituiset fossiilit olivat tunnettujen lajien muunnoksia tai kuuluivat piiloon menneille eläimille. Luottamus lajien elinvoimaan oli kumman sitkeää, kun samoihin aikoihin esimerkiksi siivettömänruokin kanta kynittiin, syötiin ja poltettiin lähes loppuun. Lopusta pitivät huolen keräilijät.

Metsästys on historiallisesti ollut keskeinen syy ihmisen aiheuttamiin sukupuuttoihin, mutta uusi aika on tuonut uudet uhat. Kolbert matkustaa kirjassaan havainnoimaan, kuinka merten happamoituminen tuhoaa koralleja, maa-alueiden pirstoutuminen uhkaa sademetsän puulajeja ja Euroopassa ilmeisen harmiton sieni kylvää kuolemaa amerikkalaisissa lepakkoluolissa. Koralliriutat ovat rikkaan merielämän tyyssija, ja sademetsän hyvin lokeroituneessa ekosysteemissä tietty puulaji ruokkii juuri tietynlaisia hyönteisiä, joista taas tietynlaiset linnut ovat riippuvaisia ja niin edelleen. Eivätkä lepakotkaan ravintoketjun ulkopuolella elä.

Tämänkaltaisissa maailmanlopun kirjoissa on hassua se, että ne eivät voi olla journalismia isolla suhuäänteellä, ellei niissä lennellä ympäriinsä. Osa Kolbertin retkikuvauksista on kyllä kiinnostavia, mutta välillä matkailun tuoma lisäarvo tuntuu rajoittuvan siihen, että Kolbert huomaa kalastajalla ”dramaattisesti” eriväriset silmät tai tuntee paikallisessa ravintolassa olonsa epämukavan täydeksi ajatellessaan ”suunnattomaksi” lihonutta sukupuuton keksijää Cuvier’ta.

Minusta Kolbert ei ole täysin saamansa ylistyksen veroinen mestarillinen kertoja vaan tavanomaisen taitava kirjoittaja ja sivuhuomautuksia pullistelevien sulkeiden suurkuluttaja (niin kuin itsetyytyväiset ihmiset yleensäkin). Kirjan lievästi hajanainen episodimaisuus lienee perua siitä, että teksti pohjautuu osittain Kolbertin lehtiartikkeleihin. Se, että Kolbert pitäytyy tiukasti tieteellisissä tutkimuksissa eikä juuri spekuloi, tekee kirjasta vähemmän konkreettisen ja siten tylsemmän kuin on esimerkiksi saman aihepiirin Maailma ilman meitä. Kuudes sukupuutto on kuitenkin pienine puutteineenkin mainiota luettavaa.

Pirkko Vesterisen suomennos on sujuva ja vaikuttaa huolelliselta työltä. Teoksen aiheeseen sopivasti hän pyrkii selvästi edistämään jokin-sanan sukupuuttoa. Kyllä sitä jonkun aikaa kestää, mutta joku roti nyt sentään!

Ihmiset ovat aina olleet jotenkin pidäkkeettömiä. Kuudes sukupuutto puhuu ”hulluusgeenistä”. Ihmiset ovat lähteneet pitkille merimatkoille, joiden onnistumisesta ei ole ollut mitään takeita. Onnekkaimmat ovat päässeet uudelle maaperälle, rajattomalta tuntuneiden luonnonvarojen äärelle.

Samalla holtittomuudella, jolla ihminen suhtautuu itseensä, hän kohtelee myös muuta luontoa. Kyse ei ole pelkästään pahasta teollistumisesta tai kapitalismista, vaan ihminen ei välttämättä ole koskaan ollut sopusoinnussa ympäristönsä kanssa.

Kolbertin mukaan suureksi kasvaminen oli aikoinaan toimiva strategia, koska suurilla eläimillä ei ollut vihollisia – ennen ihmistä. Isot nisäkkäät näyttävätkin kuolleen sukupuuttoon eri puolilla maailmaa aina niihin aikoihin, kun ihminen on saapunut paikalle. Eikä ihminen ole luultavasti edes ymmärtänyt resurssien rajallisuutta, vaan hän on eliminoinut megafaunan itseltään vaivihkaa kuin salainen palvelu.

Vaikka ihmiskunta on yhä kaukana valaistumisesta, osa siitä on sentään pahoillaan lajien uhanalaistumisesta. Kirja kuvaa, miten kaliforniankondorien määrä on saatu suurenemaan 1980-luvun puolivälin 22:sta noin 400:aan: kondorinpoikasia kasvatettiin käsinukeilla, linnuille rakennettiin valesähkölinjoja, ne rokotettiin länsiniilinvirusta vastaan, niille on annettu kelaatiohoitoa nieltyjen lyijyhaulien takia ja – mikä mielestäni kaikista omituisinta – niitä opetettiin välttämään ruoan hakemista jäteastioista.

Tällaiset Näin elät antroposeenissa -kurssit antavat toivoa monille ihmiselle ja harvoille lajeille. Yksittäisten lajien asemesta olisi järkevämpää keskittyä elinympäristöjen hoitamiseen, kuten ehdottavat Kyösti Pulliainen ja Pertti Seiskari kirjassa Luonnon ja ihmisen polut (Maahenki, 2011). Näin eliöitä ei heidän mukaansa tarkasteltaisi evoluutiopuun haarautumina vaan ekosysteemin osina.

Kuudennen sukupuuton lukija odottaa vaistomaisesti maailmanlopun maalailun päätteeksi toivon siemeniä. Kolbert lainaa kirjaa, joka nimensä perusteella kertoo, miten ihmiset selviytyvät sukupuuttoaallosta: meidän tulisi rakentaa kaupunkeja Marsiin, Titaniin, Europalle, Kuuhun ja asteroideille. Sarkasmi paistaa rivien välistä avaruuteen asti.

Neandertalinihmisiltä hulluusgeeni ilmeisesti puuttui. He eivät olisi tuhonneet maailmaa, mutta heidät ja denisovanihmiset raivasi tieltä Homo sapiens. Kolbertin sanoin me karsimme sukupuutamme. Sisarlajiemme hävittyä olemme siirtyneet serkkuihimme gorilloihin ja orankeihin.

Kun kasvavasta puusta poistaa oksat, jäljelle jää vain latva ja puu todennäköisesti kuolee. Ainakin jos se on latvasta laho.

Jk. Jotkut ihannoivat maita valloittavia ihmislaumoja ja kieltäytyvät lukemasta näitä valloittavia, toivon vieviä tietokirjoja. Jos olet tällainen toivoton tapaus, toivotan sinut kaikella ystävyydellä amerikkalaisen fiktion pariin.

Oikeutta elämille 5: Eläimellinen nautinto

”Kysymys ei kuulu: ajattelevatko ne? Tai: puhuvatko ne? Vaan: kärsivätkö ne?” lainaa yksi jos toinenkin elänoikeusteksti Jeremy Benthamia. Kärsimys on pitkään yhdistetty kipuun, mutta näkökulma on koko ajan monipuolistumassa. Jonathan Balcombe on koonnut kokonaisen kirjan elänten mielihyvästä. Eläimellisen nautinnon (Into, 2014) mukaan koko eläinkunta torakoista ihmisiin on samaa mielihyvään ja kärsimykseen kykenevää jatkumoa.

Kysymys ei olekaan enää pelkästään: voivatko ne tuntea kipua? Vaan: kärsivätkö ne nautinnon puutteesta?

Eläimellinen nautinto -kirja lattialla koiran isossa ruokakupissa.

Kärsivätkö ne?

Solipsismi tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan emme voi mitenkään varmistua siitä, että muut ihmiset ovat tietoisia olentoja. Sen kannatus on vähäistä, joten on epäjohdonmukaista, että ”lajisolipsismi” – näkemys siitä, että vain ihmiset ovat tietoisia – on niin suosittua.

Jotkut tutkijat puhuvat Jonathan Balcomben mukaan kivun sijasta mieluummin nosiseptiosta eli vahingoittumisen havaitsemisesta. Elän ei siis varsinaisesti tuntisi mitään, vaan sen hermosto vain reagoisi ärsykkeeseen synnyttäen vaistomaista käyttäytymistä. Ilmeisesti samat tieteilijät kuitenkin tekevät elänkokeidensa perusteella johtopäätöksiä ihmisen tuntemasta kivusta.

Elänten kivun tai mielihyvän kokemusten kiistäminen vaatii vankkaa solipsistin uskoa. Ihmisen hermosto on nimittäin pohjimmiltaan samanlainen kuin muilla selkärankaisilla. Balcombe itse pitää keskeisimpänä perusteluna elänten tuntoisuudelle sitä, että kipu ja mielihyvä edistävät sopeutumista. Osoittaakseen elämellisen nautinnon olemassaolon hän on kerännyt kirjaan vahvan tieteellisiin tutkimuksiin ja yksittäisiin havaintoihin perustuvan todistusaineiston. Lukuisat esimerkit tekevät kirjasta luettelomaisen, mutta toisaalta hauskat yksityiskohdat ovat kirjan suola.

Eläimellisimmillään nautinnot ovat varmaan seksissä. Vangitut reesusmakakit saattavat harjoittaa anaaliseksiä naaraan kanssa parittelun sijasta. Ihan niin kuin ihmisvangitkin, ainakin telkkarissa. Delfiineillä, jotka tunnetaan älykkyydestään vaan ei kummallekin sukupuolelle siunaantuneista sukuelinaukoistaan, seksuaalisuus on uskomattoman monipuolista. Ihan niin kuin ihmisilläkin, ainakin joillakin tv-kanavilla. Erittäin uhanalaiset lariurokset taas hierovat jäykistyneitä peniksiään yhteen isä-poikapareissa. Ihan niin kuin… jaa, television katsomiseni taitaa olla sittenkin aika keskiluokkaista.

Me ihmiset arvotamme eläimiä usein älyn perusteella. Tällöin me olemme itse määritelmällisesti parhaita, koska tunnustamme vain tietyt älykkyyden muodot. Moni epäilee, tokko kalat ovat älykkäitä, vaikka tokkokalat ovat älykkäitä: Naaras valitsee koiraan sellaisten piirteiden perusteella, joita se havaitsee muiden naaraiden arvostavan. Tokot osaavat myös hypätä laskuveden aikana altaasta toiseen muistinvaraisesti ilman näköyhteyttä.

Vaikka älyä riittäisikin, mielihyvä menee toisinaan järjen edelle. Monet eläimet käyttävät huumeita, vaikka evolutiivisesti se on tyhmää. Makit ja kapusiinit kierrättävät bentsokinonia ja ”typpisyanidia” erittävää tuhatjalkaista pienessä ryhmässä kuin jointtia. Ne viipyvät narkoottisessa tilassa lasittunein silmin parikymmentä minuuttia. Jotkin linnut taas ottavat savunsa suoraan savupiipusta.

Eläimellisen nautinnon päätös jättää vähän tyhjän olon, sillä lopusta ei löydykään tuttuun tapaan Elisa Aaltolan kirjoitusta. Innon päätös jättää teos Peter Singerin alkusanojen varaan on vähintäänkin kauneusvirhe. Pieniä kauneusvirheitä on myös Eila Salomaan pääosin asiallisessa suomennoksessa: silmään pistävät etenkin jotkin omituiset sanavalinnat, kuten ”sähköinen magneettikenttä”, ”eläinten kuningaskunta” ja ”skannaus” silmäilyyn viitattaessa. Hakemisto taas olisi tällaisessa teoksessa mullia, mutta sitä lienee turha toivoa.

Eläimellinen nautinto on viidestä esittelemästäni elänoikeuskirjasta oma suosikkini. Jonathan Balcombe näyttää, että elämä luonnossa ei ole yhtä kärsimystä, niin kuin meille usein halutaan uskotella, jotta oma toimintamme näyttäisi oikeutetulta. Hän kääntää katsettamme lajeista yksilöihin: ”Eläinten maailma kuhisee valtavaa hengittävien, aistivien ja tuntevien olentojen moninaisuutta. Ne eivät ole pelkästään elossa, vaan elävät elämäänsä.” Näille elämille meidän täytyy tehdä oikeutta.

Jk. Kirjassa on kokonainen luku kosketuksen nautinnollisuudesta. Koska sukupuolivalistus vei tällä kertaa ylimääräisen tilan ja viimeksi tuli jaettua linkki kurjaan nauhoitteeseen, tässä vastineeksi videoita tois- ja ensilajisten eläinten välisistä paijailuista.

Oikeutta elämille 4: Salainen päiväkirja eläintiloilta

Paatunut lihansyöjä mittaili viiden elänoikeuskirjan pinoani ja totesi: ”Olet puolesi valinnut.” Myönnän, että annan moraalifilosofisten, ekologisten ja terveydellisten argumenttien sekä empatian vaikuttaa valintoihini. Toisaalta syytän kunnianhimottomia kustannusohjelmia; niin niukasti on viime vuosina julkaistu suomeksi kartesiolaista elänkirjallisuutta.

Puolensa on valinnut harvinaisen selvästi myös Eveliina Lundqvist. Hän kertoo Salaisessa päiväkirjassaan eläintiloilta (Into, 2014), miltä vegaanista tuntuu opiskella eläntenhoitajaksi tavallisilla suomalaisilla tiloilla. Siellä missä ”tavallinen” tarkoittaa elänten näkökulmasta jotakin tukalan ja toivottoman sekaista.

Salainen päiväkirja eläintiloilta -kirja lehmän kupissa ketjujen vieressä parsinavetassa.

Jos kaikki ottaisivat kirjan sanoman varteen, lehmiä ei enää kahlittaisi parteen.

”Vasikkaansa kaipaava lehmä voi syödä huonommin, tuijottaa vasikkakarsinoiden suuntaan ja ammua ja mölistä. [Laura] Hännisen mukaan vasikoiden vierihoidosta on hyvinvoinnin tutkijoiden piirissäkin erilaisia näkemyksiä. Parasta hetkeä vieroittamiseen ei vielä tiedetä.”

”Kun saavuin iltapäivällä navettaan, suurin osa lehmistä oli ulkona, mutta molemmat vasikkansa menettäneet äidit päivystivät tyhjien poikimakarsinoiden vieressä sonnassa seisten. Toinen ammuen epätoivoisesti, toinen hiljaa. Yritin kovettaa mieleni ja sulkea korvani. Ei tästä muuten tulisi mitään.”

Ensimmäinen lainaus ei ole Lundqvistin kirjasta vaan Elina Lappalaisen Tieto-Finlandia-voittajasta Syötäväksi kasvatetut. Siinä missä Lappalainen vierailee toimittajalle valmistelluilla tiloilla ja kuvaa lehmien tuntemuksia hyvinvointitutkijan sanoittamana, Lundqvist näkee tilojen arkea ja välittää omakohtaisen kokemuksen. Molempia lähestymistapoja tarvitaan, mutta Lappalaisen kirja on vaarallisempi, koska se normalisoi ja etäännyttää, päästää lukijan sittenkin helpolla.

Salaisesta päiväkirjasta käy hyvin selväksi se, että yksittäiset tuotantoelämet ovat arvottomia: elämiä hoidetaan niin, että ne keskimäärin selviävät. Vasta kirjaa lukiessani tulin ajatelleeksi, miten paljon tuotantoelämet joutuvat makaamaan ulosteissaan ja hengittelemään jätöstensä pistäviä höyryjä. Olot ovat kamalat, ja lohduttomin tilanne taitaa olla sioilla, sillä niiltä on riistetty kaikki puuhastelu, joka näille älykkäille olennoille on luonnossa ominaista. Ahtaalle paneminen johtaa elämilläkin väkivaltaan. Siat purevat toistensa saparoita ja kanat kynivät lajitovereitaan.

Kirjaan päätyneet tuottajien lausahdukset ovat paljonpuhuvia: ”Tarvitsisihan sitä [hyvinvointitukea] varten kutsua eläinlääkäri, mutta me sovittiin eläinlääkärin kanssa, että voimme tehdä nupoutuksen itse.” ”Oikeasti lain mukaan tämä pitäisi tehdä veitsellä, eikä repimällä, mutta siihen tarvitsisi kaksi ihmistä tai sellaisen laitteen, johon porsaan voi laittaa kiinni. – – On meillä se laite, mutta ei sitä ole käytetty.” ”Kipulääkkeen vaikutusta pitäisi ilmeisesti odotella, mutta me kyllä kastroimme saman tien.” ”Tämä oli ensimmäinen kana 1,5 vuoden aikana, joka täytyy lopettaa. Yleensä ne kuolevat itse.”

Eveliina Lundqvist on kiitettävän monipuolinen: hän käy harjoittelemassa navetan, sikalan ja kanalan ohella jopa lampolassa. Broilerihallissa hän kohtaa maailmanlopun tunnelmat – yhdelläkin kanalla on neljä jalkaa – ja opettelee tappamaan kituvia lintuja. Koko ajan hän taistelee turtumista vastaan ja yrittää toimia omantuntonsa mukaisesti sosiaalisten paineiden puristuksessa. Kontrasti tähän kaikkeen kärsimykseen on jyrkkä, kun Lundqvist lopuksi matkustaa työskentelemään saksalaiseen kotielänten turvakotiin, jossa kullakin sialla on oma nimi ja lempiruoka.

Onnellista loppua kirja ei kuitenkaan tarjoa, sillä suomalaisen elänoikeuskirjallisuuden lyhyen tradition mukaisesti viimeisen sanan saa Elisa Aaltola. Hän asemoi Lundqvistin teosta sinänsä kiinnostavasti ja kertoo aikaisemmasta, vuonna 1903 julkaistusta salaisesta päiväkirjasta. Siinä lääketieteen luennoille osallistuneet kirjoittajat kuvailevat, kuinka ruskea kulkukoira naulittiin tassuistaan ja päästään pöytään ja… no, lukekaa loput itse. Päästään pötyä löysivät lääketieteen opiskelijat sen verran, että kävivät myöhemmin säännöllisesti runtelemassa koiralle pystytettyä patsasta ja järjestivät väkivaltaisia elänsuojelun vastaisia mellakoita.

Ylimääräistä sydämentykytystä aiheuttaneista jälkisanoista huolimatta Salainen päiväkirja eläintiloilta on hieno teos. Se on koskettava kuin myötäelävä romaani mutta samalla totuudellinen kuin tiukka tietokirja. Jokaisen paatuneen lihansyöjän tulisi lukea tämä kirja.

Jk. Jos etsit ”tasapuolisempaa” tai kuvallisempaa esitystä, tutustu dokumenttiprojektiin nimeltä Karsinasta kauppaan. Mukana on jopa K7-teurastuskohtaus, mutta jos haluat nähdä sikojen hiilidioksiditainnutuksen ja paljon muuta, katso tuore K18-filmi. Tämä ranskalaisvideo saattaa järkyttää, jos on sattunut unohtamaan turvasanat: ”pelkkiä refleksejä”, ”ulkomainen yksittäistapaus”, ”luonnossa se vasta raakaa onkin”.

Oikeutta elämille 3: Eläimet yhteiskunnassa

Lihaton lukukuu on edennyt kolmoseen eli Elisa Aaltolan ja Sami Kedon toimittamaan kokoelmaan Eläimet yhteiskunnassa (Into, 2015). Elänoikeuskirjat eivät koskaan ole helppolukuisia, mutta tämä teos on lisäksi sangen hidaslukuinen. Esimakua tulee jo johdannossa, joka esittelee kirjan keskeisen kysymyksen: ”Minkälaisia esiintuloja eläin saa nykyisissä ihmisympäristöissä? Toisin sanoen, miten toislajista eläimellisyyttä jäsennetään ihmisten keskuudessa sekä yhteiskunnan tiheiköissä ja mitä tämä tarkoittaa eläinten itsensä kannalta?”

Eläimet yhteiskunnassa -kirja katiskan sisällä betonilaattojen edessä, vieressä ruohoa.

Eläimet yhteiskunnassa ja katiska yhteiskuvassa.

Onneksi ensimmäinen puheenvuoro on annettu Antti Nylénille. Hän esittää yksinkertaisen keskeisen kysymyksen: riittävätkö raha ja tottumus – ahneus ja laiskuus – oikeuttamaan laajan ja järjestelmällisen lajisorron? Nylén on keksinyt verrata eläntuotantoa Tarkovskin Stalker-elokuvan Vyöhykkeeseen: ”Onko eläinteollisuus siis jonkinlainen kielletty, kirottu ja eristetty alue maailmassa, jossa jotakin vakavaa mutta tuntematonta on tapahtunut, saastunut laskeuma-alue, jonne voi mennä vain, jos varusteet ovat määräysten mukaiset ja ’hygieniasta’ on huolehdittu asianmukaisesti?” Hygienialla Nylén tarkoittaa sekä ulkoista että sisäistä puhtautta.

Nylénin säkenöivän esseen jälkeen lukukokemus väistämättä lässähtää. Toisaalta lukija saa syyttää itseäänkin, jos erehtyy odottamaan liikoja lakiasiantuntijan kirjoittamalta artikkelilta: ”Eläimen oikeudellisen aseman ja itseisarvon tosiasiallisen merkityksen vahvistaminen on mahdollista säätämällä eläinten perusoikeuksista perustuslain tasolla ja määrittelemällä eläimen oikeudellinen asema (subjektiviteetti ja itseisarvo) eläinsuojelulain tarkoitusta ilmentävässä säännöksessä, jonka puolestaan pitää heijastua lainsäädännön aineellisessa sisällössä.”

Tai muutaman sivun artikkelilta, jossa on 40 viitettä: ”Yhteiskuntien modernisoituessa tuotantoeläimet ovat hävinneet kaupungeista ja maaseudullakin siat ja siipikarja ovat siirtyneet suureksi osaksi teollisten kasvatushallien sisälle.28 Samalla eläinten teurastus on keskittynyt pitkälle automatisoituihin teollisiin teurastamoihin, joissa harva kuluttaja on koskaan vieraillut.27, 29

Tai artikkelilta, jonka otsikossa on sammuneen intohimon haikeilla muistoilla yhdessä sinnittelevä sanapari kestävä kehitys: ”Toinen lihankulutuksen vähentämisestä aiheutuva terveysvaikutus näkyisi epäsuorasti haitallisten ympäristövaikutusten vähentymisenä. Lihankulutuksen vähentäminen vähentäisi esimerkiksi kasvihuonekaasupäästöjä ja voisi siten hidastaa ilmastonmuutosta.”

On kirjassa valopilkkujakin. Lea Rojola käsittelee rationaalisuutta painottavan tieteen tunteettomuutta tarkastelemalla Harry Harlow’n julmia apinakokeita Sanna Karlströmin runokokoelman valossa. Kaisa Ansami kirjoittaa Särkänniemen delfinaariosta, joka puhuu kuin eläntarha mutta toimii kuin sirkus. Hänen mielestään emme tule delfinaarioon oppimaan luontokappaleista vaan näkemään oman vallankäyttömme tulokset täysin keinotekoisessa ympäristössä. Kristo Muurimaa kertoo, miltä tuntuu dokumentoida eläntehtaita, joissa ei eletä vaan ollaan hengissä ja kärsitään yhtenä biomassana. Hänen mukaansa ihmiset selittävät salakuvaajien otokset poikkeustapauksiksi, koska he eivät halua myöntää oman toimintansa ongelmallisuutta.

Tämänkin suomalaisen elänoikeuskirjan lopussa on Elisa Aaltolan artikkeli. Aaltola kuvaa Simone Weilin jaottelua: näemmekö itsemme osana maailmaa vai maailman osana meitä eli haluammeko tunnistaa yhteyksiä omien tekojemme ja muiden kärsimyksen välillä? Aaltola esittää Stanley Cohenin ajatusten pohjalta, kuinka henkilökohtainen ja kollektiivinen itsepetos punoutuvat toisiinsa. On helppo sivuuttaa tosiasioiden merkitys, kun muut tukevat harhaa ja yhteiskunta tarjoaa työkaluja kiistämiseen.

Tässä vaiheessa on varmaan jo käynyt selväksi, että Eläimet yhteiskunnassa on elänoikeusopinnoissaan pitkälle edenneiden puoliakateeminen kirja. Osuvampi nimi olisikin ollut Eläimet yhteiskuntatieteissä. Nimittäin biologi Jussi Viitalan artikkeli, jossa hän osoittaa ihmisen mahdollisesti sokealla rakkaudella olevan hyvä hajuaisti, päättyy hämmentävään noottiin. Kirjan toimitus haluaa huomauttaa, että sukupuolen ja parinvalinnan evoluutioteoreettinen tarkastelu on ”altista kritiikille”, koska sillä on poliittisia ulottuvuuksia.

Eläimet yhteiskunnassa pidättää siis oikeuden erottaa ihmiset muista eläimistä kulttuurisilla perusteilla. Päättämättömyys näkyy myös sanankäytössä: kirjassa puhutaan monin paikoin kärkkäästi toisaalta ihmiseläimistä ja toisaalta toislajisista eläimistä. Siis ihmisetkin ovat ”vain” eläimiä mutta ne oikeat eläimet ovat toislajisia, pohjimmiltaan toissijaisia.

Toislajisten eläinten sijaan olen kirjoittanut näissä lokakuun kirja-arvioissani kokeeksi elämistä eli eläimistä ilman ihmistä. Nyt puolivälissä sana tuntuu yhä oudolta ja yhä tarpeettomammalta. Miksi ihmisten ja elänten rajaa pitäisi entisestään korostaa?

Vanhat sanat uusiin vaihtamalla emme poista jaottelua (jonka vahingollisuutta kirjassa selvittää ansiokkaasti Salla Tuomivaara). Kaikenlaisten eläinten oikeuksia palvelisi nähdäkseni parhaiten se, että me ihmiset tunnustamme erityisyytemme eläiminä ja erottamattomuutemme muusta luomakunnasta – ei ihmiseläimiksi alentaminen tai toislajisiksi toiseuttaminen.

Jk. Jos et voi heti käydä lukemaan loistavaa Nyléniä Eläimet yhteiskunnassa -kirjan sivuilta, käy kuuntelemassa loistavaa Nyléniä Eläimet yhteiskunnassa -kirjan sivuilta.

Oikeutta elämille 2: Eläinten oikeudet

Haluaisitko jokaisen tiedostavan ihmisen tavoin tietää, miten ihminen alistaa elämiä, mutta et ole koskaan hirvennyt syventyä aihepiiriin? Sinulle voisi sopia Catharine Grantin Eläinten oikeudet (Into, 2013). Kirja on monipuolinen tietopaketti, mutta se ei ehdi märehtimään mitään asiaa pitkään, eikä se jää piehtaroimaan vääryyksissä. Ihan vasta-alkaja ei kuitenkaan ehkä jaksa innostua siitä, että kirjoittajan haukankatse tuntuu tavoittavan pienimmätkin yksityiskohdat, tai siitä, että kirja alkaa kuvauksella elänoikeusliikkeen organisaatiokaaviosta.

Eläinten oikeudet -kirja vaakakupissa digitaalisen vaa’an päällä, joka on päällä ja lukemassa 540 traktorin renkaan päällä.

Näin eläinten viikolla suo heille muutama ajatus ja syö heitä muutama vähemmän.

Grantin kirjan vahvuus on sen kattavuus. Ruoan- ja tieteentuotannon ohella siinä on luku esimerkiksi elänten viihdekäytöstä eli muun muassa metsästyksestä, rodeosta, eläntarhoista ja lemmikeistä. Lemmikit taas kietoutuvat ruokaan ja tieteeseen, sillä ainakin Amerikoissa lemmikinruokia testataan elänkokeilla ja lemmikit syövät ruokaa, jota ei saa käyttää ihmisravinnoksi. Jos teurasjätteitä ei voisi tällä tavoin myydä, lihantuottajien täytyisi pitää parempaa huolta karjastaan.

Eläinten oikeudet käsittelee myös muotia. Eniten elänoikeusliikkeen huomiota on saanut ansaitusti turkistarhaus. Luonnossa minkit viettävät 60 prosenttia ajastaan vedessä, mutta siihen ei ole mahdollisuutta yli 50 prosentilla maapallon minkeistä, koska ne elävät häkeissä. (Suomessa turkistarhatuilta saatetaan evätä nestemäinen vesi juomanakin, mutta tällainen olomuodoilla saivartelu ei tietenkään poista turkistarhaajien tapaisia saivareita tuilta.)

Turkiksia on helppo vastustaa, jos niitä ei käytä, joten eläinten ystävän on syytä tarkastella nahan- ja villankäyttötottumuksiaan. Nahka ei kuulosta puhtaalta pahuudelta, koska se on lihantuotannon sivutuote tai kirjan sanoilla ”rinnakkaistuote”. Sivutuotekin auttaa kuitenkin pitämään yllä paikallisia tuotanto-olosuhteita, ja suurin osa nahasta tulee tällä hetkellä Kiinasta ja Intiasta. Esimerkiksi Intiassa lehmien tappaminen on monin paikoin laitonta, joten lehmiltä vuodatetaan veret ja verotetaan vuodat julmilla pimeillä markkinoilla.

Villantuotanto on siitä ongelmattoman tuntuinen ala, että ainakin Australiassa lampaat saavat yleensä käyskennellä vapaasti luonnossa. Ainoa väkivalta, jota ne ilman kivunlievitystä joutuvat kohtaamaan, ovat keritsemisessä syntyvät haavat – sekä häntien ja korvien typistäminen, hampaiden hionta ja kuohinta. Vuosittain seitsemän miljoonan ikääntyneen lampaan villa muuttuu niin huonolaatuiseksi, että edessä on merimatka Lähi-itään. Siellä lampaiden kohtalona on valua tajuissaan kuiviin rituaaliteurastuksessa, lukuun ottamatta sitä viideosaa, joka kuolee matkan aikana.

Rakkaan Suomen elänasioiden väitetään usein olevan paremmalla tolalla kuin muualla, ja se on Grantin mukaan ihan totta, sillä edistyksellisimmäksi hän rankkaa EU:n. Huonoin tilanne on Japanissa, eikä Pohjois-Amerikan lainsäädännössäkään ole kehumista. Itsesääntely, jota tuottajat haluaisivat Suomeenkin, ei näytä toimivan. Kehittyvistä maista kehittyneimmät elänoikeuslait on Brasiliassa. Maapallon köyhän etelän karjankasvatus taas on varsin humaania, koska siellä ei ole varaa pohjoisen maatalousteknologiaan.

Kirjassa jäi vähän vaivaamaan sen hienoinen epäluotettavuus. Grant on takaliepeen mukaan järjestöaktiivi, ja silti hän kirjoittaa monessa kohtaa näennäisen puolueettomasti ”eläinaktivistien mielestä”. En epäile, etteikö monilla väkivaltarikollisilla olisi FBI:n mukaan elänrääkkäystaustaa, mutta kai lähdeviite voisi olla vähän tarkempi kuin peta.org? Siinä kirja ainakin on väärässä, että vasikoille syötettäisiin lihan värin vuoksi rautapitoista rehua, sillä rautaa nimenomaan vältetään, jotta liha olisi luonnottoman vaaleaa. Jonkinlainen lapsus on sekin, että torontolainen kirjailija lukee Kanadan maailman kolmen rikkaimman valtion joukkoon.

Tähänkin teokseen on haluttu Suomi-näkökulmaa, joten Elisa Aaltola luettelee lopuksi täkäläisiä pinta-aloja ja lukumääriä. Sitä ennen tulee kuitenkin kymmenen ohjetta elänten kärsimyksen vähentämiseen. Niistä ensimmäinen on: kuluta vähemmän. Se on myös tärkein ohje, sillä kaikki tuotanto haittaa ekosysteemejä.

Huvittava on sen sijaan kehotus välttää piileviä elänperäisiä ainesosia, esimerkiksi eläinhiilellä raffinoitua sokeria. Juuri edellisessä kohdassa kun on neuvottu, että lähellä tuotetun ostaminen riittää, jos elämä ilman lihaa, maitoa ja munia kuulostaa ”mahdottomalta”. Siitä huolimatta, että tämän kirjan jälkeen elämä näitä tuotteita nauttien on se, jonka pitäisi kuulostaa mahdottomalta.

Oikeutta elämille 1: Oikeutta eläimille

”Tämä on alue, jolla käytöksemme on kaikkein irrationaalisinta tällä hetkellä”, sanoo kirjailija Risto Isomäki lihansyönnistä. Rationaaliseksi ja hyväksi käytöstä voi lihansyöjä yrittää korjata esimerkiksi lukemalla kirjan eläinten hyväksikäytöstä. Arvioin lihattoman lokakuun kunniaksi viisi eläinten näkökulmaa painottavaa teosta viiden päivän välein.

Viisi eläimistä kertovaa kirjaa eläimellisessä muodostelmassa.

Moni näkee kuvassa ehkä vain joukon kirjoja, mutta eläinten ystävä hahmottaa siinä joukon kiinnostavia kirjoja.

Peter Singerin Oikeutta eläimille – Eläinten vapautuksen filosofiaa[†] (Animalia, 2007) on varmasti tärkein eläinten asemasta tehty kirja. Se julkaistiin ensimmäisen kerran jo 1975, mutta edelleen yli 99 prosenttia kaikesta politiikasta keskittyy ihmisiin eläinten asemesta.

Singer pahoittelee heti kirjansa alkuun, että joutuu mukavuussyistä käyttämään nimitystä eläimet joukosta ”muut eläimet kuin ihmiset”, vaikka ihminenkin on eläin. Vähän epäilen tämän ongelman polttavuutta, mutta kokeillaan saman tien ratkaisua. Kun sanasta eläin poistetaan i niin kuin ihminen, jäljelle jää elän. Ihminen ja simpanssi ovat siis eläimiä, mutta näistä kahdesta serkuksesta vain simpanssi on elän.

Tuntuu paradoksaaliselta, että jouduin keksimään uuden sanan tehdäkseni kielellisen eron ihmisten ja muiden eläinten välille, vaikka suurin osa ihmisistä elää kuin tämä raja-alue olisi pelkkää espanjalaista piikkilankaa. Moraalisesti erottelu on kuitenkin hataralla pohjalla.

Johtavat moraalifilosofit ovat Singerin mukaan varsin yksimielisiä siitä, että jokaisen intressit on otettava huomioon. Jokaiseksi kelpuutetaan jokainen, jolla on kyky kärsiä tai nauttia. Jos nimittäin yrittäisimme vetää rajaa esimerkiksi älykkyyden perusteella, monet lapset ja kehitysvammaiset voisivat jäädä mielestämme väärälle puolelle. Vaikka käytännössä joidenkin ihmisten vähäpätöisetkin intressit voivat ohittaa elänten tärkeimmät intressit, moraalisesti tällainen lajisorto eli spesismi on yhtä hyvin perusteltavissa kuin rotusorto eli rasismi.

Lajisorron tympein ja vähä-älyisin muoto ovat elänkokeet, ajanhenkisemmin sanottuna elämille hankkeissa tehtävät toimenpiteet. Tympeydestä Singerilla on luvullinen esimerkkejä. Eräissä kokeissa koirille annettiin sähköiskuja niin, että ne eivät päässeet hyppäämään pois. Kun paon estänyt väliseinä sitten poistettiin, toivottomaan kidutukseen alistuneet koirat eivät enää yrittäneet hypätä vaan ne jäivät vastaanottamaan sähköiskuja. Vähä-älyisesti sitä, että koira ei usko ihmeisiin, kutsutaan ”opituksi avuttomuudeksi”. Toiset vähä-älyköt sitten toistavat näitä kokeita tai tutkivat esimerkiksi kemiallisesti tuotetun nivelreuman ja opitun avuttomuuden suhdetta.

Opitun avuttomuuden tutkimuksella on haluttu luoda malli ihmisen masennuksesta. Toisaalta siis uskotaan ihmisten ja elänten samankaltaisuuteen, mutta toisaalta vain ihmisten kärsimykset halutaan ottaa vakavasti. Samankaltaisuudellakin on rajansa: Ihmissikiöitä silponut talidomidi saatiin lopulta aiheuttamaan epämuodostumia vain valkoisille uudenseelanninkaneille. Morfiini taas rauhoittaa ihmisiä mutta aiheuttaa raivokohtauksia hiirille. Penisilliinin tie lääkkeeksi olisi elänkokeiden aikakaudella saattanut kilpistyä siihen, että se on myrkyllistä marsuille.

Oikeutta eläimille on suositeltavaa luettavaa etenkin aihepiiriin jo jonkin verran perehtyneille eli toivon mukaan kaikille. Vaikka alkuperäinen toinen laitos on vuodelta 1990, suomenkielinen vuoden 2007 kirja on varsin ajantasainen, koska siihen on liitetty Elisa Aaltolan laajat, väliin kylläkin luettelomaiset kommentaarit. Edellisen suomenkielisen laitoksen (1991) lisäykset ovat tosin hämmentävästi Singerin tekstin seassa.

Animalian kustantamasta teoksesta paistaa kotikutoisuus. Kirja on ladottu umpitylsällä Times New Romanilla, ja kansi on kuin uskonnonkirjassa, mikä ei toisaalta ole kaukaa haettua. Lukuisia kirjoitusvirheitä voi tietysti olla hankala ”vä1ttää”, niin kuin kirjassa kirjoitetaan. Ja lisäähän se meidän kielellä herkuttelevien mielihyväämme, että teoksen on kansilehden mukaan joku ”sumentanut” ja että siinä käytetään sellaisia sanoja kuin ”erityksessä kasvattaminen” ja ”mielihyväamme”. Tärkeintä on kuitenkin tehotuotannostakin kertovan kirjan yksiselitteinen sanoma: elämiä tai niiden ruumiinosia ei saa altistaa kokeille.

 


linkki kuollut (tiedote henkitoreissaan)

Tehdäänkö parhaat munkit maitoon vai veteen?

Voiko munkkitaikinan leipoa Suomessa veteen, kun maito on jo maassa kansallisjuoma? Sitä lähti ravintolapäivänä selvittämään tutkimuslaitosruokala Onnen tonkijat. Sivutuotteena löytyi maailman helpoin ja paras munkkitaikinan ohje.

Sillanpylväässä tutkimuslaitosruokala Onnen tonkijoiden hinnasto ja vieressä munkkeja kolmessa ämpärissä.

Veteen, maitoon ja kahvimaitojuomaan tehtyjä munkkeja. Hämäykseksi vesimunkit olivat valkoisessa ämpärissä ja maitomunkit sinisessä. Makutestissä vesimunkki osutettiin oikeaan käteen, maitomunkki vasempaan (lat. sinister). Ämpärit, munkkien raaka-aineet, kyltin materiaalit ja kaikki muukin Taloyhtiön jätepisteestä, makutestin hinnalla. Onnen tonkijat lahjoittaa Roska päivässä -liikkeen ystävät ry:lle ravintolapäivätulonsa: myydyt kahvimunkit 4 euroa + lahjoitus 0,50 euroa + Onnen tongintaa -konsernin pultsareille kustantamat kolme munkkia 3 euroa.

Testaajat pitivät molempia munkkeja hyvinä, ja useimpien oli vaikea tehdä eroa niiden välillä. Yhtä ihmistä lukuun ottamatta kuitenkin kaikki pystyivät nimeämään suosikkinsa. Eihän ruokakaupasta nykyään selviäisikään järjissään ulos, ellei osaisi tehdä valintoja äärimmäisten pienten erojen perusteella.

Testaajista 10 piti parempana veteen tehtyä munkkia ja 6 valitsi maitoon tehdyn munkin. Munkkitaikinan nesteellä ei siis ole selvää yhteyttä munkin makuun. Munkkien maistuvuuteen vaikuttaakin lähinnä neljä asiaa: paistorasva, pinnan sokerointi, mausteet ja rakenne.

Paras paistorasva on Kuningaskuluttajan testin mukaan kookosrasva, luultavasti siksi että sillä tulee kuohkeimmat munkit. Koska en ollut löytänyt kookosrasvaa, käytimme munkinpaistorasvan ja rypsiöljyn sekoitusta. Kuohkeudesta piti huolen uudenlainen resepti.

Sokerointiin kelpuutimme tavallisen hienosokerin. Jotkut pitävät parhaana erikoishienoa sokeria, eivät kuitenkaan ilmeisesti tomusokeria.

Mausteita munkit eivät mielestäni kaipaa. Vaniljasokeri ei tunnu tuovan mitään lisäarvoa kuin enintään munkin hintaan. Kardemumma jo vähän maistuukin, mutta se ei ole mitenkään tarpeellinen ja voi aromeillaan estää paistorasvan jatkokäytön. Kahvijuomalla munkkielämyksestä pystyy rakentamaan sellaisen, joka tavallisesti tapahtuisi vain yhtä aikaa munkki syömällä ja kahvi juomalla.

Se, että veteen tehdyt munkit voittivat tällä kertaa, selittyy ehkä rakenteella. Munkkitaikinoita leipoessani tajusin, että maito ei olekaan valkoiseksi värjättyä vettä vaan vettä, johon on lisätty maitojauhetta. Jotta vesitaikinasta sai yhtään niin jämäkkää kuin maitotaikinasta, siihen piti lisätä 20 prosenttia enemmän jauhoja.

Vaikka molemmista taikinoista yrittäisi tehdä yhtä juoksevia, juossutta vettä sisältävistä munkeista näyttää tulevan vähän ilmavampia ja kenties siksi monen suosikkeja. Kuohkeita olivat maitomunkitkin, koska leivoin munkit Sikke Sumarin ohjeella, jossa nesteitä ja jauhoja käytetään suunnilleen yhtä paljon. Kun näiden huokoisten munkkien makuun on kerran päässyt, paluuta suomalaiseen pullamunkkiin ei ole.

Löysään taikinaan tehdyn munkin suutuntuma – rapea pinta ja ilmava sisus – on yksitoikkoiseen jauhomunkkiin verrattuna ylivoimainen. Joku voi tosin olla sitä mieltä, että kahvileivän pitääkin tuntua leivältä. Jos ilmavia munkkeja jostain syystä jää yli, niillä voi vallan hyvin herkutella vielä seuraavanakin päivänä, etenkin mikrossa käytettyinä. Yönylisestä pullamunkista taas ei saa hyvänmakuista lämmittämälläkään.

Pullataikinasta voi toki leipoa kaikenlaisia jänniä muotoja, kuten rinkeleitä, mutta osa löysän taikinan viehätystä on siinä, että munkeista tulee niin monimuotoisia nipukoineen ja röpelöineen. Tässäpä lyijyä ja sokeria maistuvampi uudenvuodentina!

Kuten tutkimuksessamme kävi ilmi, maidon lisäämisessä ei ole kysymys mausta. Ennen vanhaan lehmä tuotti talonväelle tietyn määrän maitoa. Koska ruokaa ei tuolloin vielä osattu haaskata, maitoa lisättiin vähän joka paikkaan, jotta sitä ei olisi tarvinnut heittää hukkaan. Nykyään, kun useimmat meistä pystyvät säätelemään maitovarantojaan litran tarkkuudella, ei ole mitään tarvetta piilottaa hapantumatonta maitoa taikinoihin. Edes martat eivät käytä munkeissaan maitoa (mutta lisäävät kananmunia senkin edestä).

Jos munkit siis onnistuvat yhtä hyvin veteen kuin maitoon, miksi munkit pitäisi aina tehdä veteen? Valitse itse mieleinen syy tai vaikka kaikki:

  • Maito on vettä noin parisataa kertaa kalliimpaa.
  • Maidontuotanto kuormittaa ympäristöä aika tavalla.
  • Kukaan ei ole allerginen tai intolerantti vedelle.
  • Maidontuotanto on rakenteellisesti julmaa. Siinä missä lihakarjaa ehkä pystyisi nykyoloissakin pitämään mitenkuten eettisesti, maidon tuottaminen vaatii pakkokeinohedelmöitykset ja vasikan erottamiset. Älykkäitä ja herkkiä eläimiä ei tule piinata sen takia, että saisimme munkkeihin nestettä, jota emme siitä maista.

Lopuksi paljastan hyvän, ellei parhaan munkkitaikinan ohjeen. On oikeastaan hämmentävää, että täydellisiä munkkeja varten ei tarvitse käydä maitokaupassa, rikkoa munia, sulatella margariinia tai vaivata taikinaa moneen kertaan. Vaikka nämä munkit valmistuvat nopeasti, mitään murenevia pikamunkkeja ne eivät ole vaan ennemminkin pikanttimunkkeja.

Maidottomat, munattomat ja maukkaimmat munkit

(20–25 pientä palleroa)

2,5 dl vehnäjauhoja (parasta ennen -päivästä oli vuosi, eikä kukaan valittanut)

1 rkl tai 1 pussi kuivahiivaa (päiväyksestä oli muutama vuosi, mutta hyvin toimi)

1 rkl sokeria (säilyy loputtomiin)

ripaus suolaa (ei pilaannu)

2 dl vettä (hanasta)

paistamiseen vajaa litra rypsiöljyä tai jotakin vähemmän eettistä ja terveellistä rasvaa (rypsiöljy ja munkinpaistorasva olivat täysin käyttökelpoisia yli puoli vuotta parasta ennen -päivän jälkeen ja jäljelle jäänyt seos ravintolapäivän jälkeenkin)

  1. Sekoita kuivat aineet keskenään kulhossa.
  2. Kuumenna vesi mikrossa aavistuksen lämmintä kättä kuumemmaksi ja vatkaa se muiden ainesten sekaan.
  3. Peitä kulho liinalla tai kelmulla. Jos astia on pieni, kannattaa käyttää kelmua, jotta nouseva tahmataikina ei pääse sotkemaan liinaa.
  4. Kun taikina on kohonnut parikymmentä minuuttia, kuumenna rasva kattilassa 180 asteeseen. Jos sinulla ei ole näihin lämpötiloihin kykenevää mittaria, voit kokeilla rasvan lämpötilaa pienellä määrällä taikinaa. Jos taikina ei jähmety, rasva on liian kylmää. Jos rasva leimahtaa tuleen, se on liian kuumaa (rasvapalo tukahdutetaan kannella).
  5. Nostele taikinaa kattilaan ruokalusikalla toista lusikkaa apuna käyttäen. Jos taikina ei tunnu irtoavan, kasta lusikka ensin veteen. Ravistele kuitenkin irtopisarat pois, ettei vettä pääse rasvan sekaan porisemaan.
  6. Paista käännellen munkit kellanruskeiksi. Munkkeja kannattaa liikutella metallisilla salaatinottimilla tai vaikka kahdella haarukalla; reikäkauha on tässä vähän järeä työkalu.
  7. Valuta munkit talouspaperin päällä ja pyöritä ne kuumina sokerissa. Näistä palleroista ei rapeus poistu yhtä vikkelään kuin pullamunkeista, joten älä suotta kiirehdi ja polta kieltäsi!

Maailma ilman ihmeitä

Vaikka ihmisten joukossa on viehättäviä yksilöitä, lajina ihminen on mätä. Mätyydestä voi varmistua avaamalla päivän sanomalehden, mutta paljon antoisammin se sujuu, kun lukee Alan Weismanin kirjan Maailma ilman meitä[†] (Atena, 2008).

Weisman ryhtyi selvittämään, mitä maapallolla tapahtuisi, jos ihminen katoaisi yhtäkkiä näyttämöltä. Ajatusleikki paljastaa seikkaperäisesti paitsi sen, millainen kuristusote meillä on muuhun eliöstöön, myös sen, kuinka hauraalla pohjalla läntinen hyvinvointimme on.

Maailma ilman meitä -kirja kaupunkiympäristössä.

Maailma ilman Maailmaa ilman meitä olisi 400 sivua vähemmän tiedostavalla pohjalla.

Vanhan totuuden mukaan ydinsodasta jää jälkeen vain torakoita ja rottia. Todellisuudessa  torakat jäätyvät lauhkeilla vyöhykkeillä rakennusten jäähtyessä ja rotat kuolevat nälkään roskavirtojen ehtyessä. Ihmisten poistuttua katoavat myös lemmikkikoirat petoeläinten suihin (nopeus riippunee siitä, kuinka neuvokkaasti[†] ihminen on ehtinyt petoja maailmasta hävittää).

Ruusuinen ei ole myöskään viljely- ja koristekasvien tulevaisuus ilman ihmistä. Selviytyäkseen luonnossa porkkanat muuttuvat pahanmakuisiksi rikkaporkkanoiksi, maissi kutistuu vehnäntähkän kokoiseksi ja omena kehittää hedelmänsä pahkuraisiksi. Ruusut häviävät niin kuin kaikki muukin steriili.

Yksi laji kuitenkin selviää. Kissat herkuttelevat jo nyt Yhdysvalloissa arviolta miljardeilla linnuilla vuosittain. Maailma ilman meitä kertoo masentavan monesta tavasta, joilla ihmisen toiminta lahtaa lintuja. Yksin Yhdysvalloissa autot tappavat melkein sata miljoonaa ja ikkunalasi ehkä miljardi yksilöä. Radiomastoihin kuolee luultavasti ainakin puoli miljardia, sillä punaiset valot ja sähkömagneettiset kentät sotkevat lintujen suuntavaiston. Lisäksi linnut törmäävät sähkölinjoihin ja saavat niistä sähköiskuja.

Aina ihmisen tuhovoima ei ole pelkästään epäsuoraa. Muuttokyyhky oli aikoinaan maailman runsaslukuisin lintulaji, jonka valtavat muuttoparvet saattoivat pimentää taivaan. Kyyhkyn kohtaloksi koitui se, että siitä saatiin makoisia haukkapaloja. Kun metsää kaadettiin Yhdysvalloissa peltojen tieltä, linnut menettivät ravintovarojaan ja ne joutuivat ahtautumaan jäljelle jääneiden puiden oksille. Sitten ne olivatkin erityisen helppoa saalista haulikolle.

Jossain vaiheessa selvisi, että muuttokyyhkyjen kanta oli romahtamassa. Metsästäjät alkoivat ampua lintuja entistä kiivaammin, kun se kerran oli vielä mahdollista. (Kummasti tulee mieleen toinen ilmoja halkova laji, lentomatkustajat.) Viimeinen muuttokyyhky kuoli eläintarhassa vuonna 1914.

Sukupuuttoon tappaminen on ihmisen leipälaji. Amerikan mantereelta katosi vain tuhannessa vuodessa ainakin 70 suurnisäkästä: kamelit, gepardit, mammutit, mastodontit, maalaiskiaisetjättiläismajavatjättiläishirvethirviösudet ynnä muut. Weismanin kirjan perusteella varteenotettavin selitys tälle joukkotuholle on ihmisen saapuminen. Suuret kasvissyöjät olivat ihmiselle otollista ruokaa, sillä ne eivät olleet tottuneet varomaan kieroa saalistajaansa niin kuin Afrikassa kehittyneet lajit. Monet lihansyöjät, kuten sapelihammaskissat, poistuivat luultavasti samalla, kun niiden ravinto katosi.

Ihminen on siis ilmeisesti hävittänyt maailmasta ainutlaatuisen ja ällistyttävän eläimistön. Olemme saaneet petojen tilalle yhä ennakoitavamman elämän. Kun kokemuksemme selviytymisestä osana luontoa on koko ajan ohentunut, olemme ehkä alkaneet tuntea George Monbiot’n kuvailemaa ekologista tylsyyttä. Maailma meidän kanssamme on maailma ilman ihmeitä.

Tavoittelemme ennakoitavuutta, joskin biologisesti äärimmäisen lyhyelle aikavälille, kuten Maailma ilman meitä osoittaa. Istanbul on rakennettu niin halvasti, että erään arvion mukaan 30 vuoden sisällä 50 000 asuinrakennusta sortuu, kun Pohjois-Anatolian siirros liikkuu. Raivaus kestäisi ehkä 30 vuotta. New Yorkin metrotunnelit peittyvät veden alle parissa päivässä, jos sähköllä toimivat pumput pysähtyvät. Vielä tärkeämmät sähköpumput siirtävät ydinvoimaloiden jäähdytysvesiä. Jos sähkönjakelu lakkaisi, dieselgeneraattorit toimisivat aikansa, Palo Verdessä viikon. Sen jälkeen olisi edessä reaktorin sulaminen tai palo, vedessä ja ilmassa vuosikaudet perimää rappeuttava perintö.

Ihminen on suunnattoman kiinnostunut atomien hajottamisesta muttei niinkään molekyylien pilkkomisesta. Muoveissa ja monessa muussa käytetyt, sittemmin kielletyt PCB-yhdisteet eivät esimerkiksi hajoa luonnossa juuri lainkaan. Yhdisteet tarttuvat hanakasti merten ehkä yleisimpään aineeseen, muoviin. Muovia on tuotettu miljardi tonnia, eikä sen polymeerejä ole tähän mennessä hajonnut kuin pieni määrä polttamalla. Tätä taustaa vasten tekee ehdottomasti mieli luottaa vakuutteluun geenien manipuloinnin siunauksellisuudesta ja hallittavuudesta.

Hallinnan tunnetta lisää kai sekin, että Yhdysvalloissa ihmisiä haudataan pronssi-, kupari- tai terässarkofageihin sekä uhanalaisista puista valmistettuihin arkkuihin. Arkku pannaan vielä maata kannattelevan betonisen suoja-arkun sisään. Ruumis on tietysti ensin palsamoitu formaldehydillä, joka muurahaishapoksi hapettuneena valuu pilaamaan pohjavesiä. Kuolleet totisesti hautaavat kuolleensa.

Kuoleman jälkeinen elostelu vie ajatukset toiseen kirjassa käsiteltävään asiaan, mayakulttuurin romahdukseen. ”Tuottamaton ja loisiva ylimystö tulee yhteiskunnalle kalliiksi imiessään liikaa voimavaroja joutaviin mielitekoihinsa”, Weisman kuvaa mayojen lopun aikoja – aiheellisesti preesensissä, sillä globaalin yhteiskunnan ylimystö olemme me länsimaalaiset.

Maailma ilman meitä lumoaa paitsi kiehtovien faktojen runsaudella myös perusideallaan. Vaikka romanttinen paluu paratiisiin eli ihmisetön aika vaikuttaa epätodennäköiseltä, teos antaa osviittaa myös siitä, millainen olisi maailma ilman suurinta osaa meistä. Siinä maailmassa nykyihminen tuskin viihtyy.

Nykyihmiselle ihmisetöntä maailmaa kuvaavalla Weismanilla on tarjota vain yksi toivon pilkahdus: väestönlasku. Meidänkin pitäisi siis manata Keskuskauppakamarin velkakellon väsymättä juoksevien numeroiden sijasta Väestörekisterikeskuksen valotaulun alati kasvavia lukemia. Jos siinä on kaikki toivomme, voimme heittää sen ja yhtyä maailman ihmisiä kuvanneeseen Henri Cartier-Bressoniin: ”Paras elää ilman toivoa, niin ei vaivu epätoivoon.”

 


linkki kuollut