Onnen tongintaa

Rakkaalla lapsella on yksi nimi: dyykkaus. Tilanne voisi olla huonompikin – onhan sellaisiakin harrastuksia kuin boulderointi tai Frisbee®-golf. Ei dyykkaus silti sovi keskiluokkaisen kansalaisen arvolle, siis sanana. Kielitoimiston sanakirjankin mukaan dyykkaus on slangia, ei edes arkikieltä.

Metalli- ja lasinkeräysastiat siten, että niistä näkyy vain ruotsinkieliset opastustekstit.

Dyka in, och samma på finska.

Ruotsalaisuuden päivän varjossa yritän nyt etsiä suomalaista vaihtoehtoa dyykkaukselle. Lainasanan suomentumiseen on ainakin kolme vaihtoehtoa: vieraan sanan suomalaistuminen, kokonaan uuden sanan kehkeytyminen tai vanhan sanan omaksuminen uudessa merkityksessä.

Supisuomalaisittain dyykkaus olisi tykkäys, mutta se on jo varattu Facebook®-termiksi. Kielitoimiston sanasepät taas takoisivat dyykkauksesta varmaan jotain ei niin elämänmakuista, kuten jäteseulonta tai jälkilajittelu.

Jäljelle jää siis jonkin vanhan sanan merkityksen täsmentäminen. Dyykkaus voisi minusta olla tonkimista tai tongintaa. Yhtä lailla vokaalisoinnutettuja olisivat etsiminen, penkominen, kaiveleminen ja möyriminen, mutta tonkiminen tavoittaa minusta toiminnan luonteen tarkemmin ja lämminhenkisemmin kuin muut vaihtoehdot.

Onko nimi sitten enne? Päihittääkö Toni Tonkija nimellisesti Kari Dyykkarin? Kysytään naapureilta.

Venäjän kielessä tonkij (тонкий) on hieno, herkkä, tarkka. Ei paha. Muita merkityksiä ovat ohut ja hoikka, mikä ei sekään ole kaukaa haettua. Onhan tämä dumbster diving usein ihan urheilullinen suoritus.

Taitaa siis Toni viedä voiton. Slut.

Kävin tänään sienessä. Vakiopaikka ei pettänyt tälläkään kertaa: koriin kertyi pari litraa suppilovahveroita. Sadekin alkoi rummuttaa tuulilasiin vasta kotimatkalla.

Illalla sienikeittoa maistellessani aloin pohtia, mitä yhteistä on sienestämisellä ja toisella harrastuksellani dyykkauksella. Molemmissa saa liikuntaa ja voi säästää niin lompakkoa kuin ympäristöäkin, ainakin jos selviää ilman autoa. Tällaiset järkeenkäyvät oheishyödyt eivät kuitenkaan selitä, mikä toimintaan yllyttää tunteiden tasolla.

Sieni- ja dyykkiretkien kiehtova yhteinen nimittäjä on kaiketi se, että koskaan ei etukäteen tiedä, mitä löytää. Lähes aina löytää kuitenkin jotakin, ja usein löytää sellaista, mihin ei ole aiemmin törmännyt. Toki saaliistakin on paljon iloa, mutta tuskin se saa tuntemaan samaa intohimoa kuin itse saalistus.

Vaikka haluan jännitystä elämään, olen laiska ihminen ja käyn yleensä aina samoilla sienipaikoilla. Vakiodyykkitupani taas on oman taloyhtiöni rakas jätekatos.

Roska-astioita jätekatoksen oven takaa katsottuna.

Dyykkarin kulkua taloyhtiön harrastehuoneeseen rajoitetaan usein lukoin ja häkein.

Miksi oma taloyhtiö on ylivoimainen dyykkauskohde? Ensinnäkin dyykkauspaikkaa ei tarvitse etsiä kovin ankarasti, ellei ole juuri taloon muuttanut tai vaihtanut kumppanin kanssa roskien viemistä pyykkivuoroihin.

Toisekseen ei kannata mennä mertaa edemmäs kalastamaan. Liikunnan määrä jää oman talon puitteissa vähäiseksi, mutta ei matkan lyhyyttä syksyn sateilla tule harmiteltua.

Taloyhtiödyykkauksessa täyttyy myös meille keskiluokkaisille kansalaisille välttämätön ehto: oma avain. Ei tarvitse kivuta piikkilanka-aitojen yli eikä kaivaa tunneleita aitamuurien alitse. Ei tarvitse tiirikoida lukkoja eikä (puhe)judoilla vartijoiden kanssa. Eikä edes tarvitse kysyä ventovierailta, pääsisikö heidän jätekatoksiinsa vähän tonkimaan.

Taloyhtiössä dyykkausoloihin on jopa mahdollista vaikuttaa, joko toimimalla hallituksessa tai ottamalla yhteyttä hallituksen jäseniin. Kannattaa olla aktiivinen. Muuten saa dyykkari kotvan odottaa, ennen kuin ilmestyvät jätekatokseen infrapunalämmittimet ja roskapönttöihin avattaessa syttyvät ledivalot.

Kun siis seuraavan kerran ulos lähtiessäsi nappaat avainnipun mukaasi, pysähdy hetkeksi. Kädessäsi saattaa olla avain uuteen, palkitsevaan harrastukseen.

Onnen tongintaan voi ryhtyä missä taloyhtiössä vaan! Blogi jatkuu, kohta nähdään mitä mä saan.