Kluuvin garboretum

En ennen tätä viikkoa tiennyt olevani garbologi. Garbologia on nykypäivän ihmisten roskia tutkivaa arkeologiaa. Asiantuntevan ja aiheellisen garbologian luennon pitää Timo Vartiainen näyttelyllään Kluuvin galleriassa[†] Helsingissä.

Näyttelyn pääteoksen materiaalin Vartiainen on kerännyt tonkimalla 40 tunnin ajan Helsingin kantakaupungin sekajäteastioita. Saalis on minun silmiini kovin tutun näköistä: vaatteita, kirjoja, ruokaa, astioita, aterimia ja lisää vaatteita. Olisivatpa vain omatkin löytöni yhtä hyvässä järjestyksessä!

Erinäistä tavaraa näyttelytilan lattialla ja seinällä.

Kaksisataa kiloa ilmiselvää sekajätettä.

Oikeastaan ainoa yllättävä näky näyttelyssä ovat kahden euron kolikot. Rahaa olen sinänsä löytänyt tälläkin viikolla mutta olen joutunut tyytymään senttiosastoon. Toisaalta en ole Vartiaisen tavoin tonkinut Eirassa.

Näyttelyesineistä eniten kateutta minussa herättää vedenkeitin. Olen kerran löytänyt ulkonaisesti ehjän, sisäisesti rikkinäisen vedenkeittimen, joten joudun yhä metsästämään toimivaa laitetta. Tietysti voisin käyttää sitä avaamattomassa pakkauksessa olevaa keitintä, jonka jouduimme ottamaan lahjaksi, mutta ihan riittävän kuumaksi on vesi tähän asti lämminnyt dyykatulla mikrollakin.

Dyykkarille näyttelyn antoisin osa on Roskisdyykkarin päiväkirja. Se on eräänlainen Roskisdyykkarin käsikirjan päivitys tälle vuosikymmenelle. Dyykatulle paperille tulostettu ja seinälle kivasti levitetty päiväkirja opettaa dyykkausetikettiä ja toimintamalleja rivien välistä. Välistä saa naurahtaa hersyvälle kerronnalle. Toivottavasti päiväkirjan luvattu nettipainos ilmestyy kohtapuoliin Kodin garbologiaa -sivustolla [ilmestyihän se].

Vartiaisen työviikon pituisen dyykkauksen upein anti, kasvio, ei valitettavasti ollut selattavissa. Vanhan ajan kasviosta sain uuden ajan ajatuksen: Jokainen koululainen tulisi patistaa keräämään kesäloman aikana sekajätteistä näytekokoelma, roskasvio. Näin hän oppisi tunnistamaan, arvostamaan ja hyödyntämään jätevirtoja.

Lisäksi HSY:n, Vantaan Energian, Ekokympin ynnä muiden jätehoitoloiden pitäisi rahoittaa garbologian professuuri ja perustaa asianmukaiset sekajätenäyttelytilat eli garboretumit. Onhan meidän arvostettava omaa kulttuuriamme – joka nyt sattuu olemaan kertakäyttökulttuuri – muutenkin kuin polttolaitosten avajaisjuhlapuheissa.

Jk. Pahoittelen, että tein hesarit ja kirjoitin kiinnostavasta näyttelystä vasta viimeisellä viikolla. (En näytä saavan henkilökohtaisia tiedonantoja dyykkausta sivuavista tapahtumista, vaikka olen Suomen myötähäpeään johtava dyykkaribloggari.) Jos et enää pääse galleriaan, näyttelystä saa hyvän kuvan myös Kodin garbologiaa -sivuston kuvagalleriasta.

 


linkki kuollut

Roskisdyykkarin käsikirja on oodi dyykkausilolle

Kun aloitteleva dyykkari on ensi kerran tyydyttänyt tonkimalla nälkänsä, hän haluaa todennäköisesti sammuttaa tiedonjanonsa. Mikä neuvoksi vasta-alkajalle? Wikipedian artikkeli on nopeasti lukaistu, ja tämä blogi on vasta alkanut. Kun hätä on suurin, on apu Likellä: Roskisdyykkarin käsikirja.

Roskisdyykkarin käsikirja päällimmäisenä kirjakasassa.

Tonkiaisten olkapäillä. Roskisdyykkarin käsikirja kirjastosta ja muut teokset Taloyhtiön jätepisteestä (0 e, ei varauksia).

Tarja Siltala-Huovinen kirjoittaa vuonna 2001 julkaistussa kirjassaan roskisdyykkareista, ilmeisesti erotukseksi viemäridyykkareista. Roskisdyykkarin käsikirja on niin ohut, että sen lukee yhdellä istumalla, mutta niin viisas, ettei yhdellä tumalla.

Lukiessa käy selväksi, että käsillä on pikemminkin käsityskirja kuin käsikirja. Kirja pyrkii muokkaamaan ihmisten ennakkoluuloisia käsityksiä dyykkareista positiivisemmiksi, eikä siinä ole minusta mitään pahaa, että ideologia näin menee tekniikan edelle.

Käsittelee kirja dyykkaustekniikkaakin, tosin lähinnä tavaran seulomista sekajätteistä. Siltala-Huovinen opastaa aloittelijaa äidillisesti vuorokaudenajoista, vaatetuksesta ja apuvälineistä. Itse olen tullut toimeen ilman dyykkauskeppiä, luuppia tai kadulta poimittuja hanskoja, mutta kaipa niistä voi olla hyötyä erikokoisille ja -näköisille ihmisille. Sen sijaan kirja sai minut pohtimaan roskiksen kannen kannattelun ongelmistoa, ja nykyään tuenkin kannen yhä useammin pään asemesta seinään.

Kiehtovinta kirjassa ovat kokeneiden dyykkarien haastattelut. Cari dyykkasi aiemmin ruokansa ja koki myöhemmin olevansa etuoikeutettu voidessaan ostaa kaupasta tuoretta ruokaa. Minä koen olevani etuoikeutettu saadessani dyykata vanhaa ruokaa. Pekka elätti perheensä dyykkaamalla ja sai postissa 15 000 markan jälkiverokuitin. Minä en elätä perhettäni dyykkaamalla ja sain juuri postissa 1 200 euron ennakkoverolipun. Sepe söi kesällä roskisruokaa, sai vatsataudin ja joutui tiputukseen. Minä koputan päätä roskiksen kannella.

Kirja on sen verran lyhyt, ettei siihen oikein mahdu muita vikoja. Opuksen opastava tyyli saattaa ärsyttää itsetietoisia ja elämänmyönteisyys kielteisiä ihmisiä. Maaseudun väkeä, esimerkiksi Espoon dyykkareita, taas saattaa harmittaa se, että kirjassa mainitaan Helsingin kaupunginosia nimeltä.

Roskisdyykkarin käsikirja on hieno ja tarpeellinen dyykkauksen ylistys. Dyykkauksen suomenkielinen perusteos on kuitenkin vielä kirjoittamatta.

Jk. Jos Roskisdyykkarin käsikirja tuntuu sinusta iältään ja käyttöliittymältään papyrukselta, lue Tero Kartastenpään tuore tuotos Lilyn blogista. Oivallinen kirjoitus kertoo muun muassa neljä syytä valmiiksi viipaloidun leivän boikotoimiseen. Kirjoituksen kiinnostavimman ajatuksen voin jättää mainitsematta, sillä kyseinen blogi on valmiiksi lihavoitu.