Avokadopasta ilman avokadoa

Mietin pitkään, mitä tarjoaisin itsenäisyyspäivän päivällisellä, kunnes tiesin vastauksen: tietenkin kansallisruokaamme avokadopastaa. Pastasta tuli perinteiseen tapaan valmistettuna oikein hyvää. Alun perin tarkoituksenani oli kuitenkin laittaa avokadopastaa à la roskis jo viime sunnuntaina.

Avokadapastaa kupissa. Vieressä keittokirjan kuva avokadopastasta.

Lopulta meni niin kuin Strömsössä. Spagetti, chilipalko, valkosipuli, limetti, liina ja kuppi Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, itsenäisyyspäivänä auki kanta-asukkaille). Gullichsenien Safkaa lainassa kirjastosta.

Löysin pari viikkoa sitten sekajätteen seasta kaksi avokadopussia. Suunnittelin tuolloin, että ratsastan trendien aallonharjalla ja kokeilen avokadopastan valmistamista. 

Ihan heti en päässyt ruoanlaiton makuun, koska en ollut löytänyt kaikkia aineksia jätekatoksesta. Vastoinkäymiset jatkuivat kauppahallissa, kun ilmeni, että juustokauppiaalla ei ollut myydä luomuparmesaania. Onneksi mielimääni parmanjuustoa löytyi mielin määrin marketista. Vähänpä osasin kuitenkaan aavistaa, että projektini kokema vastatuuli yltyisi vielä myrskyksi.

Pilaantuneita, avattuja avokadoja.

Kenialainen avokado, melkein sukua osterille.

Ehkä olin antanut avokadojen olla jääkaapissa muutaman päivän liikaa tai ehkä olin alun perin ollut liian toiveikas hedelmiä pussien läpi palpoidessani. Minun oli nieltävä karvas totuus: yhdestäkään yhdestätoista avokadosta ei olisi pastan painikkeeksi, mutta nälkäiset suut olisi jotenkin tukittava.

Mitä olisi avokadopasta ilman avokadoa? Melkein parasta, tavua vaille. Olin kuitenkin panostanut raaka-aineisiin niin paljon, ettei minulle kelvannut kuin paras, joten pasta sai jäädä toiseen kertaan.

Onneksi huomasin jääkaapissa aikaisemmin viikolla tonkaisemani braatvurstipaketin. Viimeinen käyttöpäiväkin oli ollut vasta viisi päivää sitten. Makkaroiden oheen lämmitin roskiksesta löytyneen juustokeiton, jonka parasta ennen -päivä oli mennyt alle kaksi kuukautta aikaisemmin. Sopan sekaan heitin metsästä löytyneet, parhaat päivänsä nähneet joulukuun ensimmäisen ja varmasti viimeiset suppilovahverot.

Sienillä terästetty keitto maistui vallan mainiolta, ja braatvurstitkin tekivät kauppansa. Taloyhtiön asukkaiden uhraukset olivat jälleen kerran turvanneet taloutemme ruokahuollon. Kiitos 2011–2013.

Avain onneen

Kävin tänään sienessä. Vakiopaikka ei pettänyt tälläkään kertaa: koriin kertyi pari litraa suppilovahveroita. Sadekin alkoi rummuttaa tuulilasiin vasta kotimatkalla.

Illalla sienikeittoa maistellessani aloin pohtia, mitä yhteistä on sienestämisellä ja toisella harrastuksellani dyykkauksella. Molemmissa saa liikuntaa ja voi säästää niin lompakkoa kuin ympäristöäkin, ainakin jos selviää ilman autoa. Tällaiset järkeenkäyvät oheishyödyt eivät kuitenkaan selitä, mikä toimintaan yllyttää tunteiden tasolla.

Sieni- ja dyykkiretkien kiehtova yhteinen nimittäjä on kaiketi se, että koskaan ei etukäteen tiedä, mitä löytää. Lähes aina löytää kuitenkin jotakin, ja usein löytää sellaista, mihin ei ole aiemmin törmännyt. Toki saaliistakin on paljon iloa, mutta tuskin se saa tuntemaan samaa intohimoa kuin itse saalistus.

Vaikka haluan jännitystä elämään, olen laiska ihminen ja käyn yleensä aina samoilla sienipaikoilla. Vakiodyykkitupani taas on oman taloyhtiöni rakas jätekatos.

Roska-astioita jätekatoksen oven takaa katsottuna.

Dyykkarin kulkua taloyhtiön harrastehuoneeseen rajoitetaan usein lukoin ja häkein.

Miksi oma taloyhtiö on ylivoimainen dyykkauskohde? Ensinnäkin dyykkauspaikkaa ei tarvitse etsiä kovin ankarasti, ellei ole juuri taloon muuttanut tai vaihtanut kumppanin kanssa roskien viemistä pyykkivuoroihin.

Toisekseen ei kannata mennä mertaa edemmäs kalastamaan. Liikunnan määrä jää oman talon puitteissa vähäiseksi, mutta ei matkan lyhyyttä syksyn sateilla tule harmiteltua.

Taloyhtiödyykkauksessa täyttyy myös meille keskiluokkaisille kansalaisille välttämätön ehto: oma avain. Ei tarvitse kivuta piikkilanka-aitojen yli eikä kaivaa tunneleita aitamuurien alitse. Ei tarvitse tiirikoida lukkoja eikä (puhe)judoilla vartijoiden kanssa. Eikä edes tarvitse kysyä ventovierailta, pääsisikö heidän jätekatoksiinsa vähän tonkimaan.

Taloyhtiössä dyykkausoloihin on jopa mahdollista vaikuttaa, joko toimimalla hallituksessa tai ottamalla yhteyttä hallituksen jäseniin. Kannattaa olla aktiivinen. Muuten saa dyykkari kotvan odottaa, ennen kuin ilmestyvät jätekatokseen infrapunalämmittimet ja roskapönttöihin avattaessa syttyvät ledivalot.

Kun siis seuraavan kerran ulos lähtiessäsi nappaat avainnipun mukaasi, pysähdy hetkeksi. Kädessäsi saattaa olla avain uuteen, palkitsevaan harrastukseen.

Onnen tongintaan voi ryhtyä missä taloyhtiössä vaan! Blogi jatkuu, kohta nähdään mitä mä saan.