Avainsana-arkisto: ihminen

Koronavirus paalutti uskon ihmisyyteen

Posted on by Onni Tonkija

Koronaepidemia tuntuu palauttaneen uskon ihmisyyteen. Ihmisten halu auttaa on ihastuttanut. Ainakin kaupassa on moni luvannut käydä muiden puolesta. Itse en ole luvannut, koska sinne tuskin kannattaa tässä tilanteessa äkkinäisen uskaltautua ja ilmeisesti aiheuttaa hämmennystä, jos kertoo etukäteen, mitä eläinperäisiä tuotteita ei suostu ostamaan.

Totuus lienee kuitenkin se, että vapaaehtoistyön määrä on romahtanut. SOS-Lapsikylän Mummun ja Vaarin tuvat ja sairastuvat kun ovat huono yhdistelmä.

Korona tuntuu myös palauttaneen ihmisyyteen uskon. Valtakunnan vakavin koomikko Iikka Kivi tvitteröi 17. maaliskuuta: ”En pelkää koronakriisiä. Pelkään sitä, että tämäkään ei saa meitä muuttamaan suuntaa. Pelkään, että emme ymmärrä, että tämä on viimeinen varoitus.”

Näin tieteeseen vannovankin puheeseen tulee samanlaisia sävyjä kuin Herran käyttämälle lääkärille Pekka Reinikaiselle, jonka mukaan covid-19 voi olla ”Jumalan varoitusmerkki Suomen kansalle”.

Omasta mielestäni korona ei ole varoitus vaan harjoitus. Ihmisten on hyvä oppia, että päivittäistavaran varastoinnin ulkoistaminen kauppaan on yhtä kestävää kuin päivittäistavaran valmistamisen ulkoistaminen Kiinaan.

Onneksi saimme valmiustilan rauhan aikana, eräänlaiset kevytpoikkeusolot. Meillähän on vielä kaikki ihmisarvoisen elämän edellytykset: netti, vesi, sähkö. Me luku- ja kirjoitustoukat selviäisimme toki jotenkuten ilman nettiä, mutta mitä muut tekisivät, jos Netflix tai Areena eivät toimisi? Mahdollisesti tutustuisivat puolisoihinsa, minkä jälkeen voisikin lopettaa puheet rauhan ajasta.

Jos vedenjakelu keskeytyisi, vessapaperille olisi vihdoin käyttöä. Tällöin tosin peräpeiliin jäävistä jäämistä eroon pääseminen olisi kerrostalo-oloissa vain murto-osa jäteongelmasta. Pitkän sähkökatkon aikana asunnoista karkaisi kaukolämpö, vaikka ilmaston kehittyessä enemmän tarvetta voi olla kylmälle, ainakin niillä, jotka kriisien koittaessa hamstraavat jäätelöä.

Vessapaperirullia pinossa wc-istuimen päällä käsisuihkun vieressä.

Koronaepidemiassa on ollut kaksi lohdullista puolta: Ihmiset ovat valistaneet toisiaan siitä, että viime kädessä perän voi puhdistaa kädettä käyttäen bidettä. Lisäksi näitä osittain tai kokonaan käyttämättömiä vessapaperirullia ei ole vähään aikaan löytynyt roskiksesta (paitsi tietysti Solmumaakarilta viime viikolla kaksi ylimmäistä).

Jos jatketaan uskonnollisella sanastolla, koronakriisiä voidaan nimittää rangaistukseksi ilmastosynneistä. Ei ole maatapitkinmatkaajien vika, että virus valtasi maapallon ennennäkemättömän nopeasti.

YK:n ympäristöohjelman johtaja Inger Andersen on sanonut, että koronaviruspandemia ja ilmastonmuutos ovat ”viesti luonnolta”. Valitettavasti tällainen viestittely on suurimmalle osalle ihmiskunnasta paljon kryptisempää kuin erilaiset jumalalliset ilmoitukset.

Alkuun ympäristön tila paranee, kun ihminen hellittää kuristusotettaan luonnosta. Kiinassa Hubein maakunnassa tehtaiden alasajo vähensi kahdessa kuukaudessa kuolleisuutta arviolta kymmenillätuhansilla. Tosin maakunnan pääkaupungin Wuhanin sairaaloissa syntyi kertakäyttöastioista jätettä neljä kertaa enemmän kuin tavallisesti.

Ongelma on siinä, että ilmastonmuutoksen torjuminen vaatisi hiljentämään tahtia pysyvästi. Nyt ihmiset ovat Suomessa joutuneet luopumaan vasta matkailusta ja ylimääräisistä palveluista (ja osa sen takia työpaikastaan, joskaan huippu-urheileva osa ei henkilökohtaisesta uimahallistaan). Silti ihmiset panevat toivonsa siihen, että tämä maakuopassa eläminen lakkaa kesään mennessä. Sitten hukkaan menneet viikot otetaan takaisin korkojen kera.

Ihmiskunnan uurastus koronaviruksen torjumiseksi on saanut monet toivomaan, että sama tarmo tarttuisi ilmastonmuutoksen ehkäisemiseen. Helsingin Sanomiin on perustettu 13‑jäseninen koronaryhmä, vähän niin kuin poliisin karhuryhmä. Lehden ilmastokirjeenvaihtaja lopetti vuodenvaihteessa.

Se hyvä puoli koronakriisissä on ilmastokriisiin verrattuna ollut, että kukaan ei ole päässyt sanomaan, että yksittäisten ihmisten toimilla ei ole mitään merkitystä samaan aikaan, kun Kiina ei tee mitään. Sekin on ollut mukava näky kulutuskriittisille silmille, että sanomalehdestä ovat mainokset lähes hävinneet. Enää mainostetaan lähinnä mainoksia ja vähän myös yhä ajankohtaisempia SOS-Lapsikylän testamentteja. Siitä huolimatta elektroniikan ostelu on lisääntynyt.

En epäile hetkeäkään yhteiskuntamme kykyä sammutella ilmastonmuutoksen synnyttämiä tulipaloja, kuten tulvia. Sitä epäilen loputtomasti, miten innostuisimme välitöntä vaaraa epämääräisemmällä seuraussuhteella toimivaan uhkaan.

Suomessa kuolee pienhiukkasten vaikutuksiin 1 600–2 000 ihmistä vuosittain. Puun pienpolttoon lasketaan menehtyvän reilut 200 henkeä vuodessa ja satojatuhansia sairastuu. Riskiryhmään kuuluvat muiden muassa yli 75-vuotiaat, astmaatikot ja sepelvaltimotautia sairastavat. Tässä tapauksessa keuhkojen ääreisosiin kulkeutuvat hiukkaset eivät ole nostattaneet paniikkia. Ainoa, mitä noki on nostanut, on ilmaston lämpötila.

On ymmärrettävää, että ihmiset osaavat pelätä tartuntatauteja. Niitä on ollut jo 5 000 vuotta eli ensimmäisistä tiheästi asutuista kaupungeista lähtien. Samaiset 5 000 vuotta on Kiinassa ollut villieläinkauppaa. Emme tiedä tarkkaan, mistä koronapandemia sai alkunsa, mutta vegaaneja tuskin voimme syyttää.

Espanjassa koirat ovat koronakriisissä kokeneet välinearvonnousun. Maassa, jossa hyödyttömäksi muuttunut koira saatetaan hirttää metsästyskauden jälkeen onnea tuottamaan, koiria on saanut ulkoiluttaa koronaeristyksessäkin. Niinpä niitä on yritetty lainata, antaa vuokralle lenkin ajaksi, ja on yksi koiratarhakin tyhjentynyt. Suomessa on suunniteltu tyhjennettävän eläinlääkäriasemia hoitovälineistä, koska nyt ei solidaarisuutta riitä laji-, valtio- tai maakuntarajojen yli.

Viesti muille kuin ihmisille on selvä: vain vahvimmat jätetään henkiin. Tätä periaatetta on sovellettu menestyksekkäästi esimerkiksi Italiassa. Siellä kasvaa 10 miljoonaa sikaa vuodessa ja karjalle annetaan ”holtittomasti” antibiootteja. Lähes 11 000 italialaista kuolee vuosittain antibiooteille vastustuskykyisiin bakteereihin, jotka käyvät nyt kiinni koronaviruksen heikentämiin potilaisiin. Desinfiointiaineiden kulutus on suomalaisen siivousyrityksen mukaan kasvanut koronan vuoksi satoja prosentteja, vaikka virus ei nykytiettävästi leviä merkittävästi pinnoilta.

Koronavirus on herättänyt tutkijoissa valtaisan eläinkoekiiman. Kaikki lajit hiiristä apinoihin käydään läpi ja toivotaan, että edes geneettisesti manipuloimalla jokin niistä saataisiin reagoimaan virukseen samalla tavalla kuin ihminen. Näitä vaillinaisia tuloksia odotellessa meidän täytyy vain hyväksyä viruksen ihmisille aiheuttamat kärsimykset, koska meidän olisi mahdotonta hyväksyä tieteellisen tutkimuksen ihmisille aiheuttamat kärsimykset.

Yhdysvalloissa on erään koronarokotteen kehittämisessä päätetty hypätä eläinkoevaiheen yli. Ehkä siellä muistetaan poliorokotteen opetus. Vuonna 1954, vuosi ennen poliorokotteen laajaa käyttöönottoa, Yhdysvalloissa polioon kuoli yli 1 000 ihmistä ja yli 18 000 sai halvauksen. Kymmenen vuotta myöhemmin vastaavat luvut olivat 17 ja 106.

Vasta 1960 havaittiin, että osassa rokotteista oli SV40-virusta, sillä sitä esiintyi polioviruksen kasvatusalustana käytetyissä apinan munuaissoluissa. Virus on apinoille vaaraton mutta aiheuttaa syöpää jyrsijöille. Sitä, onko poliorokote lisännyt syöpien määrää ihmisillä, ei ole pystytty vahvistamaan laajoista tutkimuksista huolimatta. Tutkijoiden mielenkiinto kahden näin erilaisen lajin välisiin yhteyksiin selittyy kai sillä, että kriisiaikoina ihmisistä kuoriutuu melkoisia hamstereita. Molemmilla on myös neljä jalkaa, paitsi ihmisellä.

WHO:n pääjohtaja Tedros Adhominem Ghebreyesus on kutsunut pandemiaa ”ennennäkemättömäksi tilaisuudeksi yhdistää voimat yhteistä vihollista vastaan: ihmisyyden vihollista vastaan”. Tosiasiassa koronavirus ei ole ihmisyyden vihollinen vaan liittolainen ja puolustaja. Ihmisyydellä ei ole koskaan mennyt näin hyvin. Puheen tasolla kaikki muut arvot ovat saaneet väistyä ihmishenkien pelastamisen tieltä. Koska jokainen lukijakin on sisäistänyt ihmisarvon jakamattomuuden, kukaan ei hypännyt seemiläisen sekamelskan yli vaan huomasi, kuinka olin alhaisesti vääristellyt Tedros Adhanomin nimeen henkilökohtaisen hyökkäyksen.

Ylevät lausunnot eivät tietenkään tarkoita, että kuolemien välttäminen olisi ensisijainen toimintaperiaate. Muutenhan Suomeen tullut koronavirus ei olisi karannut vaan karanteenissa. Demokratiassa hallituksen ja viranomaisten on oleellista toimia niin, että arvostelu pysyy mahdollisimman vaatimattomana. Siksi toimenpiteitä on Suomessakin kiristetty hivuttamalla. Nyt kansalaismielipiteen hallitukselle antama valtakirja on avoimempi kuin julkkis viikonvaihteen iltapäivälehdessä. Eiväthän suomalaiset ole oikein koskaan perustaneet muista kuin itsensä päihdyttämiseen liittyvistä vapauksista.

Ruotsalaisten vähäiselle sotasankaruudelle on meillä totuttu naureskelemaan, mutta niin vain länsinaapurissamme asuu Euroopan pelottomin kansa. Nyt kun kehotetaan välttämään omaa ajattelua ja luottamaan asiantuntijoihin, niin tässä meillä on Pohjanlahden eri puolilla tarjolla aika vastakkaista asiantuntemusta. Pitäisikin useammin kysyä, minkälaisia asiantuntijoita tai asiantunteilijoita meillä on, koska puhtaalla järjellä ei voi tehdä päätöksiä etenkään mutkikkaissa tilanteissa.

Käsisuihku, jonka liipaisimen kohdalta sinkoutuu vesipisaroita vaakasuoraan ja vuotaa vettä alaspäin.

Käsisuihku vuoti lattialle aina, kun hanan avasi. En pitänyt kiirettä sen vaihtamisessa, koska olin laiska ja luotin asiantuntijan suunnittelemaan kylpyhuoneen vesieristykseen. Odotellessa käsisuihkusta ilmestyi uusi, aiempaa tiiviimmältä vaikuttava malli.

Asiantuntijuus on yleensä kapea-alaista. Kun elintarviketurvallisuusviranomainen puolustaa viimeisen käyttöpäivän ehdottomuutta, hän haluaa minimoida vanhan ruoan aiheuttamat terveysriskit. Sitä hänen ei tarvitse ottaa huomioon, miten ruokaturvaa turmelee viimeisen käyttöpäivän ehdottomuuden tuottama hävikki.

Siten on huolestuttavaa, että Suomen hallitus tuntuu tukeutuvan vahvasti sairaanhoidon asiantuntijoihin. Ehkä Ruotsissa ei ole edellytyksiä tiukoille toimille, tai ehkä siellä asiantuntijat ovat ymmärtäneet, että terveyttä on mielenterveyskin, joka totta kai heijastuu ruumiinterveyteen.

Suomessa monet ovat valmiita siihen, että toimeliaisuus ajetaan alas jopa kuukausiksi, jos näin voidaan vähentää kuolleisuutta. Samat ihmiset varmaan ihmettelevät myös eläinten oikeuksista vaahtoavia: tuotantoeläimillähän ei ihannetapauksessa ole sairauksia, ja saa kyhjöttää karja suojassa tappavilta pedoilta. Samalla logiikalla kannatetaan kai sitäkin, että vakavasti muistisairaita pidetään kaikin keinoin hengissä.

Maallistunut länsimainen yhteiskuntakin hakee koronamoraalinsa uskontoon pohjautuvasta kulttuurigenomista. Se, että elämme yhteiskunnassa, jossa ylimmäksi arvoksi on korotettu olemassaolo, on masentavaa – nyt ihan kirjaimellisestikin, kun siitä on seurannut väen säilöminen neljän seinän sisälle. Erityisen masentavaa tämä arvojärjestys on siksi, etten voi tehdä hoitotahtoa, jonka mukaan minut armokuoletettaisiin lähimuistini kutistuttua lähipiirini keskittymiskykyä lyhyemmäksi.

Kun kokonaisnäkemys tai yhteinen tavoite puuttuu, asioita hoidetaan kriisi kerrallaan. Reilu kuukausi sitten uutisoitiin Suomea uhkaavasta vanhustenhoitajien pulasta, jonka paikkaamiseen tarvitaan tällä vuosikymmenellä jopa 30 000 käsiparia lisää. Jos noiden käsien ei ole tarkoitus lähteä robottivartalosta, ei voi kuin onnitella siitä, että tuolloin vielä löytyi uskoa utopioihin. Tuleva talouskriisi tuonee realismia.

Covid-19 oli alkuun kuntakamreerien märkä uni. Oli löytynyt tauti, joka tappaa lähes selektiivisesti vanhuksia. Sitten tajuttiin, että samat vanhukset ovat tärkein syy pääministeripuolueen elossaoloon. Ehkä tulevaisuudessa puhutaan 2020-luvun lamassa menetetyn nuoren sukupolven lisäksi menettämättä jääneestä sukupolvesta.

Koronavirus olisi suostumuksellisen eutanasian jälkeen ehkä eettisesti hyväksyttävin tapa vähentää ihmisten määrää. On ehkä epäinhimillisen julma ajatus, että heikkoja kuolisi enemmän kuin vahvoja kuten yleensäkin luonnossa, josta irtautumisen kuvittelulla ihminen on hankkiutunut viheliäisiin vaikeuksiin. Se, että liikoja ihmisiä sullotaan pakolaisleireille ja viruksen annetaan levitä siellä, on inhimillisen julmaa.

Viime aikoina on hoettu, että terveys menee talouden edelle. Sitä imelämpää kuultavaa ovat ainoastaan parvekkeiden yhteislaulutilaisuudet. Tilastolliselle kuolemalle pyritään näet Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa aina laskemaan hintalappu, ja koronakriisissäkin niin tehtäisiin, jos vain osattaisiin. Kaikista vaikeinta romahduksessa on luopua niistä käsittämättömistä taikatempuista, joita nykyaikainen lääketiede pystyy loihtimaan. Romahdus koittaa, kun talouden hullunmylly loppuu, ja nyt on kova pyrkimys siihen suuntaan.

Fortumin menevä ja Nokian tuleva toimitusjohtaja Pekka Lundmark sanoi koronaepidemian iskettyä: ”Nyt olisi hirveän tärkeätä, että emme luo joukkopsykoosia, jossa kaikki lopettavat talouden pyörien pyörittämisen.” Kun poistuu karusellista täydessä vauhdissa, maailma näyttää pyörivän hulluna silmissä.

Jos haluamme pysyvästi terveyttä talouden tilalle, kierroksia tulee hidastaa asteittain. Kulutuksen pitää vähentyä, ja se sujuu sopuisimmin, kun kuluttajien määrä vähenee. Ihmisyys on tauti, jonka R0 meidän täytyy saada alas keinolla millä hyvänsä.

Ikkunassa valkoinen sydän, jossa lukee ”Onni asuu täällä”.

Meidän ikkunasta ovat näkyneet dyykatut tsemppiterveiset jo monta vuotta.

Jk. Sain jokin aika sitten viruksen, johon ei tunneta parannuskeinoa. Sairastin parin viikon ajan elämäni hirveintä kuumetautia, joka tukki röörit ja vei voimat. Tartunta olisi ollut helposti ehkäistävissä: minun olisi vain pitänyt pidättäytyä Onnelin kanssa pussailemisesta. Tuosta ikimuistoisesta kesästä on nyt tusinan verran kokonaisia vuosia. Pusuttelemme toisinaan vieläkin.

Elon kurja kirjo

Posted on by Onni Tonkija

Suomalaisten lopullinen irtaantuminen luonnosta on varmistunut. Ruokavirasto ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ovat nimittäin löytäneet mullasta legioonan bakteereja. Niiden mielestä multaa pitäisi käsitellä suojahansikkain ja FFP3-tason hengityssuojaimella varustettuna, sillä legionellabakteeri voi aiheuttaa vanhuksille kohtalokkaan keuhkokuumeen ja Suomessa on liian vähän vanhuksia.

Anteeksi provosointi, ei ole tarkoitus pahoittaa kenenkään mieltä loukkaavilla sanavalinnoilla. Pitäisi tietysti käyttää v-sanan asemesta i-sanaa. Eli multapussi pitäisi jatkossa avata kasvoista poispäin, koska Suomessa on liian vähän ikäloppuja.

Lapsia samaisen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijat kuitenkin haluavat altistaa mullalle. Lasten allergioita vähentäisi myös mikrobeja sinkoilevat kaksi koiraa. Koirat eivät tosin itse saisi nauttia pieneliöiden tuomasta terveydestä, sillä Ruokaviraston mukaan raakaruokaa syönyt koira voi lipaista lapseen antibiooteille vastustuskykyisen bakteerin.

Mullasta voisi saada antibiooteille vastustuskykyisille bakteereille vastustuskykyisen bakteerin, mutta välttäminen on tunnetusti ihmiselle ominainen tapa suhtautua ongelmiin. Yli 99 prosenttia bakteereista on hyviksiä, mutta kosketus niihin katkeaa antibiooteilla tai eristäytymisellä. Kun lähtee MRSA:ta pakoon, voi tulla Crohnin tauti vastaan. Todellisten uhkien puuttuessa ihminen voi herkistyä harmittomalle siitepölylle tai omille soluilleen.

Meidän taloyhtiö on rauhallinen ja naapurit ovat mukavia. Ilmeisesti siksi pari asukasta oppi triggeröitymään turkiskuoriaisista ja sai isännöitsijän tilaamaan taloon tuholaistorjunnan. Epämukavan olon lisäksi turkiskuoriaiset voivat tehdä näkyvääkin tuhoa. Merinovillaneuleeseen ilmestyvä kosmeettinen reikä on tosin mitätön seuraus, jos mietitään, millaisesta aukosta lammas on joutunut kärsimään. Epäeettisyys koskee suunnilleen kaikkea villaa, vaikka Iustitian välikäsi ei yleensä kovin ahkerasti rangaistuksia jaksakaan nakertaa.

Vyöturkiskuoriainen sätkimässä selällään lattialla.

Fenotriini pakottaa hermosolun natriumkanavat auki, mikä ”voi johtaa koko hermoston ylivirittymiseen”.

Talomme lattioille ruiskutetun Bio Kill Extra micro-fastin vaikuttavat aineet ovat 1R-trans-fenotriini ja pralletriini. Fenotriini tappaa turkiskuoriaisten lisäksi tietysti myös mehiläisiä kuin häkä turkiskettuja. Aine ei ole biohajoava, ja se on erittäin myrkyllistä vesieliöille. Meidän käskettiinkin olla pesemättä lattioita. Pysyypähän myrkky sisätiloissa.

Ruiskuttamista seuraavana yönä näin vielä sokeritoukan vilistävän porraskäytävässä, mutta parin päivän jälkeen lattioille tuli kuolemanhiljaista. Eräänlainen äänetön kevät, vaikkei varastokäytävän kolossa sympaattisesti majaa pitänyt hämähäkki koskaan meteliä pitänyt.

Karjasuojissa ihmeainetta ei saa levittää paikkoihin, joita eläimet yltävät nuolemaan. Selkärangattomien vaatima käsittely ei siis välttämättä koskisikaan pelkästään selkärangattomia. Jos varoitus koski sikaa tai nautaa, miten pitäisi suojella näitä pienempää Onnenmyyrää, joka on tottunut nuohoamaan kuonollaan joka paikan? ”Onneksi” fenotriinia on testattu hiirien, rottien, kanien, marsujen, karppien, kirjolohien, aurinkoahvenien ja peltoviiriäisten sekä kiinankääpiöhamsterin munasarjasolujen ohella koirilla.

Poikkeuksellisesti koira on aineelle jyrsijöitä herkempi (lievää anemiaa havaittu hyvin suurilla annoksilla). Kissoja aine on tappanutkin kirppu- ja punkkitorjunnassa, mutta varsinaista tutkimustietoa ei ole, sillä kissa ei taida olla yhtä sävyisä koe-eläin kuin beagle.

Itseäni kiinnostaisi ihan itsekkäistä syistä eniten se, miten fenotriini vaikuttaa ihmisiin. Sitä ei kai ole oikein kukaan tutkinut. Mutta sellainen on ihminen. Epäloogisuuteen asti suosii omaa lajiaan ja lajin sisällä korottaa omaa viiteryhmäänsä. Jälkimmäinen voi onnistua tunnustautumalla antispesistiksi ja -rasistiksi, mutta ihailtavinta on julistautua feministiksi.

Kuten eräskin Kikkel Kokkelijärvi osoitti, feministiä ei hevin viedä roviolle edes naisen vainoamisesta vaan tämä pikemminkin tuo persoonaan ”vähän rosoa”[†] ja ”arjen kokemusta”[†]. Siinä on mieselokuvaohjaajien turha naukua maailman epäoikeudenmukaisuutta.

Valokuva Nick Brandtin valokuvasta, jossa valokuva norsuista on asetettu sillan alle pylväiden väliin liimaa pullo suussa imppaavien afrikkalaisten lasten viereen.

Nick Brandtin teos Alikulku, norsut ja liimaa haistelevat lapset (2015) saattaa aiheuttaa herkistymistä.

Totuuden nimissä on myönnettävä, että välillä ihmiskunnassa herää valtava halu puolustaa monimuotoisuutta. Näin käy, jos joku tohtii ehdottaa ihmisiä miellyttävän, koiria piinaavan geenimutaation poistamista. Silloin on ”tarpeen käydä laajaa keskustelua rajanvedosta”.

Mutta silloin ei keskustella, kun tarvitaan katuja, kaivoksia ja kaatopaikkoja. Silloin kuunnellaan, kuinka raha puhuu. Valokuvaaja Nick Brandt on tulostanut ottamiaan villieläinten muotokuvia luonnolliseen kokoon, vienyt kuvat entisen luonnon keskelle ja valmistanut tilanteista pakahduttavia panoraamoja. Tuloksena on kuvasarja, joka selittää käsitteen kuudes sukupuuttoaalto niin, että lapsikin sen ymmärtää. Aikuisista en mene takuuseen.

Keksityt syyt vaihtelevat, mutta toimintamalli pysyy. Kuolema peltoja talloville elefanteille. Kuolema lattianrajasta ryömiville elukoille. Kuolema E. colille, joka uhkaa viedä meiltä hoitajamitoituksen hoivattavaksi jättämämme omaisemme.

Mutta sellainen on ihminen. Tappaa talossa ja puutarhassa sen tappaa multa.

 

Nick Brandtin Inherit the Dust on Kansallismuseossa 5.4.–1.9.2019. Lisäksi Jälkiä-näyttelyssä on esillä esineitä eläimistä 4.8. asti. Vapaa pääsy perjantaisin kello 16–18 ja Helsinki-päivänä 12.6.

 

† linkki kuollut

Lapsen päästöoikeuksien julistus

Posted on by Onni Tonkija

Mikä on maailman suurin ongelma? ”Se on kolmiosainen. Ympäristön tilan muuttuminen, ilmaston muutos ja luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen. Kaikki liittyvät yhteen isompaan ongelmaan, se on ehdottomasti ihmiskunnan suurin ongelma”, Touko Aalto vastaa Helsingin Sanomien haastattelussa. Edes vihreiden puheenjohtaja ei siis tohdi sanoa ääneen, että maailman suurin ongelma, johon kaikki muut tuhot liittyvät, on maapalloa kalvava ihmisten valtava, kasvava lukumäärä.

Ihmisessä on sellainen vika, että se lisääntyy ja täyttää maan. Meren se täyttää muovilla ja tyhjentää kaloista. Kivikehästä se pumppaa öljyn ja ilmakehään se dumppaa hiilen. Kaiken tämän keskellä se uhoaa, että maan päälle tarvitaan lisää sen omaa heimoa. Se ei tarkoita Hominidaea.

Suomessa on viime aikoina ahdistuttu siitä ilonaiheesta, että vastasyntyneiden määrä putoaa tänä vuonna todennäköisesti alle 50 000:n. Näin pieniä lukemia ei nähty koko viime vuosisadan aikana. Syntyvyydestä huolestuneilta suomalaisilta on selvästi jäänyt huomaamatta, kuinka yhteiskunnan robotisoituminen ja hornetisoituminen on huomattavasti vähentänyt sodankäynnissä uhrattavien urhojen tarvetta.

Lisäksi vauvakuumeessa on unohdettu maapallon kohoava lämpötila. Rikkaassa maassa yhden lapsen hankkimatta jättäminen säästää nimittäin Lundin yliopiston laskelman mukaan vuodessa 58,6 tonnia hiilidioksidipäästöjä vanhempaa kohti. Seuraavaksi eniten, 2,4 tonnia, omaa hiilikengännumeroa voi pienentää luopumalla autosta. Vuosittaiset hiilidioksidipäästöt saisivat olla enintään 2,1 tonnia, jotta maapallon lämpötila ei kasvaisi yli kahta astetta.

Aina olisi tietysti kiva, että päästövähennyksistä huolehtisi joku muu. Helsingin Sanomien artikkelissa yhden lapsen synnyttänyt ilmastoaktiivi ”haluaa ajatella”, että muitakin keinoja löytyisi kuin se, että kaikkien täytyisi miettiä lastensa määrää. Ilmastovanhemmat-yhdistyksen edustajan mielestä ”oikeanlainen” energiantuotanto, ”oikein” kohdistetut haittaverot ja ”riittävä” sähköautoinfrastruktuuri ovat selvästi olennaisempia kuin ”yksittäisen perheen” lapsiluku. Väestönkasvuun perehtynyt taloustieteilijä näkee Suomen väestömäärän vaikutuksen marginaalisena. Se taas sai mielipidekirjoittajan ehdottamaan ratkaisuksi, että jaetaan maailma viiden miljoonan tai tuhannen ihmisen porukoihin ja todetaan erikseen kunkin joukon vaikutus mitättömäksi. Idea ei oikeastaan ole uusi, sillä ilmastovanhempi ehti jo jakaa ihmiskunnan yksittäisiin perheisiin.

Greenpeacen ilmastoasiantuntija Kaisa Kosonen ajatteli vielä joitakin vuosia sitten, ettei hän ilmastonmuutoksen takia halua hankkia lapsia. Nyt hän on perustellut kummatkin vauvansa Ylelle sillä, että hän näkee toivon merkkejä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Itse en ole nähnyt juurikaan edistystä. Ehkä Kososelle on tikittänyt kello samalla, kun minä olen uumoillut aikapommia.

Ihmisen päätä esittävä kipsiveistos muovipussien seassa.

Liiat ihmiset hukkuvat meriin ja meret hukkuvat muoviin. Kuva Taloyhtiön jätepisteestä maaliskuulta 2014.

Hesarin jutussa lasten hankkiminen todetaan kahteen otteeseen henkilökohtaiseksi asiaksi. Oikeasti mikään ei voi olla yhteiskunnallisempaa kuin toiminta, joka tuottaa yli 24 kertaa enemmän päästöjä kuin paheksuttu yksityisautoilu. Ennenaikaisen lapsenpäästön oikeudet pitäisikin maksimoida ja turhanaikaisen lapsen päästöoikeudet minimoida. Jotkut kuitenkin katsovat asiakseen paheksua aborttia, ikään kuin maailmassa olisi huutava pula parkuvista vauvoista, erityisesti ei-toivotuista vauvoista.

Toivottomista vauvoista on kesällä ollut esillä paavinkin suojelusta nauttinut 11-kuukautinen Charlie Gard. Charlie oli ennen kuolemaansa pitkään hengityskoneessa, koska hän ei pystynyt tuottamaan DNA:n rakennuspalasia nukleotidejä eivätkä hänen vanhempansa pystyneet hyväksymään geeniensä ilmeistä yhteensopimattomuutta. Elämään kykenemättömän Charlien hengissä pitämiseksi kerättiin yli miljoona puntaa.

Pitäisikö tässä elämän kehästä vieraantuneessa maailmassa lähteä hakemaan viisautta jo muinaisilta roomalaisilta? Seneca on Areiopagi-verkkolehden mukaan kirjoittanut: ”Lyömme raivopäiset koirat hengiltä, teurastamme uhmakkaan ja kesyttömän härän ja asetamme sairaiden eläinten päät pölkylle, etteivät ne tartuta laumaa. Merkillisen muotoiset sikiöt surmaamme ja hukutamme lapset, jos ne ovat syntyneet rampoina tai hirviömäisinä. Mutta ei ole suuttumuksen vaan järjen asia erottaa hyödyttömät terveistä.”

Lista on nykyihmisen mielestä pöyristyttävä. Me sivistyneet länsimaalaiset toteutammekin sitä vain osittain. Olemme toki viime aikoina teurastaneet uhmakkaan härän, estäneet lintuinfluenssasta sairaita eläimiä lopullisesti tartuttamasta laumaa, surmanneet merkillisen muotoisia sikiöitä ja antaneet lasten hukkua Välimereen, jos ne ovat syntyneet rampautuneeseen yhteiskuntaan tai hirviömäisen diktaattorin hallitsemaan valtioon. Mutta raivopäisiä koiria emme lyö tietenkään hengiltä, jos omistaja ei lyö vartiointia laimin.

Suomalaisten syntyvyydestä ei ole mitään syytä olla huolissaan. Maailma ei tarvitse jälkikasvua 1,7 lasta synnyttävältä ja 8,5 tonnia päästävältä suomalaisäidiltä yhtään enempää kuin 7,6 lasta ja 0,1 tonnia päästävältä nigeriläisäidiltä. Suomalaiset eivät lopu, sillä Suomi on nykyään kuin Ruisrock: sisään tulee niin paljon kuin vain suostutaan ottamaan, ja muut, mahdollisesti neuvokkaatkin pyrkijät joutuvat rajavartioston käännyttämiksi. Työvoimapulaakaan ei tarvitse pelätä. Jos työn hinta yhtään uhkaa nousta, pakolaiskiintiötä voidaan suurentaa. Hädänalaisten auttaminen onkin tullut keskustan ja kokoomuksen sydämelle nyt, kun talouskasvu on nytkähtänyt liikkeelle.

Hiilidioksidipäästöjen välttäminen ei motivoi edes ilmastoaktivisteja, joten syitä lapsettomuuteen kannattaa etsiä samasta suunnasta kuin lapsellisuudenkin syitä: itsekkyydestä. Haluan omalla, rajallisella ajallani synnyttää jotakin luovaa ja ainutlaatuista enkä tehdä uusia lapsia, jotka on jo niin nähty.

Lapsen kasvattaminen itsenäiseksi vie parikymmentä vuotta. Sinä aikana ehtii yhteiskunta tai ainakin avokätinen sosiaaliturvajärjestelmä hyvin romahtaa, eikä sellaisessa tilanteessa lapsen ruokkiminen ole enää helppoa kuin hernekeittopurkin avaaminen. Voi niitä, jotka noina päivinä ovat raskaana tai imettävät!

Vielä vaikeampi olisi silti kestää sitä, että maailma pysyisikin horjuen pystyssä ja lapsi oppisi seisomaan omilla jaloillaan ja ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Yhteiskunta kun kuitenkin työntäisi noihin jalkoihin maihinnousukengät ja käsiin kokispullon niin kuin Eppu Normaalin kappaleessa Hipit rautaa.

Kutsu minua, Ismael

Posted on by Onni Tonkija

Ei ihmisissä ole mitään perusteellisesti pielessä. Jos he saavat toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan he elävät sopusoinnussa maailman kanssa, he alkavat elää sopusoinnussa maailman kanssa. Mutta saatuaan toteutettavakseen sellaisen tarinan kuin sinun tarinasi, jonka mukaan he elävät riidoissa maailman kanssa, he elävät riidoissa maailman kanssa. Saatuaan toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan he ovat maailman valtiaita, he elävät kuin maailman valtiaat. Ja saatuaan toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan maailma on heidän voitettavakseen tarkoitettu vihollinen, he käyvät maailman kimppuun niin kuin vihollisen kimppuun käydään, ja on selvä että jonain päivänä heidän vihollisensa makaa vertavuotavana heidän jalkojensa juuressa, niin kuin maailma nyt makaa.

Näin puhuu Ismael, ihmiskunnan asioihin perehtynyt gorilla. Tai ei tietenkään puhu, koska gorillat eivät osaa puhua; Ismael kommunikoi telepaattisesti. Keskustelukumppaninsa hän on löytänyt lehti-ilmoituksella, jossa opettaja etsii oppilasta.

Daniel Quinnin Ismael (Tammi, 1998) on kaunokirjallinen vastine viimeksi arvostelemalleni Yuval Noah Hararin Sapiensille. Kumpikin pohtii ihmisyyden olemusta valaisevasti biologisesta näkökulmasta, mutta siinä missä Harari hahmottelee sivilisaatiolle useita tulevaisuudenkuvia, Quinnilla on vain yksi ratkaisumalli – ota tai jätä.

Ismael-romaanin kansikuvan gorilla kuvattuna käsipeilin kautta.

Suurenmoinen romaani kirjastosta, suurentava peili Taloyhtiön jätepisteestä.

Ismael jakaa ihmiset ottajiin ja jättäjiin. Maanviljelijät, kuten Kain, ovat ottajia. Metsästäjä-keräilijät ja paimentolaiset, kuten Abel, ovat jättäjiä. Se, että Kain murhasi Abelin, kuvaa kuinka ottajilla on ollut tapana valloittaa jättäjien maita mielensä mukaan.

Toinen jättäjien näkökulmasta kerrottu tarina on Ismaelin mukaan myytti tiedon puusta. Aadam eli ”ihminen” haukkasi puun hedelmää ja uskoi sen jälkeen pystyvänsä päättämään muiden olentojen elämästä ja kuolemasta. Moinen röyhkeys tiesi lähtöpasseja paratiisista ja ikuisen elämän eväämistä. Ihminen on siitä lähtien saanut viljellä maata otsa hiessä, ja nyt laji alkaa olla sukupuuton partaalla.

Mikä sai Aadamin syömään hedelmää? Häntä houkutteli Eeva, jonka nimi viittaa ”elämään”. Jättäjille väestön määrän sääntely on ollut aina keskeistä, mutta ottajat päättivät antautua rajattomalle kasvulle.

Aina kun ottajapariskunta puhuu siitä miten ihana olisi hankkia iso perhe, he käyvät uudestaan läpi kohtauksen hyvän- ja pahantiedon puun vieressä. He ajattelevat itsekseen: ”Totta kai meillä on oikeus lisätä elämää tällä planeetalla jos niin tahdomme. Miksi tyytyisimme neljään lapseen tai kuuteen? Voimme hankkia niitä vaikka viisitoista jos mieli tekee. Eihän meidän tarvitse kuin raivata taas satakunta hehtaaria sademetsää viljelykseen – ja vähät siitä vaikka joku kymmenen lajia katoaakin sen seurauksena.”

Ottajat ovat sentään joutuneet vähin erin säätämään jalustaansa matalammalle. He ovat jo tottuneet siihen, että heidän maailmansa ei ole maailmankaikkeuden keskipiste. He ovat lähestulkoon hyväksyneet senkin, että heitä ei ole luotu erikseen vaan että he ovat kehittyneet samasta alkulimasta kuin muutkin. Mutta siihen ottajat eivät suostu sopeutumaan, että heitä koskisi sama laki kuin kaikkea muuta elollista. Ismael on kirja tästä laista.

Ihminen on Ismaelin mielestä kuin lentohärvelin rakentaja, joka ilman minkäänlaista aerodynamiikan tietämystä yrittää uhmata painovoimalakia ja väittää koneensa kohta nousevan siivilleen, vaikka maanpinta lähestyy yhä uhkaavammin. Jättäjillä on ajan ja evoluution koettelema elämäntapa, mutta ottajilla ei ole hajuakaan siitä, miten pitäisi elää. Jättäjät kartuttavat tietoa siitä, mikä soveltuu ihmisille; ottajat siitä, mikä soveltuu tavaroille. (Helmet-kirjastojen halutuin tietokirja on jo yli vuoden ajan ollut Konmari, joka opettaa asettelemaan roinaa nätisti kaappiin ja roskikseen.)

Ismaelin juoni on ohut kuin Nokia 3310 hydraulisen puristimen jäljiltä, mutta toisaalta sen sisällä kerrottu tarina ihmiskunnasta on maailman kiehtovin, koska päähenkilöihin voi jokainen samaistua. Ismaelin sivut täyttävä vuoropuhelu on paikoin epäuskottavaa ja kauttaaltaan totista. Toisaalta sokraattinen keskustelu, väliin toisen osapuolen nyökyttelyksi kutistuvanakin, saattaa olla tehokkain tapa saada Quinnin johtoajatus perille. Jaana Kaparin suomennoksessa ärsyttää välillä pilkkujen pihtaaminen, mutta toisaalta hän varmasti ylittää alkukielisen esityksen kirkkaasti kirjoittaessaan, kuinka luonnon tuhoutumisesta on annettu ihmisille selitys, johon he ”tyytyvät”, tai oikeastaan ”tyyntyvät”.

Monille Ismael on filosofis-ekologinen merkkiteos, mutta jotkut suorastaan vihaavat sitä. Näennäisen tylsyyden ohella kirjassa puistattaa varmaan sen suora hyökkäys ”Kulttuuriäidin” antimia vastaan. Joku filosofi-sekologi onkin äitynyt etsimään Ismaelista jo puoliväliin mennessä kymmenen ajatusvirhettä. Harmi hänen puolestaan. Kun viisaus kutsuu, kannattaisi vastata avoimin mielin.

Pahan alusta

Posted on by Onni Tonkija

Kirjoitin viimeksi maailmanlopusta, joten tällä kertaa on aiheellista selvittää, miten maailmanloppu sai alkunsa. Sen kertoo Yuval Noah Harari ajattelulle uusia uria uurtavassa kirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016).

Yuval Noah Hararin Sapiens-kirjan kansi, josta on otettu kiinni peukalolla.

Peukaloijan retket viiteensataan sivuun rikastettuna.

Ajallisesti kaikista menestynein ihminen on ollut Homo erectus, eikä sen saavuttamaa kahden miljoonan vuoden ennätystä riko ainakaan Homo sapiens. Harari pitää todennäköisenä, että meidän lajiamme ei ole enää edes tuhannen vuoden päästä, sillä ellemme tuhoa itseämme, älykäs suunnittelu syrjäyttää luonnonvalinnan.

Jonkinlainen evoluution harha-askel tämä naurettavasti nimetty viisasihminen eli sapiens on ollutkin. Aikojen alusta sapiensit olivat keskittyneet kasvattamaan aivojaan, tai niin kuin Harari kirjoittaa, he siirsivät energiaa hauislihaksista hermosoluihin samalla tavalla kuin hallitus suuntaa rahoja maanpuolustuksesta koulutukseen. (Suomessahan kumpikin suunta on jo kääntynyt.) Hararin mukaan simpanssi ei voita sapiensia väittelyssä, mutta se voi repiä tämän kappaleiksi.

Ihmiset eli Homot olivat pitkään vaaraton nisäkäsryhmä, jonka ekologinen lokero saattoi olla hyeenoilta ja sakaaleilta jälkeen jääneiden luiden rikkominen ja luuytimen ryystäminen. Kun sitten Homo sapiens loikkasi ravintoketjun keskivaiheilta huipulle, tuloksena ei ollut majesteettisella itseluottamuksella varustettu huippupeto vaan asemansa menettämistä pelkäävä julma ja vaarallinen ”banaanitasavallan diktaattori”.

Tappavuusloikkaa edisti tulen keksiminen, mutta sapiensien 70 000 vuotta sitten alkaneen maailmankiertueen selittää mutaatio, jota Harari nimittää tiedon puuksi. Tuohon aikaan sijoittuu pahan alku ja juuri silloin Homo sapiens oppi puhumaan olemattomia. Luomme meitä yhdistäviä myyttejä, kuten osakeyhtiöitä, joihin uskomme, kunhan yhtiöitä perustettaessa lainoppineet ovat suorittanut oikeat rituaalit ja lausuneet tarpeelliset loitsut.

Yhteisten myyttien avulla sapiensit pystyivät ylittämään sosiologisissa tutkimuksissa havaittavan 150 yksilön ylärajan ja muodostamaan sitä suurempia ryhmittymiä. Alkoi ”ekologisen sarjamurhaajan” voittokulku, ja se on jatkunut näihin päiviin saakka: ”Ihmistulvasta selviytyjiä ovat maailman kaikista suurista eläimistä vain ihmiset itse sekä tuotantoeläimet, jotka palvelevat kaleeriorjina Nooan arkissa.”

Ihminen päätti kuitenkin orjuuttaa myös itsensä, tai kuten Harari ajattelee, ihmisen kesytti vehnä. Metsästyksen ja keräilyn tilalle tuli maanviljely ja jatkuva raadanta, johon ihmiskeho ei ole sopeutunut. Samalla ruokavalio yksipuolistui ja taudit vaivasivat, kun ihminen sitoutui harvoihin kasvilajeihin ja yhteen asuinpaikkaan. Vaikka sato olisi säästynyt kadolta ja varkailta, kasvavalta eliitiltä sitä ei varjellut mikään. Ja jos jotain jäikin yli, lopputuloksena oli vain lisää nälkäisiä suita, joiden ruokkimiseksi piti viljellä entistä työteliäämmin.

Ihmiset olivat joutuneet loukkuun. Metsästäjä-keräilijän elämä oli ollut huoletonta ja mielekästä, mutta siihen ei ollut paluuta, koska paisunut väestö ei voinut elää kuin pellosta. Tällaisia loukkuja syntyy edelleen, kun ylellisyydet muuttuvat välttämättömyyksiksi.

Miksi vahingolliset yhteiskuntajärjestykset eivät yksinkertaisesti purkaudu? Kuvitteellinen järjestelmä, kuten kristinusko, demokratia tai kapitalismi, pysyy Hararin mukaan pystyssä vain, jos suuri osa väestöstä uskoo siihen. Järjestelmää ei saa missään nimessä myöntää kuvitteelliseksi, ja ihmiset on kaikin tavoin kasvatettava siihen. Vallitsevat myytit määräävät, mitä ihminen haluaa, ja nämä halut saavat hänet puolustamaan kuvitteellista järjestystä.

Nykyaikana romantiikka kertoo meille, että meidän pitää antautua mahdollisimman monenlaisille kokemuksille, jotta olisimme parempia ihmisiä. Kulutuskulttuuri taas uskottelee, että meidän tulee ostaa mahdollisimman paljon tuotteita ja palveluita ollaksemme onnellisia. Kun romantiikka yhdistyi konsumerismiin, syntyi matkailuteollisuus. Sille Pariisi ei ole kaupunki vaan kokemus, jonka kuluttamisen sanotaan laajentavan maailmankuvaamme. Muinaisen Egyptin eliitille ei olisi tullut mieleenkään vaihtaa pyramidien rakentamista tai ruumiiden palsamointia Babylonin-ostosmatkaan tai Foinikian-hiihtolomaan, Harari huomauttaa.

Myyttien päälle ymmärtävä ihmismieli on eittämättä tehokas alusta monenlaisille yhteisille ponnistuksille. Harari tuskailee loppusanoissaan, että sapiens on käyttänyt mahtiaan päämäärättömästi ja tuottanut samalla muille eläimille suurta kärsimystä. ”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?” Harari kysyy kirjan päätteeksi.

Sapiens on alusta loppuun timanttista näkemystä, joka tuottaa ahaa-elämyksiä toisensa perään. Niiden kutsuminen henkisiksi orgasmeiksi antaa aivan liian paljon arvoa orgasmeille. Vaikka Harari saattaa tarinoidessaan välillä oikoa mutkia suoriksi, hän ei ainakaan yritä taivuttaa historian vääryyksiä oikeuksiksi. Lisäksi kirja on niin verrattomasti kirjoitettu, että sen luettuaan tekee mieli lyödä omat kielikuvat naulaan, jonka kantaan osuvia vertauksia tehtailee tämä Jerusalemissa historiaa opettava mies.

Jos aiot lukea tänä vuodenaikana vain yhden kirjan, hanki kädellisten tunnusmerkkeihisi Sapiens.

Jk. Jos luet kesällä kymmeniä kirjoja mutta katsot vain yhden videon, katso Yuval Noah Hararin TED-puhe siitä, mikä ihmisessä on erityistä.

Se on loppu. Nyt

Posted on by Onni Tonkija

Aihetunnisteet, nuo nettiajatusten jengiliivit, ovat yleensä järkevää hakukoneoptimointia, mutta melkein yhtä yleensä ne näyttäytyvät pelkkänä turhantägeilynä. Jälkimmäisestä toiminnasta minulle rakkaimmat esimerkit ovat Twitterissä kylvämäni #maailmanloppulauantai ja tässä blogissa viljelemäni länsimaisen yhteiskunnan romahdus. Siksi tuntuikin aiheelliselta lukea limittäin Miten maailma loppuu? ja Länsimaiden tuho.

Länsimaiden tuho -kirjan päällä osittain näkyvillä Miten maailma loppuu? -kirja.

Miten maailma loppuu? läntisen lukusuunnan alkupäässä. Länsimaiden tuho kuvan idässä,

Maailman loppu

Kirjassa Miten maailma loppuu? (Atena, 2011) Jussi Viitala selvittää menneitä ja tulevia maailmanloppuja. Aluksi hän kertoo, mitä tapahtuu maailmanloppujen lopuksi: Aurinko käristää elämän maapallolta puolen miljardin tai miljardin vuoden päästä. Ihmisiä ei tuolloin enää ole ihan jo sen vuoksi, että tähän viimeiseen loppuun on aikaa suunnilleen yhtä paljon kuin monisoluisten eliöiden syntyyn.

Yksi luonnollinen maailmanlopun aiheuttaja voisi olla supertulivuoren purkautuminen. Tunnettu ärhentelijä Yellowstone purkautuu todennäköisesti 150 000 vuoden sisällä. Jos purkaus sattuisi nyt, pääsisimme paitsi Yhdysvalloista myös ehkä koko ihmiskunnasta, sillä seurauksena olisi usean vuoden vulkaaninen talvi.

Kun Indonesiassa sijaitseva Tambora purkautui 1815, tuloksena oli pohjoisella pallonpuoliskolla vuosi ilman kesää. Katovuosi sai ihmiset liikkeelle, ja nälän heikentäminä he sairastuivat joukoittain lavantautiin.

Tautiepidemioita pelätään kuin ruttoa ja ruttoa pelätään kuin viimeistä päivää. Vaikka paikallisesti rutto levisi rottien ja rotankirppujen välityksellä, maailmanlaajuisesta jakelusta huolehti ihan ihminen itse kauppalaivoillaan ja tavarakuljetuksillaan. Tällä hetkellä tautien leviämistä edistävät etenevät ilmastonmuutos ja bakteerien antibioottiresistenssi, mutta Viitala ei näe taudeissa maailmanlopun esiastetta.

Asteroidit ja komeetat ovat ilmeisesti aiheuttaneet aikaisempia maailmanloppuja, mutta todennäköisyydet ovat meidän aika-asteikollamme pieniä. Lisäksi näitä avaruuden kiertolaisia voidaan havainnoida tehokkaasti, ja niihen ratoihin pystytään ehkä vaikuttamaan. Armomurhaa on siis turha pälyillä taivaalta.

Ihmisellä on muulikauriin kohtalo. Viitala kertoo, kuinka kuinka Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt perusti vuonna 1906 riistansuojelualueen, jolta metsästettiin pedot pois. Muulikauriiden määrä ehti kasvaa yli sataantuhanteen, ennen kuin kanta ravinnon puutteen vuoksi romahti 1924. Viitalan mukaan ilman ulkoista säätelyä ilmeisesti kaikki lajit lisääntyvät, kunnes resurssit loppuvat.

Maapallon väkiluku kasvaa koko ajan samalla, kun viljelykelpoinen pinta-ala hupenee. Paljon hehkutettu maatalouden tuottavuuden nousukin on saavutettu öljyllä, ja geenitekniikka on vastuuttomien rahastajien taskussa. Mitään puskureita ei ole, eli ruokahuolto on hiuskarvan varassa, eikä tilanne veden saatavuudessa ole tippaakaan parempi. Viitala uumoileekin seuraavan romahduksen syyksi yhdistettyä ruoka- ja vesikriisiä – ellei sitten vaikkapa Intian ja Pakistanin vihanpito johda ydintalveen otsoniaukkoineen.

Miten maailma loppuu? on napakka johdatus maailmanloppuihin. Viitalan teksti on selväsanaista muttei erityisen mukaansatempaavaa. Kirjassa häiritsee turhantarkka yksittäisten tutkimustulosten selostus, tai en ainakaan itse jaksa innostua siitä, että Grönlannin ja Antarktiksen jäätikkömassan menetys vuonna 2006 oli 475 ± 158 gigatonnia.

Maailmanlopun enteet alkavat näkyä kustannustoimittamisessakin, sillä kirjasta olisi voinut karsia toistoa. Lisäksi kun jäätikköjen gigatonneista ja jopa Gt:istä on puhuttu sivun verran, niin parin sivun päästä päätetään selittää, että gigatonni on muuten sitten miljardi tonnia.

Jussi Viitala ei ole varannut kirjansa loppuun isoja toivon pilkahduksia. Kasvissyönnistä ja pienimuotoisesta ruoantuotannosta voisi olla apua ihmiskunnalle, mutta jos väestönkasvuun ei puututa, kaikki muu on vain puuhastelua omantunnon rauhoittamiseksi.

Suurin uhkamme on Viitalan mukaan mielemme rakenne: emme hahmota kokonaisuuksia ja panemme oman välittömän hyödyn yhteisen edun edelle. Ajattelemme, että nykytila kestää ikuisuuden, mutta Viitala elättelee jo toiveita siitä, että ihmisen jälkeinen valtalaji pääsisi irti tuhoavasta eläimellisyydestä. Vai pitäisikö toivoa, ettei laji syöksyisi inhimillisyyteen?

Länsimaiden loppu

Timo Vihavainen tuntuu kirjassaan Länsimaiden tuho (Otava, 2009) toivovan, että nykytilaa edeltävä tila olisi jatkunut ikuisuuden. Kun Viitala jaottelee maailmanloppuja kulttuurin, ihmislajin ja koko elonkehän loppuihin, Vihavaisen mielestä kulttuuri on jo lähes tuhoutunut barbaarien käsissä.

Länsimaiden tuhoutumista on povattu parisataa vuotta, ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen Oswald Spengler julkaisi alan perusteoksen Länsimaiden perikato. Vielä hiljattain tulevaisuus lupasi entistä parempaa, mutta nyt sen yllä on pahaenteinen varjo.

Vihavainen näkee länsimaiden tuholle kolme keskeistä syytä: luonnon riiston, idän suurvaltojen nousun ja monikulttuurisen lännen. Länsimainen tieteellis-tekninen kulttuuri on ylivoimainen, mutta Vihavaisen mielestä lännen eettinen ja uskonnollinen asema on hävettävän ontto. Kaikille yhteistä luontoa tuhotaan länsimaalaisten hedonismin vuoksi, ja uskonnosta on tullut tarpeetonta, kun yhteisyys haetaan viihteestä ja turva valtion suojaverkoista.

Vaikeudet alkavat, kun valtio ei enää kykene suojelemaan kansalaisiaan. Vihavainen kuvaa, kuinka piiritetyssä Leningradissa nälkä ajoi ihmiset varkauksiin, ryöstöihin, murhiin ja lopulta ihmissyöntiin. Äidit söivät lapsiaan ja lapset vanhempiaan. Ruumiita kaivettiin haudoista syötäväksi. Eläviin käytettiin yleensä kirvestä. Suurin osa kiinni jääneistä ihmissyöjistä ammuttiin (ja ilmeisesti haudattiin).

Kannibalismi oli kuitenkin promilleluokan ilmiö, eli suurin osa Leningradin asukkaista säilytti inhimillisyytensä viheliäisistä oloista huolimatta. Mutta eikö ihmissyönti ole nykyviisauden valossa irrationaalinen tabu? Vihavainen toivookin, ettei 2000-luvun alun moraalilla varustettu ihminen joudu yhtä äärimmäisiin olosuhteisiin, koska siinä tilanteessa Leningrad on vain esimakua.

Länsimaiden tuho on vetävimmillään alussa ja lopussa. Väliin mahtuu varsin tuttu kattaus historiaa ja päivänpoliittisia ilmiöitä, joilla ei tunnu olevan suoraa yhteyttä kirjan otsikkoon. Tai ehkä tarkoituksena on osoittaa, kuinka ennen kaikki oli paremmin.

Vihavainen on viihdyttävä kirjoittaja ja usein setämäisyydessään myös huvittava. Hän ihmettelee, miksi normaalit tytöt ottavat vapaaehtoisesti orjanmerkit ja yrittävät näyttää primitiivisiltä tropiikin alkuasukkailta. Tai miksi kukaan ei perusta ravintolaa, josta saisi suomalaisia herkkuja, kuten silakkalaatikkoa ja uunihaukea.

Vihavainen ei ymmärrä, mitä pahaa hänen jo lähes sata vuotta palvellut käsiaseensa voisi tehdä ja miksi kouluammunta ei enää tarkoita jotain reserviläistoimintaa. Hänen mielestään eläimille ja ”jopa kasveille” osoitetaan uskonnollista hartautta muistuttavaa kunnioitusta. Hänestä on mukava puhua muhamettilaisista, vähän niin kuin viimeksi 80-luvulla hauskuuttanut Bisquit on tykästynyt musulmaani-sanaan.

Mikä muuten ”ilmeisesti heijastaa koko sivilisaatiomme kiihtyvää raaistumista”? Tietysti ajattelu, jonka mukaan seksuaalinen ehdottelu on häirintää. Entä mikä on ”militantin barbarian hyökkäys sivilisaatiota vastaan”? Se, että katseet, vitsit ja raiskaukset yhdistetään ”saman rikoksen aste-eroiksi”.

Timo Vihavainen on totta kai laajasti sivistynyt ihminen, ja se tuo hänelle paitsi tietämyksellisen selkänojan myös kyvyn täsmälliseen ilmaisuun. Kirjassa vilisevätkin sellaiset sanat kuin raison d’être, epokgörande, Zwingherr, Zhong guo, flatus vocis ja action. Kaikille lukeneillehan on tuttu se tilanne, kun yksinomaan vierasperäinen sana voi ilmaista halutun merkityksen eksaktisti.

Vihavaisen viihdyttävä ja sivistynyt kirja on selvästi pahaa vastaan, mutta vähän epäselväksi jää, onko se myös hyvän puolella. Vihavainen ei anna toimintaohjeita, sillä hänen mielestään länsimaat alamäkeen johtanutta kehitystä ei voi kääntää. Tuleva pula ravistelee kulutususkontomme perusteita, mutta se voi johtaa uuteen, parempaan moraaliin. Vihavainen kehottaakin toivomaan, että taantuvan sivilisaatiomme viimeinen vaihe olisi nykyistä aikakautta korkeampi ja jopa miellyttävämpi.

Kirjoituksen loppu

Miten länsimaisen ihmisen sitten pitäisi elää maailmanlopun maailmassa? Vihavaiselle syntyvyyden pieneneminen tuntuu olevan kauhistus, mutta Viitalan mielessä on ”jopa joskus käynyt ajatus”, että vastuullinen ihminen ei enää lisäänny.

Maailmassa on jo nyt vähintään tarpeeksi ihmisiä, ja väkimäärät taatusti tasoittuvat maantieteellisesti tavalla tai toisella. Maahanmuuttajista on toki vaikeampi saada liittolaisia kuin omista lapsista. Toisaalta kestää ainakin 15 vuotta, ennen kuin ihmistaimi muuttuu selviytymisen kannalta hyödylliseksi, eikä kukaan voi taata, että nykyjärjestelmä kestäisi edes 15:tä vuotta. Jopa Raamatussa Jeesus valittaa niiden kohtaloa, jotka lopun aikoina ovat raskaana tai imettävät.

Vihavaisen hellimä ydinperhe pystyy taistelemaan pahaa maailmaa vastaan vain amerikkalaisessa katastrofielokuvassa. Kestävään elämään tarvitaan yhteisö, eikä niistä ole länsimaissa pitkään aikaan ollut runsaudenpulaa.

Kun romahdus tulee, henkiin jäävät yhteiskunnan torakat. Heillä on torrakot, joista on hyötyä Mad Max -tyyppisissä olosuhteissa, mutta ennen kaikkea heillä on yhteisö. Timo Vihavainenkin puhuu heistä, tähän uuteen asiayhteyteen sopivasti: ”Onko siis joku moottoripyöräjengiläinen kaiken mitta edistykselliselle intellektuellille?”

Jengiläiset ovat poliisille kätevä, liikevaihtoa lisäävä uhkakuva, ja mediakin tahtoo äimistellä jengeissä esiintyvää ryhmäkuria (ikään kuin se olisi yhteiskunnan ja yritysten yksinoikeus). Moottoripyöräkerho on kuitenkin ryhmädynamiikkansa ansiosta erittäin, niin kuin nykyään on muodikasta sanoa, resilientti.

”Me emme voi luottaa siihen, että ystävät ja sukulaiset tukevat meitä, tuli mitä tuli, puhumattakaan työyhteisöistä, mutta kerholaiset voivat. Kerho on heidän henkinen kotinsa ja turvapaikkansa. Se on ja pysyy, vaikka kaikki muu menisi”, Sami Parkkonen valottaa sisäpiirin näkökulmaa kirjassa Lainsuojattomat – villiintynyt legenda (Karu Kustannus, 2009).

Tulevaisuus on siis ehkä kaksipyöräisten ja Vihavaista tyydyttäen myös -lahkeisten, vaikka spekulointi onkin turhanaikaista. Mutta ainahan se on mielessä. Loppu.

Sukupuuton agentti

Posted on by Onni Tonkija

Ihminen on muokannut maapalloa niin voimallisesti, että geologisesti elämme kokonaan omaa epookkiamme, antroposeenia. Tähän ihmisen aikaan osuu kuudes sukupuuttoaalto. Viides aalto vei dinosaurukset, ja kuudes saattaa tuhota käynnistäjänsä.

Elizabeth Kolbert on kirjoittanut sukupuutoista Pulitzer-palkinnon saaneen teoksen Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia (Atena, 2016). Kirja kertoo, miten sukupuuttoaaltojen olemassaolo on hitaasti alettu hyväksyä ja miksi monimuotoisuus on nyt murenemassa kaikilla rintamilla. Kuinka yksi ainoa laji sai muutettua pelin säännöt, ja onko ihmisestä aallonmurtajaksi?

Vasemmalla Kuudes sukupuutto -kirja, jonka kannessa on norsu. Oikealla kuihtunut chilikasvi. Välissä tekoparran suuaukko.

Kirja eliökunnasta sukupuuton partaalla suuton parta alla. Opus kirjastosta, kuvausrekvisiitta Taloyhtiön jätepisteestä.

Aikojen alussa nykyiset mantereet olivat kiinni toisissaan. Olemme käytännössä palanneet tähän tilanteeseen, kun ihminen kuljettaa tahallaan ja tahattomasti eliöitä ympäri planeettaa. Esimerkiksi Havaijille saapuu Kuudennen sukupuuton mukaan uusi laji joka kuukausi, kun ennen ihmistä niin tapahtui kerran kymmenessätuhannessa vuodessa.

Globalisaation myötä monimuotoisuus on lisääntynyt paikallisesti ja vähentynyt maailmanlaajuisesti – tarkastellaan sitten kulttuuria tai eläimistöä. Yhden mantereen maailmassa lintujen määrän pitäisi laskelmien mukaan pudota puoleen ja nisäkkäiden määrän kolmasosaan. Uhanalaisimman eläinluokan, sammakkoeläinten, sukupuutto on jo nopeutunut mahdollisesti jopa 45 000-kertaiseksi, mikä on saanut herpetologian muistuttamaan paleontologiaa.

Sukupuuttojen mahdollisuus alettiin nähdä vasta 1700-luvulla. Sitä ennen oli uskottu, että omituiset fossiilit olivat tunnettujen lajien muunnoksia tai kuuluivat piiloon menneille eläimille. Luottamus lajien elinvoimaan oli kumman sitkeää, kun samoihin aikoihin esimerkiksi siivettömänruokin kanta kynittiin, syötiin ja poltettiin lähes loppuun. Lopusta pitivät huolen keräilijät.

Metsästys on historiallisesti ollut keskeinen syy ihmisen aiheuttamiin sukupuuttoihin, mutta uusi aika on tuonut uudet uhat. Kolbert matkustaa kirjassaan havainnoimaan, kuinka merten happamoituminen tuhoaa koralleja, maa-alueiden pirstoutuminen uhkaa sademetsän puulajeja ja Euroopassa ilmeisen harmiton sieni kylvää kuolemaa amerikkalaisissa lepakkoluolissa. Koralliriutat ovat rikkaan merielämän tyyssija, ja sademetsän hyvin lokeroituneessa ekosysteemissä tietty puulaji ruokkii juuri tietynlaisia hyönteisiä, joista taas tietynlaiset linnut ovat riippuvaisia ja niin edelleen. Eivätkä lepakotkaan ravintoketjun ulkopuolella elä.

Tämänkaltaisissa maailmanlopun kirjoissa on hassua se, että ne eivät voi olla journalismia isolla suhuäänteellä, ellei niissä lennellä ympäriinsä. Osa Kolbertin retkikuvauksista on kyllä kiinnostavia, mutta välillä matkailun tuoma lisäarvo tuntuu rajoittuvan siihen, että Kolbert huomaa kalastajalla ”dramaattisesti” eriväriset silmät tai tuntee paikallisessa ravintolassa olonsa epämukavan täydeksi ajatellessaan ”suunnattomaksi” lihonutta sukupuuton keksijää Cuvier’ta.

Minusta Kolbert ei ole täysin saamansa ylistyksen veroinen mestarillinen kertoja vaan tavanomaisen taitava kirjoittaja ja sivuhuomautuksia pullistelevien sulkeiden suurkuluttaja (niin kuin itsetyytyväiset ihmiset yleensäkin). Kirjan lievästi hajanainen episodimaisuus lienee perua siitä, että teksti pohjautuu osittain Kolbertin lehtiartikkeleihin. Se, että Kolbert pitäytyy tiukasti tieteellisissä tutkimuksissa eikä juuri spekuloi, tekee kirjasta vähemmän konkreettisen ja siten tylsemmän kuin on esimerkiksi saman aihepiirin Maailma ilman meitä. Kuudes sukupuutto on kuitenkin pienine puutteineenkin mainiota luettavaa.

Pirkko Vesterisen suomennos on sujuva ja vaikuttaa huolelliselta työltä. Teoksen aiheeseen sopivasti hän pyrkii selvästi edistämään jokin-sanan sukupuuttoa. Kyllä sitä jonkun aikaa kestää, mutta joku roti nyt sentään!

Ihmiset ovat aina olleet jotenkin pidäkkeettömiä. Kuudes sukupuutto puhuu ”hulluusgeenistä”. Ihmiset ovat lähteneet pitkille merimatkoille, joiden onnistumisesta ei ole ollut mitään takeita. Onnekkaimmat ovat päässeet uudelle maaperälle, rajattomalta tuntuneiden luonnonvarojen äärelle.

Samalla holtittomuudella, jolla ihminen suhtautuu itseensä, hän kohtelee myös muuta luontoa. Kyse ei ole pelkästään pahasta teollistumisesta tai kapitalismista, vaan ihminen ei välttämättä ole koskaan ollut sopusoinnussa ympäristönsä kanssa.

Kolbertin mukaan suureksi kasvaminen oli aikoinaan toimiva strategia, koska suurilla eläimillä ei ollut vihollisia – ennen ihmistä. Isot nisäkkäät näyttävätkin kuolleen sukupuuttoon eri puolilla maailmaa aina niihin aikoihin, kun ihminen on saapunut paikalle. Eikä ihminen ole luultavasti edes ymmärtänyt resurssien rajallisuutta, vaan hän on eliminoinut megafaunan itseltään vaivihkaa kuin salainen palvelu.

Vaikka ihmiskunta on yhä kaukana valaistumisesta, osa siitä on sentään pahoillaan lajien uhanalaistumisesta. Kirja kuvaa, miten kaliforniankondorien määrä on saatu suurenemaan 1980-luvun puolivälin 22:sta noin 400:aan: kondorinpoikasia kasvatettiin käsinukeilla, linnuille rakennettiin valesähkölinjoja, ne rokotettiin länsiniilinvirusta vastaan, niille on annettu kelaatiohoitoa nieltyjen lyijyhaulien takia ja – mikä mielestäni kaikista omituisinta – niitä opetettiin välttämään ruoan hakemista jäteastioista.

Tällaiset Näin elät antroposeenissa -kurssit antavat toivoa monille ihmiselle ja harvoille lajeille. Yksittäisten lajien asemesta olisi järkevämpää keskittyä elinympäristöjen hoitamiseen, kuten ehdottavat Kyösti Pulliainen ja Pertti Seiskari kirjassa Luonnon ja ihmisen polut (Maahenki, 2011). Näin eliöitä ei heidän mukaansa tarkasteltaisi evoluutiopuun haarautumina vaan ekosysteemin osina.

Kuudennen sukupuuton lukija odottaa vaistomaisesti maailmanlopun maalailun päätteeksi toivon siemeniä. Kolbert lainaa kirjaa, joka nimensä perusteella kertoo, miten ihmiset selviytyvät sukupuuttoaallosta: meidän tulisi rakentaa kaupunkeja Marsiin, Titaniin, Europalle, Kuuhun ja asteroideille. Sarkasmi paistaa rivien välistä avaruuteen asti.

Neandertalinihmisiltä hulluusgeeni ilmeisesti puuttui. He eivät olisi tuhonneet maailmaa, mutta heidät ja denisovanihmiset raivasi tieltä Homo sapiens. Kolbertin sanoin me karsimme sukupuutamme. Sisarlajiemme hävittyä olemme siirtyneet serkkuihimme gorilloihin ja orankeihin.

Kun kasvavasta puusta poistaa oksat, jäljelle jää vain latva ja puu todennäköisesti kuolee. Ainakin jos se on latvasta laho.

Jk. Jotkut ihannoivat maita valloittavia ihmislaumoja ja kieltäytyvät lukemasta näitä valloittavia, toivon vieviä tietokirjoja. Jos olet tällainen toivoton tapaus, toivotan sinut kaikella ystävyydellä amerikkalaisen fiktion pariin.

Maailma ilman ihmeitä

Posted on by Onni Tonkija

Vaikka ihmisten joukossa on viehättäviä yksilöitä, lajina ihminen on mätä. Mätyydestä voi varmistua avaamalla päivän sanomalehden, mutta paljon antoisammin se sujuu, kun lukee Alan Weismanin kirjan Maailma ilman meitä[†] (Atena, 2008).

Weisman ryhtyi selvittämään, mitä maapallolla tapahtuisi, jos ihminen katoaisi yhtäkkiä näyttämöltä. Ajatusleikki paljastaa seikkaperäisesti paitsi sen, millainen kuristusote meillä on muuhun eliöstöön, myös sen, kuinka hauraalla pohjalla läntinen hyvinvointimme on.

Maailma ilman meitä -kirja kaupunkiympäristössä.

Maailma ilman Maailmaa ilman meitä olisi 400 sivua vähemmän tiedostavalla pohjalla.

Vanhan totuuden mukaan ydinsodasta jää jälkeen vain torakoita ja rottia. Todellisuudessa  torakat jäätyvät lauhkeilla vyöhykkeillä rakennusten jäähtyessä ja rotat kuolevat nälkään roskavirtojen ehtyessä. Ihmisten poistuttua katoavat myös lemmikkikoirat petoeläinten suihin (nopeus riippunee siitä, kuinka neuvokkaasti[†] ihminen on ehtinyt petoja maailmasta hävittää).

Ruusuinen ei ole myöskään viljely- ja koristekasvien tulevaisuus ilman ihmistä. Selviytyäkseen luonnossa porkkanat muuttuvat pahanmakuisiksi rikkaporkkanoiksi, maissi kutistuu vehnäntähkän kokoiseksi ja omena kehittää hedelmänsä pahkuraisiksi. Ruusut häviävät niin kuin kaikki muukin steriili.

Yksi laji kuitenkin selviää. Kissat herkuttelevat jo nyt Yhdysvalloissa arviolta miljardeilla linnuilla vuosittain. Maailma ilman meitä kertoo masentavan monesta tavasta, joilla ihmisen toiminta lahtaa lintuja. Yksin Yhdysvalloissa autot tappavat melkein sata miljoonaa ja ikkunalasi ehkä miljardi yksilöä. Radiomastoihin kuolee luultavasti ainakin puoli miljardia, sillä punaiset valot ja sähkömagneettiset kentät sotkevat lintujen suuntavaiston. Lisäksi linnut törmäävät sähkölinjoihin ja saavat niistä sähköiskuja.

Aina ihmisen tuhovoima ei ole pelkästään epäsuoraa. Muuttokyyhky oli aikoinaan maailman runsaslukuisin lintulaji, jonka valtavat muuttoparvet saattoivat pimentää taivaan. Kyyhkyn kohtaloksi koitui se, että siitä saatiin makoisia haukkapaloja. Kun metsää kaadettiin Yhdysvalloissa peltojen tieltä, linnut menettivät ravintovarojaan ja ne joutuivat ahtautumaan jäljelle jääneiden puiden oksille. Sitten ne olivatkin erityisen helppoa saalista haulikolle.

Jossain vaiheessa selvisi, että muuttokyyhkyjen kanta oli romahtamassa. Metsästäjät alkoivat ampua lintuja entistä kiivaammin, kun se kerran oli vielä mahdollista. (Kummasti tulee mieleen toinen ilmoja halkova laji, lentomatkustajat.) Viimeinen muuttokyyhky kuoli eläintarhassa vuonna 1914.

Sukupuuttoon tappaminen on ihmisen leipälaji. Amerikan mantereelta katosi vain tuhannessa vuodessa ainakin 70 suurnisäkästä: kamelit, gepardit, mammutit, mastodontit, maalaiskiaiset, jättiläismajavat, jättiläishirvet, hirviösudet ynnä muut. Weismanin kirjan perusteella varteenotettavin selitys tälle joukkotuholle on ihmisen saapuminen. Suuret kasvissyöjät olivat ihmiselle otollista ruokaa, sillä ne eivät olleet tottuneet varomaan kieroa saalistajaansa niin kuin Afrikassa kehittyneet lajit. Monet lihansyöjät, kuten sapelihammaskissat, poistuivat luultavasti samalla, kun niiden ravinto katosi.

Ihminen on siis ilmeisesti hävittänyt maailmasta ainutlaatuisen ja ällistyttävän eläimistön. Olemme saaneet petojen tilalle yhä ennakoitavamman elämän. Kun kokemuksemme selviytymisestä osana luontoa on koko ajan ohentunut, olemme ehkä alkaneet tuntea George Monbiot’n kuvailemaa ekologista tylsyyttä. Maailma meidän kanssamme on maailma ilman ihmeitä.

Tavoittelemme ennakoitavuutta, joskin biologisesti äärimmäisen lyhyelle aikavälille, kuten Maailma ilman meitä osoittaa. Istanbul on rakennettu niin halvasti, että erään arvion mukaan 30 vuoden sisällä 50 000 asuinrakennusta sortuu, kun Pohjois-Anatolian siirros liikkuu. Raivaus kestäisi ehkä 30 vuotta. New Yorkin metrotunnelit peittyvät veden alle parissa päivässä, jos sähköllä toimivat pumput pysähtyvät. Vielä tärkeämmät sähköpumput siirtävät ydinvoimaloiden jäähdytysvesiä. Jos sähkönjakelu lakkaisi, dieselgeneraattorit toimisivat aikansa, Palo Verdessä viikon. Sen jälkeen olisi edessä reaktorin sulaminen tai palo, vedessä ja ilmassa vuosikaudet perimää rappeuttava perintö.

Ihminen on suunnattoman kiinnostunut atomien hajottamisesta muttei niinkään molekyylien pilkkomisesta. Muoveissa ja monessa muussa käytetyt, sittemmin kielletyt PCB-yhdisteet eivät esimerkiksi hajoa luonnossa juuri lainkaan. Yhdisteet tarttuvat hanakasti merten ehkä yleisimpään aineeseen, muoviin. Muovia on tuotettu miljardi tonnia, eikä sen polymeerejä ole tähän mennessä hajonnut kuin pieni määrä polttamalla. Tätä taustaa vasten tekee ehdottomasti mieli luottaa vakuutteluun geenien manipuloinnin siunauksellisuudesta ja hallittavuudesta.

Hallinnan tunnetta lisää kai sekin, että Yhdysvalloissa ihmisiä haudataan pronssi-, kupari- tai terässarkofageihin sekä uhanalaisista puista valmistettuihin arkkuihin. Arkku pannaan vielä maata kannattelevan betonisen suoja-arkun sisään. Ruumis on tietysti ensin palsamoitu formaldehydillä, joka muurahaishapoksi hapettuneena valuu pilaamaan pohjavesiä. Kuolleet totisesti hautaavat kuolleensa.

Kuoleman jälkeinen elostelu vie ajatukset toiseen kirjassa käsiteltävään asiaan, mayakulttuurin romahdukseen. ”Tuottamaton ja loisiva ylimystö tulee yhteiskunnalle kalliiksi imiessään liikaa voimavaroja joutaviin mielitekoihinsa”, Weisman kuvaa mayojen lopun aikoja – aiheellisesti preesensissä, sillä globaalin yhteiskunnan ylimystö olemme me länsimaalaiset.

Maailma ilman meitä lumoaa paitsi kiehtovien faktojen runsaudella myös perusideallaan. Vaikka romanttinen paluu paratiisiin eli ihmisetön aika vaikuttaa epätodennäköiseltä, teos antaa osviittaa myös siitä, millainen olisi maailma ilman suurinta osaa meistä. Siinä maailmassa nykyihminen tuskin viihtyy.

Nykyihmiselle ihmisetöntä maailmaa kuvaavalla Weismanilla on tarjota vain yksi toivon pilkahdus: väestönlasku. Meidänkin pitäisi siis manata Keskuskauppakamarin velkakellon väsymättä juoksevien numeroiden sijasta Väestörekisterikeskuksen valotaulun alati kasvavia lukemia. Jos siinä on kaikki toivomme, voimme heittää sen ja yhtyä maailman ihmisiä kuvanneeseen Henri Cartier-Bressoniin: ”Paras elää ilman toivoa, niin ei vaivu epätoivoon.”

 

† linkki kuollut