Joulukalenterin 10. lykky: joulukukat ja -kuusi

Uupuva,
haali paketit,
eka pilaa havupuu.

Pekka Kytömäen palindromiruno Tontun tehtävät kirjasta Aattelu rulettaa (Aviador, 2018).

Ihmiset elävät luonnottomissa ympäristöissä. Siten on ymmärrettävää, että he hankkivat kasveja piristämään elonkirjosta valkopyykättyjä kotejaan. Ymmärrettävää, ei hyväksyttävää.

Amaryllis, jossa on yksi vihreä lehti ja kaksi kuihtunutta lehteä.

Roskiksesta joulun jälkeen löytynyt kukka oli kukaton mutta kaksilehtinen. Kesällä kasvi kasvatti kolmannen lehden, mutta juuri ennen joulukuuta molemmat vanhat lehdet kuolivat. Epäilen suunniteltua vanhenemista. Vai pitääkö näille antaa muutakin kuin vettä ja villakilpikirvoja? Kasvien saattohoito ja eutanasia on vaikea kysymys, jota en ole vielä pohtinut kunnolla.

Kasvi heitetään pois heti, kun se ei ole enää kukkeimmillaan, vaikka tällöin ”jää kokematta iso osa kasvin viehätystä”. Suomalaiset hylkäävät joka vuosi 20 000 narsissia. Tarkoitin siis narsistia, joiden kanssa he eivät halua enää elää saman katon alla.

Mutta miettikää, jos elämänsä alkutaipaleella olevien kukkien pois heittämiseen suhtauduttaisiin yhtä tiukasti kuin nuorten eläinten hylkäämiseen. No joo, vähän huono vertailu. Yhden minuutin muna ei ole paljon keittämätöntä vähemmän löysä.

Mutta miettikää, jos ihmiset haluaisivat päästä lapsistaan eroon yhtä kovasti kuin kukistaan. No kyllähän he haluaisivatkin, mutta ensin pitäisi kukistaa hallitus. Valtioilla kun on paha tapa suhtautua kovin varjelevasti sotilaallisiin raaka-aineisiinsa tai näiden raaka-aineiden tuotantokoneiden raaka-aineisiin.

On sentään lohdullisempaa, että jouluna hankitaan ruukussa kasvavia kukkia kuin että hankittaisiin leikkokukkia. Tuo on ehkä vähän laimeasti sanottu. Kun siis se, mitä ajattelen leikkokukkien lahjaksi saamisesta on se, että tässä sinulle sekoitus sioilta ja kissoilta amputoituja raajoja, menihän niiden kasvattamiseen aika lailla luonnonvaroja, mutta kyllä ne muutaman vuorokauden säilyvät, jos muistat vaihtaa maljakosta veren päivittäin.

Jouluna kesäkissan lisäksi lohtukin on laiha. Meillä ei ole leikkokukkia, meillä on leikkopuut.

Ihminen on sellainen, että jos hän tietää, että huomenna tulee ennennäkemätön luonnonmullistus, hän kaataa tänään omenapuun. Meillä ei ole koirilla typistettyjä häntiä, mutta meillä on kuusilla typistetyt latvat. Harva varmaan vielä ajattelee, että puillakin on tunteet, mutta olisin aistivinani jonkinlaista asenneilmastonmuutosta. Valveutuneimmat hankkivat jo ruukkukuusen leikkokuusen sijasta.

Joku haluaa nyt ehkä muistuttaa, että kyllä Suomen metsistä vielä puita löytyy. Näin tosiaan on. Tai en tunne ihan ajantasaista tilannetta, mutta ainakin keväällä 2019 näitä joulupuita löytyi suomalaisesta metsästä muoviin käärittynä.

Joulukuusena käytetty pihta taloyhtiön jätehuoneessa.

Havupuu sisätiloissa on surkea näky.

Joku toinen haluaa ehkä huomauttaa, että käytetyt joulukuuset menevät Helsingin seudulla energiaksi eli ovat suorastaan kivihiiltä korvaavia hyväntekijöitä. Tuore puu tosiaan palaa tehokkaammin kuin kuiva (jos polttolaitoksessa on lämmön talteenotto), mutta suurin osa HSY:n keräämästä 55 000 joulukuusesta käytetään ”tukiaineena biojätteen kompostoinnissa”.

Vaikea arvata, mitä tämän kaupunkilaisten antaman tukiainetukiaisen tilalle tulisi. Ainakin muoveilla kemiallista kierrätystä pidetään mekaanista kierrätystä parempana tavoitteena. Puiden tapauksessa se tarkoittaa sitä, että jos pakko on jotain tehdä, tehdään kuusista mieluummin sellua kuin lyhytaikaisia kodin kausiesineitä.

Puillakin on tunteet

Vegaaneilta tiedustellaan toisinaan, eikö kasveja sitten satu. Kysymys on vilpitön vain, jos kysyjä on ajattelematon, sillä eivät tuotantoeläimetkään pelkillä mineraaleilla elä. Asiayhteydestä irrotettuna kysymys on kuitenkin asiallinen. Miksi kivun tunteminen maailmankaikkeudessa perustuisi ihmisen luokitteluihin eri elämänmuodoista?

Kun lähdetään selvittämään kasvien tietoisuuden tasoa, on luontevaa kysyä ensin, mitä tuntevat kasvikunnan johtajat, puut. Siitä kertoo Peter Wohllebenin silmuja avaava ja järkeä puuhun takova kirja Puiden salattu elämä (Gummerus, 2016).

Puut on helppo esineellistää. Meidän näkökulmastamme ne ovat hitaita, suorastaan aivottomia. Puut miellyttävät tuotantoelämän telaketjuja ja liukuhihnoja, koska ne kasvavat itsenäisemmin kuin maissi tai sika eivätkä vastustele hyväksikäyttöään siinä määrin kuin sonni tai Mika.

Budjettileikkausten puuhaaja voi hyvin ottaa vaalimainoksen ajaksi syliinsä koiran, mutta kaikkihan me tiedämme, millainen surkimus on puunhalaaja. Siksi on oleellista, että Wohlleben pyrkii puiden tunteista kirjoittaessaan nojaamaan tutkimuksiin eikä tuntemuksiin. Hän kertoo meidän aikamme kielellä sen, mistä luonnonkansoilla on aina ollut aavistus.

Puiden salattu elämä -kirja puimakoneen hihnapyörällä. Etualalla puu.

Kapuloita talouden kylmiin rattaisiin. Taustalla puimakone Sampo.

Hyväksymme sen, että eläimillä, kuten norsuilla, on muisti, mutta meidän on vaikea uskoa sitä, että puutkin muistavat asioita. Ilman muistia lauhkean vyöhykkeen lehtipuut eivät kuitenkaan tietäisi, milloin niiden pitää puhjeta lehteen. Pelkkä korkea lämpötila ei riitä, sillä talvisinkin voi joskus olla lämmintä. Puun pitää siis osata laskea, että lämpimiä päiviä on riittävä määrä.

Lämpötilan ohella puiden pitää tarkkailla päivän pituuden muuttumista. Muuten ne voisivat sekoittaa kevään ja syksyn. Puiden näköaistia ei ole Wohllebenin mukaan vielä paikannettu, mutta se saattaa sijaita silmuissa. Vielä vähemmän on yhteisymmärrystä siitä, missä puut säilyttävät muistojaan. Vahva ehdokas ovat juuret, sillä ne pystyvät välittämään signaaleja ja niissä esiintyy samankaltaisia yksiköitä kuin eläimissä. Kasvien ja eläinten välinen raja saattaakin olla hämärtymässä.

Puiden tiedetään lähettävän ainakin hätäviestejä. Kun Afrikan savannien kirahvit iskevät kierreakasioiden kimppuun, nämä tuottavat lehtiin myrkyllisiä aineita. Samalla puista pääsee ilmaan varoituskaasu eteeni, minkä takia kirahvit joutuvat jättämään lähistön muutkin puut taakseen.

Hajuaineet laimenevat nopeasti, joten puiden pitää viestiä myös sähköisillä, senttimetrin sekunnissa kulkevilla signaaleilla. Juurten välityksellä eri puuyksilöt saavat tiedon esimerkiksi hyönteisten hyökkäyksestä. Viestintäverkostoa laajentaa kokonaisia metsiä yhdistävä sienirihmasto, wood wide web.

Puiden verkostoituessa vaihtuu kuulumisten lisäksi ravinteita. Puut auttavat toisiaan, sillä yhtenäinen metsä muodostaa suojaisan elinympäristön. Ystävät voivat olla ikuisia: Wohlleben on nähnyt pyökin, jonka runko oli kaadettu viitisensataa vuotta sitten ja jota sen lajitoverit yhä pitivät elossa toimittamalla sille sokeria. (Puita painoalustaksi tarvitseva taho epäilee Wohllebeniä epätieteellisestä puheesta ja kirjoittaa kantovanhusten ryöstävän naapureiltaan.)

Luonnontilaisessa metsässä 80 vuotta vanha pyökki on kirjan mukaan lyijykynän paksuinen puuvauva, jota sen 200-vuotiaat emopuut imettävät antamalla sille juurten välityksellä sokeria ja ravinteita. Hitaasti kasvaneen kahdeksankymppisen runko on sitkeää ja kestää siten sienitauteja ihan toisella tavalla kuin talousmetsässä korjuukypsä ikätoverinsa.

Wohlleben arvosteleekin toimia, joita kutsutaan ilmeisen virheellisesti metsänhoidoksi. Metsänhoitajien mielestä harva metsä kasvaa tehokkaammin kuin tiheä metsä. Puiden salatun elämän perusteella vaikuttaisi kuitenkin siltä, että harva metsä kasvaa tehokkaammin kuin tiheä metsä. Kun pyökit ovat vieri vieressä, biomassan ja puuaineksen tuotanto tehostuu, sillä puut jakavat vettä ja ravinteita yhteisen hyvän nimissä.

Harvennetun metsän puut saattavat kasvaa nopeasti, mutta ne joutuvat kohtaamaan sienet, tuhohyönteiset, auringon paahteen ja myrskytuulet yksin. Metsänhoitajien hakkuupuuhakkuus on sikäli ymmärrettävää, että samalla lailla toimivat valtionhoitajat: halutaan uskoa, että yhteiskunta menestyy parhaiten silloin, kun resursseja ei jaeta tasan ja vahvoille annetaan tilaa kasvaa holtittomasti.

Yhteiskunnasta metsänhoitoon on siirtynyt Wohllebenin mukaan myös ikuisen nuoruuden ihanne. Puut korjataan viimeistään 120-vuotiaina, vaikka puu olisi siinä vaiheessa vasta ohittanut kouluiän. Vanhoja puita kannattaisi suosia ilmastonmuutoksen torjumiseksi, sillä ne ovat nuoria tuotteliaampia: halkaisijaltaan metrin mittaiset puut muodostivat eräässä tutkimuksessa kolme kertaa niin paljon biomassaa kuin puolimetriset.

Puiden salattu elämä on ollut ansaitusti myyntimenestys. Sen soisi raivaavan tietä samalla tavalla kuin Peter Singerin Oikeutta eläimille 1970-luvulla. Ehkä tulevaisuudessa metsiä ei tarvitse puolustaa vetoamalla niiden virkistysarvoihin tai luonnon monimuotoisuuteen vaan voimme puhua yksinkertaisesti puiden oikeuksista tai kärsimyksestä. Siinä tilanteessa vannoutuneet vegaanitkin voivat joutua miettimään periaatteensa uusiksi.