Nollan euron vuosi 2021 oli menestys – vaikka en kuvitellut sitä sellaiseksi

Vietin vuoden 2021 niin, etten syönyt tai juonut mitään ostettua. Ajattelin tällaisen haasteen herättävän huomiota, mutta oikeastaan ihmisiä kiinnosti haasteen dokumentointi. Huomiota tuli enemmän kuin olisin ikinä osannut arvata.

Vuoden 2020 haasteenani oli kuvitella joka päivä 68 sekunnin ajan seuraajamäärieni kasvua.
Se vuosi oli menestys. Vuoden 2021 koittaessa liityin Instagramiin ja ryhdyin julkaisemaan joka päivä kuvan- ja tekstinpätkän jostakin sinä päivänä käyttämästäni elintarvikkeesta.

Mentalisoin Instagram-tililleni seuraajia edellisvuoden onnistumisen innoittamana. Koska seuraajamäärät Twitterissä, Facebookissa ja Youtubessa olivat kasvaneet melko hitaasti, muokkasin toiveajattelua varten kuvan, jossa minulla oli 100 Insta-seuraajaa. Kuvan piti riittää vuoden ajaksi, mutta se vanheni kuudessa päivässä. Ensimmäisen viikon aikana seuraajia oli tullut 241, ja kuun lopussa heitä oli yli 500. Päivittäisen kuvittelun olin tainnut siinä vaiheessa jo lopettaa. Vuoden lopussa seuraajien määrä ylitti 1 800, ja nyt lähes kahden vuoden jälkeen se on vajaa 3 200.

Kuvittelin alkuun, että äkkiäkös minä päivittäisen kuvan Instaan roiskaisen, mutta sellainen oli mielenlaadullani toiveajattelua, joka sekin on minulle tyypillistä. Olin vuonna 2020 kirjoittanut blogin joulukalenteriin joka päivä täysverisen jutun, ja se tuntui silloin raskaalta urakalta. Nyt olin päätynyt käytännössä kirjoittamaan blogikirjoituksen veroisen tekstin vuoden jokaisena päivänä sillä erotuksella, että joulukalenterin kuviin panostin vähemmän.

Koska en halunnut toistaa itseäni, joka päiväksi piti keksiä jotain uutta suuhunpantavaa joko viimeaikaisista löydöistä tai varastojen aarteista. Tallensin vuoden aikana järjestelmäkamerallani lähes 30 000 ruutua. Ihan ensimmäinen näppäys ei siis yleensä kelvannut, tai ainakin jouduin ottamaan sata kuvaa, jotta pystyin varmistumaan siitä, että ensimmäinen oli paras.

Kuvausjärjestelyihin, kuvaamiseen ja kuvankäsittelyyn meni päivässä yleensä vähintään tunti ja usein enemmän. Olisin varmasti oppinut ruokakuvauksesta enemmän, jos olisin opiskellut aihetta samalla, mutta ehdin lukea vuoden aikana vain yhden kirjan. Sanomalehden sain luettua loppuun kahdesti tammikuussa.

Kuvien ottamisen jälkeen aloin yleensä syödä, ja sitten oli kirjoittamisen vuoro. Tavallisesti kello läheni tällöin puoltayötä ja minua alkoi väsyttää niin paljon, että otin torkut. Aluksi puolikin tuntia virkisti, mutta vuoden edetessä univaje taisi edetä niin, että jouduin toisinaan pakottamaan itseni ylös kolmen neljän tunnin unien jälkeen.

Alitajunnan puolella käväiseminen tuntui antavan potkua kirjoittamiselle. Nokosten piristämänä tuotin tekstiä yleensä vaivattomasti. Instagramin 2 200 merkin rajoitus tuli usein vastaan juuri, kun olisin mieluusti jo mennyt nukkumaan, mutta teki tiivistäminen teksteille hyvääkin.

Kaiken Insta-touhun ohella kirjoitin blogiin joka kuukausi, kuten tapanani oli ollut. Ainoastaan joulukuun viimeisenä päivänä en saanut aikaiseksi kuin tämän kirjoituksen otsikon, ja jatkoa pitikin odottaa melkein vuosi. Blogitaukoon on kaksi syytä.

Ensinnäkin näin laajojen luovien tuotosten synnyttäminen vuoden jokaisena päivänä uuvuttaa, enkä voi suositella sitä kenellekään. Yksi lepopäivä viikossa olisi tehnyt ihmeitä. Toisaalta en ollut sillä tavalla poikki, ettenkö olisi pystynyt jatkamaan toisenkin vuoden, koska homma oli mielekästä ja ihminen tottuu kaikkeen. Mutta kun annoin itselleni luvan levähtää, tuntui että koko kevät meni toipuessa.

Rennosti ottaminen ei ole kuitenkaan koko totuus. Olen nimittäin tehnyt ruokahävikki- ja jäteaktivismia nyt enemmän kuin aikaisempina vuosina. Se vain ei näy blogiteksteinä eikä oikein edes Insta-julkaisuina. Käytän paljon aikaa vuorokauden ajan näkyvissä pysyviin tarinoihin sekä yksityiskeskusteluihin. Jos blogiin saattoi ennen tulla parikymmentä kommenttia vuodessa, nyt saan Instagramissa saman verran yhteydenottoja suunnilleen viikossa.

Saamani vastakaiku on yllyttänyt panostamaan nimenomaan Instagramiin, minkä seurauksena Youtube-kanavani ja molemmat blogini ovat jääneet kesannolle. Jatkossa pitää tarkemmin miettiä sitä, mihin areenoihin on tarkoituksenmukaista panostaa minkäkin verran ja missä vaiheessa aloin kirjoittaa niin tylsästi, että koin tarkoituksenmukaiseksi käyttää tuota sanaa.

Viisi piparia, joiden kuorrutteesta voi lukea ”2021” ja ”0 €”.

Nollan euron vuosi meni pipariin.

Palataan tulevaisuudesta vielä vuoteen 2021. Se, etten suostunut syömään tai juomaan mitään ostettua, ei tuntunut erityisen vaikealta, koska olin elänyt jo pitkään noin 95‑prosenttisesti dyykkiruoalla. Lähinnä jouduin vuoden ajan kieltäytymään äidin leipomista sämpylöistä enkä ollut kapakoissa passissa sitäkään vähää mitä tavallisesti.

Hankalinta oli muistaa varata riittävästi yhtiövastikkeeseen sisältyvää vettä mennessäni asuntoihin, joissa oli erillinen vesimaksu. Kerran jouduin hakemaan vettä tällaisen taloyhtiön pesutuvasta. Nollan euron sääntöihin nimittäin kuului, etten syö tai juo mitään, mistä joku lähipiiriini kuuluva oli suoraan maksanut.

Kaikki dyykkiruokakin on tietysti jonkun kustantamaa, mutta säännöt estivät minua lisäämästä ruoan kysyntää. Saatoin toki tyhjentää roskista tai poimia marjoja jonkun toisen nenän edestä niin, että hän joutui ostamaan ruokaa henkensä pitimiksi. Toisaalta pyrin lahjoittamaan ylimääräiset löytöni, kuten vaikkapa päiväkodin sekajätteestä löytyneet nelisenkymmentä margariinirasiaa.

Vuoteen mahtui hienoisia hairahduksia: Erehdyin maistamaan Onnelin ostaman suklaapatukan jäännöksiä, kun luulin pimeässä sormieni tahmaantuneen omista syömisistäni. Onnelin vanukastakin kokeilin kielenkärjellä, koska se oli ollut viikon repussa ja olisi mennyt roskikseen ilman lausuntoani (oli syötävää). Pienin myös koirien makupaloja suussani, ja varmaan pienin mahdollinen ostohiukkanen tuli samalla nieltyä.

Kerran nuolaisin ostetun kasvikermaviilipurkin kantta, kun luulin sen olevan avaamani raejuustopurkin kansi (sylkäisin suuhun tulleet kappurat pois). Joulun alla kostutin torttujen kannet kiinni ostetulla hanavedellä. Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä melkein mokasin haasteen loppumetreillä, kun olin jo kauhaissut käteni ostettuun purkkapussiin ajatellessani jotain ihan muuta.

Nollan euron vuoteni suurin onnistuminen ei ollut siinä, että kykenin elämään täysin keräämälläni ruoalla. Henkilökohtaisesti arvokkainta oli havaita, että pystyn tuottamaan toimivaa ja luovaakin tekstiä tilanteessa kuin tilanteessa kuin tilauksesta. Sitä selkänojaa kelpaa hyödyntää tulevissa haasteissa.

Ekoilen, koska kokeilen

Ensi perjantaina vietetään Älä osta mitään -päivää. Moni jättää ostamatta kuitenkin vain ajatuksen siitä, että yhdenkin päivän ostolakolla on merkitystä. Nämä pintatason kriitikot unohtavat, että Älä osta mitään -päivän ensisijaisena kohteena ei ole ympäristö vaan ihmisluonto.

Yhtä lailla kuukaudenkin mittaiset tipattomuudet, lihattomuudet ja muovittomuudet ovat turhanpäiväisiä, jos ne pysyvät vain vuosittaisina riitteinä tai retriitteinä eivätkä johda parannuksen tekoon. Näiden haasteiden pohjimmaisena tarkoituksena on nimittäin antaa maistiainen toisesta todellisuudesta, poikkeuttaa hellästi kaavoihinsa kalkkiutuneita.

Vielä viime vuonna ajattelin, että päivän mittaisella ostamattomuudella ei ole mitään merkitystä, joten päätin viettää Älä osta mitään -päivää marraskuun alusta loppuun. Olin jo ennestään ollut markettien marjaviini eli alle 0,1-prosenttisesti paikalla mutta hämmästyin, kuinka pysyvästi yksi kuukausi muutti tapojani.

Lattialla puurohiutalepakkauksia jonossa ja pikapuuropusseja läjässä.

Hiukan hiutaleita Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, salamatkustajat samaan hintaan).

Olin melkein koko aikuisikäni aloittanut päiväni kaurapuurolla. Ainoastaan hiutaleiden lämmitysmenetelmä oli kehittynyt: käytin ensin liettä, sitten mikroa ja lopuksi pelkkää mahaa.

Puurohiutaleita löytyy roskiksesta melko harvoin. Niitä hylätään lähinnä kolmesta syystä: ihmiset muuttavat talosta, ötökät ovat muuttaneet pakettiin, tai ajan kuluminen on muuttanut omistushalua. Jos parasta ennen -päivästä on vuosi tai enemmän, maku voi olla selvästi ummehtunut, koska hiutaleissa on paljon pinta-alaa hapelle tehdä tuhojaan. Yleensä kyseessä on kuitenkin onneksi sivumaku eikä päämaku.

Olin kerännyt vähäisistä löydöistäni itselleni varmuusvaraston Älä osta mitään -kuukautta varten. Kun dyykatut hiutaleet sitten loppuivat, kaupan kauraa ei enää tehnytkään mieli. Ei tuntunut itsestään selvältä tai erityisen maittavalta sekoittaa hedelmiä hiutaleisiin, kun vaihtoehtona oli dyykattua maitorahkaa, kurpitsansiemeniä, mantelijauhetta tai hamppu-chia-banaani-psyllium-siitepöly-mustikka-tyrni-marja-aronia-acai-goji-raakakaakaojauhetta.

En osaa arvioida, muuttuiko ruokavalioni epäterveellisemmäksi. Tuskin kukaan osaa. Ainakaan en syö enää niin tolkuttoman yksipuolisesti kuin ennen. Mielikin tuntuu virkistyneen, kun joka päivä saa miettiä, mitä juuri tänään nauttisi aamupalaksi.

Puuron hylkääminen ei tarkoittanut viljasta luopumista, sillä roskiksesta löytyy ihan sopivasti leipää. Leivän päälle olisi kuitenkin mukava laittaa muutakin kuin tongittua kurkkua, salaattia, juustoa ja leikkelettä. Aikaisemmin tuli ostettua sinisiä Keijuja, mutta viime aikoina sekin on jäänyt ja jääkaapissa on levitepurkkeja jonoksi asti.

Avattuja rasioita rasvaseoksia ja maksapasteijaa.

Levitteet levällään. Toinen ja neljäs vielä edellisen omistajan jäljiltä, ensimmäinen ja kolmas jo käyttöön otettuja.

Puoliksi syödyt levitteet otan roskiksesta omaan käyttööni kuorimalla pois hygieenisesti arveluttavan päällikerroksen. Sisältä paljastuukin usein houkuttelevamman väristä tavaraa, kuin suoraan tehtaan tuutista.

Levitteiden parasta ennen -päiväykset eivät kerro paljon mitään, etenkään jos pakkaukset ovat avattuja. Siksi arvioin syömäkelpoisuutta omilla aisteillani. Margariini ei juuri makuaan muuta. Tuorejuustot ja maksapasteijat hylkään, jos ne homehtivat. Voin saan jättää syömättä, jos se tuntuu liian härskiltä.

Colhot aforismit alkavat ensimmäisestä askeleesta. Ilman Älä osta mitään -päivää en olisi keksinyt viettää Älä osta mitään -kuukautta ja törsäisin edelleen luonnonvaroja kaurahiutaleisiin ja rypsimargariineihin. Olenkin alkanut suhtautua lyhyihinkin haastekampanjoihin myönteisesti. Kokeilen tänään ja iankaikkisesti saattaa vaikuttaa muutokseni.

Roska päivässä, jätesäkki parhaassa

Olin koko viikon lukenut eri kirjoista, miten julmasti ja epä-älyllisesti ihmiset kohtelevat koe- ja tuotantoeläimiä. Viikonlopuksi oli pakko saada muuta ajateltavaa, joten kävin tutkimassa, miten laiskasti ja lyhytnäköisesti ihmiset suhtautuvat lähiympäristöönsä.

Isoa elämää pienesti -blogin Sala Manteri oli maaliskuussa haastanut minut keräämään luonnosta jätesäkillisen roskia. Lupasin Salalle palata asiaan ilmojen lämmettyä, joten nyt oli ryhdyttävä toimeen, ennen kuin sää ehtisi viiletä.

Täysi jätesäkki asvaltilla pienen muovipussin vieressä.

Jes, sika säkissä? Tällä kertaa vain pussit Taloyhtiön jätepisteestä.

Siistimme ystäväni kanssa vajaan kahden tunnin ajan Maunulan ympäristöä, niin katuja kuin Keskuspuistoakin. Keräsimme roskia neljään kauppakassiin täyttääksemme niillä lopuksi jätesäkin vain täyttääksemme haasteen vaatimukset. (Olen oman itseni työsuojeluvaltuutettuna havainnut, että ainakin entisiä roskia on ergonomisinta kantaa henkselikasseissa ja jätesäkkejä tulisi käyttää vain poikkeustilanteissa.)

Kovin omaperäistä roskaamista ei tällä kerralla tullut vastaan. Tupakka-askien, sätkäpakettien ja savukerasioiden ohella keräsimme paljon kartonkisia kirvoitusjuomapakkauksia, jotka siis olivat kirvonneet kädestä kadulle. Joku oli oppinut laittamaan kakasteet pieneen pussiin, mutta kukaan ei ilmeisesti ollut kertonut, että pusseja ei ole tarkoitus kasata tienlaitaan.

Roskia kerätessä kannattaa pitää mukana pientä kassia, johon voi korjata kierrätyskelpoista jätettä. Siihen löytyi energiansäästölamppu, yksi lasipullo ja toisen sirpaleita sekä hieman metallijätettä, muun muassa kaksi panttitölkkiä. Lisäksi tuli vapautettua yksi pantti vankeudesta, kun kaivoin maahan hautautuneen olutpullon esiin.

Siltä varalta, että sinut joskus haastetaan keräämään jätesäkillinen roskia, paina mieleesi seuraava lause: missä auto, siellä roska. Autosta on mukava ripotella jätteitä tienvarsille, koska ilmavirta imaisee roskat kuin pölynimuri. Osuttavin paikka on jyrkkä penger, jotta roska ei enää nouse autoilijaa vaivaamaan. Sinne voi heittää muovisen kahvimukin vaikka joka päivä, kuten Autokuljetuskeskuksen vieressä näyttää tapahtuneen. Jos haluaa välttää niuhottajien paheksuntaa, voi etsiä syrjäytyneen tienpätkän, jonka liepeille voi suojaisan eväshetken jäännökset tallettaa ikiajoiksi kerta toisensa jälkeen.

Dyykkauksen iloihin oppii nopeasti, mutta roskien keruu myös luonnostaan on ihmiselle mitä parhain tapa viettää kaunista kesäpäivää. Ekohenkinen henkilö tuskin voisi keksiä rennompaa ja paljastavampaa treffipaikkaa. Esimerkiksi ystäväni (joka haki minut avoautolla) alkoi jo toisesta muovikassistamme (jonka täytteeksi hän oli löytänyt valmiiksi pakatun roskapussin) ehdotella kotiinlähtöä ja miettiä, saako taloyhtiön roska-astioihin (jotka valitettavasti oli juuri tyhjennetty) edes viedä muuta kuin kotitalousjätettä. Joku toinen taas ei olisi lähtenyt millään mukaan, ja joku toinen ei olisi lähtenyt millään takaisin.

En aio pyytää ketään treffeille, mutta päätän perinteiden velvoittamana tämän haastelun haasteluun. Haastan keräykseen sopivaksi katsomallaan säkillä blogin välkyt kommentaattorit, joiden viimeisimpiä välähdyksiä voi nykyään seurata oikean laidan palkista. Tulkaahan raportoimaan saaliinne tälle sivulle, Mirka, Hanna, Sanna, Seppo ja Pulupulu!