Päivällisten löytöjen päivällinen

Joskus sitä on tulossa kotiin tietäen, että jääkaapissa ei ole mitään syötävää. Tai oikeastaan siellä ei ole mitään, mitä kannattaisi enää syödä. Tai mitään, mikä olisi kypsynyt riittävän vanhaksi. Silloin on pakko poiketa roskiksilla.

Olin ottanut haasteeksi, että syön koko päivänä vain sen vuorokauden löytöjä. Viimeisen suupalan olin saanut edellisiltana kello 23.59. Kotimatkani alkoi iltapäivällä neljän maissa, mutta kun on tottunut tällaiseen terveyttä edistävään ateriarytmiin, lyhyt paasto ei tuota minkäänlaisia heikotuksen tunteita

Tiesin, että tiistaina loppiaisen jälkeen Kallion roskikset olisivat todennäköisesti tyhjiä kuin jäteyhteiskunnan jäsenen sielunelämä. Luotin kuitenkin vetovoiman lain ratkaisevan asian, sillä en tarvinnut täysiä roskiksia vaan syömäkelpoista ruokaa.

Olen vuoden alusta kokeillut, voinko ”värähtelyjäni” säätämällä kutsua itselleni lisää seuraajia. Ainakin alku oli lupaava. Ensimmäisenä päivänä sain Facebookissa kaksi uutta tykkäystä ja toisena päivänä yhden tykkäyksen ja yhden haastattelupyynnön. Helsingin Uutiset halusi kirjoittaa dyykkauksestani, ja tarjosin toimittajalle taustatarinaksi kotimatkahaastettani. Se ei lopulta päässyt lehtijuttuun, joten julkaisen nyt blogissa tämän epävirallisen satelliittikainalojutun.

Helsingin Uutiset auki dyykkarijutun kohdalta jätekatoksen lattialla vedenkeittimen alla.

Haastattelusta jäi muistoksi juttu, haasteesta vedenkeitin.

Ratsaan ensimmäiseksi Helsinginkadun roskiksen, josta olen yleensä löytänyt homeista leipää ja epämääräistä vanhaa lihaa. Niin käy tälläkin kertaa, mutta täysin poikkeuksellisesti roskien seassa on myös kaksi limettiä ja kaksi ruttuista keltaista paprikaa. Niistä tuli kivasti väriä lehden kanteen, vaikka jutun pääkuva olikin tyylikkään tummanpuhuva.

Olen ennen kierroksen alkua kertonut toimittajalle, että havittelen leipää, kasviksia ja lämmintä ruokaa mutta jotain makeaakin pitäisi saada. Koska ensimmäisestä roskiksesta löytyy kasvisten lisäksi hyvältä näyttävää ruisleipää ja asiallisen makuisia lihapullia, päivän aterian runko alkaa olla valmiina.

Jatkamme sata salamaa iskeneen kuvaajan kanssa syvemmälle perus-Kallioon. Seuraavassa paikassa on kolme roskista, joissa jokaisessa on yksi roskapussi. Viimeisestä pussista löytyy kimpale täysin kunnossa olevaa kermajuustoa, puoli pussia paahtoleipää ja kaksi tuoreen oloista appelsiinia.

Saatan kuvaajan pois ja sen jälkeen Kallion jäteastioiden tonkimisen päätökseen. Kolmannesta kohteesta dyykkaan pikkutomaatteja, kurkkua, ruisleipää ja palasen liha-makaronilaatikkoa. Seuraavista neljästä paikasta lähden vesiperääntymällä, ja kaksi paikkaa ohitan, koska niissä käyn yleensä vain yönnäöllä.

Kotiroskiksesta löydän vielä lisää tomaatteja, pienen kupillisen paahdettua sipulia ja parit sipsipussinpohjat. Mietin, pitääkö jälkiruoaksi hyväksyä peruna- ja sipulilastut.

Lopuksi vilkaisen päiväkotiroskikseen. Sieltä saan keitettyjä perunoita sekä maksamakkaraa ruisleivän syöntiä sujuvoitelemaan. Löydän myös annospussilliset broilerikeittoa ja jotakin jännäsalaattia, jossa yhdistelmän epätavallisuuden ylittää vain ainesosien tunnistamattomuus ja jollaisiin päiväkodin keittiö on selvästi erikoistunut. Ennen kaikkea biojäteastiassa on kuitenkin marjapiirakkaa ruokkimaan jälkiruokareseptoreitani.

Keltaisella tarjottimella pikkutomaatteja, suikaloitua paprikaa, lämpimiä juustoleipiä, kurkku-paprika-maksamakkararuisleipiä, appelsiini- ja limettilohkoja, lautasellinen broilerikeittoa, paahdettua sipulia, marjapiirakkaa, sileitä ja poimutettuja perunalastuja, lihapullia ja ketsuppia, lihamurekepihvi, keitettyjä perunoita, punakaalisalaattia ja liha-makaronilaatikkoa.

Dyykkarin tarjotinmalli. Ruoka löytyi hieman mutkitelleen kotiintuloreitin varrelta yhtenä iltapäivänä. Muu kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä useiden vuosien ajalta.

Kuuden aikaan nälkä alkaa jo muistuttaa itsestään, mutta syömisten valmistelut ja kuvausjärjestelyt vievät vielä reilun tunnin. Hoksaan, että voin lisätä lihapullien päälle ketsuppia, sillä olen löytänyt purkin aamuyöllä eli saman päivän puolella.

Päästyäni vihdoin ruoan makuun tajuan, etten koskaan tee tällaisia valmiita annoksia vaan kokoan syötävää niin kauan kuin ruokahalua riittää. Olenkin nyt yliarvioinut mahani vetoisuuden. Onneksi osa lihoista maistuu kuumennuksen jälkeen pil/eltaantuneilta, joten voin jättää ne syömättä. Näin ateria terveellistyy, etenkin kun sipsikeko kuoppaantuu alle kourallisen verran.

Syömättä jäävät myös limettien kuoret, koska ne ovat liian sitkeitä. Appelsiinin kuoriakin jää tarjottimelle, koska ne eivät yksinkertaisesti kaikki maistu.

Päätin viime vuonna kokeilla sitrushedelmien kuorineen syömistä. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että yhden appelsiinin kuorista syö mielellään suunnilleen puolet, mutta sen jälkeen alkaa tökkiä. Makuaistin kyllästymiseen on varmaan aina syytä luottaa. Luinkin tällä viikolla, että sitrushedelmien kuorissa on kalsiumia sitovaa oksalaattia, eli ei tule niistä täysin ok salaattia.

Ruoka oli hyvää, ja sitä oli enemmän kuin riittävästi. Syön tavallisesti kerran tai kahdesti päivässä, jos dyykkiruokaa nyt tavallisena voi pitää. Mieluummin kahdesti, mutta aina ei ehdi tai maita. Kerran päivässä syöminen vastaa vaikutukseltaan ehkä laihdutusleikkausta, sillä mahaan ei mahdu määräänsä enempää.

Hanaveden juomista en ollut itseltäni kieltänyt, joten jos tilaa olisi yhtään jäänyt, olisin vielä voinut kuumentaa itselleni vettä marjapiirakan oheen. Löysin nimittäin samana päivänä pitkästä aikaa ja ehkä pitkänkin aikaa toimivan vedenkeittimen.

Vetovoiman loki

Törmäsin kolme vuotta sitten käsitteeseen vetovoiman laki, kun luin kirjaa rahatta elämisestä. Olin jo aikaisemmin pannut merkille, että maailmankaikkeus näyttäisi toimittavan paahtoleipää sitä haluaville. Aloin kerätä todistusaineistoa.

  • Olin tonkinut valmiin pitsataikinan ja rotukarjan jauhelihaa, mutta juustoa ei tuntunut millään löytyvän. Kun sitten tulin siihen tulokseen, että pitsa on tehtävä seuraavana päivänä vaikka sitten sulatejuustosta, löysin illalla homehtumatonta juustoraastetta ja vielä reilun määrän juustoviipaleita. Samaan tapaan Ylellä tulleessa Ruoan pelastajat ‑sarjassa mies toivoo juustoja, koska niitä ei ole sillä hetkellä jääkaapissa. Sitten niitä löytyy, muun muassa muovikassillinen juustoraastetta.
  • Oli ilta ja olin väsynyt. Ajattelin, että voisin paistaa ankanrintaa, jos olisi perunoita. Niitä löytyi viimeisestä roskapussista.
  • Onneli halusi jouluksi riisipuuroa. Tonkaisin avaamattoman maitotölkin juuri ennen joulua. Maito on aika harvinainen löytö. Olenkin jo nyt laittanut tilaukseen yhden purkin puoli vuotta päiväysvanhaa huoneenlämpömaitoa ja yhden purkin pari viikkoa päiväysvanhaa jääkaappimaitoa, vaikka tarvitsen ne vasta kahden viikon päästä.
  • Aina toive ei toteudu halutussa muodossa. Onneli oli haaveillut letuista. Löysin neljä pellillistä pannukakkua päiväkodin roskiksesta.
Isoja pannukakun palasia kolmen uunipellin leveydeltä.

Moni päiväkodin roskis päältä pannukakusta kaunis.

  • Siskoni Onniina pyysi pussilakanoita, koska koirat olivat kynsineet ne pilalle. Kun palasin kotiin, löysin roskiksesta kolme ehjää pussilakanaa. Seuraavalla kerralla koirat vaativat aluslakanoita. Löysin palaamisestani kolmen päivän päästä jämäkät puuvillaverhot. Kolmen päivän viive johtui ehkä siitä, että näin pystyin saunottamaan kankaat saman tien.
  • Onniina huomasi lehtijutusta, että olin löytänyt D-vitamiinia. Hän kysyi sitä koirallensa, mutta kalsiumia ei saisi olla samassa. Sanoin, että öljykapselit olisivat varmaan parhaita. Seuraavana yönä löysin tarvittavia kapseleita, ja niissä oli vielä päiväystäkin jäljellä.
  • Pesuaine loppui taloyhtiön pyykkituvassa, joten raahauduin hakemaan täydennystä kotoa. Poikkesin kuitenkin kesken matkan roskiksella. Sieltä pesuainetta löytyi vajaa paketti ja vieläpä hajusteetonta, jota pyrin käyttämään vuodevaatteille.
  • Olin vähän aikaa miettinyt, että tarvitsen kuvauksia varten Metro-lehden. Tuli se päivä, kun oli pakko alkaa kaivaa paperinkeräysastioita, mutta lehti tulikin sitä ennen vastaan sekajätepusseja tonkiessa.
  • Olin kaivannut kirjaa Puiden salattu elämä, koska halusin kirjoittaa siitä blogiin. Teos tuli vastaan kirjaston bestseller-hyllyssä. Tuolloin varauksia oli yli 600. (Koska kirja osoittautui erinomaiseksi, ostin sen myöhemmin.)
  • Kun kävin äitini luona viikko sitten, hän kysyi, onko minulla taas ristikoita tuomisena. Olihan minulla, mutta jäin miettimään, pystyykö roskis toimittamaan näin erikoista tavaraa kerta toisensa jälkeen. Tänään aamulla, kun makasin lattialla (koska en halunnut vetää puoleeni Onnelin nuhaa), huomasin alhaalta päin katsoessani lehtipinossa tuttua ruudukkoa. Siinä oli Onnen helpot ristikot ja pari muuta vähän täytettyä ristikkolehteä, joiden tonkimisesta minulla ei ollut mitään muistikuvaa.
  • Harmittelin pihalla, että olin unohtanut kiinnittää heijastimen takkiini. Muutaman askeleen jälkeen löysin maasta komean heijastimen.
  • Olin miettinyt pari päivää aikaisemmin, että tarvitsen päivätöihin muovitaskuja. Niitä löytyi parikymmentä.
  • Olin menossa lakkiaisiin. Samalla viikolla löysin jonkun vanhoja yo-onnittelukortteja. Yhteen ei ollut kirjoitettu mitään, joten sen pystyi käyttämään sellaisenaan.
  • Dyykkikaverini Timo harmitteli, että kananmunia ei enää löytynyt entiseen malliin. Tongimme parin päivän päästä Kalliossa toistakymmentä kananmunaa. Tänä vuonna olimme Timon kanssa vappudyykillä Töölössä. Kokeilin paria tyhjää mämmituokkosta ja sanoin, etten ollut vielä saanut mämmiä koko vuonna. Lopulta asiasta tuli niin suuri pakkomielle, että maistelin samalla dyykillä biojätteisiin kipattua mämmiä parin sormellisen verran. Kahden päivän päästä kävin poikkeuksellisesti päivätyökokouksessa ja katsastin ohikulkumatkalla erään asuntolan jäteastian. Kivenheiton päästä Hurstin ruokajonosta löytyi paitsi pari avaamatonta leipäpussia myös koskematon rasia mämmiä.
  • Olin vuosia sitten ostanut suuren määrän hammastahnaa varastoon. Varastot loppuivat tänä syksynä. Olin jo tonkinut joitakin tahnatuubiloita, joten päätin heittäytyä roskiksen antimien varaan. Sen jälkeen olen löytänyt vajaat pari litraa vajaat pari millilitraa vajaita hammastahnaputkiloita.
33 hammastahnaputkiloa pystyssä hammasharjapakkausten ympäröiminä.

Kuinkakohan monta hammastahnaa kaikkeus luulee olevansa minulle pystyssä? Hammasharjoja en ollut edes erikseen toivonut.

Olen tietysti autuaasti unohtanut ne kerrat, kun roskiksesta ei ole löytynyt toivomiani asioita. Aika harvoin tosin tietoisesti toivon yhtään mitään.

  • Vedenkeitintä etsin pitkään. Psyykkasin itseäni riimittelemällä: ”Näin myöhään yöllä dyykkiremmin Onni enää valvoo… Tältäkö se tuntuu, kun löytää toimivan… teevedenkeittimen?” Lopulta käyttökelpoisia keittimiä löytyi kolme. Sen koommin näitä laitteita ei ole roskiksella näkynyt, mutta ei niille ole ollut tarvettakaan.

Irrallisia tapauksia enemmän vetovoiman laista kertovat varmaan ne kerrat, kun olen esitellyt dyykkausta ulkopuolisille. En yleensä voi paljon vaikuttaa ajankohtaan, mutta paikan ja oman asenteeni pystyn valitsemaan.

  • Ylen Perjantain esittämän minidokkarin kuvausta varten esittämänä viikonloppuna päiväkodin jäteastiassa oli sopivasti lihapyöryköitä Onnenmyyrälle syötettäväksi. Kun niitä taas kuuden viikon päästä oli seuraavan kerran listalla, astiassa näkyi vain huikea kasa perunasuikaleita. Kuvausyönä roskikset olivat vakiotaloyhtiössäni melko tyhjinä, mutta jätteiden ruokapitoisuus oli hyvä, eli tilanne oli oikeastaan ihanteellinen. Toisesta paikasta saimme aina yhtä tyylikästä jätepuristinkuvaa. Jo muutaman päivän päästä tämä pitkäaikainen suosikkipaikkani oli lukkojen takana. Se harmitti alkuun, mutta toisaalta elämä helpottui, kun ei tarvinnut enää tehdä pitkiä yölenkkejä.
  • Enbuske, Veitola & Salmisen Salmisen aikataulussa ainoa vapaa rako oli maanantaina kello 16.30, joten se oli minulle pakkorako. Pelkäsin, että tuttu kuvauspaikka olisi tuolloin jo tyhjennetty. Siellä oli kuitenkin juuri sopivan niukasti ruokaa, koska dyykkauksesta oli tarkoitus saada vasta ensimakua. Löytyi myös juustoa, joten sain ”madafakin diarrea” -vitsiini tarvitsemani ”vähän kaikenlaista juustoo” -johdannon. Lisäksi juuri kyseisenä maanantaina päiväkodissa oli tarjottu jauhelihapihvejä, minkä seurauksena Roope söi dyykkipihvejä hyvällä ruokahalulla parhaaseen katseluaikaan. Ainoa pettymys oli se, että Sara Siepille eivät kelvanneet.
Onni Tonkija ja Roope Salminen tutkivat roskapussien sisältöä jätehuoneessa.

Roope Salmista taisi alkuun harmittaa se, että hän työntää nenänsä joka paikkaan.

  • Ukrainalaisen Novyi kanalin Заробітчани-matkailuohjelman kuvausryhmän oli määrä saapua juuri taloyhtiömme roskisten tyhjennyspäivänä. Olin koko viikon säästänyt roskia heitä varten. Vielä puoli kolmelta roskikset olivat täynnä sitä ja tätä itseään, mutta neljältä toimittajien saavuttua säiliöt olivat typötyhjiä. Lähdimme Töölöön, jossa olin viikko aikaisemmin saanut mukiinmenevän saaliin. Sekajäteastioita oli toistakymmentä, ja olimme juuri alkaneet tutkimaan kahta ensimmäistä, kun roskakuski tuli hakemaan omiaan. Saalis oli heikohko, ja sekä minä että toimittaja saimme pienen haavan roskiksista. Tiimi oli matkanteosta äärimmäisen väsynyt, mutta halusin viedä heidät vielä Kallioon, jonka tilanteesta minulla ei ollut mitään tietoa. Siellä saimme yhdestä kohdasta kivasti ruokaa, joten pystyimme rakentamaan siedettävän illallisen löytösapuskasta. Seuraavasta paikasta löytyi asialliset Caterpillar-kengät, jotka toimittaja vaihtoi heti jalkaansa. Itse en edes noteerannut kenkiä roskiksessa, mutta toimittaja vaikutti olevan aidosti innoissaan. Kengät olisivat jääneet löytämättä, jos ensimmäinen paikka ja varapaikka eivät olisi pettäneet meitä.
  • Olin päivällä sanonut Helsingin Sanomien haastattelussa, että jos en söisi pelkkää dyykkiruokaa, ostaisin paljon kaurahiutaleita. Harmittelin, että nyt niitä ei juuri saa syödäkseen. Illalla roskiksesta löytyi lähes käyttämätön paketti luomukaurahiutaleita. Lehden kuvaajan kanssa ongelmaksi muodostuivat juuri tyhjennetyt jäteastiat. Yltäkylläisyyden puutteella oli se itseäni lämmittänyt seuraus, että kahden tunnin kiertely johti lopulta kuvien ottamiseen päivätyönantajani portailla. Kotimatkalla kaksinkertaistin saaliini tunnissa.
Sami Kero valokuvaa HEO-kansanopiston portailla dyykkisaaliinsa vieressä istuvaa Onni Tonkijaa.

Sami Kero ja kirjoittanut pikkaisen, kappelin edessä kuvatun saaliin kanssa.

  • Iltalehdenkin kanssa haasteena olivat juuri tyhjennetyt roskikset. Päädyimme vanhaan suosikkipaikkaani. Koska se oli nyt lukkojen takana, pyysin sisäänpääsyä ohikulkijoilta. He tunnistivat minut, ja siitä toimittaja sai kivan avauksen juttuunsa.
  • HEO-kansanopiston elokuvaopiskelijoiden kanssa roskikset olivat aika tyhjillään, vaikka olin yrittänyt hyödyntää HS:n kuvauksissa saamaani tietoa tyhjennysaikatauluista. Ehkä kuljetukset olivat pakkasen vuoksi lykkääntyneet vuorokaudella. Löytöjä tuli kuitenkin sopivasti, koska suunnilleen joka kolmas roskapussi sisälsi muutakin kuin roskaa. Oli hyväkin, että kierros loppui lyhyeen, koska alkoi pyryttää kuin saavista ripottelemalla. Lumesta tuli hieno lopetus pienoisdokumenttiin, joka valitettavasti ei ole julkisesti nähtävillä.
  • Viimeksi minua ovat kuvanneet Kallion lukion mediakurssin opiskelijat. Löysin muun muassa satakunta näytepakkausta liukuvoidetta sekä riisipaperia. Yksi opiskelija osasi onneksi opastaa minulle, mistä oli kyse, sillä en ollut aikaisemmin löytänyt kuin riisin paperia ja riisipaperivalaisimen. Riisipaperin vieressä oli ikään kuin tarjoiluehdotuksena tofu-kasvisnyyttejä, joita tietysti maistelin, koska suoraan roskiksesta syöminen on aina kuvauksellista. Muutenkin haluan näyttää kameroiden edessä hyvältä, joten olin jonkin verran pähkäillyt, minkä takin pukisin päälleni. Pari päivää ennen kuvauksia löysin roskiksesta trenssin. Hihasta puuttui nappi, joten ompelin siihen takin varanapin. Koska hiha oli rispaantunut ja takin takasauma oli revennyt huomaamattomasta paikasta ja koko vaate olisi kaivannut pesua, jätin takin lopuksi roskikseen. Dokkaria en ole nähnyt, mutta eiköhän sekin vielä eteeni tule, kun sitä tässäkin nyt toivon.

Koska Yle ei tajunnut patentoida dyykkidokkareita, olen pystynyt monistamaan konseptin. Joten hyvät medialinjojen opettajat, vielä olisi opiskelijaryhmille vapaana joitakin kuvausaikoja kevätlukukaudella! Vetovoiman lain ansiosta uskallan luvata varman onnistumisen. Tai ainakin osaan selittää jälkikäteen, miten vastoinkäymiset vain paransivat lopputulosta. Ehkä opiskelijatkin oppivat samalla haluamaan sitä, mitä he löytävät.

Leipää ilman jonoja

Pahvilaatikossa näkyy maitoa, salaattia, lehtikaalia, herkkusieniä ja paahtoleipää. Ulkopuolinen voisi luulla, että tässä on kalliolainen perheenäiti lastaamassa pieneen autoonsa viikonlopun ruokatarpeita.

Mielikuva paljastuisi vääräksi viimeistään seuraavan kaupan kohdalla, kun kyytiin tulee laatikollinen pilkullisia banaaneja. Heidi Uppa ei olekaan hankkimassa syötävää omaan kotiinsa, vaan hän osallistuu tänään pienellä osuudella ainakin parinkymmenen talouden ruokahuoltoon.

Heidi Uppa tarttumassa auton pienessä takakontissa olevaan pahvilaatikkoon, joka on täynnä elintarvikkeita.

Heidi Uppa purkaa kauppojen lahjoittamaa hävikkiruokakuormaa.

Neljä kauppaa käsittäneen kierroksen päätepysäkki on Kalliolan Setlementtitalo Linnanmäen ja Kulttuuritalon kupeessa. Saalis käydään läpi täällä, koska talossa toimii Keru-yhteisöjääkaappi, joka jakaa ja ottaa vastaan hävikkiruokaa.

Kerun toiminnassa on mukana yli 50 vapaaehtoista. Uppa kuuluu vapaaehtoisten ydinjoukkoon. Hän on ollut perustamassa Kerua ja vastaa sen viestinnästä ja visuaalisesta ilmeestä.

Nimi Keru ei sinänsä tarkoita mitään, mutta Upan mukaan sen voi ajatella viittaavan ruoan keräämiseen. ”Valitsimme nimen, joka voisi olla naapurin nimi. Haluamme olla Kallion ja Alppilan naapuruston kohtauspaikka.”

Viikon jokaisena päivänä kaksi kerulaista käy keräämässä kauppojen myymättä jäänyttä ruokaa. Kaupat ovat pieniä lähikauppoja, ja ne sijaitsevat 1,5 kilometrin säteellä Setlementtitalosta. Toisinaan Keruun tulee myös hävikkiruokaravintola Loopin ylijäämää.

Uppa ja toinen vapaaehtoinen, Mikael Lindström, alkavat lajitella tämänpäiväistä kuormaa. Uppa ottaa sivuun kasan pakattuja voileipiä. Niiden viimeinen käyttöpäivä on ylittynyt, eikä Keru saa luovuttaa niitä eteenpäin. Hygieniasyistä myös esimerkiksi avatut pakkaukset on kielletty.

Seuraavaksi Uppa ja Lindström jakavat elintarvikkeet neljään ryhmään ja punnitsevat ne. Leipää on 32,4 kiloa, maitotuotteita 17,2 kiloa, hedelmiä ja vihanneksia 12,2 kiloa ja muuta ruokaa 4,4 kiloa. Yhteispaino 66 kilogrammaa on Kerulle keskimääräinen tulos. Usein tulee satakin kiloa, ja joskus on jääty kymmeneenkin.

Heidi Uppa asettaa vaa’alle kasviksia täynnä olevan pahvilaatikon. Viereisissä laatikoissa maito- ja leipätuotteita.

Noudetut elintarvikkeet punnitaan tuoteryhmittäin.

Ruoan punnitsemista Keru edellyttää myös ruokaa itselleen hakevilta. Jokainen haku pitää merkitä painoineen Kerun kansioon. Kerulaiset haluavat näin paitsi seurata ruoan menekkiä myös saada ihmiset tiedostamaan ruokahävikin suuruutta.

Kerun taustalla on nimittäin ennen kaikkea halu kasvattaa tietoisuutta hävikkiruoan ilmasto- ja ympäristövaikutuksista. Ruoan jakaminen tulee Upan mukaan vasta kakkosena.

”Jotkut kävijämme ovat kysyneet, saako täältä ruoka-apua. Emme me jaa ruoka-apua. Me pelastamme ruokaa joutumasta roskiin”, Uppa sanoo.

Keru-yhteisöjääkaappi ei totisesti ole mikään Hurstin valinta. Keru on tarkoitettu kaikille ihmisille tilipussiin ja Kela-korttiin katsomatta. Keru on uskonnollisesti sitoutumaton, ja kävijät saavat valita ruokansa itse. Yhteisöjääkaapille ei myöskään juuri jonoteta.

”Kokeilimme syyskuussa ruoanjakotapahtumaa”, Uppa kertoo. ”Saimme hyvin nopeasti 700 kiloa ruokaa jaettua, mutta meillä piti olla avustamassa 20 vapaaehtoista. Reilun tunnin aikana oli hirveästi ihmisiä, ja täällä alkoi muodostua jonoa. Emme halua sellaista.”

Erilliset jakotilaisuudet ovat Upan mielestä hankalia myös siksi, että ihmiset joutuvat järjestelemään aikataulujaan niiden mukaan. Lisäksi pettymyksiä voi tulla, jos ruoka loppuu kesken. Isoista lahjoituksista Keru saattaa tiedottaa Facebook-sivullaan, jotta ruokaa ei koskaan jäisi hyllyihin.

Mikael Lindström ojentaa jukurttitölkin jääkaappia täyttävälle Heidi Upalle.

Mikael Lindström ja Heidi Uppa siirtävät kylmäsäilytystä vaativia tuotteita jääkaappiin.

Tänään muutama vakioasiakas on jo paikalla, kun Uppa ja Lindström alkavat täyttää hyllyjä. Tunnelma on hieman kireä, mutta ihmiset jaksavat odottaa. Luvan saatuaan he alkavat tyhjentää jääkaappia hyvässä järjestyksessä. Kukaan ei rohmua, mikä on varmaan sosiaalisen paineen ansiota.

Paineita on myös Kerun aktiiveilla. Setlementtitalo tarjoaa tilat, sähkön ja jätehuollon, mutta muuten Keru toimii tällä hetkellä ydinjoukon aktiivisuuden ja parin pienen apurahan varassa. ”Eteenpäin mennään kuukausi kerrallaan”, Uppa toteaa.

Keru on käyttänyt ruokanoutoihin laina-autoa, mutta ruoat eivät aina tahdo mahtua siihen ja omistaja on muutenkin luopumassa menopelistään. Syksyn aikana ruokaa on kerätty myös lainaksi saadulla jääkaapillisella kuormapyörällä.

Upan mukaan Kerun 1–2 tunnin päivittäiseen tarpeeseen sopisi parhaiten yhteiskäyttösähköauto. Haaveissa on myös tavarankuljetukseen soveltuvan sähköpyörän ostaminen.

Keru-kirje joulupukille jatkuu kahdella palkallisella työntekijällä. Näin aikaa riittäisi perustoiminnan pyörittämisen ohella suunnitteluun ja ympäristökasvatukseen. Jos toiminta saataisiin vakiintumaan, valmis konsepti voisi levitä muihin kaupunginosiin.

Syyskuussa aloittanut Keru sai Helsingin nuorisoasiainkeskukselta 2 100 euroa aloittamiskuluihin, kuten kalusteisiin ja nettisivuihin. Lisäksi Grafia myönsi 2 500 euroa viestintämateriaaleihin.

Nyt alkupääoma on kuitenkin syöty ja Keru hakee kuumeisesti rahoitusta. Toiveita on esimerkiksi Helsingin osallistuvan budjetoinnin Oma Stadi -rahasta. ”Otamme lahjoituksia vastaan myös yksityishenkilöiltä ja yrityksiltä”, Uppa sanoo.

Elintarvikkeitakin voi Keruun lahjoittaa kuka tahansa. Ruokaa hakemaan tuleva rouva tuo Kerun hyllylle pikkupurkin tomaattipyreetä. Se katoaa heti seuraavan kävijän kassiin.

Päivän ruokalahjoitukset täyttivät Kerun jääkaapin tällä kertaa vähän yhdentoista jälkeen. Vartin päästä kaappi on jo lähes putsattu. Leipää hyllyillä riittää luultavasti huomiseen noutokierrokseen asti.

 

Keru-yhteisöjääkaappi on joulutauolla ja palvelee taas 2.1.2019 lähtien. Kalliolan Setlementtitalo, Sturenkatu 11, ma–to klo 8–20, pe klo 8–19 ja la–su klo 10–16.