Avainsana-arkisto: ruoka-apu

Saksassa lainsuojaton dyykkaus innoitti uuteen aluevaltaukseen: ilmastoaktivismia ruokahävikkikärjellä

Posted on by Onni Tonkija

Saksalaiset ilmastoaktivistit ovat 24. tammikuuta lähtien liikehtineet tai oikeastaan jähmettyneet ruoanpelastuslain puolesta. He ovat Elokapinan kansainvälisen esimerkin mukaisesti sulkeneet autoteitä etenkin Berliinissä mutta myös Hampurissa, Stuttgartissa ja muissa kaupungeissa. Liikkeen nimi on Aufstand der letzten Generation eli Viimeisen sukupolven kapina. Viimeisellä sukupolvella viitataan siihen, että meidän jälkeemme tulevilla ihmisillä ei ole enää mahdollisuutta pysäyttää ilmastonmuutosta.

Kuusi ihmistä maassa autojen edessä kolmekaistaisella tiellä.

Aktivistit pysäyttivät liikenteen Saksan vilkkaimpiin väyliin kuuluvalla A 100 -moottoritiellä 28. tammikuuta 2022. Kuva: Aufstand der letzten Generation.

Elintarvikkeiden dyykkaus tulkitaan Saksassa varkaudeksi. Käytännössä dyykkari ei yleensä joudu leivättömän pöydän ääreen, sillä kauppiailla on jonkinlaista itsesuojeluvaistoa huonoa julkisuutta kohtaan.

Paljon huomiota sai tapaus, jossa baijerilainen supermarketti vuonna 2018 vaati kahdelle opiskelijalle rangaistusta hedelmien, vihannesten ja jukurtin ottamisesta. Ihmisiltä tulleen valtaisan negatiivisen palautteen vuoksi myymälä joutui vetämään vaatimuksensa takaisin. Dyykanneet naiset, jotka olivat avanneet jäteastian nelikulma-avaimella, tuomittiin lopulta pysymään loitolla kauppojen roskiksista 225 euron suuruisen sakon uhalla. Lisäksi kummallekin tuli kahdeksan tuntia yhdyskuntapalvelusta – paikallisessa ruoka-avussa.

Jupakan jälkimainingeissa Hampurin vihreä oikeussenaattori Till Steffen ehdotti dyykkauksen laillistamista. Osavaltioiden oikeusministerit tyrmäsivät esityksen tapaamisessaan kesäkuussa 2019. Sen sijaan ministerit vaativat ruokahävikin vastaista taistelua. Valtapuolue CDU:n edustaja piti dyykkausta ihmisarvoa alentavana ja hygieenisesti ongelmallisena. Tietysti mietittiin sitäkin, kenen on vastuu, jos joku sairastuu roskiksesta tonkimastaan ruoasta.

Kaksi poliisia ja ruokaa tutkivia ihmisiä ruokaa ostoskärryistä jakavien ihmisten edessä.

Poliisit olivat paikalla dyykatun ruoan jakopisteellä Berliinissä joulukuussa 2021. Kuva: Aufstand der letzten Generation.

Vuoden 2021 lopussa julkisuuteen nousi 60 vuotta vanha jesuiittapappi Jörg Alt. Hän oli hakenut kaupan jäteastioista ruokaa ja lahjoitti sitä julkisesti ihmisille. Sitten hän ilmiantoi itsensä poliisille ja tapausta alettiin tutkia varkautena. ”Meidän täytyy päästä poisheittomentaliteetista, meidän, jotka pyydämme Herralta jokapäiväistä leipäämme”, Alt sanoi. Tapauksen jälkeen Saksan vihreä maatalousministeri Cem Özdemir esitti, että dyykkarien sakottamisesta luovutaan ja että supermarkettien pitää lahjoittaa ylijäämäruokansa.

Viimeisen sukupolven aktivistit ovat tuskastuneet poliitikkojen hitauteen. Heidän kampanjansa Essen Retten – Leben Retten (”Pelastetaan ruokaa – pelastetaan elämiä”) ajaa nyt hävikkiä suitsivaa lakialoitetta estämällä ihmisiä ajamasta omia autojaan. Ranskasta mallia ottanut aloite esittää, että yli 400 neliömetrin suuruisten elintarvikemyymälöiden pitää tarjota hävikkinsä lahjoitettavaksi ruoka-apujärjestölle.

Ilmastojärjestö German Zeron laatimassa aloitteessa edellytetään, että viimeisen käyttöpäivän tuotteet pitää lahjoittaa 48 tuntia ennen viimeistä käyttöpäivää. Aika saa olla lyhyempi, jos ruoka-apu voi osoittaa pystyvänsä jakamaan tuotteet ennen päiväyksen umpeutumista.

Ruoka-avun ei kuitenkaan kannattaisi joustaa aikataulusta, jos eri järjestöjen välillä ei ole kilpailua ruoasta. Kahden vuorokauden varoaika antaisi paitsi enemmän pelivaraa myös enemmän tuotteita, kun elintarvikkeiden myyntiajasta jäisi ainakin päivä käyttämättä. Kaupan pitäisi siis todennäköisesti varata entistä enemmän viimeisen käyttöpäivän tuotteita eli ennen kaikkea lihaa. Ilmastonmuutoksen heikentämää ruokaturvaa parannettaisiin siis ilmastonmuutosta edistämällä.

Lyhyen aikaa säilyviä parasta ennen -päivällä merkittyjä tuotteita saisi aloitteen mukaan jakaa enintään viiden vuorokauden ajan erääntymisestä. Esimerkkeinä tällaisista tuotteista on annettu jukurtti, maito ja juusto. Viiden vuorokauden raja on peräisin varmaankin samasta aivoilmavaivasta kuin juuston ja maidon säilyvyyden rinnastaminen.

Kun elämää pyritään suojelemaan hinnalla millä hyvänsä, päädytään näköjään sellaiseenkin ilmastoa kuumentavaan lopputulokseen, että dyykkauksen pitäisi edelleen pysyä kiellettynä. Aloitteen logiikka on aukoton: jos myymälä lahjoittaa jo kaiken käyttökelpoisen ruoan, jäljelle jäävä voi olla terveydelle haitallista, joten dyykkauksen kriminalisointi on oikeastaan tarpeellinen pelote.

Tällaista lakia, jolla varmistetaan, ettei kukaan saa tikkua sormeensa Titanicin kansituolista, Retten-rettelöijät ovat kiivaasti kannattaneet. Liike siis tuli julkisuuteen sillä, että aktivistit kutsuivat poliisin takavarikoimaan heidän dyykkaamansa ruoan. Nyt he liimaavat kämmen- ja jalkapohjiaan moottoritiehen, jotta valtiovalta säilyttäisi dyykkauksen laittomana. Aktivisteja ei tunnu alle 400 neliömetrin myymälöiden ruokahävikki huolettavan.

Poliisit irrottavat mielenosoittajien jalkoja ja käsiä kadusta.

Poliisi on joutunut irrottamaan tiehen itsensä liimanneita mielenosoittajia veitsillä. Kuva: Der Pilger.

Lakialoitteen perustelujen mukaan Saksan vähittäiskaupan vuosittaisesta 490 000 tonnin ruokahävikistä lahjoitetaan 38 prosenttia. Parantamisen varaa on siis rutkasti. Toisaalta lahjoittaminen on vain tuhojen lieventämistä, kun onnettomuus on jo tapahtunut.

Jätehierarkian mukaan pitäisi ensisijaisesti vähentää jätteiden tuottamista. Nyt kun ruokahävikkiä aletaan EU:ssa tilastoida myymäläkohtaisesti, tulee mahdolliseksi uusi tehokas keino: ruokahävikin verottaminen. Hävikkiverolla saataisiin kaupat tilaamaan vähemmän ruokaa ja myymään suurempi osuus tilatusta ruoasta. Kun elintarvikkeet on kerran vaivalla kauppaan tuotu, niitä on hölmöä lähteä kuljettamaan ympäriinsä jälkimarkkinoita varten. Jättämällä tähteet dyykkareille hillitään hiilijalanjälkimarkkinoita.

Ilmastonmuutos on totta kai kytköksissä ruokaturvaan mutta ei siinä mielessä kuin viimeiseksi sukupolveksi identifioitunut aktivistijoukko sen tulee esittäneeksi. Ruoan kysynnän vähentäminen on ruokaturvamielessä kuin rahaa pankkiin laittaisi. Massiiviseen ruoantuotantoon perustuva ruokapankki taas on enemmän rahaa kuin hiiltä nielevä kompleksi.

Essen Retten – Leben Retten -aktivisteilla on ongelmallisen hävikkialoitteen lisäksi toinen vaatimus: maataloudessa pitää tapahtua ”käänne” vuoteen 2030 mennessä kansalaisraadin ehdotusten mukaisesti. Yhtenä ehdotuksena on dyykkauksen salliminen, eli ehkä se onkin aktivistien keskipitkän aikavälin tavoite.

Hyvästä ruokahävikkiteemasta huolimatta Retten-aktivismia ei kannata minusta Suomessa eloapinoida. Se, että liike saa aikaan paljon melua tyhjäkäyvistä autoista, ei poista sitä vaikutelmaa, että onhan tämä jumalaista teatteria, kun perunat istutetaan liittokanslerinviraston eteen mutta lannoite kannetaan maatalousministeriöön. Ainakin jos minulla olisi sormeni pelissä, ensisijaisena vaatimuksena olisi dyykkauksen muuttuminen yhteiskunnan silmissä vääryydestä oikeudeksi.

Ruoka-apu paras apu?

Posted on by Onni Tonkija

Kilpailu- ja kuluttajayhteiskunta on rakastunut hyväntekeväisyyden ja ylijäämäruoan järjestettyyn avioliittoon. Ruoka-apu on täydellinen helppo ratkaisu niin köyhyys- kuin hävikkiongelmaankin. Ratkaisu tarkoittaa tässä tapauksessa taitoa tehdä sen verran, että kuluttajat ja kilpailijat eivät havahdu siihen, että hävikki ja häviäjät eivät ole häviämässä mihinkään.

Elintarviketeollisuus ja tukkuliikkeet kiinnostuivat ruoka-avusta vasta sitten, kun se alkoi noudattaa teollista logiikkaa. Muunlaista logiikkaa ne eivät ymmärrä. Ylen tuore MOT-dokumentti näyttää, millaisia lieveilmiöitä tuottaa hävikin teollinen logistiikka.

Ruoka-apujärjestöjen välillä on hävikistä kova kisa, jonka häviäjä voi järjestää leipäjonoja lähinnä kirjaimellisesti. Kilpailun hohdokkaista elintarvikkeista on tällä erää voittanut Mäntsälän helluntaiseurakunnan liepeille noussut tukkuvarasto. Se kierrättää MOTin artikkelin mukaan kymmenen miljoonaa kiloa ruokaa vuodessa – yli kymmenen kertaa enemmän kuin Vantaan kaupungin hävikkiterminaali.

Mäntsäläläisen yhdistyksen tuloista arviolta neljännes tai kolmannes on valtionapua. Apua riittää myös muille valtioille, sillä Mäntsälästä haetaan ruokaa muun muassa Viroon. Virolaiselle lapsiperheelle lahjoitusruokakassi maksaa jäsenmaksuina 5–7 euroa.

Tällaista on teollinen logiikka. Suomessa valmistettua olutta viedään suomalaisten ostettavaksi Viroon, ja nyt varmaankin Virossa tuotettuja elintarvikkeita palaa Suomessa tehdyn mutkan jälkeen virolaisille. Voisi kysyä, miksi suomalaiset veronmaksajat tukevat teollisuuden hävikinhallintaa, jotta virolaiset voisivat ostaa ruokaa vähän tavallista halvemmalla.

Meille on opetettu, että ei pidä miettiä sitä, miten kuljetukset jättävät ruoan hiilijalanjälkeen jäämiä. Jätetään siis kysymättä kysymys hävikkiruoan aiheuttaman rekkarallin ympäristövaikutuksista.

Toistakymmentä pussia leipää, tölkki kaurajuomaa, paketti broilerin fileepihvejä, rasia kananmunia, kaksi banaania, appelsiini ja pätkä kurkkua.

Nämä elintarvikkeet oli päiväysten ja löytöympäristön perusteella kaikki saatu ruoka-avusta. Ne löytyivät kahtena päivänä kotimatkani varrella yhdestä yleisestä roskakorista, yhdestä sekajäteastiasta sekä kadulta.

Miljoonia kiloja ei pysty käsittämään, joten mietitään ruoka-apua ihmisen tasolla: miltä tuntuu heittää pussikaupalla leipää roskiin? Kerään nykyään viikoittain kassillisen lahjoitettua leipää julkisista tai puolijulkisista roskiksista. Mitä tekee köyhän, säästäväisyyteen tottuneen ihmisen mielenterveydelle se, että lahjoittajat tuputtavat loputtomasti leipää, josta on mahdotonta päästä kunniallisesti eroon? Mitä tekee ihmisen ruumiinterveydelle se, jos kaikesta leivästä yrittää päästä eroon syömällä?

Näyttääkin siltä, että ruoka-apu on olemassa kaikkea muuta kuin avunsaajia varten. Teollisuudelle ja kaupalle ruoka-apu on halpaa jätehuoltoa, oman yhteiskuntavastuullisuuden esittelemistä sekä velvoittavien hävikkitavoitteiden loitolla pitämistä. Keskiluokkaisen kansanosan omaatuntoa lääkitsee ”köyhien auttaminen”, joka on Anna Kontulan sanoin ”1800-lukulaisen porvarisväen projekti”. Köyhäinavun toimijat taas ovat ruoka-avusta riippuvaisempia kuin avustettavat itse: he ovat ruokapankkiireja, jotka ovat hyödykkeistäneet nälän.

Helsingin Myllypuron kuuluisa ruokajakelu sai alkunsa, kun seurakunnassa huomattiin 1990-luvun laman aikaan ihmisten tonkivan kaupan roskiksia. Näin tehtiin aktiivisista keräilijöistä passiivisia jonottajia. Väliaikainen apu muuttui pysyväksi, ja nyt meillä on jo toisen, ellei kolmannenkin polven leipäjonolaisia.

Kun kaupat ovat alkaneet yhä tarkemmin myydä potentiaalista hävikkiä alennuksella, ruoka-apuun toimitettavat määrät ovat kutistuneet. ”Yhtälö on mahdoton, kun ruoka vähenee ja tarvitsijoiden määrä lisääntyy”, sanoo turkulaisen Operaatio Ruokakassin toiminnanjohtaja Jari Niemelä Helsingin Sanomissa.

Pieniä hävikkieriä, joista suurin osa on leipää, on turha kuljetella ympäriinsä, jos kaiken lisäksi ruoan lopullinen päätepiste on usein jätevoimala. Hävikki pitäisi hoitaa paikallisesti niin, että kaupat velvoitettaisiin avaamaan roskiksensa dyykkareille.

Teollisuuden ja tukkujen suuret hävikkierät pitäisi ensisijaisesti myydä veroporkkanoiden tai ‑keppien ohjaamana. Jos tämän hävikkiruoan myyminen onnistuu Virossa, miksei täälläkin?

Valkoisessa muovikassissa leipää, mämmiä, jukurttia ja banaaneja.

Olen itsekin päässyt kokeilemaan valkoisten kassien avaamiseen liittyvää jännitystä, kun naapuri alkoi koronakeväänä tuoda pyytämättä ovelleni ruokakasseja läheisestä ruokajaosta.

Jäljelle jää hankala kysymys: mitä köyhät söisivät, jos ruoka-apu lopetettaisiin? Vastaus on tietysti: itse hankkimaansa ruokaa. Helsingin kaupungin ruoka-aputyöryhmän selvityksen mukaan ilmainen ruoka todennäköisesti kelpaisi, vaikka sosiaaliturvaa parannettaisiin. Ruoan hakeminen liittyy nimittäin ennemminkin ”hakijan subjektiiviseen kokemukseen tarpeesta kuin teoreettisesti määriteltyyn köyhyysrajaan”. ”Kulutustottumukset ja lisääntyvä velkaantuminen aiheuttavat taloudellisia vaikeuksia useille talouksille”, selvitys muotoilee.

Alussa mainittuja helppoja ratkaisuja ei siis todellisuudessa ole tarjolla. Itse lähtisin yleisen kilpailu- ja kulutuskritiikin lisäksi purkamaan palkkatyön arvon korostamista. Pelkkä perustulo ei riitä, vaan siihen pitäisi yhdistää jokaiselle mielekästä tekemistä, jota yhteiskunnan tulisi arvostaa. Johonkin vähemmän surulliseen on pakko pyrkiä kuin tähän hävikkiselvityksen kuvaamaan nykytilaan, jossa ”ilmaista ruokaa hakevat ihmiset ovat omassa elämässään aktiivisia toimijoita” ja ilmainen ruoanjakelu on ”monelle hakijalle tärkeä tapahtuma viikossa”.

Onni Tonkijan ruokasisäpiiri pieni pyörii

Posted on by Onni Tonkija

Moni toimittaja on kysynyt minulta, vienkö dyykkaamalla ruoan köyhien suusta. Yksi vastaus kysymykseen on se, että olen havainnut ravintoketjun menevän vähän eri tavalla: Se leipä, joka ei mene kaupaksi, menee Hurstin Valintaan ja sieltä vähäosaisille. Sen vähäisen osan, joka tästä jää syömättä, olen usein käynyt dyykkaamassa itselleni yhdestä tietystä jäteastiasta. Muutenkin roskiksia tongitaan havaintojeni mukaan lähinnä panttien perässä, ja vieressä olevat hyvätkin ruokalöydöt jäävät koskemattomiksi.

Toiseksi jäteastiasta ottaminen on aina hyväksyttävää, koska hyvät tarkoitusperät eivät yksin riitä estämään sitä onnettomuutta, että syömäkelpoinen ruoka menee jäteautoon eikä ihmiseen. Köyhyyteen voi vaikuttaa tehokkaamminkin kuin jättämällä tongittavaa roskiksiin tai marjoja metsiin.

Kolmanneksi en ole viime aikoina dyykannut niinkään köyhien suusta kuin köyhien suuhun.

Eihän tämän näin pitänyt mennä. Kuten Suvi Auvinen minäkään en halunnut auttaa lapsia Kiberan slummissa. Mutta en myöskään halunnut ryhtyä konsultiksi tienatakseni rahaa slummien miljöön äärelle. Halusin tukea luontoa, en ihmisluontoa. Kunnes kohtasin kiperän dilemman: jos en auttaisi köyhiä perheitä, luonnonvaroja tuhlaantuisi.

Auki repäistyssä muovikassissa muun muassa avaamattomat pakkaukset marjakeittoa, purukumia ja pastilleja. Kassin ulkopuolella paketti nenäliinoja.

Tähän roskapussiin oli repäisty komean solmurivin viereen kurkistusaukko. Etsinnän kohteena olivat arvatenkin avatut juomapakkaukset, koska monenlaiset avaamattomat pakkaukset eivät olleet kelvanneet.

Marraskuinen lauantai on vaihtumassa roskiksella sunnuntaiksi. Perjantaikassin olen jo löytänyt ja etsin raivokkaasti lauantaipussia. Onneli on tällä kertaa mukana ja kuiskaa kuin ammattilainen teatterissa: ”Lopeta, tulit liian aikaisin!”

Takanani joku on avannut rappukäytävän oven kahden täyden muovikassin kanssa mutta kääntynyt kannoillaan. Lähdemme pois. Viereisen talon jätekatokselta näen tarunhohteisen Solmumaakarin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran. Hetkisen päästä palaan ensimmäiselle roskikselle hakemaan tutunsisältöisen roskapussin, tai ehkä pitäisi ennemmin sanoa ruokapussin.

Olin elokuussa tehnyt löydön, joka teki minut yhtä aikaa iloiseksi ja surulliseksi. Olin sekä innoissani että kauhuissani. Rahkaa, jukurttia, maitoa, pirtelöitä, vispipuuroa, leipää, maksamakkaraa, leikkeleitä, levitteitä, suklaata, hammastahnaa, nenäliinoja… Meinasi itku päästä. Miten saisin kaiken tämän mahtumaan paitsi Facebook-sivulle kaavailemaani valokuvaan myös kylmäsäilytykseen?

Kun samanlaiset löydöt jatkuivat, tajusin etten ollutkaan syönyt muuttokuormasta jääneestä kuormasta. Ruokarikkaat roskapussit oli helppo tunnistaa sekajäteastiasta, sillä niihin oli tehty persoonallisesti monta peräkkäistä pesuaineella liukastettua solmua. Salaperäinen jätteidenjättäjä saikin pian nimekseen Solmumaakari.

Löydöt eivät olleet loppuakseen, joten oli etsittävä ruoan vastaanottajia lähipiirin ulkopuolelta. Onneksi Facebookista löytyi muutama ennakkoluuloton seuraaja. Jotkut kertoivat heti kättelyssä, millaisia taloudellisia vaikeuksia heillä on. Toisaalta osalla ympäristönäkökulma oli selvästi keskeinen. Olin perustanut Onni Tonkijan ruokasisäpiirin.

Kauhistelin, kun täysi kassillinen oli heitetty roskiin pari tuntia ostamisen jälkeen. Kauhistuin, kun huomasin olevani parvekkeelle sijoittamani ruoan kanssa keskellä Linnut-elokuvaa. Kaupustelin kuitenkin ahkerasti löytöjäni, ja ne tekivät kauppansa.

Lahjoitin tarkalleen kahden kuukauden aikana suunnilleen 11 kiloa leipää (37 pussia), 18 kiloa maitotuotteita (muun muassa 44 purkkia pehmeää maitorahkaa), 3 kiloa lihatuotteita sekä 3 kiloa muita elintarvikkeita appelsiinimarmeladista tattarijauhoihin. Melkein kaikissa oli päiväystä jäljellä. Päiväkodin antimista meni pyöreästi litra broileripihvejä, litra pinaattiohukaisia, kolme litraa kasvispyöryköitä ja 15 kalapuikkoa.

Lisäksi jaoin 12 litraa pesunesteitä (6 purkkia suihkusaippuaa, 5 pakkausta sampoota, 9 purnukkaa käsisaippuaa, 4 kanisteria pyykinpesunestettä, 2 nesteensäilytysastiaa astianpesuainetta, muun muassa). Omistajaa vaihtoivat myös 99 kuukautissidettä, 500 nenäliinaa, 6 rullaa vessapaperia ja 25 laastaria.

Parikymmentä pakastettua jauhelihapakettia valkoisten laattojen päällä.

Ruokahävikki saa näkemään punaista.

Jaoin lokakuussa 6 kiloa toisen dyykkarin löytämiä luomujauhelihoja ja raakoja hampurilaispihvejä. Niin, ruokasisäpiiriin saa lahjoittaakin, kunhan touhu pysyy yksityishenkilöiden välisenä salakähmänä.

Avaamattomat pakkaukset kannattaa Helsingissä kuitenkin viedä ennemmin Keruun, koska siellä riittää tilaa ja kysyntää (jos toiminta jatkuu nykyisellään). Sinne kelpaavat parasta ennen -päivänsä nähneet tuotteetkin, mutta viimeistä käyttöpäivää ei saa jäädyttämättä ylittää. Keruuseen ylijäämäruoan lahjoittaminen on samanlainen tiedostavan luokan velvollisuus kuin käyttämättä jääneiden vaatteiden keräykseen vieminen ja sähköromun kierrätys.

Jos ruoka on jollain tavalla hämäräperäistä, se voi kuulua ruokasisäpiirin piiriin. Syksyllä vuosaarelainen Liisa oli kaappeja raivattuaan neuvoton kaikkien vanhentuneiden elintarvikkeiden ympäröimänä. Apuun tuli Onni Tonkijan pop up -laboratorio, jonka aistinvaraisuudelle veti vertoja vain Liisan vieraanvaraisuus.

Erikoisuudet päätyivät tutkimuskäyttöön, ja nyt voin sitten raportoida, että pari vuotta päiväysvanha donitsijauhe on ihan käyttökelpoista. Jos ei omista donitsirautaa, taikinasta voi paistaa pannulla amerikkalaisia pannukakkuja. Liisan neljällä vuosikymmenellä eläneestä maitojauheesta tietoisken tarinaa maaliskuussa.

En tiedä Liisastani, mutta itse annan liiastani: rahkaa, jukurttia, päiväkodin inhania falafeleja. Jos löydän kalakeittopakkauksen, se jää minulle (en keksi mitään parempaa kuin dykaaninen kalakeitto). Jos löydän maitotölkin, se jää minulle (tai oikeastaan kahvikulta-Onnelille). Jos löydän paketin veriohukaisia, se jää minulle (koska kukaan ruokasisäpiirissä ei huoli niitä).

Jos löydän syksyn aikana kolme kiloa suklaapatukoita, ne jäävät minulle. Vaikka aivot sanovat säilytystoiveistani: oletko hullu, et voi syödä tuollaista määrää sokeria ja rasvaa. Koska aivot sanovat lahjoitusaikeistani: oletko hullu, en voi elää ilman sokeria ja vartalosikin kaipaa rasvaa.

Ympyrän muotoisessa asetelmassa 67 suklaapatukkaa ja 11 lakritsipatukkaa.

Twixit kuuluisivat raideriini, jos niissä ei olisi eläinmaitoa ja jos minulta joskus kysyttäisiin raideria. Sikäli oli kiva, että yksi Twix ei mahtunut suklaasisäpiiriin ja toinen oli ”vanhentunut” joulukuussa, eli ne jäävät minulle.

Solmumaakari on muuttanut tai muuttunut, joten on aika pitää rääppiäiset. Patukat erääntyvät tammikuun ja elokuun välissä. Voin antaa ne pois, sillä minulla on vielä löytämiäni toissajouluisia suklaitakin ihan riittävästi – ja vanha suklaa jalostaa. Sisäpiiriläisille on tarjolla myös ainakin tuoreita säilykkeitä. Vanhat jäsenet saavat kunniavieraina kutsun suklaaövereihin. Suklaata on tarjolla niille, jotka lähtevät piirileikkiin viimeistään ystävänpäivänä 14.2.2020. Jatkossa hälytän ruokasisäpiiriläisiä apuun tarpeen vaatiessa.

Ruokasisäpiiri on tarkoitettu perusterveille 20–60-vuotiaille helsinkiläisille, joille Hermanni on hyvien kulkuyhteyksien päässä. Jos kuulut tähän joukkoon ja haluat liittyä mukaan, varmista että olet tykännyt Onnen tonginnasta Facebookissa. Käytä sen jälkeen Lähetä viesti ‑toimintoa ja valitse oikea vaihtoehto. Voit kertoa itsestäsi lyhyesti. Saatan kysyä vielä jotakin ja tarjota sitten sitä, mitä tarjolla on. Jos tarjoilu kelpaa, sovimme noutoajan. Facebook on ainoa vaihtoehto siksi, että ruokasisäpiiri syntyi siellä ja haluan pitää kaikki viestit samassa paikassa.

Lahjoitusten tarjoamisessa ei ole ikä-, terveys- eikä yhteydenottorajoituksia. Muistakaa kuitenkin, että vanhaa ruokaa voi yleensä syödä itsekin, hävikkiruoan jakamiseen on erilaisia palveluita ja ruoka-apuun on ihan omat kanavansa. Niin mukavaa kuin auttaminen onkin, syksy osoitti, että pienenkin ruokasisäpiirin pyörittäminen käy vapaaehtoistyöstä.

Epilogi

Saan blogikirjoitukseni valmiiksi puolenyön aikoihin. Sen piti alun perin ilmestyä perjantain aikana, mutta päätän julkaista tekstin vasta yön yli nukuttuani.

Onneli on palaamassa illanvietosta, ja lähden Onnenmyyrän kanssa vastaan. En ehdi kovinkaan pitkälle ennen kohtaamistamme, joten jätän koiran Onnelille ja käväisen vielä lähiroskiksilla. En odota mitään erikoista Solmumaakarin jätepisteeltä, koska olen viimeksi nähnyt hänen jätteitään joulukuussa. Lasken myöhemmin, että viime näkemästä oli tasan 60 päivää.

Roskiksessa on liuta mustia ohuita roskapusseja, jotka eivät yleensä saa minua hihkumaan innosta. Päällimmäinen pussi tuntuu painavalta. Epäilen, että siinä on kuiva-ainekaapin sisältöä, jonka perkaaminen on yleensä aika rasittavaa puuhaa.

Kun alan avata pussia, huomaan mustalla muovilla tutun näköisiä pikkuisia saippuakuplia. Se, mikä alkuun vaikutti yhdeltä isolta solmulta, onkin neljä pientä solmua. Nyherrän ne auki. Roskapussi on sullottu toisen mustan roskapussin sisään, ja vasta sen sisässä on tuttu kaupan muovikassi. Nyt alan jo repiä pusseja, koska voin siirtää roskia ensimmäiseen, ehjäksi jääneeseen pussiin.

Yhteensä täysiä roskapusseja on ehkä kahdeksan, kaikissa maatuskamaisesti sisäkkäisiä muovipusseja. Näin suurta määrää täysiä pusseja en ole koskaan nähnyt Solmumaakarin jäljiltä.

Ympyrän muotoisessa asetelmassa muun muassa suklaata, valmisruokia, leipää, maitotuotteita, pesuaineita, puhdistusliinoja, roskapusseja ja nenäliinoja.

– Luulin, että tällainen sekoilu on lopetettu.
– Never stop the madness ja kohta vedetään taas!

Kaikki tutut elementit ovat paikallaan. Löydän lohikeittopakkauksen, kaksi maitotölkkiä ja paketin verilettuja. Löydän neljä suklaapatukkaa. Löydän rahkaa, jukurttia, vispipuuroa, leipää, hammastahnaa, nenäliinoja…

Jos tämä oli Solmumaakarin tarjoama loppuhuipennus, niin huh huh, kylmät väreet ja pipo pois päästä. Jos tämä taas on uuden alku tai vanhan jatko, olkoon sitten niin. Mutta jos milloinkaan olen uskonut sattumaan, niin nyt alkaa olla usko koetuksella.

Leipää ilman jonoja

Posted on by Teemu Arppe

Pahvilaatikossa näkyy maitoa, salaattia, lehtikaalia, herkkusieniä ja paahtoleipää. Ulkopuolinen voisi luulla, että tässä on kalliolainen perheenäiti lastaamassa pieneen autoonsa viikonlopun ruokatarpeita.

Mielikuva paljastuisi vääräksi viimeistään seuraavan kaupan kohdalla, kun kyytiin tulee laatikollinen pilkullisia banaaneja. Heidi Uppa ei olekaan hankkimassa syötävää omaan kotiinsa, vaan hän osallistuu tänään pienellä osuudella ainakin parinkymmenen talouden ruokahuoltoon.

Heidi Uppa tarttumassa auton pienessä takakontissa olevaan pahvilaatikkoon, joka on täynnä elintarvikkeita.

Heidi Uppa purkaa kauppojen lahjoittamaa hävikkiruokakuormaa.

Neljä kauppaa käsittäneen kierroksen päätepysäkki on Kalliolan Setlementtitalo Linnanmäen ja Kulttuuritalon kupeessa. Saalis käydään läpi täällä, koska talossa toimii Keru-yhteisöjääkaappi, joka jakaa ja ottaa vastaan hävikkiruokaa.

Kerun toiminnassa on mukana yli 50 vapaaehtoista. Uppa kuuluu vapaaehtoisten ydinjoukkoon. Hän on ollut perustamassa Kerua ja vastaa sen viestinnästä ja visuaalisesta ilmeestä.

Nimi Keru ei sinänsä tarkoita mitään, mutta Upan mukaan sen voi ajatella viittaavan ruoan keräämiseen. ”Valitsimme nimen, joka voisi olla naapurin nimi. Haluamme olla Kallion ja Alppilan naapuruston kohtauspaikka.”

Viikon jokaisena päivänä kaksi kerulaista käy keräämässä kauppojen myymättä jäänyttä ruokaa. Kaupat ovat pieniä lähikauppoja, ja ne sijaitsevat 1,5 kilometrin säteellä Setlementtitalosta. Toisinaan Keruun tulee myös hävikkiruokaravintola Loopin ylijäämää.

Uppa ja toinen vapaaehtoinen, Mikael Lindström, alkavat lajitella tämänpäiväistä kuormaa. Uppa ottaa sivuun kasan pakattuja voileipiä. Niiden viimeinen käyttöpäivä on ylittynyt, eikä Keru saa luovuttaa niitä eteenpäin. Hygieniasyistä myös esimerkiksi avatut pakkaukset on kielletty.

Seuraavaksi Uppa ja Lindström jakavat elintarvikkeet neljään ryhmään ja punnitsevat ne. Leipää on 32,4 kiloa, maitotuotteita 17,2 kiloa, hedelmiä ja vihanneksia 12,2 kiloa ja muuta ruokaa 4,4 kiloa. Yhteispaino 66 kilogrammaa on Kerulle keskimääräinen tulos. Usein tulee satakin kiloa, ja joskus on jääty kymmeneenkin.

Heidi Uppa asettaa vaa’alle kasviksia täynnä olevan pahvilaatikon. Viereisissä laatikoissa maito- ja leipätuotteita.

Noudetut elintarvikkeet punnitaan tuoteryhmittäin.

Ruoan punnitsemista Keru edellyttää myös ruokaa itselleen hakevilta. Jokainen haku pitää merkitä painoineen Kerun kansioon. Kerulaiset haluavat näin paitsi seurata ruoan menekkiä myös saada ihmiset tiedostamaan ruokahävikin suuruutta.

Kerun taustalla on nimittäin ennen kaikkea halu kasvattaa tietoisuutta hävikkiruoan ilmasto- ja ympäristövaikutuksista. Ruoan jakaminen tulee Upan mukaan vasta kakkosena.

”Jotkut kävijämme ovat kysyneet, saako täältä ruoka-apua. Emme me jaa ruoka-apua. Me pelastamme ruokaa joutumasta roskiin”, Uppa sanoo.

Keru-yhteisöjääkaappi ei totisesti ole mikään Hurstin valinta. Keru on tarkoitettu kaikille ihmisille tilipussiin ja Kela-korttiin katsomatta. Keru on uskonnollisesti sitoutumaton, ja kävijät saavat valita ruokansa itse. Yhteisöjääkaapille ei myöskään juuri jonoteta.

”Kokeilimme syyskuussa ruoanjakotapahtumaa”, Uppa kertoo. ”Saimme hyvin nopeasti 700 kiloa ruokaa jaettua, mutta meillä piti olla avustamassa 20 vapaaehtoista. Reilun tunnin aikana oli hirveästi ihmisiä, ja täällä alkoi muodostua jonoa. Emme halua sellaista.”

Erilliset jakotilaisuudet ovat Upan mielestä hankalia myös siksi, että ihmiset joutuvat järjestelemään aikataulujaan niiden mukaan. Lisäksi pettymyksiä voi tulla, jos ruoka loppuu kesken. Isoista lahjoituksista Keru saattaa tiedottaa Facebook-sivullaan, jotta ruokaa ei koskaan jäisi hyllyihin.

Mikael Lindström ojentaa jukurttitölkin jääkaappia täyttävälle Heidi Upalle.

Mikael Lindström ja Heidi Uppa siirtävät kylmäsäilytystä vaativia tuotteita jääkaappiin.

Tänään muutama vakioasiakas on jo paikalla, kun Uppa ja Lindström alkavat täyttää hyllyjä. Tunnelma on hieman kireä, mutta ihmiset jaksavat odottaa. Luvan saatuaan he alkavat tyhjentää jääkaappia hyvässä järjestyksessä. Kukaan ei rohmua, mikä on varmaan sosiaalisen paineen ansiota.

Paineita on myös Kerun aktiiveilla. Setlementtitalo tarjoaa tilat, sähkön ja jätehuollon, mutta muuten Keru toimii tällä hetkellä ydinjoukon aktiivisuuden ja parin pienen apurahan varassa. ”Eteenpäin mennään kuukausi kerrallaan”, Uppa toteaa.

Keru on käyttänyt ruokanoutoihin laina-autoa, mutta ruoat eivät aina tahdo mahtua siihen ja omistaja on muutenkin luopumassa menopelistään. Syksyn aikana ruokaa on kerätty myös lainaksi saadulla jääkaapillisella kuormapyörällä.

Upan mukaan Kerun 1–2 tunnin päivittäiseen tarpeeseen sopisi parhaiten yhteiskäyttösähköauto. Haaveissa on myös tavarankuljetukseen soveltuvan sähköpyörän ostaminen.

Keru-kirje joulupukille jatkuu kahdella palkallisella työntekijällä. Näin aikaa riittäisi perustoiminnan pyörittämisen ohella suunnitteluun ja ympäristökasvatukseen. Jos toiminta saataisiin vakiintumaan, valmis konsepti voisi levitä muihin kaupunginosiin.

Kerun hyllyt juuri täytettyinä.
Kerun hyllyt tunnin kuluttua.

Syyskuussa aloittanut Keru sai Helsingin nuorisoasiainkeskukselta 2 100 euroa aloittamiskuluihin, kuten kalusteisiin ja nettisivuihin. Lisäksi Grafia myönsi 2 500 euroa viestintämateriaaleihin.

Nyt alkupääoma on kuitenkin syöty ja Keru hakee kuumeisesti rahoitusta. Toiveita on esimerkiksi Helsingin osallistuvan budjetoinnin Oma Stadi -rahasta. ”Otamme lahjoituksia vastaan myös yksityishenkilöiltä ja yrityksiltä”, Uppa sanoo.

Elintarvikkeitakin voi Keruun lahjoittaa kuka tahansa. Ruokaa hakemaan tuleva rouva tuo Kerun hyllylle pikkupurkin tomaattipyreetä. Se katoaa heti seuraavan kävijän kassiin.

Päivän ruokalahjoitukset täyttivät Kerun jääkaapin tällä kertaa vähän yhdentoista jälkeen. Vartin päästä kaappi on jo lähes putsattu. Leipää hyllyillä riittää luultavasti huomiseen noutokierrokseen asti.

 

Keru-yhteisöjääkaappi on joulutauolla ja palvelee taas 2.1.2019 lähtien. Kalliolan Setlementtitalo, Sturenkatu 11, ma–to klo 8–20, pe klo 8–19 ja la–su klo 10–16.

Dyykkauksesta pitäisi voida maksaa

Posted on by Onni Tonkija

Suuri osa kauppojen ruokahävikistä ei päädy sinne, minne se on alun perin tarkoitettu. Miten kauppojen myymättä jäänyt ruoka ohjataan ekotehokkaasti mahoihin niin, että kaupat saavat siitä korvauksen?

Pöydällä muun muassa täysiä leipäpusseja, maitotuotteiden tölkkejä, alumiinivuokia kansineen sekä muovisia kasviksia, broileri, kala, lihanpaloja, juustoviipaleita ja leivonnaisia.

Tavanomainen lähikaupan päivittäinen ruokahävikki esillä Hävikkiruokafestareilla Helsingissä. (Tai ainakin voisi olla. Virallisesti kyseessä keskivertosuomalaisen vuoden hävikki.)

Ongelma

Kotitalouksia pidetään Suomessa ruokahävikin suurimpana syyllisenä, sillä niiden osuus syömättä jäävästä kakusta on isoin, 120–160 miljoonaa kiloa vuodessa. Kaupan hävikki on puolet pienempi, noin 70 miljoonaa kiloa.

Massa on kuitenkin huono mitta ruoan arvolle. Kotitalouksien ruokahävikki on tavallisesti tähteitä ja niin vanhoja tai pilaantuneita ruoka-aineita, että harva suostuisi niitä syömään. Kauppojen hävikki taas on sen verran hyvälaatuista, että kauppiaat ovat lukinneet suurimman osan jätetiloistaan innokkailta dyykkareilta.

Useimmissa kodeissa ei heitetä roskiin rahkapurkkia heti, kun päiväys ylittyy. Tai kokonaista tomaattirasiaa, jos yksi tomaatti homehtuu. Kaupoissa tällainen tuhlaus on arkipäivää.

Jos hävikkitutkimuksissa otettaisiin huomioon hylätyn ruoan laatu, olisivat kaupat ja kotitaloudet hävikin tuottajina luultavasti tasavahvoja. Kauppojen onkin aika ryhdistäytyä. Ne eivät voi loputtomiin vedota sinänsä arvokkaaseen yhteistyöhönsä ruoka-apua jakavien järjestöjen kanssa. Auttavat kädet loppuvat yksinkertaisesti kesken, ja fossiilitalouden voimalla valmistetut elintarvikkeet päätyvät parhaimmillaankin vain autojen moottoreihin biopolttoaineiksi alennettuina.

Kaupat tarvitsevat hyväntekeväisyysjärjestöjä, koska hävikin setviminen on kallista käsityötä. Dyykkarit olisivat halukkaita lajittelijoita, mutta kaupoille se ei käy. Museoviraston täytyykin kohta esittää viimeisiä lukitsemattomia kaupan roskiksia suojelukohteiksi.

Jätetilojen salpuuttamiselle esitetään julkisuudessa tietysti kunniallisia perusteita, kuten dyykkauksen mahdolliset terveysriskit. Tällainen puhe näyttää menevän läpi, vaikka jopa maa- ja metsätalousministeriö on pitänyt dyykkausta jätehierarkian mukaisena kierrätyksenä. Samaa ei voi sanoa leivän kuskaamisesta etanolitehtaaseen.

Kauppojen todelliset vaikuttimet saattavat ponnahtaa esiin vasta kahdenkeskisissä keskusteluissa. ”Sinähän et minun paskojani syö, minä olen ne maksanut!” on K-kauppias kuulemma sanonut dyykkariaktiivi Niilo Nurmelle.

Kauppiaan mielipaha on ymmärrettävää. Ei dyykkarilla ole oikeutta ilmaiseen ruokaan sen enempää kuin kauppiaalla on oikeutta heittää menemään ehtyvillä luonnonvaroilla ja yhteiskunnan maataloustuilla tuotettuja elintarvikkeita.

Ratkaisu

Kaupat voisivat hoitaa hävikkiongelmansa omalla erityisosaamisellaan eli myymisellä. Niiden täytyy vain opetella myymään myytäväksi kelpaamatonta.

Uudessa toimintamallissa lähikauppa rajaa kylmäkalusteilla varustetun pienen tilan, johon se kerää myyntikelvottomat tuotteet: nahistuneet kasvikset, paistopisteen kuivahtaneet leivonnaiset sekä päiväyksen ylittäneet elintarvikkeet. Tähän hävikkitilaan on pääsy kaupan Ruoanpelastajat-ohjelmaan kuuluvilla. He saavat kerätä hävikkituotteita ilmaiseksi enintään kassillisen päivässä.

Ruoanpelastajaksi pääsee maksamalla kymmenen euron kuukausimaksun. Koska hävikkituotteiden saatavuutta ei voida taata eivätkä ihmiset halua maksaa olemattomasta, tämä kymmenen euroa menee henkilökohtaiselle tilille. Tililtä voi veloittaa kaupassa ostoksia kuten vanhoina hyvinä aikoina. Jos tili on sähköistettyyn nykyaikaan liian raskas järjestelmä, sen voi korvata vaikka kupongeilla.

”Paskojaan” vahtivaa kauppiasta ilahduttaa varmasti se, että Ruoanpelastajat sitoutetaan asioimaan kaupassa. Dyykkarihan ei välttämättä ikinä astu siihen myymälään, jonka takaa hän ruokaansa hakee.

Jos kauppiaalle eivät riitä kannustimiksi varmat asiakkaat, ekologinen imago ja pienenevät jätekustannukset, hän voi ottaa Ruoanpelastajien 10 euron kuukausimaksusta 2 euroa palvelumaksua järjestelmän ylläpitämiseen. Jäljelle jäävät 8 euroa asiakas saa kuluttaa kaupassa.

Ruoanpelastajien hävikkihuoneesta häviäisivät vikkelään niin orpoja hometomaatteja sisältävät rasiat kuin parasta ennen -päivänsä nähneet rahkatkin. Viimeisen käyttöpäivän ylittäneitä tuotteita taas voi Eviran ohjeiden mukaan luovuttaa koiranruoaksi vielä seuraavana päivänä, joten myös nämä elintarvikkeet menisivät mahoihin. Tai sitten viimeisen käyttöpäivän tuotteet pitäisi kylmästi heittää hävikkitilan jäteastiaan, jossa lukee: ”Ei ihmisravinnoksi!” Joka niitä noukkisi, saisi onnitel… eikun syyttää itseään.

Ruoanpelastajat olisivat se henkilökunta, jota kaupoilla ei ole varaa palkata käsittelemään ruokahävikkiä. Hävikki saataisiin toimitettua ihmisille ilman raskasta, yhteiskunnan tuilla pyörivää järjestökoneistoa kuljetusautoineen, kylmävarastoineen ja jakelutiloineen. Eikä ihmisten ehkä tarvitsisi seisoskella nykyiseen malliin nöyryyttävissä leipäjonoissa.

Pelastustoiminnan avulla ruokakauppojen valtaisa ja varsin laadukas 70 miljoonan kilon vuotuinen hävikki kutistuisi edullisesti ja tehokkaasti. Markkinat korjaisivat aiheuttamansa sotkun markkinoiden ehdoilla. Ruoanpelastajat olisivat myös lähikaupan hengen pelastajia.

 

Osallistuin tällä ehdotuksella Kuluttajaliiton hävikkikilpailun avoimeen ideointisarjaan. Pääsin 36 ehdokkaan joukosta finaaliin. Sarjan voittivat jonkinlainen ruoan Kierrätyskeskus ja hevikki säkissä -tyylinen Mysteeriboksi.

Lautakunta tyrmäsi niin sanotun dyykkaamisen

Posted on by Onni Tonkija

Ruoan dyykkaus on ollut Helsingissä pitkään henkitoreissaan, kun melkein kaikki kaupat ovat päättäneet salpuuttaa jätetilansa. Kauppiaiden ja dyykkarien välille kehkeytynyt kamppailu on tietysti ollut toivottoman epätasainen, ja nyt vielä erotuomarikin on lyöttäytynyt vahvemman osapuolen seuraan.

Helsingin kaupungin ympäristölautakunta antoi eilen lausunnon Leo Straniuksen ja 30 muun allekirjoittajan tekemästä valtuustoaloitteesta. Aloitteessa esitetään, että kaupunki vähentäisi ruoan tuhlausta edistämällä dyykkausta. Elintarvike- ja ympäristötarkastajien sorvaama lausunto suhtautuu dyykkaukseen yllättävänkin nuivasti, minkä seurauksena ympäristölautakunnan ääni oli kauppiaan ja kädet sidotut.

Lattialla kasassa purjo-, peruna- ja salaattipusseja, liha-, tomaatti-, mansikka- ja viinirypälerasioita sekä kerma-, jukurtti- ja riisipuuropurkkeja. Lisäksi basilikaruukkuja, karjalanpiirakkapusseja, kananmunakenno, leivonnaisia, kaaleja ja banaania ynnä muuta.

Oma ruoka-apu paras ruoka-apu. Ei tosin Helsingissä.

Lausunnon kirjoittajien asenteesta kertoo jotain se, että dyykkaaminen eri muodoissaan esiintyy toistuvasti lainausmerkeissä ja jopa penkominen on merkillistä. Kirjoittajien huolellisuudesta kertoo jotain se, että parissa kohdassa merkit ovat päässeet unohtumaan. Myös viimeinen käyttöpäivä on saanut lainausmerkit ympärilleen, vaikka oikea muoto kuuluisi ”viimeinen” käyttöpäivä.

Aloitteessa toivotaan myönteistä suhtautumista dyykkaukseen, mutta lausunnon kirjoittajat näkevät parhaaksi ampua dyykkausta kohti täyslaidallisen, kauppiaiden poteroista tietenkin. Lausunnon mukaan kaupan ala ”osannee parhaiten” itse valita keinot hävikin pienentämiseksi. Dyykkari taas ei itse osanne arvioida ruoan syömäkelpoisuutta tai olla sotkematta paikkoja.

Lausunto esittelee elintarvikeviranomaisille tavanomaista, yltäkylläisen maailman riskianalyysiä. Heistä pikkiriikkinen todennäköisyys oikeuttaa massiivisen ruokahävikin, sillä heidän henkilöstöravintolassaan ei koskaan ruoka lopu eivätkä lämpöhauteet jäähdy. Rajallisen maapallon elintarvikeviranomainen ei pelottelisi ”usein vakavia terveysongelmia aiheuttavalla” listerialla vaan kertoisi, että listerioosi on harvinainen tauti, joka iskee vain riskiryhmiin ja on estettävissä ruoan kuumentamisella.

Jätetilojen sotkeminen on ikävää, mutta ylimitoitettu Stop mahdollisille töhryille -kampanja ei ole oikea ratkaisu. Olen aiemmin ehdottanut yhdeksi vaihtoehdoksi dyykkarien siivouspartioita. Viisas kauppias rakentaisi keskusteluyhteyttä kaikkiin sidosryhmiin.

Liian lämpimästi kauppias ei kuitenkaan saa dyykkareita kohdella, ettei hän syyllisty lausunnossa pelättyyn ”lainvastaiseen elintarvikkeen luovutukseen”. Lausunto ei tosin kerro, kuinka moni kauppa sai syytteet silloin, kun roskiksia ei vielä järjestelmällisesti lukittu. Yhdysvalloissa myymälät saavat syytesuojan ainakin ruokalahjoituksissa laupiaan samarialaisen nimellä kulkevan lain perusteella. Suomessa vastuusta vapautuu, jos jäteastiassa lukee ei ihmisravinnoksi. Näin kertoi minulle asian Salon kaupungin ympäristöterveydenhuollosta varmistanut dyykkarijulkkis (15 min) Niilo Nurmi.

Ympäristölautakunnan lausunto epäilee, että dyykkaamisen merkitys ruokajätteen vähentämisessä on tuettunakin marginaalista. Marginaalista dyykkaus näyttää paljon järkevämmältä, sillä ihminen ei syö prosentteja. Hallitsevalle luokalle ajatus ”jokseenkin hallitsemattomasta toiminnasta” on tietysti sietämätön, joten siedätyshoitoa on jatkettava. Lausunnon perusteella dyykkauksen lainsuoja edellyttää taistelua ainakin kolmella rintamalla.

1. Ruokahävikkiä tulee edelleen kauhistella, vaikka kauppa kuinka esittelisi sinänsä hyvää lahjoitustoimintaa. Ruoka-apu on kuitenkin dyykkaukseen verrattuna kallista, eikä kaikkea syömäkelpoista lahjoiteta ollenkaan.

2. Viimeisen käyttöpäivän tyranniasta on päästävä. Tällä hetkellä einespitsan lahjoituskelpoisuus riippuu siitä, minkä tekstin valmistaja on halunnut painaa päivämäärän viereen. Jos viimeiset käyttöpäivät olisivat terveyden kannalta olennaisia, ne olisi varmaan jo otettu käyttöön esimerkiksi New Yorkin osavaltiossa.

3. Lainausmerkit dyykkaamisen ympäriltä pitää heivata pois. Nyt kun jätelavojen tonkiminen on jo suunnilleen presidentin suojeluksessa, etujoukon on siirryttävä taloyhtiöiden jätekatoksiin. Vähitellen ”dyykkaamisessa” käy kuten ”leipäjonoissa”: häpeä alkaa väistyä.

Ruokakauppojen hävikkiongelma ei ratkea rahan voimalla vaan haravoimalla

Posted on by Onni Tonkija

Kuluneen hävikkiviikon ajan kansalaisia on syyllistetty ruoan haaskaamisesta, joten siirretään katse lopuksi kauppoihin. Kaupat tosin pyrkivät usein kääntämään katseen heti takaisin sanomalla, että hävikkiä syntyy eniten kotitalouksissa. Se on ihan totta, sillä suomalaisissa kotitalouksissa kertyy ruokahävikkiä[†] 120–160 miljoonaa kiloa ja kaupoissa vain pikkuruiset 65–75 miljoonaa kiloa.

Määrä ei kuitenkaan korvaa laatua. Kotitalouksissa heitetään menemään paljon sellaista, mitä vain harva suostuisi syömään. Kaupoissa sen sijaan suurin osa hävikistä on täysin käyttökelpoista: tuotteesta on ylittynyt päiväys, tai siinä on pieni virhe, jonka takia kukaan ei osta sitä täydellä hinnalla (mutta alennustakaan ei anneta).

Osa kauppojen hävikistä ohjataan ruoka-apuun, ja se on hienoa. Kaikki kauppiaat eivät kuitenkaan halua hyväntekeväisyyteen osallistua, eikä avustusjärjestöjä riitä joka paikkaan. Osa ruoasta jää jakamatta siksikin, että Evira suhtautuu viimeisen käyttöpäivän ylittämiseen yhtä järjellisesti kuin paavi ehkäisyyn.

Elintarvikkeiden lahjoittamisen lisäksi kauppojen vastuullisuusohjelmiin kuuluu leivän paistaminen biopolttoaineen tuotantoa varten. Suomessa ruoan polttamisella ylpeillään; Venäjällä siitä sentään nousi kohu. Miten kauppojen ruokaa saataisiin loppusijoitettua enemmän ihmisten mahoihin?

Iso kasa elintarvikkeita keittiössä lieden ja tiskipöydän päällä.

S-ryhmä väittää, että heiltä ruokaa ei mene koskaan kaatopaikalle. Tein kesällä inventaarion S-lähikaupan parin päivän roskista. Ilman interventiotani olisi ihan vanhalle kunnon kaatopaikalle lähtenyt 2 litraa kevytmaitoa, 1 purkki mansikkajukurttia, 1 rikkinäinen purkki suklaavanukasta, 1 pussi murennettua sinihomejuustoa, 9 purkkia raejuustoa, 730 grammaa keittolihaa makuluulla, 240 grammaa naudan ulkofileepihvejä, 7 pakettia hunajabroilerileikkeleitä, 1 pussi kinkkusuikaleita, 4 pakettia tofua, 1 pakkaus tuorepastaa, 1 rasia pastasalaattia, 6 luomukananmunaa (osa rikki), 5 pakettia suomalaisia ja 3 pakettia liettualaisia herkkusieniä, 2 rasiaa pikkutomaatteja (toisessa yksi homeinen, toiset hieman ryppyisiä), 1 ruukku nuhjuista basilikaa, 3 ruukkua osittain kellastunutta persiljaa, 4 ruukkua salaattia (pari ulointa lehteä pilaantunut), 4 pussia jääsalaattia (pari ulointa lehteä pilaantunut), 7 maltillisesti pahentumaan lähtenyttä purjoa, 2 pinnasta viallista tomaattia, 2 paprikaa kolmen pussista, 200 syömäkelpoista varhaisperunaa (ja 44 viallista), 1 koloutunut päärynä, 1 läikällinen mandariini, 2 iskemällistä omenaa, 6 rasiaa osittain homeisia viinirypäleitä, ½:ksi syöty rievä, 5 pikkupussia manteleita, 2 pussia kuivahedelmiä, 5 pussia hyytelöimisainetta, 23 pussia hilloamisainetta, 2 sulanutta jäätelötuuttia ja 1 paketti pikkumustikkapiirakoita. Ainoastaan rypäleet olivat niin pilaantuneita, että niistä piti osa heittää uudelleen roskikseen. Muuten kaikki oli syömäkelpoista.

Yksittäistä kauppaa ei voi suuresti syyttää ruokahävikistä. Kuluttajat on nimittäin totutettu valtaisaan valikoimaan, jota pitää olla tarjolla aamusta iltaan. Jos jokin hylly kerran sattuu olemaan viilipytytön, silmään paistavassa kolossa on syytä olla myymälän anteeksipyyntö ja sen on parasta olla vilpitön. Kauppa voikin lähinnä yrittää hioa tilausjärjestelmäänsä ja liimailla alennustarroja vanheneviin tuotteisiin. Kaupan vastuulla on kuitenkin täysin se, mitä myymättä jääneelle ruoalle tapahtuu.

Ruoan haaskaus puistattaa useimpia meistä ihan luontaisesti. Kauppojen jätehuoneisiin lieneekin vaikeampi saada kuvauslupaa kuin broileritehtaaseen tai teurastamoon. S-ryhmän omalla hävikkivideolla poistokärryyn päätyy pari hassua päärynää.

Ranskassa ihmisten närkästys on vaikuttanut lainsäädäntöön. Maan parlamentti päätti toukokuussa yksimielisesti, että suuret ruokakaupat eivät saa heittää myymättä jäänyttä ruokaa hukkaan vaan se pitää lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Jos ruoka ei sovellu ihmisten ravinnoksi, se tulee ohjata maatiloille syötettäväksi eläimille tai kompostoitavaksi. Erikseen kiellettiin ruoan pilaaminen. Jätetettyjen elintarvikkeiden päälle on näet saatettu kaataa valkaisuainetta, koska kauppiaat eivät halua vastuuseen siitä, että joku mahdollisesti saisi ruokamyrkytyksen roskisruoasta (vaikka voisi luulla kemikaalien lisäävän sairastumisriskiä…).

Suomessa STT uutisoi, että Evira ja vähittäiskaupat eivät näe tarvetta Ranskan käyttöön ottamalle lainsäädännölle, mitä lukiessa kaikkien aamukahvit menivät oikeaan kurkkuun. Päivittäistavarakauppakaan ei kannata sääntelyn lisäämistä, mutta vastuuntuntoisena ja innovatiivisena järjestönä se oli sentään valmis siihen, että hallitusohjelmaan olisi lisätty ”elintarviketalouden arvoketjun materiaalitehokkuuden tehostaminen vapaaehtoisin toimin valtionhallinnon ja elintarvikeketjun toimijoiden yhteistyönä”.

Ei kuitenkaan tarvitse olla kaunopuheinen kauppias vastustaakseen Ranskan hävikkilakia. Ruoan tuhlausta vastaan taistelevan Les Gars’pilleurs -liikkeen mielestä laki luo illuusion siitä, että hävikkiongelma on ratkaistu ja kaupat tekevät voitavansa, vaikka tärkeämpää olisi tarkastella ruoan ylituotantoa ja hygieniasäännöksiä. Lisäksi ruoka-avun jakelu tuottaa huomattavia kustannuksia.

Vaikka ruokahävikki onkin tuhlausta, ei sen hyödyntämiseen tarvitsisi syytää suuria summia. Italialainen Ugo Bardi kuvaa upeassa kirjoituksessaan, kuinka ennen vanhaan sadonkorjuun päätyttyä köyhät päästettiin keräämään pellolle jäänyttä viljaa tai hedelmiä. Englanniksi tästä keräilystä käytetään sanaa gleaning. Olkoon se suomeksi haravointi, sillä Suomessakin on ennen käyty haravoimassa pellolle ensikorjuusta jääneitä heiniä tai tähkiä. Asialla tosin olivat tietääkseni yleensä talon naiset ja lapset, ja köyhäinapu oli järjestetty erikseen.

Tyttö olallaan harava.

Albert Edelfelt: Haravatyttö (1886, osa teoksesta).

Haravointi on halpaa, koska se ei vaadi koulutusta, suurta taitoa tai hierarkiaa työn organisoimiseksi. Modernia haravointia on tietysti roskisdyykkaus. Fossiilisiin polttoaineisiin tukeutuva yhteiskuntamme luulee olevansa niin rikas, ettei sen tarvitse turvautua köyhien suorittamaan haravointiin vaan se voi hoitaa asiat kuntoon isolla rahalla. Siksi ruokahävikin käsittelemiseksi rakennellaan isoja kylmävarastoja ja kalliita biopolttoainetehtaita.

Haravointi ei ole ainoastaan taloudellinen tapa järjestää hävikin hyötykäyttö, vaan se myös ylläpitää yhteiskunnallista solidaarisuutta ja myötätuntoa. Suomessa me olemme tottuneet jokaihmisenoikeuksiin, jotka sallivat vapaan marjastamisen ja sienestämisen. Kaupan ala näyttäisi kuitenkin jätehuoneiden salpuuttamisessaan seuraavan mieluummin Neuvostoliittoa, jossa ruoan haravointi kiellettiin 1930-luvulla kuolemantuomion uhalla. Toimet pahensivat nälänhätää Ukrainassa. Nälkämaan jäteyhtiöllä Ekokympilläkin on otsaa ja aikaa soittaa dyykkarin perään, ettei ukkivainaan takki vain aiheuta pahaa mieltä elävän ihmisen päällä.

Massiivinen ruokahävikki edellyttää muutoksia lainsäädäntöömme, joskaan ei Ranskan malliin. Hävikkiongelma alkaisi ratketa, kun ruoan dyykkaus yksiselitteisesti sallittaisiin ja dyykkauksen estäminen kiellettäisiin. Kaupan ala tietysti haraa vastaan, mutta ainakaan puolivillaisten argumenttien ei pitäisi johtaa siihen, että dyykkarin täytyy päästää irti haravastaan.

Armoitettu Leo Stranius on jo ottanut ensiaskeleen lakien uudistamiseksi: Hän on kerännyt 31 allekirjoitusta ruokahävikin vähentämistä koskevalle valtuustoaloitteelleen. Aloitteen mukaan Helsingin kaupungin tulisi ohjeistaa kauppoja pitämään roskikset lukitsemattomina ja suhtautumaan dyykkaukseen jätehierarkiaa noudattavana toimintana.

Valtuustoaloitetta voisi seurata kansalaisaloite. Tällä hetkellä kerätään jo kannattajia aloitteelle, jossa halutaan kieltää kauppojen hävikkiruoan pois heittäminen. Vaikka aloite on epämääräinen ja sivuuttaa perusteluissaan ekologiset näkökohdat, se on saanut viidessä kuukaudessa viisituhatta kannatusilmoitusta.

Ruokahävikistä huolta kantavien tulisi puhua paitsi dyykkauksen puolesta myös vallitsevaa menoa vastaan: Leipä on ihmisten polttoainetta, ei autojen. Viimeisten käyttöpäivien pitää perustua tutkimukseen eikä markkinointiin. Emme tarvitse enemmän ja laadukkaampaa vaan vähemmän ja kestävämmin.

 

† linkki kuollut, samat luvut esimerkiksi Tilastokeskuksen blogissa

Pitäisikö kauppojen sallia dyykkaus?

Posted on by Onni Tonkija

Kaupat heittävät roskiin jatkuvasti tolkuttomia määriä syömäkelpoista ruokaa. Se on väärin ja sairasta. Vaikka diagnoosi on selvä, epäselvää on, miten tilanteen voisi parantaa niin, että oikeus toteutuisi.

Dyykkarit ovat syöneet kaupan jätekuormasta niin kauan kuin ruokaa on ollut varaa heittää hukkaan. Viime vuosina kauppojen linja on kuitenkin tiukentunut, jos nyt ei hävikin tuotannossa niin ainakin valvonnassa. Päivittäistavarakauppa-yhdistys suosittaa nykyään, että kauppojen tulisi estää ruoan hakeminen jäteastioista. (Yhdistys käyttää tässä yhteydessä sanaa myymälä, eikä varmaan täysin tahattomasti.)

Hävikin vartiointi on kiristänyt dyykkarien ja kauppiaiden välejä. Kuopiossa Lidl teki viime kesäkuussa dyykkarista tutkintapyynnön poliisille. Eikä tätä taattua laatua saa enää vain Lidlistä. Sauvossa S-market otti joulun kunniaksi käyttöön Halpamaista-konseptin eli salpuutti jätetilan oven ja nälkyytti dyykkarin syömälakkoon asti.

Turun Sanomien uutissivu, jolla otsikko: ”Dyykkari protestoi markettia vastaan syömälakolla”.

Roskisdyykkarin syömälakon nosti julkisuuteen Turun Sanomat (21.1.2015) sivun levyisellä jutulla heti pääuutisen alapuolella.

Sauvossa asialla ei ollut mikä tahansa dyykkari N.N. vaan rohkeasti omalla nimellään esiintyvä Niilo Nurmi. Työttömäksi jäänyt Nurmi kertoo lehdessä dyykkauksen nostaneen hänen perheensä elintasoa huomattavasti. Hän toivoo Suomeen dyykkauskulttuurin lisääntymistä.

Keskustelupalstoilla Nurmelle vastataan niin kuin nykyään vastataan kenelle tahansa mitä tahansa epäkohtaa vastustavalle. Nurmen syömälakkoa pidetään kiukutteluna, joka onkin kätevä yleisnimitys kaikelle vahvemman oikeutta vastustavalle toiminnalle. Keskusteluun ujutetaan tietenkin myös vanha kunnon Neuvostoliitto. Ääripäiden välillähän ei ole vaihtoehtoja: meillä voi olla vain joko tyhjät hyllyt ja jonot kaupan edessä tai pursuavat hyllyt, joista ei jokaista tuotetta myydä välttämättä edes yhtä ainutta kertaa, sekä jonot ruoka-avun edessä.

Kovin tärkeää on monelle keskustelijalle muistuttaa, että Nurmi ei voi saada yhteyttä kauppiaaseen, koska S-marketilla ei sellaista ole. Periaatteessa termien täsmällisyyteen olisi syytä kiinnittää huomiota, eli pitäisi puhua keskustelijoiden sijasta huutelijoista. En kuitenkaan näe merkittävää eroa siinä, onko kaupan johdossa keskusliikkeen orja palkattuna vai keskusliikkeen orja omalla taloudellisella vastuulla. (Se ero tietysti on, että Turun Kupittaan Citymarketin kauppias tienasi 2,8 miljoonaa euroa vuonna 2013, kun suurituloisin Prisma-pomo pääsi Lappeenrannassa 0,1 miljoonaan euroon. Jos orja tuntuu tylyltä ilmaukselta, kannattaa miettiä sitä, että 1300-luvun Firenzessä palkkatyöstä riippuvaiset perheenpäät rinnastettiin orpoihin ja leskiin.)

Nettikeskustelussa on ollut kovassa käytössä myös joka tilanteeseen sopiva suomalainen ajattelun ohituskaista: menisit töihin. Oikeastaan Nurmi oli kyllä työllistänyt itsensä asiallisesti dyykkarina, kunnes kilpaileva yritysmammutti päätti rajoittaa hänen elinkeinovapauttansa.

Hienostuneempi ohituskaista on väittää Turun Osuuskaupan toimialajohtajan Mikko Rauhasen tavoin, että jätehuoneet lukitaan, koska kaupat eivät halua dyykkarien sairastuvan. Perusterveen ja perushygieenisen ihmisen on kuitenkin omien kokemuksieni perusteella melkeinpä toivotonta saada ruokamyrkytystä kaupan elintarvikkeista, vaikka kuinka olisi käyttöpäivä mennyt ja kylmätavara lämmennyt.

Lisäksi jokainen dyykkari sisäistää, että jätteitä tongitaan täysin omalla vastuulla. Palataan sairastumisargumenttiin sitten, kun Yhdysvalloissa joku dyykkari on saanut jättimäiset vahingonkorvaukset vatsakivusta ja -särystä. Jos kauppa olisi aidosti kiinnostunut edes asiakkaidensa terveydestä, se ei myisi tupakkaa eikä halventaisi lenkkimakkaraa.

Suunnilleen kaikki kannattavat kauppojen ylijäämäruoan hyötykäyttöä, mutta monet haluavat varmistaa, että ruoka menee ”vähäosaisille” eikä esimerkiksi asuntolainaa lyhentävälle Niilo Nurmelle. Ilmeisesti dyykkaamisessa ei ole riittävästi samaa nöyryytyksen elementtiä kuin leipäjonoissa, jotta siihen turvautuisivat vain oikeasti tukalassa tilanteessa olevat. Passivoiva jonossa seisoskelu on kaiketi arvokkaampaa kuin ruoan omaehtoinen hankkiminen dyykkaamalla.

Ruoka-avulla on ikävä kyllä paikkansa yhteiskunnassa, mutta se ei ole ratkaisu kaikkeen kauppojen hävikkiin. Ensinnäkään kaupat eivät uskalla luovuttaa kaikkea syömäkelpoista ruokaa. S-ryhmän Rauhanen mainitsee tällaisiksi tuotteiksi kalan, äyriäiset, tuoresalaatit ja tuorejuustot. Viimeinen käyttöpäivä on Eviralle edelleen tabu, jonka ruoka-avustajat saavat ylittää vain jäädytyksen tai ruoanlaiton sakramenteilla, vaikka yksikään elintarvike ei tiettävästi osaa vuorokauden vaihtuessa muuttua kelvottomaksi.

Sen lisäksi, että ruoka-apu ei edes teoriassa voi kattaa kaikkea hävikkiä, se on laajamittaiseen dyykkaukseen verrattuna tehotonta: Avunsaajien pitää matkustaa tietylle paikalle tiettynä kellonlyömänä, kun dyykkareina he voisivat käydä lähikaupan takana omien aikataulujensa mukaisesti. Järjestöillä taas pitää olla autot, tekijät, tilat ja elintarvikehuoneistojen omavalvontasuunnitelmat. Käytännössä siis vapaaehtoiset toteuttavat ja veronmaksajat (ja peliriippuvaiset) kustantavat toiminnan, jolla K-kauppiaat ja S-myymäläpäälliköt oikeuttavat ääretöntä valikoimaansa ja saavat vielä kaupan päälle hyväntekijän sädekehää. (Kupittaan Citymarketin kauppias ei tosin Päivi Ulriksdottirin todistuksen mukaan perusta tällaisista sädekehistä.)

Ruoka-apu ainoana ratkaisuna tyssää viimeistään resurssipulaan. Jaettavaa riittäisi, mutta jakajia ei löydy. Sauvonkin S-market vasta ”käy keskustelua” seurakunnan kanssa. Samaan aikaan mieluummin jätetään ruoka jätehuollon armoille kuin annetaan dyykkarille armoa. Kauppias-myymälänhoitaja on selvästi Kurjansa lukenut – käsikirjana.

Mikään tarkastelua kestävä perustelu ei nähdäkseni estä kauppaa jättämästä jätehuoneen ovea raolleen. Jos tiloja sotketaan, siihen olisi varmasti löydettävissä ratkaisuja (valvontakamerat, aikalukot, dyykkarien siivouspartiot…). Henkilökunnalle taas voisi ihan johtoporrasta myöten järjestää koulutustilaisuuden, jossa kerrotaan, ettei dyykkareita ole syytä pelätä tai vihata.

Nykyisen salpuuttamiskehityksen pysäyttämiseksi eduskunnan tulisi säätää laki, jonka mukaan kauppojen pitää sallia ja mahdollistaa hävikkiruoan dyykkaus. Kauppiaiden maalaamissa kauhukuvissa tällöin kaikki alkaisivat dyykata eikä kukaan enää haluaisi ostaa mitään. Todellisuudessa kaupan kannattaa ennemmin pudottaa roimasti hintaa kuin heittää roskiin. Jos vaihtoehtona vielä olisi, että asiakas saattaisi hankkia ruokansa sadan prosentin alennuksella, kauppa oppisi äkkiä minimoimaan hävikkinsä. Tällaisessa ihannetilanteessa dyykkarit jäisivät nuolemaan näppejään – avonaisten jäteastioiden äärellä.

Hävikin kaunistus

Posted on by Onni Tonkija

Tavallinen suomalainen heittää joka kuukausi kilokaupalla syömäkelpoista ruoka-ainesta hukkaan. Tämä tieto varmasti kutkuttaa mieltäsi, mutta et ole vielä rohjennut tonkia taloyhtiösi jätteitä. Jotta turha mystiikka katoaisi, voit nyt nähdä omin silmin Ylen Silminnäkijä-ohjelmassa, kun ilmeisen keskiluokkainen dyykkari availee roskapusseja ja kerää kilokaupalla ruoka-ainesta kaatopaikalta.

Muovikassikasoja ja puskutraktori kaatopaikalla.

Varsin puhtoiselta vaikutti dyykkarin märkä päiväuni Ämmässuon kaatopaikka sen nähdessäni. Samaan paikkaan päätyy Taloyhtiön jätepisteenkin hävikki.

Silminnäkijä käsittelee ruokahävikkiketjun kutakin trofiatasoa. Alkutuotannon kohdalla ohjelma käy tuottajien luona keskustelemassa hukkaviljasta ja pikku perunoista unohtamatta karsinaan kupsahtaneita karitsoja. Totta puhuen yksi näistä esimerkeistä on mielikuvitukseni tuotetta, mutta joka tapauksessa alkutuotannosta ei ohjelman mukaan ole syntipukiksi.

Koska kaikki suomalaiset eivät juo maitoaan raakana, alkutuotannon jälkeen ruoka siirtyy kauppaan. Hävikistä ei kuitenkaan tule syyllistää kauppaa. Kauppias jää nimittäin mahdottomaan välikäteen, kun sydämettömät kuluttajat eivät suostu ostamaan mustuneita banaaneja, homeisia ananaksia tai ryppyisiä tomaatteja täydellä hinnalla. Kuluttajan mielivallasta kertoo sekin, että kun kauppias kuluttajan elämää helpottaakseen pakkauttaa verkkopussin täyteen ihanan pehmoisia klementiinejä, niin kuluttaja vaatii heittämään koko pussin menemään yhden ainoan sekaan eksyneen albiinon vuoksi.

Ohjelman haastattelema asiakasomistajakauppias jalosti lupasi, että jatkossa ”pois blokatut” tuotteet lahjoitetaan vähäosaisille. Tässä kohtaa Silminnäkijä iskee silmää Ranskan vallankumoukselle ja näyttää kuvaa myymättä jääneistä punalaputetuista leivonnaisista.

Ikään kuin kuluttajalle ei riittäisi syyllistyminen kaupassa syntyvään hävikkiin, hän hävittää ruokaa vielä kotonaankin. Eniten kotiperäistä hävikkiä saavat ohjelman mukaan aikaan 30–39-vuotiaat naiset. Itsellänikin on sellainen kuva, että miehet eivät jaksa ihan joka päiväystä vahdata.

Ohjelman sankareita ovat Jyväskylän entisessä maalaiskunnassa sijaitsevan peruskoulun keittäjät. Kun ruokala on lounasajan päätyttyä viimeisen lounastajan häivyttyä muksutta ja siellä on edelleen ruokaa syömättä, tätä ruokaa syö, mättää tai ahmii lähialueen eläkeläinen maksutta – paitsi maanantaisin, kun rakkaat kekarat ovat viikonlopun ajan nähneet laadullista nälkää. Kouluruokahävikin hävittämistä edistää järjen käytön leviämisen ohella luultavasti myös se, että keittäjille on mieluista, että kouluruokaa löytyy vaihteeksi siitä kiitollisten ihmisten nieluista. Samaa herkkua on nykyään Rovaniemellä asti[†].

Silminnäkijän jakso hämmästelee aluksi sitä, että lähes puolet maailmassa tuotetusta ruoasta jää syömättä, mutta jättää lopussa kaunistelulta tuntuvan mielikuvan siitä, että Suomessa ongelma alkaisi olla hallinnassa. Eviran säädöksellisen nutturan löystyttyä kaupat toimittavat myymättä jääneitä tuotteita yhä useammin ruoka-apuun, ja suomalaisten kotitalouksien ruokahävikki jää tutkimuksissa puoleen yleiseurooppalaisesta tuhlailusta. Kun te siis näette hävikin kauhistuksen, kääntykää tutkijan puoleen.

 

Silminnäkijän jakson ”Ruokaa roskiin” viimeinen käyttöpäivä Areenassa on 28.2.2014, minkä jälkeen sitä jaetaan kansalaisille televisioarkistossa.

 

† linkki kuollut