Ekonistin muistelmat

On surullista, että Leo Stranius joutuu julkaisemaan muistelmansa jo 44-vuotiaana. Ei vain ole mitenkään varmaa, että maailmassa enää kirjoitettaisiin kirjoja, kun Stranius olisi muistelmienkirjoitusiässä. Takakannen mukaan kirja kertoo, miten ”voisimme pitää sen kaikkein tärkeimmän – elämän, joka on harvinaista tässä suuressa universumissa”. Alkusanoissa Stranius kirjoittaa: ”Joskus kannattaa miettiä, mitä tekisi, jos tämä olisi elämän viimeinen kuukausi tai vuosi.”

Leo Stranius oman vaalipyöränsä vieressä ja Outi Alanko-Kahiluodon ja Tuuli Kousan vaalijulisteiden edessä.

Muistokuva vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjasta. Sipilä eikun Stranius jäi äänissä Alanko-Kahiluodon ja Kousan taakse.

Ekoistin muistelmat (Into, 2019) on tulenarka teos. Tai ainakin Onneli tuntui reagoivan kirjaan kuin olisin tuonut kotiin Elämäni turkistarhaajana tai Suomen koe-eläimet värikuvina. Syynä äkämyssyn päähän vetämiseen oli se, että Leo Stranius on viime vuosina keskittynyt elämän ylläpitämisessä lyhyeen aikaväliin pitkän aikavälin kustannuksella. Hankkinut siis jälkikasvua.

Straniuksen paljon kiinnostusta ja innoitusta herättänyt en pointe -hiilijalanjälki laskeutui tavallisen kanta-astujan tasolle viimeistään toisen lapsen synnyttyä. ”Pyristelin sitä vastaan, mutta luovuin ympäristöarvoista biologisen, sosiaalisen ja kulttuurisen paineen alla”, Stranius kirjoittaa lasten hankkimisesta. Tämä taitaa olla leomaisen diplomaattinen tapa sanoa, että onnellinen parisuhde perustuu kompromisseihin.

Samaan tapaan Yle Kioskin Timo Korven 1900-luvuille päätynyt päästöpaasto alkoi vuoden mittaan korventaa kumppania. Eikä Onnelikaan osaa nähdä ahneutena pitkäaikaista toivettaan toisesta koirasta. Perustelutkin ontuvat samaa tahtia Straniuksen ja hänen vaimonsa mietteiden kanssa: ”– – ajattelimme, että oma biologinen lapsi toisi leikkikaverin ensimmäiselle lapsellemme.”

Ekoistin muistelmat on paljolti myös ekoisin muistelmat. Isyydestä Stranius kirjoittaa avoimesti niin, ettei häntä tee yhtään mieli syyllistää lasten hankkimisesta. Hän on ”rangaistuksensa” jo saanut eikä vielä edes kokonaan sitä kärsinyt.

”Loma-ajat ja viikonloput tuntuvat usein raskaammilta kuin itse arki, jolloin saa olla töissä ja tehdä merkitykselliseltä tuntuvia töitä muiden aikuisten kanssa”, Stranius tilittää. ”– – oma rooli kotona tuntuu välillä joko kotiorjalta tai nonstop-ohjelmatoimistolta.” ”– – yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja perhe-elämän velvollisuuksien yhdistäminen on ollut vaikeampaa kuin kuvittelin.”

Kahden lapsen suoraan aiheuttamia päästöjä enemmän elonkehää onkin saattanut kuormittaa se, että yksi ympäristön puolesta väsymättä puhunut ääni on vaimentunut. Ei siis ole ehkä ihmekään, että perhe-elämä tuntuu kirvoittavan kirjan sapekkaimmat lauseet.

Näissäkin kohdissa kriittinen katse kääntyy kuitenkin kirjoittajaan itseensä, eikä hänellä totuttuun tapaan ole pahaa sanottavaa kenestäkään. Se on tietysti kustantajan kannalta harmillista, sillä kirjaa tuskin jaksavat lukea muut kuin Leo Straniuksesta valmiiksi kiinnostuneet. Siis me, jotka halusimme vihdoin tietää hänen toisen lapsensa nimen. (Jotta en syyllistyisi kapitalistiseen myynninedistämiseen, etsikää julkisista tietokannoista, kun uteliaisuutenne kuitenkin heräsi.)

Leon isä Pentti Stranius paljasti kirjan julkistamistilaisuudessa, että toimitusvaiheessa on karsittu koko joukko paperinmakuisia yksityiskohtia. Kyllä kirjassa silti vieläkin luetellaan poliittisia edesottamuksia Journalistissa ilmestyneen kolumnin ja Kumppaniin annetun haastattelun tarkkuudella. Toki kaikista 379 kolumnista ja 675 haastattelusta ei ole erillistä mainintaa.

Leo ja Pentti Stranius vierekkäin päät painuksissa.

Pentti ja Asiapentti Stranius Ekoistin muistelmien julkistuksessa Helsingin terminaalikirjasto Oodissa.

Mikä on muovannut Leo Straniuksen urbaaniksi, hyväntuuliseksi pentti linkolaksi? Ehkä se, että lapsuudessaan Stranius ajoi nurmikon lihasvoimatoimisella ruohonleikkurilla, käsinpesi farkkunsa padassa lämmitetyllä vedellä ja hörppi maakellarissa säilytettyä mehua pulloista, joiden kaulaan kasvoi homekerros.

Tai se, että äitipuoli heitti 13-vuotiaan Straniuksen ulos asunnostaan ja tämä joutui asumaan kaverin luona ja venyttämään penniä. Stranius osasi myös ”dyykata” syötävää aamuyöllä Hietalahden kauppahallin eteen jätetyistä ruokakuormista.

Vai onko vähään tyytymistä helpottanut se, että tietoliikennealalla hyväpalkkaisissa ja ‑optioisissa töissä vaurastunut Stranius saa taloudellista turvaa asuntosijoituksistaan?

Stranius itse selittää käyttäytymistään ”askeettisella hedonismilla”. Hänen mukaansa luopuminen ja pidättäytyminen ympäristön takia lisää myös henkilökohtaista hetkellistä nautintoa. Straniuksen pakonomaiselta vaikuttava ekoilu voikin siis todella olla pakonomaista: hän ei pysty luopumaan luopumisen tuottamasta mielihyvästä.

Askeettinen hedonismi näyttäisi Straniuksella perustuvan loputtomaan positiivisuuteen ja joustavaan näkökulmien vaihtoon, kykyyn selittää nautinnon puute nautinnoksi. Lukiessani aloinkin jo lämmitellä vanhoja arvelujani siitä, että Leo Stranius paljastuu vielä jonakin päivänä robotiksi. Kirja oli jo lähes lopussa, kun Stranius kertoo, mikä sai hänet aikuisiällä kyyneliin. Kyseinen tapaus oli Pariisin ilmastosopimuksen solmiminen.

Tällainen kyynelehtiminen ei vielä vakuuttanut minua, mutta parin sivun päästä saatoin huojentuneena palauttaa Straniuksen kuolevaisten joukkoon. Stranius näet oman kertomansa mukaan itki lohduttomasti Suomen luonnonsuojeluliiton valtuuston kokouksessa, kun ei sijaisuutensa päätteeksi tullutkaan valituksi liiton toiminnanjohtajaksi.

En kirjoittanut edellä ”tavallisten kuolevaisten joukkoon”, koska Stranius ei edes puolen lauseen ajaksi suostu katkeroitumaan äänestystuloksesta. Sen sijaan hän kehuu kilpakumppaninsa, joskin siitä voi pahalla tahdolla löytää yhden pitäkää tunkkinne ‑adjektiivin: ”Päivi Lundvallista liitto sai hyvän ja omannäköisen toiminnanjohtajan.”

Luonnonsuojeluliiton jälkeen odotti paluu Luonto-Liittoon. Nuorisojärjestö ei kuitenkaan tuntunut enää omalta, joten Stranius siirtyi lokakuussa 2017 Kansalaisareenan johtoon vapaaehtoistoiminnan pariin. Pitkä ura ympäristöjärjestöissä päättyi.

Vertauskuvallisesti työpaikan vaihtumisessa voisi nähdä saman, mistä kirjailija Jonathan Franzen kirjoitti vähän aikaa sitten. Franzen sanoo voivansa ajaa kymmenentuhatta mallinnusta päänsä sisällä, eikä yhdessäkään niistä saavuteta kahden asteen ilmastotavoitetta. Hänen mielestään toivottomien kamppailujen rinnalla meidän tulee taistella paikallisia, ratkaistavissa olevia ongelmia vastaan.

Mutta Leo Straniuksen mielestä toivottomuus on moraalitonta, eikä hän harrasta paheita. Huomenna hänestä tulee ilmastokonsultti. Kirjansa lopuksi Stranius sanoo aloittavansa nyt elämänsä seuraavan puolikkaan. Vähemmän optimistinen optimisti puhuisi edes jälkimmäisestä.

Jk. Koska Ekoistin muistelmia ei ole julkaistu äänikirjana, sitä ei voi kuunnella Straniuksen tapaan kaksinkertaisella nopeudella pyöräillessä. Kiireiselle voi sen sijaan suositella Kodin Kuvalehden vanhaa huolella tehtyä juttua, joka on omaelämäkertaa moniäänisempi.

Lisäys 18.11.2019. Äänikirja julkaistiin 15.11.

Lautakunta tyrmäsi niin sanotun dyykkaamisen

Ruoan dyykkaus on ollut Helsingissä pitkään henkitoreissaan, kun melkein kaikki kaupat ovat päättäneet salpuuttaa jätetilansa. Kauppiaiden ja dyykkarien välille kehkeytynyt kamppailu on tietysti ollut toivottoman epätasainen, ja nyt vielä erotuomarikin on lyöttäytynyt vahvemman osapuolen seuraan.

Helsingin kaupungin ympäristölautakunta antoi eilen lausunnon Leo Straniuksen ja 30 muun allekirjoittajan tekemästä valtuustoaloitteesta. Aloitteessa esitetään, että kaupunki vähentäisi ruoan tuhlausta edistämällä dyykkausta. Elintarvike- ja ympäristötarkastajien sorvaama lausunto suhtautuu dyykkaukseen yllättävänkin nuivasti, minkä seurauksena ympäristölautakunnan ääni oli kauppiaan ja kädet sidotut.

Lattialla kasassa purjo-, peruna- ja salaattipusseja, liha-, tomaatti-, mansikka- ja viinirypälerasioita sekä kerma-, jukurtti- ja riisipuuropurkkeja. Lisäksi basilikaruukkuja, karjalanpiirakkapusseja, kananmunakenno, leivonnaisia, kaaleja ja banaania ynnä muuta.

Oma ruoka-apu paras ruoka-apu. Ei tosin Helsingissä.

Lausunnon kirjoittajien asenteesta kertoo jotain se, että dyykkaaminen eri muodoissaan esiintyy toistuvasti lainausmerkeissä ja jopa penkominen on merkillistä. Kirjoittajien huolellisuudesta kertoo jotain se, että parissa kohdassa merkit ovat päässeet unohtumaan. Myös viimeinen käyttöpäivä on saanut lainausmerkit ympärilleen, vaikka oikea muoto kuuluisi ”viimeinen” käyttöpäivä.

Aloitteessa toivotaan myönteistä suhtautumista dyykkaukseen, mutta lausunnon kirjoittajat näkevät parhaaksi ampua dyykkausta kohti täyslaidallisen, kauppiaiden poteroista tietenkin. Lausunnon mukaan kaupan ala ”osannee parhaiten” itse valita keinot hävikin pienentämiseksi. Dyykkari taas ei itse osanne arvioida ruoan syömäkelpoisuutta tai olla sotkematta paikkoja.

Lausunto esittelee elintarvikeviranomaisille tavanomaista, yltäkylläisen maailman riskianalyysiä. Heistä pikkiriikkinen todennäköisyys oikeuttaa massiivisen ruokahävikin, sillä heidän henkilöstöravintolassaan ei koskaan ruoka lopu eivätkä lämpöhauteet jäähdy. Rajallisen maapallon elintarvikeviranomainen ei pelottelisi ”usein vakavia terveysongelmia aiheuttavalla” listerialla vaan kertoisi, että listerioosi on harvinainen tauti, joka iskee vain riskiryhmiin ja on estettävissä ruoan kuumentamisella.

Jätetilojen sotkeminen on ikävää, mutta ylimitoitettu Stop mahdollisille töhryille -kampanja ei ole oikea ratkaisu. Olen aiemmin ehdottanut yhdeksi vaihtoehdoksi dyykkarien siivouspartioita. Viisas kauppias rakentaisi keskusteluyhteyttä kaikkiin sidosryhmiin.

Liian lämpimästi kauppias ei kuitenkaan saa dyykkareita kohdella, ettei hän syyllisty lausunnossa pelättyyn ”lainvastaiseen elintarvikkeen luovutukseen”. Lausunto ei tosin kerro, kuinka moni kauppa sai syytteet silloin, kun roskiksia ei vielä järjestelmällisesti lukittu. Yhdysvalloissa myymälät saavat syytesuojan ainakin ruokalahjoituksissa laupiaan samarialaisen nimellä kulkevan lain perusteella. Suomessa vastuusta vapautuu, jos jäteastiassa lukee ei ihmisravinnoksi. Näin kertoi minulle asian Salon kaupungin ympäristöterveydenhuollosta varmistanut dyykkarijulkkis (15 min) Niilo Nurmi.

Ympäristölautakunnan lausunto epäilee, että dyykkaamisen merkitys ruokajätteen vähentämisessä on tuettunakin marginaalista. Marginaalista dyykkaus näyttää paljon järkevämmältä, sillä ihminen ei syö prosentteja. Hallitsevalle luokalle ajatus ”jokseenkin hallitsemattomasta toiminnasta” on tietysti sietämätön, joten siedätyshoitoa on jatkettava. Lausunnon perusteella dyykkauksen lainsuoja edellyttää taistelua ainakin kolmella rintamalla.

1. Ruokahävikkiä tulee edelleen kauhistella, vaikka kauppa kuinka esittelisi sinänsä hyvää lahjoitustoimintaa. Ruoka-apu on kuitenkin dyykkaukseen verrattuna kallista, eikä kaikkea syömäkelpoista lahjoiteta ollenkaan.

2. Viimeisen käyttöpäivän tyranniasta on päästävä. Tällä hetkellä einespitsan lahjoituskelpoisuus riippuu siitä, minkä tekstin valmistaja on halunnut painaa päivämäärän viereen. Jos viimeiset käyttöpäivät olisivat terveyden kannalta olennaisia, ne olisi varmaan jo otettu käyttöön esimerkiksi New Yorkin osavaltiossa.

3. Lainausmerkit dyykkaamisen ympäriltä pitää heivata pois. Nyt kun jätelavojen tonkiminen on jo suunnilleen presidentin suojeluksessa, etujoukon on siirryttävä taloyhtiöiden jätekatoksiin. Vähitellen ”dyykkaamisessa” käy kuten ”leipäjonoissa”: häpeä alkaa väistyä.

Ruokakauppojen hävikkiongelma ei ratkea rahan voimalla vaan haravoimalla

Kuluneen hävikkiviikon ajan kansalaisia on syyllistetty ruoan haaskaamisesta, joten siirretään katse lopuksi kauppoihin. Kaupat tosin pyrkivät usein kääntämään katseen heti takaisin sanomalla, että hävikkiä syntyy eniten kotitalouksissa. Se on ihan totta, sillä suomalaisissa kotitalouksissa kertyy ruokahävikkiä 120–160 miljoonaa kiloa ja kaupoissa vain pikkuruiset 65–75 miljoonaa kiloa.

Määrä ei kuitenkaan korvaa laatua. Kotitalouksissa heitetään menemään paljon sellaista, mitä vain harva suostuisi syömään. Kaupoissa sen sijaan suurin osa hävikistä on täysin käyttökelpoista: tuotteesta on ylittynyt päiväys, tai siinä on pieni virhe, jonka takia kukaan ei osta sitä täydellä hinnalla (mutta alennustakaan ei anneta).

Osa kauppojen hävikistä ohjataan ruoka-apuun, ja se on hienoa. Kaikki kauppiaat eivät kuitenkaan halua hyväntekeväisyyteen osallistua, eikä avustusjärjestöjä riitä joka paikkaan. Osa ruoasta jää jakamatta siksikin, että Evira suhtautuu viimeisen käyttöpäivän ylittämiseen yhtä järjellisesti kuin paavi ehkäisyyn.

Elintarvikkeiden lahjoittamisen lisäksi kauppojen vastuullisuusohjelmiin kuuluu leivän paistaminen biopolttoaineen tuotantoa varten. Suomessa ruoan polttamisella ylpeillään; Venäjällä siitä sentään nousi kohu. Miten kauppojen ruokaa saataisiin loppusijoitettua enemmän ihmisten mahoihin?

Iso kasa elintarvikkeita keittiössä lieden ja tiskipöydän päällä.

S-ryhmä väittää, että heiltä ruokaa ei mene koskaan kaatopaikalle. Tein kesällä inventaarion S-lähikaupan parin päivän roskista. Ilman interventiotani olisi ihan vanhalle kunnon kaatopaikalle lähtenyt 2 litraa kevytmaitoa, 1 purkki mansikkajukurttia, 1 rikkinäinen purkki suklaavanukasta, 1 pussi murennettua sinihomejuustoa, 9 purkkia raejuustoa, 730 grammaa keittolihaa makuluulla, 240 grammaa naudan ulkofileepihvejä, 7 pakettia hunajabroilerileikkeleitä, 1 pussi kinkkusuikaleita, 4 pakettia tofua, 1 pakkaus tuorepastaa, 1 rasia pastasalaattia, 6 luomukananmunaa (osa rikki), 5 pakettia suomalaisia ja 3 pakettia liettualaisia herkkusieniä, 2 rasiaa pikkutomaatteja (toisessa yksi homeinen, toiset hieman ryppyisiä), 1 ruukku nuhjuista basilikaa, 3 ruukkua osittain kellastunutta persiljaa, 4 ruukkua salaattia (pari ulointa lehteä pilaantunut), 4 pussia jääsalaattia (pari ulointa lehteä pilaantunut), 7 maltillisesti pahentumaan lähtenyttä purjoa, 2 pinnasta viallista tomaattia, 2 paprikaa kolmen pussista, 200 syömäkelpoista varhaisperunaa (ja 44 viallista), 1 koloutunut päärynä, 1 läikällinen mandariini, 2 iskemällistä omenaa, 6 rasiaa osittain homeisia viinirypäleitä, ½:ksi syöty rievä, 5 pikkupussia manteleita, 2 pussia kuivahedelmiä, 5 pussia hyytelöimisainetta, 23 pussia hilloamisainetta, 2 sulanutta jäätelötuuttia ja 1 paketti pikkumustikkapiirakoita. Ainoastaan rypäleet olivat niin pilaantuneita, että niistä piti osa heittää uudelleen roskikseen. Muuten kaikki oli syömäkelpoista.

Yksittäistä kauppaa ei voi suuresti syyttää ruokahävikistä. Kuluttajat on nimittäin totutettu valtaisaan valikoimaan, jota pitää olla tarjolla aamusta iltaan. Jos jokin hylly kerran sattuu olemaan viilipytytön, silmään paistavassa kolossa on syytä olla myymälän anteeksipyyntö ja sen on parasta olla vilpitön. Kauppa voikin lähinnä yrittää hioa tilausjärjestelmäänsä ja liimailla alennustarroja vanheneviin tuotteisiin. Kaupan vastuulla on kuitenkin täysin se, mitä myymättä jääneelle ruoalle tapahtuu.

Ruoan haaskaus puistattaa useimpia meistä ihan luontaisesti. Kauppojen jätehuoneisiin lieneekin vaikeampi saada kuvauslupaa kuin broileritehtaaseen tai teurastamoon. S-ryhmän omalla hävikkivideolla poistokärryyn päätyy pari hassua päärynää.

Ranskassa ihmisten närkästys on vaikuttanut lainsäädäntöön. Maan parlamentti päätti toukokuussa yksimielisesti, että suuret ruokakaupat eivät saa heittää myymättä jäänyttä ruokaa hukkaan vaan se pitää lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Jos ruoka ei sovellu ihmisten ravinnoksi, se tulee ohjata maatiloille syötettäväksi eläimille tai kompostoitavaksi. Erikseen kiellettiin ruoan pilaaminen. Jätetettyjen elintarvikkeiden päälle on näet saatettu kaataa valkaisuainetta, koska kauppiaat eivät halua vastuuseen siitä, että joku mahdollisesti saisi ruokamyrkytyksen roskisruoasta (vaikka voisi luulla kemikaalien lisäävän sairastumisriskiä…).

Suomessa STT uutisoi, että Evira ja vähittäiskaupat eivät näe tarvetta Ranskan käyttöön ottamalle lainsäädännölle, mitä lukiessa kaikkien aamukahvit menivät oikeaan kurkkuun. Päivittäistavarakauppakaan ei kannata sääntelyn lisäämistä, mutta vastuuntuntoisena ja innovatiivisena järjestönä se oli sentään valmis siihen, että hallitusohjelmaan olisi lisätty ”elintarviketalouden arvoketjun materiaalitehokkuuden tehostaminen vapaaehtoisin toimin valtionhallinnon ja elintarvikeketjun toimijoiden yhteistyönä”.

Ei kuitenkaan tarvitse olla kaunopuheinen kauppias vastustaakseen Ranskan hävikkilakia. Ruoan tuhlausta vastaan taistelevan Les Gars’pilleurs -liikkeen mielestä laki luo illuusion siitä, että hävikkiongelma on ratkaistu ja kaupat tekevät voitavansa, vaikka tärkeämpää olisi tarkastella ruoan ylituotantoa ja hygieniasäännöksiä. Lisäksi ruoka-avun jakelu tuottaa huomattavia kustannuksia.

Vaikka ruokahävikki onkin tuhlausta, ei sen hyödyntämiseen tarvitsisi syytää suuria summia. Italialainen Ugo Bardi kuvaa upeassa kirjoituksessaan, kuinka ennen vanhaan sadonkorjuun päätyttyä köyhät päästettiin keräämään pellolle jäänyttä viljaa tai hedelmiä. Englanniksi tästä keräilystä käytetään sanaa gleaning. Olkoon se suomeksi haravointi, sillä Suomessakin on ennen käyty haravoimassa pellolle ensikorjuusta jääneitä heiniä tai tähkiä. Asialla tosin olivat tietääkseni yleensä talon naiset ja lapset, ja köyhäinapu oli järjestetty erikseen.

Tyttö olallaan harava.

Albert Edelfelt: Haravatyttö (1886, osa teoksesta).

Haravointi on halpaa, koska se ei vaadi koulutusta, suurta taitoa tai hierarkiaa työn organisoimiseksi. Modernia haravointia on tietysti roskisdyykkaus. Fossiilisiin polttoaineisiin tukeutuva yhteiskuntamme luulee olevansa niin rikas, ettei sen tarvitse turvautua köyhien suorittamaan haravointiin vaan se voi hoitaa asiat kuntoon isolla rahalla. Siksi ruokahävikin käsittelemiseksi rakennellaan isoja kylmävarastoja ja kalliita biopolttoainetehtaita.

Haravointi ei ole ainoastaan taloudellinen tapa järjestää hävikin hyötykäyttö, vaan se myös ylläpitää yhteiskunnallista solidaarisuutta ja myötätuntoa. Suomessa me olemme tottuneet jokaihmisenoikeuksiin, jotka sallivat vapaan marjastamisen ja sienestämisen. Kaupan ala näyttäisi kuitenkin jätehuoneiden salpuuttamisessaan seuraavan mieluummin Neuvostoliittoa, jossa ruoan haravointi kiellettiin 1930-luvulla kuolemantuomion uhalla. Toimet pahensivat nälänhätää Ukrainassa. Nälkämaan jäteyhtiöllä Ekokympilläkin on otsaa ja aikaa soittaa dyykkarin perään, ettei ukkivainaan takki vain aiheuta pahaa mieltä elävän ihmisen päällä.

Massiivinen ruokahävikki edellyttää muutoksia lainsäädäntöömme, joskaan ei Ranskan malliin. Hävikkiongelma alkaisi ratketa, kun ruoan dyykkaus yksiselitteisesti sallittaisiin ja dyykkauksen estäminen kiellettäisiin. Kaupan ala tietysti haraa vastaan, mutta ainakaan puolivillaisten argumenttien ei pitäisi johtaa siihen, että dyykkarin täytyy päästää irti haravastaan.

Armoitettu Leo Stranius on jo ottanut ensiaskeleen lakien uudistamiseksi: Hän on kerännyt 31 allekirjoitusta ruokahävikin vähentämistä koskevalle valtuustoaloitteelleen. Aloitteen mukaan Helsingin kaupungin tulisi ohjeistaa kauppoja pitämään roskikset lukitsemattomina ja suhtautumaan dyykkaukseen jätehierarkiaa noudattavana toimintana.

Valtuustoaloitetta voisi seurata kansalaisaloite. Tällä hetkellä kerätään jo kannattajia aloitteelle, jossa halutaan kieltää kauppojen hävikkiruoan pois heittäminen. Vaikka aloite on epämääräinen ja sivuuttaa perusteluissaan ekologiset näkökohdat, se on saanut viidessä kuukaudessa viisituhatta kannatusilmoitusta.

Ruokahävikistä huolta kantavien tulisi puhua paitsi dyykkauksen puolesta myös vallitsevaa menoa vastaan: Leipä on ihmisten polttoainetta, ei autojen. Viimeisten käyttöpäivien pitää perustua tutkimukseen eikä markkinointiin. Emme tarvitse enemmän ja laadukkaampaa vaan vähemmän ja kestävämmin.

Hurja guru ja energiansäästöohjelma

Gurun täytyy täyttää kaksi ehtoa: hänellä on oltava ohjelma, ja hänen on osattava ohjelmoida itsensä. Normaali ihminen ohjelmoituu ympäröivän yhteiskunnan vaikutuksesta, joten gurun ohjelman nähdessään hän joko huokaisee ihastuksesta tai kavahtaa inhosta – ja alkaa vikistä:

”Ihan mahtavaa, että joku oikeasti välittää eläinten oikeuksista, mutta itse en kyllä ikinä pystyisi luopumaan juustosta.” ”Aika kahjo täytyy olla, että talviliukkailla lähtee pyöräilemään muun liikenteen sekaan. Ainakin saisi sitten ihan itse maksaa hoitokulut, jos lentää pyöränsä selästä.”

Leo Stranius on uuden ajan ympäristöguru. Perusvegaaniuden ja -jokapaikkaanpyöräilyn ohella hän muistuttaa meitä överiäästä elintasostamme ehkä kipeimmin ottamalla kylmiä suihkuja ekologisista syistä. Niukasti elävä Stranius ei kuitenkaan vetäydy piilopirttiin tai ekokylään vaan on somessa kuin kala valjastamattomassa Vanhankaupunginkoskessa.

Minulle Leo Stranius on inspiraation lähde. Kun luin lehdestä, että hän syö puuronsa raakana, lopetin hiutaleiden lämmittelyn saman tien. Näin olen sähkön ja ajan lisäksi säästänyt vettä, kun hanasta ei ole tarvinnut odottaa kylmiä puurovesiä eikä lautasta ole tarvinnut kuin vähän huuhtaista käytön jälkeen. Santsaaminenkin on yhtä hankalaa kuin hiutaleiden ripottelu paketista vain voi olla.

Stranius ei käytä uunia, koska se kuluttaa roimasti sähköä. Itse vielä vähän vikisen tässä asiassa ja hyväksyn uunin käytön, jos ruokaa ei pysty valmistamaan liedellä eikä uunia kuumenneta vain yhtä ruokalajia varten.

Ehdottomat käyttökiellot ovat sikäli hyviä, että yleisluonteiset sähkönsäästösuositukset jäävät helposti ihanteiden tasolle. Toisaalta ehdottomuus synnyttää vikinää, joten en aio julkaista omaa kattavaa säästöohjelmaa. Annan vain Leo Straniuksen innoittamana kolme käytännön esimerkkiä siitä, miten ruoanlaittoon liittyvää energiankulutusta voi näppärästi vähentää.

Uunipitsa ilman uunia

Vaikka Stranius ei käytäkään omaa uuniaan, hänelle todistettavasti maistuu pitsa. Itse löydän välillä roskiksesta käyttämättä jääneitä pakastepitsoja. Sähköuunin kuumentaminen yhtä lättyä varten on kuitenkin melkoista tuhlausta, sillä uuni ehtii hädin tuskin lämmetä, kun pitsa on jo valmis.

Pakastepitsa paistumassa paistinpannulla kannen alla.

Ei oikealla eikä vasemmalla vaan liedellä.

Pitsa kannattaa lämmittää liedellä. Suurelle pannulle mahtuu isokin piiras, ja ainahan pitsaa voi tarvittaessa paloitella. Pannun päälle pitää vain asettaa kansi, jotta juusto tai juustonkaltainen valmiste sulaisi. Keskilämmöllä paistettuna pitsasta tulee vähintään yhtä hyvää kuin uunissa, ehkä jopa rapeampaa.

Paahtoleipää ilman paahdinta

Leivän paahtaminen on insinöörimäinen keino hoitaa oiretta syyn sijaan: muoviin pakattu leipä ei maistu hyvältä, koska se ei ole tuoretta, joten leipään yritetään liittää paahtimen avulla tuoreelle leivälle ominaista lämpimyyttä ja rapeutta.

Jos paahtoleipää on kaikesta huolimatta tullut ostettua tai tongittua mutta leivänpaahtimen sähkövastukset saavat näkemään punaista, voi leivän kuivapaahtaa. Kuivapaahdossa paahtoleipäviipaleet nostetaan aamulla pussista kuivumaan lautaselle. Viitseliäs voi kääntää ne iltapäivällä. Illalla viipaleet lämmitetään pikaisesti mikrossa ja päällystetään kuten paahtimestakin putkahtavat leivät.

En ole vielä heittänyt dyykkaamiani leivänpaahtimia menemään, sillä kuivapaahdetusta leivästä ei tule aivan yhtä rapeaa kuin sähköpaahdetusta. Ero tuntuu kuitenkin sitä pienemmältä, mitä enemmän leipä saa päällysteitä.

Keitetyt perunat ilman keittolevyä

Mikroaaltouuni, tuo ravintoaineiden krematorio, on ekokodin ehkä tärkein varuste. Jos liesi on uunia tuhat kertaa parempi valinta, niin mikrouuni on tietysti vielä tuhat kertaa liettä vähäenergiaisempi vaihtoehto.

Mikroa kannattaa kokeilla kaikenlaisen kypsentämiseen. Erityisen kätevä se on perunoiden keittämisessä, kun ainoa vesi, jota tarvitsee kuumentaa, on perunoiden sisällä. Lautasellinen keskikokoisia perunoita valmistuu noin viidessä minuutissa.

Perunoita lautasella kypsymässä mikroaaltouunin sisällä.

Sopii myös muiden kuin vihreiden perunoiden kypsentämiseen.

Perunoiden mikrossa valmistamisesta näyttää olevan monenlaista perimätietoa. Pistelyllä en ole havainnut olevan mitään vaikutusta: pistelemättömät perunat ovat ihan yhtä pistämättömiä. Talouspaperista on tuskin mitään iloa ja vesitilkasta vielä vähemmän. Kupuakaan en ole tarvinnut, mutta tasaisen tuloksen varmistamiseksi olen kääntänyt perunat kypsennyksen puolivälissä. Kun mikro rupeaa täyttymään höyrystä, perunat alkavat olla valmiita. Kypsyyttä voi kokeilla haarukalla.

Mikrokeittäjän täytyy olla varuillaan, sillä pitkäksi aikaa mikroon jäädessään perunat pehmenevät liiaksi. Vaikka keittoajan mittaisikin mikrosekunnin tarkkuudella, perunasta saattaa tulla mikrossa vähän pehmoisempi kuin liedellä. Itse annan arki-illallisilla mielelläni anteeksi pienet laatupoikkeamat, koska mikroperunoiden valmistamiseen kuluu kattilaperunoihin verrattuna puoli (kilowatti)tuntia vähemmän. Ruokahävikkikin pienenee, kun mahdollisille santsaajille ei tarvitse pitkän keittoajan pelossa varata varmuuden vuoksi ylimääräisiä perunoita.

Leo Stranius katsomassa oikealle. Taustalla viherkasvi ja metalliteline.

Teknovihreä Leo Stranius.

En tiedä, syökö Leo Stranius nykyään perunansakin raakana, mutta hänen ohjelmansa tuntuu laajenevan koko ajan. Ympäristögurun lisäksi miehestä on tullut onnellisuus-, ajanhallinta- ja ehkä vähän jo menestysgurukin. Kehitys tuntuu hurjalta, mutta vielä enemmän minua on mietityttänyt, mahtuuko Leo Straniuksen ohjelmistoon huumori.

Tom Henriksson kirjoittaa Straniuksen guruudelle rakentuvassa Ekopop-kirjassa (2011): ”Minä haluaisin nähdä Leon, joka heittäisi pyöränsä tienpenkkaan, nauraisi villisti, hyppisi ja pomppisi ja juoksentelisi vapaasti vailla minkäänlaisia estoja ja kontrollia.” Straniuksesta saa kieltämättä kuivakan kuvan. Uumoilinkin jo mielessäni Straniuksen paljastuvan robotiksi, kunnes hän ehdotti aprillipäivänä blogissaan Suomen menestyksen perustaksi kylmiä puurosuihkuja.

Saa nähdä, kariseeko itseironia eduskunnassa. Tosiaan: Leo Stranius on käynnissä olevissa vaaleissa vihreiden ehdokkaana Helsingissä. En jaksa uskoa, että eduskunta pystyisi vaikuttamaan ihmiskunnan olemassaolon kokoisiin kysymyksiin, vaikka Straniuksen mielestä toivottomuus onkin moraalitonta. (Toisaalta kun toivon kipinä hiipuu, äänestämisestä tulee moraalitonta.)

Kansanedustajat pystyvät silti monin tavoin keventämään tai kaventamaan päivittäistä elämäämme. Siksi annan tukeni Leo Straniukselle nyt tässä blogissa ja ensi sunnuntaina äänestyskopissa. Se on vähintä, mitä voin tehdä miehelle, joka vapautti minut mikropuuron kahleista.

Jk. Leo Stranius haastoi Docventures-radio-ohjelmassa Riku Rantalan lihattomalle lokakuulle. Jos sinä, Leo, satut lukemaan tämän kirjoituksen, haastan sinut kokeilemaan vessapaperitonta viikkoa. Jos paperiton tarpeidentoimitusto on jo jokapäiväistä elämääsi, voit vaihtoehtoisesti miettiä, miten eduskunta voisi edistää dyykkausta.