Paatunut lihansyöjä mittaili viiden elänoikeuskirjan pinoani ja totesi: ”Olet puolesi valinnut.” Myönnän, että annan moraalifilosofisten, ekologisten ja terveydellisten argumenttien sekä empatian vaikuttaa valintoihini. Toisaalta syytän kunnianhimottomia kustannusohjelmia; niin niukasti on viime vuosina julkaistu suomeksi kartesiolaista elänkirjallisuutta.
Puolensa on valinnut harvinaisen selvästi myös Eveliina Lundqvist. Hän kertoo Salaisessa päiväkirjassaan eläintiloilta (Into, 2014), miltä vegaanista tuntuu opiskella eläntenhoitajaksi tavallisilla suomalaisilla tiloilla. Siellä missä ”tavallinen” tarkoittaa elänten näkökulmasta jotakin tukalan ja toivottoman sekaista.
Jos kaikki ottaisivat kirjan sanoman varteen, lehmiä ei enää kahlittaisi parteen.
”Vasikkaansa kaipaava lehmä voi syödä huonommin, tuijottaa vasikkakarsinoiden suuntaan ja ammua ja mölistä. [Laura] Hännisen mukaan vasikoiden vierihoidosta on hyvinvoinnin tutkijoiden piirissäkin erilaisia näkemyksiä. Parasta hetkeä vieroittamiseen ei vielä tiedetä.”
”Kun saavuin iltapäivällä navettaan, suurin osa lehmistä oli ulkona, mutta molemmat vasikkansa menettäneet äidit päivystivät tyhjien poikimakarsinoiden vieressä sonnassa seisten. Toinen ammuen epätoivoisesti, toinen hiljaa. Yritin kovettaa mieleni ja sulkea korvani. Ei tästä muuten tulisi mitään.”
Ensimmäinen lainaus ei ole Lundqvistin kirjasta vaan Elina Lappalaisen Tieto-Finlandia-voittajasta Syötäväksi kasvatetut. Siinä missä Lappalainen vierailee toimittajalle valmistelluilla tiloilla ja kuvaa lehmien tuntemuksia hyvinvointitutkijan sanoittamana, Lundqvist näkee tilojen arkea ja välittää omakohtaisen kokemuksen. Molempia lähestymistapoja tarvitaan, mutta Lappalaisen kirja on vaarallisempi, koska se normalisoi ja etäännyttää, päästää lukijan sittenkin helpolla.
Salaisesta päiväkirjasta käy hyvin selväksi se, että yksittäiset tuotantoelämet ovat arvottomia: elämiä hoidetaan niin, että ne keskimäärin selviävät. Vasta kirjaa lukiessani tulin ajatelleeksi, miten paljon tuotantoelämet joutuvat makaamaan ulosteissaan ja hengittelemään jätöstensä pistäviä höyryjä. Olot ovat kamalat, ja lohduttomin tilanne taitaa olla sioilla, sillä niiltä on riistetty kaikki puuhastelu, joka näille älykkäille olennoille on luonnossa ominaista. Ahtaalle paneminen johtaa elämilläkin väkivaltaan. Siat purevat toistensa saparoita ja kanat kynivät lajitovereitaan.
Kirjaan päätyneet tuottajien lausahdukset ovat paljonpuhuvia: ”Tarvitsisihan sitä [hyvinvointitukea] varten kutsua eläinlääkäri, mutta me sovittiin eläinlääkärin kanssa, että voimme tehdä nupoutuksen itse.” ”Oikeasti lain mukaan tämä pitäisi tehdä veitsellä, eikä repimällä, mutta siihen tarvitsisi kaksi ihmistä tai sellaisen laitteen, johon porsaan voi laittaa kiinni. – – On meillä se laite, mutta ei sitä ole käytetty.” ”Kipulääkkeen vaikutusta pitäisi ilmeisesti odotella, mutta me kyllä kastroimme saman tien.” ”Tämä oli ensimmäinen kana 1,5 vuoden aikana, joka täytyy lopettaa. Yleensä ne kuolevat itse.”
Eveliina Lundqvist on kiitettävän monipuolinen: hän käy harjoittelemassa navetan, sikalan ja kanalan ohella jopa lampolassa. Broilerihallissa hän kohtaa maailmanlopun tunnelmat – yhdelläkin kanalla on neljä jalkaa – ja opettelee tappamaan kituvia lintuja. Koko ajan hän taistelee turtumista vastaan ja yrittää toimia omantuntonsa mukaisesti sosiaalisten paineiden puristuksessa. Kontrasti tähän kaikkeen kärsimykseen on jyrkkä, kun Lundqvist lopuksi matkustaa työskentelemään saksalaiseen kotielänten turvakotiin, jossa kullakin sialla on oma nimi ja lempiruoka.
Onnellista loppua kirja ei kuitenkaan tarjoa, sillä suomalaisen elänoikeuskirjallisuuden lyhyen tradition mukaisesti viimeisen sanan saa Elisa Aaltola. Hän asemoi Lundqvistin teosta sinänsä kiinnostavasti ja kertoo aikaisemmasta, vuonna 1903 julkaistusta salaisesta päiväkirjasta. Siinä lääketieteen luennoille osallistuneet kirjoittajat kuvailevat, kuinka ruskea kulkukoira naulittiin tassuistaan ja päästään pöytään ja… no, lukekaa loput itse. Päästään pötyä löysivät lääketieteen opiskelijat sen verran, että kävivät myöhemmin säännöllisesti runtelemassa koiralle pystytettyä patsasta ja järjestivät väkivaltaisia elänsuojelun vastaisia mellakoita.
Ylimääräistä sydämentykytystä aiheuttaneista jälkisanoista huolimatta Salainen päiväkirja eläintiloilta on hieno teos. Se on koskettava kuin myötäelävä romaani mutta samalla totuudellinen kuin tiukka tietokirja. Jokaisen paatuneen lihansyöjän tulisi lukea tämä kirja.
Jk. Jos etsit ”tasapuolisempaa” tai kuvallisempaa esitystä, tutustu dokumenttiprojektiin nimeltä Karsinasta kauppaan. Mukana on jopa K7-teurastuskohtaus, mutta jos haluat nähdä sikojen hiilidioksiditainnutuksen ja paljon muuta, katso tuore K18-filmi. Tämä ranskalaisvideo saattaa järkyttää, jos on sattunut unohtamaan turvasanat: ”pelkkiä refleksejä”, ”ulkomainen yksittäistapaus”, ”luonnossa se vasta raakaa onkin”.
Onnen tongintaa 