On surullista, että Leo Stranius joutuu julkaisemaan muistelmansa jo 44-vuotiaana. Ei vain ole mitenkään varmaa, että maailmassa enää kirjoitettaisiin kirjoja, kun Stranius olisi muistelmienkirjoitusiässä. Takakannen mukaan kirja kertoo, miten ”voisimme pitää sen kaikkein tärkeimmän – elämän, joka on harvinaista tässä suuressa universumissa”. Alkusanoissa Stranius kirjoittaa: ”Joskus kannattaa miettiä, mitä tekisi, jos tämä olisi elämän viimeinen kuukausi tai vuosi.”

Muistokuva vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjasta. Sipilä eikun Stranius jäi äänissä Alanko-Kahiluodon ja Kousan taakse.

Ekoistin muistelmat (Into, 2019) on tulenarka teos. Tai ainakin Onneli tuntui reagoivan kirjaan kuin olisin tuonut kotiin Elämäni turkistarhaajana tai Suomen koe-eläimet värikuvina. Syynä äkämyssyn päähän vetämiseen oli se, että Leo Stranius on viime vuosina keskittynyt elämän ylläpitämisessä lyhyeen aikaväliin pitkän aikavälin kustannuksella. Hankkinut siis jälkikasvua.

Straniuksen paljon kiinnostusta ja innoitusta herättänyt en pointe -hiilijalanjälki laskeutui tavallisen kanta-astujan tasolle viimeistään toisen lapsen synnyttyä. ”Pyristelin sitä vastaan, mutta luovuin ympäristöarvoista biologisen, sosiaalisen ja kulttuurisen paineen alla”, Stranius kirjoittaa lasten hankkimisesta. Tämä taitaa olla leomaisen diplomaattinen tapa sanoa, että onnellinen parisuhde perustuu kompromisseihin.

Samaan tapaan Yle Kioskin Timo Korven 1900-luvuille päätynyt päästöpaasto alkoi vuoden mittaan korventaa kumppania. Eikä Onnelikaan osaa nähdä ahneutena pitkäaikaista toivettaan toisesta koirasta. Perustelutkin ontuvat samaa tahtia Straniuksen ja hänen vaimonsa mietteiden kanssa: ”– – ajattelimme, että oma biologinen lapsi toisi leikkikaverin ensimmäiselle lapsellemme.”

Ekoistin muistelmat on paljolti myös ekoisin muistelmat. Isyydestä Stranius kirjoittaa avoimesti niin, ettei häntä tee yhtään mieli syyllistää lasten hankkimisesta. Hän on ”rangaistuksensa” jo saanut eikä vielä edes kokonaan sitä kärsinyt.

”Loma-ajat ja viikonloput tuntuvat usein raskaammilta kuin itse arki, jolloin saa olla töissä ja tehdä merkitykselliseltä tuntuvia töitä muiden aikuisten kanssa”, Stranius tilittää. ”– – oma rooli kotona tuntuu välillä joko kotiorjalta tai nonstop-ohjelmatoimistolta.” ”– – yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja perhe-elämän velvollisuuksien yhdistäminen on ollut vaikeampaa kuin kuvittelin.”

Kahden lapsen suoraan aiheuttamia päästöjä enemmän elonkehää onkin saattanut kuormittaa se, että yksi ympäristön puolesta väsymättä puhunut ääni on vaimentunut. Ei siis ole ehkä ihmekään, että perhe-elämä tuntuu kirvoittavan kirjan sapekkaimmat lauseet.

Näissäkin kohdissa kriittinen katse kääntyy kuitenkin kirjoittajaan itseensä, eikä hänellä totuttuun tapaan ole pahaa sanottavaa kenestäkään. Se on tietysti kustantajan kannalta harmillista, sillä kirjaa tuskin jaksavat lukea muut kuin Leo Straniuksesta valmiiksi kiinnostuneet. Siis me, jotka halusimme vihdoin tietää hänen toisen lapsensa nimen. (Jotta en syyllistyisi kapitalistiseen myynninedistämiseen, etsikää julkisista tietokannoista, kun uteliaisuutenne kuitenkin heräsi.)

Leon isä Pentti Stranius paljasti kirjan julkistamistilaisuudessa, että toimitusvaiheessa on karsittu koko joukko paperinmakuisia yksityiskohtia. Kyllä kirjassa silti vieläkin luetellaan poliittisia edesottamuksia Journalistissa ilmestyneen kolumnin ja Kumppaniin annetun haastattelun tarkkuudella. Toki kaikista 379 kolumnista ja 675 haastattelusta ei ole erillistä mainintaa.

Pentti ja Asiapentti Stranius Ekoistin muistelmien julkistuksessa Helsingin terminaalikirjasto Oodissa.

Mikä on muovannut Leo Straniuksen urbaaniksi, hyväntuuliseksi pentti linkolaksi? Ehkä se, että lapsuudessaan Stranius ajoi nurmikon lihasvoimatoimisella ruohonleikkurilla, käsinpesi farkkunsa padassa lämmitetyllä vedellä ja hörppi maakellarissa säilytettyä mehua pulloista, joiden kaulaan kasvoi homekerros.

Tai se, että äitipuoli heitti 13-vuotiaan Straniuksen ulos asunnostaan ja tämä joutui asumaan kaverin luona ja venyttämään penniä. Stranius osasi myös ”dyykata” syötävää aamuyöllä Hietalahden kauppahallin eteen jätetyistä ruokakuormista.

Vai onko vähään tyytymistä helpottanut se, että tietoliikennealalla hyväpalkkaisissa ja ‑optioisissa töissä vaurastunut Stranius saa taloudellista turvaa asuntosijoituksistaan?

Stranius itse selittää käyttäytymistään ”askeettisella hedonismilla”. Hänen mukaansa luopuminen ja pidättäytyminen ympäristön takia lisää myös henkilökohtaista hetkellistä nautintoa. Straniuksen pakonomaiselta vaikuttava ekoilu voikin siis todella olla pakonomaista: hän ei pysty luopumaan luopumisen tuottamasta mielihyvästä.

Askeettinen hedonismi näyttäisi Straniuksella perustuvan loputtomaan positiivisuuteen ja joustavaan näkökulmien vaihtoon, kykyyn selittää nautinnon puute nautinnoksi. Lukiessani aloinkin jo lämmitellä vanhoja arvelujani siitä, että Leo Stranius paljastuu vielä jonakin päivänä robotiksi. Kirja oli jo lähes lopussa, kun Stranius kertoo, mikä sai hänet aikuisiällä kyyneliin. Kyseinen tapaus oli Pariisin ilmastosopimuksen solmiminen.

Tällainen kyynelehtiminen ei vielä vakuuttanut minua, mutta parin sivun päästä saatoin huojentuneena palauttaa Straniuksen kuolevaisten joukkoon. Stranius näet oman kertomansa mukaan itki lohduttomasti Suomen luonnonsuojeluliiton valtuuston kokouksessa, kun ei sijaisuutensa päätteeksi tullutkaan valituksi liiton toiminnanjohtajaksi.

En kirjoittanut edellä ”tavallisten kuolevaisten joukkoon”, koska Stranius ei edes puolen lauseen ajaksi suostu katkeroitumaan äänestystuloksesta. Sen sijaan hän kehuu kilpakumppaninsa, joskin siitä voi pahalla tahdolla löytää yhden pitäkää tunkkinne ‑adjektiivin: ”Päivi Lundvallista liitto sai hyvän ja omannäköisen toiminnanjohtajan.”

Luonnonsuojeluliiton jälkeen odotti paluu Luonto-Liittoon. Nuorisojärjestö ei kuitenkaan tuntunut enää omalta, joten Stranius siirtyi lokakuussa 2017 Kansalaisareenan johtoon vapaaehtoistoiminnan pariin. Pitkä ura ympäristöjärjestöissä päättyi.

Vertauskuvallisesti työpaikan vaihtumisessa voisi nähdä saman, mistä kirjailija Jonathan Franzen kirjoitti vähän aikaa sitten. Franzen sanoo voivansa ajaa kymmenentuhatta mallinnusta päänsä sisällä, eikä yhdessäkään niistä saavuteta kahden asteen ilmastotavoitetta. Hänen mielestään toivottomien kamppailujen rinnalla meidän tulee taistella paikallisia, ratkaistavissa olevia ongelmia vastaan.

Mutta Leo Straniuksen mielestä toivottomuus on moraalitonta, eikä hän harrasta paheita. Huomenna hänestä tulee ilmastokonsultti. Kirjansa lopuksi Stranius sanoo aloittavansa nyt elämänsä seuraavan puolikkaan. Vähemmän optimistinen optimisti puhuisi edes jälkimmäisestä.

Jk. Koska Ekoistin muistelmia ei ole julkaistu äänikirjana, sitä ei voi kuunnella Straniuksen tapaan kaksinkertaisella nopeudella pyöräillessä. Kiireiselle voi sen sijaan suositella Kodin Kuvalehden vanhaa huolella tehtyä juttua, joka on omaelämäkertaa moniäänisempi.

Lisäys 18.11.2019. Äänikirja julkaistiin 15.11.