Paatunut lihansyöjä mittaili viiden elänoikeuskirjan pinoani ja totesi: ”Olet puolesi valinnut.” Myönnän, että annan moraalifilosofisten, ekologisten ja terveydellisten argumenttien sekä empatian vaikuttaa valintoihini. Toisaalta syytän kunnianhimottomia kustannusohjelmia; niin niukasti on viime vuosina julkaistu suomeksi kartesiolaista elänkirjallisuutta.
Puolensa on valinnut harvinaisen selvästi myös Eveliina Lundqvist. Hän kertoo Salaisessa päiväkirjassaan eläintiloilta (Into, 2014), miltä vegaanista tuntuu opiskella eläntenhoitajaksi tavallisilla suomalaisilla tiloilla. Siellä missä ”tavallinen” tarkoittaa elänten näkökulmasta jotakin tukalan ja toivottoman sekaista.
Jos kaikki ottaisivat kirjan sanoman varteen, lehmiä ei enää kahlittaisi parteen.
”Vasikkaansa kaipaava lehmä voi syödä huonommin, tuijottaa vasikkakarsinoiden suuntaan ja ammua ja mölistä. [Laura] Hännisen mukaan vasikoiden vierihoidosta on hyvinvoinnin tutkijoiden piirissäkin erilaisia näkemyksiä. Parasta hetkeä vieroittamiseen ei vielä tiedetä.”
”Kun saavuin iltapäivällä navettaan, suurin osa lehmistä oli ulkona, mutta molemmat vasikkansa menettäneet äidit päivystivät tyhjien poikimakarsinoiden vieressä sonnassa seisten. Toinen ammuen epätoivoisesti, toinen hiljaa. Yritin kovettaa mieleni ja sulkea korvani. Ei tästä muuten tulisi mitään.”
Ensimmäinen lainaus ei ole Lundqvistin kirjasta vaan Elina Lappalaisen Tieto-Finlandia-voittajasta Syötäväksi kasvatetut. Siinä missä Lappalainen vierailee toimittajalle valmistelluilla tiloilla ja kuvaa lehmien tuntemuksia hyvinvointitutkijan sanoittamana, Lundqvist näkee tilojen arkea ja välittää omakohtaisen kokemuksen. Molempia lähestymistapoja tarvitaan, mutta Lappalaisen kirja on vaarallisempi, koska se normalisoi ja etäännyttää, päästää lukijan sittenkin helpolla.
Salaisesta päiväkirjasta käy hyvin selväksi se, että yksittäiset tuotantoelämet ovat arvottomia: elämiä hoidetaan niin, että ne keskimäärin selviävät. Vasta kirjaa lukiessani tulin ajatelleeksi, miten paljon tuotantoelämet joutuvat makaamaan ulosteissaan ja hengittelemään jätöstensä pistäviä höyryjä. Olot ovat kamalat, ja lohduttomin tilanne taitaa olla sioilla, sillä niiltä on riistetty kaikki puuhastelu, joka näille älykkäille olennoille on luonnossa ominaista. Ahtaalle paneminen johtaa elämilläkin väkivaltaan. Siat purevat toistensa saparoita ja kanat kynivät lajitovereitaan.
Kirjaan päätyneet tuottajien lausahdukset ovat paljonpuhuvia: ”Tarvitsisihan sitä [hyvinvointitukea] varten kutsua eläinlääkäri, mutta me sovittiin eläinlääkärin kanssa, että voimme tehdä nupoutuksen itse.” ”Oikeasti lain mukaan tämä pitäisi tehdä veitsellä, eikä repimällä, mutta siihen tarvitsisi kaksi ihmistä tai sellaisen laitteen, johon porsaan voi laittaa kiinni. – – On meillä se laite, mutta ei sitä ole käytetty.” ”Kipulääkkeen vaikutusta pitäisi ilmeisesti odotella, mutta me kyllä kastroimme saman tien.” ”Tämä oli ensimmäinen kana 1,5 vuoden aikana, joka täytyy lopettaa. Yleensä ne kuolevat itse.”
Eveliina Lundqvist on kiitettävän monipuolinen: hän käy harjoittelemassa navetan, sikalan ja kanalan ohella jopa lampolassa. Broilerihallissa hän kohtaa maailmanlopun tunnelmat – yhdelläkin kanalla on neljä jalkaa – ja opettelee tappamaan kituvia lintuja. Koko ajan hän taistelee turtumista vastaan ja yrittää toimia omantuntonsa mukaisesti sosiaalisten paineiden puristuksessa. Kontrasti tähän kaikkeen kärsimykseen on jyrkkä, kun Lundqvist lopuksi matkustaa työskentelemään saksalaiseen kotielänten turvakotiin, jossa kullakin sialla on oma nimi ja lempiruoka.
Onnellista loppua kirja ei kuitenkaan tarjoa, sillä suomalaisen elänoikeuskirjallisuuden lyhyen tradition mukaisesti viimeisen sanan saa Elisa Aaltola. Hän asemoi Lundqvistin teosta sinänsä kiinnostavasti ja kertoo aikaisemmasta, vuonna 1903 julkaistusta salaisesta päiväkirjasta. Siinä lääketieteen luennoille osallistuneet kirjoittajat kuvailevat, kuinka ruskea kulkukoira naulittiin tassuistaan ja päästään pöytään ja… no, lukekaa loput itse. Päästään pötyä löysivät lääketieteen opiskelijat sen verran, että kävivät myöhemmin säännöllisesti runtelemassa koiralle pystytettyä patsasta ja järjestivät väkivaltaisia elänsuojelun vastaisia mellakoita.
Ylimääräistä sydämentykytystä aiheuttaneista jälkisanoista huolimatta Salainen päiväkirja eläintiloilta on hieno teos. Se on koskettava kuin myötäelävä romaani mutta samalla totuudellinen kuin tiukka tietokirja. Jokaisen paatuneen lihansyöjän tulisi lukea tämä kirja.
Jk. Jos etsit ”tasapuolisempaa” tai kuvallisempaa esitystä, tutustu dokumenttiprojektiin nimeltä Karsinasta kauppaan. Mukana on jopa K7-teurastuskohtaus, mutta jos haluat nähdä sikojen hiilidioksiditainnutuksen ja paljon muuta, katso tuore K18-filmi. Tämä ranskalaisvideo saattaa järkyttää, jos on sattunut unohtamaan turvasanat: ”pelkkiä refleksejä”, ”ulkomainen yksittäistapaus”, ”luonnossa se vasta raakaa onkin”.
Onnen tongintaa 
Kun rinnan asetetaan lihanjalostajien törpöt temput ja eetikoiden jalot teesit, rima on vielä matalalla. Eläinten mankelointi tehotuotannossa lienee kiistatta sydämetöntä.
Kipukyky osoittaa kiduttamisen mielettömyyden, mutta saako sillä – anteeksi groteski ilmaukseni – tapettua toisenkin kärpäsen: onko myös lihansyönti sinänsä epäeettistä? Olisi mielenkiintoista, jos siantuntijana selvittäisit, miltä ruho näyttää aidan toisella puolen. Menettääkö vegaaninen imperatiivi tehoaan, jos ideaaliksi asetetaan ekosysteemin koskemattomuus? Entä missä kulkee kipuraja? Tai kuten sinä taitaisit muotoilla: saako torakoita syödä, vai tuleeko tora koita syödessä?
Älkäämme jättäkö kaiken arveluttavan apologiaa Perttu Häkkisen harteille.
Mielestäni saamme syödä lihaa mutta emme tuottaa sitä. Toisin sanoen minkään teon ensisijaisena päämääränä tai seurauksena ei saa olla lihasten kasvatus. Tällöin liharuokailu rajoittuu löytöihin, kuten maantieraatoihin, koska kalastusta ja metsästystä voi olla mahdotonta toteuttaa eettisesti.
Jos jainalaiset ovat oikeassa, me EU-lainalaiset olemme siitä siveellisiä, että meillä ei saa hyönteisiä kaupasta, vaikka myynnin sallimista onkin muodikasta ajaa kuin käärmettä buutsiin. Kun emme hyönteisten mielenmaisemasta juuri mitään ymmärrä, ei pitäisi intoilla miljardeista uusista häkkielämistä.
Vastustan siis kaikenlaista lajisortoa, mutta kuntasorto on jo hankalampi kysymys: vaikka meidän täytyisi luopua torakasta, saisimmeko silti syödä orakasta, tai pitäisikö jopa ajatella, että rakasta lähimaastoasi niin kuin itseäsi?
Linkittämäsi Jay Bostin essee voitti The New York Timesin järjestämän kirjoituskilpailun, johon osallistui tuhansia ihmisiä. Arvovaltaisen raadin mielestä tämä teksti perusteli parhaiten, miksi lihan syöminen on eettistä. Bost on sillä kannalla, että joillakin kuivilla seuduilla, kuten Arizonassa, vapaasti laiduntavan karjan liha voisi olla jopa eettisempää kuin kasvisruoka. Ei tarvitse olla kummoinen Aasian-tuntija ymmärtääkseen, että tällainen liha ei voi ikinä olla mitään muuta kuin harvojen herkkua.
Jos näin köykäinen esitys on parasta lihansyöntiä puoltavaa eettistä argumentointia, älyllisyyttä hakevan keskustelun on tietysti siirryttävä erikoisuuksiin. Se, että hyönteisten, sienten ja kasvien kasvattamiseen voi mahdollisesti liittyä eettisiä ongelmia, ei kuitenkaan saa viedä huomiota siltä, että kanoja, lehmiä ja sikoja kohdellaan vuorenvarmasti väärin.
Kiitos tästä(kin) esittelystä. Aihe herätti googlailuhaluni ja päädyin löytämään, että arvoisa kirjailija on perustanut eläinten turvakodin, saa varmasti jakaa. Saa myös vapaaehtoistua.
Kiitos tiedosta! Noilla vegaanisilla periaatteilla toimiva vanhainkoti kelpaisi meille sisällöntuotantoeläimillekin. Vaikka hoitajamitoituksesta ei olekaan mainintaa, eutanasia-asia näyttäisi olevan hoidossa.