Avainsana-arkisto: Lykkykalenteri

Joulukalenterin 24. lykky: televisiolakko

Posted on by Onni Tonkija

Kun olin pieni, osa television joulukalenterista jäi näkymättä televisiolakon vuoksi. Siinä olisikin suoratoistosukupolvelle ihmeteltävää kaksinkerrakseen: Ensinnäkin ohjelman näkisi vain, jos olisi vastaanottimen ääressä juuri oikeaan vuorokaudenaikaan. Toiseksi ohjelmaa ei näkisi siinäkään tapauksessa.

Olin tähän asti muistellut, että olisin nähnyt joulukalenterista ensimmäiset jaksot, minkä takia jatkokertomuksen kesken jääminen olisi tuntunut erityisen harmittavalta. Todellisuudessa lakko alkoi marraskuun viimeisenä päivänä ja päättyi illalla 21. joulukuuta.

Kuvaputkinäytön osia sekajäteastiassa.

Taloyhtiön jätepiste aamuyöllä 22.12.2013.

Omasta kriittisestä joulukalenteristani ei jäänyt yhtäkään lykkyä julkaisematta, vaikka varsin itsekriittinen joulukalenterintekijä kyseessä onkin. Julkaisuaika on tosin joka kerta ollut keskiyöllä viimeisillä hetkillä ennen päivän vaihtumista. Jälkikäteen voisi kysyä, olisiko kannattanut aloittaa yksi päivä aikaisemmin. Se tuskin kuitenkaan olisi toiminut, sillä ajanhallintani ottaa kyllä aina löysät pois kuin julkinen valta kaikesta muusta kuin alamaistensa vyötäröiltä.

Aiheet olin suunnitellut etukäteen, mutta riviäkään en ollut kirjoittanut ennen joulukuuta. Hyviä aikomuksia toki oli, mutta aikataulu kariutui viimeistään siinä vaiheessa, kun palkkatyöminä päätti syksyllä luennoida tilastotieteen yliopistokurssin, jonka aiheesta ei tiennyt etukäteen juuri mitään. Kun varastojen perkaaminenkin jäi viime tippaan, niin suunnilleen 12-tuntista työpäivää on koko joulukuu ollut.

Periaatteessa kaikki olisi voinut mennä pieleen ja Lykkykalenteri jäädä kesken, mutta jotenkin vain kaikki onnistui. Muistin esimerkiksi dyykanneeni sähkökynttilät joskus vuosia sitten, ja löytyiväthän ne viimeisestä kassista joulukoristejutun suunniteltuna julkaisupäivänä.

Jos puolenyön määräaikaa ei olisi ollut, tekisin tätä joulukalenteria varmaan vielä helmikuussakin. Loppuvaiheessa lykkäsin lykyn ensimmäisen version liikkeelle puoliltaöin. Makutestin ehdimme kuvata vasta tämän jälkeen. Joskus kahden aikaan yöllä aloin kirjoitella testituloksia.

Tällä kertaa säilyvyystutkimusten aineistot olivat normaalia suppeampia, koska useimpia jouluruokia löytyy vain lyhyen aikaa vuodesta. Tavaksi tuli kirjoittaa melko yksityiskohtaiset testitulokset, ikään kuin tutkimusartikkelin todistusaineistoksi kirjallisuuskatsauksen perään. Lykkykalenterin perimmäinen tavoite ei nimittäin ollut pelkästään kirjoittaa 24 kivaa artikkelia, vaan kerätä joulun säilyvyystietoa yhteen paikkaan tänä vuonna eikä sitten joskus niin kuin yleensä toimin.

Ehkä neljän aikaan aamuyöstä aistihavainnot oli päivitetty artikkeliin, ja sitten piti vielä keksiä tiivistelmä sekä sisäänheittolauseet Twitteriin ja Facebookiin. Ennen nukkumaanmenoa saattoi sitten jo miettiä näkökulmaa seuraavaan, saman päivän aiheeseen.

Murmelin päivään heräämisen jälkeen ohjelmassa oli yleensä tunti pari ideointia, koska hyvässä lykyssä on aina jotain ajattelematonta, siis ennen ajattelematonta. Sen jälkeen pari tuntia tiedonhakua, muutama tunti kirjoittamista, tunti materiaaliin tutustumista ja valokuvaamista sekä pari tuntia kuvankäsittelyä ja artikkelin julkaisukuntoon panemista.

Viimeiseen vaiheeseen kuuluu aina linkkien tarkistaminen ja arkistointi, joka on välttämätöntä, kun kirjoitukseni pohjautuvat vahvasti lähteisiin. (Jos klikkaat tässä blogissa vanhentuneeksi osoittautuvaa linkkiä, löydät alkuperäisen sisällön hyvin todennäköisesti osoitteesta archive.org tai osoitteesta archive.is, mikäli edellinen ei tuota tulosta. Poikkeuksena alkuvuosien artikkelit ja yksittäiset hankalat sivustot.)

Lykkykalenterin suosituin aihe on tähän mennessä ollut puuroriisi. Selvänä kakkosena tulee lukijalahja (joita on edelleen jaossa ja joita lähetän taas uudenvuoden jälkeen). Melko jaetulla kolmannella sijalla ovat kynttilät ja joulusiivous.

Itse olen tyytyväisin kinkkukirjoitukseeni. En nähnyt mitään mieltä toistaa kaikkien joskus kuulemia eläintehdasasetuksia. Joululeipään perehtyessäni löysin yksittäisen lauseen sian verestä, joka toi mieleen aiemmin lukemani Girardin ja kesällä minua pöyristyttäneen uhrausbisneksen. Aiheesta, josta minulla ei pitänyt olla mitään tuoretta sanottavaa, löytyi uusi näkökulma, joka yhdisti asioita toisiinsa.

Nyt onkin Lykkykalenterin vaietessa syytä alkaa taas pienen tauon jälkeen kerätä aineistoa assosiaatiopankkiin. Toisin sanoen lukea. Tämän blogin lukijoille on kai turha tähdentää televisiolakon etuja. Pyhien jälkeen lakko kuitenkin loppuu ja tälle sivulle ilmestyy video.

Tätä kirjoittaessa, joskaan ei luettaessa, on kuitenkin vielä jouluaatto. Aattoon kuuluvat yllätykset, joiden järjestämisen tarpeelle löysin mahdollisesti biologisen selityksen lahjapaperijutussani. Koska olen kirjoittanut joulukalenteria voimiani säästämättä, olen varmaankin myös valmistellut viimeiseen lykkyyn jonkin yllättävän — ei, tajunnan räjäyttävän – ei, ihmiskunnan uudelle henkiselle tasolle nostavan ‑ hei, taisin juuri keksiä sisäkkäiset ajatusviivat ‑ – — huipennuksen?

Olkaa hyvä, kokovartalokuva joulukalenterin sisällä seikkailleesta joulukalenterista.

Huopainen pitkulainen joulukalenteri, jossa 24 numeroitua tähteä ja jonka päädyssä joulupukki.

Hyvää joulua ja lykkyä!

Joulukalenterin 23. lykky: sinappi

Posted on by Onni Tonkija

Kuten eilen kirjoitin, joulukinkkua syödään tavan vuoksi. Jotta kinkun valju maku ei pääsisi vääryyksiinsä, se pitää peittää sinapilla. Jostain syystä vielä ei ole tullut muodikkaaksi helpottaa kinkun nielemistä homejuustolla, vaikka muuten homejuusto tuntuu olevan jo käytössä kaikessa joulusyömisessä pipareista Vihreisiin kuuliin.

Sinappia putkiloissa, lasipurkeissa ja muovipakkauksissa.

Sinapit vastakkain.

Jos oli glögeillä säilyvyyden AA-nelikenttä, niin sinapeilla pelikenttänä on AH. Avattu vai avaamaton? Huoneenlämmössä vai huoneenlämmön alapuolella?

Avaamattomana sinappi säilyy tietysti parasta ennen -päivään asti mutta varmasti paljon pidempäänkin. Kun sinapin valmistus siirtyi Turusta Upsalaan, joku päätti ostaa vanhan tehtaan tuutista 100 tuubia, mikä onkin sopiva luku hamstraukseen. ”Ajatelkaa millainen lahja jollekin joskus viiden vuoden päästä, suomessa tehtyä Turun sinappia !!” Nyttemmin lahjasta on tainnut maku mennä.

Samassa keskustelussa joku toinen muisteli avanneensa kymmeniä vuosia vanhan sinappipurkin. Maistui kuulemma ihan hyvälle, mitä nyt pinta oli kuivahtanut. Ja sitten jotkut kysyvät, voiko sinappia käyttää 11 päivää parasta ennen -päivän jälkeen.

Meiran tuoteryhmäpäällikön mukaan viileässä säilytetty sinappi voi säilyä parasta ennen ‑päivään asti myös avattuna. Avattuja purkkeja käsitelleessä kirjoituksessani siteeraan ruotsalaista kuluttajalehteä, jonka mukaan sinappi säilyy avattuna yli vuoden.

Etenkään putkiloon ei pääse kovin paljon ilmaa sisältöä pilaamaan. Jos lasipurkista ottaa sinappia vain päältä, sisus pysyy täysin suojassa ilmalta. Tehokkaimmin sinappiin sekoittuu happea pullossa, kun sitä ravistellaan. Myös Maustajan tuotekehittäjän mukaan (Kuluttaja 8/2017) sinappi säilyy parhaiten metallituubissa ja lasipurkissa: ”Muovipullossa happi pääsee ajan myötä läpi, joten maku voi muuttua, eikä mikrobiologinen säilyvyys ole aivan yhtä hyvä.”

Kotitekoinen sinappi säilyy Karjalaisen mukaan mukaan jääkaapissa jopa vuoden. Jos sinapin ei haluta soveltuvan liian moneen ruokavalioon, siihen käytetään kermaa ja kananmunia. Tällöin säilyvyys on kolmesta neljään kuukautta. Martat uskaltavat luvata säilyvyyttä kaksi kuukautta. Pohjat vetää tietysti Ruokavirasto, joka puhuu muutamista viikoista.

Valmistajat suosittelevat säilyttämään sinappia avaamisen jälkeen jääkaapissa. Itse en ole näin toiminut, koska minulla jääkaappi täyttyy jo niistä elintarvikkeista, jotka käsketään säilyttämään jääkaapissa. Kylmäsäilytys toki hidastaa pilaantumista, mutta jos sinappia syö usein, sen maku ei välttämättä ehdi muuttua, ennen kuin pakkaus on jo käytetty loppuun.

Yhden näkemyksen mukaan dijoninsinapit pitää säilyttää jääkaapissa mutta muut säilyvät huoneenlämmössäkin. Asiantuntijanäkemyksen mukaan ihan sama missä säilyttää ja ihan sama mitä sinappia.

Nyt on aika lopettaa teoreettinen jaarittelu ja panna suu sinappiin. Suurin osa sinapeistani oli avattu, ja ne kaikki oli säilytetty löytämisestä lähtien huoneenlämmössä.

23 sinappinäytettä valkoisella tasolla.

Eturivissä jutun mukaisessa järjestyksessä putkiloon pakatut sinapit, lopussa nimeltä mainitsemattomat väkevät. Keskirivissä järjestyksessä muoviin pakatut sinapit, viimeisenä jutussa mainitsematon kuivunut Xtra-sinappi. Takarivissä lasipurkkiin pakatut sinapit, ensimmäisinä neljä erikseen mainittua ja viimeisinä neljä mainitsematonta.

Maistelin rinnakkain kahta mietoa Turun sinappia, joista toisen parasta ennen -päivä oli ollut huhtikuussa ja toisen on oleva huhtikuussa. Päiväysvanha sinappi oli päiväystuoretta epätasaisempaa. Yle on jopa tehnyt kahden ihmisen voimin jutun sinappiputkilon ravistamisesta. Kummoista makueroa en sinappien välillä havainnut.

Myös mieto putkiloon pakattu Auran sinappi, jonka päiväys oli umpeutunut toukokuussa, oli hyvää. Viimeinen testaamani mieto tuupisinabbi oli avaamaton Yyterin sinappi. Se oli mielestäni moitteetonta kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen.

Väkevät putkilosinapit maistuivat ihan hyviltä, joten siirryin muovipulloihin. Jouluinen Sika-sinappi oli viisi vuotta ja kaksi kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen suutuntumaltaan jauhoinen ja maultaan ala-arvoinen. Kotisinappien päiväyksistä oli reilut kuusi vuotta. Perinteinen sinappi näytti ja maistui siirapilta. Väkevä sinappi näytti vauvan soseelta ruoansulatuksen jälkeen eikä maistunut väkevältä. Lidlin Grillimaisteri-sinappi maistui viisi vuotta ja kahdeksan kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen lähinnä makealta maustekastikkeelta.

Meiran pullosinapissa oli juokseva koostumus ja vähän yksiulotteinen maku kuusi vuotta ja yksi kuukausi parasta ennen ‑päivän jälkeen. Kinkun kanssa se kului oikein sujuvasti, kun molemmat peittivät toistensa yksiulotteisia makuja. Onkin turhaa hienostelua maistella sinappeja pelkiltään, kun se ei ole niiden käyttötarkoitus.

Maustajan moittimaansa muovipulloon valmistama Xtra-sinappi oli ihan syötävää vuosi ja yhdeksän kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Vaikea sanoa, olisiko se paljonkaan parempaa tuoreena.

Siirrytään lasipurkkeihin. Avaamaton Heponiemen hunajasinappi oli maittavan pehmeää, ehkä sisältämänsä kerman takia. Päiväystä purkissa ei näkynyt, mutta jotain voi kai päätellä siitä, että Heponiemi lopetti toimintansa lokakuussa 2018.

Avaamaton Maillen moutarde au Sauvignon oli minusta hyvää. Päiväyksestä oli kaksi vuotta ja neljä kuukautta. Avaamaton Maillen moutarde au vin blanc au parmesan et au basilic vaikutti lähinnä käytännön pilalta, mutta muuten pilallinen se ei ollut. Päiväys oli, kuinka ollakaan, pyyhkiytynyt ratkaisevan numeron kohdalta, mutta ainakin vuoden päiväysvanhasta sinapista oli kysymys.

Avatuilla Maillen sinapeilla oli päiväysvanhuutta kahdesta neljään vuotta. Minusta nämä etikkaiset dijon-tyyppiset sinapit säilyvät paremmin kuin suomalaiset. Voi tietysti olla, että osaan maistaa lähinnä etikan. Yksi pari vuotta vanha Maillen perusdijoni oli pilaantunut. Sen tosin arvasi jo kaukaa, sillä lasin läpi näki, että sinapista oli erottunut näyttävästi nestettä.

Testitulosten perusteella väittäisin, että sinappia voi huoletta säilyttää avattuna vuoden huoneenlämmössä. Eikä tähän tarvitse uskoa edes sinapinsiemenen vertaa.

Joulukalenterin 22. lykky: kinkku

Posted on by Onni Tonkija

Kinkku on yhä joulupöydän skunkki. Eettisyydeltään arveluttavien kinkkujen myynti on nimittäin pysynyt vuosia seitsemässä miljoonassa kilossa.

Emme enää voitele joululimppuja sian verellä, kuten Suomi syö ja juo -sivusto kertoo. ”Joululeivällä oli myös uhrilahjan luonne.”

Sian veri on kuitenkin edelleen läsnä joulupöydässä. Ja mikä muu kuin uhri on monen kilon joulukinkku? Täysin ylimitoitettua mässäilyä ihmisiltä, jotka tavallisesti tyytyvät ohuen ohuisiin leikkeleisiin.

Kulttuurintutkija René Girard sanoisi varmaan ajankohtaisesti, että uhri on rokote, jossa pienellä verimäärällä yritetään ehkäistä verilöyly. Mutta seitsemän miljoonaa kiloa on verilöyly. Toistuessaan uhrirituaali laimentuu tylsäksi muodollisuudeksi. Yhteisön paha ei enää siirry yhden kannettavaksi, eikä hänen kuolemansa tuota enää mitään, kuten Daniel Nylund kirjoittaa Teoblogissaan – ehdoton joulun lukusuositus tälle perinpohjaiselle artikkelille.

Jotta uhraaminen vaikuttaisi väkivaltaa hillitsevästi, yhteisön jokaisen jäsenen tulee osallistua siihen. Suomessa edelleen valtaosa valitsee kinkun juhlapyhien ykkösruoaksi. Nuorille kinkku ei ole enää niin merkityksellinen, ja viime aikoina onkin ihmetelty tilastopiikkiä alaikäisten tekemissä henkirikoksissa.

Koska uhrirituaali on tiedostamaton, on ihan turha vedota siihen, että sika on älykäs ja tunteva olento. Tätä asiaa ei yksinkertaisesti käsitellä järjen eikä edes tunteen tasolla. Aivan varmasti mayatkin ymmärsivät, että vihollinen on älykäs ja tunteva olento, ennen kuin sitoivat tämän pallon muotoiseksi ja sitten – yritetään vähän säännöstellä raakuutta näin joulun aikaan. Kaikki tautia aiheuttava paha, myös MRSA, tuhoutuu 75 asteessa.

Muoviin pakatut pikkukinkku, seitankinkku ja kinkkuviipaleet sekä pakkaamattomina luullinen kinkunpala ja kinkkuviipaleita.

Pikkukinkku oli ollut varmaan pakastimessa, ennen kuin löysin sen roskiksesta noin kuukausi sitten. Luullisen kinkkupalan säilöin pakastimeen vuoden alussa. Perinnejoulukinkun olin löytänyt jo ennen viime joulua, ja se oli ollut jääkaapissa siitä lähtien. Pakkaamattomat kinkkuviipaleet tongin päiväkodin biojäteastiasta vajaa viikko sitten. Määrä oli onneksi kohtuullisempi kuin vuosi sitten. Taustalla on ilman etikettiä joskus kesällä löytynyt seitankinkku, jota olen säilyttänyt siitä lähtien ikkunan välissä.

Sikojen onneksi kaksi kolmesta abrahamilaisesta kieltää kinkun. Toisaalta kautta historian retket pyhille maille ovat olleet verisiä.

Joskus vasta poikkeusolot saavat huomaamaan tavallisten olojen poikkeuksellisuuden. Tänä vuonna koronavirus koitui monille yksilöille siunaukseksi, kun somalialainen eläinteollisuus menetti satoja miljoonia euroja. Valtavat määrät vuohia, lampaita ja kameleita oli näet määrä kuljettaa Saudi-Arabiaan hadž-pyhiinvaellusta varten. Aiemmin koronavirus on säästänyt kameleita vuonna 2014, kun epidemia oli Mekassa varmaan ainakin kiihtymisvaiheessa. Siitä voi tietysti vähän zoonoottia tulla, kun teurastellaan 1,2 miljoonaa päätä menemään ulkoistettuna työntekijöille, joita ei kiinnosta pitää suojavarusteita.

Hävikki on valtava, kun jokaista kävijää varten pitää teurastaa vähintään yksi lammas eikä ihan kaikkea jaksa yksi ihminen syödä. Vielä ainakin 1980-luvulla lihaa poltettiin ja haudattiin, mutta nykyään aavikon keskelle luodaan pakkasasteita. Jäädytettyjä ruhoja laivataan sitten köyhille muslimeille ympäri maailmaa. Meillä Suomessahan elintarvikemyymälät ovat näyttäneet, miten ylenpalttinen tuhlailu voidaan oikeuttaa sillä, että hävikkiruokaa pyritään ohjaamaan vähävaraisille. Tosin Suomessa ruoka-avun ohittamisesta ei taida seurata sitä, että ruumiiksi (sinänsä oikein) epäiltyä haisevaa lihakasaa myydään alehintaan lähialueen ravintoloille.

Kuinka kestävää on suomalainen kesällä pakastettu liha? Pakaste säilyy tietysti parasta ennen -päivään ja sen ylikin, tuore kinkku viimeiseen käyttöpäivään asti. Pöydässä maltillinen, martallinen arvio on puolitoista tuntia, jääkaapissa viikon. Vanha kansa käyttää loppiaiseen saakka. Ylen otsikossa on kyseenalainen neuvo uuteenvuoteen ja oiva ohje uuteen vuoteen: ”Kinkun kaluaminen syytä lopetella”.

Aloitin löytämieni kinkkujen maistelun pikkukinkusta. Tämän kypsän kinkkurullan viimeisestä käyttöpäivästä oli kulunut vuosi ja kuukausi. Kinkun maku oli mahdollisesti vähän kärsinyt pinnalta, mutta ainakaan sisältä se ei jättänyt mitään toivomisen varaa.

Myös perinnejoulukinkun viimeisestä käyttöpäivästä oli kulunut vuosi ja kuukausi. Näissä ohuissa viipaleissa oli sellainen pieni pistävyys tai polttavuus, jota en oikein osaa kuvata kuin sanalla suolainen. Makuvirhe ei kuitenkaan ollut mitenkään häiritsevä, joten suojakaasuun pakattu kinkku oli säilynyt jääkaapissa huikeasti joulusta jouluun.

Sen sijaan pakastimessa vajaan vuoden verran säilyttämäni harmaasuolattu kinkku maistui kuvottavan eltaantuneelta, tosin vain pinnalta. Sisältä kinkku oli nielaisukelpoista, mutta ei sitä missään nimessä haluaisi pelkiltään syödä. Raadinkin mielestä kinkun pakastaminen seuraavaa joulua varten on mahdoton ajatus. Perinteisen hävikkikinkkukohteen hernekeiton seassa menee kuitenkin kai mikä tahansa.

Tunnuksettomalla kasviskinkulla oli ikää vähintään puoli vuotta, ja olin säilyttänyt sitä kaltoin. Siitä huolimatta se maistui vain vähän enemmän edellä kuvaamallani tavalla ”suolaiselta”. Tulos ei ole mitenkään kummallinen, sillä kasvisruoat säilyvät yleisesti liharuokia paremmin. Seitan on lisäksi hyvin tiivistä tavaraa.

Avattujen ja paistettujen kinkkujen säilyvyyttä jääkaappilämpötiloissa testasin vuoden alussa. Päiväkodin viipaloitu kinkku oli ihan syötävää vielä viikon päästä, minkä jälkeen siihen alkoi tulla epämiellyttävää hajua. Söin sitä kyllä ihan mielelläni vielä 16 päivänkin päästä. Löyhkää kinkkuun alkoi tulla muutama päivä sen jälkeen.

Paksusta joulukinkusta leikkasin syömäkelpoisen viipaleen 17. tammikuuta. Kun kinkusta 3. helmikuuta leikkasi mähjäisiä ja haisevia päätyjä pois, sisus oli ihan hyvänmakuista kuumennettuna. Viikon päästä maku oli ruokapäiväkirjani mukaan jo ”aika voimakas”. Siitä viikon päästä kinkku löyhkäsi, mutta kyllä sitä maisteli. Lopulta 3. maaliskuuta haju oli paha, mutta Onnenmyyrä oli innoissaan. Vielä söin kuitenkin sisältä kaivamani paksun, haiskahtavan viipaleen tulisen sinapin kera. Blogin eteen pitää nimittäin tehdä uhrauksia.

Joulukalenterin 21. lykky: silli ja kraavilohi

Posted on by Onni Tonkija

Joulukalenterin edellisessä lykyssä käsittelin epäterveellisen sokerisia elintarvikkeita, joten tällä kertaa on tasapainon haun nimissä otettava tarkastelun kohteeksi epäterveellisen suolainen jouluruoka.

Kalan suolaaminen on jäänne niiltä ajoilta, kun jään ne joutuivat hakemaan järvestä eikä jääkaapin jääpala-automaatista. Joulunvietossa ei tietysti muuta olekaan kuin jäänteitä menneisyydestä, paitsi ärsyttävät koristeet ja valot.

Kraavilohi, joka Kielitoimiston sanakirjan mukaan voidaan kirjoittaa myös graavilohi, on tuoresuolattua lohta. Suola kypsyttää kalanlihaa, joten se ei ole ihan raakaa vaan ennemminkin raakamaista kuten kalastuskin.

Graavattua lohta sekä silliä ja silakkaa pakkauksissaan.

Nyt ei ole mikään kohturuoka kyseessä, ja voi olla, että raavaat miehetkin joutuvat hautaamaan ainakin syömisaikeensa.

Kraavikala säilyy viikon tai ehkä kolmekin. Riippuu ihan jääkaapin lämpötilasta, suolan määrästä ja omista makumieltymyksistä. Säilyvyydeksi pakastimessa luvataan kahdesta kolmeen kuukautta.

Kaupan kraavilohipaketti säilyy viimeiseen käyttöpäivään asti. Jos erehtyy keskustelupalstoilla kysymään, voiko kalaa syödä viimeisen käyttöpäivän jälkeen, ensimmäinen vastaus näyttäisi olevan aina ytimekäs: ”Ei!” Mikäs siinä, itsellänikin kala on varmaan useimmin vatsaa löystyttänyt elintarvike, eikä mitenkään aina päiväysvanha tai dyykattu.

Britanniassa raakoja, kuumentamattomia kalatuotteita ei suositella yli 60-vuotiaille. Meille perusterveille listeria ei ole vaarallinen, mutta ehkä me voisimme tänä jouluna jättää kalat ostamatta, kun olemme vuoden aikana tottuneet luopumaan niin monesta muustakin meille vaarattomasta asiasta riskiryhmien suojelemiseksi.

Kuluttaja-lehti (8/2014) tutki pakattuja kraavi- ja kylmäsavulohia kahden tunnin huoneenlämmössä säilyttämisen jälkeen viimeisenä käyttöpäivänä. Vain yksi tuote oli huonolaatuinen, ja se olikin sitten lähes pilaantunut. Kolmessa tuotteessa oli vähän listeriaa.

Toinen suosittu suolattu kala jouluna on silli. Avattu sillipurkki neuvotaan käyttämään viikossa. Kahden viikon kohdalla se on kuulemma ”auttamatta vanha”. Tämä lausunto tuli ilmeisesti ”kalan asialla”, tarkemmin sanottuna päinvastoin kalanmyynnin asialla, olevan järjestön toiminnanjohtajalta.

Minulla kaksi viikkoa on ollut lähinnä säilyvyys huoneenlämmössä. Sikäli en olisi hirveän huolestunut, jos ”sillipurkki päätyy kuusen alle jo monta päivää ennen h-hetkeä”, paitsi tietysti moisen lahjan antajan mausta. Aiemmin olen kirjoittanut sillin säilyvyydestä ruotsalaiseen asiantuntemukseen vedoten, että pitkään säilytetty silli voi härskiintyä mutta sitä ei ole vaarallista syödä.

Kraavilohi on alun perin haudattua kalaa, mikä näkyy yhä skandinaviskankielisissä sanoissa. Itse olen haudannut kraavilohta jääkaappiin. On aika selvittää, oliko päiväyksen 31.12.2015 takia 9.1.2015 ilmoitettu graavisuolatun kirjolohifileen viimeisellä käyttöpäivällä 31.12.2014 takaisinveto ollenkaan tarpeen.

Kalaneuvoksen graavissa kirjolohifileessä oli päiväys mennyt noin kahdeksan kuukautta sitten. Eroa tuoreeseen oli aluksi vaikea löytää. Kala oli ehkä vähän pehmeämpää, ja lopulta se maistui hiukan polttavalta. Olin säilyttänyt pakkausta löytämisen jälkeen melko lämpimän jääkaappini alahyllyllä.

Tulos ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Olen aikaisemmin syönyt hyvillä mielin Kalaneuvoksen graavia lohifileesiivua niin ikään kahdeksan kuukautta viimeisestä käyttöpäivästä. Ihan syötävää oli myös vuoden ja neljän kuukauden ikäinen Stockmannin viipaloitu graavisuolattu kirjolohifilee. Rainbow’n graavisuolattu kirjolohifilee ei sen sijaan kestänyt hyvänä puoltakaan vuotta (eikä toisella kertaa reilua vuotta).

Nyt testaamani Hätälän valmistama Isokari-tuotemerkin limetillä maustetty graavattu lohifileesiivu haisi kymmenen kuukautta viimeisen käyttöpäivän jälkeen maustetulta ammoniakilta. Maku oli hajuakin kuvottavampi.

Hätälän tyrnin ja mustikan makuisessa graavatussa Deluxe-lohifileesiivussa oli pinnalla valkeita pilkkuja. Viimeisestä käyttöpäivästä oli lähes vuosi, ja kala maistui edelleen aika kivalta. Purutuntumaa ei tosin ollut enää sanottavasti jäljellä.

Graavilohisiivu ja pehmenneitä sillipaloja.

Tyrni-mustikkalohessa ja sipulisillissä näkyi valkoisia pilkkuja. Silli pysyi enää hädin tuskin koossa.

Keväällä kahdeksan kuukautta sitten siirsin kolme neljä vuotta päiväysvanhaa sillipurkkia jääkaapista roskikseen, kun niistä olivat kannet ruostuneet tai pullistuneet. Avasin tuolloin myös thaisillin. Se oli minusta kunnossa, mitä nyt kastikkeesta oli öljy erottunut. Nyt kun parasta ennen -päivästä oli vajaat kaksi vuotta, silli tuntui vähän pehmoiselta, mutta mitään pilaantumista ei voimakkaan kastikkeen seasta pystynyt aistimaan.

Muoviin pakatun matjessillin maku ei kolme vuotta ja kuukausi parasta ennen -päivän jälkeen ollut kehuttava, mitä se ei tosin taida olla tuoreenakaan. Ihan syötävää se kai oli.

Olen ongelmitta säilyttänyt avattuja kirkkaaseen liemeen säilöttyjä sillejä viikkoja huoneenlämmössä. Lähinnä kalan rakenne hajoaa joskus kuukausien päästä. Kun kokeilin kesästä lähtien huoneenlämpösäilytystä avaamattomalla sipulisillillä, purkki pullistui muutamassa kuukaudessa. Tällaista tuotetta ei kuulu syödä, mutta ei se olisi mieleen tullutkaan, kun purkin sisältö oli lähellä sillivelliä. Samalla lailla säilytetty yhtä päiväysvanha sinappisilakka oli nyt mennyt jauhoksi, ja kastikekin haisi eltaantuneelta.

On mahdotonta antaa yleispäteviä ohjeita kalojen päiväyksistä. Ihmisillä on niin erilaiset riskinsietokyvyt, bakteeriensietokyvyt, makuvirheensietokyvyt ja hävikinsietokyvyt. Kraavikalan viimeinen käyttöpäivä yrittää huonolla menestyksellä olla yhden koon suojavaate.

Joulukalenterin 20. lykky: joululeipä

Posted on by Onni Tonkija

Koska eilen aiheena olivat makeiset, tänään on luontevaa siirtyä joululeipiin. Niistä suosituin on väitetysti saaristolaisleipä. Se luokitellaan usein hämmentävästi suolaisiin leivonnaisiin, vaikka siinä on kaikkia muita raaka-aineita enemmän kuin suolaa.

Jotain voi joululeipien olennaisista ainesosista päätellä sen perusteella, että leipien reseptejä listataan sokerituotemerkin sivulla. ”Parhaaseen saaristolaisleipään” ei riitä siirapilla läträäminen eivätkä kaljamaltaat, joista 10 prosenttia on sokeria. Pitää olla vielä litra appelsiinitäysmehua.

Helsingin Sanomien testissä toiseksi tulleessa saaristolaisleivässä sokeria on vaatimattomat 21 grammaa 100 grammassa. Leipä on merkitty voimakassuolaiseksi, koska onhan siinä suolaa niinkin paljon kuin 1,2 prosenttia.

Tähän väliin tietokilpailukysymys. Kuinka paljon sokeria on sokerilla makeutetussa Hartwallin Jouluomena-Jaffassa? Vastaus: 9,7 prosenttia, hieman vähemmän kuin keskimääräisessä appelsiinitäysmehussa.

Liiallinen sokerinsaanti kuormittaa haimaa, mutta tasapainottavana tekijänä on huomattava se, että jouluna liiallinen proteiinin saanti kuormittaa munuaisia ja liiallinen alkoholin saanti maksaa.

Linkosuon Oiva-perunalimppu ja Eesti Pagarin Must-vormileib.

Kesästä jouluun ja joulusta jouluun homeettoman näköisinä säilyneet limput.

Sokerointi ilmeisesti parantaa leivän säilyvyyttä. Olen saanut vuoden aikana käsiini liudan avaamattomia limppuja, joten olen voinut tehdä pienimuotoisia säilyvyystestejä.

Yksi saaristolaisleipä kesti avaamattomana kuukauden parasta ennen -päivästä, ennen kuin siihen ilmaantui hometta. Toinen saaristolaisleipä kesti kuukauden ja viikon. Pääsiäislimppu säilyi reilun kuukauden, piimälimppu kolme viikkoa. Kolme herkkulimppua kestivät alkukesästä pari kolme viikkoa.

Yksi joululimppu kesti vain pari viikkoa, mutta pussissa olikin pieni viilto. Leivänsäilyttäjällä onkin dilemma: Jos leivän sulkee muovipussiin, se homehtuu jossain vaiheessa. Jos taas muovipussia pitää reilusti auki tai leipää säilyttää paperipussissa, leipä ei homehdu mutta se kuivuu.

Löysin uudenvuoden jälkeen avaamattoman pussin viipaloitua virolaista Must-limppua, jonka parasta ennen -päivä oli ollut 27. joulukuuta. Tutkin leipää pussin ulkopuolelta käsin kuukaudesta toiseen enkä havainnut mitään muutosta. Syksyllä jouduin siirtämään pussin tuolilta toiseen säilytyspaikkaan, jotta Mini Tonkija ei vain pääsisi siihen käsiksi. Allikoksi muodostui se, että uudessa paikassa pussiin ilmeisesti möngersi jokin ötökkä, koska marraskuussa leipäpussin sisällä näkyi tummaa purua. Samoin kävi vähän myöhemmin perunalimpulle, joka oli muuten selvinnyt hyväkuntoisena parasta ennen -päivästään 10. kesäkuuta asti.

Helsingin Uutisten ruispalaleipään tuli hometta vasta vajaan viiden kuukauden jälkeen. Omat limppuni kestivät pidempään, eikä niihinkään ollut käytetty säilöntäaineita. Ei tällainen säilyvyys tietenkään ole leivälle mikään must, kun pakastinkin on keksitty.

Kun nyt avasin leipäpussit, molemmat limput maistuivat selvästi pilaantuneilta, jopa hieman polttavilta. Bongasin yhden kovakuoriaisen ja jonkinlaisia juuri silmällä erottuvia munia, joissa näkyi vähän liikettäkin. Paha maku tuskin oli kuitenkaan hyönteisten aikaansaannosta. Leivässä oli varmaan sittenkin ollut hometta, kuten valmistaja epäili Helsingin Uutisten jutussa. Jos siis haluaa monta kuukautta huoneenlämmössä kestävää leipää, kannattaa satsata ennemmin näkkileipään.

Joulukalenterin 19. lykky: suklaat ja marmeladit

Posted on by Onni Tonkija

Introverttien maailmanjärjestö julkaisi äskettäin kannanoton, jonka mukaan on suuri helpotus, että koronaviruksen vuoksi joulunajan kyläilyt jäävät tänä vuonna väliin. Tai olisi voinut julkaista, ellei tuollainen järjestö olisi looginen mahdottomuus.

Tavallisena jouluna pitäisi kylään mennessä olla mukana tuliainen. Alkuaan tuliainen on ollut vastalahja talon vieraanvaraisuudesta. Nykyään, kun kahvipöydän maustekakku, mikrossa pehmitetyt joulutortut sekä sokeripalat ainoana vegaanisena antimena eivät enää edusta käsitystä hyvästä elämästä, on luonnollista ojentaa isäntäväelle vastarangaistus, konvehtirasia.

Vaatii melkoista pokkaa tai välinpitämättömyyttä antaa lahjaksi tuote, joka on niin vihattu, että sen eettiseen hävittämiseen annetaan neuvoja lehtijutuissa. Enpä ole ikinä nähnyt kirjoituksia siitä, mitä pitäisi tehdä joulun inhokkikukille tai ikävimmille hieromasauvalahjoille. Se, mitä olen nähnyt, on pitkin vuotta epäeettisesti hävitetyt joulusuklaat.

Suklaalevyjä, -rasioita ja -patukoita.

Suunnilleen kaikki tänä vuonna tonkimani päiväysvanhat avaamattomat suklaat. Tämän lisäksi olen löytänyt muovikassillisen verran avattuja suklaita ja avaamattomia muita makeisia. Parasta ennen -päiväänsä vasta lähestyviä suklaita olen löytänyt myös suurin piirtein kassillisen, mutta se on jo toinen tarina.

Jotkut väittävät, että huonokin suklaa on sentään suklaata. Toki ihmisiä on moneen lähtöön, mutta kyllä ainakin minut huono seksi saa lähinnä pahalle tuulelle, tarkoitan suklaa. Mistä tietää, onko päiväyksen ylittänyt suklaa vielä hyvää?

Kirjoitin lähes tasan viisi vuotta sitten artikkelin, joka ei ole vanhentunut päivääkään. Olen edelleen sitä mieltä, että maitosuklaalla on kaikista elintarvikkeista täsmällisin parasta ennen -päivä. (Piparit, joista keräämäni aineisto on tosin niukka, saattaa tulla pahana kakkosena.)

Tumma suklaa säilyy vuosia, mutta maitosuklaata on päiväyksen umpeuduttua uskaltauduttava maistamaan. Ja kun yritetään elää tällä maapallolla ihmisiksi kunnollisesti, oleellista ei ole se, onko vanha suklaa vielä yhtä hyvää kuin uusi, vaan se, onko suklaa riittävän hyvää syötäväksi.

Arvioin löytämieni suklaiden säilyvyyttä samalla viisiportaisella asteikolla kuin glögijutussa: viisi tähteä tarkoittaa moitteetonta makua ja yksi tähti kelvotonta. Parasta ennen -päivän ylittymisestä kulunut aika on merkitty sulkeisiin.

Viiden tähden suklaat (*****): Sir Charles -appelsiini-suklaamarmeladi (7 kk) oli raikkaan makuinen, mikä oli odotettavaa, kun suklaata oli vain 15 prosenttia ja sekin tummaa.

Neljän tähden suklaat (****): Duc d’O -valkosuklaa-mansikkatryffelit (1 v 2 kk) olivat ymmärtääkseni lähestulkoon kunnossa, ehkä moninkertaisen muovituksen ansiosta. Kinderin Bueno-keksisuklaa (1 v 7 kk) oli moneen muoviin pakattu ja lähes viiden tähden arvoinen. Kultasuklaan Piparisuklaa (2 kk) oli kai suunnilleen samanlaista kuin tuorekin.

Kolmen tähden suklaat (***): Fazerin appelsiini-tummasuklaalevy (9 kk) oli harmaantunut ja mahdollisesti vähän eltaantunut, joten se olisi voinut saada kaksikin tähteä.

Kahden tähden suklaat (**): Fazerin Joulusuklaa (1 v 6 kk) oli harmaantunut ja vähän eltaantunut. Lidlin Vanessa-konvehdit (11 kk) olivat harmaantuneet ja osittain kovettuneet, mutta suklaat olivat syötäviä, joskaan eivät suomalaiseen makuun sopivia. Pandan liköörikonvehdeissa (1 v 2 kk) oli likööriä jäljellä enää vähemmistössä suklaista, mutta ehjät konvehdit maistuivat ihan asiallisilta. Vivanin tumma suklaa (1 v 11 kk) oli kärsinyt väriltään, eikä makukaan ollut erityisen houkutteleva.

Yhden tähden suklaat (*): Brunbergin tryffelit (1 v 4 kk) maistuivat päältä hyviltä, mutta sisältä karmaisevilta. Fazerin appelsiinisuklaa (2 v 5 kk) oli ihan harmaata, mutta maultaan se oli lähellä kahta tähteä. Fazerin Geisha (2 v 10 kk) oli pilalle eltaantunut. Fazerin hasselpähkinäsuklaan (1 v 4 kk) pähkinät olivat toivottoman eltaantuneet. Fazerin Kismet (2 v 3 kk) oli syömäkelvoton. Fazerin mandariini-inkiväärikonvehdit (1 v 5 kk) olivat pilalla. Fazerin Present-konvehdit (1 v 5 kk) olivat kovahkoja ja eltaantunehkoja. Fazerin Pätkis-konvehdit (2 v 6 kk) olivat kovia ja eltaantuneita. Fazerin sininen (1 v 5 kk) oli lähellä kahden tähden saamista. Toinen Fazerin sininen (2 v 3 kk) oli syvän harmaantunut ja pilaantunut, samoin kolmas (2 v 11 kk). Fazerin valko-maitosuklaalevy (1 v 2 kk) oli eltaantunut, mutta valkosuklaasuursyömäri saattaisi antaa kaksi tähteä. Lidlin kirsikkaliköörikonvehdit (1 v 3 kk) olivat täysin kuivuneet, eikä suklaan maku ollut kaksinen. Pandan suklaarusinoita (1 v 6 kk) ei ollut pelkkä kartonkipakkaus ötököiltä suojannut, joten tuote oli sikälikin pilalla. Vivanin tumma maitosuklaa (2 v 4 kk) oli eltaantunutta.

Avattu paketti Vihreitä kuulia, kaksi avaamatonta Finlandia-marmeladipakkausta sekä yksi avaamaton Fazerin salmiakkilakritsipakkaus.

Testiin löytyneet jouluiset marmeladit sekä priimiumlaku.

Kun toissa karkauspäivänä söin pelkästään karkkeja, huomasin, että hedelmä- ja salmiakkimakeiset säilyvät ainakin pari vuotta hyvänmakuisina. Lähinnä ne voivat kuivua. Tällä kertaa tarkastelun kohteena olivat joulun perinteiset marmeladit.

Vihreät kuulat olivat avatussa pakkauksessa 2 vuotta ja 8 kuukautta parasta ennen -päivästä jo hyvin jähmeitä. Maku oli täysin tuoreen veroinen. Avaamattoman Finlandia-marmeladipakkauksen sisältö oli edellistä pehmoisempaa 1 vuosi ja 7 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Maussa ei taaskaan ollut mitään vikaa. Pieni Finlandia-marmeladipakkaus niin ikään 1 vuosi ja 7 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen oli samassa kunnossa kuin vihreäkuulallinen ikätoverinsa.

Marmeladien verrokkina oli avaamaton Fazerin pehmeä salmiakkilakritsi 3 vuotta ja 5 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Se oli ihan maistuvaa mutta ei enää yhtään pehmeää.

Suklaatesti ei olisi ollut niin tylsä, jos parasta ennen -päivistä olisi ollut vain joitakin kuukausia. Vuoden ylitys on maitosuklaalle melkein aina liikaa, ellei sitä ole varastoitu jääkaappilämpötiloissa. Johtopäätös dyykkauslöydöistäni on selvä: Syökää suklaat ajoissa älkääkä antako niitä lahjaksi. Marmeladeilla ei ole niin väliä, jos purukalusto on kunnossa.

Joulukalenterin 18. lykky: pähkinät ja kuivahedelmät

Posted on by Onni Tonkija

Glögiin, jota maistelin viime kerralla, on tapana pudottaa rusinoita tai manteleita. Ei aina kokonaisia manteleita, koska lastuista tai rouheesta tulee enemmän makua. Mutta ei sentään jauhetta, ettei tule liikaa makua.

Touhu on ihan höpsöä, koska etenkin valmisglögit ovat huolellisesti rakennettuja juomia, joiden makua mietitään vielä tarkemmin lehtien lukuisissa jokajouluisissa vertailuissa. Mutta voihan se olla niin, että valmistaja huomaa joulu toisensa jälkeen, että aijai, unohdettiin taas rusinat ja mantelit meidän mausteliemestä.

Kuinkahan suuri on pahvimukien pohjalle Suomen kaikissa pikkujouluissa jäävä tavan vuoksi otettujen rusinoiden ja mantelien määrä siitä huolimatta, että kaapimista varten tarjotut kertakäyttömuovilusikat kuuliaisesti kuppiin aina kastetaankin? Tästä hävikistä voisi saada svinhufvudilaiset mantelit valtakunnan jokaiseen joulupuurokattilaan ja pienet rusinasopat päälle.

Rusinoita, kuivattuja sekahedelmiä, luumuja, viikunoita, taateleita, kookoslastuja, karpaloita, mangoja, manteleita, mantelilastuja, mantelijauheita, saksanpähkinöitä, parapähkinöitä ja cashewpähkinöitä pakkauksissaan.

Pähkinät ja kuivatut hedelmät Taloyhtiön jätepisteestä paitsi sekahedelmät, yksi luumupaketti ja yksi mantelipussi lahjoituksena.

Rusinoiden ohella joulun kiisseleihin käytetään kuivattuja luumuja tai muita hedelmiä. Manteleiden lisäksi syödään paljon muitakin pähkinöitä. (Jos joku alkaa viisastella, että manteli ei ole pähkinä, koska sen nimessä ei ole sanaa pähkinä, voimme siirtyä suoraan kasvitieteelliselle linjalle, jonka mukaan myytävistä pähkinöistä pähkinöitä ovat hasselpähkinät sekä kastanjat, joiden nimessä ei ole pähkinä-sanaa.)

Kuivahedelmät säilyvät hyvin pilaantumatta, koska se on niiden idea. Enintään ne kuivuvat vanhetessaan. Nykyään, kun ihmiset eivät enää harjoita leukojaan, on tehty myös kosteita kuivahedelmiä. Niitä kehotetaan yleensä säilyttämään avaamisen jälkeen jääkaapissa. Näin en ole tehnyt, mutta kai ne periaatteessa voivat homehtua.

Toinen aikamme kuva on äiti, joka pelkää puoli vuotta aiemmin avatun rusinapussin aiheuttavan lapselle oksennustaudin. Voihan niissä rusinoissa olla okratoksiini A:ta, mutta Euroopan elintarviketurvallisuusviraston tutkimuksen mukaan enemmän tätä toksiinia ihmiset saavat lihasta ja juustosta.

Kolmas nykyajan vitsaus on ihmisiin istutettu pelko pähkinöissä olevien rasvojen härskiintymisestä. Esimerkiksi MTV-uutisten mukaan pähkinöitä ei kannata koskaan säilyttää huoneenlämmössä ja paras paikka niiden säilyttämiseen on huoneenlämmössä.

Kylmyys toki estää pähkinöiden eltaantumista, mutta jääkaappisäilytyksessä aromit kärsivät ja pähkinät voivat myös imeä makuja jääkaapin muista tuotteista. Ravitsemustieteilijän mukaan pähkinöiden härskejä rasvoja ei tarvitse pelätä, koska ne kyllä maistaa. Avattu pussi on toki hyvä käyttää pikaisesti.

Testasin joukon avaamattomissa pakkauksissa olleita pähkinöitä ja kuivahedelmiä. Pakkauksella on suuri merkitys: jämäkät, monikerroksiset ja suojakaasutetut pakkaukset säilyttävät sisältönsä keskimäärin paremmassa kunnossa kuin heppoiset pakkaukset. Avattujen pakkausten säilyminen on niin tapauskohtaista, että tällöin syömäkelpoisuuden arvioinnissa auttaa vain maistaminen.

Jouluna syödään toki myös märkähedelmiä. Niiden säilyvyydestä olen kirjoittanut aiemmin.

Mantelit

Mantelin väitetään säilyvän pähkinöistä parhaiten. Kuorimattomat, suojakaasuun pakatut mantelit olivat hyviä 1,5 vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Myös paahdetut, suolatut, suojakaasutetut ja kuorimattomat mantelit olivat ihan syötäviä 5 vuotta ja 10 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Sen sijaan kuoritut mantelit olivat eltaantuneet käyttökelvottomiksi 6 vuotta ja 6 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen, vaikka nekin oli pakattu suojakaasuun.

Mantelilastut olivat kärsineen makuisia, joskaan eivät suoranaisesti härskejä 6 vuotta ja 1 kuukausi parasta ennen -päivän jälkeen. Suojakaasuun pakatut mantelilastut olivat toki moitteettomia 4 kuukautta päiväyksestä.

Mantelijauheet ovat mantelia hienojakoisimmassa muodossa, joten niiden voisi odottaa säilyvän kehnoiten. Tulos ei tukenut tätä mielikuvaa. Kuorineen jauhetut mantelit olivat säilyttäneet makoisuutensa 5 vuotta ja 5 kuukautta parasta ennen -päivästä. Kaksi valkoista mantelijauhetta, joiden päiväyksistä oli 6 vuotta ja 11 kuukautta, olivat ihan syömäkelpoisia.

Pähkinät

Säilyketölkkiin pakatut paahdetut ja suolatut cashewpähkinät olivat kunnossa 4 vuotta ja 6 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Muoviin pakatun pähkinäsekoituksen cashew- ja maapähkinät olivat syötäviä 1 vuosi ja 5 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen.

Tyhjiöpussiin pakatut parapähkinät eivät olleet enää erityisen hyviä 2 vuotta ja 1 kuukauden päiväyksen umpeutumisesta. Kyllä ne silti voisi syödä pois.

Saksanpähkinä on usein karvas, mutta kokeilemani yksilöt olivat suojakaasusta päästessään mukavan lempeän makuisia 5 vuotta ja 10 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen.

Rusinoita sekä kuivattuja luumuja, aprikooseja, päärynöitä, omenoita, taateleita, kookoslastuja, mangoa ja viikunoita.

Tutkitut kuivahedelmät alhaalta vasemmalta lähtien siinä järjestyksessä kuin ne tulevat mainituiksi.

Rusinat

Merkkirusinoissa oli suutuntumaan vaikuttavaa kiteisyyttä, mutta maku oli kohdillaan 3 vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Muovista poistetun pikkurasian rusinat olivat vähän kovettuneita mutta hyviä 10 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen.

Halpisrusinoissa, joihin oli lisätty puuvillansiemenöljyä (koska miksipä ei), oli ikävä sivumaku 2 vuotta ja 8 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Vastaava tuote mutta 4 vuotta ja 11 kuukautta päiväysvanhana maistui vähän paremmalta. Luomurusinat, joihin oli sekoitettu auringonkukkaöljyä, olivat vähän samaa sarjaa jo 1 vuoden ja 4 kuukauden kohdalla. Auringonkukkaöljyllä käsitellyt sulttaanirusinat olivat hyviä 11 kuukautta parasta ennen ‑päivän jälkeen, samoin niiden kanssa pussissa olleet kuivatut karpalot.

Luumut

Luumut olivat vähän kovia mutta syötäviä 3 vuotta ja 4 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Kun päiväyksestä oli kulunut 8 vuotta, luumut olivat kovin kovia mutta syötäviä.

Sekahedelmät

Sekahedelmäpussissa aprikoosit ja luumut olivat aika kovia ja mauttomia, kun parasta ennen -päivästä oli 2 vuotta ja 3 kuukautta. Päärynät ja omenat olivat pehmeämpiä mutta eivät sen maukkaampia.

Taatelit

”Kakkutaateli” oli hyvää eikä mitenkään toivottoman kovaa 5 vuotta ja 10 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Mötikän voi syödä sellaisenaan, joten siitä ei ole mikään pakko tehdä tukalan makuista kuivakakkua.

Pehmeät kuivatut taatelit olivat hyviä 1 vuosi ja 4 kuukautta päiväyksestä. Suunnilleen samanikäiset lakritsijauheella maustetut taatelit olivat kovia mutta kivoja.

Kookoslastut

Paahdetut kookoslastut eivät ehkä ole perinteinen joulun herkku, mutta raportoidaan nyt kuitenkin, että ne olivat hyviä 1 vuosi ja 8 kuukautta parasta ennen -päivästä ja eltaantuneita 5 vuotta ja 2 kuukautta parasta ennen -päivästä.

Mango

Pakastekuivattu mango maistui 1 vuosi ja 6 kuukautta päiväyksen ylittymisestä, no, pakastekuivatulta mangolta. Tuntuu aluksi kuivalta keksiltä, mutta mangon maku tulee jälkijunassa vähän niin kuin ääni avaruudessa valon nopeudella kuljettaessa.

Viikunat

Pehmeät kuivatut viikunat olivat vähän kuivia ja mauttomia 2 vuotta ja 11 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Joko jotain oli pielessä, tai olen vain tottunut hyviin, kunnolla kuivattuihin viikunoihin.

Joulukalenterin 17. lykky: glögi

Posted on by Onni Tonkija

Glögi on keksitty, jotta olisi sosiaalisesti hyväksytympää siemailla alkoholia koko joulun aika. Alkoholiton glögi on keksitty, jotta olisi sosiaalisesti hyväksytympää lipittää mehua koko joulun aika.

Glögissä ärsyttää myös sanan hienosteleva soinnillisuus. Aivan kuin se olisi jotain niin kevytmielistä kuin blogi. Kyllä konstailemattomampaa olisi puhua Elias Lönnrotin sanakirjan esimerkin mukaisesti lökäristä.

Glögipulloja, glögijuomatölkkejä ja glögimaustepusseja.

Klökejä.

Glögin säilyvyydessä olennaista on AA-nelikenttä. Avattu vai avaamaton? Alkoholiton vai alkoholinen?

Avaamattoman glögin sanotaan yleensä säilyvän vuoden verran, enintään kaksi. Alkon mukaan mieto 12 prosentin glögi olisi varminta juoda pois puolen vuoden aikana, sillä valmistukseen käytettyä viinipohjaa ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen säilytykseen.

Mitä enemmän glögissä on alkoholia ja sokeria, sitä paremmin se säilyy. Esimerkiksi Blossan maku ei muutu parissa vuodessa. Sen jälkeen glögi alkaa siirtyä jälkiruokaviinin makuiseksi. Tällöinkin sitä voi huoletta juoda, jos se maistuu mieleiseltä. Glögit eivät muutu vaarallisiksi vanhetessaan.

Lämpö, valo ja happi saavat glöginkin pilaantumaan. Jotta avattu pullo säilyyntyisi mahdollisimman pitkään, se kannattaa pitää jääkaapissa korkki suljettuna ja mahdollisesti ilmattuna. Valio suo alkoholittomalle glögilleen varovasti 3–4 päivää avattuna jääkaapissa. Hartwallin mukaan avattu alkoholiton säilyy viikon ja alkoholia sisältävä pari viikkoa. Itse olen havainnut, että ei niin kuumille kiville käynyt alkoholiton glögi alkaa käydä suunnilleen kahden viikon kuluessa avaamisesta. Glögin mausteliemi, jos sellaisia joku harrastaa, säilyy Aamulehden mukaan jääkaapissa pari viikkoa.

Sanoman glögiraati löysi kaupoista 34 alkoholitonta glögiä, joista 19 oli maistamisen arvoista. Minä olin löytänyt roskiksesta 12 glögiä, joista 10 oli maistamisen arvoisia (yhdessä glögityypissä oli ylitarjontaa). Lähdimme Onnelin kanssa selvittämään, ovatko ne myös juomisen arvoisia. Onneli maisteli lämmitettyjä glögejä sokkona, minä sekä huoneenlämpöisiä että lämmitettyjä näkevänä. Annan glögien juomakelpoisuudelle tähtiä glögiraadin esimerkin mukaisesti: ***** Huippu, ei jätä toivomisen varaa, **** Erinomainen, *** Hyvä, ** Kelvollinen, * Ei maistunut.

Koska niinkin tärkeä henkilö kuin Onneli oli mukana, oli luonnollista aloittaa maistelu VIP-glögijuomista, joita on joskus saanut sata senttiä kymmenellä sentillä. Kun parasta ennen ‑päivästä oli yhdeksän kuukautta, glögistä ei keksinyt mitään valitettavaa (*****). Kun glögille tuli kolme vuotta lisää ikää, maku vähän laimeni mutta juoma oli edelleen juotavaa (****). Viisi vuotta ja kahdeksan kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen maku oli jälleen huonontunut (***). Onneli ei olisi enää juonut tätä glögiä, mutta minulle se olisi maistunut.

Ylipäätään kysymys ei minusta ole siitä, onko maku heikentynyt suhteessa alkuperäiseen. Niin varmasti on käynyt. Kun pohditaan, voiko glögiä vielä käyttää, pitää miettiä vain sitä, maistuuko juoma itsessään riittävän hyvälle.

Marlin perinteinen punainen glögijuoma oli kahden vuoden ja kuuden kuukauden päässä päiväyksen umpeutumisesta. Se oli vähän menettänyt makuaan mutta ei häiritsevästi (****). Sen sijaan vertailun nuorin glögi, puoli vuotta päiväysvanha Rainbow, maistui vähän jännältä (***). Voi kuitenkin olla, että niin se maistuu uutenakin.

Siirryimme glögitiivisteisiin. Marlin lasipulloon pakattu perinteinen glögi on minulle lapsuudenkodistani tuttuakin tutumpi. Neljä vuotta ja yhdeksän kuukautta päiväyksestä glögi oli ihan asiallinen (****). Vuoden vanhempi glögi oli ehkä hieman huonomman makuinen (****). Seitsemän vuotta ja seitsemän kuukautta päiväysvanha glögi oli aika makeaa mutta ihan maistuvaa (***). Onneli ei kuitenkaan välittänyt siitä.

Viimeinen tiiviste oli Isoäidin glögi. Sen parasta ennen -päivästä oli kymmenen vuotta. Glögin maku oli niin kehno, ettei Onneli sitä suostunut juomaan (*). Minulle maku oli niillä rajoilla. Tuskin juon pulloa, koska kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan sokerimehu. Vähän voisi epäillä, ettei glögi ole ollut kovin hyvää alun perinkään, mutta ainakin vuonna 1998 se oli ylivoimainen testivoittaja.

Maistelu huipentui Loimu 2010 -vuosikertaglögiin. Suuri 21 prosentin alkoholipitoisuus ei pelastanut näin vanhaa glögiä, vaan maku oli kamala (*). Aromit olivat kadonneet, ja tilalla oli portviinistä tuttu polttelu, joskaan ei yhtä hienostuneena. Lämmitettynä glögi oli vielä yksipuolisemman makuinen viinaliemi.

Lopuksi haistelin kahta Meiran glögimaustetta. Avatun pussin parasta ennen -päivään oli vielä vajaa vuosi. Tuoksu oli voimakas ja miellyttävä, ja siitä pystyi erottamaan kanelin, kardemumman, pomerassinkuoren, inkiväärin ja neilikan. Avaamattoman glögimausteen parasta ennen -päivä oli ollut 31.10.97. Pussin sisällön tuoksussa oli grillimaustetta, karria ja mummolaa.

Testin perusteella alkoholittomille glögeille on mahdotonta antaa edes viitteellistä säilyvyysaikaa. Keskimäärin ne pysyvät hyvinä vuosia, mutta lopullista päätöstä ei voi ulkoistaa kalenterille. Kysymys on yksinkertaisesti eli monimutkaisesti siitä, minkälaista juomaa suostuu nauttimaan.

Joulukalenterin 16. lykky: joulutortut ja torttumarmeladit

Posted on by Onni Tonkija

Kirjoitin eilen siitä, kuinka huomasin keskenkasvuisena homejuustosta tulleen yleinen piparien kerake. Samoihin aikoihin tai ehkä vähän myöhemmin homejuusto alkoi tunkea joulutorttuihinkin. Se oli tietysti merkki kulttuurisesta rappiosta.

Ensinnäkin rasva sokerilla ja mahdollisesti hivenen terveellisellä kompo(nen)tilla ei enää riittänyt yltäkyltymättömille ihmisille. Piti saada marmeladitorttujen rinnalle marmelaarditorttu.

Toiseksi esteettiset arvot heitettiin romukoppaan, jossa jo ennestään oli sana ”romukoppa”. Luumuhillo ei ole ollut mikään pohjoismainen tuote, vaan se on ollut tuontitavaraa. Yhden selityksen mukaan sitä on käytetty, koska se on pysynyt tortun sisällä paremmin kuin omenahillo.

Itse uskon enemmän ulkonäköön: tähtitorttuhan on kuin pieni veistos, ja musta hillo erottuu upeasti kellertävästä taustasta. Omenamarmeladilla täytetystä tortusta tulee näköaistia kutkuttelematon tasaisen ruskea möykky. Näin toimii nykyaika, jossa kauneuden taju puuttuu ja makujen pitää olla helppoja kuin oltaisiin ikuisilla lastenkutsuilla.

Torttutaikina- ja lehtitaikinalevyjä pakkauksissaan.

Parasta ennen -päiviä 20 vuoden etäisyydellä toisistaan.

Jos kutsut ovatkin ikuiset, torttuja ei kannata leipoa varastoon. Yleinen mielipide tuntuu olevan se, että joulutortut tulisi syödä heti tai viimeistään parin päivän sisällä. Toki ne säilyvät huoneenlämmössä vaikka pari viikkoa muuttumatta mitenkään vaarallisiksi.

Jääkaappiin torttuja tuskin kannattaa laittaa, sillä siellä ne vain menettävät rapeuttaan mutta kuitenkin kovettuvat. Jos tortun lämmittää mikrossa, se pehmenee eli muuttuu vähän eri leivonnaiseksi. Sellainen sivuseikka kuin rapeus ei tosin anna lupaa sähköuunin lämmittämiseen. Makuhan on pääasia, eikä mikrokuumennus sitä muuta. Mukava vain, kun torttu ei varise pitkin tupaa.

Pakastimeen joulutorttuja on kahjoa tehdä, kun ei niitä ole mitenkään työlästä valmistaa valmiista pakastetaikinasta. Mutta kuinka taikina säilyy pakkasessa? Sitä ei kannata ainakaan keskustelupalstoilta kysyä, mikä käynee ilmi seuraavasta otteesta:

Vieras: ”Ostin kaupasta voitaikinaa, jonka parasta ennen on mennyt umpeen viime viikon tiistaina. Taikina on ollut pakastimessa koko ajan. Käyttäisitkö?”

No joo: ”Ei se taikina kalenteria tunne. Jos siinä on ollut kuukausien mittainen käyttöaika, niin ei se tiedä pilaantua juuri täll viikolla.”

Blondi: ”Tämä on yksi tyhmimpiä argumentteja joita tiedän. Ehkäpä ne päiväykset on juuri siksi että elintarvikkeet ei ymmärrä kalenteria. Äly hoi älä jätä.”

Jotain voinee nimimerkin No joo tavoin päätellä taikinoiden hyllyi’istä, jotka Myllyn Paras ystävällisesti ilmoittaa sivuillaan. Jos et välitä orankien hyvinvoinnista, valintasi on torttutaikina tai lehtitaikina, joilla parasta ennen -päivä on 24 kuukautta pakkauspäivästä. Jos et välitä nautojen hyvinvoinnista, valintasi on voitaikina, jonka parasta ennen -päivään on 18 kuukautta pakkaamisesta. Jos et välitä nautojen etkä omasta hyvinvoinnistasi, valintasi on kotitekoinen voitaikina, joka säilyy pakastimessa ainakin 6 kuukautta ja jääkaapissa viikon. (Ja jos olet ylipäätään tekemässä valintaa näiden taikinoiden välillä, et välitä verisuoniesi hyvinvoinnista.)

Erimallisia joulutorttuja punaisella lautasella.

Pannulla paistaessa joulutortut jäivät vähän lättänöiksi toisin kuin kaupan uunissa valmistunut verrokki, joka taas muuten ei ollut mikään kaunokainen. Toisiinsa liimaantuneista taikinalevyistä oli pakko tehdä hillotaskuja. Snautseri-torttuja oli pakko kokeilla saatuani mallin Onnelin pikku keittiöstä.

Tutkin tätä kirjoitusta varten kaupan torttu- ja lehtitaikinalevyjä, joilla oli päiväysvanhuutta parista kuukaudesta pariin vuosikymmeneen. Lisäksi testasin muutaman vuoden ikäisiä paistomarmeladeja.

Lidlin Jouluaitta-torttutaikina maistui vajaat kaksi kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen ihan hyvälle, mutta siinä oli pientä pistävyyttä. Myöskään piparitestissä Jouluaitta ei esiintynyt erityisen säilyvänä. Voi kuitenkin olla, että torttutaikinan lievä sivumaku tuli siitä, että olin pitänyt taikinapakettia viisi päivää jääkaappilämpötilassa, ennen kuin jaksoin tehdä sille tilaa pakastimeen. Pieni ärsyttävä sivumaku säilyi pannulla paistamissani tortuissakin, joskaan marmeladin seasta se ei sentään erottunut.

Myllyn Parhaan torttutaikinalevyjen parasta ennen -päivästä oli 12 vuotta ja 4 kuukautta. Taikinan maku oli neutraali. Paistetut tortut maistuivat ihan hyviltä – kunnes hammas kohtasi luumumarmeladin.

Vuosia avattuna pakastimessa pyörinyt Myllyn Parhaan torttutaikina maistui eltaantuneelta, vaikka en valinnut kokeiluun edes pinon ulointa levyä. Kuivahtamaan päässyt taikina oli haurasta muotoiltavaa. Paistettuna maku oli karsea, myös hillosilmän kohdalta. Avattuja taikinapaketteja ei siis pidä jättää pakastimeen seuraavaksi jouluksi.

Sunnuntain taikinalevyt olivat viime vuosituhannelta. Niiden parasta ennen -päivä oli ollut tasan 20 vuotta ja 2 kuukautta sitten. En maistanut taikinassa mitään erityistä, ja paistettu torttukin oli hyvänmakuinen.

Myllyn Parhaan lehtitaikinalevyillä oli päiväyksestä 3 vuotta ja 8 kuukautta. Taikinassa oli ehkä samanlaista lievää pistävää makua kuin Jouluaitta-taikinassa. Samanlaisuus päti myös valmiiseen torttuun: hillon kohdalla en huomannut mitään valitettavaa.

Myllyn Parhaan iso lehtitaikinalevy ei kokonsa puolesta sovellu joulutorttujen tekemiseen. Makunsa puolesta tämä 6 vuotta päiväysvanha taikina oli täysin käyttökelpoinen, myös paistotuotteen perusteella arvioituna.

Lidlin rullalle kääritystä Chef Select -lehtitaikinasta tuli vastaan halvan viinin tuoksu. Reilut 3 vuotta päiväysvanha taikina maistui epämiellyttävän käyneeltä, eikä minua ruoka-asioissa ole ihan helppo epämiellyttää. Sitten satuin lukemaan tuoteselosteen: ”Alkoholipitoisuus 1,6 painoprosenttia. Alkoholi poistuu tuotteesta paistettaessa.” Näin varmasti kävikin, mutta käyneisyys kyllä maistui taustalla valmiissakin tortussa. Rullalla itsensä paloitelleesta taikinasta ei myöskään voinut tehdä kummoisen näköisiä torttuja. Kaikkea sitä elintarvikkeena myydäänkin.

Tähtitorttu-luumumarmeladeja, omena-kanelimarmeladeja ja vadelmamarmeladia.

Perinteiset ja uusperinteiset torttumarmeladit sekä uusi haastaja.

Lopuksi sananen paistomarmeladeista, joita tässä yhteydessä torttuhilloiksikin voinee kutsua. Marmeladeissa on järjestään säilöntäaineena kaliumsorbaattia (E202), joten niitä on vaikea saada pilaantumaan. Jopa yleensä kriittiset keskustelupalstalaiset puhuvat yli vuoden säilyvyydestä jääkaapissa.

Jääkaapin kosteudessa marmeladiin voi huonolla tuurilla pesiytyä pitkän ajan kuluessa hometta. Itse olen säilyttänyt avattujakin marmeladeja huoneenlämmössä. Tällöin ne kuivuvat hitaasti mukavan sitkeäksi makeiseksi.

Saarioisten tuotemerkin Dronningholmin luumumarmeladi oli täysin kunnossa 2 vuotta ja 9 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen. Vastaavassa vuotta vanhemmassa purkissa oli nykyisen monikerroskalvon sijasta vielä alumiinikansi, joka oli syöpynyt puhki. Marmeladi oli kuivunut kovaksi paakuksi, mutta maussa ei ollut mitään vikaa.

Lidlin Jouluaitta-merkkinen omena-kanelimarmeladi oli 4 vuotta ja 3 kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen kai samanlaista kuin tuoreenakin. En kuitenkaan voinut olla maistamatta siinä sellaista pilaantuneisiin omenoihin yhdistämääni makua, jota en havainnut vuoden pari avattuna olleesta Dronningholmin omena-kanelimarmeladista. No, makuasioista purnaaminen tuskin horjuttaa Lidl-uskovaisia.

Testin päätti Saarioisten vadelmamarmeladi, joka avautui 4 vuotta parasta ennen -päivänsä jälkeen. Maku oli moitteeton, mutta jos vadelmamarmeladi olisi sovelias tortun täyte, olisin sellaista varmaan jo aiemmin jossain päässyt maistamaan. Runeberginjoulutorttu ei paljon naurata.

Yhteenvetona: Joulutortut eivät pilaannu herkästi huoneenlämmössä, mutta ne menettävät makunsa nopeasti. Teolliset torttutaikinat kestävät vuosia pakastimessa (vähän huonommin säilyviä voitaikinoita ei tällä kertaa testattu). Marmeladit säilyvät avaamattomina huoneenlämmössä ja avattuina jääkaapissa vuosikausia. Kannattaa myös huomata tätäkin pitkäaikaisemmissa torttukohorttitutkimuksissa havaittu totuus, jonka mukaan rasva on ikuista.

Joulukalenterin 15. lykky: homejuustot

Posted on by Onni Tonkija

Yksi lapsuuteni jouluperinne homehtui, kun minusta tuli nuori. En tarkoita mitään joulupukkiin liittyvää, vaan yhtenä jouluna meidän perheen saavutti muoti, jossa piparia syötiin Aura-juuston kanssa. Siitä lähtien on Lykkykalenterissakin piparin kylkeen istutettu lastu homejuustoista.

Piparit pitäisi nauttia melko nopeasti, ellei asenne ole: ”kyllähän tätä paremman puutteessa syö”. Puutteesta kärsimätön nykyihminen ei ymmärrä mitään tällaisesta asenteesta. Samasta syystä homejuusto on yleinen roskislöytö.

Sini-, puna- ja valkohomejuustoja pakkauksissaan.

Nämä homejuustot olivat menossa hukkaan turhan takia, ja nyt osa niistä menee hukkaan kuvaamiseen liittyvän turhamaisuuden takia.

”Mistä sen sitten tietää onko se mennyt pilalle? Kun ei oikein nää onko homeessa..” ”Jos ostaa homejuustoa ei ehkä kannattaisi valittaa, jos se on homeessa.” ”Homejuusto on pilalla sitten kun se maistuu ja haisee pahalle… … eiku hetkinen, sitähän se tekee jo ostohetkelläkin.” (Otetaan nämä alta pois, koska homejuustojen säilyvyydestä on mahdotonta keskustella ilman vähintään yhden homevitsin kertomista.)

Homejuustot jaetaan karkeasti kahteen ryhmään: valkoisiin on levitetty hometta pinnalle, ja sinisiin on piikitetty hometta sisälle. Kuten kauneudenhoidossa, piikitetyt näyttävät kestävän aikaa paremmin. Valkoisten ja sinisten menetelmien sekakäyttäjistä en ole oikein päässyt selville, ovatko ne kunnossa edes ennen parasta ennen -päiväänsä.

Valkohomejuuston säilyvyys on ollut minulle kerta toisensa jälkeen pettymys. Kuukausi parasta ennen -päivästä tuntuu olevan aivan liian paljon toivottu, jos maulta ei hae kokonaisvaltaista pisteliäisyyttä. Kelmuun pakattua Brie la Belle -juustoa söin ruokapäiväkirjani mukaan 6.1., kun parasta ennen -päivä oli ollut 16.11.: ”Reunoilta ruskea ja limainen, keskeltäkin ruskea ja maku niin ammoniakkinen että yskittää.”

Homejuustopakkauksia homeisten maa-ainesten vieressä.

Menin perunakuoppaan, en vielä asumaan, vaan kuvaamaan homeita.

Juustotuotemerkki Castellon sivulla kirjoitetaan hämmentävästi homejuustojen säilyttämisestä: ”Muovipakkauksen poistaminen on ensimmäinen asia, joka kannattaa tehdä ostaessasi uuden juuston.” Tuote siis myydään pakkauksessa, jossa se ei säily parhaalla mahdollisella tavalla? Homejuusto pitäisi kuulemma säilyttää alumiinifoliossa tai reiällisessä rasiassa.

Castellon säilytysratkaisu tarkoittaa sitä, että juusto ”pilaantuu” kuivumalla eikä homehtumalla tai muuten hautumalla. Homejuuston pinnalle voi tosiaan tulla hometta. Parhaiten taistelussa menestyy juustossa jo vallitseva homekanta.

Valion mukaan Auran Penicillium roqueforti alkaa kasvaa uudestaan saadessaan happea. Homekerros on aluksi valkoinen, mutta se muuttuu myöhemmin siniseksi. Tällä tavalla uushomeista juustoa voi syödä huoletta. Jos homejuustoon tulee jotain muunväristä, mahdollisesti vaarallista hometta, makukin on monesti jo niin karmiva, ettei juuston syöminen käy edes mielessä.

Sinihomejuustoista parhaiten säilyy Aura. Se voi kuivua, vetistyä tai kehittää uutta hometta, mutta minusta se ei oikeastaan koskaan mene pahanmakuiseksi. Sääli, että senkin valmistus alkaa maitotilalta. (Dyykkaamani vegaaninen valkohomejuusto säilyi muuten erittäin hyvin ja oli maukasta.)

Muovirasiaan pakattuja roquefortia tai Rainbow’n sinihomejuustoa olen syönyt puolikin vuotta parasta ennen -päivän jälkeen. Maku on tällöin makea ja voimakas ja suutuntuma vetinen ja kiteinen, mutta viimeinen käyttöpäivä ei ole aivan vielä käsillä.

Sinihomejuustojen hyvä säilyvyys voi näkyä siinäkin, että kun pääkaupunkiseudulla tutkittiin myymälässä pakattuja juustoja, sinihomejuustonäytteistä kaikki olivat hyvälaatuisia. Valkohomejuustoista hyviksi luokiteltiin 90,7 prosenttia, viher- ja punahomejuustoista vain 58,3 prosenttia.

Sinihomejuustoa voi siis usein syödä kuukauden tai parikin parasta ennen -päivästä. Valkohomejuusto ei välttämättä säily hyvänä montaakaan viikkoa päiväyksestä. Koska homejuustojen toisaalta sanotaan paranevan vanhetessaan, ne kannattaa syödä pois aika tarkkaan parasta ennen -päivän eli tässä tapauksessa parasta-päivän tienoilla. Sen jälkeen juuston voi usein joutua pelastamaan sanomalla: ”kyllähän tätä paremman puutteessa syö”.