Kirjoitin viimeksi maailmanlopusta, joten tällä kertaa on aiheellista selvittää, miten maailmanloppu sai alkunsa. Sen kertoo Yuval Noah Harari ajattelulle uusia uria uurtavassa kirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016).

Peukaloijan retket viiteensataan sivuun rikastettuna.

Ajallisesti kaikista menestynein ihminen on ollut Homo erectus, eikä sen saavuttamaa kahden miljoonan vuoden ennätystä riko ainakaan Homo sapiens. Harari pitää todennäköisenä, että meidän lajiamme ei ole enää edes tuhannen vuoden päästä, sillä ellemme tuhoa itseämme, älykäs suunnittelu syrjäyttää luonnonvalinnan.

Jonkinlainen evoluution harha-askel tämä naurettavasti nimetty viisasihminen eli sapiens on ollutkin. Aikojen alusta sapiensit olivat keskittyneet kasvattamaan aivojaan, tai niin kuin Harari kirjoittaa, he siirsivät energiaa hauislihaksista hermosoluihin samalla tavalla kuin hallitus suuntaa rahoja maanpuolustuksesta koulutukseen. (Suomessahan kumpikin suunta on jo kääntynyt.) Hararin mukaan simpanssi ei voita sapiensia väittelyssä, mutta se voi repiä tämän kappaleiksi.

Ihmiset eli Homot olivat pitkään vaaraton nisäkäsryhmä, jonka ekologinen lokero saattoi olla hyeenoilta ja sakaaleilta jälkeen jääneiden luiden rikkominen ja luuytimen ryystäminen. Kun sitten Homo sapiens loikkasi ravintoketjun keskivaiheilta huipulle, tuloksena ei ollut majesteettisella itseluottamuksella varustettu huippupeto vaan asemansa menettämistä pelkäävä julma ja vaarallinen ”banaanitasavallan diktaattori”.

Tappavuusloikkaa edisti tulen keksiminen, mutta sapiensien 70 000 vuotta sitten alkaneen maailmankiertueen selittää mutaatio, jota Harari nimittää tiedon puuksi. Tuohon aikaan sijoittuu pahan alku ja juuri silloin Homo sapiens oppi puhumaan olemattomia. Luomme meitä yhdistäviä myyttejä, kuten osakeyhtiöitä, joihin uskomme, kunhan yhtiöitä perustettaessa lainoppineet ovat suorittanut oikeat rituaalit ja lausuneet tarpeelliset loitsut.

Yhteisten myyttien avulla sapiensit pystyivät ylittämään sosiologisissa tutkimuksissa havaittavan 150 yksilön ylärajan ja muodostamaan sitä suurempia ryhmittymiä. Alkoi ”ekologisen sarjamurhaajan” voittokulku, ja se on jatkunut näihin päiviin saakka: ”Ihmistulvasta selviytyjiä ovat maailman kaikista suurista eläimistä vain ihmiset itse sekä tuotantoeläimet, jotka palvelevat kaleeriorjina Nooan arkissa.”

Ihminen päätti kuitenkin orjuuttaa myös itsensä, tai kuten Harari ajattelee, ihmisen kesytti vehnä. Metsästyksen ja keräilyn tilalle tuli maanviljely ja jatkuva raadanta, johon ihmiskeho ei ole sopeutunut. Samalla ruokavalio yksipuolistui ja taudit vaivasivat, kun ihminen sitoutui harvoihin kasvilajeihin ja yhteen asuinpaikkaan. Vaikka sato olisi säästynyt kadolta ja varkailta, kasvavalta eliitiltä sitä ei varjellut mikään. Ja jos jotain jäikin yli, lopputuloksena oli vain lisää nälkäisiä suita, joiden ruokkimiseksi piti viljellä entistä työteliäämmin.

Ihmiset olivat joutuneet loukkuun. Metsästäjä-keräilijän elämä oli ollut huoletonta ja mielekästä, mutta siihen ei ollut paluuta, koska paisunut väestö ei voinut elää kuin pellosta. Tällaisia loukkuja syntyy edelleen, kun ylellisyydet muuttuvat välttämättömyyksiksi.

Miksi vahingolliset yhteiskuntajärjestykset eivät yksinkertaisesti purkaudu? Kuvitteellinen järjestelmä, kuten kristinusko, demokratia tai kapitalismi, pysyy Hararin mukaan pystyssä vain, jos suuri osa väestöstä uskoo siihen. Järjestelmää ei saa missään nimessä myöntää kuvitteelliseksi, ja ihmiset on kaikin tavoin kasvatettava siihen. Vallitsevat myytit määräävät, mitä ihminen haluaa, ja nämä halut saavat hänet puolustamaan kuvitteellista järjestystä.

Nykyaikana romantiikka kertoo meille, että meidän pitää antautua mahdollisimman monenlaisille kokemuksille, jotta olisimme parempia ihmisiä. Kulutuskulttuuri taas uskottelee, että meidän tulee ostaa mahdollisimman paljon tuotteita ja palveluita ollaksemme onnellisia. Kun romantiikka yhdistyi konsumerismiin, syntyi matkailuteollisuus. Sille Pariisi ei ole kaupunki vaan kokemus, jonka kuluttamisen sanotaan laajentavan maailmankuvaamme. Muinaisen Egyptin eliitille ei olisi tullut mieleenkään vaihtaa pyramidien rakentamista tai ruumiiden palsamointia Babylonin-ostosmatkaan tai Foinikian-hiihtolomaan, Harari huomauttaa.

Myyttien päälle ymmärtävä ihmismieli on eittämättä tehokas alusta monenlaisille yhteisille ponnistuksille. Harari tuskailee loppusanoissaan, että sapiens on käyttänyt mahtiaan päämäärättömästi ja tuottanut samalla muille eläimille suurta kärsimystä. ”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?” Harari kysyy kirjan päätteeksi.

Sapiens on alusta loppuun timanttista näkemystä, joka tuottaa ahaa-elämyksiä toisensa perään. Niiden kutsuminen henkisiksi orgasmeiksi antaa aivan liian paljon arvoa orgasmeille. Vaikka Harari saattaa tarinoidessaan välillä oikoa mutkia suoriksi, hän ei ainakaan yritä taivuttaa historian vääryyksiä oikeuksiksi. Lisäksi kirja on niin verrattomasti kirjoitettu, että sen luettuaan tekee mieli lyödä omat kielikuvat naulaan, jonka kantaan osuvia vertauksia tehtailee tämä Jerusalemissa historiaa opettava mies.

Jos aiot lukea tänä vuodenaikana vain yhden kirjan, hanki kädellisten tunnusmerkkeihisi Sapiens.

Jk. Jos luet kesällä kymmeniä kirjoja mutta katsot vain yhden videon, katso Yuval Noah Hararin TED-puhe siitä, mikä ihmisessä on erityistä.