Fregaanit nostivat hävikkiruoan kaikkien huulille

Alussa oli sanaleikki. Vuonna 1994 Ruokaa, ei aseita -aktivisti Keith McHenry oli vegaaniryhmän kanssa edmontonilaisessa ruokakaupassa tarkoituksenaan syödä aamupala maistiaisia hyväksi käyttäen. Ryhmä kuitenkin heitettiin ulos, kun kävi ilmeiseksi, että heillä ei ollut aikomustakaan ostaa mitään.

Seurue siirtyi kaupan taakse. McHenry sukelsi roskikseen ja löysi valtavan, parinsadan dollarin hintaisen tahkon ranskalaista juustoa. Vahapintainen juusto oli koskemattoman näköinen, eikä McHenry jaksanut edes nostaa sitä ylös jäteastiasta. Hän kutsui muut luokseen ja sanoi: ”To heck with being vegan, let’s be freegan!”

Sana alkoi levitä. Why Freegan? -julistus laajensi merkitystä ruoan hyödyntämisestä kaikenlaisen jätteen vähentämiseen ja kapitalismista vetäytymiseen. Lähimmäksi liikettä freganismi* kehittyi New Yorkissa. Siellä joukko aktivisteja siirtyi boikotoimaan yksittäisten yritysten sijasta koko järjestelmää. Tuloksena oli Freegan.info -sivusto vuonna 2003. Sivuston ympärille rakentuneen freganismin tarinaa käy läpi dyykkari ja sosiologian jatko-opiskelija Alex V. Barnard kirjassaan Freegans – Diving into the Wealth of Food Waste in America (University of Minnesota Press, 2016). Kirjaa lukemalla pääsee kiinni paitsi fregaanien elämän- ja ajattelutapoihin myös kapitalistisen jätteentuotannon kylmään logiikkaan.

Freegans-kirja, jossa ihminen on kuvattu kaupan jäteastian äärellä, on kuvattu ihmisen edessä kaupan jäteastian äärellä.

Suomessa kaikki on pientä, ruokahävikkikin.

Dyykkarin tavallinen tarina lienee: olin nuori ja tarvitsin rahaa muuhun kuin ruokaan. Freegan.infon fregaanitkin olivat nuoria mutta lisäksi leimallisesti lapsettomia, naimattomia, collegen käyneitä valkoisia keskiluokkaisista tai sitä vauraammista kodeista. Osa fregaaneista oli imenyt radikalismin äidinmaidossa, osa kapinoi ympäristöään vastaan, ja osa halusi yksinkertaisesti välttää kuluttamista ja jätteiden tuottamista.

Fregaanien tavoitteena oli tulevaisuus, jossa yhteisöt saavat tarvitsemansa riistämättä ihmisiä, eläimiä tai maapalloa ja jossa kaikkien tarpeista huolehditaan. He uskoivat, että tätä näkyä kohti päästäisiin yrittämällä toteuttaa sitä saman tien mahdollisimman laajasti. Fregaanien tähtäimessä ei ollut henkilökohtainen eettinen tai ekologinen täydellisyys, sillä yhteiskunta pakottaa ihmisiä monenlaiseen pahaan. Tarkoituksena oli esittää isoille ihmisjoukoille käytännöllisiä vaihtoehtoja, joilla he voisivat rajoittaa tukeaan vahingollisille yhtiöille.

Suurin osa fregaaneista piti keskeisenä periaatteenaan eläinten oikeuksien kunnioittamista. Dyykatun lihan syöminen ei eettisesti ollut heille ongelma, koska niin tekemällä ei rahoita eläinten riistoa. Käytännössä kuitenkin lähes kaikki Barnardin haastattelemat fregaanit söivät vegaanisesti. Joillekuille se oli tapa, ja toiset epäilivät roskislihan turvallisuutta, mutta ennen kaikkea vegaanius oli monelle identiteetin peruspilari.

Fregaanien mielestä vegaanius ei riitä vaan se näyttäytyy eräänlaisena hyvin toimeentulevien ihmisten elintasokilpailuna. Hyttystä huolellisesti siivilöidessään vegaanit nielaisevat moninkertaiset muovipakkaukset, alipalkatut työläiset ja maanviljelyskoneiden lahtaamat eläimet. Kun vegaani ”äänestää rahoillaan” eläimettömien tuotteiden puolesta, hän tulee samalla tukeneeksi koko kapitalistista tuotantoketjua ja usein vielä suuryrityksiä, jotka valmistavat myös kaikkea muuta kuin vegaanisia tuotteita.

Fregaaneja puhuttelivat ajatukset ihmisen eläimellisyydestä ja paluusta luontoon. Monia viehätti näkemys siitä, että kaikki meni pilalle, kun ihminen alkoi viljellä maata ja nosti itsensä muun elämän yläpuolelle. Fregaanit kävivätkin mielellään keräämässä sieniä ja villivihanneksia, vaikka ne muodostivat mitättömän osan heidän ravinnostaan.

Keräilijä ei pyri hallitsemaan luontoa, toisin kuin viljelijä. Elintarvikekoneisto perustuu ennustettavuuteen ja standardeihin, kun taas dyykkauksessa on aina mukana sattuma ja yllätykset. Dyykkaamalla fregaanit pystyivät harjoittamaan luonnonmukaista keräilijän elämää kaupungissa, palaamatta luontoon. Fregaanien luonnolliseen elämäntapaan tarvittiin kuitenkin kapitalismin epäluonnollinen jätteentuotanto.

Missään ei epäluonnollisen käyttökelpoista jätettä ole yhtä helposti saatavilla kuin Freegan.infon kotikaupungissa New Yorkissa. Siellä jätepussit jätetään jalkakäytäville, ruokaa pois heittäviä kauppoja on valtavasti ja dyykkaus on käytännössä laillista. New Yorkissa dyykkari pystyy väitetysti valitsemaan haluamansa makuisen muffinin ja löytämään sen viidessä minuutissa.

Fregaanit valjastivat kaupungin jätteet todistusaineistoksi kapitalismin järjettömyydestä. He järjestivät ilta-aikaan avoimia roskakierroksia, joihin saattoi osallistua kymmeniä ihmisiä. Keskeisiä sääntöjä oli kolme: Etuoikeus annettiin niille, joiden nähtiin dyykkaavan todelliseen tarpeeseen. Ruoan sai omakseen vain, jos sitä ei pystytty hyödyntämään yhteisillä aterioilla. Pusseja ei saanut repiä auki, jotta kauppojen edustat säilyisivät siisteinä ja kauppojen edustajat myötämielisinä.

Roskakierroksilla oli lähes aina mukana median edustajia. Siten fregaanit olivat hylänneet dyykkaukseen usein liittyvän salamyhkäisyyden. Toimittajia eivät tosin kierroksilla kiinnostaneet kapitalismin vastaiset luennot ollenkaan niin paljon kuin jätteisiin liittyvien tabujen rikkoutuminen. Vaikka fregaanien kaikki viestinnälliset tavoitteet eivät toteutuneet, he saivat näyttävästi esille sen, että amerikkalainen yhteiskunta hylkää jätteeksi tolkuttomasti kaikkea käyttökelpoista. Freegans-kirjan varovaisen arvion mukaan fregaaneista tehdyt sadat jutut ovat todennäköisesti vaikuttaneet siihen, että ruokahävikki on noussut maailmanlaajuisen huomion kohteeksi.

Ruokahävikistä ko(h)kataan koko ajan enemmän, mutta miksi kirjoitan Barnardin mallin mukaisesti fregaaneista ikään kuin menneenä ilmiönä? Freegan.info on vielä hengissä ja roskakierroksia järjestetään yhä, mutta freganismin kulta-ajat ovat ohi.

Kaupat hermostuivat siitä, että niiden jätteitä eriteltiin viestimissä ja että mediahuomio sai yhä uusia ihmisiä kiinnostumaan dyykkauksesta. Tuloksena oli lukittuja jäteastioita, illasta varhaiseen aamuun siirrettyjä roskientuontiaikoja, tuhottuja tuotteita ja valkaisuaineessa kylvetettyjä elintarvikkeita.

Roskakierroksille alkoi ilmestyä ihmisiä, joita kiinnosti vain itselle kahmittu ilmainen syötävä ja jotka vähät välittivät ruoan jakamisesta saati kapitalismin vastustamisesta. Villivihanneskierroksille tuli väkeä, jonka tavoitteena oli myydä keräämiään kasveja. Yhteisillä dyykkiaterioilla kävi kerrasta toiseen vapaamaiskuttajia, jotka istuivat valmiiseen pöytään. Kasvava individualismi ja ryhmän sisäiset ristiriidat saivat suurimman osan fregaanien ydinjoukosta jatkamaan aktivismiaan muualla.

Paljon muutakin fregaanit tekivät. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta blogiin, luulen, etteivät koko blogosfääriin mahtuisi ne postaukset, jotka pitäisi kirjoittaa.

 


*Suomeksi seurataan usein alkukielistä kirjoitusasua ja puhutaan freeganeista. Tällöin hämärtyy yhteys vegaaniuteen, joten parempi suomennos on mielestäni fregaani. Tai ehkä voisi oikeasuomenkielisesti puhua ilmaistelusta, siis kapitalismin vastaisesta taistelusta, jossa pyritään huolehtimaan ravinnonsaannista osallistumatta rahatalouteen. Itse olen käyttänyt myös sanaa dykaani, kun olen kummastelijoille yrittänyt erottaa vegaanisen ruokavalion vegaanisesta elämäntavasta, joka ei nähdäkseni estä hylätyn lihan hyödyntämistä. (Viisainta olisi tietysti olla syömättä lihaa ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäni).

Ruokaa päiväkodin peräsuolesta

Lapsuudessani joka toisen kodin seinällä luki: Sirkan/Sirpan/Pirjo-Riitan keittiö on kodin ❤. Nykyaika antaisi tekstitaululle plussaa personoinnista ja emojista, miinusta suomen kielen käytöstä ja ahtaista oletettu sukupuoli -rooleista.

Hymiötöntä lapsuutta viettänyttä minua taulussa hämmensi se, että teksti keskeytyi kuvaan. Voisikohan 80-lukulaisen pullantuoksuisen lauseen päivittää lämmitettävien valmisannosten 10-luvulle? Kokeillaan: Laitoskeittiö on päiväkodin sydän ja

Vihreällä biojätepussilla vuoratussa roska-astiassa paperisäkki, kasvissosetta, raasteita sekä kananmunia kennoineen.

on päiväkodin peräsuoli.

Peräänkuulutin viimeksi raskauttavia valokuvia suurkeittiöiden ruokahävikistä. En pysty itsekään toimittamaan pöyristyttäviä paljastuksia, mutta joitakin pöllämystyttäviä poimintoja olen tehnyt viime viikkoina lähipäiväkotini biojätteistä.

Minkä takia roskikseen piti heittää kuvassa osittain näkyvät 30 ehtaa kananmunaa? Nehän säilyvät vaikka kuinka pitkään, jos niiden kutikulaa ei riko kasvismössöllä. Kai niistä olisi voinut edes keittää välipalat lihanhimoisille lapsikatraille.

On ihan ymmärrettävää, että viikonlopun ajan nälässä pidetyille pedoille varataan maanantaiksi parikymmentä jauhelihapihviä ja muutamakymmentä perunaa liikaa. Se ei ole ymmärrettävää, että kukaan ei voi viedä pihvejä kotiinsa vaan ne joutuvat Ämmässuolle mätänemään.

Valkoisessa kartonkirasiassa jauhelihapihvejä ja keitettyjä perunoita.

Siis kukaan tonkijaa lukuun ottamatta ei voi viedä pihvejä kotiinsa.

Onneksi pihvit ja perunat ovat sen verran tiivistä tavaraa, että ne voi varovainen dyykkari vaikka huuhdella ennen käyttöä. Keitetty ja kuorittu peruna tosin kestää huoneenlämmössä vain noin vuorokauden. Sitten se alkaa limoittua, ja sitä seuraavana päivänä pinnalle voi ilmaantua hometta.

Joissakin kouluissa tähderuokaa tarjotaan lähialueen asukkaille pientä korvausta vastaan. Vastaanoton ei tarvitsisi olla näin lämmin joka paikassa, vaan ihmiset voisivat hakea ruokaa omiin astioihinsa. Monen kotona syödään kasviksia alle suositusten, ja päiväkotona näyttäisi jäävän päivittäin yli salaattia.

Ainakin jäteastiaan menevät tähdepihvit ja -pyörykät voisi pakata pikku pussiin, jotta dyykkarin ei tarvitsisi kaivella niitä juuresraasteiden seasta. Kun nimittäin vappuruokailusta jää 262 lihaspullaa, 33 tärkkelyspyörykkää, 17 nauravaa soijanakkia ja 5 itkevää eläinnakkia, niissä on aika poimiminen.

Arvokkaimmat ruoka-aineet voisi edes jättää päällimmäiseksi, jotta ne säilyisivät mahdollisimman käyttö- ja löytökelpoisina. Siis kaadetaan kasvissoseet pönttöön ensin ja asetetaan munakennot sitten siististi päälle.

Pitsalaatikossa kasvispyöryköitä keitettyjen perunoiden päällä.

Perunat alle ja kasvispyörykät päälle kuten kuvassa eikä niin, että pyörykät alle ja porkkanankuoret päälle kuten roskiksessa.

Suomalaiset pitävät ilmaista kouluruokailuaan maailman parhaana ideana. Samalla tavalla hellimme ajatusta siitä, että on lottovoitto syntyä tänne umpimielisten kahvinryystäjien sekaan. Kahvinjuonnillakin ylpeillään, mutta on ihan ymmärrettävää, että siirtomaakulttuurissa tehdään päihtymisen välttämättömyydestä hyve.

Herrakansoilta kannattaisi lainata kouluihin eväiden syöminen. Hävikki pienenisi, kun kukin osaisi varata ruokaa suunnilleen sen verran kuin sitä kuluu.

Ilmainen tai oikeastaan osittain mainosrahoitteinen lounas ei herätä kunnioitusta. Ruokaa menee hukkaan myös siksi, että halvalla ei saa hyvää. Jos kasvisruokapäiväksi on varattu gobinkuivia falafeleja, ei ole ihme, että niitä voi päivän päätteeksi tonkia roskiksesta 105 kappaletta. (Kuivuudesta on tosin se etu, että pyörykät voi jättää pöydälle eivätkä ne homehdu.)

Ruoan halveksunnan harjoittelu on jopa kohotettu osaksi opetussuunnitelmaa. Jos kouluruokailun kaltainen varikkopysähdys on pedagoginen tilanne, niin tämän opetustuokion takaava lasti eteläamerikkalaista soijaa käynnistää sikalan karsinassa väitöstilaisuuden.

Kaksi vaaleaa vuokaleipää ruudullisen pyyhkeen päällä.

Näitä ei anneta edes sioille.

Päiväkodin biojätteissä hämmentää viikosta toiseen se, että sieltä löytyy leipää. Luulisi, että näkkileipäympäristössä tuore leipä kävisi kaupaksi vielä seuraavana päivänä vähän kuivahtaneenakin. Kai ne parikymmentä ruislimpun palasta ja viitisentoista porkkanapiirakkaa olisivat maistuneet pikku pullasorsille siinä missä minullekin?

On toisaalta ihan hyvä, että leipää heitetään biojätteisiin jonkin verran. Sämpylästä saa nimittäin kätevän äyskärin, kun yrittää paikantaa pääsiäislounaan broilerifileitä riisin seasta.

Laitoskeittiöiden biojäteastiat eivät ole kolmen Michelin-tähden kohteita eli sellaisia, joiden takia kannattaisi tehdä erillinen matka. Usein ne yltävät kuitenkin kahteen tähteen eli poikkeamisen arvoisuuteen. Se potentiaalinen dyykkari, jota vihreiden pussien sisältö ällöttää tai ruokamyrkytyksen riski arveluttaa, aloittakoon varovasti ja ottakoon huoneentaulukseen: Keep calm and don’t think about rectum.

Piilokalorit esiin

Keskitysleirejä pidetään ihmisen pahuuden absoluuttisena nollapisteenä. Jos hyvin käy, tulevaisuudessa keskitysleirejä enemmän kauhistellaan eläinten massiivista kasvatuslaitoksiin sullomista. Kun käy huonosti, pahuusasteikot kalibroidaan yhteisten resurssien hukkaan heittämisellä.

Tulevat sukupolvet, jotka sinnittelevät niukan energian maailmassa, eivät voi käsittää, miten meidän aikamme ihmiset saattoivat suhtautua ruokaan niin tuhlailevasti. Ihmisarvon loukkauksia sen sijaan ei välttämättä osata paheksua, koska makeaa elämää ei enää riitä kaikille ja orjia tarvitaan taas lähempänäkin kuin Kongon kobolttikaivoksilla.

Piilossa tapahtuvaa energian surutonta haaskausta pyritään tuomaan päivänvaloon Helsingin kaupungintalon Virka-gallerian ruokahävikkinäyttelyssä. Filippo Zambon on valokuvannut ruokakauppojen jäteastioiden sisältöä, ja To Kosie on videoinut lautastähteiden keräilyä ja ruoan dyykkausta. Näyttely on osa Poliittisen valokuvan festivaalia.

Seinällä kolme valokuvataulua, joissa on kuvattu elintarvikkeita jäteastiassa: kasviksia, leipiä, banaaneja.

Filippo Zambonin Into the Bin -sarjan kuvat banaaneista ja banaaleista asetelmista on otettu Helsingissä talvella 2014–2015.

Filippo Zambon on dokumentoinut ruokakauppojen roskiksia ilmeisesti juuri sellaisina kuin ne ovat eteen tulleet. Roskisten uumenista pilkottaa salaatti- ja kaalinyssäköitä, leipää pusseissa ja irtotavarana, jukurttia pikari- ja tölkkikaupalla sekä tietysti masentavan isot kasat ensiluokattomia banaaneja. Kaikesta näkyvästä ruoasta saisi parikymmentä ihmistä kevyesti eli kasvisvoittoisesti mahansa täyteen.

Kuvilla on todistusvoimaa, mutta onko niillä vaikutusvaltaa? Vaikka keräisin viikon hyvää tahtoa, en pystyisi näyttelytekstin tavoin sanomaan kuvien asetelmia kauniiksi. Satunnaiset rykelmät saavat päinvastoin syömäkelpoisen ruoan näyttämään oikeaan paikkaan päätyneeltä jätteeltä.

Harva pitää räikeänä epäkohtana sitä, että roskiksesta löytyy mähjääntyneitä, pakkasen puremia paprikoita ja klementiinejä. En oikein itsekään näe ympäristörikosta läjässä viherposkisia perunoita (vaikka potuilta vähän vihreyttä siedänkin). Zambonin kuvien suurin arvo saattaakin olla siinä, että ne tallentavat hiipuvaa dyykkauskulttuuria, joka vielä sinnittelee harvoissa takapihoiltaan esteettömissä elintarvikemyymälöissä.

Jotta ruokahävikkikuvilla olisi minkäänlaista vaikutusta, niiden pitäisi saada meidät pöyristymään. Haluaisin nähdä, kuinka automarketin notkuvat paistotuotehyllyt tyhjennetään päivän päätteeksi ei-mahaan. Tai kuinka allergeenin puuttuminen tuoteselosteesta vie lavallisen suklaata ei-suuhun. Tällaisiin otoksiin tarvitsemme salakuvaajia eläinoikeusliikkeen antaman esimerkin mukaisesti.

Seinällä kaksi kuvaruutua, joista vasemmassa tyhjennetään lautasta ja oikeassa ahtaudutaan oviaukosta sisään.

To Kosien Trash-teoksessa suomalaisten hotellien vieraat eivät ole oppineet syömään lautasiaan tyhjiksi mutta dyykkarit ovat oppineet ahtautumaan jätehuoneisiin hymyssä suin.

To Kosie näyttää videoteoksessaan rinnakkain, miten hän keräsi toisaalta hotellivieraiden lautastähteitä roskikseen ja toisaalta kauppojen roskiksista ruokaa itselleen. Vierekkäiset videot saavat pohtimaan ruokahävikin pien- ja suurtuottajia ja sitä, miten media näitä syyllistää tai ymmärtää. Lautastähteitä jättävät on helppo leimata ajattelemattomiksi hamstraajiksi, kun taas kauppojen hävikki herkästi hyväksytään horjumattoman taloudellisen logiikan valitettavaksi mutta väistämättömäksi seuraukseksi.

To Kosie on piilotetun kameran käytöllä tavoittanut oivasti ruokahävikkiä ympäröivän salamyhkäisyyden. Hän on raottanut suljinverhoa meidän ja ravintoloiden välissä. Jatkossa hävikkikeskustelun polttopisteeseen toivoisikin nousevan kuluttajien rikkeiden ja kauppojen rötösten lisäksi suurkeittiöissä tapahtuvat vääryydet.

Ruokahävikki Virka-galleriassa Helsingin kaupungintalossa (Pohjoisesplanadi 11–13) su 28.5.2017 asti ma–pe klo 9–19 ja la–su klo 10–16. Taiteilijat paikalla to 11.5. klo 18–19.

Jos et saa itseäsi liikkeelle Virka-aikaan tai -paikkaan, teokset näkee netissäkin: Into the Bin ja Trash.

Dyykkauksesta pitäisi voida maksaa

Suuri osa kauppojen ruokahävikistä ei päädy sinne, minne se on alun perin tarkoitettu. Miten kauppojen myymättä jäänyt ruoka ohjataan ekotehokkaasti mahoihin niin, että kaupat saavat siitä korvauksen?

Pöydällä muun muassa täysiä leipäpusseja, maitotuotteiden tölkkejä, alumiinivuokia kansineen sekä muovisia kasviksia, broileri, kala, lihanpaloja, juustoviipaleita ja leivonnaisia.

Tavanomainen lähikaupan päivittäinen ruokahävikki esillä Hävikkiruokafestareilla Helsingissä. (Tai ainakin voisi olla. Virallisesti kyseessä keskivertosuomalaisen vuoden hävikki.)

Ongelma

Kotitalouksia pidetään Suomessa ruokahävikin suurimpana syyllisenä, sillä niiden osuus syömättä jäävästä kakusta on isoin, 120–160 miljoonaa kiloa vuodessa. Kaupan hävikki on puolet pienempi, noin 70 miljoonaa kiloa.

Massa on kuitenkin huono mitta ruoan arvolle. Kotitalouksien ruokahävikki on tavallisesti tähteitä ja niin vanhoja tai pilaantuneita ruoka-aineita, että harva suostuisi niitä syömään. Kauppojen hävikki taas on sen verran hyvälaatuista, että kauppiaat ovat lukinneet suurimman osan jätetiloistaan innokkailta dyykkareilta.

Useimmissa kodeissa ei heitetä roskiin rahkapurkkia heti, kun päiväys ylittyy. Tai kokonaista tomaattirasiaa, jos yksi tomaatti homehtuu. Kaupoissa tällainen tuhlaus on arkipäivää.

Jos hävikkitutkimuksissa otettaisiin huomioon hylätyn ruoan laatu, olisivat kaupat ja kotitaloudet hävikin tuottajina luultavasti tasavahvoja. Kauppojen onkin aika ryhdistäytyä. Ne eivät voi loputtomiin vedota sinänsä arvokkaaseen yhteistyöhönsä ruoka-apua jakavien järjestöjen kanssa. Auttavat kädet loppuvat yksinkertaisesti kesken, ja fossiilitalouden voimalla valmistetut elintarvikkeet päätyvät parhaimmillaankin vain autojen moottoreihin biopolttoaineiksi alennettuina.

Kaupat tarvitsevat hyväntekeväisyysjärjestöjä, koska hävikin setviminen on kallista käsityötä. Dyykkarit olisivat halukkaita lajittelijoita, mutta kaupoille se ei käy. Museoviraston täytyykin kohta esittää viimeisiä lukitsemattomia kaupan roskiksia suojelukohteiksi.

Jätetilojen salpuuttamiselle esitetään julkisuudessa tietysti kunniallisia perusteita, kuten dyykkauksen mahdolliset terveysriskit. Tällainen puhe näyttää menevän läpi, vaikka jopa maa- ja metsätalousministeriö on pitänyt dyykkausta jätehierarkian mukaisena kierrätyksenä. Samaa ei voi sanoa leivän kuskaamisesta etanolitehtaaseen.

Kauppojen todelliset vaikuttimet saattavat ponnahtaa esiin vasta kahdenkeskisissä keskusteluissa. ”Sinähän et minun paskojani syö, minä olen ne maksanut!” on K-kauppias kuulemma sanonut dyykkariaktiivi Niilo Nurmelle.

Kauppiaan mielipaha on ymmärrettävää. Ei dyykkarilla ole oikeutta ilmaiseen ruokaan sen enempää kuin kauppiaalla on oikeutta heittää menemään ehtyvillä luonnonvaroilla ja yhteiskunnan maataloustuilla tuotettuja elintarvikkeita.

Ratkaisu

Kaupat voisivat hoitaa hävikkiongelmansa omalla erityisosaamisellaan eli myymisellä. Niiden täytyy vain opetella myymään myytäväksi kelpaamatonta.

Uudessa toimintamallissa lähikauppa rajaa kylmäkalusteilla varustetun pienen tilan, johon se kerää myyntikelvottomat tuotteet: nahistuneet kasvikset, paistopisteen kuivahtaneet leivonnaiset sekä päiväyksen ylittäneet elintarvikkeet. Tähän hävikkitilaan on pääsy kaupan Ruoanpelastajat-ohjelmaan kuuluvilla. He saavat kerätä hävikkituotteita ilmaiseksi enintään kassillisen päivässä.

Ruoanpelastajaksi pääsee maksamalla kymmenen euron kuukausimaksun. Koska hävikkituotteiden saatavuutta ei voida taata eivätkä ihmiset halua maksaa olemattomasta, tämä kymmenen euroa menee henkilökohtaiselle tilille. Tililtä voi veloittaa kaupassa ostoksia kuten vanhoina hyvinä aikoina. Jos tili on sähköistettyyn nykyaikaan liian raskas järjestelmä, sen voi korvata vaikka kupongeilla.

”Paskojaan” vahtivaa kauppiasta ilahduttaa varmasti se, että Ruoanpelastajat sitoutetaan asioimaan kaupassa. Dyykkarihan ei välttämättä ikinä astu siihen myymälään, jonka takaa hän ruokaansa hakee.

Jos kauppiaalle eivät riitä kannustimiksi varmat asiakkaat, ekologinen imago ja pienenevät jätekustannukset, hän voi ottaa Ruoanpelastajien 10 euron kuukausimaksusta 2 euroa palvelumaksua järjestelmän ylläpitämiseen. Jäljelle jäävät 8 euroa asiakas saa kuluttaa kaupassa.

Ruoanpelastajien hävikkihuoneesta häviäisivät vikkelään niin orpoja hometomaatteja sisältävät rasiat kuin parasta ennen -päivänsä nähneet rahkatkin. Viimeisen käyttöpäivän ylittäneitä tuotteita taas voi Eviran ohjeiden mukaan luovuttaa koiranruoaksi vielä seuraavana päivänä, joten myös nämä elintarvikkeet menisivät mahoihin. Tai sitten viimeisen käyttöpäivän tuotteet pitäisi kylmästi heittää hävikkitilan jäteastiaan, jossa lukee: ”Ei ihmisravinnoksi!” Joka niitä noukkisi, saisi onnitel… eikun syyttää itseään.

Ruoanpelastajat olisivat se henkilökunta, jota kaupoilla ei ole varaa palkata käsittelemään ruokahävikkiä. Hävikki saataisiin toimitettua ihmisille ilman raskasta, yhteiskunnan tuilla pyörivää järjestökoneistoa kuljetusautoineen, kylmävarastoineen ja jakelutiloineen. Eikä ihmisten ehkä tarvitsisi seisoskella nykyiseen malliin nöyryyttävissä leipäjonoissa.

Pelastustoiminnan avulla ruokakauppojen valtaisa ja varsin laadukas 70 miljoonan kilon vuotuinen hävikki kutistuisi edullisesti ja tehokkaasti. Markkinat korjaisivat aiheuttamansa sotkun markkinoiden ehdoilla. Ruoanpelastajat olisivat myös lähikaupan hengen pelastajia.

 

Osallistuin tällä ehdotuksella Kuluttajaliiton hävikkikilpailun avoimeen ideointisarjaan. Pääsin 36 ehdokkaan joukosta finaaliin. Sarjan voittivat jonkinlainen ruoan Kierrätyskeskus ja hevikki säkissä -tyylinen Mysteeriboksi.

Lautakunta tyrmäsi niin sanotun dyykkaamisen

Ruoan dyykkaus on ollut Helsingissä pitkään henkitoreissaan, kun melkein kaikki kaupat ovat päättäneet salpuuttaa jätetilansa. Kauppiaiden ja dyykkarien välille kehkeytynyt kamppailu on tietysti ollut toivottoman epätasainen, ja nyt vielä erotuomarikin on lyöttäytynyt vahvemman osapuolen seuraan.

Helsingin kaupungin ympäristölautakunta antoi eilen lausunnon Leo Straniuksen ja 30 muun allekirjoittajan tekemästä valtuustoaloitteesta. Aloitteessa esitetään, että kaupunki vähentäisi ruoan tuhlausta edistämällä dyykkausta. Elintarvike- ja ympäristötarkastajien sorvaama lausunto suhtautuu dyykkaukseen yllättävänkin nuivasti, minkä seurauksena ympäristölautakunnan ääni oli kauppiaan ja kädet sidotut.

Lattialla kasassa purjo-, peruna- ja salaattipusseja, liha-, tomaatti-, mansikka- ja viinirypälerasioita sekä kerma-, jukurtti- ja riisipuuropurkkeja. Lisäksi basilikaruukkuja, karjalanpiirakkapusseja, kananmunakenno, leivonnaisia, kaaleja ja banaania ynnä muuta.

Oma ruoka-apu paras ruoka-apu. Ei tosin Helsingissä.

Lausunnon kirjoittajien asenteesta kertoo jotain se, että dyykkaaminen eri muodoissaan esiintyy toistuvasti lainausmerkeissä ja jopa penkominen on merkillistä. Kirjoittajien huolellisuudesta kertoo jotain se, että parissa kohdassa merkit ovat päässeet unohtumaan. Myös viimeinen käyttöpäivä on saanut lainausmerkit ympärilleen, vaikka oikea muoto kuuluisi ”viimeinen” käyttöpäivä.

Aloitteessa toivotaan myönteistä suhtautumista dyykkaukseen, mutta lausunnon kirjoittajat näkevät parhaaksi ampua dyykkausta kohti täyslaidallisen, kauppiaiden poteroista tietenkin. Lausunnon mukaan kaupan ala ”osannee parhaiten” itse valita keinot hävikin pienentämiseksi. Dyykkari taas ei itse osanne arvioida ruoan syömäkelpoisuutta tai olla sotkematta paikkoja.

Lausunto esittelee elintarvikeviranomaisille tavanomaista, yltäkylläisen maailman riskianalyysiä. Heistä pikkiriikkinen todennäköisyys oikeuttaa massiivisen ruokahävikin, sillä heidän henkilöstöravintolassaan ei koskaan ruoka lopu eivätkä lämpöhauteet jäähdy. Rajallisen maapallon elintarvikeviranomainen ei pelottelisi ”usein vakavia terveysongelmia aiheuttavalla” listerialla vaan kertoisi, että listerioosi on harvinainen tauti, joka iskee vain riskiryhmiin ja on estettävissä ruoan kuumentamisella.

Jätetilojen sotkeminen on ikävää, mutta ylimitoitettu Stop mahdollisille töhryille -kampanja ei ole oikea ratkaisu. Olen aiemmin ehdottanut yhdeksi vaihtoehdoksi dyykkarien siivouspartioita. Viisas kauppias rakentaisi keskusteluyhteyttä kaikkiin sidosryhmiin.

Liian lämpimästi kauppias ei kuitenkaan saa dyykkareita kohdella, ettei hän syyllisty lausunnossa pelättyyn ”lainvastaiseen elintarvikkeen luovutukseen”. Lausunto ei tosin kerro, kuinka moni kauppa sai syytteet silloin, kun roskiksia ei vielä järjestelmällisesti lukittu. Yhdysvalloissa myymälät saavat syytesuojan ainakin ruokalahjoituksissa laupiaan samarialaisen nimellä kulkevan lain perusteella. Suomessa vastuusta vapautuu, jos jäteastiassa lukee ei ihmisravinnoksi. Näin kertoi minulle asian Salon kaupungin ympäristöterveydenhuollosta varmistanut dyykkarijulkkis (15 min) Niilo Nurmi.

Ympäristölautakunnan lausunto epäilee, että dyykkaamisen merkitys ruokajätteen vähentämisessä on tuettunakin marginaalista. Marginaalista dyykkaus näyttää paljon järkevämmältä, sillä ihminen ei syö prosentteja. Hallitsevalle luokalle ajatus ”jokseenkin hallitsemattomasta toiminnasta” on tietysti sietämätön, joten siedätyshoitoa on jatkettava. Lausunnon perusteella dyykkauksen lainsuoja edellyttää taistelua ainakin kolmella rintamalla.

1. Ruokahävikkiä tulee edelleen kauhistella, vaikka kauppa kuinka esittelisi sinänsä hyvää lahjoitustoimintaa. Ruoka-apu on kuitenkin dyykkaukseen verrattuna kallista, eikä kaikkea syömäkelpoista lahjoiteta ollenkaan.

2. Viimeisen käyttöpäivän tyranniasta on päästävä. Tällä hetkellä einespitsan lahjoituskelpoisuus riippuu siitä, minkä tekstin valmistaja on halunnut painaa päivämäärän viereen. Jos viimeiset käyttöpäivät olisivat terveyden kannalta olennaisia, ne olisi varmaan jo otettu käyttöön esimerkiksi New Yorkin osavaltiossa.

3. Lainausmerkit dyykkaamisen ympäriltä pitää heivata pois. Nyt kun jätelavojen tonkiminen on jo suunnilleen presidentin suojeluksessa, etujoukon on siirryttävä taloyhtiöiden jätekatoksiin. Vähitellen ”dyykkaamisessa” käy kuten ”leipäjonoissa”: häpeä alkaa väistyä.

Ruokakauppojen hävikkiongelma ei ratkea rahan voimalla vaan haravoimalla

Kuluneen hävikkiviikon ajan kansalaisia on syyllistetty ruoan haaskaamisesta, joten siirretään katse lopuksi kauppoihin. Kaupat tosin pyrkivät usein kääntämään katseen heti takaisin sanomalla, että hävikkiä syntyy eniten kotitalouksissa. Se on ihan totta, sillä suomalaisissa kotitalouksissa kertyy ruokahävikkiä 120–160 miljoonaa kiloa ja kaupoissa vain pikkuruiset 65–75 miljoonaa kiloa.

Määrä ei kuitenkaan korvaa laatua. Kotitalouksissa heitetään menemään paljon sellaista, mitä vain harva suostuisi syömään. Kaupoissa sen sijaan suurin osa hävikistä on täysin käyttökelpoista: tuotteesta on ylittynyt päiväys, tai siinä on pieni virhe, jonka takia kukaan ei osta sitä täydellä hinnalla (mutta alennustakaan ei anneta).

Osa kauppojen hävikistä ohjataan ruoka-apuun, ja se on hienoa. Kaikki kauppiaat eivät kuitenkaan halua hyväntekeväisyyteen osallistua, eikä avustusjärjestöjä riitä joka paikkaan. Osa ruoasta jää jakamatta siksikin, että Evira suhtautuu viimeisen käyttöpäivän ylittämiseen yhtä järjellisesti kuin paavi ehkäisyyn.

Elintarvikkeiden lahjoittamisen lisäksi kauppojen vastuullisuusohjelmiin kuuluu leivän paistaminen biopolttoaineen tuotantoa varten. Suomessa ruoan polttamisella ylpeillään; Venäjällä siitä sentään nousi kohu. Miten kauppojen ruokaa saataisiin loppusijoitettua enemmän ihmisten mahoihin?

Iso kasa elintarvikkeita keittiössä lieden ja tiskipöydän päällä.

S-ryhmä väittää, että heiltä ruokaa ei mene koskaan kaatopaikalle. Tein kesällä inventaarion S-lähikaupan parin päivän roskista. Ilman interventiotani olisi ihan vanhalle kunnon kaatopaikalle lähtenyt 2 litraa kevytmaitoa, 1 purkki mansikkajukurttia, 1 rikkinäinen purkki suklaavanukasta, 1 pussi murennettua sinihomejuustoa, 9 purkkia raejuustoa, 730 grammaa keittolihaa makuluulla, 240 grammaa naudan ulkofileepihvejä, 7 pakettia hunajabroilerileikkeleitä, 1 pussi kinkkusuikaleita, 4 pakettia tofua, 1 pakkaus tuorepastaa, 1 rasia pastasalaattia, 6 luomukananmunaa (osa rikki), 5 pakettia suomalaisia ja 3 pakettia liettualaisia herkkusieniä, 2 rasiaa pikkutomaatteja (toisessa yksi homeinen, toiset hieman ryppyisiä), 1 ruukku nuhjuista basilikaa, 3 ruukkua osittain kellastunutta persiljaa, 4 ruukkua salaattia (pari ulointa lehteä pilaantunut), 4 pussia jääsalaattia (pari ulointa lehteä pilaantunut), 7 maltillisesti pahentumaan lähtenyttä purjoa, 2 pinnasta viallista tomaattia, 2 paprikaa kolmen pussista, 200 syömäkelpoista varhaisperunaa (ja 44 viallista), 1 koloutunut päärynä, 1 läikällinen mandariini, 2 iskemällistä omenaa, 6 rasiaa osittain homeisia viinirypäleitä, ½:ksi syöty rievä, 5 pikkupussia manteleita, 2 pussia kuivahedelmiä, 5 pussia hyytelöimisainetta, 23 pussia hilloamisainetta, 2 sulanutta jäätelötuuttia ja 1 paketti pikkumustikkapiirakoita. Ainoastaan rypäleet olivat niin pilaantuneita, että niistä piti osa heittää uudelleen roskikseen. Muuten kaikki oli syömäkelpoista.

Yksittäistä kauppaa ei voi suuresti syyttää ruokahävikistä. Kuluttajat on nimittäin totutettu valtaisaan valikoimaan, jota pitää olla tarjolla aamusta iltaan. Jos jokin hylly kerran sattuu olemaan viilipytytön, silmään paistavassa kolossa on syytä olla myymälän anteeksipyyntö ja sen on parasta olla vilpitön. Kauppa voikin lähinnä yrittää hioa tilausjärjestelmäänsä ja liimailla alennustarroja vanheneviin tuotteisiin. Kaupan vastuulla on kuitenkin täysin se, mitä myymättä jääneelle ruoalle tapahtuu.

Ruoan haaskaus puistattaa useimpia meistä ihan luontaisesti. Kauppojen jätehuoneisiin lieneekin vaikeampi saada kuvauslupaa kuin broileritehtaaseen tai teurastamoon. S-ryhmän omalla hävikkivideolla poistokärryyn päätyy pari hassua päärynää.

Ranskassa ihmisten närkästys on vaikuttanut lainsäädäntöön. Maan parlamentti päätti toukokuussa yksimielisesti, että suuret ruokakaupat eivät saa heittää myymättä jäänyttä ruokaa hukkaan vaan se pitää lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Jos ruoka ei sovellu ihmisten ravinnoksi, se tulee ohjata maatiloille syötettäväksi eläimille tai kompostoitavaksi. Erikseen kiellettiin ruoan pilaaminen. Jätetettyjen elintarvikkeiden päälle on näet saatettu kaataa valkaisuainetta, koska kauppiaat eivät halua vastuuseen siitä, että joku mahdollisesti saisi ruokamyrkytyksen roskisruoasta (vaikka voisi luulla kemikaalien lisäävän sairastumisriskiä…).

Suomessa STT uutisoi, että Evira ja vähittäiskaupat eivät näe tarvetta Ranskan käyttöön ottamalle lainsäädännölle, mitä lukiessa kaikkien aamukahvit menivät oikeaan kurkkuun. Päivittäistavarakauppakaan ei kannata sääntelyn lisäämistä, mutta vastuuntuntoisena ja innovatiivisena järjestönä se oli sentään valmis siihen, että hallitusohjelmaan olisi lisätty ”elintarviketalouden arvoketjun materiaalitehokkuuden tehostaminen vapaaehtoisin toimin valtionhallinnon ja elintarvikeketjun toimijoiden yhteistyönä”.

Ei kuitenkaan tarvitse olla kaunopuheinen kauppias vastustaakseen Ranskan hävikkilakia. Ruoan tuhlausta vastaan taistelevan Les Gars’pilleurs -liikkeen mielestä laki luo illuusion siitä, että hävikkiongelma on ratkaistu ja kaupat tekevät voitavansa, vaikka tärkeämpää olisi tarkastella ruoan ylituotantoa ja hygieniasäännöksiä. Lisäksi ruoka-avun jakelu tuottaa huomattavia kustannuksia.

Vaikka ruokahävikki onkin tuhlausta, ei sen hyödyntämiseen tarvitsisi syytää suuria summia. Italialainen Ugo Bardi kuvaa upeassa kirjoituksessaan, kuinka ennen vanhaan sadonkorjuun päätyttyä köyhät päästettiin keräämään pellolle jäänyttä viljaa tai hedelmiä. Englanniksi tästä keräilystä käytetään sanaa gleaning. Olkoon se suomeksi haravointi, sillä Suomessakin on ennen käyty haravoimassa pellolle ensikorjuusta jääneitä heiniä tai tähkiä. Asialla tosin olivat tietääkseni yleensä talon naiset ja lapset, ja köyhäinapu oli järjestetty erikseen.

Tyttö olallaan harava.

Albert Edelfelt: Haravatyttö (1886, osa teoksesta).

Haravointi on halpaa, koska se ei vaadi koulutusta, suurta taitoa tai hierarkiaa työn organisoimiseksi. Modernia haravointia on tietysti roskisdyykkaus. Fossiilisiin polttoaineisiin tukeutuva yhteiskuntamme luulee olevansa niin rikas, ettei sen tarvitse turvautua köyhien suorittamaan haravointiin vaan se voi hoitaa asiat kuntoon isolla rahalla. Siksi ruokahävikin käsittelemiseksi rakennellaan isoja kylmävarastoja ja kalliita biopolttoainetehtaita.

Haravointi ei ole ainoastaan taloudellinen tapa järjestää hävikin hyötykäyttö, vaan se myös ylläpitää yhteiskunnallista solidaarisuutta ja myötätuntoa. Suomessa me olemme tottuneet jokaihmisenoikeuksiin, jotka sallivat vapaan marjastamisen ja sienestämisen. Kaupan ala näyttäisi kuitenkin jätehuoneiden salpuuttamisessaan seuraavan mieluummin Neuvostoliittoa, jossa ruoan haravointi kiellettiin 1930-luvulla kuolemantuomion uhalla. Toimet pahensivat nälänhätää Ukrainassa. Nälkämaan jäteyhtiöllä Ekokympilläkin on otsaa ja aikaa soittaa dyykkarin perään, ettei ukkivainaan takki vain aiheuta pahaa mieltä elävän ihmisen päällä.

Massiivinen ruokahävikki edellyttää muutoksia lainsäädäntöömme, joskaan ei Ranskan malliin. Hävikkiongelma alkaisi ratketa, kun ruoan dyykkaus yksiselitteisesti sallittaisiin ja dyykkauksen estäminen kiellettäisiin. Kaupan ala tietysti haraa vastaan, mutta ainakaan puolivillaisten argumenttien ei pitäisi johtaa siihen, että dyykkarin täytyy päästää irti haravastaan.

Armoitettu Leo Stranius on jo ottanut ensiaskeleen lakien uudistamiseksi: Hän on kerännyt 31 allekirjoitusta ruokahävikin vähentämistä koskevalle valtuustoaloitteelleen. Aloitteen mukaan Helsingin kaupungin tulisi ohjeistaa kauppoja pitämään roskikset lukitsemattomina ja suhtautumaan dyykkaukseen jätehierarkiaa noudattavana toimintana.

Valtuustoaloitetta voisi seurata kansalaisaloite. Tällä hetkellä kerätään jo kannattajia aloitteelle, jossa halutaan kieltää kauppojen hävikkiruoan pois heittäminen. Vaikka aloite on epämääräinen ja sivuuttaa perusteluissaan ekologiset näkökohdat, se on saanut viidessä kuukaudessa viisituhatta kannatusilmoitusta.

Ruokahävikistä huolta kantavien tulisi puhua paitsi dyykkauksen puolesta myös vallitsevaa menoa vastaan: Leipä on ihmisten polttoainetta, ei autojen. Viimeisten käyttöpäivien pitää perustua tutkimukseen eikä markkinointiin. Emme tarvitse enemmän ja laadukkaampaa vaan vähemmän ja kestävämmin.

Päiväyksillä rohkaistaan kuluttajia luopumaan rahkoistaan

Asun harmikseni rahkarajan sisäpuolella. Kun Itä-Helsingissä kaupoista ostetaan kaikkea keholle vahingolliseksi luokiteltua, täällä kantakaupungissa halutaan elää terveellisesti. Täällä luotetaan rahkaan. Tai tarkemmin sanottuna uskotaan yli kaiken rahkan autuaaksi tekevään voimaan – tosin vain parasta ennen -tuomiopäivään asti.

Löydän roskiksista paljon avaamattomia rahkapurkkeja, jotka ovat ohittaneet päiväyksen parilla päivällä, viikolla tai kuukaudella. Rahkojen kasautuminen ei pahasti harmittaisi, ellei rahka olisi niin pahaa ja pahaksi. Tiedostan, että toisaalta ”ruoka olkoon lääkkeesi” ja toisaalta lääkkeen tulee maistua pahalta. Kovin tasapainoisena ravintona en kuitenkaan voi pitää välipalaa, jossa on rasvoja 1 % ja proteiineja 50 % päivän tarpeesta. Hiilihydraatteja tulee toki uusperinteisestä lisukkeesta eli tölkillisestä ananasmurskaa, mutta jos ruoasta puuttuvat rasvat, ajattelun voiteluaineet, edessä on noidankehä, rahkojen suursuosio.

Erilaisia rahkapakkauksia talvisen sammalen ympärillä.

Rahka! sammaltaa moni fitness-mistress treenin jälkeen viimeisillä voimillaan. Rahkat Taloyhtiön jätepisteestä, tausta Suomi-neitoa.

”Maitorahka on näet kokenut ikäänkuin uuden tulemisensa markkinoille”, kirjoittaa Helsingin Sanomat. ”Sitä on nykyään saatavana pienissä 2,5 dl muovitölkeissä 57 pennin hintaan ja kilottain halvemmalla ja se ei ole enää muruista, kuten ennen vaan tasaista tahnaa.” (HS 15.12.1964.)

Uusimman tulemisensa rahka on kokenut toivottavasti viimeisessä proteiinivillityksessä. Moni kehonsapalvoja haluaa jatkuvasti ”ylittää” itsensä, mutta niin äärirajoille ei kuitenkaan uskalleta mennä, että ylitettäisiin rahkan parasta ennen -päivä. Onko päiväys sitten ansainnut pelonsekaisen kunnioituksen?

Ei ole sattumaa, että rahkaa on perinteisesti syöty pääsiäisenä. Ennen vanhaan ei nimittäin pääsiäistä edeltävän paaston aikaan käytetty lihaa eikä maitoa. (Nykyäänhän meillä tunnetaan lähinnä pätkäpaasto, joka suorastaan usuttaa syömään broileria, maitotuotteita ja muita ”1 % rasvaa, 50 % proteiinia” -elintarvikkeita. Ennen taas ei Suomessa maitoa välttämättä talvella edes tullut, kun lehmät saivat lähinnä olkia.)

Paaston aikana lypsetty maito ei saanut mennä hukkaan eikä vasikkaan, joten se hapatettiin ja valmistettiin rahkaksi. Rahkan olisi siis pitänyt periaatteessa säilyä seitsemän viikkoa kehittymättömissä kylmäsäilytystiloissa. Nykyään Valio pakkaa rahkaa ilmatiiviisiin purkkeihin Seinäjoen ultramodernissa ja -hygieenisessä rahkatehtaassa. Yhtiö lupaa pehmeän rasvattoman maitorahkansa kestävän alle 8 asteessa 24 vuorokautta pakkaamisesta.

Joulukalenterillinen päiviä ei ole rahkalle vielä minkäänmoinen rajapyykki. Olen viimeisen vuoden aikana avannut 40 maustamatonta rasvatonta rahkaa, joiden parasta ennen -päivästä on ollut ainakin kaksi kuukautta. Niistä 28 on ollut syömäkelpoisia, ja loput ovat olleet pilalla.

Saksalaisia Ehrmannin, Milbonan ja Rainbow’n rasvattomia rahkoja olen syönyt 6–12 kuukaudenkin säilytyksen jälkeen. Sen sijaan Valion maustamaton pehmeä maitorahka on yleensä mennyt pahaksi viimeistään, kun päiväyksestä on kulunut 4–6 kuukautta. Valiota ei kuitenkaan voi oikein moittia, sillä senkin rahkat ovat kestäneet vähintään 2 kuukautta päiväyksestä.

Hygieenisesti pakattu rahka säilyy hyvin siksi, että se on hapanta ja siitä on valmistuksessa poistettu separaattorilla vettä. Tuloksena on tiivis möykky, joka kestää pieneliöitä melkein kuin kovat juustot. Lainsäädännössä rahka luokitellaankin juustoksi.

Rahkaa ja vihreää hometta pyöreässä purkissa.

Pareidolinen rahka näyttää hapanta naamaa, koska se on joutunut hengittämään puhtaan tehdasilman sijasta jääkaappi-ilmakehän itiöitä.

Rahka vaikuttaa menevän pilalle vain, jos purkkiin tulee reikä. Tällöin rahkaan voi kasvaa hometta ruskan kaikissa väreissä ja sen järkähtämätön rakenne alkaa horjua. Maku on tuoreen rahkan hapahkoa-pahahkoa makua niin paljon kamalampi, ettei rahkaa vahingossa nieluun joudu.

Havaitsemaani saksalaisten rahkojen hyvää säilyvyyttä eivät ilmeisesti selitä maidon antibiootit vaan se, että Valion pehmeissä rahkoissa on alumiinikansi. Siihen tulee helposti reikä kauppakassin, roskiksen tai dyykkarin jääkaapin sekamelskassa. Vaikka pakkauksen onnistuisi suojaamaan ulkoisilta uhkilta, hapan sisältö näyttäisi syövyttävän alumiiniin aukkoja muutamassa kuukaudessa.

Puhdas alumiinikansi sopii hyvin kierrätykseen, mutta säilyvyyden kannalta parempi vaihtoehto on muovin ja alumiinin yhteenliittymä. Sekoitekansi ei puhkea helposti, eikä muovia tunnetusti saa syöpymään nuotiota armollisemmissa olosuhteissa. Jos rahkaa ei kuitenkaan ole tarkoitus säilöä kuukausikaupalla, kannen materiaalilla ei ole merkitystä.

Kuinka kauan teollinen rahka voi enimmillään säilyä? Nettikeskusteluissa keskitytään yleensä parin päivän parasta ennen -ylityksiin, mutta vuoden vanhat rahkatkin saavat joitakin mainintoja. Olin jo maistellut yli vuoden ikäistä, ihan syötävää Milbonaa, kun löysin jääkaapista Rainbow’n rasvattoman rahkan, jonka parasta ennen -päiväksi oli merkitty 18.1. Koska säilyvyystutkimuslaboratorioni ei ole ISO 9001 -sertifioitu, en ollut tajunnut dokumentoida, mille vuodelle päiväys oli osoitettu.

Kuluvasta vuodesta ei ainakaan ollut kyse, sillä nykyään näihin purkkeihin painetaan – aiheellisesti – myös vuosiluvut. Etikettikin oli viime vuoden aikana hilliintynyt. Onneksi olin vuosi sitten tehnyt ekopaaston aikana jääkaapin inventaarion, ja kirjanpitoni mukaan rahka oli jo silloin ollut jääkaapin täytteenä. Koska Rainbow’n rasvattomien rahkojen leima-aika eli valmistuspäivän ja parasta ennen -päivän etäisyys on 33 vuorokautta, löytämäni rahka oli vuosikertaa 2013.

Testasin pääsiäisenä tämän 18.1.14-rahkan ohella päiväkerrat 13.9.14 ja 19.1.15. Sokkomaistelussa raikkain oli mielestäni 19.1.15. Sitä vähän happamampi oli 13.9.14, ja kaikista tunkkaisin, joskaan ei kuitenkaan pahanmakuinen, oli 18.1.14. Toinen testaaja päätyi samaan paremmuusjärjestykseen ja kolmaskin yhden harjoittelukierroksen jälkeen. Myös neljäs testaaja piti tuoreinta rahkaa parhaana, mutta hänelle vanhin rahka maistui hieman toiseksi vanhinta paremmin.

Rahkojen parasta ennen -päiväykset eivät siis ole täysin tyhjänpäiväisiä. Koska rahkan maku tuntuu huononevan ajan myötä, parasta ennen -merkintä todella kertoo tuotteen laadusta. Laatu ei kuitenkaan heikkene mitenkään radikaalisti, sillä 2 ja 6 kuukautta päiväyksen ylittäneet rahkat erosivat toisistaan vain vähän eikä 14 kuukautta ylittäneenkään happamuus ananasmurskan seasta maistuisi. Hävikin vähentämiseksi päiväyksenä voisikin olla täsmälliseltä vaikuttavan parasta ennen -päivän asemesta maistamiseen ohjaava valmistuspäivä

Parasta ennen -päiväyksen umpeutuminen ei takaa tuotteen turvattomuutta: en ole saanut vanhoista rahkoista ikinä mitään oireita enkä aio koputtaa puuta päätä pahkaa. Kyse on kuitenkin hapanmaitotuotteesta, jonka laktoosistakin osa on muuttunut maitohapoksi.

Rahka on suuren kuiva-ainepitoisuutensa ja hienojaottoman olemuksensa vuoksi varmaan parhaiten säilyvä hapanmaitovalmiste. Sitä voi syödä hyvillä mielin kuukauden tai parin päästä parasta ennen -päivästä – niin hyvillä kuin rahkaa ylipäätään voi syödä. Paljon pidemmätkin säilytysajat ovat mahdollisia, koska rahka kyllä ilmaisee selkeästi, milloin hän on syömäkelvoton. Päiväys rahkapurkissa onkin ympäristön näkökulmasta musteen haaskausta. Sillä valmistajat saavat ihmiset lyömään rahkat roskiin ja rahat tiskiin.