Kuopiolainen paikallislehti kysyi minulta, tiedänkö ketään kuopiolaista roskisdyykkaria. Tunnen itseni lisäksi ehkä kaksi dyykkaria, ja he asuvat Helsingissä. Päätoimittaja ei ollut lannistuvaa lajia vaan tiedusteli, voisiko minua mahdollisesti haastatella. Sanoin, että hetkinen vain, hankin ensin matkaliput.
Sovimme haastattelun parin viikon päähän maanantaille. Ja mikäs oli sopiessa, sillä tuolloin lämpötila oli Kuopiossakin mukavasti plussan puolella. Kun sitten matkaa edeltävänä perjantaina sääennuste näytti sunnuntaille ja tiistaille −4:ää ja maanantaille −9:ää, aloin kiristellä kalisemaan joutuvia hampaitani.
Saapuessani aamukymmeneltä junantuomana Kuopioon lämpötila oli Ilmatieteen laitoksen mukaan −13 astetta. Se kuitenkin tuntui −19 asteelta, edelleen Ilmatieteen laitoksen mukaan. Sikälikään päivä ei ollut alkanut parhaalla mahdollisella tavalla, että olin mennyt nukkumaan kello 1.30 ja herätys oli 4.30. En tosin saanut heti unta ja havahduin puoli neljältä hetkeksi siihen, että Onnenmyyrä jumitti jalkojeni päällä.
En ollut tehnyt juuri minkäänlaisia taustaselvityksiä. Vähän olin tutkinut Kuopion karttaa ja päättänyt, että kuljen keskustan ympäristössä. Minulla olisi pari tuntia aikaa ennen kuin tapaisin toimittajan.
Ensimmäinen kerta kuopiolaisessa jätekatoksessa sai heti hyvälle tuulelle.
Aloitin kierrokseni rautatieaseman liepeiltä. Heti alkuun löysin jätekatoksen, jonka ovessa oli vedintyöntösalpa, tai niin kuin me dyykkarit sanomme: kiitos huomaavaiselle taloyhtiölle. Viehättävä katos oli ehkä ollut tilava silloin, kun sekajätteen lisäksi kerättiin vain paperia. Päivän dyykit alkoivat lupaavasti kohmeisilla klementiineillä, jäätyneellä paprikan puolikkaalla sekä muutamalla ajan kovettamalla palalla joensuulaista ruisleipää.
Pakkasella dyykkaaminen näytti heti molemmat huonot puolensa. Kasvikset nimittäin jäätyvät koviksi ja sulavat lähes käyttökelvottoman pehmoisina. Roskapussien käsittelyssä jäätyvät sormet sen sijaan sulavat toivottavasti lähes käyttökelpoisina.
Olin varustautunut tutkimusretkelleni tavallista huolellisemmin. Minulla oli dyykkaamani merkkirukkaset ensimmäistä kertaa käytössä, ja kuntonsa perusteella ne olivat ylipäätään ensimmäistä kertaa käytössä. Rukkasten sisällä oli hyvä lämmitellä tonkimisen ja kuvaamisen kangistamia sormia.
Tähän katokseen pääsee ilman kättä pidempää.
Seuraavassa jätekatoksessa oli jykevä ovi, joka oli varustettu kahdella lukolla ja läpitunkemattomalla verkolla. Paatunut stadilaisdyykkari ei kuitenkaan näin vähästä hätkähtänyt. Oven vierestä verkko puuttui näet kokonaan. Kun vähän kurotti, lukon pystyi avaamaan ulkoa käsin. Ei teillä savolaisilla nähkääs ole mitään yksinoikeutta kieroiluun. Varmaan talon asukkaatkin avaavat oven mieluummin näin kuin kaivavat avaimen taskustaan.
Ei jätettä eikä jääteetä vaan virtsarakkoteetä ja muuta virtsarakkoa stimuloivaa.
Katoksesta löytyi roskapussi, jossa oli reilun vuoden päiväysvanhoja eli käyttökelpoisia tonnikalasäilykkeitä. Löytyi myös virtsarakkoteetä ja keuhkoputkiteetä, joiden viimeinen käyttöpäivä oli ollut heinäkuussa 2017. Viimeisen käyttöpäivän painaminen teepakettiin parasta ennen ‑päivän sijasta voi tuntua liioittelulta, mutta saattaahan virtsarakko tai keuhkoputki pilaantua herkästi kuivattunakin. Teet maistuivat kuitenkin ohjeen mukaan haudutettuina ihan hyviltä.
Joku oli siis selvästi tyhjentänyt kuivakaappiaan. Tai vähän oli märkääkin: jäädytettäväksi tarkoitettu siideri ei kuitenkaan ollut jäätynyt, toisin kuin kutakuinkin kaikki muu sinä päivänä. Olin vetänyt jalkaani dyykatut nahkakengät, mutta niiden kumipohja paljastui varsin ohueksi. Varmaan lenkkitossutkin olisivat olleet eristävämpi valinta. Myös paksummat sukat olisivat olleet tarpeen, mutta olin kai kiinnittänyt kaiken huomion siihen, että minulla on dyykatut välihousut ja -paita.
Kolmannesta avoimien ovien jätekatoksesta en löytänyt mitään. Vein sinne pikaruokaroskat, jotka olin poiminut kadulta tyhjää käyneen auton ja mahdollisesti omistajankin vierestä. Poistuessani vastaani tulee eläkeikäinen rouva. Haen hetken mielessäni oikeaa tervehdystä. Onkohan ”hei” liian tuttavallinen täällä päin Suomea? Huomaan sanovani ”päivää”, ja niin minua itse asiassa tervehditään myöhemmin illalla Matkahuollossa, kun käyn kysymässä, mistä linja-autot lähtevät. Rouva vastaa kuitenkin vähän mumisevalla terveellä.
Siirryn kadun yli seuraavaan jätekatokseen. Sama rouva tulee kohta perässäni ja tarjoaa selityksen, ennen kuin ehdin edes häkeltyä: ”Minä tulin tännekin, kun täällä on tämä muovinkeräys.” Himokierrättäjä taisi kohdata toisen himokierrättäjän.
Väännetään rautalangasta: toimivin koskaan kehitetty jätekatoksen sulkumekanismi.
Kaksi ihmistä vetäneessä katoksessa oli selvästi puolitettu sekajäteastia ja otettu tilalle muovinkeräysloota. Kuten arvata saattaa, sekajätteitä oli astian täydeltä ja ylikin. (Tämänhetkisellä kierrätysinnolla seka- ja muovijätteen tilavuuksien suhde on havaintojeni mukaan noin 2:1.) Onneksi pystyin keventämään jäteastiaa ottamalla sieltä paahtoleipää, leikkelettä, lasagnen tähteet ja kananmunia. Kartonkipakkauksia en voinut siirtää kartonkijäteastiaan, koska se oli paitsi täynnä myös eristetty ulkomaailmasta pahviröykkiöillä.
Olin käynyt vasta neljässä katoksessa ja olin löytänyt jo kaikenlaista tonkijaa päihdyttävää. Aloin lämmetä Kuopiolle, vaikka kaupunki tuntui yhä kylmemmältä. Suuntasin sisätiloihin. Olin ollut alle tunnin ulkona, mutta saman verran meni varpaiden sulatteluun.
Vihtori-nimisen kauppakeskuksen yläkerrassa näin vanhan miehen, ehkä Vihtorin itse, joka käveli liukuportaat ylös vastavirtaan. Tai oikeastaan kyseessä oli kalteva liukukäytävä. Joka tapauksessa tämmöisiä ihmisiä sisältävällä paikkakunnalla ei varmaan jakseta dyykkariakaan sen kummemmin ihmetellä.
Puolenpäivän jälkeen tapasin palkitun paikallislehden toimittajan Inkan. Siis lehti on palkittu – vaatimattomasti kolmena viime vuonna Suomen parhaaksi kaupunkilehdeksi. Mutta kyllä Inkakin osaa esimerkiksi irvailla pornon kuuroille tekstittämisestä niin hauskasti, että etelän intersektioanaalisissa mediapiireissä hymy hyytyisi ableismi-aversioon.
Aloitimme kiertelyn torin laidalta. Vastaan tuli vain lukittuja jätekatoksia. Parissa ovessa oli verenpainetta nostattavan kaksoisavainpesän vieressä vanha käsin avattava salpa jäljellä merkkinä siitä, että jokin oli saanut taloyhtiön salpuuttamaan. Ymmärrän, että jotkut voivat olla mustasukkaisia jopa jätteistään. Siitä huolimatta tuntuu koppavalta rajata dyykkaus vain talon väelle, ikään kuin kanta-asiakasetuna.
Hetki siinä meni, mutta niin vain löytyi sekajätteistä osittain syömäkelpoinen sekoitus.
Parinkymmenen minuutin päästä löysimme vihdoin avoimen jätekatoksen. Raivokkaan tonkimisen tuloksena oli yksi pakkasen vaan ei ihmisen purema valmissalaatti. Jäävuorisalaatti oli jäässä, eikä se näissä hylätyissä annoksissa yleensä muutenkaan enää kelvollista ole. Kanan rintafileet, vuohenjuustot ja viinirypäleet söin myöhemmin kotiin päästyäni. Kahdeksan päivää viimeisestä käyttöpäivästä ei ollut ehtinyt vielä pilata makua.
Dyykkari, tuo yhteiskunnan alisuoriutuja.
Hetken harhailtuamme löysimme jätekatoksen, jossa oli lukko ovessa mutta johon oli jätetty kulkureitti nälkiintyneen oloiselle dyykkarille. Sisältä löytyi pyjamapaita, jonka etumuksessa oli pitkä viivasuora arpikudelma. Näin ei voisi käydä Helsingissä. Ensinnäkään Helsingissä roskiksesta ei löydä parsittuja vaan ennemminkin käyttämättömiä vaatteita. Toiseksi veikkaisin, että jos helsinkiläisen sairaalan ensiavussa joudutaan leikkaamaan paita auki, sitä ei enää tarjota potilaalle takaisin vaan se heitetään menemään.
Korjailtu paita valoi uskoa kuopiolaisten säästäväisyyteen, joskin samasta roskiksesta löytyi myös ehjä baskeri.
Sekajätteisiin oli heitetty myös kaksi muovikassillista panttitölkkejä. Yleisen elämänkokemuksen perusteella ne olivat eri taloudesta kuin parsittu paita. Tölkkijätteellä on tapana toistaa itseään niin kuin oikeastaan kaikella jätteellä. Jos siis näkee roskiksella rikkautta ensisilmäyksellä, apajalle kannattaa palata uudestaan. Jos taas roskis tekee huonon ensivaikutelman, se ei yleensä muuksi muutu.
Helppoa rahaa, mutta ei tarpeeksi helppoa talon asukkaan mielestä.
Nyt siis joku kuopiolainen voisi tienata viisisataa euroa vuodessa, kun vain jaksaisi ryömiä kyseiseen jätekatokseen joka maanantai iltapäivällä. Me löysimme tölkkejä 9,60 euron edestä ja kaupan edestä vielä 0,15 euroa takaavan tölkin. Kun kassalla ollut nuori nainen kysyi, haluanko kuitin, vastasin: ”Kyllä, verotusta varten.” Siihen hän sanoi valloittavasti: ”En kyllä suosittele sitä tekemään.” Helsingissä pitää olla tyytyväinen, jos kuitin pyydettyään saa pelkän nuivan katseen ilman mulkaisua tai tuhahtelua.
Dyykkikierros toimittajien kanssa päättyy yleensä loppuhuipennukseen. Joskus se on sushia. Joskus löytyy toimittajalle kengät. Tällä kertaa toimittaja huomasi itse jäteastian pyörät autotallin näköisessä katoksessa. Sisäänpääsy näytti ensi alkuun vaativan vyön vetämistä aiempaakin tiukemmalle, kunnes huomasin katsoa ylöspäin. Siellä odotti suoranainen maisemareitti.
En ihan heti päässyt yli siitä, että ruokahävikin temppeliin oli näin vapaa pääsy.
Se tunne huumaa aina hetkeksi, kun tajuaa roskapussien painavan niin paljon, että sisällä olevien pakkausten on oltava täysiä. Nyt jo vähän nauratti kanasalaattiroskiksen epätoivoinen penkominen.
Pienen aherruksen jälkeen maassa oli kokoelma viilejä, jukurtteja ja leipää. Paras löytö oli vajaa puoli kiloa kermajuustoa, jossa ei ollut edes hometta vaan ainoastaan vähän hiivaa pinnalla. Parhain löytö oli kuitenkin paketti torttutaikinaa, jollaista olin etsinyt koko tammikuun ajan. Joulukuu on pelastettu.
Lopetimme kierroksen, koska Inkan aika alkoi olla lopussa ja kassi oli jo riittävän raahattava. Sää oli lauhtunut muutaman asteen verran, joten kaksi tuntia oli mennyt huomaamatta. Paikkoja, löytöjä ja kuvattavaa olisi luultavasti riittänyt vielä moneksi tunniksi.
Inkakin kokeili dyykkausta. Lehtiö, joka oli päätynyt nätisti perforoituun biojäteastiaan, oli tosin hänen omansa.
Koska talvisessa Kuopiossa ei ole maanantaisin hirveästi nähtävää, vietin pari tuntia kirjastossa. Olin onnistunut viiltämään kannen yhdestä viili- ja yhdestä jukurttipurkista, joten välipalaa ei tarvinnut arpoa. En oikeastaan ollut edes varannut ruokaa kuin menomatkalle, sillä uskoin sitä löytyvän. Kohmeinen viili on muuten villi herkku: kuin venyvää pehmojäätelöä. Siideriäkään en ole ennen juonut kirjastossa, mutta vuotavasta pakkauksesta piti päästä eroon.
Kirjaston miesten vessassa näin pitkästä aikaa siniset valot. Nostalgia jatkui altaan luona, jossa luki: ”Muistathan sulkea hanan, kiitos!” Ehkä se on niin kuin Inka sanoi, että Kuopioon kaikki tulee vähän jäljessä. Dyykkilöytöni olivat samaa kuin mitä tyypillisesti löysin Helsingissä viisi vuotta sitten: paljon leipää, juustoa ja kananmunia. Sittemmin näiden määrä on selvästi pudonnut.
Paluumatkalla vähän kuumotti, kun tankkasin Onnin-bussiin mennessäni kuljetusehtoja: ”Emme ota kyytiin pakastettua ruokaa tai tuoretta lihaa, siipikarjaa tai kalaa – –.” Onneksi jäätyneet ruoat olivat jo hyvän aikaa sulaneet ja löytämäni lihat olivat päiväysvanhentuneet. Ja on sinänsä asiallista, että matkalle ei saa ottaa siipikarjaa, kun lemmikitkin on kielletty.
No kehtaako Kuopiossa sitten dyykata? Ehdottomasti kehtaa. Ainakin maanantaina virka-aikaan tunnelma oli leppoisa, eikä ihmisiä ollut paljon liikkeellä. Avokonttoreita ei tullut vastaan, vaan kaiken tonkimisen sai tehdä jätekatoksen sisällä suojassa katseilta. Ja jos kysymyksen esittäjä on savolainen, niin ehdottomasti kehtaa. Antaa kirjastossa ottamani saaliskuvan puhua puolestaan.
Kiveäkin kiinnostaa kuopiolaisten ruokahävikki. Lasagnea, salaattijuustoa, kermajuustoa, homejuustoa, tonnikalaa, lihatikkuja, pepperonia, metvurstia, kanasalaattia, kalkkunaleikkelettä, hilloa, hedelmäsosetta, maitohappobakteereja, C-vitamiinia, ketsuppia, omenoita, klementiinejä, maissia, perunoita, paprikaa, jukurttia, rahkaa, viiliä, ranskankermaa, kermaviiliä, levitettä, sekaleipää, ruisleipää, sämpylöitä, paahtoleipää, näkkileipää, keksejä, mantelilastuja, teetä, kahvia, siideriä, sokerimassaa, torttutaikinaa, piparitaikinaa, pirtelöjauheita, kananmunia, panttikuitti ja päähine.
Hyvät kuopiolaiset! Ette häviä yhtään helsinkiläisille tai jyväskyläläisille ruoan hävittämisessä. Mutta miettikää, kannattaako omaa mainetta romuttaa. Lupsakkuus ja lukollisuus sopivat kehnosti yhteen.
Aiheesta kirjoitti toisena Kuopion Kaupunkilehti.
Onnen tongintaa 