Joulukuusi on tapa tuoda luontoa sisätiloihin, mutta luonto on kovin tylsän näköistä. Siksi sitä pitää koristella.

Suomen kielessä on kaunis sanonta: ”se on vain koriste”. Ilmaus on roskisten perusteella käytössä kevätsiivousten luopumispäätöksiä tehtäessä.

Joulu on täynnä perinteitä, joista pidetään kiinni vain siksi, että ne ovat perinteitä. Einestehtaat valmistavat ruokia, jotka eivät nykypäivänä pääsisi läpi ensimmäisestäkään makuraadista. Joulurauha julistetaan kielellä, jota nuoret eivät ymmärrä. Ihmiset käyvät hautausmaalla, vaikka eivät enää usko sieluun.

Perinteistä kiinni pitäminen unohtui kuitenkin hetkessä, kun kauppoihin ilmestyivät ensimmäiset muovista tehdyt kuusenkoristeet. Miksi tyytyä arvokkaasti kiiltelevään olkeen, kun voi hankkia silmiäsärkevää säihkettä ja kimallusta? Ehkä kuusenneulaset ovat pitkäveteisen luonnollinen roska lakaistavaksi ja seassa olisi siksi oltava myös välkehtivää silppua. Tai ehkä muovissa kiehtoo sen ikuisuus, jälkipolvien mahdollisuus nähdä koristeet merenrannalla kuin pulloposti antroposeenilta.

Silmien särkemisestä tulee mieleen, kuinka raskasta joulua on viettää. Juuri kun kaamos peittää armollisesti taloja rumentavat muraalit, ensimmäiset masentavat kausivalot syttyvät.

Vastapäisen talon ikkunaan on ilmestynyt ledisko. Ensin kirjavat valot välkkyvät hitaasti, sitten vähän nopeammin ja lopuksi moodissa Lapuan patruunatehdas. Ja nykytekniikalla valovoimaa riittää. Tänään valoja ei tosin ole näkynyt. Ehkä uutisointi Piritorin epilepsiavaloista sammutti enimmän viehätyksen. Amsterdam on sammuttamassa valot yöksi ja värikirjon lopullisesti.

En ole perehtynyt markkinoilla oleviin jouluvaloihin, mutta oletan, että näissä köyhän mielen Lux Helsingeissä voi valita erilaisia välkkymisohjelmia. Niillä on varmaan sellaisia nimiä kuin ”Tuikkikaa, oi joulun tähtöset”, ”On vilinää melskettä, helinää helskettä” tai ”Ei valtaa, kultaa, loistoa” (eli off). Miksi sieltä pitää aina valita ”Joulupukki slaagin sai”?