Avainsana-arkisto: ruokahävikki

Saksassa lainsuojaton dyykkaus innoitti uuteen aluevaltaukseen: ilmastoaktivismia ruokahävikkikärjellä

Posted on by Onni Tonkija

Saksalaiset ilmastoaktivistit ovat 24. tammikuuta lähtien liikehtineet tai oikeastaan jähmettyneet ruoanpelastuslain puolesta. He ovat Elokapinan kansainvälisen esimerkin mukaisesti sulkeneet autoteitä etenkin Berliinissä mutta myös Hampurissa, Stuttgartissa ja muissa kaupungeissa. Liikkeen nimi on Aufstand der letzten Generation eli Viimeisen sukupolven kapina. Viimeisellä sukupolvella viitataan siihen, että meidän jälkeemme tulevilla ihmisillä ei ole enää mahdollisuutta pysäyttää ilmastonmuutosta.

Kuusi ihmistä maassa autojen edessä kolmekaistaisella tiellä.

Aktivistit pysäyttivät liikenteen Saksan vilkkaimpiin väyliin kuuluvalla A 100 -moottoritiellä 28. tammikuuta 2022. Kuva: Aufstand der letzten Generation.

Elintarvikkeiden dyykkaus tulkitaan Saksassa varkaudeksi. Käytännössä dyykkari ei yleensä joudu leivättömän pöydän ääreen, sillä kauppiailla on jonkinlaista itsesuojeluvaistoa huonoa julkisuutta kohtaan.

Paljon huomiota sai tapaus, jossa baijerilainen supermarketti vuonna 2018 vaati kahdelle opiskelijalle rangaistusta hedelmien, vihannesten ja jukurtin ottamisesta. Ihmisiltä tulleen valtaisan negatiivisen palautteen vuoksi myymälä joutui vetämään vaatimuksensa takaisin. Dyykanneet naiset, jotka olivat avanneet jäteastian nelikulma-avaimella, tuomittiin lopulta pysymään loitolla kauppojen roskiksista 225 euron suuruisen sakon uhalla. Lisäksi kummallekin tuli kahdeksan tuntia yhdyskuntapalvelusta – paikallisessa ruoka-avussa.

Jupakan jälkimainingeissa Hampurin vihreä oikeussenaattori Till Steffen ehdotti dyykkauksen laillistamista. Osavaltioiden oikeusministerit tyrmäsivät esityksen tapaamisessaan kesäkuussa 2019. Sen sijaan ministerit vaativat ruokahävikin vastaista taistelua. Valtapuolue CDU:n edustaja piti dyykkausta ihmisarvoa alentavana ja hygieenisesti ongelmallisena. Tietysti mietittiin sitäkin, kenen on vastuu, jos joku sairastuu roskiksesta tonkimastaan ruoasta.

Kaksi poliisia ja ruokaa tutkivia ihmisiä ruokaa ostoskärryistä jakavien ihmisten edessä.

Poliisit olivat paikalla dyykatun ruoan jakopisteellä Berliinissä joulukuussa 2021. Kuva: Aufstand der letzten Generation.

Vuoden 2021 lopussa julkisuuteen nousi 60 vuotta vanha jesuiittapappi Jörg Alt. Hän oli hakenut kaupan jäteastioista ruokaa ja lahjoitti sitä julkisesti ihmisille. Sitten hän ilmiantoi itsensä poliisille ja tapausta alettiin tutkia varkautena. ”Meidän täytyy päästä poisheittomentaliteetista, meidän, jotka pyydämme Herralta jokapäiväistä leipäämme”, Alt sanoi. Tapauksen jälkeen Saksan vihreä maatalousministeri Cem Özdemir esitti, että dyykkarien sakottamisesta luovutaan ja että supermarkettien pitää lahjoittaa ylijäämäruokansa.

Viimeisen sukupolven aktivistit ovat tuskastuneet poliitikkojen hitauteen. Heidän kampanjansa Essen Retten – Leben Retten (”Pelastetaan ruokaa – pelastetaan elämiä”) ajaa nyt hävikkiä suitsivaa lakialoitetta estämällä ihmisiä ajamasta omia autojaan. Ranskasta mallia ottanut aloite esittää, että yli 400 neliömetrin suuruisten elintarvikemyymälöiden pitää tarjota hävikkinsä lahjoitettavaksi ruoka-apujärjestölle.

Ilmastojärjestö German Zeron laatimassa aloitteessa edellytetään, että viimeisen käyttöpäivän tuotteet pitää lahjoittaa 48 tuntia ennen viimeistä käyttöpäivää. Aika saa olla lyhyempi, jos ruoka-apu voi osoittaa pystyvänsä jakamaan tuotteet ennen päiväyksen umpeutumista.

Ruoka-avun ei kuitenkaan kannattaisi joustaa aikataulusta, jos eri järjestöjen välillä ei ole kilpailua ruoasta. Kahden vuorokauden varoaika antaisi paitsi enemmän pelivaraa myös enemmän tuotteita, kun elintarvikkeiden myyntiajasta jäisi ainakin päivä käyttämättä. Kaupan pitäisi siis todennäköisesti varata entistä enemmän viimeisen käyttöpäivän tuotteita eli ennen kaikkea lihaa. Ilmastonmuutoksen heikentämää ruokaturvaa parannettaisiin siis ilmastonmuutosta edistämällä.

Lyhyen aikaa säilyviä parasta ennen -päivällä merkittyjä tuotteita saisi aloitteen mukaan jakaa enintään viiden vuorokauden ajan erääntymisestä. Esimerkkeinä tällaisista tuotteista on annettu jukurtti, maito ja juusto. Viiden vuorokauden raja on peräisin varmaankin samasta aivoilmavaivasta kuin juuston ja maidon säilyvyyden rinnastaminen.

Kun elämää pyritään suojelemaan hinnalla millä hyvänsä, päädytään näköjään sellaiseenkin ilmastoa kuumentavaan lopputulokseen, että dyykkauksen pitäisi edelleen pysyä kiellettynä. Aloitteen logiikka on aukoton: jos myymälä lahjoittaa jo kaiken käyttökelpoisen ruoan, jäljelle jäävä voi olla terveydelle haitallista, joten dyykkauksen kriminalisointi on oikeastaan tarpeellinen pelote.

Tällaista lakia, jolla varmistetaan, ettei kukaan saa tikkua sormeensa Titanicin kansituolista, Retten-rettelöijät ovat kiivaasti kannattaneet. Liike siis tuli julkisuuteen sillä, että aktivistit kutsuivat poliisin takavarikoimaan heidän dyykkaamansa ruoan. Nyt he liimaavat kämmen- ja jalkapohjiaan moottoritiehen, jotta valtiovalta säilyttäisi dyykkauksen laittomana. Aktivisteja ei tunnu alle 400 neliömetrin myymälöiden ruokahävikki huolettavan.

Poliisit irrottavat mielenosoittajien jalkoja ja käsiä kadusta.

Poliisi on joutunut irrottamaan tiehen itsensä liimanneita mielenosoittajia veitsillä. Kuva: Der Pilger.

Lakialoitteen perustelujen mukaan Saksan vähittäiskaupan vuosittaisesta 490 000 tonnin ruokahävikistä lahjoitetaan 38 prosenttia. Parantamisen varaa on siis rutkasti. Toisaalta lahjoittaminen on vain tuhojen lieventämistä, kun onnettomuus on jo tapahtunut.

Jätehierarkian mukaan pitäisi ensisijaisesti vähentää jätteiden tuottamista. Nyt kun ruokahävikkiä aletaan EU:ssa tilastoida myymäläkohtaisesti, tulee mahdolliseksi uusi tehokas keino: ruokahävikin verottaminen. Hävikkiverolla saataisiin kaupat tilaamaan vähemmän ruokaa ja myymään suurempi osuus tilatusta ruoasta. Kun elintarvikkeet on kerran vaivalla kauppaan tuotu, niitä on hölmöä lähteä kuljettamaan ympäriinsä jälkimarkkinoita varten. Jättämällä tähteet dyykkareille hillitään hiilijalanjälkimarkkinoita.

Ilmastonmuutos on totta kai kytköksissä ruokaturvaan mutta ei siinä mielessä kuin viimeiseksi sukupolveksi identifioitunut aktivistijoukko sen tulee esittäneeksi. Ruoan kysynnän vähentäminen on ruokaturvamielessä kuin rahaa pankkiin laittaisi. Massiiviseen ruoantuotantoon perustuva ruokapankki taas on enemmän rahaa kuin hiiltä nielevä kompleksi.

Essen Retten – Leben Retten -aktivisteilla on ongelmallisen hävikkialoitteen lisäksi toinen vaatimus: maataloudessa pitää tapahtua ”käänne” vuoteen 2030 mennessä kansalaisraadin ehdotusten mukaisesti. Yhtenä ehdotuksena on dyykkauksen salliminen, eli ehkä se onkin aktivistien keskipitkän aikavälin tavoite.

Hyvästä ruokahävikkiteemasta huolimatta Retten-aktivismia ei kannata minusta Suomessa eloapinoida. Se, että liike saa aikaan paljon melua tyhjäkäyvistä autoista, ei poista sitä vaikutelmaa, että onhan tämä jumalaista teatteria, kun perunat istutetaan liittokanslerinviraston eteen mutta lannoite kannetaan maatalousministeriöön. Ainakin jos minulla olisi sormeni pelissä, ensisijaisena vaatimuksena olisi dyykkauksen muuttuminen yhteiskunnan silmissä vääryydestä oikeudeksi.

Kuluttajien ruokahävikki kaipaa jatkotutkimusten lisäksi jatkonäkemyksiä

Posted on by Onni Tonkija

Kaikki ravintoloiden, ruokakauppojen ja elintarviketehtaiden onnelliset omistajat tuottavat ruokahävikkiä toistensa kaltaisella tavalla. Jokainen kotitalous tuottaa onnettoman paljon ruokahävikkiä omalla tavallaan. Siten kotitalouksien hävikkiin, jota on kolmannes kaikesta ruokahävikistä, on vaikeampi puuttua kuin elintarvikeketjun muiden toimijoiden hävikkiin.

Tämä vaikeus näkyy Luonnonvarakeskuksen ja Valintamuotoilijoiden yhteistyönä syntyneessä kirjallisuusselvityksessä Esteet ja ajurit kuluttajien ruokahävikin vähentämisessä. Selvitys on tehty osana maa- ja metsätalousministeriön rahoittamaa Hävikkifoorumi-kehittämishanketta.

Kaurajukurttia, margariinia, lihavalmisruokia, paistopisteleivonnaisia, paahtoleipää, voita, tomaatteja, banaania, tuorejuustoa, soijakastiketta, kananmunia, piparjuuritahnaa ja maksamakkaraa.

Yhden kotitalouden ruokahävikkiä yhdestä roskapussista.

Selvityksen raskassoutuisuus ja -huopaisuus käy ilmi jo tiivistelmästä, jossa olisi ollut tiivistämisenkin varaa: ”Ruoka ja syöminen kietoutuvat vahvasti kuluttajien jokapäiväiseen elämään ja siksi rutiinit, tavat ja tottumukset korostuvat keskeisenä ruokahävikkiin vaikuttavina tekijöinä. Lisäksi vaikuttavat kuluttajien taidot ja kyvyt, koska ne heijastuvat suoraan kuluttajien kykyihin ja taitoihin suunnitella esimerkiksi kotitalouksien ostoksia ja aterioita, tulkita elintarvikkeiden päiväysmerkintöjä ja hyödyntää ruoan tähteitä.”

Vastapainoksi selvityksen johtopäätökset ovat kevyet. Siitä ei toki kirjallisuuskatsauksen tapauksessa voi syyttää selvittelijöitä, vaan kotien ruokahävikin syihin ja vähentämiseen pureutuva tutkimus vaikuttaa olevan alkutekijöissään. Toisaalta tutkimuskohde on niin moninainen, että siitä tuntuu olevan mahdoton saada otetta tai edustavaa otosta.

Kirjallisuusselvitys perustuu etenkin kahteen katsausartikkeliin. Niistä toisessa (Principato ym. 2021) on käyty läpi 233 tutkimusjulkaisua ja toisessa (Roodhuyzen ym. 2017) 59 julkaisua ja 8 raporttia.

Tutkimusten mukaan taustatekijöillä ei ole selvää yhteyttä ruokahävikkiin. Pienet kotitaloudet tuottavat henkeä kohti mitattuna enemmän hävikkiä kuin suuret. Osassa tutkimuksissa tuhlureita ovat miehet, suomalaisissa tutkimuksissa naiset. Tulotasolla on havaittu ja ei havaittu olevan vaikutusta hävikkiin. Koulutus vaikuttaa tulotason kautta tai sitten ei. Vanhat ikäpolvet aiheuttavat vähemmän hävikkiä kuin nuoret, mahdollisesti pula-ajan kokemuksien takia.

Sosiodemografisten tekijöiden sijasta ruokahävikkiä onkin helpompi selittää psykologisilla tekijöillä. Ruokahävikin välttäminen on harvalle tärkein vaikutin, vaan ihmiset haluavat ennen kaikkea tarjota perheelleen ja vierailleen riittävästi turvallista ja hyvänmakuista ruokaa. Sosiaalisilla normeilla ei ole suurta vaikutusta kuluttajien ruokahävikkikäyttäytymiseen, mikä voi johtua siitä, että ruokahävikki ei näy muille (kuin dyykkareille).

Italiassa havaittiin hyvillä asuinalueilla tavallista vähemmän ruokahävikkiä. Asiaa on selitetty suunnittelutaidoilla. Toisaalta matalan sosiaalisen pääoman alueilla ruokaa ostettiin statuksen osoittamiseksi, ja se lisäsi hävikkiä. Suurista kaupoista ostavat ihmiset tuottavat enemmän hävikkiä kuin pieniä kauppoja ja toreja suosivat, sillä laaja valikoima saa tekemään heräteostoksia. Suurissa kaupoissa varmasti myös pakkaukset ja paljousalennukset ovat suurempia. Kaupassa käymisen tiheydellä on havaittu olevan tasan kahdensuuntaisia vaikutuksia ruokahävikin määrään.

Yksi oleellinen syy ruokahävikkiin on vaikeus arvioida ruoan kulutusta erityisesti lapsiperheissä. Vähäinen kommunikaatio perheenjäsenten kesken sekä kiire voivat johtaa siihen, että ostetaan sellaista, mitä kotona jo on. Ajan puute voi estää myös sen, että ruokaa ehdittäisiin käyttää suunnitellusti. Hyvittelevä ihminen taas ostaa liikaa helposti pilaantuvia kasviksia lieventämään epäterveellisen syömisen aiheuttamaa syyllisyyttä.

Ruoanlaittotaidot vaikuttavat siihen, kuinka hyvin tähteitä osataan hyödyntää. Valmis- ja noutoruokia runsaasti käyttävät kotitaloudet tuottavat muita enemmän hävikkiä. Ruokaa onkin helpompi heittää roskiin, kun omistajuus on pelkästään taloudellista eikä psykologista eli kun valmistamiseen ei ole nähnyt itse vaivaa.

Kinkkuleivonnaista, tiramisua, jättikatkarapuja, serranokinkkua, herkkusieniä, kinkkusuikaleita ja homejuustopitsaa.

Toisen kotitalouden ruokahävikkiä toisesta roskapussista.

Kotien ruokahävikin määrän mittaaminen ei ole ihan yksinkertaista, ja hävikin syiden selvittäminen on sitäkin hankalampaa. Sen tutkiminen, kuinka hyvin eri keinoilla hävikkiin voidaan vaikuttaa, on sitten jo lähes toivotonta. Interventioiden vaikuttavuudesta onkin vain vähän tietoa.

Tähänastiset keinot voidaan erään tutkimuksen mukaan jakaa kolmeen luokkaan: ruokavarastojen tilanteesta kertova tekniikka, säilyvyyttä parantavat pakkaus- ja säilytysratkaisut sekä valistuskampanjat. Jääkaappikameroiden ja ruoanjakosovellusten vaikutuksesta ei ole juurikaan tutkimustietoa. Olematonta kun lienee hankala mitata. Tietoisuus ruokahävikin ekologisista ja sosiaalisista vaikutuksista ei muuttanut nuorten kuluttajien käyttäytymistä.

Erään selvityksen mukaan tämänhetkisillä interventioilla voidaan vähentää hävikkiä ainoastaan 5–20 prosenttia. Agenda 2030 -tavoitteena on kuitenkin ruokahävikin puolittaminen.

Yhdessä vuonna 2021 julkaistussa tutkimuksessa keinoiksi on keksitty jääkaappikamerat, mobiilisovellukset, älykkäät pakkaukset, kauppojen tuotesijoittelut, alhainen hinta, säästäväisyyteen vetoaminen, tiedonjako hedelmien oikeista säilytyslämpötiloista, ulkonäöltään poikkeavista kasviksista positiivisesti viestiminen sekä ”kotiin toimitettavat ruokaboksit, joissa myös ruokahävikkiasiat on huomioitu”. Eikä ilmeisesti juuri muuta.

Yleensä tieteellisissä artikkeleissa esitetään toiveita jatkotutkimuksista, koska milloinpa tiede olisi valmiiksi tullut. Nyt kuitenkin tutkimusten kunnianhimo näyttää olevan niin matalalla, että oleellista olisi saada alalle jatkonäkemyksiä, siis parempia ideoita. Rahoitusta ainakin tuntuu olevan saatavilla monenmuotoisiin selvityksiin.

Valistusta ja keskustelua ruokahävikistä on ollut hyvin, ja niitä tarvitaan edelleen. Se, mihin ei ole puututtu, on omaa erikoisalaani: miksi ihmiset heittävät täysin syötävää ruokaa hukkaan. On syytä selvittää, millä tavoin ruoan turvallisuudesta ja muusta syömäkelpoisuudesta viestiminen on epäonnistunut. Tarvitseeko Ruokaviraston pelotella ruokamyrkytyksillä, ja onko Marttojen syytä antaa kuivakaapin tai pakastimen raivausvinkkejä? Miksi lehdet opettavat meille, miten valita kaupassa itselle täydelliset hedelmät?

Ei ole kuitenkaan mahdoton ajatus, että saisimme ruokahävikin hallintaan vuoteen 2030 mennessä. Vuonna 1999 uutisoitiin nälänhädästä Brasiliassa. Kymmenisen vuotta sen jälkeen kerrottiin, kuinka Brasilia taltutti nälän. Nyt taas kymmenen vuotta myöhemmin nälkä on palannut. Tällä hetkellä lannoitteiden kallistumisen pelätään johtavan ruoan hintakriisiin Euroopassa. Tuulet kääntyvät nopeasti, ja euro on tunnetusti paras valintamuotoilija.

Ruoka-apu paras apu?

Posted on by Onni Tonkija

Kilpailu- ja kuluttajayhteiskunta on rakastunut hyväntekeväisyyden ja ylijäämäruoan järjestettyyn avioliittoon. Ruoka-apu on täydellinen helppo ratkaisu niin köyhyys- kuin hävikkiongelmaankin. Ratkaisu tarkoittaa tässä tapauksessa taitoa tehdä sen verran, että kuluttajat ja kilpailijat eivät havahdu siihen, että hävikki ja häviäjät eivät ole häviämässä mihinkään.

Elintarviketeollisuus ja tukkuliikkeet kiinnostuivat ruoka-avusta vasta sitten, kun se alkoi noudattaa teollista logiikkaa. Muunlaista logiikkaa ne eivät ymmärrä. Ylen tuore MOT-dokumentti näyttää, millaisia lieveilmiöitä tuottaa hävikin teollinen logistiikka.

Ruoka-apujärjestöjen välillä on hävikistä kova kisa, jonka häviäjä voi järjestää leipäjonoja lähinnä kirjaimellisesti. Kilpailun hohdokkaista elintarvikkeista on tällä erää voittanut Mäntsälän helluntaiseurakunnan liepeille noussut tukkuvarasto. Se kierrättää MOTin artikkelin mukaan kymmenen miljoonaa kiloa ruokaa vuodessa – yli kymmenen kertaa enemmän kuin Vantaan kaupungin hävikkiterminaali.

Mäntsäläläisen yhdistyksen tuloista arviolta neljännes tai kolmannes on valtionapua. Apua riittää myös muille valtioille, sillä Mäntsälästä haetaan ruokaa muun muassa Viroon. Virolaiselle lapsiperheelle lahjoitusruokakassi maksaa jäsenmaksuina 5–7 euroa.

Tällaista on teollinen logiikka. Suomessa valmistettua olutta viedään suomalaisten ostettavaksi Viroon, ja nyt varmaankin Virossa tuotettuja elintarvikkeita palaa Suomessa tehdyn mutkan jälkeen virolaisille. Voisi kysyä, miksi suomalaiset veronmaksajat tukevat teollisuuden hävikinhallintaa, jotta virolaiset voisivat ostaa ruokaa vähän tavallista halvemmalla.

Meille on opetettu, että ei pidä miettiä sitä, miten kuljetukset jättävät ruoan hiilijalanjälkeen jäämiä. Jätetään siis kysymättä kysymys hävikkiruoan aiheuttaman rekkarallin ympäristövaikutuksista.

Toistakymmentä pussia leipää, tölkki kaurajuomaa, paketti broilerin fileepihvejä, rasia kananmunia, kaksi banaania, appelsiini ja pätkä kurkkua.

Nämä elintarvikkeet oli päiväysten ja löytöympäristön perusteella kaikki saatu ruoka-avusta. Ne löytyivät kahtena päivänä kotimatkani varrella yhdestä yleisestä roskakorista, yhdestä sekajäteastiasta sekä kadulta.

Miljoonia kiloja ei pysty käsittämään, joten mietitään ruoka-apua ihmisen tasolla: miltä tuntuu heittää pussikaupalla leipää roskiin? Kerään nykyään viikoittain kassillisen lahjoitettua leipää julkisista tai puolijulkisista roskiksista. Mitä tekee köyhän, säästäväisyyteen tottuneen ihmisen mielenterveydelle se, että lahjoittajat tuputtavat loputtomasti leipää, josta on mahdotonta päästä kunniallisesti eroon? Mitä tekee ihmisen ruumiinterveydelle se, jos kaikesta leivästä yrittää päästä eroon syömällä?

Näyttääkin siltä, että ruoka-apu on olemassa kaikkea muuta kuin avunsaajia varten. Teollisuudelle ja kaupalle ruoka-apu on halpaa jätehuoltoa, oman yhteiskuntavastuullisuuden esittelemistä sekä velvoittavien hävikkitavoitteiden loitolla pitämistä. Keskiluokkaisen kansanosan omaatuntoa lääkitsee ”köyhien auttaminen”, joka on Anna Kontulan sanoin ”1800-lukulaisen porvarisväen projekti”. Köyhäinavun toimijat taas ovat ruoka-avusta riippuvaisempia kuin avustettavat itse: he ovat ruokapankkiireja, jotka ovat hyödykkeistäneet nälän.

Helsingin Myllypuron kuuluisa ruokajakelu sai alkunsa, kun seurakunnassa huomattiin 1990-luvun laman aikaan ihmisten tonkivan kaupan roskiksia. Näin tehtiin aktiivisista keräilijöistä passiivisia jonottajia. Väliaikainen apu muuttui pysyväksi, ja nyt meillä on jo toisen, ellei kolmannenkin polven leipäjonolaisia.

Kun kaupat ovat alkaneet yhä tarkemmin myydä potentiaalista hävikkiä alennuksella, ruoka-apuun toimitettavat määrät ovat kutistuneet. ”Yhtälö on mahdoton, kun ruoka vähenee ja tarvitsijoiden määrä lisääntyy”, sanoo turkulaisen Operaatio Ruokakassin toiminnanjohtaja Jari Niemelä Helsingin Sanomissa.

Pieniä hävikkieriä, joista suurin osa on leipää, on turha kuljetella ympäriinsä, jos kaiken lisäksi ruoan lopullinen päätepiste on usein jätevoimala. Hävikki pitäisi hoitaa paikallisesti niin, että kaupat velvoitettaisiin avaamaan roskiksensa dyykkareille.

Teollisuuden ja tukkujen suuret hävikkierät pitäisi ensisijaisesti myydä veroporkkanoiden tai ‑keppien ohjaamana. Jos tämän hävikkiruoan myyminen onnistuu Virossa, miksei täälläkin?

Valkoisessa muovikassissa leipää, mämmiä, jukurttia ja banaaneja.

Olen itsekin päässyt kokeilemaan valkoisten kassien avaamiseen liittyvää jännitystä, kun naapuri alkoi koronakeväänä tuoda pyytämättä ovelleni ruokakasseja läheisestä ruokajaosta.

Jäljelle jää hankala kysymys: mitä köyhät söisivät, jos ruoka-apu lopetettaisiin? Vastaus on tietysti: itse hankkimaansa ruokaa. Helsingin kaupungin ruoka-aputyöryhmän selvityksen mukaan ilmainen ruoka todennäköisesti kelpaisi, vaikka sosiaaliturvaa parannettaisiin. Ruoan hakeminen liittyy nimittäin ennemminkin ”hakijan subjektiiviseen kokemukseen tarpeesta kuin teoreettisesti määriteltyyn köyhyysrajaan”. ”Kulutustottumukset ja lisääntyvä velkaantuminen aiheuttavat taloudellisia vaikeuksia useille talouksille”, selvitys muotoilee.

Alussa mainittuja helppoja ratkaisuja ei siis todellisuudessa ole tarjolla. Itse lähtisin yleisen kilpailu- ja kulutuskritiikin lisäksi purkamaan palkkatyön arvon korostamista. Pelkkä perustulo ei riitä, vaan siihen pitäisi yhdistää jokaiselle mielekästä tekemistä, jota yhteiskunnan tulisi arvostaa. Johonkin vähemmän surulliseen on pakko pyrkiä kuin tähän hävikkiselvityksen kuvaamaan nykytilaan, jossa ”ilmaista ruokaa hakevat ihmiset ovat omassa elämässään aktiivisia toimijoita” ja ilmainen ruoanjakelu on ”monelle hakijalle tärkeä tapahtuma viikossa”.

Ruokahävikkiraporttianalyysi, osa 2: karu fakta ja korupuhe

Posted on by Onni Tonkija

Tarkastelin viimeksi ruokahävikin ja elintarvikejätteen määritelmiä Luonnonvarakeskuksen eli Luken kesäkuussa julkaiseman raportin pohjalta. Tässä raporttianalyysin jälkimmäisessä osassa käsittelen sitä, miten ruokahävikkiä ja elintarvikejätettä syntyy Suomen elintarviketeollisuudessa, kaupan alalla, ravitsemisliikkeissä ja kotitalouksissa. Lopuksi arvioin raportissa esitettyjä ruokahävikin vähentämiskeinoja.

Elintarvikejätteen ja ruokahävikin määrät elintarvikeketjussa. Elintarvikejätteen määrät: alkutuotanto 51 miljoonaa kiloa (peltoon jäävä sato 40 miljoonaa kiloa), elintarviketeollisuus 160 miljoonaa kiloa, kaupan ala 57 miljoonaa kiloa (ruokahävikkiä ei erotettu elintarvikejätteestä), ravitsemisala 78 miljoonaa kiloa, kotitaloudet 290 miljoonaa kiloa.

Ruokahävikkiä syntyy Suomessa vuosittain satoja miljoonia kiloja. Pylväät kuvaavat elintarvikejätettä. Sitä on kaikki elintarvikkeista syntyvä jäte, eli mukana ovat myös perinteisesti syömäkelvottomiksi katsotut osat, kuten kuoret, siemenet ja luut. Alkutuotannossa peltoon jäävä sato on merkitty erikseen, sillä se ei Euroopan unionin määritelmän mukaan kuulu elintarvikejätteeseen. Elintarvikejätteen syömäkelpoinen osuus eli ruokahävikki on merkitty kuvaan pisteillä. Kuva on Luonnonvarakeskuksen julkaisusta Elintarvikejätteen ja ruokahävikin seurantajärjestelmän rakentaminen ja ruokahävikkitiekartta (2021).

Teollisuus

Kotitalouksien osuus Suomen ruokahävikistä on 33 prosenttia, joten siitä puhutaan yleensä eniten. Seuraavaksi suurin prosenttiosuus on elintarviketeollisuuden 23 prosenttia. Se on paitsi hämmentävän suuri luku myös hämmentävän vähän huomiota saanut ongelma.

Teollisuudella on selvästi myös asenneongelma. Elintarviketeollisuusliiton 200 jäsenyrityksestä jätekyselyyn vastasi 14,5 prosenttia. Toisaalta vastanneet yritykset edustavat alan liikevaihdosta 45:tä prosenttia. Meijerit olivat hyvin mukana 82 prosentin osuudella tuoteluokan liikevaihdosta, mutta esimerkiksi myllyjen ja leipomojen lukema oli vain 21 prosenttia. Öljyjen ja rasvojen liikevaihdosta tutkimukseen saatiin 1 prosentti ja kalajalosteista pyöreät nolla.

Julkaisun mukaan yksi iso yritys ilmoitti, ettei vastaa kyselyyn, ennen kuin heidän eri jakeensa on määritelty tarkalleen kansainvälisesti. Tällaiseen kiukutteluun meillä ei pitäisi olla varaa. Elintarvikejätettä ja ruokahävikkiä on toki hankala määritellä, mutta vaillinainenkin tieto olisi paljon hyödyllisempää kuin täydellinen musta aukko.

Myös pienet ja keskisuuret yritykset olisi saatava paremmin mukaan tutkimuksiin. Raportointiin on siis velvoitettava. Hallituksen esityksen mukaan elintarvikealan toimijoille onkin tulossa jätteitä koskeva kirjanpitovelvollisuus vuodesta 2022.

Teollisuuden massiivinen ruokahävikki jää Luken raportissa selittämättä. Suurimmat, muutaman prosentin kokoiset ruokahävikit syntyivät leipomoalalla ja luokassa ”valmisruoka, kahvi, sokeri ja makeiset”. Maitotaloustuotteissa ruokahävikin osuus oli yksi prosentti, ja se oli pääsääntöisesti antibioottijäämäistä maitoa. Teurastamoissa ruokahävikkiä ei syntynyt juuri lainkaan, mutta elintarvikkeiksi asti jakeista päätyi vain 42 prosenttia. Jopa suurempi osa, 47 prosenttia, meni eläinsivutuotteiksi.

Lattialla seitsemän yhden kilon pussia ja yhdeksän kahden kilon pussia perunoita sekä kaksi yksittäistä perunaa.

Lähikaupan biojäteastiasta yhdellä kertaa juhannuksen jälkeen löytyneet perunat.

Kauppa

Kaupan alan ruokahävikki on elintarvikeketjun pöyristyttävin osuus. Täysin syömäkelpoista ruokaa lapetaan roskiin vain siksi, että on tullut uusi toimitus, päiväys on umpeutunut tai laatu ei ole enää ensiluokkaista. Tällainen tuhlailu on kiinnostanut lainsäätäjiä Ranskassa ja vähän Suomessakin. Siten kaupan ala on pyrkinyt antamaan aktiivisen kuvan ruokahävikkiongelmaan tarttumisesta, jotta se saisi jatkossakin heittää ruokaa roskiin oman mielensä mukaan. Lukenkin tutkimuksessa oli mukana 96 prosenttia Suomen kokonaismyynnistä.

Tilastoissa kaupan alan ruokahävikki ja elintarvikejäte ovat sama asia, sillä syömäkelvottomien osien määrää ei pystytty arvioimaan. Tutkimuksessa kauppojen hävikki jaettiin viiteen tuoteryhmään. Suhteellisesti suurin hävikki oli tuoreissa leipä- ja leipomotuotteissa: noin 5 prosenttia, kun kaupan kokonaishävikki oli 1,5 prosenttia myynnin määrästä. Tuoreissa kasviksissa hävikki oli runsaat 3 prosenttia ja liha- ja kalatuotteissa noin 2 prosenttia. Maitotuotteissa, rasvoissa ja munissa hävikki oli alle prosentin luokkaa ja muissa tuotteissa vielä vähän pienempi.

Vuonna 2018 myymättä jääneistä elintarvikkeista lahjoitettiin ruoka-apuun viidesosa ja vuonna 2019 neljäsosa. Näitä määriä ei lasketa mukaan ruokahävikkiin. Hävikkiin niistä voi kuitenkin huomattava osa päätyä, sillä ruoka-apuun tulee tunnetusti valtavasti leipää eikä biojätteeksi päätyvästä määrästä ole tilastotietoa. Omien havaintojeni mukaan myös ruoka-avun toimijoiden lahjoittamasta leivästä menee paljon roskiin. Siten kauppojen laajalla valikoimallaan aiheuttama leipähävikki on tosiasiassa suurempaa kuin Luken luvuista ilmenee.

Perunakuutioita ja kokonaisia kuorittuja perunoita biojäteastian laidasta laitaan.

Päiväkodin perunahävikki eräänä huhtikuisena päivänä.

Joukkoruokailu

Ravitsemispalveluissa eli ravintoloissa, ruokaloissa, kahviloissa ja huoltoasemilla syntyi elintarvikejätettä 21 prosenttia valmistetusta ruoasta. Tarjoiluhävikistä muodostui 9,1 prosenttia, lautastähteistä 5,4 prosenttia, keittiöhävikistä 1,5 prosenttia ja syömäkelvottomasta keittiöbiojätteestä 4,9 prosenttia.

Tarjoilu- eli linjastohävikkiä tuottivat eniten vanhain- ja päiväkodit: edellinen 132 grammaa ja jälkimmäinen 82 grammaa asiakasta kohti. Henkilöstöravintoloissa luku oli 70 grammaa ja opiskelijaravintoloissa 36 grammaa. Tarjoiluhävikistä 35 prosenttia tuli pääruoista ja 14 prosenttia keitoista. Lisukkeiden osuus oli 15 prosenttia ja salaatin osuus 14 prosenttia. Valmistetun ruoan määrään suhteutettuna eniten hävikkiä syntyi kasviskeitosta, puurosta ja lihakeitosta. Niissä on toisaalta paljon vettä.

Asiakkaiden jättämien lautastähteiden ylivoimainen ykkönen olivat sairaalat 112 grammalla asiakasta kohti. Hotellit olivat kakkosena 43 grammalla. Hotellien aamiaishävikistä on jo alettu puhua, joten sairaalatkin saisivat vähentää tuputtamista, jos ruoka ei selvästikään maita. Sitä tutkimus ei tosin kerro, ovatko asiakaskohtaiset hävikkimäärät päiväkohtaisia vai jopa ateriakohtaisia.

Ruoanvalmistuksessa syntyneessä keittiöhävikissä annosravintolat johtivat 21 grammalla ja seuraavana tulivat henkilöstöravintolat 16 grammalla. Muut ilmeisesti ulkoistavat keittiöhävikkinsä teollisuudelle ja tukkuliikkeille ostamalla valmiiksi pakattua.

Keittiöbiojäte on suurinta hotelleissa (60 grammaa) sekä huoltamoilla ja kahviloissa (60 grammaa). Jälkimmäisissä todennäköisenä syynä ovat raportin mukaan kahvinporot.

Ravitsemispalveluiden kysely lähetettiin vajaaseen 10 000 toimipisteeseen, ja vain noin 900 vastasi. Kriittisimmin elintarvikejätettä koskevaan kirjanpitovelvollisuuteen onkin hallituksen esityksen mukaan suhtautunut Matkailu- ja Ravintolapalvelut ry. Vapaaehtoiseen tutkimukseen ovat todennäköisesti osallistuneet sellaiset yritykset, jotka ovat panostaneet hävikinhallintaan. Todellisuudessa ravitsemisalan hävikkiluvut lienevät siis tilastoitua rumemmat.

Biojäteastia reunasta reunaan täynnä perunoita, joissa on erittäin pitkät idut.

Taloyhtiön biojäteastian perunahävikkiä toukokuussa.

Kodit

Lajittelututkimuksessa, joka on omaakin erikoisalaani, selvitetään elintarvikejätteen määrää sekajätteessä ja biojätteessä. Tutkimuksen mukaan noin puolet elintarvikejätteestä on ruokahävikkiä. Suurin osa nestemäisistä elintarvikkeista päätyy tosin viemäriin eikä tilastoihin. Elintarvikejätteestä noin 80 prosenttia löytyi sekajätteestä ja loput biojätteestä. Syynä on paitsi vähäinen lajitteluinto myös se, että pienissä taloyhtiöissä ei kerätä biojätettä.

Helsingissä ja Turussa ruokahävikkiä eli alun perin syömäkelpoista ruokaa menee sekajätteeseen vähän yli 20 kiloa henkeä kohti vuodessa. Biojäteastioissa ruokahävikin määrä on noin 3 kiloa. Hävikistä on vihanneksia, perunoita, hedelmiä ja marjoja noin 9 kiloa. Lihaa, kalaa ja kananmunia on pari kiloa eli kymmenen prosenttia. Leipää tulee neljä kiloa ja juustoa ja maitotuotteita yli kilo.

Ihmisten on yleensä vaikea käsittää, miten ihmeessä voin löytää taloyhtiöiden roskiksista niin paljon syömäkelpoista ruokaa. Selitys piilee siinä, että suurin osa ihmisistä heittää varsin vähän ruokaa menemään. Päiväkirjatutkimuksen mukaan 82 prosenttia kotitalouksista tuotti keskimäärin 13 kiloa ruokahävikkiä henkeä kohti vuodessa. Sen sijaan 11 prosenttia tuotti 45 kiloa (josta oli hedelmiä 12 kiloa), 5 prosenttia tuotti 54 kiloa (josta oli kahvia 18 kiloa) ja 1,7 prosenttia tuotti järisyttävät 105 kiloa (josta oli vihanneksia 48,5 kiloa).

Ainoa hävikkiin yhdistynyt taustatekijä oli sukupuoli ja sekin vain yhden hengen talouksissa. Yksin asuvien miesten keskimääräinen ruokahävikki oli 14,2 kiloa vuodessa, kun naisilla luku oli lähes kaksinkertainen, 27,5 kiloa.

Suomalaisissa kotitalouksissa syntyi ruokahävikkiä päiväkirjatutkimuksen mukaan 107 miljoonaa kiloa vuodessa. Lajittelututkimuksen mukaan määrä olisi 127–137 miljoonaa kiloa. Luvut ovat sikäli linjassa, että päiväkirjatutkimuksessa ihmiset usein jättävät osan hävikistä raportoimatta.

Kaupan ala, jonka hävikki on 57 miljoonaa kiloa, näyttäisi onnistuvan kotitalouksia paremmin. Luken tutkimuksen mukaan luvut eivät kuitenkaan ole suoraan vertailukelpoiset, sillä elintarvikeketjun eri osissa käytetyt menetelmät eroavat toisistaan. Vertailu pelkkinä kiloina johtaa harhaan mielestäni siksikin, että ketjun päässä kotitalouksissa ruoka on vanhempaa ja siten heikkolaatuisempaa kuin ketjun aiemmissa lenkeissä. Kilo kodin mustia banaaneja jäteastiassa ei ole sama asia kuin kilo kaupan mustapilkullisia banaaneja jäteastiassa. Ja toki niiltä, joille ruoka on työtä, pitääkin vaatia enemmän kuin niiltä, joille ruoka on osa vapaa-aikaa.

Lisäksi kaupan ala oli tutkimuksessa hyvin edustettuna, mutta kotitalouksista oli lajittelututkimuksessa vain pienet otokset Helsingistä ja Turusta. Kotien ruokahävikki on omien löytöjeni perusteella samanlaista eri yliopistokaupungeissa. Pienemmistä paikkakunnista minulla on niukasti kokemusta. Joidenkin havaintojeni perusteella hävikki saattaa olla niissä vähäisempää kuin isossa kaupungeissa.

Kuvaaja, jossa pystyakselina ”teknologia kehittyy” ja vaaka-akselina ”sosio-kulttuurinen muutos” ja jossa muutos kasvaa vähittäisestä radikaaliksi. Kuvalla on tarkoitus esittää ruokahävikkitiekartan keihäänkärkien linkittymistä.

Näin taklataan ruokahävikki Suomessa. Huomaa, että radikaali tavoite hävikin puolittamisesta vuoteen 2030 mennessä ei siinnä edes pilvissä vaan niiden yläpuolella. Kuva on edellä mainitusta Luken julkaisusta, jossa sen lähteeksi on ilmoitettu ”Hartikainen, 2020”.

Toimet

Luke on laatinut kansallisen ruokahävikin vähentämisen tiekartan. Sen ”työstämisprosessissa” on muun muassa perehdytty ”lukuisiin tieteellisiin julkaisuihin”, hyödynnetty ”maakunnallisten ruokahävikkitiekarttatyöpajojen” tuloksia, toteutettu ”yli 20 asiantuntijahaastattelua” sekä pidetty ”tutkimusryhmän kesken monia aivoriihiä”.

Ruokahävikkitiekartta on jaettu kuuteen ”keihäänkärkeen”. Siltä varalta, että joku vielä pidättää hengitystään, paljastettakoon heti alkuun, että jos meillä ei olisi lihansaantia varten pulttipistooleja vaan meidän pitäisi yhä metsästää niin kuin ihmiskunnan alkuaikoina ja keihäänkärjet olisivat näin tylsiä, ei syntyisi muruakaan riistaan liittyvää ruokahävikkiä.

”Vaikuttavat ohjauskeinot” -keihäänkärjellä on tarkoitus luoda ”kannustimia ja pakotteita kohti uusia ratkaisuja”. Raportin mukaan alan toimijat näkevät vapaaehtoiset keinot ”nopeampina ja ketterämpinä” lainsäädännöllisiin velvoitteisiin verrattuna. Ei taida olla pelkkä yhteensattuma, että kun tiekarttahankkeen rahoittajina ovat olleet Elintarviketeollisuusliitto, Päivittäistavarakauppa ja Matkailu- ja Ravintolapalvelut, kaikista keskeisin kohta eli ohjauskeinot on ohutta yläpilveä vailla konkretiaa.

Marinin hallituksen ohjelmassa on YK:n kestävän kehityksen agenda 2030 -toimintaohjelman mukaisesti tavoitteena puolittaa ruokahävikki vuoteen 2030 mennessä. Tavoite on otettu niinkin vakavasti, että sen ”jalkauttaminen” kuitataan raportin taulukossa kahdella lauseella: ”Alan toimijoiden sitouduttava ruokahävikin vähentämiseen. Luke ylläpitää kansallista ruokahävikin tiekarttaa.”

Koska ongelmia ei koskaan ratkaista teoriassa, katsotaan ”Käytäntöjä muuttamalla kestävämmäksi” -keihäänkärjen keinoista, kuinka ketteriä aivoja riiheen oli sulloutunut:

Vanhimmat tuotteet ensin saataville kaupoissa ja kodeissa (ihminen on kyllä aika taitava etsimään tuoreinta päiväystä ja välttelemään siivoamista). Ruokakassipalvelut mitoittavat ostokset huomioimalla kotitaloudesta jo löytyvät ruoka-aineet ja antavat käytännön neuvoja virtuaaliympäristössä (mieluusti varmaan joku kiva hologrammihahmo siihen avaruusalukseen neuvonantajaksi). Moduulipakkaukset, joista kuluttaja avaa yksittäisen pakkauksen erilliset osiot käytön mukaan (viittaa mahdollisesti salaattipakkausten kastikepusseihin, joita löydän paljon avaamattomina roskiksesta).

Älyjääkaapit, älypakkaukset, jääkaappikamera (omaan jääkaappiini tarvitsisin röntgenmallisen, kiitos). Hakukoneet, jotka antavat reseptejä yhden ainesosan mukaan, jolloin saa käytettyä vanhaksi tai huonoksi menossa olevan tuotteen (ja toinen hakukone, joka antaa käyttöohjeet kymmenelle hävikkireseptin takia hankitulle vanhentuvalle tuotteelle).

Jatkossa vahvempi perehtyminen teknologia-avusteisten ajureiden mahdollisuuksiin ja toteutukseen (tutkimustyö, yritysyhteistyö, käytännön interventiot [sulkeet näppärästi julkaisusta, niin ei tarvitse keksiä omia huomautuksia]). Etsitään mahdollisia uusia houkuttelevampia termejä ruokahävikki-sanan tilalle tuotteiden kuluttajamarkkinoinnissa (kun jokin sana saa ikäviä vivahteita, perusratkaisuna on vaihtaa – anteeksi korjata – se miellyttävämmäksi, mutta ympäristöasioissa on etenkin ilmastopuolella kyllä yritetty nimenomaan siirtyä epämiellyttävämpään kriisiviestintään).

Käytäntökeihäänkärjen viimeisessä kohdassa kirjoitetaan: ”On tutkittava perusteellisemmin käyttäytymismalleja ja päätöksentekomekanismeja, ja selvitettävä miksi hävikkiä syntyy ja miten toivottua käyttäytymistä tuetaan.” Ei tässä niinkään käyttäytymistutkimuksia tarvita vaan laajoja mikrobiologisia ja aistinvaraisia selvityksiä siitä, miten tuotteet käyttäytyvät parasta ennen -päivän ja viimeisen käyttöpäivän jälkeen.

Kun tutkimustulokset on julkaistu, kysytään kaupoilta, miksi ette myy parasta ennen -päivän umpeuduttua, ja kuluttajilta, miksi ette käytä päiväysvanhoja tuotteita, ja viranomaisilta, miksi ette anna viimeisen käyttöpäivän jälkeen edes ruoka-apuun lahjoittaa. Se olisi radikaali sosio-kulttuurinen muutos. Ruokahävikki voisi vähentyä kymmenillä prosenteilla ja ainakin tuhansia prosentteja enemmän kuin teknologia-avusteisten ajureiden interventioilla.

Ruokahävikkiraporttianalyysi, osa 1: on aika opetella puhumaan elintarvikejätteestä

Posted on by Onni Tonkija

Kuinka paljon suomalaiset kotitaloudet heittävät vuosittain ruokaa roskiin? Vastaus oli melkein kymmenen vuoden ajan 120–160 miljoonaa kiloa, mutta nyt Luonnonvarakeskus eli Luke on julkaissut uusia tilastotietoja koko elintarvikeketjusta. Kotitalouksien ruokahävikin määräksi ilmoitetaan nykyään 107–137 miljoonaa kiloa.

Luken raportti on merkittävin suomalainen julkaisu ruokahävikistä vuosikausiin. Yle kirjoitti aiheesta mukavasti lähes 5 000 merkkiä ja haastatteli neljää tutkimuksen kirjoittajaa. STT laati asiallisen 3 000 merkin kirjoituksen, jossa kuultiin Motivan asiantuntijaa. Kuitenkin Helsingin Sanomat ja Maaseudun Tulevaisuus julkaisivat STT:n jutusta alle 500 merkin lyhennelmän. Netistä pääsi tila loppumaan, eikä aihekaan liene ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta oleellinen. Toisin kuin ”Päijät-Sote: Joukkoaltistumisia monissa lahtelaisissa anniskeluravintoloissa” – 600 merkkiä (HS:n päivittyvä seuranta 30.6.2021).

Vesimelonin lohko vesimelonipainatuksella varustetun muovisen kestokassin päällä.

Kuvassa EU:n määritelmän mukaista päiväkodin elintarvikejätettä, josta osaa pidetään kansallisesti ruokahävikkinä. Itse pidän saman kansallisen määritelmän perusteella koko elintarvikejätettä myös ruokahävikkinä. Lisäksi siirsin huomattavan osan paitsi oletetusta ruokahävikistä myös elintarvikejätteestä kokonaan pois näiden käsitteiden piiristä. Söin siis sekä hedelmälihaa että kuoria, kun olin ensin leikannut pahentuneet kohdat pois.

Samat vanhat ruokahävikkitilastot olisivat varmaan Suomessa yhä käytössä, ellei EU olisi pakottanut aloittamaan elintarvikejätteen vuosittaista raportointia. Komission päätöksessä elintarvikkeeksi on määritelty sen kaikki muodot ketjussa tuotannosta kulutukseen. Mukana ovat myös syötäväksi kelpaamattomat osat, kuten luut, jos niitä ei ole erotettu syömäkelpoisista osista tuotantovaiheessa. Elintarvikejätteeseen ei lueta pellolle jäävää satoa eikä elintarviketuotannon sivutuotteita, kuten eläinten ruhonosia.

Luke ei ole halunnut luopua näppärästä ruokahävikki-sanasta, vaan se on laatinut sille kansallisen määritelmän: alun perin syötäväksi tarkoitettu ruoka, jota ei hyödynnetä ihmisravintona, rehuna tai muuna arvojakeena. Arvojae on hämärä käsite, mutta sillä tarkoitetaan ruoasta saatavia aineita, joita käytetään uusia tuotteita valmistettaessa esimerkiksi kemianteollisuudessa. Sen sijaan energiana hyödyntäminen, biokaasuksi mädättäminen tai kompostointi ei hävitä ruokahävikin leimaa.

Syömäkelvottomien osien jättäminen ruokahävikin ulkopuolella tuntuu järkevältä mutta tuottaa kahdenlaisia ongelmia. Miten esimerkiksi myymälä tilastoi roskiin heittämänsä vesimelonin ruokahävikiksi, kun voihan hedelmälihan määrä olla hyvinkin pieni? Toinen hankaluus on siinä, että vaikka vesimelonin kuori on perinteisesti mennyt hukkaan, se on oikeasti syömäkelpoinen vihannes. Lukenkin kuvassa on harhaanjohtavasti banaaninkuori tunnuksena ei-syötäväksi tarkoitetulle ruoalle.

Luke sekoittaa pakkaa antamalla tilastonsa sekä peltoon jäävän sadon kanssa että ilman sitä. Korjaamattoman sadon mukaan ottaminen kaipaisi perusteluja. Toki tällaista satoa voitaisiin käyttää ihmisten ravinnoksi, ja peltohävikkiä on syytä pitää esillä. Olisi kuitenkin yksinkertaisinta keskittyä siihen osaan hävikistä, jonka markkinat ovat ikään kuin todistaneet kelvolliseksi. Kaikkea ruokaa ei kannata pelastaa. Esimerkiksi märkä vilja kuluttaa kuivurissa monta kertaa enemmän energiaa kuin kuiva.

Tilastoinnissa pitäisi keskittyä vain elintarvikejätteeseen, joka voitaisiin tarvittaessa muuttaa karkeasti ruokahävikiksi jollakin kertoimella. Muuten ollaan viestinnällisessä suossa, kun suunnilleen samaa asiaa kuvataan kahdella tai Luken julkaisussa jopa neljällä piirakalla. Syömäkelpoisuutta tai -kelvottomuutta ei liene oleellista erotella, kun kyseessä ovat joka tapauksessa käsittämättömät miljoonat kilot eikä käsin kosketeltava kotikompostiin menevä ruoka.

Sekaantumisen vaaroja riittää muutenkin. Luken raportin kuvassa käyttö lisäarvotuotteissa on määritelty EU:n mukaan jätteeksi, mutta tekstissä asia kerrotaan päinvastoin. Lisäksi raportin mukaan elintarvikejätteeksi lasketaan käytännössä eläimen elopaino, vaikka komission päätöksessä puhutaan luista, joita ei ole erotettu ihmisravinnoksi tarkoitetusta lihasta. Onko ajatuksena se, että jos luita tai suolia ei ole ehditty irrottaa, kuolleen eläimen koko ruho on jätettä? Tai sitten lasketaan vain osuuksia eikä massoja. Näin tärkeä julkaisu olisi saanut olla etenkin alkupäässä vähemmän ylimalkainen ja vaikeaselkoinen.

Sotkua lisää se, että Luken raportti haluaa kuvata maatiloilla tapahtuvaa hävikkiä YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAOn käsitteellä food loss. Sen voisi suomentaa elintarvikehävikiksi, sillä kyseessä on hävikki, joka syntyy sadonkorjuun tai teurastuksen jälkeen mutta ennen vähittäiskauppaa. Vähittäiskauppojen ja kuluttajien tuottamaa hävikkiä FAO taas kutsuu nimellä food waste, joka voisi olla ruokajäte. Tässä jaottelussa näkyy hyvin se, miksi englannin food ei aina käänny suomeksi luontevasti ruoaksi.

FAOn lähestymistapa on järkeenkäypä. Sekä elintarvikehävikkiin että ruokajätteeseen luetaan ihmisen syötäväksi kelpaavat elintarvikkeet, jotka poistetaan elintarvikeketjusta jätehuoltoon ja joita ei käytetä rehuna, teollisuudessa tai muuten. Teoriassa myös laadun heikkeneminen otettaisiin huomioon.

Määritelmät ovat lähellä suomalaista ruokahävikin määritelmää, mutta FAOn laskutavoissa on kaksi oleellista etua: Hävikki mitataan prosenttiosuuksina, joten muutokset tuotantomäärissä eivät vaikuta tulkintoihin. Lisäksi hävikki lasketaan elintarvikkeiden hintojen mukaan. Onhan ihan eri tavalla haitallista hävittää tonni kalkkunaa kuin tonni talkkunaa (tosin tonnilla taitaa saada marketista enemmän kalkkunaa kuin talkkunaa). Raha on luonnonkin näkökulmasta kätevin mittari, kun hiilijalanjälkien laskeminen on alkutekijöissään.

Vasta alussa on myös Luken raportin tarkastelu, mutta koska lukijat ovat jo lopussa tai ennemminkin loppuneet, päätän tämän teoriapaketin tähän. Siirryn seuraavassa kirjoituksessani käytäntöön eli 107–137 miljoonaan kiloon ja siihen, miten Suomen hävikkitutkimuksen keihäänkärki aikoo sitä vähentää.

 
Korjaus 31.7.2021. Poistettu virke 127–137 miljoonan kilon hävikistä. Luken tiedotteessa annettu kotitalouksien ruokahävikki 107–137 miljoonaa kiloa oli yhdistetty arvoista 107 miljoonaa kiloa ja 127–137 miljoonaa kiloa, jotka oli saatu eri tutkimusmenetelmillä.

Vuosi ilman ruoka- ja juomarahaa

Posted on by Onni Tonkija

Viisi vuotta sitten olin keskellä ostolakkoa. Olin haastanut itseni käyttämään ruokaostoksiin puolen vuoden aikana nolla euroa. Se ei ollut erityisen haastavaa, joten nyt olen keskellä uutta ostolakkoa.

Kunnon ostolakossa on säännöt. Esimerkiksi sukkia ja alusvaatteita saa ostaa. En tosin ole ostanut niitä ainakaan seitsemään vuoteen. Kaikkea muutakin saan ostaa paitsi ruokaa ja juomaa. Vietän siis vuoden käyttämättä rahaa elintarvikkeisiin.

Suuret määrät viljatuotteita, maitotuotteita, lihatuotteita, kananmunia, valmisruokia, vihanneksia, hedelmiä, teetä ja suklaata.

Vielä ei ole tarvinnut ostolakon takia nälkää nähdä. Tämä saalis löytyi lakkovuoden ensimmäisellä dyykkikierroksella.

Puolen vuoden ostolakkoni sekä viaton #säästäminen-tunniste Twitterissä kirvoittivat ensimmäisen lehtijutun Onni Tonkijasta. (Anteeksi kolmannen persoonan käyttäminen, mutta ensimmäinen ei pitäisi paikkaansa.) Tästä jutusta lähtien olen joutunut punnitsemaan toimittajille puhuessani, kuinka suuren osan syömästäni ruoasta löydän roskiksesta. Nyt on mitta täysi.

Tähän asti olen arvioinut, että ruokavalioni on yli 90-prosenttisesti dykaaninen. Vaikka en osta ruokaa kotiin, Onneli jonkin verran ostaa. Aiemmin olen maistellut hänen hankkimiaan herkkuja ja syönyt parsakaalin varsia tai muita hänen mielestään syömäkelvottomia ruoka-aineita. Tänä vuonna siihen tulee muutos. Onneksi parsakaalin varret maittavat Onnenmyyrälle ja Mini Tonkijalle.

Olen aikaisemmin myös ostanut olutta niin kaupasta kuin kapakastakin. Olen käynyt kalibroimassa jätteisiin sopeutuneen makuaistini tasokkaissa ravintoloissa yksi tai kaksi kertaa vuodessa. Olen syönyt ja juonut muiden ihmisten tarjoamia vegaanisia elintarvikkeita. Olen jopa käynyt Prismassa ja täyttänyt muina miehinä yhteistä ostoskärryä. Tänä vuonna tähän kaikkeen tulee muutos.

Tarkennetaan ostolakon sääntöjä. Vuonna 2021 en saa ostaa elintarvikkeita, mukaan lukien juomat. En saa myöskään käyttää muiden ihmisten hankkimia elintarvikkeita, elleivät ne ole löytyneet jäteastiasta. Tätä ehtoa ei voi kiertää niin, että ruokaa laitetaan roskiin juuri minua varten, kuten minulle aina välillä ehdotetaan, jos kieltäydyn eläintuotteista. Ylipäätään lain kirjainta tärkeämpää on lakon henki.

Näihin sääntöihin olen sorvannut muutaman tarpeellisen porsaanreiän. Vaikka syönkin varmasti vuoden aikana yli 99-prosenttisesti dyykattua ruokaa, minulla on myös oikeus käyttää itse poimimiani marjoja, sieniä ja muita luonnonantimia, kuten kadulle pudonneita karkkeja. Olenhan sentään niin metsästäjä-keräilijä kuin nykyaikana vain voi olla olematta metsästäjä. Voin myös juoda vettä hanasta, koska taloyhtiössämme ei ole erillistä vesimaksua.

Lisäksi saan syödä minulle tuotuja dyykattuja tuotteita. Ostolakon päällimmäisenä ajatuksena kun ei ole rahan säästäminen tai illuusio omavaraisuudesta vaan elintarvikkeiden aiheuttaman kulutuksen painaminen nollaan. Nollaan menevät myös syömällä tuottamani suorat hiilidioksidipäästöt, sillä ainakin kotona voin valmistaa ruoan ekosähköllä.

Vuoden anti ihmiskunnalle ei ole vain siinä, että voin sanoa ostaneeni elintarvikkeita 0 eurolla tai että minua varten on valmistettu 0 kiloa ruokaa. Keskeinen osa täysfregaanista vuottani on kaksi kuukautta vanha Instagram-tilini onnentongintaa, jossa julkaisen joka päivä kuvan jostakin sinä päivänä syömästäni ruoasta. Tosin ruokailuni menee yleensä niin myöhään iltaan, että ehdin kirjoittaa vasta seuraavan päivän puolella ruokapäiväkirjaani siitä, mitä olen kulloinkin ”tänään” syönyt.

Onnentongintaa-tilin avausnäkymä Instagramissa 28.2.2021.

Onnen tongintaa on saanut Instagramissa kahdessa kuukaudessa parisataa seuraajaa enemmän kuin Facebookissa yli viidessä vuodessa. Yhtenä syynä on se, että nuoret ovat vahvasti liikkeellä Instassa.

En oksenna kaikkea syömääni julkaisuihini vaan panostan instadramaattisiin kuviin. Kerron päivityksissäni ilmaistelijan elämästä ja jaan ajatuksiani ja hiljaista säilyvyystietoa elintarvikkeista matalammalla kynnyksellä kuin täällä blogissa. Tilini täysipainoinen selailu vaatii Instagramiin kirjautumista. Jos Onnen tongintaa -jutut kiinnostavat, niin Instassa niitä löytyy tänä vuonna kuin ruokaa roskiksesta.

Sangollinen lihaa kultaisessa kaaressa roskiin – näin syntyy McDonald’s-ravintolan tuhti ruokahävikki

Posted on by Teemu Arppe

Kesällä puheenaiheeksi nousivat Tuska-viikonlopulta jääneet 600 jauhelihapihviä, joille ei yrityksestä huolimatta löytynyt muuta sijoituskohdetta kuin jäteastia. Pihvihävikissä oli sen verran sulattelemista, että aihetta käsiteltiin pääkirjoituksia myöten. 

Hävikki synnytti aiheellisesti tuskailua, eikä moinen tuhlailu olisi ollut normiviikonloppu isossa McDonald’s-ravintolassakaan. Siellä sama pihvimäärä menee hukkaan noin kahdessa viikossa. Tätä tosin jatkuu koko vuoden ajan, eikä hävikkilihaa edes yritetä lahjoittaa kenellekään.

”Se voi olla ehkä jotain 50 pihviä yhteensä, mutta se on tosi pieni päivä ja silloin siellä on ollut joku näppärä paistamassa”, sanoo suuren McDonald’sin apulaisvuoropäällikkö Tiina.

”Mutta sitten voi olla sellaisia päiviä, että siellä on vähintään puoli sankoa sellaista liiskaantunutta tiukasti pakkaantunutta pihviä. Se on ihan lihaa, paistettua lihaa. Erikseen on nugetit ja muut kanatuotteet. Niitä voi olla sanoisin melkein että sanko.”

Tiina on työskennellyt useiden vuosien ajan niin pienissä kuin suurissakin McDonald’s-ravintoloissa. Hänen nimensä on muutettu, jotta tämä juttu ei heikentäisi hänen työntekomahdollisuuksiaan.

Kuusi soijapihviä McDonalds’in tarjottimella menossa kohti roskakoria, jossa lukee ”kiitos”.

McDonald’s pystyy palvelemaan asiakkaitaan ripeästi kiitos valmiiksi paistettujen tuotteiden, mutta nopeuden kääntöpuolena on mittava hävikki. Kuvan vegaaniset pihvit eivät liity juttuun.

Mäkeissä heitetään pihvejä mäkeen nopeuden ja laadun takaamiseksi. Lihoja paistetaan etukäteen, jotta asiakkaat eivät joutuisi odottamaan.

”Jos ei synny yhtään hävikkiä, se on merkki ravintolasta, jossa kaikki kestää liian kauan, koska siellä ei ole mitään valmiina”, Tiina selittää.

Mikäli pihviä aletaan paistaa vasta tilauksen tultua, asiakas voi joutua odottamaan viisi minuuttia tai enemmänkin.

”Kun pihvit on paistettu, ne laitetaan suolattuina ja pippuroituina kabinettiin, sellaiseen syvään astiaan päällekkäin pieniin pinoihin. Pihveillä säilytysaika on 15 minuuttia, nugeteilla 20 minuuttia. Ajastin piippaa, kun aika on kulunut. Jos astia ei ole tyhjä, kaikki lentää roskiin.”

”Pihvi on tällöin edelleen mehevä. Jos sitä säilyttää pidempään, siitä tulee korppu. Tuo 15 minuuttia on ymmärtääkseni mitattu niin, että siinä ei mitenkään voi tulla ruoan turvallisuudesta riskiä.”

Pihvihävikkiä lisää myös se, että kaikki grillit on testattava päivittäin ennen lounasaikaa jokaisella pihvityypillä eikä testipihvejä välttämättä voi myydä asiakkaille. Grilliin laitetaan kahdeksan pihviä ja niiden lämpötiloja mitataan.

”Jos lämpötila on alle tavoitelämpötilan, pihvi menee roskiin. Sitten pidennetään paistoaikaa sekunti kerrallaan, kunnes on saatu erä, jossa lämpötila on hyvä. Näin syntyy hävikkiä ehkä enintään 30 pihviä viikossa. Useimmiten lihat nimittäin voi käyttää, ellei lounas ole tosi hiljainen.”

Työntekijä voi aiheuttaa huomattavan suuren hävikin, jos hän ei käytä pakkauksia päiväysten mukaisessa järjestyksessä.

”Kun uusi työntekijä käy hakemassa sämpylöitä ja ottaa käyttöön väärän tornin, eikä kukaan ehdi huomata sitä, voi mennä 20 koria wasteen. Yhdessä korissa on tavallisesti 60 sämpylää. Mutta se ei ole mitenkään viikoittaista tai edes kuukausittaista”, Tiina kertoo.

”Varastomies voi kuormaa purkaessaan olla laiska eikä laita kaikkea aikajärjestykseen niin, että työntekijä ottaa automaattisesti vanhimman myyntikelpoisen tuotteen. Siinä voi tulla aikamoista tuhoa.”

”Jos salaattia lentää vaikkapa kolme laatikkoa roskiin, se on 27 kiloa salaattisilppua. Se pitää paikata lainaamalla, mutta muista ravintoloista ei välttämättä saa niin paljon tuorekamaa, jolla on lyhyt päiväys. Siinä voi pahimmillaan joutua ajelemaan kymmeniä kilometrejä.”

Henkilökunnan kiire ja kokemattomuus lisäävät Tiinan mukaan hävikkiä.

”Jos tilauksia tulee yhtäkkiä paljon, työntekijä voi kiireessä ottaa väärän tuotteen. Sitten pitää valmistaa alkuperäiselle asiakkaalle oikea tuote ja tehdä uusi tuote sille asiakkaalle, jonka tuote vietiin. Jos väärä tuote on lähtenyt asiakkaalle, se lentää roskiin. Se viilenee koko ajan, eikä me voida tietää, onko asiakas esimerkiksi koskenut siihen.”

”Paistohävikin suurin syy on luultavasti se, että ylireagoidaan johonkin ja sitten onkin hiljaisempaa. Siihen on aina suurempi riski, kun on kokematon työntekijä. Hän ei ehkä luota kykyynsä tuottaa lihaa tarpeen vaatiessa eikä osaa arvioida, kuinka paljon lihaa menee.”

”Keittiössä on aina vastuuhenkilö, jonka tehtäviin kuuluu ohjata ja puuttua asiaan. Sillä tavalla sitä kokemusta kertyy. Ja jos on joku päivä ihan järjetön hävikki, kyllä ravintolan johto huomaa sen ja kysyy, mitä ihmeellistä tänään tapahtui.”

Kauppojen ruokahävikin pienentämisessä oleellista on se, että ruokaa tilataan myymälään sopiva määrä. Myös McDonald’silla on tilausjärjestelmä, joka auttaa ennakoimaan myyntiä. Suurimmat hävikit voivat syntyä kampanjoiden loppuessa.

”Aika usein käy niin, että lihaa jää useampi laatikko, eikä niitä voi käyttää seuraavassa kampanjassa. Olen joskus ehdottanut, että kampanjasta yli jääneitä tuotteita voisi lahjoittaa johonkin, mutta siinä tuli ilmeisesti huoli kylmäketjun katkeamisesta.”

Toisaalta myöhemmin voi tulla kampanja, johon jäljelle jäänyttä lihaa voi taas käyttää. Ravintolalla pitää vain olla varastointiin riittävästi tilaa pakkashuoneessaan.

Myös asiakkaat voivat tilailuillaan synnyttää hävikkiä. Asiakas voi tilata automaatilla mutta peruukin tilauksensa. Keittiöhenkilökunta on kuitenkin ehtinyt jo ottaa tilauksen käsittelyyn, jotta se valmistuisi nopeasti.

”Jotkut haluavat tehdä pilaa tekemällä älyttömiä tilauksia automaattikassoilla. Nykyään keittiö osaa jo vähän kyseenalaistaa, jos tilauksessa on hampurilainen, johon on lyöty 20 lisäpihviä. Keittiö voi odottaa, että näyttö ilmoittaa tilauksen maksetuksi.”

Ennen hampurilaisia tehtiin valmiiksi, joten niitä saattoi mennä hävikkiin kymmeniäkin päivän aikana. Nykyään raaka-aineita pidetään valmiina, mutta hampurilaisia ei koota etukäteen.

”Lihaa menee ehkä vähän enemmän kuin ennen. Nyt on plussana se, ettei välttämättä mene sämpylöitä eikä täytteitä vaan pelkkä liha, joka toisaalta on vähän kalliimpaa.”

”Alussa, kun totuteltiin uuteen tuotantotapaan, hävikin määrä pihveissä oli ihan uskomatonta. Puhutaan sadoista per päivä. Kymmenen litran sanko tuli yli. Siihen puututtiin kyllä vähitellen. Nyt on totuttu siihen, että vähän pienemmällä pärjää.”

”Hävikin pienentäminen on kaikkien intresseissä, koska se on pois menevää rahaa”, Tiina summaa. ”Totta kai pyritään mahdollisimman hyvään yhdistelmään, että olisi pieni hävikki ja suuri nopeus. Mutta niin kauan kuin tähdätään nopeuteen, hävikkiä ei voi kokonaan minimoida.”

Heivatuimmat ja seivatuimmat hedelmät

Posted on by Onni Tonkija

Julkaisin neljä vuotta sitten kirjoituksen Viisi vihatuinta vihannesta, johon kuvasin taloyhtiöjätteiden tavallisimmat vihanneslöydöt. Siitä lähtien olen miettinyt, että pitäisi tehdä vastaava postaus hedelmistä.

Intoa on jarruttanut se, että suomen kielestäni puuttuu h:lla alkava lukusana ja ilmaus ”heitatuin”. Nyt on kuitenkin aika esitellä ne, joiden kypsymiseen ihmiset kypsyvät. Tässä siis roskikseen heitetyimmät hedelmät, joita saa olla alituiseen pelastamassa.

Tummuneita banaaneja vierekkäin suklaapäällysteisten banaanivaahtokaramellien vieressä.

Banaanit

Banaani on Suomen vähiten arvostettu hedelmä. Tämä S-ryhmän vastuullisuusasiantuntijan mielestä ”pieni yksityiskohta” tarkoittaa, että kymmenen banaania ostava valtuuttaa kaupan heittämään syömäkelpoisen puolikkaan roskiin. Reilun kaupan banaaneja tarjotaan ilmaiseksi asiakkaille kuten Ylöjärvellä, mutta kokonaisuutena arvostellen kaupan alan rikos on törkeä ja pilkulliset banaanit tulisi asettaa hukkaamiskieltoon.

Kotitalouksissa pilkulliset banaanit päästetään yleensä mustumaan ennen jäteastiaan heivaamista. Toisinaan tunnistan banaanit jo roskapussista nousevasta makeasta tuoksusta. Yleensä banaanit äkkää kuitenkin pussia tunnustellessa niiden ominaisen muodon perusteella. Myös paino on hyvä tunnistuskeino, vaikka vanha banaani onkin haihduttanut ja aineenvaihduttanut ison osan alkuperäisestä massastaan. Joku voisikin laskea, kuinka paljon jätteenkuljetuksen päästöt vähenisivät, jos kaikki ihmiset roskittaisivat raakojen, yksivärisien banaanien kuorien sijasta kypsien, pilkullisien banaanien kuoria.

Banaanin kypsymisestä on muitakin etuja. Syön löytämäni hedelmät yleensä niin, että pilkon kaikki yhteen kasaan ja sekoitan joukkoon hiutaleita, leseitä tai siemeniä. Tummuneet banaanit sitovat kuiva-aineet oivalliseksi tuorepuuroksi ja makeuttavat seoksen kauttaaltaan.

Mustaihoisen banaaninkin voi syödä, kun vain antaa itselleen luvan siihen. Kalium, josta banaania kehutaan, on kivennäisaine, joten se ei voi hävitä hedelmän vanhetessa. Syömäkelvottoman makuiseksi banaani muuttuu mielestäni vain, jos se tummuu läpikotaisin.

Macbook-kannettavan päällä rasia vihreitä omenoita, joista yksi on pilaantunut.

Omenat

Omenoiden ikää on nykyään mahdoton päätellä, kun kolmevuotiaskin voi näyttää ihan ehdalta. Ehkä sen takia roskiksesta löytyy hämmentävän paljon virheettömiä omenoita. Ei niissä muuta vikaa tunnu olevan kuin se, että niihin on kyllästytty.

Toki paljon hylätään myös elämänsä ehtoopuolen saavuttaineita ryppyisiä omenoita. Ne eivät varmaan ole enää erityisen ravintoarvokkaita, mutta saa niistä energian lisäksi ainakin kuitua.

Kolmas ryhmä on omenat, joista jokin osa on päässyt tummumaan. Omena on kuitenkin sillä tavalla paikallinen tuote kuin peruna tai juusto, että pilaantuneen kohdan voi yksinkertaisesti poistaa veitsellä. Jäljelle jääneen hedelmän maku ei välttämättä ole enää parhaimmillaan, mutta jos elämän pitää olla jatkuvaa makujen ilotulitusta, miksi ihmeessä ostaa niitä halvimpia puolalaisia?

Sitruunoita ja sitruunamehupulloja auringonvalossa.

Sitrushedelmät

Yksi kohtalaisesti ruokahävikkiä tuottava käsite on ”puolen sitruunan mehu”. Varmaan turha yrittää vinkata, että jäljelle jääneen puolikkaan voisi puristaa tummuneista banaaneista tehdyn tuorepuuron joukkoon. Ongelmaa voisi ehkä lähestyä sitä kautta, että kyseessä ei ole mikään mitta. Kukaan siis tuskin huomaa, jos sitruunan käyttää ruokaan kokonaan.

Sitä en tiedä, mitä pitäisi tehdä kotiin haalituille limeteille. Säilytän niitä kulhossa huoneenlämmössä, kun koskaan ei tiedä, milloin niille voisi tulla tarvetta. Vasta sitten kun ne alkavat ruskettua ja rypistyä kuin nahka rannalla, niitä yrittää mukamas alkaa hyödyntää.

Appelsiinin sesonki tulee roskiksille noin kuukauden myöhemmin kuin kauppoihin. Tänä vuonna löysin helmi-maaliskuussa ”some-hitti” veriappelsiinia huomattavasti enemmän kuin aikaisempina vuosina. Kyseessähän on melkoinen vesiappelsiini, joten lajike kuivuu helposti ja joutuu kai siksi roskikseen. Vähän kokoon painuneenakin se on kuitenkin edelleen mehukas.

Suuri vesipitoisuus herkistää hedelmää homeelle. Jotkut ilmeisesti heittävät kaikki appelsiinit pois, jos yhdessä näkyy hometta. Home voi toki hypätä viereiseen hedelmään, mutta homeen pelätyt terveyshaitat eivät sentään siirry yhtä jouhevasti.

Eikä se homeinenkaan appelsiini ole välttämättä pilalla. Jos homeen huomaa niin aikaisessa vaiheessa, että sitä ei näy kuoren alla, appelsiinin voi erään tohtorin mukaan vielä syödä. Suunnilleen näin toimin itsekin. Jos hometta on pieni läikkä, leikkaan reilusti sen ympäriltä pois. Homeen saavuttamat kohdat tunnistaa pehmenneestä hedelmälihasta ja mausta. Niitä ei kannata syödä.

Homeisten elintarvikkeiden varovaisessakin käytössä on pieni riski lyhyt- tai pitkäaikaisista vaikutuksista. Mutta omanlaisiaan riskejä syntyy siitäkin, että ihmiset heittävät ruokaa hukkaan tai eivät ollenkaan altistu pieneliöille.

Vaikka ei päästäisikään hedelmiä koskaan homehtumaan, appelsiineista menee helposti roskiin vajaa kolmasosa. Kun syö sitrushedelmät kuorineen, säästyy kuorimisen vaivalta ja ehkä myös kuolemisen vaaralta. Torjunta-aineita saa lisää, mutta niitä on kasveissa myös omasta takaa. Hetken pitkäaikaisia terveysvaikutuksia ja biojätettä punnittuani aloitin eilen sitrustenkuorimislakon. Saattaa hyvinkin jäädä tavaksi: olenhan varrella elämäni virran alkanut syödä kuorineen myös kurkun, omenan ja kiivin.

Kiivejä kiven päällä.

Muut hedelmät

Kiivejä ostetaan usein rasioissa ja ehkä siksi niitä myös melko usein hylätään. Dyykkaamani kiivit ovat yleensä juuri saavuttaneet syömäkelpoisuuden rajan: pehmennyt kiivi on makea, ja parhaassa tapauksessa siinä on aavistus käymisen tuottamaa vivahdetta.

Melonit pilaantuvat avattuina herkästi, joten ne venyttävät monen roskapussin sankoja. Paljon löytyy avaamattomia, puolikkaina myytyjä hunajameloneja. Ne ovat usein käyneet päältä mahdottoman makuisiksi, mutta alta voi paljastua mahdottoman maukasta hedelmää. Kesäkuumalla melonit kuitenkin pilaantuvat silmissä, etenkin vesimelonit.

Nopeasti on syötävä myös roskiksesta löytyvät päärynät, persimonit ja ananakset, sillä ne on hylätty usein viimeisillään ja samalla parhaimmillaan. Nämä hedelmät ovat tonkijalle jo melko harvinaista herkkua.

Vähäisissä mutta enenevissä määrin roskiksissa on viime vuosina esiintynyt granaattiomenaa. Sitä hylätään suotta, koska sen siemenissä on selvä värikoodi: punainen syötävä, ruskea pilaantunut.

Viinirypäleitä rusinoiden päällä.

Viinirypäle on lukumäärällisesti eniten dyykkaamani hedelmä. Usein rasia on syöty puoleen väliin, mutta joskus löydän avaamattomiakin. Tällöin rypäleiden maku ei tosin ole ollut kaksinen. Jos kemikaaleja pelkää, viinirypäleet pitäisi kai kuoria ensimmäisenä. Tai jättää kauppaan.

Sama koskee rasiaan pakattuja mansikoita. Niitä ei juuri löydy taloyhtiöiden roskiksista, mutta seuraamassani lähikaupassa niitä meni homehtumisen takia jatkuvasti roskiin. Jos siis haluaa osallistua hävikin tuottamiseen vielä banaanien ostamista enemmän, kannattaa tukea mansikoiden tuomista ulkomailta.

Leipää ilman jonoja

Posted on by Teemu Arppe

Pahvilaatikossa näkyy maitoa, salaattia, lehtikaalia, herkkusieniä ja paahtoleipää. Ulkopuolinen voisi luulla, että tässä on kalliolainen perheenäiti lastaamassa pieneen autoonsa viikonlopun ruokatarpeita.

Mielikuva paljastuisi vääräksi viimeistään seuraavan kaupan kohdalla, kun kyytiin tulee laatikollinen pilkullisia banaaneja. Heidi Uppa ei olekaan hankkimassa syötävää omaan kotiinsa, vaan hän osallistuu tänään pienellä osuudella ainakin parinkymmenen talouden ruokahuoltoon.

Heidi Uppa tarttumassa auton pienessä takakontissa olevaan pahvilaatikkoon, joka on täynnä elintarvikkeita.

Heidi Uppa purkaa kauppojen lahjoittamaa hävikkiruokakuormaa.

Neljä kauppaa käsittäneen kierroksen päätepysäkki on Kalliolan Setlementtitalo Linnanmäen ja Kulttuuritalon kupeessa. Saalis käydään läpi täällä, koska talossa toimii Keru-yhteisöjääkaappi, joka jakaa ja ottaa vastaan hävikkiruokaa.

Kerun toiminnassa on mukana yli 50 vapaaehtoista. Uppa kuuluu vapaaehtoisten ydinjoukkoon. Hän on ollut perustamassa Kerua ja vastaa sen viestinnästä ja visuaalisesta ilmeestä.

Nimi Keru ei sinänsä tarkoita mitään, mutta Upan mukaan sen voi ajatella viittaavan ruoan keräämiseen. ”Valitsimme nimen, joka voisi olla naapurin nimi. Haluamme olla Kallion ja Alppilan naapuruston kohtauspaikka.”

Viikon jokaisena päivänä kaksi kerulaista käy keräämässä kauppojen myymättä jäänyttä ruokaa. Kaupat ovat pieniä lähikauppoja, ja ne sijaitsevat 1,5 kilometrin säteellä Setlementtitalosta. Toisinaan Keruun tulee myös hävikkiruokaravintola Loopin ylijäämää.

Uppa ja toinen vapaaehtoinen, Mikael Lindström, alkavat lajitella tämänpäiväistä kuormaa. Uppa ottaa sivuun kasan pakattuja voileipiä. Niiden viimeinen käyttöpäivä on ylittynyt, eikä Keru saa luovuttaa niitä eteenpäin. Hygieniasyistä myös esimerkiksi avatut pakkaukset on kielletty.

Seuraavaksi Uppa ja Lindström jakavat elintarvikkeet neljään ryhmään ja punnitsevat ne. Leipää on 32,4 kiloa, maitotuotteita 17,2 kiloa, hedelmiä ja vihanneksia 12,2 kiloa ja muuta ruokaa 4,4 kiloa. Yhteispaino 66 kilogrammaa on Kerulle keskimääräinen tulos. Usein tulee satakin kiloa, ja joskus on jääty kymmeneenkin.

Heidi Uppa asettaa vaa’alle kasviksia täynnä olevan pahvilaatikon. Viereisissä laatikoissa maito- ja leipätuotteita.

Noudetut elintarvikkeet punnitaan tuoteryhmittäin.

Ruoan punnitsemista Keru edellyttää myös ruokaa itselleen hakevilta. Jokainen haku pitää merkitä painoineen Kerun kansioon. Kerulaiset haluavat näin paitsi seurata ruoan menekkiä myös saada ihmiset tiedostamaan ruokahävikin suuruutta.

Kerun taustalla on nimittäin ennen kaikkea halu kasvattaa tietoisuutta hävikkiruoan ilmasto- ja ympäristövaikutuksista. Ruoan jakaminen tulee Upan mukaan vasta kakkosena.

”Jotkut kävijämme ovat kysyneet, saako täältä ruoka-apua. Emme me jaa ruoka-apua. Me pelastamme ruokaa joutumasta roskiin”, Uppa sanoo.

Keru-yhteisöjääkaappi ei totisesti ole mikään Hurstin valinta. Keru on tarkoitettu kaikille ihmisille tilipussiin ja Kela-korttiin katsomatta. Keru on uskonnollisesti sitoutumaton, ja kävijät saavat valita ruokansa itse. Yhteisöjääkaapille ei myöskään juuri jonoteta.

”Kokeilimme syyskuussa ruoanjakotapahtumaa”, Uppa kertoo. ”Saimme hyvin nopeasti 700 kiloa ruokaa jaettua, mutta meillä piti olla avustamassa 20 vapaaehtoista. Reilun tunnin aikana oli hirveästi ihmisiä, ja täällä alkoi muodostua jonoa. Emme halua sellaista.”

Erilliset jakotilaisuudet ovat Upan mielestä hankalia myös siksi, että ihmiset joutuvat järjestelemään aikataulujaan niiden mukaan. Lisäksi pettymyksiä voi tulla, jos ruoka loppuu kesken. Isoista lahjoituksista Keru saattaa tiedottaa Facebook-sivullaan, jotta ruokaa ei koskaan jäisi hyllyihin.

Mikael Lindström ojentaa jukurttitölkin jääkaappia täyttävälle Heidi Upalle.

Mikael Lindström ja Heidi Uppa siirtävät kylmäsäilytystä vaativia tuotteita jääkaappiin.

Tänään muutama vakioasiakas on jo paikalla, kun Uppa ja Lindström alkavat täyttää hyllyjä. Tunnelma on hieman kireä, mutta ihmiset jaksavat odottaa. Luvan saatuaan he alkavat tyhjentää jääkaappia hyvässä järjestyksessä. Kukaan ei rohmua, mikä on varmaan sosiaalisen paineen ansiota.

Paineita on myös Kerun aktiiveilla. Setlementtitalo tarjoaa tilat, sähkön ja jätehuollon, mutta muuten Keru toimii tällä hetkellä ydinjoukon aktiivisuuden ja parin pienen apurahan varassa. ”Eteenpäin mennään kuukausi kerrallaan”, Uppa toteaa.

Keru on käyttänyt ruokanoutoihin laina-autoa, mutta ruoat eivät aina tahdo mahtua siihen ja omistaja on muutenkin luopumassa menopelistään. Syksyn aikana ruokaa on kerätty myös lainaksi saadulla jääkaapillisella kuormapyörällä.

Upan mukaan Kerun 1–2 tunnin päivittäiseen tarpeeseen sopisi parhaiten yhteiskäyttösähköauto. Haaveissa on myös tavarankuljetukseen soveltuvan sähköpyörän ostaminen.

Keru-kirje joulupukille jatkuu kahdella palkallisella työntekijällä. Näin aikaa riittäisi perustoiminnan pyörittämisen ohella suunnitteluun ja ympäristökasvatukseen. Jos toiminta saataisiin vakiintumaan, valmis konsepti voisi levitä muihin kaupunginosiin.

Kerun hyllyt juuri täytettyinä.
Kerun hyllyt tunnin kuluttua.

Syyskuussa aloittanut Keru sai Helsingin nuorisoasiainkeskukselta 2 100 euroa aloittamiskuluihin, kuten kalusteisiin ja nettisivuihin. Lisäksi Grafia myönsi 2 500 euroa viestintämateriaaleihin.

Nyt alkupääoma on kuitenkin syöty ja Keru hakee kuumeisesti rahoitusta. Toiveita on esimerkiksi Helsingin osallistuvan budjetoinnin Oma Stadi -rahasta. ”Otamme lahjoituksia vastaan myös yksityishenkilöiltä ja yrityksiltä”, Uppa sanoo.

Elintarvikkeitakin voi Keruun lahjoittaa kuka tahansa. Ruokaa hakemaan tuleva rouva tuo Kerun hyllylle pikkupurkin tomaattipyreetä. Se katoaa heti seuraavan kävijän kassiin.

Päivän ruokalahjoitukset täyttivät Kerun jääkaapin tällä kertaa vähän yhdentoista jälkeen. Vartin päästä kaappi on jo lähes putsattu. Leipää hyllyillä riittää luultavasti huomiseen noutokierrokseen asti.

 

Keru-yhteisöjääkaappi on joulutauolla ja palvelee taas 2.1.2019 lähtien. Kalliolan Setlementtitalo, Sturenkatu 11, ma–to klo 8–20, pe klo 8–19 ja la–su klo 10–16.

Fregaanit nostivat hävikkiruoan kaikkien huulille

Posted on by Onni Tonkija

Alussa oli sanaleikki. Vuonna 1994 Ruokaa, ei aseita -aktivisti Keith McHenry oli vegaaniryhmän kanssa edmontonilaisessa ruokakaupassa tarkoituksenaan syödä aamupala maistiaisia hyväksi käyttäen. Ryhmä kuitenkin heitettiin ulos, kun kävi ilmeiseksi, että heillä ei ollut aikomustakaan ostaa mitään.

Seurue siirtyi kaupan taakse. McHenry sukelsi roskikseen ja löysi valtavan, parinsadan dollarin hintaisen tahkon ranskalaista juustoa. Vahapintainen juusto oli koskemattoman näköinen, eikä McHenry jaksanut edes nostaa sitä ylös jäteastiasta. Hän kutsui muut luokseen ja sanoi: ”To heck with being vegan, let’s be freegan!”

Sana alkoi levitä. Why Freegan? -julistus laajensi merkitystä ruoan hyödyntämisestä kaikenlaisen jätteen vähentämiseen ja kapitalismista vetäytymiseen. Lähimmäksi liikettä freganismi* kehittyi New Yorkissa. Siellä joukko aktivisteja siirtyi boikotoimaan yksittäisten yritysten sijasta koko järjestelmää. Tuloksena oli Freegan.info -sivusto vuonna 2003.

Sivuston ympärille rakentuneen freganismin tarinaa käy läpi dyykkari ja sosiologian jatko-opiskelija Alex V. Barnard kirjassaan Freegans – Diving into the Wealth of Food Waste in America (University of Minnesota Press, 2016). Kirjaa lukemalla pääsee kiinni paitsi fregaanien elämän- ja ajattelutapoihin myös kapitalistisen jätteentuotannon kylmään logiikkaan.

Freegans-kirja, jossa ihminen on kuvattu kaupan jäteastian äärellä, on kuvattu ihmisen edessä kaupan jäteastian äärellä.

Suomessa kaikki on pientä, ruokahävikkikin.

Dyykkarin tavallinen tarina lienee: olin nuori ja tarvitsin rahaa muuhun kuin ruokaan. Freegan.infon fregaanitkin olivat nuoria mutta lisäksi leimallisesti lapsettomia, naimattomia, collegen käyneitä valkoisia keskiluokkaisista tai sitä vauraammista kodeista. Osa fregaaneista oli imenyt radikalismin äidinmaidossa, osa kapinoi ympäristöään vastaan, ja osa halusi yksinkertaisesti välttää kuluttamista ja jätteiden tuottamista.

Fregaanien tavoitteena oli tulevaisuus, jossa yhteisöt saavat tarvitsemansa riistämättä ihmisiä, eläimiä tai maapalloa ja jossa kaikkien tarpeista huolehditaan. He uskoivat, että tätä näkyä kohti päästäisiin yrittämällä toteuttaa sitä saman tien mahdollisimman laajasti. Fregaanien tähtäimessä ei ollut henkilökohtainen eettinen tai ekologinen täydellisyys, sillä yhteiskunta pakottaa ihmisiä monenlaiseen pahaan. Tarkoituksena oli esittää isoille ihmisjoukoille käytännöllisiä vaihtoehtoja, joilla he voisivat rajoittaa tukeaan vahingollisille yhtiöille.

Suurin osa fregaaneista piti keskeisenä periaatteenaan eläinten oikeuksien kunnioittamista. Dyykatun lihan syöminen ei eettisesti ollut heille ongelma, koska niin tekemällä ei rahoita eläinten riistoa. Käytännössä kuitenkin lähes kaikki Barnardin haastattelemat fregaanit söivät vegaanisesti. Joillekuille se oli tapa, ja toiset epäilivät roskislihan turvallisuutta, mutta ennen kaikkea vegaanius oli monelle identiteetin peruspilari.

Fregaanien mielestä vegaanius ei riitä vaan se näyttäytyy eräänlaisena hyvin toimeentulevien ihmisten elintasokilpailuna. Hyttystä huolellisesti siivilöidessään vegaanit nielaisevat moninkertaiset muovipakkaukset, alipalkatut työläiset ja maanviljelyskoneiden lahtaamat eläimet. Kun vegaani ”äänestää rahoillaan” eläimettömien tuotteiden puolesta, hän tulee samalla tukeneeksi koko kapitalistista tuotantoketjua ja usein vielä suuryrityksiä, jotka valmistavat myös kaikkea muuta kuin vegaanisia tuotteita.

Fregaaneja puhuttelivat ajatukset ihmisen eläimellisyydestä ja paluusta luontoon. Monia viehätti näkemys siitä, että kaikki meni pilalle, kun ihminen alkoi viljellä maata ja nosti itsensä muun elämän yläpuolelle. Fregaanit kävivätkin mielellään keräämässä sieniä ja villivihanneksia, vaikka ne muodostivat mitättömän osan heidän ravinnostaan.

Keräilijä ei pyri hallitsemaan luontoa, toisin kuin viljelijä. Elintarvikekoneisto perustuu ennustettavuuteen ja standardeihin, kun taas dyykkauksessa on aina mukana sattuma ja yllätykset. Dyykkaamalla fregaanit pystyivät harjoittamaan luonnonmukaista keräilijän elämää kaupungissa, palaamatta luontoon. Fregaanien luonnolliseen elämäntapaan tarvittiin kuitenkin kapitalismin epäluonnollinen jätteentuotanto.

Missään ei epäluonnollisen käyttökelpoista jätettä ole yhtä helposti saatavilla kuin Freegan.infon kotikaupungissa New Yorkissa. Siellä jätepussit jätetään jalkakäytäville, ruokaa pois heittäviä kauppoja on valtavasti ja dyykkaus on käytännössä laillista. New Yorkissa dyykkari pystyy väitetysti valitsemaan haluamansa makuisen muffinin ja löytämään sen viidessä minuutissa.

Fregaanit valjastivat kaupungin jätteet todistusaineistoksi kapitalismin järjettömyydestä. He järjestivät ilta-aikaan avoimia roskakierroksia, joihin saattoi osallistua kymmeniä ihmisiä. Keskeisiä sääntöjä oli kolme: Etuoikeus annettiin niille, joiden nähtiin dyykkaavan todelliseen tarpeeseen. Ruoan sai omakseen vain, jos sitä ei pystytty hyödyntämään yhteisillä aterioilla. Pusseja ei saanut repiä auki, jotta kauppojen edustat säilyisivät siisteinä ja kauppojen edustajat myötämielisinä.

Roskakierroksilla oli lähes aina mukana median edustajia. Siten fregaanit olivat hylänneet dyykkaukseen usein liittyvän salamyhkäisyyden. Toimittajia eivät tosin kierroksilla kiinnostaneet kapitalismin vastaiset luennot ollenkaan niin paljon kuin jätteisiin liittyvien tabujen rikkoutuminen. Vaikka fregaanien kaikki viestinnälliset tavoitteet eivät toteutuneet, he saivat näyttävästi esille sen, että amerikkalainen yhteiskunta hylkää jätteeksi tolkuttomasti kaikkea käyttökelpoista. Freegans-kirjan varovaisen arvion mukaan fregaaneista tehdyt sadat jutut ovat todennäköisesti vaikuttaneet siihen, että ruokahävikki on noussut maailmanlaajuisen huomion kohteeksi.

Ruokahävikistä ko(h)kataan koko ajan enemmän, mutta miksi kirjoitan Barnardin mallin mukaisesti fregaaneista ikään kuin menneenä ilmiönä? Freegan.info on vielä hengissä ja roskakierroksia järjestetään yhä, mutta freganismin kulta-ajat ovat ohi.

Kaupat hermostuivat siitä, että niiden jätteitä eriteltiin viestimissä ja että mediahuomio sai yhä uusia ihmisiä kiinnostumaan dyykkauksesta. Tuloksena oli lukittuja jäteastioita, illasta varhaiseen aamuun siirrettyjä roskientuontiaikoja, tuhottuja tuotteita ja valkaisuaineessa kylvetettyjä elintarvikkeita.

Roskakierroksille alkoi ilmestyä ihmisiä, joita kiinnosti vain itselle kahmittu ilmainen syötävä ja jotka vähät välittivät ruoan jakamisesta saati kapitalismin vastustamisesta. Villivihanneskierroksille tuli väkeä, jonka tavoitteena oli myydä keräämiään kasveja. Yhteisillä dyykkiaterioilla kävi kerrasta toiseen vapaamaiskuttajia, jotka istuivat valmiiseen pöytään. Kasvava individualismi ja ryhmän sisäiset ristiriidat saivat suurimman osan fregaanien ydinjoukosta jatkamaan aktivismiaan muualla.

Paljon muutakin fregaanit tekivät. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta blogiin, luulen, etteivät koko blogosfääriin mahtuisi ne postaukset, jotka pitäisi kirjoittaa.

 

*Suomeksi seurataan usein alkukielistä kirjoitusasua ja puhutaan freeganeista. Tällöin hämärtyy yhteys vegaaniuteen, joten parempi suomennos on mielestäni fregaani. Tai ehkä voisi oikeasuomenkielisesti puhua ilmaistelusta, siis kapitalismin vastaisesta taistelusta, jossa pyritään huolehtimaan ravinnonsaannista osallistumatta rahatalouteen. Itse olen käyttänyt myös sanaa dykaani, kun olen kummastelijoille yrittänyt erottaa vegaanisen ruokavalion vegaanisesta elämäntavasta, joka ei nähdäkseni estä hylätyn lihan hyödyntämistä. (Viisainta olisi tietysti olla syömättä lihaa ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäni).