Moni toimittaja on kysynyt minulta, vienkö dyykkaamalla ruoan köyhien suusta. Yksi vastaus kysymykseen on se, että olen havainnut ravintoketjun menevän vähän eri tavalla: Se leipä, joka ei mene kaupaksi, menee Hurstin Valintaan ja sieltä vähäosaisille. Sen vähäisen osan, joka tästä jää syömättä, olen usein käynyt dyykkaamassa itselleni yhdestä tietystä jäteastiasta. Muutenkin roskiksia tongitaan havaintojeni mukaan lähinnä panttien perässä, ja vieressä olevat hyvätkin ruokalöydöt jäävät koskemattomiksi.

Toiseksi jäteastiasta ottaminen on aina hyväksyttävää, koska hyvät tarkoitusperät eivät yksin riitä estämään sitä onnettomuutta, että syömäkelpoinen ruoka menee jäteautoon eikä ihmiseen. Köyhyyteen voi vaikuttaa tehokkaamminkin kuin jättämällä tongittavaa roskiksiin tai marjoja metsiin.

Kolmanneksi en ole viime aikoina dyykannut niinkään köyhien suusta kuin köyhien suuhun.

Eihän tämän näin pitänyt mennä. Kuten Suvi Auvinen minäkään en halunnut auttaa lapsia Kiberan slummissa. Mutta en myöskään halunnut ryhtyä konsultiksi tienatakseni rahaa slummien miljöön äärelle. Halusin tukea luontoa, en ihmisluontoa. Kunnes kohtasin kiperän dilemman: jos en auttaisi köyhiä perheitä, luonnonvaroja tuhlaantuisi.

Tähän roskapussiin oli repäisty komean solmurivin viereen kurkistusaukko. Etsinnän kohteena olivat arvatenkin avatut juomapakkaukset, koska monenlaiset avaamattomat pakkaukset eivät olleet kelvanneet.

Marraskuinen lauantai on vaihtumassa roskiksella sunnuntaiksi. Perjantaikassin olen jo löytänyt ja etsin raivokkaasti lauantaipussia. Onneli on tällä kertaa mukana ja kuiskaa kuin ammattilainen teatterissa: ”Lopeta, tulit liian aikaisin!”

Takanani joku on avannut rappukäytävän oven kahden täyden muovikassin kanssa mutta kääntynyt kannoillaan. Lähdemme pois. Viereisen talon jätekatokselta näen tarunhohteisen Solmumaakarin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran. Hetkisen päästä palaan ensimmäiselle roskikselle hakemaan tutunsisältöisen roskapussin, tai ehkä pitäisi ennemmin sanoa ruokapussin.

Olin elokuussa tehnyt löydön, joka teki minut yhtä aikaa iloiseksi ja surulliseksi. Olin sekä innoissani että kauhuissani. Rahkaa, jukurttia, maitoa, pirtelöitä, vispipuuroa, leipää, maksamakkaraa, leikkeleitä, levitteitä, suklaata, hammastahnaa, nenäliinoja… Meinasi itku päästä. Miten saisin kaiken tämän mahtumaan paitsi Facebook-sivulle kaavailemaani valokuvaan myös kylmäsäilytykseen?

Kun samanlaiset löydöt jatkuivat, tajusin etten ollutkaan syönyt muuttokuormasta jääneestä kuormasta. Ruokarikkaat roskapussit oli helppo tunnistaa sekajäteastiasta, sillä niihin oli tehty persoonallisesti monta peräkkäistä pesuaineella liukastettua solmua. Salaperäinen jätteidenjättäjä saikin pian nimekseen Solmumaakari.

Löydöt eivät olleet loppuakseen, joten oli etsittävä ruoan vastaanottajia lähipiirin ulkopuolelta. Onneksi Facebookista löytyi muutama ennakkoluuloton seuraaja. Jotkut kertoivat heti kättelyssä, millaisia taloudellisia vaikeuksia heillä on. Toisaalta osalla ympäristönäkökulma oli selvästi keskeinen. Olin perustanut Onni Tonkijan ruokasisäpiirin.

Kauhistelin, kun täysi kassillinen oli heitetty roskiin pari tuntia ostamisen jälkeen. Kauhistuin, kun huomasin olevani parvekkeelle sijoittamani ruoan kanssa keskellä Linnut-elokuvaa. Kaupustelin kuitenkin ahkerasti löytöjäni, ja ne tekivät kauppansa.

Lahjoitin tarkalleen kahden kuukauden aikana suunnilleen 11 kiloa leipää (37 pussia), 18 kiloa maitotuotteita (muun muassa 44 purkkia pehmeää maitorahkaa), 3 kiloa lihatuotteita sekä 3 kiloa muita elintarvikkeita appelsiinimarmeladista tattarijauhoihin. Melkein kaikissa oli päiväystä jäljellä. Päiväkodin antimista meni pyöreästi litra broileripihvejä, litra pinaattiohukaisia, kolme litraa kasvispyöryköitä ja 15 kalapuikkoa.

Lisäksi jaoin 12 litraa pesunesteitä (6 purkkia suihkusaippuaa, 5 pakkausta sampoota, 9 purnukkaa käsisaippuaa, 4 kanisteria pyykinpesunestettä, 2 nesteensäilytysastiaa astianpesuainetta, muun muassa). Omistajaa vaihtoivat myös 99 kuukautissidettä, 500 nenäliinaa, 6 rullaa vessapaperia ja 25 laastaria.

Ruokahävikki saa näkemään punaista.

Jaoin lokakuussa 6 kiloa toisen dyykkarin löytämiä luomujauhelihoja ja raakoja hampurilaispihvejä. Niin, ruokasisäpiiriin saa lahjoittaakin, kunhan touhu pysyy yksityishenkilöiden välisenä salakähmänä.

Avaamattomat pakkaukset kannattaa Helsingissä kuitenkin viedä ennemmin Keruun, koska siellä riittää tilaa ja kysyntää (jos toiminta jatkuu nykyisellään). Sinne kelpaavat parasta ennen -päivänsä nähneet tuotteetkin, mutta viimeistä käyttöpäivää ei saa jäädyttämättä ylittää. Keruuseen ylijäämäruoan lahjoittaminen on samanlainen tiedostavan luokan velvollisuus kuin käyttämättä jääneiden vaatteiden keräykseen vieminen ja sähköromun kierrätys.

Jos ruoka on jollain tavalla hämäräperäistä, se voi kuulua ruokasisäpiirin piiriin. Syksyllä vuosaarelainen Liisa oli kaappeja raivattuaan neuvoton kaikkien vanhentuneiden elintarvikkeiden ympäröimänä. Apuun tuli Onni Tonkijan pop up -laboratorio, jonka aistinvaraisuudelle veti vertoja vain Liisan vieraanvaraisuus.

Erikoisuudet päätyivät tutkimuskäyttöön, ja nyt voin sitten raportoida, että pari vuotta päiväysvanha donitsijauhe on ihan käyttökelpoista. Jos ei omista donitsirautaa, taikinasta voi paistaa pannulla amerikkalaisia pannukakkuja. Liisan neljällä vuosikymmenellä eläneestä maitojauheesta tietoisken tarinaa maaliskuussa.

En tiedä Liisastani, mutta itse annan liiastani: rahkaa, jukurttia, päiväkodin inhania falafeleja. Jos löydän kalakeittopakkauksen, se jää minulle (en keksi mitään parempaa kuin dykaaninen kalakeitto). Jos löydän maitotölkin, se jää minulle (tai oikeastaan kahvikulta-Onnelille). Jos löydän paketin veriohukaisia, se jää minulle (koska kukaan ruokasisäpiirissä ei huoli niitä).

Jos löydän syksyn aikana kolme kiloa suklaapatukoita, ne jäävät minulle. Vaikka aivot sanovat säilytystoiveistani: oletko hullu, et voi syödä tuollaista määrää sokeria ja rasvaa. Koska aivot sanovat lahjoitusaikeistani: oletko hullu, en voi elää ilman sokeria ja vartalosikin kaipaa rasvaa.

Twixit kuuluisivat raideriini, jos niissä ei olisi eläinmaitoa ja jos minulta joskus kysyttäisiin raideria. Sikäli oli kiva, että yksi Twix ei mahtunut suklaasisäpiiriin ja toinen oli ”vanhentunut” joulukuussa, eli ne jäävät minulle.

Solmumaakari on muuttanut tai muuttunut, joten on aika pitää rääppiäiset. Patukat erääntyvät tammikuun ja elokuun välissä. Voin antaa ne pois, sillä minulla on vielä löytämiäni toissajouluisia suklaitakin ihan riittävästi – ja vanha suklaa jalostaa. Sisäpiiriläisille on tarjolla myös ainakin tuoreita säilykkeitä. Vanhat jäsenet saavat kunniavieraina kutsun suklaaövereihin. Suklaata on tarjolla niille, jotka lähtevät piirileikkiin viimeistään ystävänpäivänä 14.2.2020. Jatkossa hälytän ruokasisäpiiriläisiä apuun tarpeen vaatiessa.

Ruokasisäpiiri on tarkoitettu perusterveille 20–60-vuotiaille helsinkiläisille, joille Hermanni on hyvien kulkuyhteyksien päässä. Jos kuulut tähän joukkoon ja haluat liittyä mukaan, varmista että olet tykännyt Onnen tonginnasta Facebookissa. Käytä sen jälkeen Lähetä viesti ‑toimintoa ja valitse oikea vaihtoehto. Voit kertoa itsestäsi lyhyesti. Saatan kysyä vielä jotakin ja tarjota sitten sitä, mitä tarjolla on. Jos tarjoilu kelpaa, sovimme noutoajan. Facebook on ainoa vaihtoehto siksi, että ruokasisäpiiri syntyi siellä ja haluan pitää kaikki viestit samassa paikassa.

Lahjoitusten tarjoamisessa ei ole ikä-, terveys- eikä yhteydenottorajoituksia. Muistakaa kuitenkin, että vanhaa ruokaa voi yleensä syödä itsekin, hävikkiruoan jakamiseen on erilaisia palveluita ja ruoka-apuun on ihan omat kanavansa. Niin mukavaa kuin auttaminen onkin, syksy osoitti, että pienenkin ruokasisäpiirin pyörittäminen käy vapaaehtoistyöstä.

Epilogi

Saan blogikirjoitukseni valmiiksi puolenyön aikoihin. Sen piti alun perin ilmestyä perjantain aikana, mutta päätän julkaista tekstin vasta yön yli nukuttuani.

Onneli on palaamassa illanvietosta, ja lähden Onnenmyyrän kanssa vastaan. En ehdi kovinkaan pitkälle ennen kohtaamistamme, joten jätän koiran Onnelille ja käväisen vielä lähiroskiksilla. En odota mitään erikoista Solmumaakarin jätepisteeltä, koska olen viimeksi nähnyt hänen jätteitään joulukuussa. Lasken myöhemmin, että viime näkemästä oli tasan 60 päivää.

Roskiksessa on liuta mustia ohuita roskapusseja, jotka eivät yleensä saa minua hihkumaan innosta. Päällimmäinen pussi tuntuu painavalta. Epäilen, että siinä on kuiva-ainekaapin sisältöä, jonka perkaaminen on yleensä aika rasittavaa puuhaa.

Kun alan avata pussia, huomaan mustalla muovilla tutun näköisiä pikkuisia saippuakuplia. Se, mikä alkuun vaikutti yhdeltä isolta solmulta, onkin neljä pientä solmua. Nyherrän ne auki. Roskapussi on sullottu toisen mustan roskapussin sisään, ja vasta sen sisässä on tuttu kaupan muovikassi. Nyt alan jo repiä pusseja, koska voin siirtää roskia ensimmäiseen, ehjäksi jääneeseen pussiin.

Yhteensä täysiä roskapusseja on ehkä kahdeksan, kaikissa maatuskamaisesti sisäkkäisiä muovipusseja. Näin suurta määrää täysiä pusseja en ole koskaan nähnyt Solmumaakarin jäljiltä.

– Luulin, että tällainen sekoilu on lopetettu.
– Never stop the madness ja kohta vedetään taas!

Kaikki tutut elementit ovat paikallaan. Löydän lohikeittopakkauksen, kaksi maitotölkkiä ja paketin verilettuja. Löydän neljä suklaapatukkaa. Löydän rahkaa, jukurttia, vispipuuroa, leipää, hammastahnaa, nenäliinoja…

Jos tämä oli Solmumaakarin tarjoama loppuhuipennus, niin huh huh, kylmät väreet ja pipo pois päästä. Jos tämä taas on uuden alku tai vanhan jatko, olkoon sitten niin. Mutta jos milloinkaan olen uskonut sattumaan, niin nyt alkaa olla usko koetuksella.