Saako dyykkari niuhottaa kuin vegaani?

Niuhottaako vegaani, jos hän kyläillessään tuo omat kakut ja keksit siksi, että isäntäväki ei tarjoa kasviperäisiä kahvileipiä? Monen mielestä ei niuhota, sillä onhan vegaanin saatava osallistua yhteiseen ruokailuun ilman, että hän joutuu sotimaan omia arvojaan vastaan. Olisi pikemminkin isännältä tai emännältä kohteliasta huolehtia siitä, että pöydässä on vegaanillekin sopivaa syötävää.

Aterioin joulusta loppiaiseen melkein pelkästään muualla kuin kotona. Sen seurauksena ruokani tongittuusaste romahti, mutta en päästänyt sitä ihan nollaan.

Joulunviettopaikkaan vein itselleni tuliaiseksi dyykkaamaani pakastettua joulukinkkua. (Tämä edellisvuotiseksi ajoittamani tähdeliha maistui aivan tavalliselta kinkulta.) Uudenvuodenpaikkaan varasin dyykattuja perunalastuja, jauhelihaa ja muita sipsivuoan tarpeita. Loppiaispaikkaan otin mukaani dyykattuja hedelmiä, proteiinipatukoita ja muuta vaatimatonta kylmäsäilytystä vaatimatonta.

Neljä pakettia ateriankorvikepatukoita. Yksi suklaapäällysteinen patukka osittain kääreistä kuorittuna.

Paketti kolme vuotta vanhoja valkuaisainepatukoita on oikeastaan parempi kuin pussillinen uusia, koska nykyihmisen olisi hyvä harjoittaa leukojaan muutenkin kuin stressaantuneena nukkuessaan.

Tajusin, että voisin syödä matkoilla paljon enemmän omia ruokiani, koska minulla ei ole mikään pula dyykatuista elintarvikkeista. Turhaan puputan ostamalla ostettua ruokaa, jos kotona samaan aikaan pilaantuu resurssiviisasta sapuskaa.

Niuhottaako sitten dyykkari, jos hän kyläillessään tuo omat pullat ja pasteijat siksi, että isäntäväki ei tarjoa tongittuja torttuja? Luulisin, että hän ei saa osakseen ihan yhtä suurta sympatiaa kuin vegaani. Tuskin kukaan olisi vaatimassa dyykkarille luovuttamatonta oikeutta roskiksesta haettuun suuhunpantavaan.

Miksi suhtaudumme vegaaniuteen ja dyykkiuteen näin eri tavoilla, vaikka kumpaakin ruokavaliota voidaan pitää eettisesti perusteltuna? Onko eroihin syynä dyykkarin ruokavalion harvinaisuus, vai voisiko vegaanius olla eettisesti korkeatasoisempaa?

Niuhottamiseen liittyviä ajatuskulkuja käytiin läpi Helsingin työväenopistossa viime marraskuussa. Ilkka Vartiainen kysyi luentonsa otsikossa, pitääkö ympäristöystävällisyyden olla niuhottavan täydellistä.

Vartiaisen mukaan niuhotuksessa on keskeistä liiallisen tarkkuuden vaatimus. Liiallisuuksiin saatetaan mennä, jos esimerkiksi suostutaan syömään vain dyykattuja elintarvikkeita tai kaihdetaan tuotetta, jossa on miniskuulinen määrä eläintehtailun sivutuotetta.

Ei ole kuitenkaan kiistatonta, milloin huolellisuus muuttuu niuhotukseksi. Vartiaisen mielestä hyttysen siivilöintiin syyllistyy esimerkiksi se, jolle elintarvikkeen aiheuttama pakkausjäte on pahempi synti kuin itse tuotteen valmistamisessa syntyvät päästöt.

Ilkka Vartiainen luennoi luokkatilassa. Valkokankaalla lukee muun muassa: ”Jos siis oletamme ihmisen pyrkivän hyvään elämään, tuntuu mahdolliselta väittää hänen pyrkivän myös niin hyvään elämään kuin suinkin. Toisin sanoen, hyvän elämän ajatukseen itseensä kuuluu mahdollisimman hyvän elämän ajatus, eräänlainen täydellistymisen idea.”

Kyse ei ole niuhottamisesta vaan eräänlaisesta täydellistymisen ideasta, voisi Timo Airaksinen todeta. Vasemmalla Ilkka Vartiainen.

Ympäristöasioissa niuhottamista edellyttää pienten päätösten tyrannia. Se tarkoittaa sitä, että yksilön tasolla pienet asiat, kuten muovipussien käyttö, voivat muuttua suuriksi ja rajoittaviksi, kun miljoonat ihmiset toimivat samoin.

Täydellisyyttä luonnonsuojelu ei silti yleensä vaadi. Poikkeuksena ovat tiukat eettiset periaatteet: jos turkis on murha, kaninkarva hupun reunassa ei ole yhtään pienempi paha kuin täyspitkä astrakaaniturkki.

Dyykkauksen ja vegaaniuden välille löytyykin siis filosofinen ero. Vegaanius on velvollisuusetiikan mukaista: Eläimiä ei saa käyttää hyväksi. Piste.

Dyykkarin on vaikea olla yhtä ehdoton: Ruokaa ei saa heittää hukkaan. Puolipiste. Paitsi jos se on päässyt homehtumaan tai putoamaan maahan tai jäämään oksennustautisen lapsen lautaselle tai…

Dyykkaus näyttäisi olevan seurausetiikan piirissä. Vaikka se kuinka säästää luonnon- ja rahavaroja, omien tonkiruokiensa kanssa kahvipöytään istuva on kummajainen. Dyykatun ruoan syöminen ei voi tulla kategoriseksi periaatteeksi, koska eettisen dyykkarin tavoitteena on ruokahävikin lopettaminen. Dyykkaus ei siis ole ikävä velvollisuus, vaan se on iljettävän haaskauksen mieluinen seuraus.