Avain onneen

Kävin tänään sienessä. Vakiopaikka ei pettänyt tälläkään kertaa: koriin kertyi pari litraa suppilovahveroita. Sadekin alkoi rummuttaa tuulilasiin vasta kotimatkalla.

Illalla sienikeittoa maistellessani aloin pohtia, mitä yhteistä on sienestämisellä ja toisella harrastuksellani dyykkauksella. Molemmissa saa liikuntaa ja voi säästää niin lompakkoa kuin ympäristöäkin, ainakin jos selviää ilman autoa. Tällaiset järkeenkäyvät oheishyödyt eivät kuitenkaan selitä, mikä toimintaan yllyttää tunteiden tasolla.

Sieni- ja dyykkiretkien kiehtova yhteinen nimittäjä on kaiketi se, että koskaan ei etukäteen tiedä, mitä löytää. Lähes aina löytää kuitenkin jotakin, ja usein löytää sellaista, mihin ei ole aiemmin törmännyt. Toki saaliistakin on paljon iloa, mutta tuskin se saa tuntemaan samaa intohimoa kuin itse saalistus.

Vaikka haluan jännitystä elämään, olen laiska ihminen ja käyn yleensä aina samoilla sienipaikoilla. Vakiodyykkitupani taas on oman taloyhtiöni rakas jätekatos.

Roska-astioita jätekatoksen oven takaa katsottuna.

Dyykkarin kulkua taloyhtiön harrastehuoneeseen rajoitetaan usein lukoin ja häkein.

Miksi oma taloyhtiö on ylivoimainen dyykkauskohde? Ensinnäkin dyykkauspaikkaa ei tarvitse etsiä kovin ankarasti, ellei ole juuri taloon muuttanut tai vaihtanut kumppanin kanssa roskien viemistä pyykkivuoroihin.

Toisekseen ei kannata mennä mertaa edemmäs kalastamaan. Liikunnan määrä jää oman talon puitteissa vähäiseksi, mutta ei matkan lyhyyttä syksyn sateilla tule harmiteltua.

Taloyhtiödyykkauksessa täyttyy myös meille keskiluokkaisille kansalaisille välttämätön ehto: oma avain. Ei tarvitse kivuta piikkilanka-aitojen yli eikä kaivaa tunneleita aitamuurien alitse. Ei tarvitse tiirikoida lukkoja eikä (puhe)judoilla vartijoiden kanssa. Eikä edes tarvitse kysyä ventovierailta, pääsisikö heidän jätekatoksiinsa vähän tonkimaan.

Taloyhtiössä dyykkausoloihin on jopa mahdollista vaikuttaa, joko toimimalla hallituksessa tai ottamalla yhteyttä hallituksen jäseniin. Kannattaa olla aktiivinen. Muuten saa dyykkari kotvan odottaa, ennen kuin ilmestyvät jätekatokseen infrapunalämmittimet ja roskapönttöihin avattaessa syttyvät ledivalot.

Kun siis seuraavan kerran ulos lähtiessäsi nappaat avainnipun mukaasi, pysähdy hetkeksi. Kädessäsi saattaa olla avain uuteen, palkitsevaan harrastukseen.

Onnen tongintaan voi ryhtyä missä taloyhtiössä vaan! Blogi jatkuu, kohta nähdään mitä mä saan.

2 responses to “Avain onneen

  1. Hei. Muutamia juttuja elämän varrelta.

    Se vanha liha ei ole vaarallista kuin korkeintaan yhden kerran tuhannesta, eikä aina silloinkaan. Mutta lihan vanheneminen tarkoittaa sitä, että heti kun eläin teurastetaan, alkavat bakteerit tuhoamaan ravintoarvoja ja parin viikon kuluttua tulee haju- ja makuhaittoja. Tarkoitan siis, että lihan ravintoarvot katoavat vanhetessaan, hyvin nopeaan tahtiin.

    Toiseksi voisin pelotella LISTERIA-bakteerilla, minulla on muutama työkaveri kuollut siihen. Ensin ovat ”riutuneet” 8 kuukautta – 4 vuotta ennen kai kivuliasta kuolemaa.

    Tiedän omien isovanhempieni elämästä, kuinka huonolla ja heikolla ruoalla elää vanhaksi, isoäitini täysjärkisenä 97-vuotiaaksi. Hänen oma mielipiteensä pitkään elämään oli se, että hän oli erikoisen vahva ja söi aina niukasti, koskaan ei ollut yhtään lihava. Ylimääräisessä läskissä kulkevat verisuonet yms. rasittavat hänen mielestään koko ihmistä.

    Omalta kohdaltani voin kertoa syyn, miksi heitän ruokaa pois. Kun meillä on esimerkiksi perheen joulujuhla ja jää ylimääräisiä ruokia, minun pitää heittää niistä suurin osa, lähes kaikki, pois. Jos en heittäisi, söisin niitä itse ja lihoisin. Aina kun ostan liikaa ruokaa, mietin raskaasti illalla, miten menettelen, ja lopputulos on, että parempi heittää pois kuin mahdollisesti säästää ja syödä liikaa.

    Minulla ainakin se oikea paino merkitsee koko elämän laatua hyvin merkittävästi. Kun jouluna tulee 2 kg lisää, pitää se heti pudottaa niin taas sujuu 5 kilometrin hiljaiset juoksulenkit kevyesti. Kun olin nuoruudessani 4–8 kg painavampi, jo 400 metrin juoksu tuntui ikävän raskaalta ja aikaa vievältä. Kävellä kyllä olen aina jaksanut vaikka 6 tuntia yhtä mittaa pelkällä vedellä.

    • Hyviä näkökohtia, Eero! Ruoka voi tosiaan tuoda sairautta, terveyttä tai nautintoa. Tavoitteenani on pienentää ruokahävikkiä, joten olen pyrkinyt selvittämään kahta yleistä huolenaihetta: tuleeko vanhasta ruoasta kipeäksi ja maistuuko vanha ruoka pahalta.

      Sairastuminen on osoittautunut epätodennäköiseksi, kuten sinäkin toteat. (Listeria iskee lähinnä vanhuksiin, muuten heikkoihin tai raskaana oleviin.) Mahdolliset makuhaitat taas ovat osittain makuasioita. Pilaantunutta ei tarvitse syödä, mutta pitääkö kaiken olla aina ensiluokkaista?

      Entä terveyshyödyt? Lihalla niitä ei oikein taida olla haittoja kumoamaan. Proteiinia suomalaiset saavat ihan liikaa, eivätkä muut mainostetut edut, kuten rauta, sinkki ja B-ryhmän vitamiinit, ymmärtääkseni katoa herkästi. Kivennäisaineita eivät bakteerit voi tuhota, mutta ehkä niiden imeytyminen voi vaikeutua. Erikseen mainittu niasiini on aika kestävä, ja sitä elimistö voi valmistaa lihan tryptofaanista.

      Niukasti syöminen voi hyvinkin olla pitkän iän salaisuus. Mutta jos syö vähän, eikö ruokaa voisi varata saman verran? Ja jos ruokaa siitä huolimatta jää yli, eikö ensin voisi syödä vanhan loppuun, ennen kuin kiirehtii hankkimaan uutta?

Heitä kommentti menemään

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s