Avainsana-arkisto: evoluutio

Kutsu minua, Ismael

Posted on by Onni Tonkija

Ei ihmisissä ole mitään perusteellisesti pielessä. Jos he saavat toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan he elävät sopusoinnussa maailman kanssa, he alkavat elää sopusoinnussa maailman kanssa. Mutta saatuaan toteutettavakseen sellaisen tarinan kuin sinun tarinasi, jonka mukaan he elävät riidoissa maailman kanssa, he elävät riidoissa maailman kanssa. Saatuaan toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan he ovat maailman valtiaita, he elävät kuin maailman valtiaat. Ja saatuaan toteutettavakseen tarinan, jonka mukaan maailma on heidän voitettavakseen tarkoitettu vihollinen, he käyvät maailman kimppuun niin kuin vihollisen kimppuun käydään, ja on selvä että jonain päivänä heidän vihollisensa makaa vertavuotavana heidän jalkojensa juuressa, niin kuin maailma nyt makaa.

Näin puhuu Ismael, ihmiskunnan asioihin perehtynyt gorilla. Tai ei tietenkään puhu, koska gorillat eivät osaa puhua; Ismael kommunikoi telepaattisesti. Keskustelukumppaninsa hän on löytänyt lehti-ilmoituksella, jossa opettaja etsii oppilasta.

Daniel Quinnin Ismael (Tammi, 1998) on kaunokirjallinen vastine viimeksi arvostelemalleni Yuval Noah Hararin Sapiensille. Kumpikin pohtii ihmisyyden olemusta valaisevasti biologisesta näkökulmasta, mutta siinä missä Harari hahmottelee sivilisaatiolle useita tulevaisuudenkuvia, Quinnilla on vain yksi ratkaisumalli – ota tai jätä.

Ismael-romaanin kansikuvan gorilla kuvattuna käsipeilin kautta.

Suurenmoinen romaani kirjastosta, suurentava peili Taloyhtiön jätepisteestä.

Ismael jakaa ihmiset ottajiin ja jättäjiin. Maanviljelijät, kuten Kain, ovat ottajia. Metsästäjä-keräilijät ja paimentolaiset, kuten Abel, ovat jättäjiä. Se, että Kain murhasi Abelin, kuvaa kuinka ottajilla on ollut tapana valloittaa jättäjien maita mielensä mukaan.

Toinen jättäjien näkökulmasta kerrottu tarina on Ismaelin mukaan myytti tiedon puusta. Aadam eli ”ihminen” haukkasi puun hedelmää ja uskoi sen jälkeen pystyvänsä päättämään muiden olentojen elämästä ja kuolemasta. Moinen röyhkeys tiesi lähtöpasseja paratiisista ja ikuisen elämän eväämistä. Ihminen on siitä lähtien saanut viljellä maata otsa hiessä, ja nyt laji alkaa olla sukupuuton partaalla.

Mikä sai Aadamin syömään hedelmää? Häntä houkutteli Eeva, jonka nimi viittaa ”elämään”. Jättäjille väestön määrän sääntely on ollut aina keskeistä, mutta ottajat päättivät antautua rajattomalle kasvulle.

Aina kun ottajapariskunta puhuu siitä miten ihana olisi hankkia iso perhe, he käyvät uudestaan läpi kohtauksen hyvän- ja pahantiedon puun vieressä. He ajattelevat itsekseen: ”Totta kai meillä on oikeus lisätä elämää tällä planeetalla jos niin tahdomme. Miksi tyytyisimme neljään lapseen tai kuuteen? Voimme hankkia niitä vaikka viisitoista jos mieli tekee. Eihän meidän tarvitse kuin raivata taas satakunta hehtaaria sademetsää viljelykseen – ja vähät siitä vaikka joku kymmenen lajia katoaakin sen seurauksena.”

Ottajat ovat sentään joutuneet vähin erin säätämään jalustaansa matalammalle. He ovat jo tottuneet siihen, että heidän maailmansa ei ole maailmankaikkeuden keskipiste. He ovat lähestulkoon hyväksyneet senkin, että heitä ei ole luotu erikseen vaan että he ovat kehittyneet samasta alkulimasta kuin muutkin. Mutta siihen ottajat eivät suostu sopeutumaan, että heitä koskisi sama laki kuin kaikkea muuta elollista. Ismael on kirja tästä laista.

Ihminen on Ismaelin mielestä kuin lentohärvelin rakentaja, joka ilman minkäänlaista aerodynamiikan tietämystä yrittää uhmata painovoimalakia ja väittää koneensa kohta nousevan siivilleen, vaikka maanpinta lähestyy yhä uhkaavammin. Jättäjillä on ajan ja evoluution koettelema elämäntapa, mutta ottajilla ei ole hajuakaan siitä, miten pitäisi elää. Jättäjät kartuttavat tietoa siitä, mikä soveltuu ihmisille; ottajat siitä, mikä soveltuu tavaroille. (Helmet-kirjastojen halutuin tietokirja on jo yli vuoden ajan ollut Konmari, joka opettaa asettelemaan roinaa nätisti kaappiin ja roskikseen.)

Ismaelin juoni on ohut kuin Nokia 3310 hydraulisen puristimen jäljiltä, mutta toisaalta sen sisällä kerrottu tarina ihmiskunnasta on maailman kiehtovin, koska päähenkilöihin voi jokainen samaistua. Ismaelin sivut täyttävä vuoropuhelu on paikoin epäuskottavaa ja kauttaaltaan totista. Toisaalta sokraattinen keskustelu, väliin toisen osapuolen nyökyttelyksi kutistuvanakin, saattaa olla tehokkain tapa saada Quinnin johtoajatus perille. Jaana Kaparin suomennoksessa ärsyttää välillä pilkkujen pihtaaminen, mutta toisaalta hän varmasti ylittää alkukielisen esityksen kirkkaasti kirjoittaessaan, kuinka luonnon tuhoutumisesta on annettu ihmisille selitys, johon he ”tyytyvät”, tai oikeastaan ”tyyntyvät”.

Monille Ismael on filosofis-ekologinen merkkiteos, mutta jotkut suorastaan vihaavat sitä. Näennäisen tylsyyden ohella kirjassa puistattaa varmaan sen suora hyökkäys ”Kulttuuriäidin” antimia vastaan. Joku filosofi-sekologi onkin äitynyt etsimään Ismaelista jo puoliväliin mennessä kymmenen ajatusvirhettä. Harmi hänen puolestaan. Kun viisaus kutsuu, kannattaisi vastata avoimin mielin.

Pahan alusta

Posted on by Onni Tonkija

Kirjoitin viimeksi maailmanlopusta, joten tällä kertaa on aiheellista selvittää, miten maailmanloppu sai alkunsa. Sen kertoo Yuval Noah Harari ajattelulle uusia uria uurtavassa kirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016).

Yuval Noah Hararin Sapiens-kirjan kansi, josta on otettu kiinni peukalolla.

Peukaloijan retket viiteensataan sivuun rikastettuna.

Ajallisesti kaikista menestynein ihminen on ollut Homo erectus, eikä sen saavuttamaa kahden miljoonan vuoden ennätystä riko ainakaan Homo sapiens. Harari pitää todennäköisenä, että meidän lajiamme ei ole enää edes tuhannen vuoden päästä, sillä ellemme tuhoa itseämme, älykäs suunnittelu syrjäyttää luonnonvalinnan.

Jonkinlainen evoluution harha-askel tämä naurettavasti nimetty viisasihminen eli sapiens on ollutkin. Aikojen alusta sapiensit olivat keskittyneet kasvattamaan aivojaan, tai niin kuin Harari kirjoittaa, he siirsivät energiaa hauislihaksista hermosoluihin samalla tavalla kuin hallitus suuntaa rahoja maanpuolustuksesta koulutukseen. (Suomessahan kumpikin suunta on jo kääntynyt.) Hararin mukaan simpanssi ei voita sapiensia väittelyssä, mutta se voi repiä tämän kappaleiksi.

Ihmiset eli Homot olivat pitkään vaaraton nisäkäsryhmä, jonka ekologinen lokero saattoi olla hyeenoilta ja sakaaleilta jälkeen jääneiden luiden rikkominen ja luuytimen ryystäminen. Kun sitten Homo sapiens loikkasi ravintoketjun keskivaiheilta huipulle, tuloksena ei ollut majesteettisella itseluottamuksella varustettu huippupeto vaan asemansa menettämistä pelkäävä julma ja vaarallinen ”banaanitasavallan diktaattori”.

Tappavuusloikkaa edisti tulen keksiminen, mutta sapiensien 70 000 vuotta sitten alkaneen maailmankiertueen selittää mutaatio, jota Harari nimittää tiedon puuksi. Tuohon aikaan sijoittuu pahan alku ja juuri silloin Homo sapiens oppi puhumaan olemattomia. Luomme meitä yhdistäviä myyttejä, kuten osakeyhtiöitä, joihin uskomme, kunhan yhtiöitä perustettaessa lainoppineet ovat suorittanut oikeat rituaalit ja lausuneet tarpeelliset loitsut.

Yhteisten myyttien avulla sapiensit pystyivät ylittämään sosiologisissa tutkimuksissa havaittavan 150 yksilön ylärajan ja muodostamaan sitä suurempia ryhmittymiä. Alkoi ”ekologisen sarjamurhaajan” voittokulku, ja se on jatkunut näihin päiviin saakka: ”Ihmistulvasta selviytyjiä ovat maailman kaikista suurista eläimistä vain ihmiset itse sekä tuotantoeläimet, jotka palvelevat kaleeriorjina Nooan arkissa.”

Ihminen päätti kuitenkin orjuuttaa myös itsensä, tai kuten Harari ajattelee, ihmisen kesytti vehnä. Metsästyksen ja keräilyn tilalle tuli maanviljely ja jatkuva raadanta, johon ihmiskeho ei ole sopeutunut. Samalla ruokavalio yksipuolistui ja taudit vaivasivat, kun ihminen sitoutui harvoihin kasvilajeihin ja yhteen asuinpaikkaan. Vaikka sato olisi säästynyt kadolta ja varkailta, kasvavalta eliitiltä sitä ei varjellut mikään. Ja jos jotain jäikin yli, lopputuloksena oli vain lisää nälkäisiä suita, joiden ruokkimiseksi piti viljellä entistä työteliäämmin.

Ihmiset olivat joutuneet loukkuun. Metsästäjä-keräilijän elämä oli ollut huoletonta ja mielekästä, mutta siihen ei ollut paluuta, koska paisunut väestö ei voinut elää kuin pellosta. Tällaisia loukkuja syntyy edelleen, kun ylellisyydet muuttuvat välttämättömyyksiksi.

Miksi vahingolliset yhteiskuntajärjestykset eivät yksinkertaisesti purkaudu? Kuvitteellinen järjestelmä, kuten kristinusko, demokratia tai kapitalismi, pysyy Hararin mukaan pystyssä vain, jos suuri osa väestöstä uskoo siihen. Järjestelmää ei saa missään nimessä myöntää kuvitteelliseksi, ja ihmiset on kaikin tavoin kasvatettava siihen. Vallitsevat myytit määräävät, mitä ihminen haluaa, ja nämä halut saavat hänet puolustamaan kuvitteellista järjestystä.

Nykyaikana romantiikka kertoo meille, että meidän pitää antautua mahdollisimman monenlaisille kokemuksille, jotta olisimme parempia ihmisiä. Kulutuskulttuuri taas uskottelee, että meidän tulee ostaa mahdollisimman paljon tuotteita ja palveluita ollaksemme onnellisia. Kun romantiikka yhdistyi konsumerismiin, syntyi matkailuteollisuus. Sille Pariisi ei ole kaupunki vaan kokemus, jonka kuluttamisen sanotaan laajentavan maailmankuvaamme. Muinaisen Egyptin eliitille ei olisi tullut mieleenkään vaihtaa pyramidien rakentamista tai ruumiiden palsamointia Babylonin-ostosmatkaan tai Foinikian-hiihtolomaan, Harari huomauttaa.

Myyttien päälle ymmärtävä ihmismieli on eittämättä tehokas alusta monenlaisille yhteisille ponnistuksille. Harari tuskailee loppusanoissaan, että sapiens on käyttänyt mahtiaan päämäärättömästi ja tuottanut samalla muille eläimille suurta kärsimystä. ”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?” Harari kysyy kirjan päätteeksi.

Sapiens on alusta loppuun timanttista näkemystä, joka tuottaa ahaa-elämyksiä toisensa perään. Niiden kutsuminen henkisiksi orgasmeiksi antaa aivan liian paljon arvoa orgasmeille. Vaikka Harari saattaa tarinoidessaan välillä oikoa mutkia suoriksi, hän ei ainakaan yritä taivuttaa historian vääryyksiä oikeuksiksi. Lisäksi kirja on niin verrattomasti kirjoitettu, että sen luettuaan tekee mieli lyödä omat kielikuvat naulaan, jonka kantaan osuvia vertauksia tehtailee tämä Jerusalemissa historiaa opettava mies.

Jos aiot lukea tänä vuodenaikana vain yhden kirjan, hanki kädellisten tunnusmerkkeihisi Sapiens.

Jk. Jos luet kesällä kymmeniä kirjoja mutta katsot vain yhden videon, katso Yuval Noah Hararin TED-puhe siitä, mikä ihmisessä on erityistä.

Tähteistä taiottua: ei niin tuoreiden raaka-aineiden makia

Posted on by Onni Tonkija

Ruoanlaittajat voidaan jakaa kreationisteihin ja darvinisteihin. Kreationisti valmistaa luomuksensa tarkan suunnitelman mukaisesti. Darvinistin ateriat kehittyvät sattumanvaraisesti sen mukaan, mitä aineita on käytettävissä.

Dyykkariakin kiinnostavaa kolibakteeria liikuttaa pienen pieni sähkömoottori. Moottorissa on viisi perusosaa, esimerkiksi siima ja laakeri. Jos yksikin näistä viidestä puuttuu, moottori ei voi toimia. Keskeneräisellä moottorilla bakteeri ei pääsisi jatkoon evoluution X Factorissa, joten älykästä suunnittelua kannattavien mielestä kaikki osat on hankittava kerralla ja liitettävä yhteen heti valon pimeydestä erottamisen jälkeen.

Evoluutioteoreetikot selittävät[†] bakteerimoottorin kehittymistä sillä, että perusosia voi ennen moottorin kokoamista hyödyntää muihin tehtäviin. Bakteeri ei siis jää lepäämään tulevilla laakereillaan vaan käyttää niitä vaikkapa vastakkaisen solukalvon houkutteluun.

Suši – tai sushi, niin kuin sitä ei ole tapana lausua – on gastronomian bakteerimoottori. Sen länsimaissa tavanomainen esiintymismuoto on rullamainen maki. Makiin tarvitaan viisi perusosaa: riisi, mausteet, täytteet, merilevälevy ja bambumatto. Jos yksikin näistä viidestä puuttuu, makisušia ei voi tehdä.

Pikapuuroriisiä, porkkanoita, kurkkua, herkkusieniä, kananmunia, nori-arkkeja, bambumatto, soijakastiketta, riisiviinietikkaa, wasabi-tahnaa, sokeria ja suolaa.

Kuvan perusteella tarpeellisia osia näyttäisi äkkiseltään olevan enemmän kuin viisi, mutta todennäköisyys sille, että myöntäisin vääristelleeni lukuarvoja, on laskujeni mukaan äärimmäisen, ehkä jopa häviävän pieni.

Kreationistinen kokkaaja tuskin lukee itseään makien sukulaiseksi, joten hän saattaa joskus laittaa makeja ruoaksi. Tällöin on selvää, että resepti toteutetaan niin kuin on kirjoitettu ja ostosparatiisin kaikkia antimia voi vapaasti syödä. Vain hyvän ja pahan kalan oppaassa tuomittu tonnikala on kielletty. Ostettuaan kaiken tarvittavan kreationisti valmistaa sušin, syö sen eikä uhraa ajatustakaan yli jääneille ruoka-aineille vaan hautaa ne roskiin.

Darvinistinen ruoanlaittaja, jonka ekologinen lokero käsittää sekajäteastiat, nappaa mukaansa kreationistikokin merilevät. Evoluutio ei koskaan tiedä etukäteen, mihin jotakin rakennetta tarvitaan. Vaikka rakenne tällä hetkellä näyttäisi olevan tarkoitettu tiettyyn toimintoon, sitä olisi ehkä voitu käyttää johonkin muuhunkin tai se olisi voinut jäädä kokonaan käyttämättä. Tällaista älykästä suunnittelemattomuutta noudattaa myös darvinistinen ruoanlaittaja.

Merileväarkit muodostavat ratkaisevan puuttuvan lenkin darvinistin ruokavaliossa. Yhtäkkiä aiemmin dyykattu riisietikkapullo näyttäytyy varsin järkevänä jääkaapin täytteenä. Riisipuurofiiliksiä vuoden tai kaksi turhaan odottanut puuroriisipaketti pääsee viimein uuden omistajansa avaamaksi. Muutama päivä aiemmin löytyneet koskemattomat herkkusienet saavat käyttöä kaksi viikkoa parasta ennen -päivänsä jälkeen. Kurkkua, porkkanoita, tomaatteja ja kananmunia ahkeralla tonkijalla on lähes aina. Lisäksi aikoja sitten löytynyt bambumatto pääsee nyt testiin.

Perusteellista sušiohjetta tavatessaan darvinisti harmittelee, että kehitysoppi ei ole teettänyt kädellisille kiiltävän riisin tuotannossa olennaista kolmatta kättä. Munatäytteen valmistusta tankatessaan hän haihattelee paremman sisälukutaidon kehittymisen perään (vaikka video olisi valehdellut vähemmän kuin pari sanaa). Makeja taiteillessaan dyykkari havaitsee kaappitilaa kuluttaneen bambumaton sijoittuvan välttämättömyysasteikolla johonkin nuolijan ja spagettimitan väliin.

Makeja (täytteinä porkkanaa, kurkkua, herkkusieniä ja munakasta), syömäpuikot, wasabia ja kuppi soijakastiketta lautasella.

Makit ja soosi. Kaikki kuvassa näkyvä sekä kuvassa näkymätön tausta Taloyhtiön jätepisteestä (0 ¥).

Sušiohjeissa painotetaan usein raaka-aineiden tuoreutta. Raa’alle kalalle ei tietenkään kukaan halua toivottaa pitkää ikää, mutta muilla aineilla ei taida olla perusmaistajalle suurta merkitystä, kunhan ruokaan ei käytetä sentään mitään pilaantunutta.

Pikapuuroriisi, jonka parasta ennen -päivästä oli melkein neljä vuotta, saattoi maistua hieman ummehtuneelta, mutta maku peittyi kuin taikaiskusta lisättäessä sokeria ja etikkaa. Etikkaa, joka oli parasta ennen viimeksi kaksi vuotta sitten.

Omaan suuhuni maistuvimmat makit olivat täytteiltään sieni-tomaatti ja kurkku-mitävain. En ole kuitenkaan mikään sušien suursyömäri vaan lähinnä ihmettelen, onko sušien suursuosio pelkästään makuasia.

Maki kiehtoo suomalaisia ehkä siksi, että se on muodoltaan ilmeinen lenkkimakkaraviipaleen korvike. Molemmat ovat niin mietoja, että maku pitää lisätä maustekastikkeella. Ainoa asia, johon suomalaisen sušinsyöjän pitää totutella, onkin sinapin vihreys.

 

† linkki kuollut