Ei ihmisissä ole mitään perusteellisesti pielessä. Jos he saavat toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan he elävät sopusoinnussa maailman kanssa, he alkavat elää sopusoinnussa maailman kanssa. Mutta saatuaan toteutettavakseen sellaisen tarinan kuin sinun tarinasi, jonka mukaan he elävät riidoissa maailman kanssa, he elävät riidoissa maailman kanssa. Saatuaan toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan he ovat maailman valtiaita, he elävät kuin maailman valtiaat. Ja saatuaan toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan maailma on heidän voitettavakseen tarkoitettu vihollinen, he käyvät maailman kimppuun niin kuin vihollisen kimppuun käydään, ja on selvä että jonain päivänä heidän vihollisensa makaa vertavuotavana heidän jalkojensa juuressa, niin kuin maailma nyt makaa.
Näin puhuu Ismael, ihmiskunnan asioihin perehtynyt gorilla. Tai ei tietenkään puhu, koska gorillat eivät osaa puhua; Ismael kommunikoi telepaattisesti. Keskustelukumppaninsa hän on löytänyt lehti-ilmoituksella, jossa opettaja etsii oppilasta.
Daniel Quinnin Ismael (Tammi, 1998) on kaunokirjallinen vastine viimeksi arvostelemalleni Yuval Noah Hararin Sapiensille. Kumpikin pohtii ihmisyyden olemusta valaisevasti biologisesta näkökulmasta, mutta siinä missä Harari hahmottelee sivilisaatiolle useita tulevaisuudenkuvia, Quinnilla on vain yksi ratkaisumalli – ota tai jätä.
Suurenmoinen romaani kirjastosta, suurentava peili Taloyhtiön jätepisteestä.
Ismael jakaa ihmiset ottajiin ja jättäjiin. Maanviljelijät, kuten Kain, ovat ottajia. Metsästäjä-keräilijät ja paimentolaiset, kuten Abel, ovat jättäjiä. Se, että Kain murhasi Abelin, kuvaa kuinka ottajilla on ollut tapana valloittaa jättäjien maita mielensä mukaan.
Toinen jättäjien näkökulmasta kerrottu tarina on Ismaelin mukaan myytti tiedon puusta. Aadam eli ”ihminen” haukkasi puun hedelmää ja uskoi sen jälkeen pystyvänsä päättämään muiden olentojen elämästä ja kuolemasta. Moinen röyhkeys tiesi lähtöpasseja paratiisista ja ikuisen elämän eväämistä. Ihminen on siitä lähtien saanut viljellä maata otsa hiessä, ja nyt laji alkaa olla sukupuuton partaalla.
Mikä sai Aadamin syömään hedelmää? Häntä houkutteli Eeva, jonka nimi viittaa ”elämään”. Jättäjille väestön määrän sääntely on ollut aina keskeistä, mutta ottajat päättivät antautua rajattomalle kasvulle.
Aina kun ottajapariskunta puhuu siitä miten ihana olisi hankkia iso perhe, he käyvät uudestaan läpi kohtauksen hyvän- ja pahantiedon puun vieressä. He ajattelevat itsekseen: ”Totta kai meillä on oikeus lisätä elämää tällä planeetalla jos niin tahdomme. Miksi tyytyisimme neljään lapseen tai kuuteen? Voimme hankkia niitä vaikka viisitoista jos mieli tekee. Eihän meidän tarvitse kuin raivata taas satakunta hehtaaria sademetsää viljelykseen – ja vähät siitä vaikka joku kymmenen lajia katoaakin sen seurauksena.”
Ottajat ovat sentään joutuneet vähin erin säätämään jalustaansa matalammalle. He ovat jo tottuneet siihen, että heidän maailmansa ei ole maailmankaikkeuden keskipiste. He ovat lähestulkoon hyväksyneet senkin, että heitä ei ole luotu erikseen vaan että he ovat kehittyneet samasta alkulimasta kuin muutkin. Mutta siihen ottajat eivät suostu sopeutumaan, että heitä koskisi sama laki kuin kaikkea muuta elollista. Ismael on kirja tästä laista.
Ihminen on Ismaelin mielestä kuin lentohärvelin rakentaja, joka ilman minkäänlaista aerodynamiikan tietämystä yrittää uhmata painovoimalakia ja väittää koneensa kohta nousevan siivilleen, vaikka maanpinta lähestyy yhä uhkaavammin. Jättäjillä on ajan ja evoluution koettelema elämäntapa, mutta ottajilla ei ole hajuakaan siitä, miten pitäisi elää. Jättäjät kartuttavat tietoa siitä, mikä soveltuu ihmisille; ottajat siitä, mikä soveltuu tavaroille. (Helmet-kirjastojen halutuin tietokirja on jo yli vuoden ajan ollut Konmari, joka opettaa asettelemaan roinaa nätisti kaappiin ja roskikseen.)
Ismaelin juoni on ohut kuin Nokia 3310 hydraulisen puristimen jäljiltä, mutta toisaalta sen sisällä kerrottu tarina ihmiskunnasta on maailman kiehtovin, koska päähenkilöihin voi jokainen samaistua. Ismaelin sivut täyttävä vuoropuhelu on paikoin epäuskottavaa ja kauttaaltaan totista. Toisaalta sokraattinen keskustelu, väliin toisen osapuolen nyökyttelyksi kutistuvanakin, saattaa olla tehokkain tapa saada Quinnin johtoajatus perille. Jaana Kaparin suomennoksessa ärsyttää välillä pilkkujen pihtaaminen, mutta toisaalta hän varmasti ylittää alkukielisen esityksen kirkkaasti kirjoittaessaan, kuinka luonnon tuhoutumisesta on annettu ihmisille selitys, johon he ”tyytyvät”, tai oikeastaan ”tyyntyvät”.
Monille Ismael on filosofis-ekologinen merkkiteos, mutta jotkut suorastaan vihaavat sitä. Näennäisen tylsyyden ohella kirjassa puistattaa varmaan sen suora hyökkäys ”Kulttuuriäidin” antimia vastaan. Joku filosofi-sekologi onkin äitynyt etsimään Ismaelista jo puoliväliin mennessä kymmenen ajatusvirhettä. Harmi hänen puolestaan. Kun viisaus kutsuu, kannattaisi vastata avoimin mielin.
Onnen tongintaa 
Miksi sinä ikävään sävyyn mainitset Konmarin? Marie Kondo ei neuvo roinaa panemaan kaappiin. Sopii tutustua avoimin mielin. Moni kiirehtii kommentoimaan Konmaria vaikka ei ole lukenut.
Kaukaa lähtee tämä simpanssijuttu. Tulee mieleen Etelä-Amerikan atsteekit. He hoitelivat liian väestönkasvun erittäin näppärästi vaikka olivatkin maanviljelijöitä.
Minusta pitää katsoa eteenpäin. Metsästäjä-keräilijöillä ei ole ratkaisua. He ovat sukupuutossa. Nomadeiksi tosin sanovat itseään jotkut, jotka lentokoneella siirtyilevät taajaan paikasta toiseen. Paleo-ruokavalion seuraajat syövät lihaa joka verolla.
Missä ovat nyt urheiluasusteet, jotka kaivoit pari vuotta sitten roskapöntöstä ja tuloksetta yritit myydä sillan alla?
En tosiaan ole lukenut Konmaria, joten en osaa sanoa, mitä hyvää kirjassa on. Pahaa siinä on lukemani mukaan se, että iloa tuottamaton vasara heitetään pois ja sitten naulataan paistinpannulla. Kun ainoa työkalu on paistinpannu, kaikki naulat näyttävät ongelmilta.
Roinuus on suhteellista. Metsästäjä-keräilijän mielestä suunnilleen kaikki, mitä omistamme, on roinaa. Japanilaiselle minimalistille viides sukkapari olisi jo roinaa. Minulle edes ne urheiluvaatteet eivät ole roinaa, koska olen suunnitellut, että ne tuottavat vielä iloa tulevaisuudessa. (Olen kyllä valmis ne heti lahjoittamaan, jos joku on niistä kiinnostunut.)
Paluuta metsästäjä-keräilijyyteen ei Quinninkaan mukaan ole, vaan meidän pitää keksiä jotakin muuta. Sen uskottelemisesta ei kuitenkaan ole apua, että hiekalle rakennetun yhteiskunnan tuottama epämääräinen paha olo poistuu tavaraan keskittymällä. Paha olo saattaa väistyä, mutta se ei poistu.
Minä olen lukenut Marie Kondon kirjoja kaksi. Toivon vain, että olisin älynnyt jo aikaisemmin. Minulle on ollut paljon hyötyä ja iloa.
Teillä päin tongitaan ruokia roskiksesta, minä löydän ruokia ja juomia tien ohesta. Kun alkoholin myynti lisääntyy joka paikassa, niin lisääntynee sitä mukaa ilmiö, että käydään kaupassa, ostetaan juomia ja ruokia, sitten matkalla avataan juomat, pidetään tauko, siihen unohtuu ruokakassi. Minä heitän ne roskikseen. Yleensä eivät ole edes mitään köyhän ihmisen vähäisiä ostoksia vaan ihan muuta.
Kiitos suosituksesta – aion ehdottomasti lukea Konmarin! Ostaa en kuitenkaan halua, joten toivottavasti löytyy piakkoin kirjastosta tai tien poskesta.