Roskiin kiintyminen

Ei ole sattumaa, että ystäväni, taiteilija Timo P. Vartiainen ei yleensä dyykkaa koti-Kontulassaan. Vartiainen haali aineistoa näyttelyään varten viime vuoden juhlapyhinä yhteensä 12 dyykkiretkellä. Kun Kalliossa, Töölössä ja Lauttasaaressa hän sai tehdä pitkää ja raskasta päivää, oli Herttoniemessä, Roihuvuoressa ja Myllypurossa tarjolla vain kevyttä osapäivätyötä.

Vartiainen on koonnut löytönsä Helsingin kaupungin taidemuseon kulmagalleriaan. Lattialle asetettujen levyjen päällä on kelloja, kirjoja, kattiloita, kynttilöitä, kynsilakkoja ja kukkaruukkuja. Jäteastioiden käyttökelpoinen sisältö on näyttelyssä kuin tarjottimella, ja on osa esineistä jo varkaille kelvannutkin.

Timo P. Vartiainen ottaa kameralla kuvaa levylle asetetuista esineistä HAMin kulman kulmassa.

Timo P. Vartiainen (s. 1960) dokumentoimassa näyttelyesineitään, pois lukien pitkäkyntisen tarvitsema linkkuveitsi.

Vartiainen on kunnon garbologin tavoin vaivaa säästämättä kirjannut muistiin joka ikisen tavaran ja elintarvikkeen mittoineen, painoineen, tilavuuksineen ja patenttinumeroineen. Vartiaisen laatima yksityiskohtainen teosluettelo resonoi veikeästi näyttelyn kiehtovimman esineen kanssa.

Itä-Helsingin muuten laihassa saaliissa on mukana pikkutarkka irtaimiston kauppakirja vuodelta 1932. Julkinen ”notari” on vahvistanut, että muun muassa karafiini (2 mk), nahkakapsäkki (15 mk) ja torikori (3 mk) ovat vaihtaneet omistajaa. Ihan kaikesta en saanut selvää, sillä luettelon laatijalta oli puuttunut Vartiaisen roskiksesta löytämän Remington-kirjoituskoneen kaltainen apuväline. Kauppakirja on näyttelyn sielu, vaikka se painaakin Vartiaisen punnitsemana kuusi grammaa enemmän.

Siinä missä idässä jäteastioista löytyy lähinnä vanhoja kuitteja, kantakaupungissa luksuksen tavoittelu tuottaa roskaa ja mahdollisuus hylätä käyttökelpoisia esineitä roskana on arjen luksusta. Antroposeenin ja Konmarin ajassa tavaroihin kiintyminen näyttäytyy hyljättävänä hengen velttoutena.

Hyväosaisten kulmakunnilla on alettu ymmärtää, että tavaroiden määrä ei tuo onnea – vaan niiden laatu. Siksi Ikean vaihtuessa Iittalaan jätekatoksen ovi käy. Ja jos kierrätystä ei ole estetty lukolla, paikalla käy ehkä myös Timo P. Vartiainen.

Vartiainen lupaili tai uhkaili myyvänsä näyttelyn esineet kesällä kirpputorilla. Mutta näinköhän luopuminen täysin onnistuu mieheltä, joka kattilankantta kuvatessaan kirjoittaa 24,5 cm:n sisähalkaisijan ja 323 g:n painon väliin: ”Kantta napautettaessa huomattavan kaunis ääni.”

 

Timo P. Vartiaisen näyttely ”Roska on luksusta” HAMin kulmassa Tennispalatsin 1. kerroksessa 19.1.–25.3.2018 ti–su klo 11–19. Vapaa pääsy.

Piilokalorit esiin

Keskitysleirejä pidetään ihmisen pahuuden absoluuttisena nollapisteenä. Jos hyvin käy, tulevaisuudessa keskitysleirejä enemmän kauhistellaan eläinten massiivista kasvatuslaitoksiin sullomista. Kun käy huonosti, pahuusasteikot kalibroidaan yhteisten resurssien hukkaan heittämisellä.

Tulevat sukupolvet, jotka sinnittelevät niukan energian maailmassa, eivät voi käsittää, miten meidän aikamme ihmiset saattoivat suhtautua ruokaan niin tuhlailevasti. Ihmisarvon loukkauksia sen sijaan ei välttämättä osata paheksua, koska makeaa elämää ei enää riitä kaikille ja orjia tarvitaan taas lähempänäkin kuin Kongon kobolttikaivoksilla.

Piilossa tapahtuvaa energian surutonta haaskausta pyritään tuomaan päivänvaloon Helsingin kaupungintalon Virka-gallerian ruokahävikkinäyttelyssä. Filippo Zambon on valokuvannut ruokakauppojen jäteastioiden sisältöä, ja To Kosie on videoinut lautastähteiden keräilyä ja ruoan dyykkausta. Näyttely on osa Poliittisen valokuvan festivaalia.

Seinällä kolme valokuvataulua, joissa on kuvattu elintarvikkeita jäteastiassa: kasviksia, leipiä, banaaneja.

Filippo Zambonin Into the Bin -sarjan kuvat banaaneista ja banaaleista asetelmista on otettu Helsingissä talvella 2014–2015.

Filippo Zambon on dokumentoinut ruokakauppojen roskiksia ilmeisesti juuri sellaisina kuin ne ovat eteen tulleet. Roskisten uumenista pilkottaa salaatti- ja kaalinyssäköitä, leipää pusseissa ja irtotavarana, jukurttia pikari- ja tölkkikaupalla sekä tietysti masentavan isot kasat ensiluokattomia banaaneja. Kaikesta näkyvästä ruoasta saisi parikymmentä ihmistä kevyesti eli kasvisvoittoisesti mahansa täyteen.

Kuvilla on todistusvoimaa, mutta onko niillä vaikutusvaltaa? Vaikka keräisin viikon hyvää tahtoa, en pystyisi näyttelytekstin tavoin sanomaan kuvien asetelmia kauniiksi. Satunnaiset rykelmät saavat päinvastoin syömäkelpoisen ruoan näyttämään oikeaan paikkaan päätyneeltä jätteeltä.

Harva pitää räikeänä epäkohtana sitä, että roskiksesta löytyy mähjääntyneitä, pakkasen puremia paprikoita ja klementiinejä. En oikein itsekään näe ympäristörikosta läjässä viherposkisia perunoita (vaikka potuilta vähän vihreyttä siedänkin). Zambonin kuvien suurin arvo saattaakin olla siinä, että ne tallentavat hiipuvaa dyykkauskulttuuria, joka vielä sinnittelee harvoissa takapihoiltaan esteettömissä elintarvikemyymälöissä.

Jotta ruokahävikkikuvilla olisi minkäänlaista vaikutusta, niiden pitäisi saada meidät pöyristymään. Haluaisin nähdä, kuinka automarketin notkuvat paistotuotehyllyt tyhjennetään päivän päätteeksi ei-mahaan. Tai kuinka allergeenin puuttuminen tuoteselosteesta vie lavallisen suklaata ei-suuhun. Tällaisiin otoksiin tarvitsemme salakuvaajia eläinoikeusliikkeen antaman esimerkin mukaisesti.

Seinällä kaksi kuvaruutua, joista vasemmassa tyhjennetään lautasta ja oikeassa ahtaudutaan oviaukosta sisään.

To Kosien Trash-teoksessa suomalaisten hotellien vieraat eivät ole oppineet syömään lautasiaan tyhjiksi mutta dyykkarit ovat oppineet ahtautumaan jätehuoneisiin hymyssä suin.

To Kosie näyttää videoteoksessaan rinnakkain, miten hän keräsi toisaalta hotellivieraiden lautastähteitä roskikseen ja toisaalta kauppojen roskiksista ruokaa itselleen. Vierekkäiset videot saavat pohtimaan ruokahävikin pien- ja suurtuottajia ja sitä, miten media näitä syyllistää tai ymmärtää. Lautastähteitä jättävät on helppo leimata ajattelemattomiksi hamstraajiksi, kun taas kauppojen hävikki herkästi hyväksytään horjumattoman taloudellisen logiikan valitettavaksi mutta väistämättömäksi seuraukseksi.

To Kosie on piilotetun kameran käytöllä tavoittanut oivasti ruokahävikkiä ympäröivän salamyhkäisyyden. Hän on raottanut suljinverhoa meidän ja ravintoloiden välissä. Jatkossa hävikkikeskustelun polttopisteeseen toivoisikin nousevan kuluttajien rikkeiden ja kauppojen rötösten lisäksi suurkeittiöissä tapahtuvat vääryydet.

Ruokahävikki Virka-galleriassa Helsingin kaupungintalossa (Pohjoisesplanadi 11–13) su 28.5.2017 asti ma–pe klo 9–19 ja la–su klo 10–16. Taiteilijat paikalla to 11.5. klo 18–19.

Jos et saa itseäsi liikkeelle Virka-aikaan tai -paikkaan, teokset näkee netissäkin: Into the Bin ja Trash.

Kluuvin garboretum

En ennen tätä viikkoa tiennyt olevani garbologi. Garbologia on nykypäivän ihmisten roskia tutkivaa arkeologiaa. Asiantuntevan ja aiheellisen garbologian luennon pitää Timo Vartiainen näyttelyllään Kluuvin galleriassa[†] Helsingissä.

Näyttelyn pääteoksen materiaalin Vartiainen on kerännyt tonkimalla 40 tunnin ajan Helsingin kantakaupungin sekajäteastioita. Saalis on minun silmiini kovin tutun näköistä: vaatteita, kirjoja, ruokaa, astioita, aterimia ja lisää vaatteita. Olisivatpa vain omatkin löytöni yhtä hyvässä järjestyksessä!

Erinäistä tavaraa näyttelytilan lattialla ja seinällä.

Kaksisataa kiloa ilmiselvää sekajätettä.

Oikeastaan ainoa yllättävä näky näyttelyssä ovat kahden euron kolikot. Rahaa olen sinänsä löytänyt tälläkin viikolla mutta olen joutunut tyytymään senttiosastoon. Toisaalta en ole Vartiaisen tavoin tonkinut Eirassa.

Näyttelyesineistä eniten kateutta minussa herättää vedenkeitin. Olen kerran löytänyt ulkonaisesti ehjän, sisäisesti rikkinäisen vedenkeittimen, joten joudun yhä metsästämään toimivaa laitetta. Tietysti voisin käyttää sitä avaamattomassa pakkauksessa olevaa keitintä, jonka jouduimme ottamaan lahjaksi, mutta ihan riittävän kuumaksi on vesi tähän asti lämminnyt dyykatulla mikrollakin.

Dyykkarille näyttelyn antoisin osa on Roskisdyykkarin päiväkirja. Se on eräänlainen Roskisdyykkarin käsikirjan päivitys tälle vuosikymmenelle. Dyykatulle paperille tulostettu ja seinälle kivasti levitetty päiväkirja opettaa dyykkausetikettiä ja toimintamalleja rivien välistä. Välistä saa naurahtaa hersyvälle kerronnalle. Toivottavasti päiväkirjan luvattu nettipainos ilmestyy kohtapuoliin Kodin garbologiaa -sivustolla [ilmestyihän se].

Vartiaisen työviikon pituisen dyykkauksen upein anti, kasvio, ei valitettavasti ollut selattavissa. Vanhan ajan kasviosta sain uuden ajan ajatuksen: Jokainen koululainen tulisi patistaa keräämään kesäloman aikana sekajätteistä näytekokoelma, roskasvio. Näin hän oppisi tunnistamaan, arvostamaan ja hyödyntämään jätevirtoja.

Lisäksi HSY:n, Vantaan Energian, Ekokympin ynnä muiden jätehoitoloiden pitäisi rahoittaa garbologian professuuri ja perustaa asianmukaiset sekajätenäyttelytilat eli garboretumit. Onhan meidän arvostettava omaa kulttuuriamme – joka nyt sattuu olemaan kertakäyttökulttuuri – muutenkin kuin polttolaitosten avajaisjuhlapuheissa.

Jk. Pahoittelen, että tein hesarit ja kirjoitin kiinnostavasta näyttelystä vasta viimeisellä viikolla. (En näytä saavan henkilökohtaisia tiedonantoja dyykkausta sivuavista tapahtumista, vaikka olen Suomen myötähäpeään johtava dyykkaribloggari.) Jos et enää pääse galleriaan, näyttelystä saa hyvän kuvan myös Kodin garbologiaa -sivuston kuvagalleriasta.

 


linkki kuollut