Joskus sitä on tulossa kotiin tietäen, että jääkaapissa ei ole mitään syötävää. Tai oikeastaan siellä ei ole mitään, mitä kannattaisi enää syödä. Tai mitään, mikä olisi kypsynyt riittävän vanhaksi. Silloin on pakko poiketa roskiksilla.

Olin ottanut haasteeksi, että syön koko päivänä vain sen vuorokauden löytöjä. Viimeisen suupalan olin saanut edellisiltana kello 23.59. Kotimatkani alkoi iltapäivällä neljän maissa, mutta kun on tottunut tällaiseen terveyttä edistävään ateriarytmiin, lyhyt paasto ei tuota minkäänlaisia heikotuksen tunteita

Tiesin, että tiistaina loppiaisen jälkeen Kallion roskikset olisivat todennäköisesti tyhjiä kuin jäteyhteiskunnan jäsenen sielunelämä. Luotin kuitenkin vetovoiman lain ratkaisevan asian, sillä en tarvinnut täysiä roskiksia vaan syömäkelpoista ruokaa.

Olen vuoden alusta kokeillut, voinko ”värähtelyjäni” säätämällä kutsua itselleni lisää seuraajia. Ainakin alku oli lupaava. Ensimmäisenä päivänä sain Facebookissa kaksi uutta tykkäystä ja toisena päivänä yhden tykkäyksen ja yhden haastattelupyynnön. Helsingin Uutiset halusi kirjoittaa dyykkauksestani, ja tarjosin toimittajalle taustatarinaksi kotimatkahaastettani. Se ei lopulta päässyt lehtijuttuun, joten julkaisen nyt blogissa tämän epävirallisen satelliittikainalojutun.

Haastattelusta jäi muistoksi juttu, haasteesta vedenkeitin.

Ratsaan ensimmäiseksi Helsinginkadun roskiksen, josta olen yleensä löytänyt homeista leipää ja epämääräistä vanhaa lihaa. Niin käy tälläkin kertaa, mutta täysin poikkeuksellisesti roskien seassa on myös kaksi limettiä ja kaksi ruttuista keltaista paprikaa. Niistä tuli kivasti väriä lehden kanteen, vaikka jutun pääkuva olikin tyylikkään tummanpuhuva.

Olen ennen kierroksen alkua kertonut toimittajalle, että havittelen leipää, kasviksia ja lämmintä ruokaa mutta jotain makeaakin pitäisi saada. Koska ensimmäisestä roskiksesta löytyy kasvisten lisäksi hyvältä näyttävää ruisleipää ja asiallisen makuisia lihapullia, päivän aterian runko alkaa olla valmiina.

Jatkamme sata salamaa iskeneen kuvaajan kanssa syvemmälle perus-Kallioon. Seuraavassa paikassa on kolme roskista, joissa jokaisessa on yksi roskapussi. Viimeisestä pussista löytyy kimpale täysin kunnossa olevaa kermajuustoa, puoli pussia paahtoleipää ja kaksi tuoreen oloista appelsiinia.

Saatan kuvaajan pois ja sen jälkeen Kallion jäteastioiden tonkimisen päätökseen. Kolmannesta kohteesta dyykkaan pikkutomaatteja, kurkkua, ruisleipää ja palasen liha-makaronilaatikkoa. Seuraavista neljästä paikasta lähden vesiperääntymällä, ja kaksi paikkaa ohitan, koska niissä käyn yleensä vain yönnäöllä.

Kotiroskiksesta löydän vielä lisää tomaatteja, pienen kupillisen paahdettua sipulia ja parit sipsipussinpohjat. Mietin, pitääkö jälkiruoaksi hyväksyä peruna- ja sipulilastut.

Lopuksi vilkaisen päiväkotiroskikseen. Sieltä saan keitettyjä perunoita sekä maksamakkaraa ruisleivän syöntiä sujuvoitelemaan. Löydän myös annospussilliset broilerikeittoa ja jotakin jännäsalaattia, jossa yhdistelmän epätavallisuuden ylittää vain ainesosien tunnistamattomuus ja jollaisiin päiväkodin keittiö on selvästi erikoistunut. Ennen kaikkea biojäteastiassa on kuitenkin marjapiirakkaa ruokkimaan jälkiruokareseptoreitani.

Dyykkarin tarjotinmalli. Ruoka löytyi hieman mutkitelleen kotiintuloreitin varrelta yhtenä iltapäivänä. Muu kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä useiden vuosien ajalta.

Kuuden aikaan nälkä alkaa jo muistuttaa itsestään, mutta syömisten valmistelut ja kuvausjärjestelyt vievät vielä reilun tunnin. Hoksaan, että voin lisätä lihapullien päälle ketsuppia, sillä olen löytänyt purkin aamuyöllä eli saman päivän puolella.

Päästyäni vihdoin ruoan makuun tajuan, etten koskaan tee tällaisia valmiita annoksia vaan kokoan syötävää niin kauan kuin ruokahalua riittää. Olenkin nyt yliarvioinut mahani vetoisuuden. Onneksi osa lihoista maistuu kuumennuksen jälkeen pil/eltaantuneilta, joten voin jättää ne syömättä. Näin ateria terveellistyy, etenkin kun sipsikeko kuoppaantuu alle kourallisen verran.

Syömättä jäävät myös limettien kuoret, koska ne ovat liian sitkeitä. Appelsiinin kuoriakin jää tarjottimelle, koska ne eivät yksinkertaisesti kaikki maistu.

Päätin viime vuonna kokeilla sitrushedelmien kuorineen syömistä. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että yhden appelsiinin kuorista syö mielellään suunnilleen puolet, mutta sen jälkeen alkaa tökkiä. Makuaistin kyllästymiseen on varmaan aina syytä luottaa. Luinkin tällä viikolla, että sitrushedelmien kuorissa on kalsiumia sitovaa oksalaattia, eli ei tule niistä täysin ok salaattia.

Ruoka oli hyvää, ja sitä oli enemmän kuin riittävästi. Syön tavallisesti kerran tai kahdesti päivässä, jos dyykkiruokaa nyt tavallisena voi pitää. Mieluummin kahdesti, mutta aina ei ehdi tai maita. Kerran päivässä syöminen vastaa vaikutukseltaan ehkä laihdutusleikkausta, sillä mahaan ei mahdu määräänsä enempää.

Hanaveden juomista en ollut itseltäni kieltänyt, joten jos tilaa olisi yhtään jäänyt, olisin vielä voinut kuumentaa itselleni vettä marjapiirakan oheen. Löysin nimittäin samana päivänä pitkästä aikaa ja ehkä pitkänkin aikaa toimivan vedenkeittimen.