Nollan euron vuosi 2021 oli menestys – vaikka en kuvitellut sitä sellaiseksi

Vietin vuoden 2021 niin, etten syönyt tai juonut mitään ostettua. Ajattelin tällaisen haasteen herättävän huomiota, mutta oikeastaan ihmisiä kiinnosti haasteen dokumentointi. Huomiota tuli enemmän kuin olisin ikinä osannut arvata.

Vuoden 2020 haasteenani oli kuvitella joka päivä 68 sekunnin ajan seuraajamäärieni kasvua.
Se vuosi oli menestys. Vuoden 2021 koittaessa liityin Instagramiin ja ryhdyin julkaisemaan joka päivä kuvan- ja tekstinpätkän jostakin sinä päivänä käyttämästäni elintarvikkeesta.

Mentalisoin Instagram-tililleni seuraajia edellisvuoden onnistumisen innoittamana. Koska seuraajamäärät Twitterissä, Facebookissa ja Youtubessa olivat kasvaneet melko hitaasti, muokkasin toiveajattelua varten kuvan, jossa minulla oli 100 Insta-seuraajaa. Kuvan piti riittää vuoden ajaksi, mutta se vanheni kuudessa päivässä. Ensimmäisen viikon aikana seuraajia oli tullut 241, ja kuun lopussa heitä oli yli 500. Päivittäisen kuvittelun olin tainnut siinä vaiheessa jo lopettaa. Vuoden lopussa seuraajien määrä ylitti 1 800, ja nyt lähes kahden vuoden jälkeen se on vajaa 3 200.

Kuvittelin alkuun, että äkkiäkös minä päivittäisen kuvan Instaan roiskaisen, mutta sellainen oli mielenlaadullani toiveajattelua, joka sekin on minulle tyypillistä. Olin vuonna 2020 kirjoittanut blogin joulukalenteriin joka päivä täysverisen jutun, ja se tuntui silloin raskaalta urakalta. Nyt olin päätynyt käytännössä kirjoittamaan blogikirjoituksen veroisen tekstin vuoden jokaisena päivänä sillä erotuksella, että joulukalenterin kuviin panostin vähemmän.

Koska en halunnut toistaa itseäni, joka päiväksi piti keksiä jotain uutta suuhunpantavaa joko viimeaikaisista löydöistä tai varastojen aarteista. Tallensin vuoden aikana järjestelmäkamerallani lähes 30 000 ruutua. Ihan ensimmäinen näppäys ei siis yleensä kelvannut, tai ainakin jouduin ottamaan sata kuvaa, jotta pystyin varmistumaan siitä, että ensimmäinen oli paras.

Kuvausjärjestelyihin, kuvaamiseen ja kuvankäsittelyyn meni päivässä yleensä vähintään tunti ja usein enemmän. Olisin varmasti oppinut ruokakuvauksesta enemmän, jos olisin opiskellut aihetta samalla, mutta ehdin lukea vuoden aikana vain yhden kirjan. Sanomalehden sain luettua loppuun kahdesti tammikuussa.

Kuvien ottamisen jälkeen aloin yleensä syödä, ja sitten oli kirjoittamisen vuoro. Tavallisesti kello läheni tällöin puoltayötä ja minua alkoi väsyttää niin paljon, että otin torkut. Aluksi puolikin tuntia virkisti, mutta vuoden edetessä univaje taisi edetä niin, että jouduin toisinaan pakottamaan itseni ylös kolmen neljän tunnin unien jälkeen.

Alitajunnan puolella käväiseminen tuntui antavan potkua kirjoittamiselle. Nokosten piristämänä tuotin tekstiä yleensä vaivattomasti. Instagramin 2 200 merkin rajoitus tuli usein vastaan juuri, kun olisin mieluusti jo mennyt nukkumaan, mutta teki tiivistäminen teksteille hyvääkin.

Kaiken Insta-touhun ohella kirjoitin blogiin joka kuukausi, kuten tapanani oli ollut. Ainoastaan joulukuun viimeisenä päivänä en saanut aikaiseksi kuin tämän kirjoituksen otsikon, ja jatkoa pitikin odottaa melkein vuosi. Blogitaukoon on kaksi syytä.

Ensinnäkin näin laajojen luovien tuotosten synnyttäminen vuoden jokaisena päivänä uuvuttaa, enkä voi suositella sitä kenellekään. Yksi lepopäivä viikossa olisi tehnyt ihmeitä. Toisaalta en ollut sillä tavalla poikki, ettenkö olisi pystynyt jatkamaan toisenkin vuoden, koska homma oli mielekästä ja ihminen tottuu kaikkeen. Mutta kun annoin itselleni luvan levähtää, tuntui että koko kevät meni toipuessa.

Rennosti ottaminen ei ole kuitenkaan koko totuus. Olen nimittäin tehnyt ruokahävikki- ja jäteaktivismia nyt enemmän kuin aikaisempina vuosina. Se vain ei näy blogiteksteinä eikä oikein edes Insta-julkaisuina. Käytän paljon aikaa vuorokauden ajan näkyvissä pysyviin tarinoihin sekä yksityiskeskusteluihin. Jos blogiin saattoi ennen tulla parikymmentä kommenttia vuodessa, nyt saan Instagramissa saman verran yhteydenottoja suunnilleen viikossa.

Saamani vastakaiku on yllyttänyt panostamaan nimenomaan Instagramiin, minkä seurauksena Youtube-kanavani ja molemmat blogini ovat jääneet kesannolle. Jatkossa pitää tarkemmin miettiä sitä, mihin areenoihin on tarkoituksenmukaista panostaa minkäkin verran ja missä vaiheessa aloin kirjoittaa niin tylsästi, että koin tarkoituksenmukaiseksi käyttää tuota sanaa.

Viisi piparia, joiden kuorrutteesta voi lukea ”2021” ja ”0 €”.

Nollan euron vuosi meni pipariin.

Palataan tulevaisuudesta vielä vuoteen 2021. Se, etten suostunut syömään tai juomaan mitään ostettua, ei tuntunut erityisen vaikealta, koska olin elänyt jo pitkään noin 95‑prosenttisesti dyykkiruoalla. Lähinnä jouduin vuoden ajan kieltäytymään äidin leipomista sämpylöistä enkä ollut kapakoissa passissa sitäkään vähää mitä tavallisesti.

Hankalinta oli muistaa varata riittävästi yhtiövastikkeeseen sisältyvää vettä mennessäni asuntoihin, joissa oli erillinen vesimaksu. Kerran jouduin hakemaan vettä tällaisen taloyhtiön pesutuvasta. Nollan euron sääntöihin nimittäin kuului, etten syö tai juo mitään, mistä joku lähipiiriini kuuluva oli suoraan maksanut.

Kaikki dyykkiruokakin on tietysti jonkun kustantamaa, mutta säännöt estivät minua lisäämästä ruoan kysyntää. Saatoin toki tyhjentää roskista tai poimia marjoja jonkun toisen nenän edestä niin, että hän joutui ostamaan ruokaa henkensä pitimiksi. Toisaalta pyrin lahjoittamaan ylimääräiset löytöni, kuten vaikkapa päiväkodin sekajätteestä löytyneet nelisenkymmentä margariinirasiaa.

Vuoteen mahtui hienoisia hairahduksia: Erehdyin maistamaan Onnelin ostaman suklaapatukan jäännöksiä, kun luulin pimeässä sormieni tahmaantuneen omista syömisistäni. Onnelin vanukastakin kokeilin kielenkärjellä, koska se oli ollut viikon repussa ja olisi mennyt roskikseen ilman lausuntoani (oli syötävää). Pienin myös koirien makupaloja suussani, ja varmaan pienin mahdollinen ostohiukkanen tuli samalla nieltyä.

Kerran nuolaisin ostetun kasvikermaviilipurkin kantta, kun luulin sen olevan avaamani raejuustopurkin kansi (sylkäisin suuhun tulleet kappurat pois). Joulun alla kostutin torttujen kannet kiinni ostetulla hanavedellä. Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä melkein mokasin haasteen loppumetreillä, kun olin jo kauhaissut käteni ostettuun purkkapussiin ajatellessani jotain ihan muuta.

Nollan euron vuoteni suurin onnistuminen ei ollut siinä, että kykenin elämään täysin keräämälläni ruoalla. Henkilökohtaisesti arvokkainta oli havaita, että pystyn tuottamaan toimivaa ja luovaakin tekstiä tilanteessa kuin tilanteessa kuin tilauksesta. Sitä selkänojaa kelpaa hyödyntää tulevissa haasteissa.

Kymmenen vuotta dyykkausta takana – toivottavasti myös edessä

Kaksi yleisintä minulta esitettyä kysymystä ovat: milloin aloitit dyykkaamisen ja milloin aiot sen lopettaa? Ensimmäistä kysyvät aina toimittajat ja jälkimmäistä veljeni. Otsikossa on vastaus molempiin.

Onni Tonkija virnistää edessään ruokaa, kirjoja ja vaatteita.

Löytäjän on helppo hymyillä. Kuva on vuoden 2012 karkauspäivältä, ja sen jälkeen monet näistä uudenveroisina löytyneistä vaatteista ovat olleet kovassa käytössä. Huomasin vasta viime jouluna, että karvalakissa on takana iso mutta hyvin maastoutunut olut-Karhu. Raakaa lihaa olen säilyttänyt kaikki nämä vuodet, mutta vieläkään en ole saanut sitä luettua.

Dyykkaus alkoi salakavalasti panttipullojen ja -tölkkien keräämisestä. Huomasin varmaan roskia viedessäni, että taloyhtiömme sekajätteistä löytyy pantteja. Kohta huomasin varmaan pantteja etsiessäni, että taloyhtiömme sekajätteistä löytyy ruokaa. Koska minulle ei ollut lapsena opetettu, että vanhentunut ruoka pitää heittää hukkaan, keräsin ruoan talteen kuin kadulta löytämäni pantin tai lantin.

Aloittamisen ajoittamiseen tarvitaan kiintopisteitä. Muistan monesti palanneeni kotiin ennen sivarityöpaikalle lähtemistä, kun olin löytänyt ruokaa roskiksesta. Vuosi oli 2012. Sen sijaan en muista dyykanneeni ruokaa talomme putkiremonttivuonna 2010. Dyykkaus on alkanut siis 2011 tai 2012.

Aloin käydä läpi vanhan tietokoneen kuvakansioita. Noihin aikoihin näytin kuvanneen kaiken mahdollisen, joten luulisin ensimmäisen ruokalöydönkin päässeen muistikortille. Jos siis onnistuin löytämään vanhimman ottamani dyykkiruokakuvan, voin sanoa aloittaneeni dyykkauksen tasan 10 vuotta sitten 25. maaliskuuta 2011.

Ikkunalaudalla viinirypäleitä, limetti, kaksi banaania ja porkkanoita.

Ensimmäinen dokumentoitu dyykkisaaliini. Kaikki yleisiä löytöjä tänä päivänäkin. Nykyään tulisi vähän toisenlainen kuva, kun ikkunalauta on täynnä dyykattuja kasveja, tuuletusikkunasta pilkistäisi kylmäsäilytyksessä olevaa ruokaa ja patterin, joka ei ole koskaan päällä, päällä on roskikseen menossa olevia vaatteita, joihin pyyhkiä päiväkodin lihapullia huuhdellessa rasvoittuneet kädet. Minimalismia on siis vaikea toteuttaa, jos ei käytä kauppaa ruokavarastona tai hanki laboratoriota säilyvyystutkimuksille.

Dyykkitoiminta alkoi laajeta hitaasti. Syksyltä 2013 muistan sen, että kun olin auttamassa veljeäni muutossa, nappasin opiskelija-asuntolan jätekatoksesta digitaalisen henkilövaa’an (joka on yhä käytössä). Veljeni kehotti noihin aikoihin aloittamaan blogin pitämisen, ja olihan se jo päässä muhinutkin.

Ensin oli keksittävä nimi. Koska sanaleikit ovat minulla olennainen osa ilmaisua, piti niiden tietysti olla myös osa blogin ilmiasua. Kaikki dyykkitupa-tyyppiset ideat tuntuivat kuitenkin väkinäiseltä kikkailulta.

Tyhjiössä ei yleensä synny mitään, vaan luovuus tarvitsee polttoaineekseen paljon sekalaista materiaalia. Yhden onnekkaan sattuman vuoksi aivojen sopukoista löytyi tarvittava sanapari. En ole mikään musiikkitietäjä, mutta kun olin nuori, äiti toi kotiin lääkefirman lahjuksena saadun kokoelmalevyn suomalaisia hittejä. Levyltä oli päähän syöpynyt Niko Ahvosen hyväntuulinen Onnen ongintaa -kappale. Siitä muokkasin blogille pirteän ja ilmeisen mieleenpainuvan, dyykkaukseen viittaavan nimen. Pyhäinpäivänä 2013 synnyin blogin kanssa myös minä eli Onni Tonkija.

Pöydällä lehtisalaattia, leivonnaisia, kurkkua, juustoraastetta, majoneesiputkilo ja ruisleipää.

Lokakuussa 2011 dyykkilöytöjä ei selvästikään vielä kuvattu blogia vaan itseä varten. Vaikka kohupiimapallit ovat jo itsessään hauskat, lisättäköön tähän vitsi, jonka kirjoitin Twitteriä varten joskus 2014 mutta joka ihmiskunnalle suurta menetystä aiheuttamatta jäi julkaisematta: – Sen valkosipulimajoneesin, mikä sen hieno nimi nyt onkaan, olisi voinut jättää roskiin. Parasta ennen oli viime vuonna. – Aioli? #dyykkaus

Varmaan samana syksynä aloitin dyykkikierrokset. Koska ihmisten kohtaaminen aiheuttaa dyykatessa usein molemminpuolista vaivaantuneisuutta, siirsin juoksulenkkini aamuyöhön. Etenkin kesällä tunnelma on taianomainen, kun kaupungissa on liikkeellä lähinnä jakeluautoja. Lenkit päättyivät ja dyykkaus alkoi aina saman opiskelija-asuntolan jätekatoksessa, josta vaaka oli löytynyt ja jossa olin itsekin aikoinaan asunut (siis asuinrakennusten puolella). Opiskelijat ovat sen verran vaurasta ja huikentelevaista sakkia, että asuntolat ovat ihan parhaita dyykkipaikkoja.

Jätepuristin, jonka avatusta luukusta näkyy roskapusseja.

Jätepuristin tyhjennettiin muistaakseni joka toinen viikko tiistaisin. Yleensä kurottelin roskapusseja jalat maassa mutta toisinaan kiipesin sisälle puristimeen. Jos puristin oli lähes tyhjä, saatoin ryömiä hakemaan dyykattavaa itse puristimen työmaa-alueelle, joka on kuvassa oikealla. Jos säiliö oli aivan täynnä, dyykkaus oli vaivalloista. Puristimen murjomista kasseista pystyi toisinaan kiskomaan vielä ruokaa talteen, mutta välillä piti vain tyytyä katsomaan, mitä kaikkea oli jo ehtinyt tuhoutua.

Öiset kierrokset päättyivät siihen, että ne dokumentoitiin. Ei kulunut viikkoakaan Ylen Perjantai-dokkarin kuvauksista, kun suosikkipaikkani oli lukkojen takana. Lukitseminen tuskin oli kuvausten aikaansaannosta. Lähinnä ajattelen nykyään, että kuvaukset olivat edellytys lukitsemiselle ja sain siirtyä eteenpäin.

Tammikuussa 2018 alkoi Onni Tonkijan julkinen ura. Sen jälkeen Onnen tongintaa on siirtynyt julkaisemaan yhä enemmän säläsisältöä blogin ulkopuolisille digialustoille. Sinne on tallentunut myös ensimmäinen päiväkotilöytöni kesäkuulta 2014. Jos tuolloin biojäteastia ei olisi ollut täynnä jauhelihapihvejä, en olisi välttämättä kurkistanut sinne toista kertaa. Tuskin olisin myöskään innostunut dyykkauksesta, ellei oma taloyhtiömme olisi kunnostautunut poikkeuksellisen korkeatasoisen ruokahävikin tuottajana.

Nyt kymmenvuotisjuhlavuonna päiväkodin ruokahävikin perkaaminen on ollut keskeinen osa päivittäisiä Instagram-päivityksiäni. (Näissä julkaisuissa on paljon sellaista säilyvyystietoa, jota blogissa ei vielä ole. Tuoreimpia tekstejä pääsee lukemaan rekisteröitymättäkin, kun avaa oikealla napilla tai pitkään painamalla kuvan uuteen välilehteen.)

Koska vanhan hyvän tavan mukaan teksti pitää ymmärtää ilman otsikkoakin, kerrataan vielä: Aloitin dyykkaamisen tasan kymmenen vuotta sitten. Ensimmäisen kuvan virneestä välittyvä mielihyvän tunne valtaa minut edelleen, kun teen hyviä löytöjä. Dyykkauksesta on tullut elämäntapa, identiteetti ja oikeastaan se, mitä yleensä tarkoitetaan ammatilla. Lopetan sitten, kun hymy hyytyy tai tuhlaus loppuu.

Vuosi ilman ruoka- ja juomarahaa

Viisi vuotta sitten olin keskellä ostolakkoa. Olin haastanut itseni käyttämään ruokaostoksiin puolen vuoden aikana nolla euroa. Se ei ollut erityisen haastavaa, joten nyt olen keskellä uutta ostolakkoa.

Kunnon ostolakossa on säännöt. Esimerkiksi sukkia ja alusvaatteita saa ostaa. En tosin ole ostanut niitä ainakaan seitsemään vuoteen. Kaikkea muutakin saan ostaa paitsi ruokaa ja juomaa. Vietän siis vuoden käyttämättä rahaa elintarvikkeisiin.

Suuret määrät viljatuotteita, maitotuotteita, lihatuotteita, kananmunia, valmisruokia, vihanneksia, hedelmiä, teetä ja suklaata.

Vielä ei ole tarvinnut ostolakon takia nälkää nähdä. Tämä saalis löytyi lakkovuoden ensimmäisellä dyykkikierroksella.

Puolen vuoden ostolakkoni sekä viaton #säästäminen-tunniste Twitterissä kirvoittivat ensimmäisen lehtijutun Onni Tonkijasta. (Anteeksi kolmannen persoonan käyttäminen, mutta ensimmäinen ei pitäisi paikkaansa.) Tästä jutusta lähtien olen joutunut punnitsemaan toimittajille puhuessani, kuinka suuren osan syömästäni ruoasta löydän roskiksesta. Nyt on mitta täysi.

Tähän asti olen arvioinut, että ruokavalioni on yli 90-prosenttisesti dykaaninen. Vaikka en osta ruokaa kotiin, Onneli jonkin verran ostaa. Aiemmin olen maistellut hänen hankkimiaan herkkuja ja syönyt parsakaalin varsia tai muita hänen mielestään syömäkelvottomia ruoka-aineita. Tänä vuonna siihen tulee muutos. Onneksi parsakaalin varret maittavat Onnenmyyrälle ja Mini Tonkijalle.

Olen aikaisemmin myös ostanut olutta niin kaupasta kuin kapakastakin. Olen käynyt kalibroimassa jätteisiin sopeutuneen makuaistini tasokkaissa ravintoloissa yksi tai kaksi kertaa vuodessa. Olen syönyt ja juonut muiden ihmisten tarjoamia vegaanisia elintarvikkeita. Olen jopa käynyt Prismassa ja täyttänyt muina miehinä yhteistä ostoskärryä. Tänä vuonna tähän kaikkeen tulee muutos.

Tarkennetaan ostolakon sääntöjä. Vuonna 2021 en saa ostaa elintarvikkeita, mukaan lukien juomat. En saa myöskään käyttää muiden ihmisten hankkimia elintarvikkeita, elleivät ne ole löytyneet jäteastiasta. Tätä ehtoa ei voi kiertää niin, että ruokaa laitetaan roskiin juuri minua varten, kuten minulle aina välillä ehdotetaan, jos kieltäydyn eläintuotteista. Ylipäätään lain kirjainta tärkeämpää on lakon henki.

Näihin sääntöihin olen sorvannut muutaman tarpeellisen porsaanreiän. Vaikka syönkin varmasti vuoden aikana yli 99-prosenttisesti dyykattua ruokaa, minulla on myös oikeus käyttää itse poimimiani marjoja, sieniä ja muita luonnonantimia, kuten kadulle pudonneita karkkeja. Olenhan sentään niin metsästäjä-keräilijä kuin nykyaikana vain voi olla olematta metsästäjä. Voin myös juoda vettä hanasta, koska taloyhtiössämme ei ole erillistä vesimaksua.

Lisäksi saan syödä minulle tuotuja dyykattuja tuotteita. Ostolakon päällimmäisenä ajatuksena kun ei ole rahan säästäminen tai illuusio omavaraisuudesta vaan elintarvikkeiden aiheuttaman kulutuksen painaminen nollaan. Nollaan menevät myös syömällä tuottamani suorat hiilidioksidipäästöt, sillä ainakin kotona voin valmistaa ruoan ekosähköllä.

Vuoden anti ihmiskunnalle ei ole vain siinä, että voin sanoa ostaneeni elintarvikkeita 0 eurolla tai että minua varten on valmistettu 0 kiloa ruokaa. Keskeinen osa täysfregaanista vuottani on kaksi kuukautta vanha Instagram-tilini onnentongintaa, jossa julkaisen joka päivä kuvan jostakin sinä päivänä syömästäni ruoasta. Tosin ruokailuni menee yleensä niin myöhään iltaan, että ehdin kirjoittaa vasta seuraavan päivän puolella ruokapäiväkirjaani siitä, mitä olen kulloinkin ”tänään” syönyt.

Onnentongintaa-tilin avausnäkymä Instagramissa 28.2.2021.

Onnen tongintaa on saanut Instagramissa kahdessa kuukaudessa parisataa seuraajaa enemmän kuin Facebookissa yli viidessä vuodessa. Yhtenä syynä on se, että nuoret ovat vahvasti liikkeellä Instassa.

En oksenna kaikkea syömääni julkaisuihini vaan panostan instadramaattisiin kuviin. Kerron päivityksissäni ilmaistelijan elämästä ja jaan ajatuksiani ja hiljaista säilyvyystietoa elintarvikkeista matalammalla kynnyksellä kuin täällä blogissa. Tilini täysipainoinen selailu vaatii Instagramiin kirjautumista. Jos Onnen tongintaa -jutut kiinnostavat, niin Instassa niitä löytyy tänä vuonna kuin ruokaa roskiksesta.

Vuosi 2020 oli menestys, koska kuvittelin sen sellaiseksi

Olen aiemmin listannut lukuisia esimerkkejä vetovoiman laista eli siitä, että sitä saa mitä tilaa. Epäselväksi on jäänyt, onko vetovoiman laki elämänasenne vai luonnonlaki. Suhtaudunko siis elämään lähtökohtaisesti myönteisesti ja painan mieleen vain mieluisat, vetovoiman ”lakia” tukevat tapaukset? Vai pitääkö lain ympäriltä poistaa lainausmerkit?

Vuoden 2019 antoisin lukukokemukseni oli Esther ja Jerry Hicksin Pyydä, niin saat – Miten opit käyttämään Vetovoiman lakia. Vaikka kirja on luonnontieteen näkökulmasta huuhaata, se oli niin vetovoimainen, että päätin testata sen esittelemiä menetelmiä empiirisesti.

Pyydä, niin saat väittää, että jos ihminen keskittyy täydellisesti 68 sekuntia johonkin ajatukseen, tämä ajatus alkaa ilmentyä. Uudenvuodenpäivänä 2020 aloitin päivittäiset 68-sekuntiset, joiden aikana kuvittelin seuraajamäärikseni Twitterissä, Facebookissa ja Youtubessa 500 kussakin. Lisäksi ajattelin blogin saavuttavan 500 000 näyttökertaa.

Ensimmäisenä arkipäivänä soitti Helsingin Uutisten toimittaja, joka halusi tehdä minusta jutun. Annoin vuoden aikana vielä viisi muuta haastattelua. Vuonna 2019 haastatteluja oli yksi.

Tammikuun medianäkyvyys vei blogin kävijämäärät uuteen kuukausiennätykseen. Muutenkin vuosi oli koronamaaliskuuta lukuun ottamatta nousujohteinen edellisvuoteen verrattuna. Erityisesti syksyllä tapahtuvaa näyttökertojen pudotusta ei vuonna 2020 näkynyt. Päinvastoin marraskuu oli blogissa vuoden kolmanneksi suosituin kuukausi, vaikka en edes julkaissut silloin mitään.

Joulukuun Lykkykalenteri houkutteli hienosti kävijöitä, vaikka se ei yksin menestystä selitäkään. Joulukalenteri saanee suurimmat lukijamääränsä vasta sitten, kun Google on parin viikon kuluttua nostanut uudet säilyvyysartikkelit hakutulostensa kärkeen.

Näyttökertojen poikkeuksellisuuden rajaksi olin asettanut etukäteen luvun 100 000. Se jäi niukin naukin rikkoutumatta. Silti 97 prosentin suorituskin on jo itselleni osoitus vetovoiman lain voimasta, kun aiemmin blogi on parhaimmillaan yltänyt 75 000 näyttöön.

Pylväskaavio blogin kävijämääristä vuosina 2013–2020.

Twitterissä seuraajamääräni oli vuoden alussa 158. Uusia seuraajia tuli tasaisesti pitkin vuotta, ei vähiten Roskajuoksijan päiväkirjan jatkuvan vetoavun ansiosta. Vuoden lopun lukema 293 ylittää poikkeuksellisuusrajani 35:llä. Sain siis vuodessa melkein yhtä monta seuraajaa kuin olin hankkinut edeltävien viiden Twitter-vuoteni aikana.

Toki Twitter-seuraajia saisi enemmänkin, kun osallistuisi aktiivisesti keskusteluihin eikä esiintyisi peitenimellä ja -kuvalla. Lisäksi voisi palkita seuraamisen seuraamisella, mutta olen seurannut takaisin vain itselleni mieleisiä tilejä. Enkä niitäkään valitettavasti paria käyttäjää lukuun ottamatta oikeasti seuraa, sillä keskityn enemmän sisällöntuotantoon. Unfollow for unfollow on toki käytössä aina, kun vain seuraajiani jaksan niin tarkkaan tutkia: olihan se suloista, että kun roskisfirma pudotti seuraajamääräni alemmalle sataluvulle 199:ään, niin itse pystyin pudottamaan heidät saman tien 99:ään!

Facebookissa tykkäykset tulivat ryöppyinä. Välillä sain pariinsataan julkaisukohtaiseen näyttöön tottuneena yllättyä, kun koronalihat keräsivät 3 100 tavoitettua ja puuroriisi 3 900. Vetovoiman lain kannalta jännitystä riitti joulukuulle asti. Silloin nimittäin meni rikki poikkeuksellisuusraja 315 tykkäystä. Nyt vuoden vaihtuessa tykkäyksiä oli jo 326.

Kolme tunnuslukua kasvoi siis ennennäkemättömästi viime vuonna. Vähän lyhyemmän ajan kuluessa olen oppinut tilastotieteestä sen, että useat muuttujat eivät lisää selitysvoimaa, jos ne ovat kolineaarisia. Kertovatko siis kaikki kolme mittaria samasta suosion kasvusta, joka olisi saattanut syntyä sattumalta vaikkapa jonkin lehtijutun johdosta?

Jätän nyt korrelaatiokertoimet laskematta, mutta oheista kuukausikohtaista taulukkoa silmäilemällä nähdään, että eri lukemilla on oikeastaan hämmentävän vähän ajallista yhteyttä toistensa kanssa. Kaikista hämmentävintä on tietysti vuosien 2019 ja 2020 eroavuus.

123456789101112yht.
Twitter
201902−11023−1300110
2020613794423517101021129
Facebook
20192323−11211−11216
20203910191033065616108
Youtube
201901311003314623
202076159255121650
Blogi
2019183216215220178187205187167146151188187
2020630221166239222209211202207227246399266
Kuukausittaiset uudet seuraajat Twitterissä, uudet tykkäykset Facebookissa, uudet tilaajat Youtubessa sekä blogin keskimääräinen päivittäinen näyttökertojen määrä vuosina 2019 ja 2020. Kuukausikohtaiset luvut yhteen laskemalla saadaan hieman eri lukumääriä kuin vähentämällä vuoden loppu- ja alkuhetkillä ilmoitetut lukumäärät toisistaan.

Youtubessa seuraajamääräni oli vuoden alussa vaatimattomat 41. Melkein kenellä tahansa tärisevää ja pimeää kännykkäkuvaakin lataavalla koululaisella on enemmän. Tilaajamäärä kyllä yli kaksinkertaistui 90:een, mutta poikkeuksellista tämä ei määritelmäni mukaan ollut. Toisaalta sain julkaistua vuoden aikana vain kaksi videota, ja niistäkin toisen vasta viimeisen vuorokauden jälkipuoliskolla.

Lisäksi koronavirus esti videosuunnitelmieni toteutumista. Kovin väljästi ei luultavasti mahdukaan Inarijärven jäälle se ihmisjoukko, joka viime vuonna ei elänyt 68 sekunnin unelmiaan todeksi. Ihan mahdottomiin ei kai ajatuksen voimalla pysty. Sitä paitsi on varmaan ollut suuri määrä ihmisiä, jotka ovat pelänneet – tai toivoneet – kuolemaa kylvävää kulkutautia. Kai heidänkin värähtelyillään merkitystä pitää olla.

Tämä kuulostaa tietysti vielä Kansan viisi valttia -kampanjaakin harhaisemmalta puheelta, mutta harhaisena olisin aikaisemmin pitänyt myös seuraajamäärien ajattelemalla kasvattamista. Sillä tavalla ihminen on sielullis-ruumiillinen kokonaisuus, että koronatartunnan on havaittu aiheuttaneen kaksinkertaisen määrän masennusoireita muihin potilaisiin verrattuna. Aiempi mielenterveyden häiriö taas lisäsi covid-19-diagnoosin todennäköisyyttä 65 prosenttia – vähemmän kuin ajattelu lisää Twitter-seuraajia mutta enemmän kuin ajattelu lisää Facebook-tykkäyksiä.

Mielenrauha on siis elintärkeää. THL:n Mika Salmisen syksyisen haastattelun perusteella se vaikuttaisikin olevan kasvomaskien merkittävin etu.

Mutta onhan monen mielestä 68 sekuntia päivässä omien ajatusten kanssa liikaa. Eikö omaa hyvinvointia voisi pitää yllä vaivattomasti ostamalla vaikka D-vitamiinipillereitä? Ja raskasta ajatteleminen onkin. Tein omat harjoitukseni aina yöllä väsyneenä ennen nukkumaanmenoa. Yhdessä vaiheessa jopa harjasin hampaita samalla, mikä ei varmaan ollut omiaan parantamaan vaikutusta. Välillä harjoitus unohtui, ja tein niitä sitten kaksi kappaletta seuraavana päivänä. (Jos harjaus unohtui, se jäi lopullisesti.)

Mitä saavuttaisinkaan, jos vuoden ajan unelmoisin 68 sekuntia aina heräämisen jälkeen virkeänä ja keskittyneenä? Toisella blogillani on 7 Twitter-seuraajaa, 3 Facebook-tykkäystä ja 17 500 näyttökertaa. Ja Instagramissakin on uunituore ei niin tuoreiden elintarvikkeiden tili