Päivällisten löytöjen päivällinen

Joskus sitä on tulossa kotiin tietäen, että jääkaapissa ei ole mitään syötävää. Tai oikeastaan siellä ei ole mitään, mitä kannattaisi enää syödä. Tai mitään, mikä olisi kypsynyt riittävän vanhaksi. Silloin on pakko poiketa roskiksilla.

Olin ottanut haasteeksi, että syön koko päivänä vain sen vuorokauden löytöjä. Viimeisen suupalan olin saanut edellisiltana kello 23.59. Kotimatkani alkoi iltapäivällä neljän maissa, mutta kun on tottunut tällaiseen terveyttä edistävään ateriarytmiin, lyhyt paasto ei tuota minkäänlaisia heikotuksen tunteita

Tiesin, että tiistaina loppiaisen jälkeen Kallion roskikset olisivat todennäköisesti tyhjiä kuin jäteyhteiskunnan jäsenen sielunelämä. Luotin kuitenkin vetovoiman lain ratkaisevan asian, sillä en tarvinnut täysiä roskiksia vaan syömäkelpoista ruokaa.

Olen vuoden alusta kokeillut, voinko ”värähtelyjäni” säätämällä kutsua itselleni lisää seuraajia. Ainakin alku oli lupaava. Ensimmäisenä päivänä sain Facebookissa kaksi uutta tykkäystä ja toisena päivänä yhden tykkäyksen ja yhden haastattelupyynnön. Helsingin Uutiset halusi kirjoittaa dyykkauksestani, ja tarjosin toimittajalle taustatarinaksi kotimatkahaastettani. Se ei lopulta päässyt lehtijuttuun, joten julkaisen nyt blogissa tämän epävirallisen satelliittikainalojutun.

Helsingin Uutiset auki dyykkarijutun kohdalta jätekatoksen lattialla vedenkeittimen alla.

Haastattelusta jäi muistoksi juttu, haasteesta vedenkeitin.

Ratsaan ensimmäiseksi Helsinginkadun roskiksen, josta olen yleensä löytänyt homeista leipää ja epämääräistä vanhaa lihaa. Niin käy tälläkin kertaa, mutta täysin poikkeuksellisesti roskien seassa on myös kaksi limettiä ja kaksi ruttuista keltaista paprikaa. Niistä tuli kivasti väriä lehden kanteen, vaikka jutun pääkuva olikin tyylikkään tummanpuhuva.

Olen ennen kierroksen alkua kertonut toimittajalle, että havittelen leipää, kasviksia ja lämmintä ruokaa mutta jotain makeaakin pitäisi saada. Koska ensimmäisestä roskiksesta löytyy kasvisten lisäksi hyvältä näyttävää ruisleipää ja asiallisen makuisia lihapullia, päivän aterian runko alkaa olla valmiina.

Jatkamme sata salamaa iskeneen kuvaajan kanssa syvemmälle perus-Kallioon. Seuraavassa paikassa on kolme roskista, joissa jokaisessa on yksi roskapussi. Viimeisestä pussista löytyy kimpale täysin kunnossa olevaa kermajuustoa, puoli pussia paahtoleipää ja kaksi tuoreen oloista appelsiinia.

Saatan kuvaajan pois ja sen jälkeen Kallion jäteastioiden tonkimisen päätökseen. Kolmannesta kohteesta dyykkaan pikkutomaatteja, kurkkua, ruisleipää ja palasen liha-makaronilaatikkoa. Seuraavista neljästä paikasta lähden vesiperääntymällä, ja kaksi paikkaa ohitan, koska niissä käyn yleensä vain yönnäöllä.

Kotiroskiksesta löydän vielä lisää tomaatteja, pienen kupillisen paahdettua sipulia ja parit sipsipussinpohjat. Mietin, pitääkö jälkiruoaksi hyväksyä peruna- ja sipulilastut.

Lopuksi vilkaisen päiväkotiroskikseen. Sieltä saan keitettyjä perunoita sekä maksamakkaraa ruisleivän syöntiä sujuvoitelemaan. Löydän myös annospussilliset broilerikeittoa ja jotakin jännäsalaattia, jossa yhdistelmän epätavallisuuden ylittää vain ainesosien tunnistamattomuus ja jollaisiin päiväkodin keittiö on selvästi erikoistunut. Ennen kaikkea biojäteastiassa on kuitenkin marjapiirakkaa ruokkimaan jälkiruokareseptoreitani.

Keltaisella tarjottimella pikkutomaatteja, suikaloitua paprikaa, lämpimiä juustoleipiä, kurkku-paprika-maksamakkararuisleipiä, appelsiini- ja limettilohkoja, lautasellinen broilerikeittoa, paahdettua sipulia, marjapiirakkaa, sileitä ja poimutettuja perunalastuja, lihapullia ja ketsuppia, lihamurekepihvi, keitettyjä perunoita, punakaalisalaattia ja liha-makaronilaatikkoa.

Dyykkarin tarjotinmalli. Ruoka löytyi hieman mutkitelleen kotiintuloreitin varrelta yhtenä iltapäivänä. Muu kuvassa näkyvä Taloyhtiön jätepisteestä useiden vuosien ajalta.

Kuuden aikaan nälkä alkaa jo muistuttaa itsestään, mutta syömisten valmistelut ja kuvausjärjestelyt vievät vielä reilun tunnin. Hoksaan, että voin lisätä lihapullien päälle ketsuppia, sillä olen löytänyt purkin aamuyöllä eli saman päivän puolella.

Päästyäni vihdoin ruoan makuun tajuan, etten koskaan tee tällaisia valmiita annoksia vaan kokoan syötävää niin kauan kuin ruokahalua riittää. Olenkin nyt yliarvioinut mahani vetoisuuden. Onneksi osa lihoista maistuu kuumennuksen jälkeen pil/eltaantuneilta, joten voin jättää ne syömättä. Näin ateria terveellistyy, etenkin kun sipsikeko kuoppaantuu alle kourallisen verran.

Syömättä jäävät myös limettien kuoret, koska ne ovat liian sitkeitä. Appelsiinin kuoriakin jää tarjottimelle, koska ne eivät yksinkertaisesti kaikki maistu.

Päätin viime vuonna kokeilla sitrushedelmien kuorineen syömistä. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että yhden appelsiinin kuorista syö mielellään suunnilleen puolet, mutta sen jälkeen alkaa tökkiä. Makuaistin kyllästymiseen on varmaan aina syytä luottaa. Luinkin tällä viikolla, että sitrushedelmien kuorissa on kalsiumia sitovaa oksalaattia, eli ei tule niistä täysin ok salaattia.

Ruoka oli hyvää, ja sitä oli enemmän kuin riittävästi. Syön tavallisesti kerran tai kahdesti päivässä, jos dyykkiruokaa nyt tavallisena voi pitää. Mieluummin kahdesti, mutta aina ei ehdi tai maita. Kerran päivässä syöminen vastaa vaikutukseltaan ehkä laihdutusleikkausta, sillä mahaan ei mahdu määräänsä enempää.

Hanaveden juomista en ollut itseltäni kieltänyt, joten jos tilaa olisi yhtään jäänyt, olisin vielä voinut kuumentaa itselleni vettä marjapiirakan oheen. Löysin nimittäin samana päivänä pitkästä aikaa ja ehkä pitkänkin aikaa toimivan vedenkeittimen.

Kierrätys on ilomme

Helsingissä kelpaa kierrättää. Asun Vallilassa osakuntien asuntolassa ja saan kiertoon suurimman osan jätteistäni, jos jaksan kävellä sata metriä jätekatokseen. Kun olen pudottanut sanomalehtipinoni pitsalaatikoiden sekaan ja biojätenyssykkäni Alepan muovikassien joukkoon, minun pitäisi ilmeisesti panna loput jätteet leikkimökin kokoiseen, puristimella varustettuun sekajätelaatikkoon. Tuo Molokin kita ottaisi mielellään vastaan maitopurkit, säilyketölkit, pahvilaatikot, lasipurnukat, muovipakkaukset ja vanhat vaatteet.

Pöydällä näyttö, stereot, näppäimistö, hiiri ja kaiutin. Näytöllä Windows XP:n työpöytä ja Wordpad-ohjelma, jossa teksti ”Kierrätys on ilomme”. Stereon näytössä näkyy teksti ”Doin’ it Rig”.

Lokakuu 2004 lavastettuna lokakuussa 2019. Laitteet ovat muuten alkuperäiset, mutta Windows XP on käynnistetty Taloyhtiön jätepisteestä löytyneeltä tietokoneelta. Huomaatko kuvassa anakronismin?

Luonnonystävä ei voi alistua siihen, että kierrätyskelpoista ainesta kuljetetaan kaatopaikalle. Sadan metrin päässä kodistani on keräyspiste, jossa pääsen eroon lasiastioista, säilyketölkeistä ja alumiinivuoista. Samassa pisteessä olevaan UFF:n laatikkoon voin panna tarpeettomat vaatteet. Maitopurkit ja paristot kierrätän kätevästi kävelemällä Arabian kauppakeskuksen pohjakerroksen parkkihallin lähes etäisimpään nurkkaan (1,3 km asunnostani). Pullonpalautusautomaatti on sentään ensimmäisessä kerroksessa, kuten myös suutari.

Palatessani kauppakeskuksesta näen kierrätyskeskuksen (1,6 km). Sinne sopii viedä esimerkiksi astioita, kirjoja, kalusteita tai rikkinäisiä sähkölaitteita. Kirjoja voisin tarjota myös lähiantikvariaattiin (600 m). Kierrätyskeskus sattuu olemaan melko lähellä kotiani, mutta autottomalle lyhytkin matka on pitkä. Sen huomasin kantaessani hajonnutta mikroaaltouunia 300 metriä YTV:n keräysautoon. Kierrätyskeskus on toisaalta auki kuutena päivänä viikossa; keräysauto on paikalla puoli tuntia yhtenä päivänä syksyssä.

Vaikka paperin kierrättäminen on tehty sanomalehtikansalle helpoksi, pahvin ja kartongin keräysastioita saa hakea tosissaan. Lähimmän aaltopahvin kierrätyspisteen löytämiseksi minun on Paperinkeräys oy:n kotisivun mukaan matkattava Käpylään (2,2 km). Kartonkijätettä kerätään toisaalla Käpylässä (3,2 km). Kortonkijäte sen sijaan kuuluu sekajäteastiaan. Himokierrättäjä suosiikin e-pillereitä, sillä ne voi palauttaa apteekkiin (500 m).

Tässä vaiheessa sekajätesäkkini paino on pudonnut mukavasti. Tilavuutta sillä vielä riittää, koska käsittelemättä on kevyt mutta kierrättäjän näkökulmasta raskaan sarjan ongelmajäte: muovi. Himokierrättäjä ei perusta elinkaaritutkimuksista ja ekologisista selkärepuista vaan ostaa hillon mieluummin lasi- kuin muovipurkissa, sillä lasin voi kierrättää – ainakin toistaiseksi, YTV:n armosta. Kotitalouksien muovijätettä pystyttäisiin kierrättämään, jos ihmiset osaisivat lajitella eri muovilaadut tarkasti. Se on tietysti turha toivo, kun ylioppilaatkin, isänmaan toivot, käärivät biojätteensä muovikasseihin.

Jätteenkäsittelyn pyhässä hierarkiassa raaka-aineen kierrättämisen jälkeen tulee energiasisällön hyödyntäminen. Jos muovia ei voi kierrättää, se pitää polttaa. Ystävieni asunnoissa ei ole tulisijaa, joten minun ei auta kuin matkustaa vanhempieni luo Keski-Suomeen (365 km, junalippu paperinkeräykseen). Lämmityskattilassa muovipakkaukseni palavat iloisesti pieniksi hiukkasiksi, joiden terveysvaikutukset tuskin kumoavat muovin hyödyntämisen mielenterveysvaikutuksia. Poltan myös hammas- ja jäätelötikut. Puujätteen voisin viedä YTV:n Sortti-asemalle Kivikkoon (8,0 km), mutta kierrätyksessä ei sentään pidä mennä liiallisuuksiin.

Maalla jätteisiin suhtaudutaan kiihkottomasti. Entisaikaan meillä kerättiin kaikki roskat mustaan säkkiin, jonka isä kävi viemässä metsään kaivettuun kuoppaan. Käsittely kuulostaa kamalalta, mutta pitää ottaa huomioon, että tuolloin, ennen EU:ta, maatilallamme ei vielä syntynyt maitotölkkijätettä. Eikä säkkiin tietenkään pantu esimerkiksi auton akkuja; sehän olisi repeytynyt. Akut jätettiin sellaisenaan metsän laitaan. (Alun perin, ennen pihapihlajan äkillistä kuihtumista, akkuja kerättiin puun juurelle talomme eteen.) Nykyään äitini kiikuttaa jopa maitotölkit kuuliaisesti kaupunkiin.

Raaka-aineen kierrättämistä saati polttamista parempi asia on uudelleenkäyttö, astioilla uudelleentäyttö. Maakuntamatkallani palautan tyhjän hunajapurkin jyväskyläläiseen ekokauppaan (1 km:n lisälenkki), sillä Helsingissä se ei ole mahdollista. Helsingin Ruohonjuuri-ekokaupassa VR:n makasiineilla (3,4 km) voin ostaa pesuaineet omiin astioihin. Paljon saa sampoopurkkeja virrata Ämmässuolle, ennen kuin Stockmannin kauneusosasto palvelee yhtä hyvin.

Äärimmäinen kierrätys on ympäristönsuojelua, mutta vähintään yhtä paljon se on mielenrauhan varjelua. Henkisen terveyden lisäksi kierrätys edistää ruumiillista terveyttä. Jos yrittäisin kierrättää täydellisesti ja kävelisin kaikki matkat, ekologisia jalanjälkiä kertyisi laskujeni mukaan 759 kilometrille! Himokuntoilijan kannattaakin unohtaa Extreme Indoor Cycling. Stadin kovinta rääkkiä tarjoaa recycling.

Himokierrättäjälle Helsinki ei siis todellakaan ole taivas. Kaupungin sekava keräysjärjestelmä vie lähinnä ennenaikaiseen hautaan. Laskelmastani puuttuukin viimeinen matka. Nykyisen ympäristöajattelun mukaan maatuvia aineksia ei kannata polttaa, joten valitsen arkkuhaudan. Koska olisin niin sanottu uusi asiakas, lähin mahdollinen hautausmaa olisi Malmilla (6,6 km).

Epätoivoiseksi ei himokierrättäjän kuitenkaan kannata heittäytyä, sillä asiat edistyvät pikkuhiljaa. Eräänkin jätelajin kierrätyspisteet on viime vuosisadan aikana saatu keskimäärin sata metriä lähemmäksi asuntoja. Pisteet ovat myös auki suurimman osan vuorokaudesta, paitsi jos paikkakunnalla riehuu vatsatautiepidemia. Pitäisi oikeastaan olla tyytyväinen, että suomalaiset ovat oppineet kierrättämään edes tätä jätelajia: vaippoja käyttää vain pieni osa kansasta. Vettä tosin kuluu valtavasti, mutta sanovat vesilaitoksessa, että se on putkistolle vain hyväksi. Jätökset Helsingin Vesi muuttaa midasmaisella kosketuksella mullaksi, jota se kaupittelee takaisin alkutuottajille.

Kaikesta ponnistelusta huolimatta sekajäteastiani ei ole täysin tyhjä: jäljellä on hehkulamppu. Himokierrättäjä vaihtaa energiansäästölamppuun, sillä se kuuluu ongelmajäteastiaan (1,3 km). Lopulta sekajätteeksi jää vain kourallinen pölyä. Tässä vaiheessa himokierrättäjän on lakattava pölisemästä.

 

Tämä kirjoitus osallistui Helsinki – Stadini -kirjoituskilpailuun lokakuussa 2004. Se julkaistaan nyt 15 vuotta myöhemmin alkuperäisessä muodossa lukuun ottamatta kuvitusta ja yhtä korjattua lyöntivirhettä (muutakin korjattavaa olisi kyllä keksinyt). Onnen tongintaa aloitti 6 vuotta sitten pyhäinpäivänä ja täyttää nyt ensimmäistä kertaa vuosia pyhäinpäivänä.

Lautakunta tyrmäsi niin sanotun dyykkaamisen

Ruoan dyykkaus on ollut Helsingissä pitkään henkitoreissaan, kun melkein kaikki kaupat ovat päättäneet salpuuttaa jätetilansa. Kauppiaiden ja dyykkarien välille kehkeytynyt kamppailu on tietysti ollut toivottoman epätasainen, ja nyt vielä erotuomarikin on lyöttäytynyt vahvemman osapuolen seuraan.

Helsingin kaupungin ympäristölautakunta antoi eilen lausunnon Leo Straniuksen ja 30 muun allekirjoittajan tekemästä valtuustoaloitteesta. Aloitteessa esitetään, että kaupunki vähentäisi ruoan tuhlausta edistämällä dyykkausta. Elintarvike- ja ympäristötarkastajien sorvaama lausunto suhtautuu dyykkaukseen yllättävänkin nuivasti, minkä seurauksena ympäristölautakunnan ääni oli kauppiaan ja kädet sidotut.

Lattialla kasassa purjo-, peruna- ja salaattipusseja, liha-, tomaatti-, mansikka- ja viinirypälerasioita sekä kerma-, jukurtti- ja riisipuuropurkkeja. Lisäksi basilikaruukkuja, karjalanpiirakkapusseja, kananmunakenno, leivonnaisia, kaaleja ja banaania ynnä muuta.

Oma ruoka-apu paras ruoka-apu. Ei tosin Helsingissä.

Lausunnon kirjoittajien asenteesta kertoo jotain se, että dyykkaaminen eri muodoissaan esiintyy toistuvasti lainausmerkeissä ja jopa penkominen on merkillistä. Kirjoittajien huolellisuudesta kertoo jotain se, että parissa kohdassa merkit ovat päässeet unohtumaan. Myös viimeinen käyttöpäivä on saanut lainausmerkit ympärilleen, vaikka oikea muoto kuuluisi ”viimeinen” käyttöpäivä.

Aloitteessa toivotaan myönteistä suhtautumista dyykkaukseen, mutta lausunnon kirjoittajat näkevät parhaaksi ampua dyykkausta kohti täyslaidallisen, kauppiaiden poteroista tietenkin. Lausunnon mukaan kaupan ala ”osannee parhaiten” itse valita keinot hävikin pienentämiseksi. Dyykkari taas ei itse osanne arvioida ruoan syömäkelpoisuutta tai olla sotkematta paikkoja.

Lausunto esittelee elintarvikeviranomaisille tavanomaista, yltäkylläisen maailman riskianalyysiä. Heistä pikkiriikkinen todennäköisyys oikeuttaa massiivisen ruokahävikin, sillä heidän henkilöstöravintolassaan ei koskaan ruoka lopu eivätkä lämpöhauteet jäähdy. Rajallisen maapallon elintarvikeviranomainen ei pelottelisi ”usein vakavia terveysongelmia aiheuttavalla” listerialla vaan kertoisi, että listerioosi on harvinainen tauti, joka iskee vain riskiryhmiin ja on estettävissä ruoan kuumentamisella.

Jätetilojen sotkeminen on ikävää, mutta ylimitoitettu Stop mahdollisille töhryille -kampanja ei ole oikea ratkaisu. Olen aiemmin ehdottanut yhdeksi vaihtoehdoksi dyykkarien siivouspartioita. Viisas kauppias rakentaisi keskusteluyhteyttä kaikkiin sidosryhmiin.

Liian lämpimästi kauppias ei kuitenkaan saa dyykkareita kohdella, ettei hän syyllisty lausunnossa pelättyyn ”lainvastaiseen elintarvikkeen luovutukseen”. Lausunto ei tosin kerro, kuinka moni kauppa sai syytteet silloin, kun roskiksia ei vielä järjestelmällisesti lukittu. Yhdysvalloissa myymälät saavat syytesuojan ainakin ruokalahjoituksissa laupiaan samarialaisen nimellä kulkevan lain perusteella. Suomessa vastuusta vapautuu, jos jäteastiassa lukee ei ihmisravinnoksi. Näin kertoi minulle asian Salon kaupungin ympäristöterveydenhuollosta varmistanut dyykkarijulkkis (15 min) Niilo Nurmi.

Ympäristölautakunnan lausunto epäilee, että dyykkaamisen merkitys ruokajätteen vähentämisessä on tuettunakin marginaalista. Marginaalista dyykkaus näyttää paljon järkevämmältä, sillä ihminen ei syö prosentteja. Hallitsevalle luokalle ajatus ”jokseenkin hallitsemattomasta toiminnasta” on tietysti sietämätön, joten siedätyshoitoa on jatkettava. Lausunnon perusteella dyykkauksen lainsuoja edellyttää taistelua ainakin kolmella rintamalla.

1. Ruokahävikkiä tulee edelleen kauhistella, vaikka kauppa kuinka esittelisi sinänsä hyvää lahjoitustoimintaa. Ruoka-apu on kuitenkin dyykkaukseen verrattuna kallista, eikä kaikkea syömäkelpoista lahjoiteta ollenkaan.

2. Viimeisen käyttöpäivän tyranniasta on päästävä. Tällä hetkellä einespitsan lahjoituskelpoisuus riippuu siitä, minkä tekstin valmistaja on halunnut painaa päivämäärän viereen. Jos viimeiset käyttöpäivät olisivat terveyden kannalta olennaisia, ne olisi varmaan jo otettu käyttöön esimerkiksi New Yorkin osavaltiossa.

3. Lainausmerkit dyykkaamisen ympäriltä pitää heivata pois. Nyt kun jätelavojen tonkiminen on jo suunnilleen presidentin suojeluksessa, etujoukon on siirryttävä taloyhtiöiden jätekatoksiin. Vähitellen ”dyykkaamisessa” käy kuten ”leipäjonoissa”: häpeä alkaa väistyä.