Avainsana-arkisto: kaupat

Saksassa lainsuojaton dyykkaus innoitti uuteen aluevaltaukseen: ilmastoaktivismia ruokahävikkikärjellä

Posted on by Onni Tonkija

Saksalaiset ilmastoaktivistit ovat 24. tammikuuta lähtien liikehtineet tai oikeastaan jähmettyneet ruoanpelastuslain puolesta. He ovat Elokapinan kansainvälisen esimerkin mukaisesti sulkeneet autoteitä etenkin Berliinissä mutta myös Hampurissa, Stuttgartissa ja muissa kaupungeissa. Liikkeen nimi on Aufstand der letzten Generation eli Viimeisen sukupolven kapina. Viimeisellä sukupolvella viitataan siihen, että meidän jälkeemme tulevilla ihmisillä ei ole enää mahdollisuutta pysäyttää ilmastonmuutosta.

Kuusi ihmistä maassa autojen edessä kolmekaistaisella tiellä.

Aktivistit pysäyttivät liikenteen Saksan vilkkaimpiin väyliin kuuluvalla A 100 -moottoritiellä 28. tammikuuta 2022. Kuva: Aufstand der letzten Generation.

Elintarvikkeiden dyykkaus tulkitaan Saksassa varkaudeksi. Käytännössä dyykkari ei yleensä joudu leivättömän pöydän ääreen, sillä kauppiailla on jonkinlaista itsesuojeluvaistoa huonoa julkisuutta kohtaan.

Paljon huomiota sai tapaus, jossa baijerilainen supermarketti vuonna 2018 vaati kahdelle opiskelijalle rangaistusta hedelmien, vihannesten ja jukurtin ottamisesta. Ihmisiltä tulleen valtaisan negatiivisen palautteen vuoksi myymälä joutui vetämään vaatimuksensa takaisin. Dyykanneet naiset, jotka olivat avanneet jäteastian nelikulma-avaimella, tuomittiin lopulta pysymään loitolla kauppojen roskiksista 225 euron suuruisen sakon uhalla. Lisäksi kummallekin tuli kahdeksan tuntia yhdyskuntapalvelusta – paikallisessa ruoka-avussa.

Jupakan jälkimainingeissa Hampurin vihreä oikeussenaattori Till Steffen ehdotti dyykkauksen laillistamista. Osavaltioiden oikeusministerit tyrmäsivät esityksen tapaamisessaan kesäkuussa 2019. Sen sijaan ministerit vaativat ruokahävikin vastaista taistelua. Valtapuolue CDU:n edustaja piti dyykkausta ihmisarvoa alentavana ja hygieenisesti ongelmallisena. Tietysti mietittiin sitäkin, kenen on vastuu, jos joku sairastuu roskiksesta tonkimastaan ruoasta.

Kaksi poliisia ja ruokaa tutkivia ihmisiä ruokaa ostoskärryistä jakavien ihmisten edessä.

Poliisit olivat paikalla dyykatun ruoan jakopisteellä Berliinissä joulukuussa 2021. Kuva: Aufstand der letzten Generation.

Vuoden 2021 lopussa julkisuuteen nousi 60 vuotta vanha jesuiittapappi Jörg Alt. Hän oli hakenut kaupan jäteastioista ruokaa ja lahjoitti sitä julkisesti ihmisille. Sitten hän ilmiantoi itsensä poliisille ja tapausta alettiin tutkia varkautena. ”Meidän täytyy päästä poisheittomentaliteetista, meidän, jotka pyydämme Herralta jokapäiväistä leipäämme”, Alt sanoi. Tapauksen jälkeen Saksan vihreä maatalousministeri Cem Özdemir esitti, että dyykkarien sakottamisesta luovutaan ja että supermarkettien pitää lahjoittaa ylijäämäruokansa.

Viimeisen sukupolven aktivistit ovat tuskastuneet poliitikkojen hitauteen. Heidän kampanjansa Essen Retten – Leben Retten (”Pelastetaan ruokaa – pelastetaan elämiä”) ajaa nyt hävikkiä suitsivaa lakialoitetta estämällä ihmisiä ajamasta omia autojaan. Ranskasta mallia ottanut aloite esittää, että yli 400 neliömetrin suuruisten elintarvikemyymälöiden pitää tarjota hävikkinsä lahjoitettavaksi ruoka-apujärjestölle.

Ilmastojärjestö German Zeron laatimassa aloitteessa edellytetään, että viimeisen käyttöpäivän tuotteet pitää lahjoittaa 48 tuntia ennen viimeistä käyttöpäivää. Aika saa olla lyhyempi, jos ruoka-apu voi osoittaa pystyvänsä jakamaan tuotteet ennen päiväyksen umpeutumista.

Ruoka-avun ei kuitenkaan kannattaisi joustaa aikataulusta, jos eri järjestöjen välillä ei ole kilpailua ruoasta. Kahden vuorokauden varoaika antaisi paitsi enemmän pelivaraa myös enemmän tuotteita, kun elintarvikkeiden myyntiajasta jäisi ainakin päivä käyttämättä. Kaupan pitäisi siis todennäköisesti varata entistä enemmän viimeisen käyttöpäivän tuotteita eli ennen kaikkea lihaa. Ilmastonmuutoksen heikentämää ruokaturvaa parannettaisiin siis ilmastonmuutosta edistämällä.

Lyhyen aikaa säilyviä parasta ennen -päivällä merkittyjä tuotteita saisi aloitteen mukaan jakaa enintään viiden vuorokauden ajan erääntymisestä. Esimerkkeinä tällaisista tuotteista on annettu jukurtti, maito ja juusto. Viiden vuorokauden raja on peräisin varmaankin samasta aivoilmavaivasta kuin juuston ja maidon säilyvyyden rinnastaminen.

Kun elämää pyritään suojelemaan hinnalla millä hyvänsä, päädytään näköjään sellaiseenkin ilmastoa kuumentavaan lopputulokseen, että dyykkauksen pitäisi edelleen pysyä kiellettynä. Aloitteen logiikka on aukoton: jos myymälä lahjoittaa jo kaiken käyttökelpoisen ruoan, jäljelle jäävä voi olla terveydelle haitallista, joten dyykkauksen kriminalisointi on oikeastaan tarpeellinen pelote.

Tällaista lakia, jolla varmistetaan, ettei kukaan saa tikkua sormeensa Titanicin kansituolista, Retten-rettelöijät ovat kiivaasti kannattaneet. Liike siis tuli julkisuuteen sillä, että aktivistit kutsuivat poliisin takavarikoimaan heidän dyykkaamansa ruoan. Nyt he liimaavat kämmen- ja jalkapohjiaan moottoritiehen, jotta valtiovalta säilyttäisi dyykkauksen laittomana. Aktivisteja ei tunnu alle 400 neliömetrin myymälöiden ruokahävikki huolettavan.

Poliisit irrottavat mielenosoittajien jalkoja ja käsiä kadusta.

Poliisi on joutunut irrottamaan tiehen itsensä liimanneita mielenosoittajia veitsillä. Kuva: Der Pilger.

Lakialoitteen perustelujen mukaan Saksan vähittäiskaupan vuosittaisesta 490 000 tonnin ruokahävikistä lahjoitetaan 38 prosenttia. Parantamisen varaa on siis rutkasti. Toisaalta lahjoittaminen on vain tuhojen lieventämistä, kun onnettomuus on jo tapahtunut.

Jätehierarkian mukaan pitäisi ensisijaisesti vähentää jätteiden tuottamista. Nyt kun ruokahävikkiä aletaan EU:ssa tilastoida myymäläkohtaisesti, tulee mahdolliseksi uusi tehokas keino: ruokahävikin verottaminen. Hävikkiverolla saataisiin kaupat tilaamaan vähemmän ruokaa ja myymään suurempi osuus tilatusta ruoasta. Kun elintarvikkeet on kerran vaivalla kauppaan tuotu, niitä on hölmöä lähteä kuljettamaan ympäriinsä jälkimarkkinoita varten. Jättämällä tähteet dyykkareille hillitään hiilijalanjälkimarkkinoita.

Ilmastonmuutos on totta kai kytköksissä ruokaturvaan mutta ei siinä mielessä kuin viimeiseksi sukupolveksi identifioitunut aktivistijoukko sen tulee esittäneeksi. Ruoan kysynnän vähentäminen on ruokaturvamielessä kuin rahaa pankkiin laittaisi. Massiiviseen ruoantuotantoon perustuva ruokapankki taas on enemmän rahaa kuin hiiltä nielevä kompleksi.

Essen Retten – Leben Retten -aktivisteilla on ongelmallisen hävikkialoitteen lisäksi toinen vaatimus: maataloudessa pitää tapahtua ”käänne” vuoteen 2030 mennessä kansalaisraadin ehdotusten mukaisesti. Yhtenä ehdotuksena on dyykkauksen salliminen, eli ehkä se onkin aktivistien keskipitkän aikavälin tavoite.

Hyvästä ruokahävikkiteemasta huolimatta Retten-aktivismia ei kannata minusta Suomessa eloapinoida. Se, että liike saa aikaan paljon melua tyhjäkäyvistä autoista, ei poista sitä vaikutelmaa, että onhan tämä jumalaista teatteria, kun perunat istutetaan liittokanslerinviraston eteen mutta lannoite kannetaan maatalousministeriöön. Ainakin jos minulla olisi sormeni pelissä, ensisijaisena vaatimuksena olisi dyykkauksen muuttuminen yhteiskunnan silmissä vääryydestä oikeudeksi.

Ruokahävikkiraporttianalyysi, osa 2: karu fakta ja korupuhe

Posted on by Onni Tonkija

Tarkastelin viimeksi ruokahävikin ja elintarvikejätteen määritelmiä Luonnonvarakeskuksen eli Luken kesäkuussa julkaiseman raportin pohjalta. Tässä raporttianalyysin jälkimmäisessä osassa käsittelen sitä, miten ruokahävikkiä ja elintarvikejätettä syntyy Suomen elintarviketeollisuudessa, kaupan alalla, ravitsemisliikkeissä ja kotitalouksissa. Lopuksi arvioin raportissa esitettyjä ruokahävikin vähentämiskeinoja.

Elintarvikejätteen ja ruokahävikin määrät elintarvikeketjussa. Elintarvikejätteen määrät: alkutuotanto 51 miljoonaa kiloa (peltoon jäävä sato 40 miljoonaa kiloa), elintarviketeollisuus 160 miljoonaa kiloa, kaupan ala 57 miljoonaa kiloa (ruokahävikkiä ei erotettu elintarvikejätteestä), ravitsemisala 78 miljoonaa kiloa, kotitaloudet 290 miljoonaa kiloa.

Ruokahävikkiä syntyy Suomessa vuosittain satoja miljoonia kiloja. Pylväät kuvaavat elintarvikejätettä. Sitä on kaikki elintarvikkeista syntyvä jäte, eli mukana ovat myös perinteisesti syömäkelvottomiksi katsotut osat, kuten kuoret, siemenet ja luut. Alkutuotannossa peltoon jäävä sato on merkitty erikseen, sillä se ei Euroopan unionin määritelmän mukaan kuulu elintarvikejätteeseen. Elintarvikejätteen syömäkelpoinen osuus eli ruokahävikki on merkitty kuvaan pisteillä. Kuva on Luonnonvarakeskuksen julkaisusta Elintarvikejätteen ja ruokahävikin seurantajärjestelmän rakentaminen ja ruokahävikkitiekartta (2021).

Teollisuus

Kotitalouksien osuus Suomen ruokahävikistä on 33 prosenttia, joten siitä puhutaan yleensä eniten. Seuraavaksi suurin prosenttiosuus on elintarviketeollisuuden 23 prosenttia. Se on paitsi hämmentävän suuri luku myös hämmentävän vähän huomiota saanut ongelma.

Teollisuudella on selvästi myös asenneongelma. Elintarviketeollisuusliiton 200 jäsenyrityksestä jätekyselyyn vastasi 14,5 prosenttia. Toisaalta vastanneet yritykset edustavat alan liikevaihdosta 45:tä prosenttia. Meijerit olivat hyvin mukana 82 prosentin osuudella tuoteluokan liikevaihdosta, mutta esimerkiksi myllyjen ja leipomojen lukema oli vain 21 prosenttia. Öljyjen ja rasvojen liikevaihdosta tutkimukseen saatiin 1 prosentti ja kalajalosteista pyöreät nolla.

Julkaisun mukaan yksi iso yritys ilmoitti, ettei vastaa kyselyyn, ennen kuin heidän eri jakeensa on määritelty tarkalleen kansainvälisesti. Tällaiseen kiukutteluun meillä ei pitäisi olla varaa. Elintarvikejätettä ja ruokahävikkiä on toki hankala määritellä, mutta vaillinainenkin tieto olisi paljon hyödyllisempää kuin täydellinen musta aukko.

Myös pienet ja keskisuuret yritykset olisi saatava paremmin mukaan tutkimuksiin. Raportointiin on siis velvoitettava. Hallituksen esityksen mukaan elintarvikealan toimijoille onkin tulossa jätteitä koskeva kirjanpitovelvollisuus vuodesta 2022.

Teollisuuden massiivinen ruokahävikki jää Luken raportissa selittämättä. Suurimmat, muutaman prosentin kokoiset ruokahävikit syntyivät leipomoalalla ja luokassa ”valmisruoka, kahvi, sokeri ja makeiset”. Maitotaloustuotteissa ruokahävikin osuus oli yksi prosentti, ja se oli pääsääntöisesti antibioottijäämäistä maitoa. Teurastamoissa ruokahävikkiä ei syntynyt juuri lainkaan, mutta elintarvikkeiksi asti jakeista päätyi vain 42 prosenttia. Jopa suurempi osa, 47 prosenttia, meni eläinsivutuotteiksi.

Lattialla seitsemän yhden kilon pussia ja yhdeksän kahden kilon pussia perunoita sekä kaksi yksittäistä perunaa.

Lähikaupan biojäteastiasta yhdellä kertaa juhannuksen jälkeen löytyneet perunat.

Kauppa

Kaupan alan ruokahävikki on elintarvikeketjun pöyristyttävin osuus. Täysin syömäkelpoista ruokaa lapetaan roskiin vain siksi, että on tullut uusi toimitus, päiväys on umpeutunut tai laatu ei ole enää ensiluokkaista. Tällainen tuhlailu on kiinnostanut lainsäätäjiä Ranskassa ja vähän Suomessakin. Siten kaupan ala on pyrkinyt antamaan aktiivisen kuvan ruokahävikkiongelmaan tarttumisesta, jotta se saisi jatkossakin heittää ruokaa roskiin oman mielensä mukaan. Lukenkin tutkimuksessa oli mukana 96 prosenttia Suomen kokonaismyynnistä.

Tilastoissa kaupan alan ruokahävikki ja elintarvikejäte ovat sama asia, sillä syömäkelvottomien osien määrää ei pystytty arvioimaan. Tutkimuksessa kauppojen hävikki jaettiin viiteen tuoteryhmään. Suhteellisesti suurin hävikki oli tuoreissa leipä- ja leipomotuotteissa: noin 5 prosenttia, kun kaupan kokonaishävikki oli 1,5 prosenttia myynnin määrästä. Tuoreissa kasviksissa hävikki oli runsaat 3 prosenttia ja liha- ja kalatuotteissa noin 2 prosenttia. Maitotuotteissa, rasvoissa ja munissa hävikki oli alle prosentin luokkaa ja muissa tuotteissa vielä vähän pienempi.

Vuonna 2018 myymättä jääneistä elintarvikkeista lahjoitettiin ruoka-apuun viidesosa ja vuonna 2019 neljäsosa. Näitä määriä ei lasketa mukaan ruokahävikkiin. Hävikkiin niistä voi kuitenkin huomattava osa päätyä, sillä ruoka-apuun tulee tunnetusti valtavasti leipää eikä biojätteeksi päätyvästä määrästä ole tilastotietoa. Omien havaintojeni mukaan myös ruoka-avun toimijoiden lahjoittamasta leivästä menee paljon roskiin. Siten kauppojen laajalla valikoimallaan aiheuttama leipähävikki on tosiasiassa suurempaa kuin Luken luvuista ilmenee.

Perunakuutioita ja kokonaisia kuorittuja perunoita biojäteastian laidasta laitaan.

Päiväkodin perunahävikki eräänä huhtikuisena päivänä.

Joukkoruokailu

Ravitsemispalveluissa eli ravintoloissa, ruokaloissa, kahviloissa ja huoltoasemilla syntyi elintarvikejätettä 21 prosenttia valmistetusta ruoasta. Tarjoiluhävikistä muodostui 9,1 prosenttia, lautastähteistä 5,4 prosenttia, keittiöhävikistä 1,5 prosenttia ja syömäkelvottomasta keittiöbiojätteestä 4,9 prosenttia.

Tarjoilu- eli linjastohävikkiä tuottivat eniten vanhain- ja päiväkodit: edellinen 132 grammaa ja jälkimmäinen 82 grammaa asiakasta kohti. Henkilöstöravintoloissa luku oli 70 grammaa ja opiskelijaravintoloissa 36 grammaa. Tarjoiluhävikistä 35 prosenttia tuli pääruoista ja 14 prosenttia keitoista. Lisukkeiden osuus oli 15 prosenttia ja salaatin osuus 14 prosenttia. Valmistetun ruoan määrään suhteutettuna eniten hävikkiä syntyi kasviskeitosta, puurosta ja lihakeitosta. Niissä on toisaalta paljon vettä.

Asiakkaiden jättämien lautastähteiden ylivoimainen ykkönen olivat sairaalat 112 grammalla asiakasta kohti. Hotellit olivat kakkosena 43 grammalla. Hotellien aamiaishävikistä on jo alettu puhua, joten sairaalatkin saisivat vähentää tuputtamista, jos ruoka ei selvästikään maita. Sitä tutkimus ei tosin kerro, ovatko asiakaskohtaiset hävikkimäärät päiväkohtaisia vai jopa ateriakohtaisia.

Ruoanvalmistuksessa syntyneessä keittiöhävikissä annosravintolat johtivat 21 grammalla ja seuraavana tulivat henkilöstöravintolat 16 grammalla. Muut ilmeisesti ulkoistavat keittiöhävikkinsä teollisuudelle ja tukkuliikkeille ostamalla valmiiksi pakattua.

Keittiöbiojäte on suurinta hotelleissa (60 grammaa) sekä huoltamoilla ja kahviloissa (60 grammaa). Jälkimmäisissä todennäköisenä syynä ovat raportin mukaan kahvinporot.

Ravitsemispalveluiden kysely lähetettiin vajaaseen 10 000 toimipisteeseen, ja vain noin 900 vastasi. Kriittisimmin elintarvikejätettä koskevaan kirjanpitovelvollisuuteen onkin hallituksen esityksen mukaan suhtautunut Matkailu- ja Ravintolapalvelut ry. Vapaaehtoiseen tutkimukseen ovat todennäköisesti osallistuneet sellaiset yritykset, jotka ovat panostaneet hävikinhallintaan. Todellisuudessa ravitsemisalan hävikkiluvut lienevät siis tilastoitua rumemmat.

Biojäteastia reunasta reunaan täynnä perunoita, joissa on erittäin pitkät idut.

Taloyhtiön biojäteastian perunahävikkiä toukokuussa.

Kodit

Lajittelututkimuksessa, joka on omaakin erikoisalaani, selvitetään elintarvikejätteen määrää sekajätteessä ja biojätteessä. Tutkimuksen mukaan noin puolet elintarvikejätteestä on ruokahävikkiä. Suurin osa nestemäisistä elintarvikkeista päätyy tosin viemäriin eikä tilastoihin. Elintarvikejätteestä noin 80 prosenttia löytyi sekajätteestä ja loput biojätteestä. Syynä on paitsi vähäinen lajitteluinto myös se, että pienissä taloyhtiöissä ei kerätä biojätettä.

Helsingissä ja Turussa ruokahävikkiä eli alun perin syömäkelpoista ruokaa menee sekajätteeseen vähän yli 20 kiloa henkeä kohti vuodessa. Biojäteastioissa ruokahävikin määrä on noin 3 kiloa. Hävikistä on vihanneksia, perunoita, hedelmiä ja marjoja noin 9 kiloa. Lihaa, kalaa ja kananmunia on pari kiloa eli kymmenen prosenttia. Leipää tulee neljä kiloa ja juustoa ja maitotuotteita yli kilo.

Ihmisten on yleensä vaikea käsittää, miten ihmeessä voin löytää taloyhtiöiden roskiksista niin paljon syömäkelpoista ruokaa. Selitys piilee siinä, että suurin osa ihmisistä heittää varsin vähän ruokaa menemään. Päiväkirjatutkimuksen mukaan 82 prosenttia kotitalouksista tuotti keskimäärin 13 kiloa ruokahävikkiä henkeä kohti vuodessa. Sen sijaan 11 prosenttia tuotti 45 kiloa (josta oli hedelmiä 12 kiloa), 5 prosenttia tuotti 54 kiloa (josta oli kahvia 18 kiloa) ja 1,7 prosenttia tuotti järisyttävät 105 kiloa (josta oli vihanneksia 48,5 kiloa).

Ainoa hävikkiin yhdistynyt taustatekijä oli sukupuoli ja sekin vain yhden hengen talouksissa. Yksin asuvien miesten keskimääräinen ruokahävikki oli 14,2 kiloa vuodessa, kun naisilla luku oli lähes kaksinkertainen, 27,5 kiloa.

Suomalaisissa kotitalouksissa syntyi ruokahävikkiä päiväkirjatutkimuksen mukaan 107 miljoonaa kiloa vuodessa. Lajittelututkimuksen mukaan määrä olisi 127–137 miljoonaa kiloa. Luvut ovat sikäli linjassa, että päiväkirjatutkimuksessa ihmiset usein jättävät osan hävikistä raportoimatta.

Kaupan ala, jonka hävikki on 57 miljoonaa kiloa, näyttäisi onnistuvan kotitalouksia paremmin. Luken tutkimuksen mukaan luvut eivät kuitenkaan ole suoraan vertailukelpoiset, sillä elintarvikeketjun eri osissa käytetyt menetelmät eroavat toisistaan. Vertailu pelkkinä kiloina johtaa harhaan mielestäni siksikin, että ketjun päässä kotitalouksissa ruoka on vanhempaa ja siten heikkolaatuisempaa kuin ketjun aiemmissa lenkeissä. Kilo kodin mustia banaaneja jäteastiassa ei ole sama asia kuin kilo kaupan mustapilkullisia banaaneja jäteastiassa. Ja toki niiltä, joille ruoka on työtä, pitääkin vaatia enemmän kuin niiltä, joille ruoka on osa vapaa-aikaa.

Lisäksi kaupan ala oli tutkimuksessa hyvin edustettuna, mutta kotitalouksista oli lajittelututkimuksessa vain pienet otokset Helsingistä ja Turusta. Kotien ruokahävikki on omien löytöjeni perusteella samanlaista eri yliopistokaupungeissa. Pienemmistä paikkakunnista minulla on niukasti kokemusta. Joidenkin havaintojeni perusteella hävikki saattaa olla niissä vähäisempää kuin isossa kaupungeissa.

Kuvaaja, jossa pystyakselina ”teknologia kehittyy” ja vaaka-akselina ”sosio-kulttuurinen muutos” ja jossa muutos kasvaa vähittäisestä radikaaliksi. Kuvalla on tarkoitus esittää ruokahävikkitiekartan keihäänkärkien linkittymistä.

Näin taklataan ruokahävikki Suomessa. Huomaa, että radikaali tavoite hävikin puolittamisesta vuoteen 2030 mennessä ei siinnä edes pilvissä vaan niiden yläpuolella. Kuva on edellä mainitusta Luken julkaisusta, jossa sen lähteeksi on ilmoitettu ”Hartikainen, 2020”.

Toimet

Luke on laatinut kansallisen ruokahävikin vähentämisen tiekartan. Sen ”työstämisprosessissa” on muun muassa perehdytty ”lukuisiin tieteellisiin julkaisuihin”, hyödynnetty ”maakunnallisten ruokahävikkitiekarttatyöpajojen” tuloksia, toteutettu ”yli 20 asiantuntijahaastattelua” sekä pidetty ”tutkimusryhmän kesken monia aivoriihiä”.

Ruokahävikkitiekartta on jaettu kuuteen ”keihäänkärkeen”. Siltä varalta, että joku vielä pidättää hengitystään, paljastettakoon heti alkuun, että jos meillä ei olisi lihansaantia varten pulttipistooleja vaan meidän pitäisi yhä metsästää niin kuin ihmiskunnan alkuaikoina ja keihäänkärjet olisivat näin tylsiä, ei syntyisi muruakaan riistaan liittyvää ruokahävikkiä.

”Vaikuttavat ohjauskeinot” -keihäänkärjellä on tarkoitus luoda ”kannustimia ja pakotteita kohti uusia ratkaisuja”. Raportin mukaan alan toimijat näkevät vapaaehtoiset keinot ”nopeampina ja ketterämpinä” lainsäädännöllisiin velvoitteisiin verrattuna. Ei taida olla pelkkä yhteensattuma, että kun tiekarttahankkeen rahoittajina ovat olleet Elintarviketeollisuusliitto, Päivittäistavarakauppa ja Matkailu- ja Ravintolapalvelut, kaikista keskeisin kohta eli ohjauskeinot on ohutta yläpilveä vailla konkretiaa.

Marinin hallituksen ohjelmassa on YK:n kestävän kehityksen agenda 2030 -toimintaohjelman mukaisesti tavoitteena puolittaa ruokahävikki vuoteen 2030 mennessä. Tavoite on otettu niinkin vakavasti, että sen ”jalkauttaminen” kuitataan raportin taulukossa kahdella lauseella: ”Alan toimijoiden sitouduttava ruokahävikin vähentämiseen. Luke ylläpitää kansallista ruokahävikin tiekarttaa.”

Koska ongelmia ei koskaan ratkaista teoriassa, katsotaan ”Käytäntöjä muuttamalla kestävämmäksi” -keihäänkärjen keinoista, kuinka ketteriä aivoja riiheen oli sulloutunut:

Vanhimmat tuotteet ensin saataville kaupoissa ja kodeissa (ihminen on kyllä aika taitava etsimään tuoreinta päiväystä ja välttelemään siivoamista). Ruokakassipalvelut mitoittavat ostokset huomioimalla kotitaloudesta jo löytyvät ruoka-aineet ja antavat käytännön neuvoja virtuaaliympäristössä (mieluusti varmaan joku kiva hologrammihahmo siihen avaruusalukseen neuvonantajaksi). Moduulipakkaukset, joista kuluttaja avaa yksittäisen pakkauksen erilliset osiot käytön mukaan (viittaa mahdollisesti salaattipakkausten kastikepusseihin, joita löydän paljon avaamattomina roskiksesta).

Älyjääkaapit, älypakkaukset, jääkaappikamera (omaan jääkaappiini tarvitsisin röntgenmallisen, kiitos). Hakukoneet, jotka antavat reseptejä yhden ainesosan mukaan, jolloin saa käytettyä vanhaksi tai huonoksi menossa olevan tuotteen (ja toinen hakukone, joka antaa käyttöohjeet kymmenelle hävikkireseptin takia hankitulle vanhentuvalle tuotteelle).

Jatkossa vahvempi perehtyminen teknologia-avusteisten ajureiden mahdollisuuksiin ja toteutukseen (tutkimustyö, yritysyhteistyö, käytännön interventiot [sulkeet näppärästi julkaisusta, niin ei tarvitse keksiä omia huomautuksia]). Etsitään mahdollisia uusia houkuttelevampia termejä ruokahävikki-sanan tilalle tuotteiden kuluttajamarkkinoinnissa (kun jokin sana saa ikäviä vivahteita, perusratkaisuna on vaihtaa – anteeksi korjata – se miellyttävämmäksi, mutta ympäristöasioissa on etenkin ilmastopuolella kyllä yritetty nimenomaan siirtyä epämiellyttävämpään kriisiviestintään).

Käytäntökeihäänkärjen viimeisessä kohdassa kirjoitetaan: ”On tutkittava perusteellisemmin käyttäytymismalleja ja päätöksentekomekanismeja, ja selvitettävä miksi hävikkiä syntyy ja miten toivottua käyttäytymistä tuetaan.” Ei tässä niinkään käyttäytymistutkimuksia tarvita vaan laajoja mikrobiologisia ja aistinvaraisia selvityksiä siitä, miten tuotteet käyttäytyvät parasta ennen -päivän ja viimeisen käyttöpäivän jälkeen.

Kun tutkimustulokset on julkaistu, kysytään kaupoilta, miksi ette myy parasta ennen -päivän umpeuduttua, ja kuluttajilta, miksi ette käytä päiväysvanhoja tuotteita, ja viranomaisilta, miksi ette anna viimeisen käyttöpäivän jälkeen edes ruoka-apuun lahjoittaa. Se olisi radikaali sosio-kulttuurinen muutos. Ruokahävikki voisi vähentyä kymmenillä prosenteilla ja ainakin tuhansia prosentteja enemmän kuin teknologia-avusteisten ajureiden interventioilla.

Pantinvenytystä, osa 3: Muistiinpantattua, osa 1

Posted on by Onni Tonkija

Viimeisen panttijuttusarjan kääntyessä elämänsä ehtoopuolelle on aika ravistella muistikirjan välistä eli tiedostosta tongittavat.rtf yksittäiset ideat, joista ei ole kokonaisen blogikirjoituksen aiheeksi.

Panttikuittien säilyvyys

Siitä on muutamasta toiseenkymmeneen vuotta, kun näin Ruotsissa pullonpalautusautomaatin vieressä lapun, jonka mukaan panttirahat piti lunastaa muistaakseni kahden kuukauden sisällä. Suomessa en ole vastaavaan törmännyt, vaikka jotkut väittävät jopa, että kuitti olisi voimassa vain saman päivän loppuun.

Vanhoja pullonpalautuskuitteja vierekkäin.

Lunastamatta jääneitä pullokuitteja, joista vanhimmat olivat kuvaushetkellä melkein kuusivuotiaita. Alarivin kolme viimeistä olen löytänyt; viiden euron kuitti oli vuosia sitten päällimmäisenä taloyhtiömme sekajätteissä.

Laki velan vanhenemisesta vaatisi avatuakseen varmaan jonkinlaisia oikeudentajuntaa laajentavia aineita. Neljä(s) pykälä sanoo, että velan yleinen vanhentumisaika on kolme vuotta. Toisaalta jos kysymys on ”toistaiseksi myönnetystä” velasta, se vanhenee kymmenessä vuodessa. Mutta sitähän olen juuri selvittämässä, onko panttikuitti myönnetty toistaiseksi! Vähän ihmetyttää sekin, miten toistaiseksi myönnetty voi sittenkin olla vain kymmeneksi vuodeksi myönnetty.

Kolmaalta talletukset tai ”muut yleisöltä otetut ja vaadittaessa takaisin maksettavat varat” eivät vanhene ollenkaan. Jos kaupan nurkassa yksin pullojaan palauttavakin on yleisöä, pitää ilmeisesti olettaa, että koko maailma on näyttämö. Kannattaa myös huomata, että jos velkoja on luonnollinen henkilö eli niin sanottu ihminen, vanhentumisaika on 25 vuotta.

Vaikuttaakin siltä, että huomio kannattaa ensisijaisesti kiinnittää pullonpalautuskuitin luonnolliseen vanhenemisaikaan. Lompakossa on nimittäin yleensä sen verran lämmintä, että lämpöpaperi alkaa hikoilla mustettaan pois.

Olen joskus tämmöisistä jemmakuiteista, joiden viivakoodit ovat menneet lukukelvottomiksi, luetellut kassalle kelvanneet luvut. Tällaisessa menettelyssä on pieni petoksen mahdollisuus, sillä panttikuitin arvo on tarkistusnumeron ohella ainoa muuttuva osa viivakoodin numerosarjassa. (Joo, taisin tosiaan murtaa niiden koodin.) Näyttäisi myös siltä, että yli tuhannen euron edestä ei kannata palauttaa kerralla, sillä mittari saattaa pyörähtää ympäri.

Huoneenlämmössä panttikuitit ovat säilyneet kuin valmiskermavaahto. Kävin äskettäin lunastamassa pitkälti yli viisi vuotta vuotta vanhoja kuitteja. Lidl, K-supermarket ja Alko antoivat mutinoitta rahat kouraan. Kiittäähän viiden vuoden korottomasta lainasta lähinnä pitäisikin. S-marketin kassa kysyi, tuleeko mitään muuta, enkä siihen hätään tai edes tähän päivään mennessä keksinyt, mitä se voisi olla.

Missään liikkeessä ei enää pyydetty allekirjoitusta nostaessani panttirahat käteisenä. Olisikin kiinnostavaa kuulla, minkälainen kavallus estetään sillä, että sutaisen kuittiin ”O. T.”. Tai ehkä tarkoituksena onkin ollut ohjata käyttämään pantit kaupan oleviin tuotteisiin.

Panttikuitti toisessa kaupassa

Panttikuitti ei siis vanhene, mutta sen pantit vastaanottanut kauppa saattaa kupsahtaa. Joskus taas kuitin lunastaminen saattaa unohtua eikä huvittaisi laatia myynti-ilmoitusta.

Voiko siis pullonpalautuskuitin viedä eri kauppaan kuin mistä sen on tuonut? Vastaus siihen, saako niin tehdä, on selvä: ei tietenkään, siinähän kaatuvat rahanvaihtajain pöydät ja Passeli. Koska panttitiedot lähtevät automaatista automaattisesti automaattivalmistajalle ja sieltä Palpalle, kuitin tulostanut palautuspiste saa hyvityksen riippumatta panttikuitin kohtalosta. Ei ole tietenkään mukava pulittaa panttirahoja, jos toinen kauppa käärii Palpan hyvitykset.

Kauppiaat tietysti kyräilevät toisiaan, mutta voisi kuvitella, että osuuskaupan sisällä ei oltaisi niin mustasukkaisia rahan jakaantumisesta samanväristen kauppojen välillä. Keskisuomalainen S-kauppaketju Keskimaa ehtikin ilmoittaa Keskisuomalaisessa, että panttikuitit lunastetaan ketjun kaikissa myymälöissä. Se oli kuitenkin fantasiaa.

Kolmen Alepa-kaupan pullonpalautuskuitit vierekkäin.

Erehtymisen vaaraa ei ole ja on.

Kokeilin toisen kaupan panttikuitin lunastamista kolmessa lähikaupassani. Peiteoperaation henkeen kuului, että väärän myymälän kuitti oli piilotettu oikeiden kuittien sekaan.

Alepa 27:ssä kassa huomasi heti Alepa 40:n kuitin, joka oli kuin ruma ankanpoikanen nopean ja kiiltävän pullokoneen ruumiintuotteiden keskellä.

Alepa 11:ssä kassa äkkäsi käenpoikasen, joka tosin vertauskuvana on mitä ontuvin, sillä kuitit olivat niin yhdenmukaiset, että Alepa 40:n kuitin olisi luullut menevän täydestä kuin väärä raha, mutta nyt se olikin palautuva synnyinseudulleen kuin vaelluskala.

Alepa 40:n kassajonossa minulla oli 35 euron panttikuitit kädessäni aihetta myhäilyyn – ei tietenkään rahan vaan kokeeni takia. Kun kassalla ollut vanha tyttö eli nuori nainen moneen kertaan varmisti edelläni olevan asiakkaan paistopisteostosten hintaa taulukosta, mietin nyt juttu tää onnistuu. Toivottavasti 1,10 euron mittaisesta petollisuudestani ei koitunut ikäviä seuraamuksia. Ja ennen kuin joku syyttää minua sukupuolisesti syrjivästä asenteesta, niin kyse on vain tarinaan syvyyttä tuovasta miljöökuvauksesta. Nuoria naisia olivat ne muutkin kassaneidit.

Sille, että panttikuittien ei haluta kulkevan kauppojen välillä, voi olla myös ääneen lausumaton selitys. Nettikeskusteluissa esitetään aina välillä, että konetta ei voi erehdyttää (esimerkiksi pantittomiin tölkkeihin liimatuilla viivakoodeilla). Siten petos realisoituisi vasta vääryydellä hankittua panttikuittia lunastaessa.

Jos näin todella on, kuitin voisi viedä erehdyttämättömän vaan ei erehtymättömän automaatin luota väljemmille vesille toiseen kauppaan. Tai kuitin päällä voisi istua vaikka pitkälti yli viisi vuotta, tai missä ajassa valvontakameratallenteet nyt vanhenevatkaan. Kannattaa kuitenkin olla varovainen lain kirjaimeen vedotessa, sillä syyttäjälaitos on viime aikoina ollut taipuvainen moralismiin.

Koulujen panttikeräykset

Keräsin viime vuonna eräästä lukiosta 150 euron ja 10 sentin panttitulot. Aloitin urakan lokakuussa, kun kouluisäntä mainitsi, että siivoojat tyhjensivät pulloille ja tölkeille varatut jäteastiat sekajätteisiin. Pelastin suunnilleen jätesäkillisen joka viikko, mutta saatoin toki samalla sotkea jonkun jätekatoksessa käyvän dyykkarin kuviot.

Vuodenvaihteen jälkeen minun ei tarvinnut enää vaivautua. Eräs opiskelija oli ilmeisesti ottanut mallia touhuistani ja alkanut kerätä päivän päätteeksi pantit talteen. Minulle muutos oli pelkästään helpotus, vaikka helposti sitä kiintyykin kaikkeen roskaan.

Roskakorit energiajätteelle sekä juomapulloille ja -tölkeille koulun tiloissa.

Kuvan lavastettu tilanne ei liity tapaukseen.

Yleensäkin jos näkee julkisissa tiloissa lajitteluastioita, hyvä lähtöoletus on se, että kaikki menee sekajätteisiin. Osa ihmisistä ei nimittäin välitä eri kierrätysjakeista tuon taivaallista, eikä muovinsekaisesta biojätteestä multaa kannata valmistaa.

Esimerkiksi koulussa voi kysyä siivoojilta, mihin panttipullot menevät. Jos niillä kohennetaan taukotuvan tarjoilua, kannattaa vinkata artikkelini panttitulojen verotuksesta. Jos pullot menevät roskiin, niin ei muuta kuin keräämään!

Kaksi pientä muovipulloa. Toisessa ei ole etikettiä, ja korkin päällä on musta teippi. Toinen on ympäröity täysin mustalla teipillä, mutta korkin teksti on näkyvissä.

Vasemmalla laudaturin arvoinen suoritus. Oikeanpuoleiselle pullolle nolla puoltoääntä.

Ylioppilaskirjoituksissa on paikallaan siemailla/siemailtava energiajuomaa, jottei elimistön matala-asteinen tulehdus vain herkeä kesken koetuksen. Etiketit pitää kuitenkin peittää, koska omien papereiden lukeminen on sallittua vain vessan suojassa.

Teippiä kuluu Hangosta Utsjoelle ulottuvan lukioverkoston vaikutuksesta pitkiä pätkiä. Toiminta on kaksin verroin surkuteltavaa, kun kierrätyskelvottomalla teipillä tehdään juomapakkauksesta kierrätyskelvoton.

Yksitoista tölkkiä, joiden tekstejä on peitetty eri tavoin teippaamalla.

Teippauksesta näkyy, mille alalle opiskelijalla on taipumusta. Pakkausteippiä varastotyöntekijällä, haavateippiä sairaanhoitajalla (tunnollisesti peitetty sekin, minne ei yleensä katsota), kinesioteippiä voimistelijalla (urheilulukiossa), erkkaa lätkänpelaajalla (vauhdissa pudonneet osat kiinnitetty mukaan). Taiteilijan tölkissä on tarkasti sommitellut värit. Teologin tölkki on umpioitu jeesusteipillä. Insinööri käyttää teippiä vain paperin kiinnittämiseen. Kotiäidillä on teippiä ja talouspaperia iloisessa sekamelskassa. Filosofi käyttää kaksipuolista teippiä (ei kuvassa). Elastinen varusteteippi (ei myöskään kuvassa) on kaupallisen wannabe-räppärin valinta. Maalarinteippiä, suojausteippiä ja sähköteippiä käyttäneet voivat siirtyä suoraan raksalle: huonosti suunniteltu on puoliksi tehty, paitsi mitä nyt suuaukko on tukittu erittäin huolellisesti. ”Huutista” jos tuo viimeinenkin on mennyt läpi selityksellä ”nokun rulla loppu”!

Ratkaisu olisi kuitenkin yksinkertainen. Jos oma vesipullo ei muka riitä, juoma kannattaisi ostaa muovipullossa. Siitä voi yleensä irrottaa etiketin. Kokeen jälkeen etiketin voi liimata takaisin, ja näin pullo kelpaa taas palautusautomaattiin.

Aivan kaikkia noccosuutteita ei kuitenkaan saa pullotettuina. Tällaisissa tapauksissa tölkin voisi kääräistä käytettyyn paperipussiin, joka kiinnitettäisiin parilla teipillä. Näin saataisiin myös elvytettyä paperipussista juomisen väljähtämään päässeitä perinteitä.

Fregaanit nostivat hävikkiruoan kaikkien huulille

Posted on by Onni Tonkija

Alussa oli sanaleikki. Vuonna 1994 Ruokaa, ei aseita -aktivisti Keith McHenry oli vegaaniryhmän kanssa edmontonilaisessa ruokakaupassa tarkoituksenaan syödä aamupala maistiaisia hyväksi käyttäen. Ryhmä kuitenkin heitettiin ulos, kun kävi ilmeiseksi, että heillä ei ollut aikomustakaan ostaa mitään.

Seurue siirtyi kaupan taakse. McHenry sukelsi roskikseen ja löysi valtavan, parinsadan dollarin hintaisen tahkon ranskalaista juustoa. Vahapintainen juusto oli koskemattoman näköinen, eikä McHenry jaksanut edes nostaa sitä ylös jäteastiasta. Hän kutsui muut luokseen ja sanoi: ”To heck with being vegan, let’s be freegan!”

Sana alkoi levitä. Why Freegan? -julistus laajensi merkitystä ruoan hyödyntämisestä kaikenlaisen jätteen vähentämiseen ja kapitalismista vetäytymiseen. Lähimmäksi liikettä freganismi* kehittyi New Yorkissa. Siellä joukko aktivisteja siirtyi boikotoimaan yksittäisten yritysten sijasta koko järjestelmää. Tuloksena oli Freegan.info -sivusto vuonna 2003.

Sivuston ympärille rakentuneen freganismin tarinaa käy läpi dyykkari ja sosiologian jatko-opiskelija Alex V. Barnard kirjassaan Freegans – Diving into the Wealth of Food Waste in America (University of Minnesota Press, 2016). Kirjaa lukemalla pääsee kiinni paitsi fregaanien elämän- ja ajattelutapoihin myös kapitalistisen jätteentuotannon kylmään logiikkaan.

Freegans-kirja, jossa ihminen on kuvattu kaupan jäteastian äärellä, on kuvattu ihmisen edessä kaupan jäteastian äärellä.

Suomessa kaikki on pientä, ruokahävikkikin.

Dyykkarin tavallinen tarina lienee: olin nuori ja tarvitsin rahaa muuhun kuin ruokaan. Freegan.infon fregaanitkin olivat nuoria mutta lisäksi leimallisesti lapsettomia, naimattomia, collegen käyneitä valkoisia keskiluokkaisista tai sitä vauraammista kodeista. Osa fregaaneista oli imenyt radikalismin äidinmaidossa, osa kapinoi ympäristöään vastaan, ja osa halusi yksinkertaisesti välttää kuluttamista ja jätteiden tuottamista.

Fregaanien tavoitteena oli tulevaisuus, jossa yhteisöt saavat tarvitsemansa riistämättä ihmisiä, eläimiä tai maapalloa ja jossa kaikkien tarpeista huolehditaan. He uskoivat, että tätä näkyä kohti päästäisiin yrittämällä toteuttaa sitä saman tien mahdollisimman laajasti. Fregaanien tähtäimessä ei ollut henkilökohtainen eettinen tai ekologinen täydellisyys, sillä yhteiskunta pakottaa ihmisiä monenlaiseen pahaan. Tarkoituksena oli esittää isoille ihmisjoukoille käytännöllisiä vaihtoehtoja, joilla he voisivat rajoittaa tukeaan vahingollisille yhtiöille.

Suurin osa fregaaneista piti keskeisenä periaatteenaan eläinten oikeuksien kunnioittamista. Dyykatun lihan syöminen ei eettisesti ollut heille ongelma, koska niin tekemällä ei rahoita eläinten riistoa. Käytännössä kuitenkin lähes kaikki Barnardin haastattelemat fregaanit söivät vegaanisesti. Joillekuille se oli tapa, ja toiset epäilivät roskislihan turvallisuutta, mutta ennen kaikkea vegaanius oli monelle identiteetin peruspilari.

Fregaanien mielestä vegaanius ei riitä vaan se näyttäytyy eräänlaisena hyvin toimeentulevien ihmisten elintasokilpailuna. Hyttystä huolellisesti siivilöidessään vegaanit nielaisevat moninkertaiset muovipakkaukset, alipalkatut työläiset ja maanviljelyskoneiden lahtaamat eläimet. Kun vegaani ”äänestää rahoillaan” eläimettömien tuotteiden puolesta, hän tulee samalla tukeneeksi koko kapitalistista tuotantoketjua ja usein vielä suuryrityksiä, jotka valmistavat myös kaikkea muuta kuin vegaanisia tuotteita.

Fregaaneja puhuttelivat ajatukset ihmisen eläimellisyydestä ja paluusta luontoon. Monia viehätti näkemys siitä, että kaikki meni pilalle, kun ihminen alkoi viljellä maata ja nosti itsensä muun elämän yläpuolelle. Fregaanit kävivätkin mielellään keräämässä sieniä ja villivihanneksia, vaikka ne muodostivat mitättömän osan heidän ravinnostaan.

Keräilijä ei pyri hallitsemaan luontoa, toisin kuin viljelijä. Elintarvikekoneisto perustuu ennustettavuuteen ja standardeihin, kun taas dyykkauksessa on aina mukana sattuma ja yllätykset. Dyykkaamalla fregaanit pystyivät harjoittamaan luonnonmukaista keräilijän elämää kaupungissa, palaamatta luontoon. Fregaanien luonnolliseen elämäntapaan tarvittiin kuitenkin kapitalismin epäluonnollinen jätteentuotanto.

Missään ei epäluonnollisen käyttökelpoista jätettä ole yhtä helposti saatavilla kuin Freegan.infon kotikaupungissa New Yorkissa. Siellä jätepussit jätetään jalkakäytäville, ruokaa pois heittäviä kauppoja on valtavasti ja dyykkaus on käytännössä laillista. New Yorkissa dyykkari pystyy väitetysti valitsemaan haluamansa makuisen muffinin ja löytämään sen viidessä minuutissa.

Fregaanit valjastivat kaupungin jätteet todistusaineistoksi kapitalismin järjettömyydestä. He järjestivät ilta-aikaan avoimia roskakierroksia, joihin saattoi osallistua kymmeniä ihmisiä. Keskeisiä sääntöjä oli kolme: Etuoikeus annettiin niille, joiden nähtiin dyykkaavan todelliseen tarpeeseen. Ruoan sai omakseen vain, jos sitä ei pystytty hyödyntämään yhteisillä aterioilla. Pusseja ei saanut repiä auki, jotta kauppojen edustat säilyisivät siisteinä ja kauppojen edustajat myötämielisinä.

Roskakierroksilla oli lähes aina mukana median edustajia. Siten fregaanit olivat hylänneet dyykkaukseen usein liittyvän salamyhkäisyyden. Toimittajia eivät tosin kierroksilla kiinnostaneet kapitalismin vastaiset luennot ollenkaan niin paljon kuin jätteisiin liittyvien tabujen rikkoutuminen. Vaikka fregaanien kaikki viestinnälliset tavoitteet eivät toteutuneet, he saivat näyttävästi esille sen, että amerikkalainen yhteiskunta hylkää jätteeksi tolkuttomasti kaikkea käyttökelpoista. Freegans-kirjan varovaisen arvion mukaan fregaaneista tehdyt sadat jutut ovat todennäköisesti vaikuttaneet siihen, että ruokahävikki on noussut maailmanlaajuisen huomion kohteeksi.

Ruokahävikistä ko(h)kataan koko ajan enemmän, mutta miksi kirjoitan Barnardin mallin mukaisesti fregaaneista ikään kuin menneenä ilmiönä? Freegan.info on vielä hengissä ja roskakierroksia järjestetään yhä, mutta freganismin kulta-ajat ovat ohi.

Kaupat hermostuivat siitä, että niiden jätteitä eriteltiin viestimissä ja että mediahuomio sai yhä uusia ihmisiä kiinnostumaan dyykkauksesta. Tuloksena oli lukittuja jäteastioita, illasta varhaiseen aamuun siirrettyjä roskientuontiaikoja, tuhottuja tuotteita ja valkaisuaineessa kylvetettyjä elintarvikkeita.

Roskakierroksille alkoi ilmestyä ihmisiä, joita kiinnosti vain itselle kahmittu ilmainen syötävä ja jotka vähät välittivät ruoan jakamisesta saati kapitalismin vastustamisesta. Villivihanneskierroksille tuli väkeä, jonka tavoitteena oli myydä keräämiään kasveja. Yhteisillä dyykkiaterioilla kävi kerrasta toiseen vapaamaiskuttajia, jotka istuivat valmiiseen pöytään. Kasvava individualismi ja ryhmän sisäiset ristiriidat saivat suurimman osan fregaanien ydinjoukosta jatkamaan aktivismiaan muualla.

Paljon muutakin fregaanit tekivät. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta blogiin, luulen, etteivät koko blogosfääriin mahtuisi ne postaukset, jotka pitäisi kirjoittaa.

 

*Suomeksi seurataan usein alkukielistä kirjoitusasua ja puhutaan freeganeista. Tällöin hämärtyy yhteys vegaaniuteen, joten parempi suomennos on mielestäni fregaani. Tai ehkä voisi oikeasuomenkielisesti puhua ilmaistelusta, siis kapitalismin vastaisesta taistelusta, jossa pyritään huolehtimaan ravinnonsaannista osallistumatta rahatalouteen. Itse olen käyttänyt myös sanaa dykaani, kun olen kummastelijoille yrittänyt erottaa vegaanisen ruokavalion vegaanisesta elämäntavasta, joka ei nähdäkseni estä hylätyn lihan hyödyntämistä. (Viisainta olisi tietysti olla syömättä lihaa ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäni).

Piilokalorit esiin

Posted on by Onni Tonkija

Keskitysleirejä pidetään ihmisen pahuuden absoluuttisena nollapisteenä. Jos hyvin käy, tulevaisuudessa keskitysleirejä enemmän kauhistellaan eläinten massiivista kasvatuslaitoksiin sullomista. Kun käy huonosti, pahuusasteikot kalibroidaan yhteisten resurssien hukkaan heittämisellä.

Tulevat sukupolvet, jotka sinnittelevät niukan energian maailmassa, eivät voi käsittää, miten meidän aikamme ihmiset saattoivat suhtautua ruokaan niin tuhlailevasti. Ihmisarvon loukkauksia sen sijaan ei välttämättä osata paheksua, koska makeaa elämää ei enää riitä kaikille ja orjia tarvitaan taas lähempänäkin kuin Kongon kobolttikaivoksilla.

Piilossa tapahtuvaa energian surutonta haaskausta pyritään tuomaan päivänvaloon Helsingin kaupungintalon Virka-gallerian ruokahävikkinäyttelyssä. Filippo Zambon on valokuvannut ruokakauppojen jäteastioiden sisältöä, ja To Kosie on videoinut lautastähteiden keräilyä ja ruoan dyykkausta. Näyttely on osa Poliittisen valokuvan festivaalia.

Seinällä kolme valokuvataulua, joissa on kuvattu elintarvikkeita jäteastiassa: kasviksia, leipiä, banaaneja.

Filippo Zambonin Into the Bin -sarjan kuvat banaaneista ja banaaleista asetelmista on otettu Helsingissä talvella 2014–2015.

Filippo Zambon on dokumentoinut ruokakauppojen roskiksia ilmeisesti juuri sellaisina kuin ne ovat eteen tulleet. Roskisten uumenista pilkottaa salaatti- ja kaalinyssäköitä, leipää pusseissa ja irtotavarana, jukurttia pikari- ja tölkkikaupalla sekä tietysti masentavan isot kasat ensiluokattomia banaaneja. Kaikesta näkyvästä ruoasta saisi parikymmentä ihmistä kevyesti eli kasvisvoittoisesti mahansa täyteen.

Kuvilla on todistusvoimaa, mutta onko niillä vaikutusvaltaa? Vaikka keräisin viikon hyvää tahtoa, en pystyisi näyttelytekstin tavoin sanomaan kuvien asetelmia kauniiksi. Satunnaiset rykelmät saavat päinvastoin syömäkelpoisen ruoan näyttämään oikeaan paikkaan päätyneeltä jätteeltä.

Harva pitää räikeänä epäkohtana sitä, että roskiksesta löytyy mähjääntyneitä, pakkasen puremia paprikoita ja klementiinejä. En oikein itsekään näe ympäristörikosta läjässä viherposkisia perunoita (vaikka potuilta vähän vihreyttä siedänkin). Zambonin kuvien suurin arvo saattaakin olla siinä, että ne tallentavat hiipuvaa dyykkauskulttuuria, joka vielä sinnittelee harvoissa takapihoiltaan esteettömissä elintarvikemyymälöissä.

Jotta ruokahävikkikuvilla olisi minkäänlaista vaikutusta, niiden pitäisi saada meidät pöyristymään. Haluaisin nähdä, kuinka automarketin notkuvat paistotuotehyllyt tyhjennetään päivän päätteeksi ei-mahaan. Tai kuinka allergeenin puuttuminen tuoteselosteesta vie lavallisen suklaata ei-suuhun. Tällaisiin otoksiin tarvitsemme salakuvaajia eläinoikeusliikkeen antaman esimerkin mukaisesti.

Seinällä kaksi kuvaruutua, joista vasemmassa tyhjennetään lautasta ja oikeassa ahtaudutaan oviaukosta sisään.

To Kosien Trash-teoksessa suomalaisten hotellien vieraat eivät ole oppineet syömään lautasiaan tyhjiksi mutta dyykkarit ovat oppineet ahtautumaan jätehuoneisiin hymyssä suin.

To Kosie näyttää videoteoksessaan rinnakkain, miten hän keräsi toisaalta hotellivieraiden lautastähteitä roskikseen ja toisaalta kauppojen roskiksista ruokaa itselleen. Vierekkäiset videot saavat pohtimaan ruokahävikin pien- ja suurtuottajia ja sitä, miten media näitä syyllistää tai ymmärtää. Lautastähteitä jättävät on helppo leimata ajattelemattomiksi hamstraajiksi, kun taas kauppojen hävikki herkästi hyväksytään horjumattoman taloudellisen logiikan valitettavaksi mutta väistämättömäksi seuraukseksi.

To Kosie on piilotetun kameran käytöllä tavoittanut oivasti ruokahävikkiä ympäröivän salamyhkäisyyden. Hän on raottanut suljinverhoa meidän ja ravintoloiden välissä. Jatkossa hävikkikeskustelun polttopisteeseen toivoisikin nousevan kuluttajien rikkeiden ja kauppojen rötösten lisäksi suurkeittiöissä tapahtuvat vääryydet.

Ruokahävikki Virka-galleriassa Helsingin kaupungintalossa (Pohjoisesplanadi 11–13) su 28.5.2017 asti ma–pe klo 9–19 ja la–su klo 10–16. Taiteilijat paikalla to 11.5. klo 18–19.

Jos et saa itseäsi liikkeelle Virka-aikaan tai -paikkaan, teokset näkee netissäkin: Into the Bin ja Trash.

Leikkele päiväykset turhan aikaisina pois!

Posted on by Onni Tonkija

Kuinka kauan leikkeleet säilyvät jääkaapissa? Avattuna ainakin viikon, avaamattomana vuodenkin pidempään. Onko vanhojen leikkeleiden syöminen vaarallista? On, yhtä vaarallista kuin tuoreidenkin.

Kolme leikkelepakkausta ristin muotoon aseteltuna lehdestä leikattujen kuolinilmoitusten päällä.

Leikkele saa odottaa.

Yksi tavallisia roskislöytöjäni on vajaa leikkelerasia, jonka sisältö on täysin syötävää. Moni näyttää aliarvioivan saunapalvinsa säilyvyyttä, eikä asiaa helpota se, että leikkelevalmistaja lisää löylyä antamalla lihoille armonaikaa vain pari päivää.

Vielä vuonna 2009 Eviran ja lihatalojen edustajat lupasivat Helsingin Sanomien artikkelissa leikkeleiden säilyvyydeksi 3–5 päivää 2–5 asteessa. Sittemmin on ilmeisesti havahduttu ruoan tuhlaamiseen, sillä Evira puhuu nykyään 5–7 vuorokaudesta ja Snellman yhdestä viikosta.

Oman kokemukseni perusteella leikkeleet säilyvät ensiluokkaisina noin viikon ja syömäkelpoisina pari viikkoa. Broilerin ja kalkkunan fileeleikkeleet säilyvät huonoiten, kinkkuleikkeleet vähän paremmin ja naudanpaisti parhaiten. ”Hevosen” liha eli meetvursti säilyy HS:n jutun mukaan jopa kolme kuukautta. Se tuntuu aika optimistiselta arviolta, sillä viikkojen vieriessä meetvurstisiivut alkavat harmaantua ja härskiintyä.

Mistä sitten tietää, että leikkele on mennyt pahaksi? Sen kyllä haistaa ja maistaa, eikä sellaista voi enää pesemälläkään ennallistaa. Lopullisesti tuote on pilalla, kun se alkaa palata siivuttamattomaan olomuotoon ja viipaleet liimautuvat toisiinsa.

Limainen ja homeinen leikkelepino, jossa sormen tekemä uurre.

Moni on oppinut kotitaloustunneilla, että kinkku on yli ylikypsää, kun siihen voi piirtää oman kullan kirjaimet.

Avaamaton leikkelepakkaus on avattuun verrattuna kaksosparadoksin avaruusmatkailija. Lihaa nimittäin pakataan niin puhtaissa olosuhteissa, että niitä voi elintarvikehygienian professorin mukaan melkein verrata leikkaussaliin.

Olen tehnyt dyykkaamillani leikkelepaketeilla joitakin pitkiä säilyvyyskokeita. Lidlin suomalaisessa porsaanfileessä oli pieni happamansuolainen makuvirhe 4 kuukauden kohdalla viimeisestä käyttöpäivästä. Toinen samanlainen paketti oli täysin kelvollinen. Se tuskin yllättää ketään, että italialaiset salami ja ilmakuivattu kinkku maistuivat ihan hyviltä, vaikka päiväyksestä oli lähes puoli vuotta.

Snellmanin kevyesti savustetun kinkun ohuen ohuet reunapalat olivat vähän kuivahtaneet 8 kuukautta viimeisestä käyttöpäivästä, mutta maussa ei ollut valittamista. Lidlin ulkomainen savustettu kalkkunaleike oli samalla tavalla kuivunut mutta maistuva 6 kuukauden kohdalla. Ehkä aavistuksen kuiva oli myös Snellmanin pepperoni, joka oli 12 kuukauden säilyvyydellään kestomakkara-nimikkeensä veroinen. Pakastimessa suojakaasuun pakatut leikkeleet kuivuisivat ilmeisesti vielä nopeammin.

Testin ikälopuksi 14,5 kuukautta viimeisen käyttöpäivänsä jälkeen jääkaapista noussut Snellmanin kinkku maistui hyvältä. Ehkä siitä olisi keksinyt jotain pahaa sanottavaa, jos olisi ollut rinnalla tuore verrokki.

Kaikki testaamani hyvinä säilyneet leikkeleet säilyivät hyvinä vielä yli viikon avaamisesta. Avaamisen jälkeen viimeinen käyttöpäivä ei enää päde, mutta eipä sillä vaikuta olevan merkitystä muutenkaan. Jos siis huomaat heittäväsi leikkeleitä biojätteisiin viimeisten käyttöajankohtien perusteella, kannattaa pakkauksista ennemmin poistaa nämä turhat päiväykset.

Viipaloimaton, huolellisesti pakattu lihavalmiste kestää vielä monin verroin paremmin kuin siivutettu. Tanskalainen salamitanko säilyi jääkaapissa virheettömänä kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta päiväyksestä. Virolaiselle kinkunpalalle vuosi ei tuntunut missään. Italialainen, huoneenlämmössä pidetty raaka lihahyytelö-makkara Cotechino Modena oli syömäkelpoista keittämisen ja pari kuukautta parasta ennen -päivän jälkeen.

Vanhentuneiden leikkeleiden syöminen ei ole vaarallista. Leikkeleisiin lisätty natriumnitriitti eli E250 estää muun muassa Clostridium botulinum -bakteerin kasvua. Kylmänä tarjoiltavissa tuotteissa voi olla listeriaa, mutta leikkeleistä sitä ei todennäköisesti löydy, koska ne ovat kypsennettyä lihaa. Helsingin Sanomien jutun mukaan pilaantuneissa leikkeleissä on lähinnä maitohappobakteereja, jotka saavat tuotteen näyttämään ja maistumaan huonolta. Limaiseksi menneitä lihoja syömällä voi varmaan kuitenkin sekoittaa vatsansa, jos se on totutettu kovin steriiliin ruokaan.

Leikkeleet eivät siis muutu vanhetessaan vaarallisiksi; ne ovat jo alun perin yksi ”11 ruoasta, joita lääkärit eivät syö[†]”. Leikkeleet sisältävät paljon suolaa, ja niiden liha on siipikarjaliston tuotteita lukuun ottamatta punaista. Lisäaineista leikkeleissä on ehkä kahta pahinta, nitriittejä ja fosfaatteja. Niiden rinnalla natriumglutamaatti on, no, luonnon valkuaisaineissa yleisesti esiintyvän aminohapon suola. Lisäksi meetvurstin ja lauantaimakkaran tyylisissä leikkeleissä on tukeva(n) annos tyydyttynyttä rasvaa.

Leikkeleet riistävät paitsi ihmishenkiä myös eläimiä. Samalla ne pilaavat ympäristöä lukemattomin tavoin. Kaupassa leikkeleet vievät irvokkaan määrän kylmäsäilytystilaa. Kun S‑ryhmä leikkeli valikoimaansa 20 prosentilla, hävikki pieneni vuodessa 20 000 kiloa. Keskon mielestä on keskeistä, että hyllyssä on palvikinkkua pariltakymmeneltä valmistajalta.

Jos nyt lähdettäisiin tyhjältä pöydältä kehittämään mahdollisimman monipuolisesti haitallinen elintarvike, tuskin nerokkainkaan suunnittelija tulisi keksineeksi niin typerryttävän moniongelmaista tuotetta kuin paksuun muoviin pakattu leikkelepino. Turhake, jonka ainoa hyvä puoli on pitkä säilyvyys – kunhan pakettia ei erehdy avaamaan.

Mutta mitäs me pistetään leivän päälle sen jälkeen kun ei ole leikkeleitä? Tällaisen kysymyksen esittävä on tapojensa orja tai ei ymmärrä leivän päälle. Se ongelma, että leipä ei maistu, korjaantuu ostamalla tai leipomalla tuoretta leipää. Jos ongelman yrittää peittää laittamalla viipaleen leikkelettä päälle, yhtä hyvin voisi ehdottaa viipalointia Hydran päälle.

 

† linkki kuollut (sittemmin yksi 30 ruoasta)

Dyykkauksesta pitäisi voida maksaa

Posted on by Onni Tonkija

Suuri osa kauppojen ruokahävikistä ei päädy sinne, minne se on alun perin tarkoitettu. Miten kauppojen myymättä jäänyt ruoka ohjataan ekotehokkaasti mahoihin niin, että kaupat saavat siitä korvauksen?

Pöydällä muun muassa täysiä leipäpusseja, maitotuotteiden tölkkejä, alumiinivuokia kansineen sekä muovisia kasviksia, broileri, kala, lihanpaloja, juustoviipaleita ja leivonnaisia.

Tavanomainen lähikaupan päivittäinen ruokahävikki esillä Hävikkiruokafestareilla Helsingissä. (Tai ainakin voisi olla. Virallisesti kyseessä keskivertosuomalaisen vuoden hävikki.)

Ongelma

Kotitalouksia pidetään Suomessa ruokahävikin suurimpana syyllisenä, sillä niiden osuus syömättä jäävästä kakusta on isoin, 120–160 miljoonaa kiloa vuodessa. Kaupan hävikki on puolet pienempi, noin 70 miljoonaa kiloa.

Massa on kuitenkin huono mitta ruoan arvolle. Kotitalouksien ruokahävikki on tavallisesti tähteitä ja niin vanhoja tai pilaantuneita ruoka-aineita, että harva suostuisi niitä syömään. Kauppojen hävikki taas on sen verran hyvälaatuista, että kauppiaat ovat lukinneet suurimman osan jätetiloistaan innokkailta dyykkareilta.

Useimmissa kodeissa ei heitetä roskiin rahkapurkkia heti, kun päiväys ylittyy. Tai kokonaista tomaattirasiaa, jos yksi tomaatti homehtuu. Kaupoissa tällainen tuhlaus on arkipäivää.

Jos hävikkitutkimuksissa otettaisiin huomioon hylätyn ruoan laatu, olisivat kaupat ja kotitaloudet hävikin tuottajina luultavasti tasavahvoja. Kauppojen onkin aika ryhdistäytyä. Ne eivät voi loputtomiin vedota sinänsä arvokkaaseen yhteistyöhönsä ruoka-apua jakavien järjestöjen kanssa. Auttavat kädet loppuvat yksinkertaisesti kesken, ja fossiilitalouden voimalla valmistetut elintarvikkeet päätyvät parhaimmillaankin vain autojen moottoreihin biopolttoaineiksi alennettuina.

Kaupat tarvitsevat hyväntekeväisyysjärjestöjä, koska hävikin setviminen on kallista käsityötä. Dyykkarit olisivat halukkaita lajittelijoita, mutta kaupoille se ei käy. Museoviraston täytyykin kohta esittää viimeisiä lukitsemattomia kaupan roskiksia suojelukohteiksi.

Jätetilojen salpuuttamiselle esitetään julkisuudessa tietysti kunniallisia perusteita, kuten dyykkauksen mahdolliset terveysriskit. Tällainen puhe näyttää menevän läpi, vaikka jopa maa- ja metsätalousministeriö on pitänyt dyykkausta jätehierarkian mukaisena kierrätyksenä. Samaa ei voi sanoa leivän kuskaamisesta etanolitehtaaseen.

Kauppojen todelliset vaikuttimet saattavat ponnahtaa esiin vasta kahdenkeskisissä keskusteluissa. ”Sinähän et minun paskojani syö, minä olen ne maksanut!” on K-kauppias kuulemma sanonut dyykkariaktiivi Niilo Nurmelle.

Kauppiaan mielipaha on ymmärrettävää. Ei dyykkarilla ole oikeutta ilmaiseen ruokaan sen enempää kuin kauppiaalla on oikeutta heittää menemään ehtyvillä luonnonvaroilla ja yhteiskunnan maataloustuilla tuotettuja elintarvikkeita.

Ratkaisu

Kaupat voisivat hoitaa hävikkiongelmansa omalla erityisosaamisellaan eli myymisellä. Niiden täytyy vain opetella myymään myytäväksi kelpaamatonta.

Uudessa toimintamallissa lähikauppa rajaa kylmäkalusteilla varustetun pienen tilan, johon se kerää myyntikelvottomat tuotteet: nahistuneet kasvikset, paistopisteen kuivahtaneet leivonnaiset sekä päiväyksen ylittäneet elintarvikkeet. Tähän hävikkitilaan on pääsy kaupan Ruoanpelastajat-ohjelmaan kuuluvilla. He saavat kerätä hävikkituotteita ilmaiseksi enintään kassillisen päivässä.

Ruoanpelastajaksi pääsee maksamalla kymmenen euron kuukausimaksun. Koska hävikkituotteiden saatavuutta ei voida taata eivätkä ihmiset halua maksaa olemattomasta, tämä kymmenen euroa menee henkilökohtaiselle tilille. Tililtä voi veloittaa kaupassa ostoksia kuten vanhoina hyvinä aikoina. Jos tili on sähköistettyyn nykyaikaan liian raskas järjestelmä, sen voi korvata vaikka kupongeilla.

”Paskojaan” vahtivaa kauppiasta ilahduttaa varmasti se, että Ruoanpelastajat sitoutetaan asioimaan kaupassa. Dyykkarihan ei välttämättä ikinä astu siihen myymälään, jonka takaa hän ruokaansa hakee.

Jos kauppiaalle eivät riitä kannustimiksi varmat asiakkaat, ekologinen imago ja pienenevät jätekustannukset, hän voi ottaa Ruoanpelastajien 10 euron kuukausimaksusta 2 euroa palvelumaksua järjestelmän ylläpitämiseen. Jäljelle jäävät 8 euroa asiakas saa kuluttaa kaupassa.

Ruoanpelastajien hävikkihuoneesta häviäisivät vikkelään niin orpoja hometomaatteja sisältävät rasiat kuin parasta ennen -päivänsä nähneet rahkatkin. Viimeisen käyttöpäivän ylittäneitä tuotteita taas voi Eviran ohjeiden mukaan luovuttaa koiranruoaksi vielä seuraavana päivänä, joten myös nämä elintarvikkeet menisivät mahoihin. Tai sitten viimeisen käyttöpäivän tuotteet pitäisi kylmästi heittää hävikkitilan jäteastiaan, jossa lukee: ”Ei ihmisravinnoksi!” Joka niitä noukkisi, saisi onnitel… eikun syyttää itseään.

Ruoanpelastajat olisivat se henkilökunta, jota kaupoilla ei ole varaa palkata käsittelemään ruokahävikkiä. Hävikki saataisiin toimitettua ihmisille ilman raskasta, yhteiskunnan tuilla pyörivää järjestökoneistoa kuljetusautoineen, kylmävarastoineen ja jakelutiloineen. Eikä ihmisten ehkä tarvitsisi seisoskella nykyiseen malliin nöyryyttävissä leipäjonoissa.

Pelastustoiminnan avulla ruokakauppojen valtaisa ja varsin laadukas 70 miljoonan kilon vuotuinen hävikki kutistuisi edullisesti ja tehokkaasti. Markkinat korjaisivat aiheuttamansa sotkun markkinoiden ehdoilla. Ruoanpelastajat olisivat myös lähikaupan hengen pelastajia.

 

Osallistuin tällä ehdotuksella Kuluttajaliiton hävikkikilpailun avoimeen ideointisarjaan. Pääsin 36 ehdokkaan joukosta finaaliin. Sarjan voittivat jonkinlainen ruoan Kierrätyskeskus ja hevikki säkissä -tyylinen Mysteeriboksi.

Näitä kasseja ei tarvitse koskaan tyhjentää

Posted on by Onni Tonkija

Taiteiden yötä varten Senaatintorille oli haalittu muovikasseja silputtavaksi. Jotkut dyykkarit taas metsästävät kasseja, joihin on painettu hohdokas nimi, kuten Chanel. Heitä ei haittaa se, että kassit ovat tyhjiä, sillä sisältö tuntuu puuttuvan myös näitä löytökasseja kalliilla ostavien elämästä.

Minua ei pelkkä pakkausmateriaali saa innostumaan. Se, että ihminen on kantanut kotiinsa Stockmannin muovikassin, on osoitus tietystä leväperäisyydestä. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että hänen suhtautumisensa elintarvikkeiden päiväyksiin olisi yhtä hullu kuin kyseisellä kauppaketjulla. Stockalla-kävijän roskapussissa voi ihan hyvin olla silkkaa jätettä.

Kasseihin pätee sama kuin ihmisiin: Se, mihin kohde on verhoutunut, voi kertoa enintään, että lähempi tutustuminen on turhaa. Kiinnostavuuden selvittämiseen tarvitaan suun avaaminen.

On siis mahdotonta sanoa, minkä näköisestä roskapussista tekee parhaat löydöt. Voin kuitenkin esitellä ilmeisimmät pussiajanhukat. Näiden merkkien kassit ovat tonkijalle arvottomia niin tyhjinä kuin täysinäkin.

Ruohonjuuren valkoinen muovikassi sekajäteastiassa muiden muovikassien päällä.

Ruohonjuuri

Ruohonjuuren tai Ekolon kaltaisten ekokauppojen muovikasseista ei hevin löydä kierrätyskelpoista jätettä. Tutkimassani näytteessä oli paljon muoviroskia, mutta jos muovinkeräys vielä yleistyy, kohta ei dyykkari löydä Ruohonjuuren kassista muovia eikä sen puoleen koko kassia.

Se, että muovikassi on ylipäätään hankittu eikä Ruohonjuureen ole lähdetty oman kestokassin kanssa, kertoo tietysti jotain ihmisen ekohenkisyydestä. Näytekassista löytyikin paperinkeräykseen kuuluvat alennuskuponki ja pari käyttöohjelappusta. Biojätteeseen taas oli jäänyt viemättä suodatinpussi, yhden kananmunan kuoret ja persikan kivi. Aijai ja tsot tsot!

Superalkon valkoinen muovikassi biojäteastiassa kasvien seassa.

Superalko

Superalko on hauska nimi. Se on käsittääkseni Alkolle sama kuin supermarket on marketille. Alkon muovikasseista saattaa joskus löytyä jotain mielenkiintoista, mutta Persu-Alkon kassi viestii, että rahaa ei ole viinaveroihin tai ruokahävikkiin hukattavaksi.

Sen verran superalkoilijakin voi näköjään joustaa, että roskapussiin päätyy ylisyöntikypsiä avokadoja. Itse asiassa näytteestä puolet oli epämääräistä eloperäistä, joten ymmärrettävästi kassi oli pudotettu biojäteastiaan. Ruohonjuuri-tasoon verrattuna Superalko-pakkausjätteissä pellavaleipä oli vaihtunut Reissumieheen, Quorn-rouhe Xtra-suolapähkinöihin, luomumeripihkajuusto edamiin ja gluteeniton fusillipasta makaroniin.

Suomalaisten halpaketjujen muovikassit eivät poikkea kiinnostavuudessa virolaisista. Olen tonkiessa voinut yleensä suosiolla unohtaa Tarjoustalon eli nykyisen Tokmannin. Lisäksi jo nimen perusteella pitäisi olla selvää, että Tarjoustalo ei vedä vertoja vesiperän vetämisessä Saiturinpörssille.

UFFIn valkoinen muovikassi sekajäteastiassa muiden muovikassien seassa.

UFF

UFFin ja Fidan asiakkaat tunnetaan kierrätyshenkisyydestään. Voinkin ensi käden tietona ilmoittaa, että roskiksessa näiden firmojen kasseista puuttuu järjestään kaikenlainen second hand -vaate ja -ruoka.

Löytämässäni näytteessä oli tyhjiä valmisruokapakkauksia, käytettyjä pesuainepurkkeja, hammastikkuja, pumpulipuikkoja, vanulappuja ja sokerina pohjalla – suola- ja voileipäkeksejä. Voileipäkekseillä oli parasta ennen -päivästä vajaa vuosi, ja ne maistuivat hieman eltaantuneilta. Maku ei kuitenkaan häirinnyt, kun keksit päällysti muiden brändien kasseista löytyneillä tuorejuustolla ja kurkulla.

Vanhat merkit eivät siis pidä paikkaansa. Ihmiset suostuvat vielä kävelemään kadulla muovinen tuotemerkkimainos kädessään, mutta he eivät ole enää valmiita sitoutumaan brändin mukaisen käyttäytymiseen. Siten UFFinkin kasseissa voi olla syötävää. Ehkä jopa Superalko-kasseissa on tulevaisuudessa viherpirtelöitä muutenkin kuin liiskaantuneiden avokadojen muodossa.

Lautakunta tyrmäsi niin sanotun dyykkaamisen

Posted on by Onni Tonkija

Ruoan dyykkaus on ollut Helsingissä pitkään henkitoreissaan, kun melkein kaikki kaupat ovat päättäneet salpuuttaa jätetilansa. Kauppiaiden ja dyykkarien välille kehkeytynyt kamppailu on tietysti ollut toivottoman epätasainen, ja nyt vielä erotuomarikin on lyöttäytynyt vahvemman osapuolen seuraan.

Helsingin kaupungin ympäristölautakunta antoi eilen lausunnon Leo Straniuksen ja 30 muun allekirjoittajan tekemästä valtuustoaloitteesta. Aloitteessa esitetään, että kaupunki vähentäisi ruoan tuhlausta edistämällä dyykkausta. Elintarvike- ja ympäristötarkastajien sorvaama lausunto suhtautuu dyykkaukseen yllättävänkin nuivasti, minkä seurauksena ympäristölautakunnan ääni oli kauppiaan ja kädet sidotut.

Lattialla kasassa purjo-, peruna- ja salaattipusseja, liha-, tomaatti-, mansikka- ja viinirypälerasioita sekä kerma-, jukurtti- ja riisipuuropurkkeja. Lisäksi basilikaruukkuja, karjalanpiirakkapusseja, kananmunakenno, leivonnaisia, kaaleja ja banaania ynnä muuta.

Oma ruoka-apu paras ruoka-apu. Ei tosin Helsingissä.

Lausunnon kirjoittajien asenteesta kertoo jotain se, että dyykkaaminen eri muodoissaan esiintyy toistuvasti lainausmerkeissä ja jopa penkominen on merkillistä. Kirjoittajien huolellisuudesta kertoo jotain se, että parissa kohdassa merkit ovat päässeet unohtumaan. Myös viimeinen käyttöpäivä on saanut lainausmerkit ympärilleen, vaikka oikea muoto kuuluisi ”viimeinen” käyttöpäivä.

Aloitteessa toivotaan myönteistä suhtautumista dyykkaukseen, mutta lausunnon kirjoittajat näkevät parhaaksi ampua dyykkausta kohti täyslaidallisen, kauppiaiden poteroista tietenkin. Lausunnon mukaan kaupan ala ”osannee parhaiten” itse valita keinot hävikin pienentämiseksi. Dyykkari taas ei itse osanne arvioida ruoan syömäkelpoisuutta tai olla sotkematta paikkoja.

Lausunto esittelee elintarvikeviranomaisille tavanomaista, yltäkylläisen maailman riskianalyysiä. Heistä pikkiriikkinen todennäköisyys oikeuttaa massiivisen ruokahävikin, sillä heidän henkilöstöravintolassaan ei koskaan ruoka lopu eivätkä lämpöhauteet jäähdy. Rajallisen maapallon elintarvikeviranomainen ei pelottelisi ”usein vakavia terveysongelmia aiheuttavalla” listerialla vaan kertoisi, että listerioosi on harvinainen tauti, joka iskee vain riskiryhmiin ja on estettävissä ruoan kuumentamisella.

Jätetilojen sotkeminen on ikävää, mutta ylimitoitettu Stop mahdollisille töhryille -kampanja ei ole oikea ratkaisu. Olen aiemmin ehdottanut yhdeksi vaihtoehdoksi dyykkarien siivouspartioita. Viisas kauppias rakentaisi keskusteluyhteyttä kaikkiin sidosryhmiin.

Liian lämpimästi kauppias ei kuitenkaan saa dyykkareita kohdella, ettei hän syyllisty lausunnossa pelättyyn ”lainvastaiseen elintarvikkeen luovutukseen”. Lausunto ei tosin kerro, kuinka moni kauppa sai syytteet silloin, kun roskiksia ei vielä järjestelmällisesti lukittu. Yhdysvalloissa myymälät saavat syytesuojan ainakin ruokalahjoituksissa laupiaan samarialaisen nimellä kulkevan lain perusteella. Suomessa vastuusta vapautuu, jos jäteastiassa lukee ei ihmisravinnoksi. Näin kertoi minulle asian Salon kaupungin ympäristöterveydenhuollosta varmistanut dyykkarijulkkis (15 min) Niilo Nurmi.

Ympäristölautakunnan lausunto epäilee, että dyykkaamisen merkitys ruokajätteen vähentämisessä on tuettunakin marginaalista. Marginaalista dyykkaus näyttää paljon järkevämmältä, sillä ihminen ei syö prosentteja. Hallitsevalle luokalle ajatus ”jokseenkin hallitsemattomasta toiminnasta” on tietysti sietämätön, joten siedätyshoitoa on jatkettava. Lausunnon perusteella dyykkauksen lainsuoja edellyttää taistelua ainakin kolmella rintamalla.

1. Ruokahävikkiä tulee edelleen kauhistella, vaikka kauppa kuinka esittelisi sinänsä hyvää lahjoitustoimintaa. Ruoka-apu on kuitenkin dyykkaukseen verrattuna kallista, eikä kaikkea syömäkelpoista lahjoiteta ollenkaan.

2. Viimeisen käyttöpäivän tyranniasta on päästävä. Tällä hetkellä einespitsan lahjoituskelpoisuus riippuu siitä, minkä tekstin valmistaja on halunnut painaa päivämäärän viereen. Jos viimeiset käyttöpäivät olisivat terveyden kannalta olennaisia, ne olisi varmaan jo otettu käyttöön esimerkiksi New Yorkin osavaltiossa.

3. Lainausmerkit dyykkaamisen ympäriltä pitää heivata pois. Nyt kun jätelavojen tonkiminen on jo suunnilleen presidentin suojeluksessa, etujoukon on siirryttävä taloyhtiöiden jätekatoksiin. Vähitellen ”dyykkaamisessa” käy kuten ”leipäjonoissa”: häpeä alkaa väistyä.

Ruokakauppojen hävikkiongelma ei ratkea rahan voimalla vaan haravoimalla

Posted on by Onni Tonkija

Kuluneen hävikkiviikon ajan kansalaisia on syyllistetty ruoan haaskaamisesta, joten siirretään katse lopuksi kauppoihin. Kaupat tosin pyrkivät usein kääntämään katseen heti takaisin sanomalla, että hävikkiä syntyy eniten kotitalouksissa. Se on ihan totta, sillä suomalaisissa kotitalouksissa kertyy ruokahävikkiä[†] 120–160 miljoonaa kiloa ja kaupoissa vain pikkuruiset 65–75 miljoonaa kiloa.

Määrä ei kuitenkaan korvaa laatua. Kotitalouksissa heitetään menemään paljon sellaista, mitä vain harva suostuisi syömään. Kaupoissa sen sijaan suurin osa hävikistä on täysin käyttökelpoista: tuotteesta on ylittynyt päiväys, tai siinä on pieni virhe, jonka takia kukaan ei osta sitä täydellä hinnalla (mutta alennustakaan ei anneta).

Osa kauppojen hävikistä ohjataan ruoka-apuun, ja se on hienoa. Kaikki kauppiaat eivät kuitenkaan halua hyväntekeväisyyteen osallistua, eikä avustusjärjestöjä riitä joka paikkaan. Osa ruoasta jää jakamatta siksikin, että Evira suhtautuu viimeisen käyttöpäivän ylittämiseen yhtä järjellisesti kuin paavi ehkäisyyn.

Elintarvikkeiden lahjoittamisen lisäksi kauppojen vastuullisuusohjelmiin kuuluu leivän paistaminen biopolttoaineen tuotantoa varten. Suomessa ruoan polttamisella ylpeillään; Venäjällä siitä sentään nousi kohu. Miten kauppojen ruokaa saataisiin loppusijoitettua enemmän ihmisten mahoihin?

Iso kasa elintarvikkeita keittiössä lieden ja tiskipöydän päällä.

S-ryhmä väittää, että heiltä ruokaa ei mene koskaan kaatopaikalle. Tein kesällä inventaarion S-lähikaupan parin päivän roskista. Ilman interventiotani olisi ihan vanhalle kunnon kaatopaikalle lähtenyt 2 litraa kevytmaitoa, 1 purkki mansikkajukurttia, 1 rikkinäinen purkki suklaavanukasta, 1 pussi murennettua sinihomejuustoa, 9 purkkia raejuustoa, 730 grammaa keittolihaa makuluulla, 240 grammaa naudan ulkofileepihvejä, 7 pakettia hunajabroilerileikkeleitä, 1 pussi kinkkusuikaleita, 4 pakettia tofua, 1 pakkaus tuorepastaa, 1 rasia pastasalaattia, 6 luomukananmunaa (osa rikki), 5 pakettia suomalaisia ja 3 pakettia liettualaisia herkkusieniä, 2 rasiaa pikkutomaatteja (toisessa yksi homeinen, toiset hieman ryppyisiä), 1 ruukku nuhjuista basilikaa, 3 ruukkua osittain kellastunutta persiljaa, 4 ruukkua salaattia (pari ulointa lehteä pilaantunut), 4 pussia jääsalaattia (pari ulointa lehteä pilaantunut), 7 maltillisesti pahentumaan lähtenyttä purjoa, 2 pinnasta viallista tomaattia, 2 paprikaa kolmen pussista, 200 syömäkelpoista varhaisperunaa (ja 44 viallista), 1 koloutunut päärynä, 1 läikällinen mandariini, 2 iskemällistä omenaa, 6 rasiaa osittain homeisia viinirypäleitä, ½:ksi syöty rievä, 5 pikkupussia manteleita, 2 pussia kuivahedelmiä, 5 pussia hyytelöimisainetta, 23 pussia hilloamisainetta, 2 sulanutta jäätelötuuttia ja 1 paketti pikkumustikkapiirakoita. Ainoastaan rypäleet olivat niin pilaantuneita, että niistä piti osa heittää uudelleen roskikseen. Muuten kaikki oli syömäkelpoista.

Yksittäistä kauppaa ei voi suuresti syyttää ruokahävikistä. Kuluttajat on nimittäin totutettu valtaisaan valikoimaan, jota pitää olla tarjolla aamusta iltaan. Jos jokin hylly kerran sattuu olemaan viilipytytön, silmään paistavassa kolossa on syytä olla myymälän anteeksipyyntö ja sen on parasta olla vilpitön. Kauppa voikin lähinnä yrittää hioa tilausjärjestelmäänsä ja liimailla alennustarroja vanheneviin tuotteisiin. Kaupan vastuulla on kuitenkin täysin se, mitä myymättä jääneelle ruoalle tapahtuu.

Ruoan haaskaus puistattaa useimpia meistä ihan luontaisesti. Kauppojen jätehuoneisiin lieneekin vaikeampi saada kuvauslupaa kuin broileritehtaaseen tai teurastamoon. S-ryhmän omalla hävikkivideolla poistokärryyn päätyy pari hassua päärynää.

Ranskassa ihmisten närkästys on vaikuttanut lainsäädäntöön. Maan parlamentti päätti toukokuussa yksimielisesti, että suuret ruokakaupat eivät saa heittää myymättä jäänyttä ruokaa hukkaan vaan se pitää lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Jos ruoka ei sovellu ihmisten ravinnoksi, se tulee ohjata maatiloille syötettäväksi eläimille tai kompostoitavaksi. Erikseen kiellettiin ruoan pilaaminen. Jätetettyjen elintarvikkeiden päälle on näet saatettu kaataa valkaisuainetta, koska kauppiaat eivät halua vastuuseen siitä, että joku mahdollisesti saisi ruokamyrkytyksen roskisruoasta (vaikka voisi luulla kemikaalien lisäävän sairastumisriskiä…).

Suomessa STT uutisoi, että Evira ja vähittäiskaupat eivät näe tarvetta Ranskan käyttöön ottamalle lainsäädännölle, mitä lukiessa kaikkien aamukahvit menivät oikeaan kurkkuun. Päivittäistavarakauppakaan ei kannata sääntelyn lisäämistä, mutta vastuuntuntoisena ja innovatiivisena järjestönä se oli sentään valmis siihen, että hallitusohjelmaan olisi lisätty ”elintarviketalouden arvoketjun materiaalitehokkuuden tehostaminen vapaaehtoisin toimin valtionhallinnon ja elintarvikeketjun toimijoiden yhteistyönä”.

Ei kuitenkaan tarvitse olla kaunopuheinen kauppias vastustaakseen Ranskan hävikkilakia. Ruoan tuhlausta vastaan taistelevan Les Gars’pilleurs -liikkeen mielestä laki luo illuusion siitä, että hävikkiongelma on ratkaistu ja kaupat tekevät voitavansa, vaikka tärkeämpää olisi tarkastella ruoan ylituotantoa ja hygieniasäännöksiä. Lisäksi ruoka-avun jakelu tuottaa huomattavia kustannuksia.

Vaikka ruokahävikki onkin tuhlausta, ei sen hyödyntämiseen tarvitsisi syytää suuria summia. Italialainen Ugo Bardi kuvaa upeassa kirjoituksessaan, kuinka ennen vanhaan sadonkorjuun päätyttyä köyhät päästettiin keräämään pellolle jäänyttä viljaa tai hedelmiä. Englanniksi tästä keräilystä käytetään sanaa gleaning. Olkoon se suomeksi haravointi, sillä Suomessakin on ennen käyty haravoimassa pellolle ensikorjuusta jääneitä heiniä tai tähkiä. Asialla tosin olivat tietääkseni yleensä talon naiset ja lapset, ja köyhäinapu oli järjestetty erikseen.

Tyttö olallaan harava.

Albert Edelfelt: Haravatyttö (1886, osa teoksesta).

Haravointi on halpaa, koska se ei vaadi koulutusta, suurta taitoa tai hierarkiaa työn organisoimiseksi. Modernia haravointia on tietysti roskisdyykkaus. Fossiilisiin polttoaineisiin tukeutuva yhteiskuntamme luulee olevansa niin rikas, ettei sen tarvitse turvautua köyhien suorittamaan haravointiin vaan se voi hoitaa asiat kuntoon isolla rahalla. Siksi ruokahävikin käsittelemiseksi rakennellaan isoja kylmävarastoja ja kalliita biopolttoainetehtaita.

Haravointi ei ole ainoastaan taloudellinen tapa järjestää hävikin hyötykäyttö, vaan se myös ylläpitää yhteiskunnallista solidaarisuutta ja myötätuntoa. Suomessa me olemme tottuneet jokaihmisenoikeuksiin, jotka sallivat vapaan marjastamisen ja sienestämisen. Kaupan ala näyttäisi kuitenkin jätehuoneiden salpuuttamisessaan seuraavan mieluummin Neuvostoliittoa, jossa ruoan haravointi kiellettiin 1930-luvulla kuolemantuomion uhalla. Toimet pahensivat nälänhätää Ukrainassa. Nälkämaan jäteyhtiöllä Ekokympilläkin on otsaa ja aikaa soittaa dyykkarin perään, ettei ukkivainaan takki vain aiheuta pahaa mieltä elävän ihmisen päällä.

Massiivinen ruokahävikki edellyttää muutoksia lainsäädäntöömme, joskaan ei Ranskan malliin. Hävikkiongelma alkaisi ratketa, kun ruoan dyykkaus yksiselitteisesti sallittaisiin ja dyykkauksen estäminen kiellettäisiin. Kaupan ala tietysti haraa vastaan, mutta ainakaan puolivillaisten argumenttien ei pitäisi johtaa siihen, että dyykkarin täytyy päästää irti haravastaan.

Armoitettu Leo Stranius on jo ottanut ensiaskeleen lakien uudistamiseksi: Hän on kerännyt 31 allekirjoitusta ruokahävikin vähentämistä koskevalle valtuustoaloitteelleen. Aloitteen mukaan Helsingin kaupungin tulisi ohjeistaa kauppoja pitämään roskikset lukitsemattomina ja suhtautumaan dyykkaukseen jätehierarkiaa noudattavana toimintana.

Valtuustoaloitetta voisi seurata kansalaisaloite. Tällä hetkellä kerätään jo kannattajia aloitteelle, jossa halutaan kieltää kauppojen hävikkiruoan pois heittäminen. Vaikka aloite on epämääräinen ja sivuuttaa perusteluissaan ekologiset näkökohdat, se on saanut viidessä kuukaudessa viisituhatta kannatusilmoitusta.

Ruokahävikistä huolta kantavien tulisi puhua paitsi dyykkauksen puolesta myös vallitsevaa menoa vastaan: Leipä on ihmisten polttoainetta, ei autojen. Viimeisten käyttöpäivien pitää perustua tutkimukseen eikä markkinointiin. Emme tarvitse enemmän ja laadukkaampaa vaan vähemmän ja kestävämmin.

 

† linkki kuollut, samat luvut esimerkiksi Tilastokeskuksen blogissa