Aihetunnisteet, nuo nettiajatusten jengiliivit, ovat yleensä järkevää hakukoneoptimointia, mutta melkein yhtä yleensä ne näyttäytyvät pelkkänä turhantägeilynä. Jälkimmäisestä toiminnasta minulle rakkaimmat esimerkit ovat Twitterissä kylvämäni #maailmanloppulauantai ja tässä blogissa viljelemäni länsimaisen yhteiskunnan romahdus. Siksi tuntuikin aiheelliselta lukea limittäin Miten maailma loppuu? ja Länsimaiden tuho.

Miten maailma loppuu? läntisen lukusuunnan alkupäässä. Länsimaiden tuho kuvan idässä,

Maailman loppu

Kirjassa Miten maailma loppuu? (Atena, 2011) Jussi Viitala selvittää menneitä ja tulevia maailmanloppuja. Aluksi hän kertoo, mitä tapahtuu maailmanloppujen lopuksi: Aurinko käristää elämän maapallolta puolen miljardin tai miljardin vuoden päästä. Ihmisiä ei tuolloin enää ole ihan jo sen vuoksi, että tähän viimeiseen loppuun on aikaa suunnilleen yhtä paljon kuin monisoluisten eliöiden syntyyn.

Yksi luonnollinen maailmanlopun aiheuttaja voisi olla supertulivuoren purkautuminen. Tunnettu ärhentelijä Yellowstone purkautuu todennäköisesti 150 000 vuoden sisällä. Jos purkaus sattuisi nyt, pääsisimme paitsi Yhdysvalloista myös ehkä koko ihmiskunnasta, sillä seurauksena olisi usean vuoden vulkaaninen talvi.

Kun Indonesiassa sijaitseva Tambora purkautui 1815, tuloksena oli pohjoisella pallonpuoliskolla vuosi ilman kesää. Katovuosi sai ihmiset liikkeelle, ja nälän heikentäminä he sairastuivat joukoittain lavantautiin.

Tautiepidemioita pelätään kuin ruttoa ja ruttoa pelätään kuin viimeistä päivää. Vaikka paikallisesti rutto levisi rottien ja rotankirppujen välityksellä, maailmanlaajuisesta jakelusta huolehti ihan ihminen itse kauppalaivoillaan ja tavarakuljetuksillaan. Tällä hetkellä tautien leviämistä edistävät etenevät ilmastonmuutos ja bakteerien antibioottiresistenssi, mutta Viitala ei näe taudeissa maailmanlopun esiastetta.

Asteroidit ja komeetat ovat ilmeisesti aiheuttaneet aikaisempia maailmanloppuja, mutta todennäköisyydet ovat meidän aika-asteikollamme pieniä. Lisäksi näitä avaruuden kiertolaisia voidaan havainnoida tehokkaasti, ja niihen ratoihin pystytään ehkä vaikuttamaan. Armomurhaa on siis turha pälyillä taivaalta.

Ihmisellä on muulikauriin kohtalo. Viitala kertoo, kuinka kuinka Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt perusti vuonna 1906 riistansuojelualueen, jolta metsästettiin pedot pois. Muulikauriiden määrä ehti kasvaa yli sataantuhanteen, ennen kuin kanta ravinnon puutteen vuoksi romahti 1924. Viitalan mukaan ilman ulkoista säätelyä ilmeisesti kaikki lajit lisääntyvät, kunnes resurssit loppuvat.

Maapallon väkiluku kasvaa koko ajan samalla, kun viljelykelpoinen pinta-ala hupenee. Paljon hehkutettu maatalouden tuottavuuden nousukin on saavutettu öljyllä, ja geenitekniikka on vastuuttomien rahastajien taskussa. Mitään puskureita ei ole, eli ruokahuolto on hiuskarvan varassa, eikä tilanne veden saatavuudessa ole tippaakaan parempi. Viitala uumoileekin seuraavan romahduksen syyksi yhdistettyä ruoka- ja vesikriisiä – ellei sitten vaikkapa Intian ja Pakistanin vihanpito johda ydintalveen otsoniaukkoineen.

Miten maailma loppuu? on napakka johdatus maailmanloppuihin. Viitalan teksti on selväsanaista muttei erityisen mukaansatempaavaa. Kirjassa häiritsee turhantarkka yksittäisten tutkimustulosten selostus, tai en ainakaan itse jaksa innostua siitä, että Grönlannin ja Antarktiksen jäätikkömassan menetys vuonna 2006 oli 475 ± 158 gigatonnia.

Maailmanlopun enteet alkavat näkyä kustannustoimittamisessakin, sillä kirjasta olisi voinut karsia toistoa. Lisäksi kun jäätikköjen gigatonneista ja jopa Gt:istä on puhuttu sivun verran, niin parin sivun päästä päätetään selittää, että gigatonni on muuten sitten miljardi tonnia.

Jussi Viitala ei ole varannut kirjansa loppuun isoja toivon pilkahduksia. Kasvissyönnistä ja pienimuotoisesta ruoantuotannosta voisi olla apua ihmiskunnalle, mutta jos väestönkasvuun ei puututa, kaikki muu on vain puuhastelua omantunnon rauhoittamiseksi.

Suurin uhkamme on Viitalan mukaan mielemme rakenne: emme hahmota kokonaisuuksia ja panemme oman välittömän hyödyn yhteisen edun edelle. Ajattelemme, että nykytila kestää ikuisuuden, mutta Viitala elättelee jo toiveita siitä, että ihmisen jälkeinen valtalaji pääsisi irti tuhoavasta eläimellisyydestä. Vai pitäisikö toivoa, ettei laji syöksyisi inhimillisyyteen?

Länsimaiden loppu

Timo Vihavainen tuntuu kirjassaan Länsimaiden tuho (Otava, 2009) toivovan, että nykytilaa edeltävä tila olisi jatkunut ikuisuuden. Kun Viitala jaottelee maailmanloppuja kulttuurin, ihmislajin ja koko elonkehän loppuihin, Vihavaisen mielestä kulttuuri on jo lähes tuhoutunut barbaarien käsissä.

Länsimaiden tuhoutumista on povattu parisataa vuotta, ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen Oswald Spengler julkaisi alan perusteoksen Länsimaiden perikato. Vielä hiljattain tulevaisuus lupasi entistä parempaa, mutta nyt sen yllä on pahaenteinen varjo.

Vihavainen näkee länsimaiden tuholle kolme keskeistä syytä: luonnon riiston, idän suurvaltojen nousun ja monikulttuurisen lännen. Länsimainen tieteellis-tekninen kulttuuri on ylivoimainen, mutta Vihavaisen mielestä lännen eettinen ja uskonnollinen asema on hävettävän ontto. Kaikille yhteistä luontoa tuhotaan länsimaalaisten hedonismin vuoksi, ja uskonnosta on tullut tarpeetonta, kun yhteisyys haetaan viihteestä ja turva valtion suojaverkoista.

Vaikeudet alkavat, kun valtio ei enää kykene suojelemaan kansalaisiaan. Vihavainen kuvaa, kuinka piiritetyssä Leningradissa nälkä ajoi ihmiset varkauksiin, ryöstöihin, murhiin ja lopulta ihmissyöntiin. Äidit söivät lapsiaan ja lapset vanhempiaan. Ruumiita kaivettiin haudoista syötäväksi. Eläviin käytettiin yleensä kirvestä. Suurin osa kiinni jääneistä ihmissyöjistä ammuttiin (ja ilmeisesti haudattiin).

Kannibalismi oli kuitenkin promilleluokan ilmiö, eli suurin osa Leningradin asukkaista säilytti inhimillisyytensä viheliäisistä oloista huolimatta. Mutta eikö ihmissyönti ole nykyviisauden valossa irrationaalinen tabu? Vihavainen toivookin, ettei 2000-luvun alun moraalilla varustettu ihminen joudu yhtä äärimmäisiin olosuhteisiin, koska siinä tilanteessa Leningrad on vain esimakua.

Länsimaiden tuho on vetävimmillään alussa ja lopussa. Väliin mahtuu varsin tuttu kattaus historiaa ja päivänpoliittisia ilmiöitä, joilla ei tunnu olevan suoraa yhteyttä kirjan otsikkoon. Tai ehkä tarkoituksena on osoittaa, kuinka ennen kaikki oli paremmin.

Vihavainen on viihdyttävä kirjoittaja ja usein setämäisyydessään myös huvittava. Hän ihmettelee, miksi normaalit tytöt ottavat vapaaehtoisesti orjanmerkit ja yrittävät näyttää primitiivisiltä tropiikin alkuasukkailta. Tai miksi kukaan ei perusta ravintolaa, josta saisi suomalaisia herkkuja, kuten silakkalaatikkoa ja uunihaukea.

Vihavainen ei ymmärrä, mitä pahaa hänen jo lähes sata vuotta palvellut käsiaseensa voisi tehdä ja miksi kouluammunta ei enää tarkoita jotain reserviläistoimintaa. Hänen mielestään eläimille ja ”jopa kasveille” osoitetaan uskonnollista hartautta muistuttavaa kunnioitusta. Hänestä on mukava puhua muhamettilaisista, vähän niin kuin viimeksi 80-luvulla hauskuuttanut Bisquit on tykästynyt musulmaani-sanaan.

Mikä muuten ”ilmeisesti heijastaa koko sivilisaatiomme kiihtyvää raaistumista”? Tietysti ajattelu, jonka mukaan seksuaalinen ehdottelu on häirintää. Entä mikä on ”militantin barbarian hyökkäys sivilisaatiota vastaan”? Se, että katseet, vitsit ja raiskaukset yhdistetään ”saman rikoksen aste-eroiksi”.

Timo Vihavainen on totta kai laajasti sivistynyt ihminen, ja se tuo hänelle paitsi tietämyksellisen selkänojan myös kyvyn täsmälliseen ilmaisuun. Kirjassa vilisevätkin sellaiset sanat kuin raison d’être, epokgörande, Zwingherr, Zhong guo, flatus vocis ja action. Kaikille lukeneillehan on tuttu se tilanne, kun yksinomaan vierasperäinen sana voi ilmaista halutun merkityksen eksaktisti.

Vihavaisen viihdyttävä ja sivistynyt kirja on selvästi pahaa vastaan, mutta vähän epäselväksi jää, onko se myös hyvän puolella. Vihavainen ei anna toimintaohjeita, sillä hänen mielestään länsimaat alamäkeen johtanutta kehitystä ei voi kääntää. Tuleva pula ravistelee kulutususkontomme perusteita, mutta se voi johtaa uuteen, parempaan moraaliin. Vihavainen kehottaakin toivomaan, että taantuvan sivilisaatiomme viimeinen vaihe olisi nykyistä aikakautta korkeampi ja jopa miellyttävämpi.

Kirjoituksen loppu

Miten länsimaisen ihmisen sitten pitäisi elää maailmanlopun maailmassa? Vihavaiselle syntyvyyden pieneneminen tuntuu olevan kauhistus, mutta Viitalan mielessä on ”jopa joskus käynyt ajatus”, että vastuullinen ihminen ei enää lisäänny.

Maailmassa on jo nyt vähintään tarpeeksi ihmisiä, ja väkimäärät taatusti tasoittuvat maantieteellisesti tavalla tai toisella. Maahanmuuttajista on toki vaikeampi saada liittolaisia kuin omista lapsista. Toisaalta kestää ainakin 15 vuotta, ennen kuin ihmistaimi muuttuu selviytymisen kannalta hyödylliseksi, eikä kukaan voi taata, että nykyjärjestelmä kestäisi edes 15:tä vuotta. Jopa Raamatussa Jeesus valittaa niiden kohtaloa, jotka lopun aikoina ovat raskaana tai imettävät.

Vihavaisen hellimä ydinperhe pystyy taistelemaan pahaa maailmaa vastaan vain amerikkalaisessa katastrofielokuvassa. Kestävään elämään tarvitaan yhteisö, eikä niistä ole länsimaissa pitkään aikaan ollut runsaudenpulaa.

Kun romahdus tulee, henkiin jäävät yhteiskunnan torakat. Heillä on torrakot, joista on hyötyä Mad Max -tyyppisissä olosuhteissa, mutta ennen kaikkea heillä on yhteisö. Timo Vihavainenkin puhuu heistä, tähän uuteen asiayhteyteen sopivasti: ”Onko siis joku moottoripyöräjengiläinen kaiken mitta edistykselliselle intellektuellille?”

Jengiläiset ovat poliisille kätevä, liikevaihtoa lisäävä uhkakuva, ja mediakin tahtoo äimistellä jengeissä esiintyvää ryhmäkuria (ikään kuin se olisi yhteiskunnan ja yritysten yksinoikeus). Moottoripyöräkerho on kuitenkin ryhmädynamiikkansa ansiosta erittäin, niin kuin nykyään on muodikasta sanoa, resilientti.

”Me emme voi luottaa siihen, että ystävät ja sukulaiset tukevat meitä, tuli mitä tuli, puhumattakaan työyhteisöistä, mutta kerholaiset voivat. Kerho on heidän henkinen kotinsa ja turvapaikkansa. Se on ja pysyy, vaikka kaikki muu menisi”, Sami Parkkonen valottaa sisäpiirin näkökulmaa kirjassa Lainsuojattomat – villiintynyt legenda (Karu Kustannus, 2009).

Tulevaisuus on siis ehkä kaksipyöräisten ja Vihavaista tyydyttäen myös -lahkeisten, vaikka spekulointi onkin turhanaikaista. Mutta ainahan se on mielessä. Loppu.