Kierrätys on ilomme

Helsingissä kelpaa kierrättää. Asun Vallilassa osakuntien asuntolassa ja saan kiertoon suurimman osan jätteistäni, jos jaksan kävellä sata metriä jätekatokseen. Kun olen pudottanut sanomalehtipinoni pitsalaatikoiden sekaan ja biojätenyssykkäni Alepan muovikassien joukkoon, minun pitäisi ilmeisesti panna loput jätteet leikkimökin kokoiseen, puristimella varustettuun sekajätelaatikkoon. Tuo Molokin kita ottaisi mielellään vastaan maitopurkit, säilyketölkit, pahvilaatikot, lasipurnukat, muovipakkaukset ja vanhat vaatteet.

Pöydällä näyttö, stereot, näppäimistö, hiiri ja kaiutin. Näytöllä Windows XP:n työpöytä ja Wordpad-ohjelma, jossa teksti ”Kierrätys on ilomme”. Stereon näytössä näkyy teksti ”Doin’ it Rig”.

Lokakuu 2004 lavastettuna lokakuussa 2019. Laitteet ovat muuten alkuperäiset, mutta Windows XP on käynnistetty Taloyhtiön jätepisteestä löytyneeltä tietokoneelta. Huomaatko kuvassa anakronismin?

Luonnonystävä ei voi alistua siihen, että kierrätyskelpoista ainesta kuljetetaan kaatopaikalle. Sadan metrin päässä kodistani on keräyspiste, jossa pääsen eroon lasiastioista, säilyketölkeistä ja alumiinivuoista. Samassa pisteessä olevaan UFF:n laatikkoon voin panna tarpeettomat vaatteet. Maitopurkit ja paristot kierrätän kätevästi kävelemällä Arabian kauppakeskuksen pohjakerroksen parkkihallin lähes etäisimpään nurkkaan (1,3 km asunnostani). Pullonpalautusautomaatti on sentään ensimmäisessä kerroksessa, kuten myös suutari.

Palatessani kauppakeskuksesta näen kierrätyskeskuksen (1,6 km). Sinne sopii viedä esimerkiksi astioita, kirjoja, kalusteita tai rikkinäisiä sähkölaitteita. Kirjoja voisin tarjota myös lähiantikvariaattiin (600 m). Kierrätyskeskus sattuu olemaan melko lähellä kotiani, mutta autottomalle lyhytkin matka on pitkä. Sen huomasin kantaessani hajonnutta mikroaaltouunia 300 metriä YTV:n keräysautoon. Kierrätyskeskus on toisaalta auki kuutena päivänä viikossa; keräysauto on paikalla puoli tuntia yhtenä päivänä syksyssä.

Vaikka paperin kierrättäminen on tehty sanomalehtikansalle helpoksi, pahvin ja kartongin keräysastioita saa hakea tosissaan. Lähimmän aaltopahvin kierrätyspisteen löytämiseksi minun on Paperinkeräys oy:n kotisivun mukaan matkattava Käpylään (2,2 km). Kartonkijätettä kerätään toisaalla Käpylässä (3,2 km). Kortonkijäte sen sijaan kuuluu sekajäteastiaan. Himokierrättäjä suosiikin e-pillereitä, sillä ne voi palauttaa apteekkiin (500 m).

Tässä vaiheessa sekajätesäkkini paino on pudonnut mukavasti. Tilavuutta sillä vielä riittää, koska käsittelemättä on kevyt mutta kierrättäjän näkökulmasta raskaan sarjan ongelmajäte: muovi. Himokierrättäjä ei perusta elinkaaritutkimuksista ja ekologisista selkärepuista vaan ostaa hillon mieluummin lasi- kuin muovipurkissa, sillä lasin voi kierrättää – ainakin toistaiseksi, YTV:n armosta. Kotitalouksien muovijätettä pystyttäisiin kierrättämään, jos ihmiset osaisivat lajitella eri muovilaadut tarkasti. Se on tietysti turha toivo, kun ylioppilaatkin, isänmaan toivot, käärivät biojätteensä muovikasseihin.

Jätteenkäsittelyn pyhässä hierarkiassa raaka-aineen kierrättämisen jälkeen tulee energiasisällön hyödyntäminen. Jos muovia ei voi kierrättää, se pitää polttaa. Ystävieni asunnoissa ei ole tulisijaa, joten minun ei auta kuin matkustaa vanhempieni luo Keski-Suomeen (365 km, junalippu paperinkeräykseen). Lämmityskattilassa muovipakkaukseni palavat iloisesti pieniksi hiukkasiksi, joiden terveysvaikutukset tuskin kumoavat muovin hyödyntämisen mielenterveysvaikutuksia. Poltan myös hammas- ja jäätelötikut. Puujätteen voisin viedä YTV:n Sortti-asemalle Kivikkoon (8,0 km), mutta kierrätyksessä ei sentään pidä mennä liiallisuuksiin.

Maalla jätteisiin suhtaudutaan kiihkottomasti. Entisaikaan meillä kerättiin kaikki roskat mustaan säkkiin, jonka isä kävi viemässä metsään kaivettuun kuoppaan. Käsittely kuulostaa kamalalta, mutta pitää ottaa huomioon, että tuolloin, ennen EU:ta, maatilallamme ei vielä syntynyt maitotölkkijätettä. Eikä säkkiin tietenkään pantu esimerkiksi auton akkuja; sehän olisi repeytynyt. Akut jätettiin sellaisenaan metsän laitaan. (Alun perin, ennen pihapihlajan äkillistä kuihtumista, akkuja kerättiin puun juurelle talomme eteen.) Nykyään äitini kiikuttaa jopa maitotölkit kuuliaisesti kaupunkiin.

Raaka-aineen kierrättämistä saati polttamista parempi asia on uudelleenkäyttö, astioilla uudelleentäyttö. Maakuntamatkallani palautan tyhjän hunajapurkin jyväskyläläiseen ekokauppaan (1 km:n lisälenkki), sillä Helsingissä se ei ole mahdollista. Helsingin Ruohonjuuri-ekokaupassa VR:n makasiineilla (3,4 km) voin ostaa pesuaineet omiin astioihin. Paljon saa sampoopurkkeja virrata Ämmässuolle, ennen kuin Stockmannin kauneusosasto palvelee yhtä hyvin.

Äärimmäinen kierrätys on ympäristönsuojelua, mutta vähintään yhtä paljon se on mielenrauhan varjelua. Henkisen terveyden lisäksi kierrätys edistää ruumiillista terveyttä. Jos yrittäisin kierrättää täydellisesti ja kävelisin kaikki matkat, ekologisia jalanjälkiä kertyisi laskujeni mukaan 759 kilometrille! Himokuntoilijan kannattaakin unohtaa Extreme Indoor Cycling. Stadin kovinta rääkkiä tarjoaa recycling.

Himokierrättäjälle Helsinki ei siis todellakaan ole taivas. Kaupungin sekava keräysjärjestelmä vie lähinnä ennenaikaiseen hautaan. Laskelmastani puuttuukin viimeinen matka. Nykyisen ympäristöajattelun mukaan maatuvia aineksia ei kannata polttaa, joten valitsen arkkuhaudan. Koska olisin niin sanottu uusi asiakas, lähin mahdollinen hautausmaa olisi Malmilla (6,6 km).

Epätoivoiseksi ei himokierrättäjän kuitenkaan kannata heittäytyä, sillä asiat edistyvät pikkuhiljaa. Eräänkin jätelajin kierrätyspisteet on viime vuosisadan aikana saatu keskimäärin sata metriä lähemmäksi asuntoja. Pisteet ovat myös auki suurimman osan vuorokaudesta, paitsi jos paikkakunnalla riehuu vatsatautiepidemia. Pitäisi oikeastaan olla tyytyväinen, että suomalaiset ovat oppineet kierrättämään edes tätä jätelajia: vaippoja käyttää vain pieni osa kansasta. Vettä tosin kuluu valtavasti, mutta sanovat vesilaitoksessa, että se on putkistolle vain hyväksi. Jätökset Helsingin Vesi muuttaa midasmaisella kosketuksella mullaksi, jota se kaupittelee takaisin alkutuottajille.

Kaikesta ponnistelusta huolimatta sekajäteastiani ei ole täysin tyhjä: jäljellä on hehkulamppu. Himokierrättäjä vaihtaa energiansäästölamppuun, sillä se kuuluu ongelmajäteastiaan (1,3 km). Lopulta sekajätteeksi jää vain kourallinen pölyä. Tässä vaiheessa himokierrättäjän on lakattava pölisemästä.

 

Tämä kirjoitus osallistui Helsinki – Stadini -kirjoituskilpailuun lokakuussa 2004. Se julkaistaan nyt 15 vuotta myöhemmin alkuperäisessä muodossa lukuun ottamatta kuvitusta ja yhtä korjattua lyöntivirhettä (muutakin korjattavaa olisi kyllä keksinyt). Onnen tongintaa aloitti 6 vuotta sitten pyhäinpäivänä ja täyttää nyt ensimmäistä kertaa vuosia pyhäinpäivänä.

Lautakunta tyrmäsi niin sanotun dyykkaamisen

Ruoan dyykkaus on ollut Helsingissä pitkään henkitoreissaan, kun melkein kaikki kaupat ovat päättäneet salpuuttaa jätetilansa. Kauppiaiden ja dyykkarien välille kehkeytynyt kamppailu on tietysti ollut toivottoman epätasainen, ja nyt vielä erotuomarikin on lyöttäytynyt vahvemman osapuolen seuraan.

Helsingin kaupungin ympäristölautakunta antoi eilen lausunnon Leo Straniuksen ja 30 muun allekirjoittajan tekemästä valtuustoaloitteesta. Aloitteessa esitetään, että kaupunki vähentäisi ruoan tuhlausta edistämällä dyykkausta. Elintarvike- ja ympäristötarkastajien sorvaama lausunto suhtautuu dyykkaukseen yllättävänkin nuivasti, minkä seurauksena ympäristölautakunnan ääni oli kauppiaan ja kädet sidotut.

Lattialla kasassa purjo-, peruna- ja salaattipusseja, liha-, tomaatti-, mansikka- ja viinirypälerasioita sekä kerma-, jukurtti- ja riisipuuropurkkeja. Lisäksi basilikaruukkuja, karjalanpiirakkapusseja, kananmunakenno, leivonnaisia, kaaleja ja banaania ynnä muuta.

Oma ruoka-apu paras ruoka-apu. Ei tosin Helsingissä.

Lausunnon kirjoittajien asenteesta kertoo jotain se, että dyykkaaminen eri muodoissaan esiintyy toistuvasti lainausmerkeissä ja jopa penkominen on merkillistä. Kirjoittajien huolellisuudesta kertoo jotain se, että parissa kohdassa merkit ovat päässeet unohtumaan. Myös viimeinen käyttöpäivä on saanut lainausmerkit ympärilleen, vaikka oikea muoto kuuluisi ”viimeinen” käyttöpäivä.

Aloitteessa toivotaan myönteistä suhtautumista dyykkaukseen, mutta lausunnon kirjoittajat näkevät parhaaksi ampua dyykkausta kohti täyslaidallisen, kauppiaiden poteroista tietenkin. Lausunnon mukaan kaupan ala ”osannee parhaiten” itse valita keinot hävikin pienentämiseksi. Dyykkari taas ei itse osanne arvioida ruoan syömäkelpoisuutta tai olla sotkematta paikkoja.

Lausunto esittelee elintarvikeviranomaisille tavanomaista, yltäkylläisen maailman riskianalyysiä. Heistä pikkiriikkinen todennäköisyys oikeuttaa massiivisen ruokahävikin, sillä heidän henkilöstöravintolassaan ei koskaan ruoka lopu eivätkä lämpöhauteet jäähdy. Rajallisen maapallon elintarvikeviranomainen ei pelottelisi ”usein vakavia terveysongelmia aiheuttavalla” listerialla vaan kertoisi, että listerioosi on harvinainen tauti, joka iskee vain riskiryhmiin ja on estettävissä ruoan kuumentamisella.

Jätetilojen sotkeminen on ikävää, mutta ylimitoitettu Stop mahdollisille töhryille -kampanja ei ole oikea ratkaisu. Olen aiemmin ehdottanut yhdeksi vaihtoehdoksi dyykkarien siivouspartioita. Viisas kauppias rakentaisi keskusteluyhteyttä kaikkiin sidosryhmiin.

Liian lämpimästi kauppias ei kuitenkaan saa dyykkareita kohdella, ettei hän syyllisty lausunnossa pelättyyn ”lainvastaiseen elintarvikkeen luovutukseen”. Lausunto ei tosin kerro, kuinka moni kauppa sai syytteet silloin, kun roskiksia ei vielä järjestelmällisesti lukittu. Yhdysvalloissa myymälät saavat syytesuojan ainakin ruokalahjoituksissa laupiaan samarialaisen nimellä kulkevan lain perusteella. Suomessa vastuusta vapautuu, jos jäteastiassa lukee ei ihmisravinnoksi. Näin kertoi minulle asian Salon kaupungin ympäristöterveydenhuollosta varmistanut dyykkarijulkkis (15 min) Niilo Nurmi.

Ympäristölautakunnan lausunto epäilee, että dyykkaamisen merkitys ruokajätteen vähentämisessä on tuettunakin marginaalista. Marginaalista dyykkaus näyttää paljon järkevämmältä, sillä ihminen ei syö prosentteja. Hallitsevalle luokalle ajatus ”jokseenkin hallitsemattomasta toiminnasta” on tietysti sietämätön, joten siedätyshoitoa on jatkettava. Lausunnon perusteella dyykkauksen lainsuoja edellyttää taistelua ainakin kolmella rintamalla.

1. Ruokahävikkiä tulee edelleen kauhistella, vaikka kauppa kuinka esittelisi sinänsä hyvää lahjoitustoimintaa. Ruoka-apu on kuitenkin dyykkaukseen verrattuna kallista, eikä kaikkea syömäkelpoista lahjoiteta ollenkaan.

2. Viimeisen käyttöpäivän tyranniasta on päästävä. Tällä hetkellä einespitsan lahjoituskelpoisuus riippuu siitä, minkä tekstin valmistaja on halunnut painaa päivämäärän viereen. Jos viimeiset käyttöpäivät olisivat terveyden kannalta olennaisia, ne olisi varmaan jo otettu käyttöön esimerkiksi New Yorkin osavaltiossa.

3. Lainausmerkit dyykkaamisen ympäriltä pitää heivata pois. Nyt kun jätelavojen tonkiminen on jo suunnilleen presidentin suojeluksessa, etujoukon on siirryttävä taloyhtiöiden jätekatoksiin. Vähitellen ”dyykkaamisessa” käy kuten ”leipäjonoissa”: häpeä alkaa väistyä.