Ruokahävikkiraporttianalyysi, osa 2: karu fakta ja korupuhe

Tarkastelin viimeksi ruokahävikin ja elintarvikejätteen määritelmiä Luonnonvarakeskuksen eli Luken kesäkuussa julkaiseman raportin pohjalta. Tässä raporttianalyysin jälkimmäisessä osassa käsittelen sitä, miten ruokahävikkiä ja elintarvikejätettä syntyy Suomen elintarviketeollisuudessa, kaupan alalla, ravitsemisliikkeissä ja kotitalouksissa. Lopuksi arvioin raportissa esitettyjä ruokahävikin vähentämiskeinoja.

Elintarvikejätteen ja ruokahävikin määrät elintarvikeketjussa. Elintarvikejätteen määrät: alkutuotanto 51 miljoonaa kiloa (peltoon jäävä sato 40 miljoonaa kiloa), elintarviketeollisuus 160 miljoonaa kiloa, kaupan ala 57 miljoonaa kiloa (ruokahävikkiä ei erotettu elintarvikejätteestä), ravitsemisala 78 miljoonaa kiloa, kotitaloudet 290 miljoonaa kiloa.

Ruokahävikkiä syntyy Suomessa vuosittain satoja miljoonia kiloja. Pylväät kuvaavat elintarvikejätettä. Sitä on kaikki elintarvikkeista syntyvä jäte, eli mukana ovat myös perinteisesti syömäkelvottomiksi katsotut osat, kuten kuoret, siemenet ja luut. Alkutuotannossa peltoon jäävä sato on merkitty erikseen, sillä se ei Euroopan unionin määritelmän mukaan kuulu elintarvikejätteeseen. Elintarvikejätteen syömäkelpoinen osuus eli ruokahävikki on merkitty kuvaan pisteillä. Kuva on Luonnonvarakeskuksen julkaisusta Elintarvikejätteen ja ruokahävikin seurantajärjestelmän rakentaminen ja ruokahävikkitiekartta (2021).

Teollisuus

Kotitalouksien osuus Suomen ruokahävikistä on 33 prosenttia, joten siitä puhutaan yleensä eniten. Seuraavaksi suurin prosenttiosuus on elintarviketeollisuuden 23 prosenttia. Se on paitsi hämmentävän suuri luku myös hämmentävän vähän huomiota saanut ongelma.

Teollisuudella on selvästi myös asenneongelma. Elintarviketeollisuusliiton 200 jäsenyrityksestä jätekyselyyn vastasi 14,5 prosenttia. Toisaalta vastanneet yritykset edustavat alan liikevaihdosta 45:tä prosenttia. Meijerit olivat hyvin mukana 82 prosentin osuudella tuoteluokan liikevaihdosta, mutta esimerkiksi myllyjen ja leipomojen lukema oli vain 21 prosenttia. Öljyjen ja rasvojen liikevaihdosta tutkimukseen saatiin 1 prosentti ja kalajalosteista pyöreät nolla.

Julkaisun mukaan yksi iso yritys ilmoitti, ettei vastaa kyselyyn, ennen kuin heidän eri jakeensa on määritelty tarkalleen kansainvälisesti. Tällaiseen kiukutteluun meillä ei pitäisi olla varaa. Elintarvikejätettä ja ruokahävikkiä on toki hankala määritellä, mutta vaillinainenkin tieto olisi paljon hyödyllisempää kuin täydellinen musta aukko.

Myös pienet ja keskisuuret yritykset olisi saatava paremmin mukaan tutkimuksiin. Raportointiin on siis velvoitettava. Hallituksen esityksen mukaan elintarvikealan toimijoille onkin tulossa jätteitä koskeva kirjanpitovelvollisuus vuodesta 2022.

Teollisuuden massiivinen ruokahävikki jää Luken raportissa selittämättä. Suurimmat, muutaman prosentin kokoiset ruokahävikit syntyivät leipomoalalla ja luokassa ”valmisruoka, kahvi, sokeri ja makeiset”. Maitotaloustuotteissa ruokahävikin osuus oli yksi prosentti, ja se oli pääsääntöisesti antibioottijäämäistä maitoa. Teurastamoissa ruokahävikkiä ei syntynyt juuri lainkaan, mutta elintarvikkeiksi asti jakeista päätyi vain 42 prosenttia. Jopa suurempi osa, 47 prosenttia, meni eläinsivutuotteiksi.

Lattialla seitsemän yhden kilon pussia ja yhdeksän kahden kilon pussia perunoita sekä kaksi yksittäistä perunaa.

Lähikaupan biojäteastiasta yhdellä kertaa juhannuksen jälkeen löytyneet perunat.

Kauppa

Kaupan alan ruokahävikki on elintarvikeketjun pöyristyttävin osuus. Täysin syömäkelpoista ruokaa lapetaan roskiin vain siksi, että on tullut uusi toimitus, päiväys on umpeutunut tai laatu ei ole enää ensiluokkaista. Tällainen tuhlailu on kiinnostanut lainsäätäjiä Ranskassa ja vähän Suomessakin. Siten kaupan ala on pyrkinyt antamaan aktiivisen kuvan ruokahävikkiongelmaan tarttumisesta, jotta se saisi jatkossakin heittää ruokaa roskiin oman mielensä mukaan. Lukenkin tutkimuksessa oli mukana 96 prosenttia Suomen kokonaismyynnistä.

Tilastoissa kaupan alan ruokahävikki ja elintarvikejäte ovat sama asia, sillä syömäkelvottomien osien määrää ei pystytty arvioimaan. Tutkimuksessa kauppojen hävikki jaettiin viiteen tuoteryhmään. Suhteellisesti suurin hävikki oli tuoreissa leipä- ja leipomotuotteissa: noin 5 prosenttia, kun kaupan kokonaishävikki oli 1,5 prosenttia myynnin määrästä. Tuoreissa kasviksissa hävikki oli runsaat 3 prosenttia ja liha- ja kalatuotteissa noin 2 prosenttia. Maitotuotteissa, rasvoissa ja munissa hävikki oli alle prosentin luokkaa ja muissa tuotteissa vielä vähän pienempi.

Vuonna 2018 myymättä jääneistä elintarvikkeista lahjoitettiin ruoka-apuun viidesosa ja vuonna 2019 neljäsosa. Näitä määriä ei lasketa mukaan ruokahävikkiin. Hävikkiin niistä voi kuitenkin huomattava osa päätyä, sillä ruoka-apuun tulee tunnetusti valtavasti leipää eikä biojätteeksi päätyvästä määrästä ole tilastotietoa. Omien havaintojeni mukaan myös ruoka-avun toimijoiden lahjoittamasta leivästä menee paljon roskiin. Siten kauppojen laajalla valikoimallaan aiheuttama leipähävikki on tosiasiassa suurempaa kuin Luken luvuista ilmenee.

Perunakuutioita ja kokonaisia kuorittuja perunoita biojäteastian laidasta laitaan.

Päiväkodin perunahävikki eräänä huhtikuisena päivänä.

Joukkoruokailu

Ravitsemispalveluissa eli ravintoloissa, ruokaloissa, kahviloissa ja huoltoasemilla syntyi elintarvikejätettä 21 prosenttia valmistetusta ruoasta. Tarjoiluhävikistä muodostui 9,1 prosenttia, lautastähteistä 5,4 prosenttia, keittiöhävikistä 1,5 prosenttia ja syömäkelvottomasta keittiöbiojätteestä 4,9 prosenttia.

Tarjoilu- eli linjastohävikkiä tuottivat eniten vanhain- ja päiväkodit: edellinen 132 grammaa ja jälkimmäinen 82 grammaa asiakasta kohti. Henkilöstöravintoloissa luku oli 70 grammaa ja opiskelijaravintoloissa 36 grammaa. Tarjoiluhävikistä 35 prosenttia tuli pääruoista ja 14 prosenttia keitoista. Lisukkeiden osuus oli 15 prosenttia ja salaatin osuus 14 prosenttia. Valmistetun ruoan määrään suhteutettuna eniten hävikkiä syntyi kasviskeitosta, puurosta ja lihakeitosta. Niissä on toisaalta paljon vettä.

Asiakkaiden jättämien lautastähteiden ylivoimainen ykkönen olivat sairaalat 112 grammalla asiakasta kohti. Hotellit olivat kakkosena 43 grammalla. Hotellien aamiaishävikistä on jo alettu puhua, joten sairaalatkin saisivat vähentää tuputtamista, jos ruoka ei selvästikään maita. Sitä tutkimus ei tosin kerro, ovatko asiakaskohtaiset hävikkimäärät päiväkohtaisia vai jopa ateriakohtaisia.

Ruoanvalmistuksessa syntyneessä keittiöhävikissä annosravintolat johtivat 21 grammalla ja seuraavana tulivat henkilöstöravintolat 16 grammalla. Muut ilmeisesti ulkoistavat keittiöhävikkinsä teollisuudelle ja tukkuliikkeille ostamalla valmiiksi pakattua.

Keittiöbiojäte on suurinta hotelleissa (60 grammaa) sekä huoltamoilla ja kahviloissa (60 grammaa). Jälkimmäisissä todennäköisenä syynä ovat raportin mukaan kahvinporot.

Ravitsemispalveluiden kysely lähetettiin vajaaseen 10 000 toimipisteeseen, ja vain noin 900 vastasi. Kriittisimmin elintarvikejätettä koskevaan kirjanpitovelvollisuuteen onkin hallituksen esityksen mukaan suhtautunut Matkailu- ja Ravintolapalvelut ry. Vapaaehtoiseen tutkimukseen ovat todennäköisesti osallistuneet sellaiset yritykset, jotka ovat panostaneet hävikinhallintaan. Todellisuudessa ravitsemisalan hävikkiluvut lienevät siis tilastoitua rumemmat.

Biojäteastia reunasta reunaan täynnä perunoita, joissa on erittäin pitkät idut.

Taloyhtiön biojäteastian perunahävikkiä toukokuussa.

Kodit

Lajittelututkimuksessa, joka on omaakin erikoisalaani, selvitetään elintarvikejätteen määrää sekajätteessä ja biojätteessä. Tutkimuksen mukaan noin puolet elintarvikejätteestä on ruokahävikkiä. Suurin osa nestemäisistä elintarvikkeista päätyy tosin viemäriin eikä tilastoihin. Elintarvikejätteestä noin 80 prosenttia löytyi sekajätteestä ja loput biojätteestä. Syynä on paitsi vähäinen lajitteluinto myös se, että pienissä taloyhtiöissä ei kerätä biojätettä.

Helsingissä ja Turussa ruokahävikkiä eli alun perin syömäkelpoista ruokaa menee sekajätteeseen vähän yli 20 kiloa henkeä kohti vuodessa. Biojäteastioissa ruokahävikin määrä on noin 3 kiloa. Hävikistä on vihanneksia, perunoita, hedelmiä ja marjoja noin 9 kiloa. Lihaa, kalaa ja kananmunia on pari kiloa eli kymmenen prosenttia. Leipää tulee neljä kiloa ja juustoa ja maitotuotteita yli kilo.

Ihmisten on yleensä vaikea käsittää, miten ihmeessä voin löytää taloyhtiöiden roskiksista niin paljon syömäkelpoista ruokaa. Selitys piilee siinä, että suurin osa ihmisistä heittää varsin vähän ruokaa menemään. Päiväkirjatutkimuksen mukaan 82 prosenttia kotitalouksista tuotti keskimäärin 13 kiloa ruokahävikkiä henkeä kohti vuodessa. Sen sijaan 11 prosenttia tuotti 45 kiloa (josta oli hedelmiä 12 kiloa), 5 prosenttia tuotti 54 kiloa (josta oli kahvia 18 kiloa) ja 1,7 prosenttia tuotti järisyttävät 105 kiloa (josta oli vihanneksia 48,5 kiloa).

Ainoa hävikkiin yhdistynyt taustatekijä oli sukupuoli ja sekin vain yhden hengen talouksissa. Yksin asuvien miesten keskimääräinen ruokahävikki oli 14,2 kiloa vuodessa, kun naisilla luku oli lähes kaksinkertainen, 27,5 kiloa.

Suomalaisissa kotitalouksissa syntyi ruokahävikkiä päiväkirjatutkimuksen mukaan 107 miljoonaa kiloa vuodessa. Lajittelututkimuksen mukaan määrä olisi 127–137 miljoonaa kiloa. Luvut ovat sikäli linjassa, että päiväkirjatutkimuksessa ihmiset usein jättävät osan hävikistä raportoimatta.

Kaupan ala, jonka hävikki on 57 miljoonaa kiloa, näyttäisi onnistuvan kotitalouksia paremmin. Luken tutkimuksen mukaan luvut eivät kuitenkaan ole suoraan vertailukelpoiset, sillä elintarvikeketjun eri osissa käytetyt menetelmät eroavat toisistaan. Vertailu pelkkinä kiloina johtaa harhaan mielestäni siksikin, että ketjun päässä kotitalouksissa ruoka on vanhempaa ja siten heikkolaatuisempaa kuin ketjun aiemmissa lenkeissä. Kilo kodin mustia banaaneja jäteastiassa ei ole sama asia kuin kilo kaupan mustapilkullisia banaaneja jäteastiassa. Ja toki niiltä, joille ruoka on työtä, pitääkin vaatia enemmän kuin niiltä, joille ruoka on osa vapaa-aikaa.

Lisäksi kaupan ala oli tutkimuksessa hyvin edustettuna, mutta kotitalouksista oli lajittelututkimuksessa vain pienet otokset Helsingistä ja Turusta. Kotien ruokahävikki on omien löytöjeni perusteella samanlaista eri yliopistokaupungeissa. Pienemmistä paikkakunnista minulla on niukasti kokemusta. Joidenkin havaintojeni perusteella hävikki saattaa olla niissä vähäisempää kuin isossa kaupungeissa.

Kuvaaja, jossa pystyakselina ”teknologia kehittyy” ja vaaka-akselina ”sosio-kulttuurinen muutos” ja jossa muutos kasvaa vähittäisestä radikaaliksi. Kuvalla on tarkoitus esittää ruokahävikkitiekartan keihäänkärkien linkittymistä.

Näin taklataan ruokahävikki Suomessa. Huomaa, että radikaali tavoite hävikin puolittamisesta vuoteen 2030 mennessä ei siinnä edes pilvissä vaan niiden yläpuolella. Kuva on edellä mainitusta Luken julkaisusta, jossa sen lähteeksi on ilmoitettu ”Hartikainen, 2020”.

Toimet

Luke on laatinut kansallisen ruokahävikin vähentämisen tiekartan. Sen ”työstämisprosessissa” on muun muassa perehdytty ”lukuisiin tieteellisiin julkaisuihin”, hyödynnetty ”maakunnallisten ruokahävikkitiekarttatyöpajojen” tuloksia, toteutettu ”yli 20 asiantuntijahaastattelua” sekä pidetty ”tutkimusryhmän kesken monia aivoriihiä”.

Ruokahävikkitiekartta on jaettu kuuteen ”keihäänkärkeen”. Siltä varalta, että joku vielä pidättää hengitystään, paljastettakoon heti alkuun, että jos meillä ei olisi lihansaantia varten pulttipistooleja vaan meidän pitäisi yhä metsästää niin kuin ihmiskunnan alkuaikoina ja keihäänkärjet olisivat näin tylsiä, ei syntyisi muruakaan riistaan liittyvää ruokahävikkiä.

”Vaikuttavat ohjauskeinot” -keihäänkärjellä on tarkoitus luoda ”kannustimia ja pakotteita kohti uusia ratkaisuja”. Raportin mukaan alan toimijat näkevät vapaaehtoiset keinot ”nopeampina ja ketterämpinä” lainsäädännöllisiin velvoitteisiin verrattuna. Ei taida olla pelkkä yhteensattuma, että kun tiekarttahankkeen rahoittajina ovat olleet Elintarviketeollisuusliitto, Päivittäistavarakauppa ja Matkailu- ja Ravintolapalvelut, kaikista keskeisin kohta eli ohjauskeinot on ohutta yläpilveä vailla konkretiaa.

Marinin hallituksen ohjelmassa on YK:n kestävän kehityksen agenda 2030 -toimintaohjelman mukaisesti tavoitteena puolittaa ruokahävikki vuoteen 2030 mennessä. Tavoite on otettu niinkin vakavasti, että sen ”jalkauttaminen” kuitataan raportin taulukossa kahdella lauseella: ”Alan toimijoiden sitouduttava ruokahävikin vähentämiseen. Luke ylläpitää kansallista ruokahävikin tiekarttaa.”

Koska ongelmia ei koskaan ratkaista teoriassa, katsotaan ”Käytäntöjä muuttamalla kestävämmäksi” -keihäänkärjen keinoista, kuinka ketteriä aivoja riiheen oli sulloutunut:

Vanhimmat tuotteet ensin saataville kaupoissa ja kodeissa (ihminen on kyllä aika taitava etsimään tuoreinta päiväystä ja välttelemään siivoamista). Ruokakassipalvelut mitoittavat ostokset huomioimalla kotitaloudesta jo löytyvät ruoka-aineet ja antavat käytännön neuvoja virtuaaliympäristössä (mieluusti varmaan joku kiva hologrammihahmo siihen avaruusalukseen neuvonantajaksi). Moduulipakkaukset, joista kuluttaja avaa yksittäisen pakkauksen erilliset osiot käytön mukaan (viittaa mahdollisesti salaattipakkausten kastikepusseihin, joita löydän paljon avaamattomina roskiksesta).

Älyjääkaapit, älypakkaukset, jääkaappikamera (omaan jääkaappiini tarvitsisin röntgenmallisen, kiitos). Hakukoneet, jotka antavat reseptejä yhden ainesosan mukaan, jolloin saa käytettyä vanhaksi tai huonoksi menossa olevan tuotteen (ja toinen hakukone, joka antaa käyttöohjeet kymmenelle hävikkireseptin takia hankitulle vanhentuvalle tuotteelle).

Jatkossa vahvempi perehtyminen teknologia-avusteisten ajureiden mahdollisuuksiin ja toteutukseen (tutkimustyö, yritysyhteistyö, käytännön interventiot [sulkeet näppärästi julkaisusta, niin ei tarvitse keksiä omia huomautuksia]). Etsitään mahdollisia uusia houkuttelevampia termejä ruokahävikki-sanan tilalle tuotteiden kuluttajamarkkinoinnissa (kun jokin sana saa ikäviä vivahteita, perusratkaisuna on vaihtaa – anteeksi korjata – se miellyttävämmäksi, mutta ympäristöasioissa on etenkin ilmastopuolella kyllä yritetty nimenomaan siirtyä epämiellyttävämpään kriisiviestintään).

Käytäntökeihäänkärjen viimeisessä kohdassa kirjoitetaan: ”On tutkittava perusteellisemmin käyttäytymismalleja ja päätöksentekomekanismeja, ja selvitettävä miksi hävikkiä syntyy ja miten toivottua käyttäytymistä tuetaan.” Ei tässä niinkään käyttäytymistutkimuksia tarvita vaan laajoja mikrobiologisia ja aistinvaraisia selvityksiä siitä, miten tuotteet käyttäytyvät parasta ennen -päivän ja viimeisen käyttöpäivän jälkeen.

Kun tutkimustulokset on julkaistu, kysytään kaupoilta, miksi ette myy parasta ennen -päivän umpeuduttua, ja kuluttajilta, miksi ette käytä päiväysvanhoja tuotteita, ja viranomaisilta, miksi ette anna viimeisen käyttöpäivän jälkeen edes ruoka-apuun lahjoittaa. Se olisi radikaali sosio-kulttuurinen muutos. Ruokahävikki voisi vähentyä kymmenillä prosenteilla ja ainakin tuhansia prosentteja enemmän kuin teknologia-avusteisten ajureiden interventioilla.

2 responses to “Ruokahävikkiraporttianalyysi, osa 2: karu fakta ja korupuhe

  1. Kiitos, kiitos ja vielä kerran iso kiitos huomioistasi. Nämä synkkaavat niin hyvin yhteen sen jo vuosien takaa julkisuudessa vähän väliä käydyn, niin tutun hävikkiruoka-keskustelun ja niiden havaintojen kanssa, joita jokainen voi tehdä, kun hyllyttää kaupoissa ja dyykkaa roskiksia. Tee tästä vielä lyhennelmä vaikkapa HS:n tms. mielipiteisiin.

    • Kiitos kommentista! HS:n mielipideosastolle ei taideta ottaa tästä aiheesta nimimerkkikirjoituksia, mutta ehkä keksin jotain muuta…

Heitä kommentti menemään

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s