Dyykkarin hauikset huusivat hoosiannaa

Ennen ikävöitiin taivaaseen, nykyään ihannoidaan lykättyä tarpeentyydytystä. Sanoma ei ole muuttunut: kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kroisoksen saavutat. Kärvistely ei kuitenkaan auta, jos menestys tai siihen kiedottu onnellisuus ei hetkauta. Tasapainoinen ihminen tekee aina sitä, mistä nauttii, ja saa nautintoa siitä, mitä tekee.

Minulla oli joulu jo edellisenä, ensimmäisenä adventtisunnuntaina. Raotin luukkuja sydämeni kyllyydestä ja auoin lahjakasseja mielin määrin, tietysti hyvästä seurasta ja ruoasta nauttien.

Jätekatos, jossa lukittavan oven ja maankamaran välillä suurehko rako.

Kiitettävää jätekatosdesignia läntisessä kantakaupungissa. Talon väki kulkee ovesta avaimella ja roskaväki ryömii sisään huomaavaisen suuresta raosta. Katos suojaa jäätäviltä viimalta ja katseilta.

Olin lähtenyt katsastamaan Munkkiniemen, Meilahden ja Töölön roskia yhdessä dyykkitaiteesta tutun Timo Vartiaisen kanssa. Kierros lähti mukavasti käyntiin, kun melkein heti alkuun roskis antoi minulle rukkaset ja kenkää (5 + 1 siistiä paria lasten ko’oissa).

Sää oli ihanteellinen. Lämpötila oli ruoan säilymiselle otollisesti hieman nollan yläpuolella. Pakasteet pysyivät suunnilleen jäässä ja jääkaappitavara nestemäisessä vedessä. Tuuli tuntui aluksi kylmältä, mutta tarmokas penkominen ja kantaminen lämmitti lihakset, eikä kuitenkaan tullut kuuma. Luntakaan ei ollut roskisten availua häiritsemässä, mutta jonkin verran piti lyödä nyrkkiä jäätyneeseen kanteen ennen itsepalvelun saamista.

Timo etsi arvokkaita tavaroita, ja minä keskityin ravintoarvokkaisiin elintarvikkeisiin. Rahaa löysimme suoranaisesti maasta 5 senttiä ja välillisesti pantteina noin 8 euroa. Senkin opimme, että jos krapulapäivänä ei kolmessa ensimmäisessä kaupassa ole toimivaa pullonpalautusautomaattia, kannattaa suosiolla mennä neljänteen.

Tuuletusikkunan lasien välissä iso pussi punaruskeaa kiisseliä ja pieni valkoinen muovirasia.

Näyteikkunassa ateriapalvelukiisseliannosten ääripäät: 150 grammaa jättivatukan makua ja 2 000 grammaa ruusunmarjan makua.

Ruokaa löytyi enemmän kuin jaksoin kantaa: perunoita, porkkanoita, sipuleita, paprikoita, avokadoja, tomaatteja, inkivääriä, omenoita, klementiinejä, kiivejä, pensasmustikoita, pakastepuolukoita, säilykeananasta, sitruuna. Leipää oli kotitekoisista sämpylöistä luomukauraleipään ja päällyksiä margariinista ja meetvurstista kyynärän mittaiseen, lähes koskemattomaan pakkaukseen kermajuustoviipaleita. Valmiiksi päällystettyjen suolaisten piirakoiden lisäksi otin valmiiksi täytettyjä suolaisia valkosipulivoipatonkeja. Jne. Tms. Ym. Nam.

Yhdestä roskiksesta löytyi palvelukeskuksen kahden kilon pussit kasvistortillatäytettä ja ruusunmarjakiisseliä. Viimeiseksi ateriapalvelukseksi ei siten tullutkaan tuhkaus vaan sulatus. Pussukat jättävät jälkeensä myös kestävän perinnön. Ne eivät nimittäin millään mahtuneet jääkaappiin, joten jouduin hoksaamaan, että parvekkeettomassa kerrostaloasunnossa ruoka pysyy talvella viileänä tuuletusikkunan lasien välisessä tuulikaapissa.

Pöydällä viinirypäleitä, kiivejä, klementiinejä, pensasmustikoita, appelsiinimehupurkki, omena, rahkaherkkua, tummaa suklaata ja pipareita.

Kantamusten keventämiseksi pysähdyimme brunssille kirjastoon. Suklaa oli lunastettu panttirahalla, mutta muuten kaikki oli ilmaista.

Dyykkaus taloyhtiöiden pihoilla sunnuntaina kymmenen ja kolmen välillä ei tuntunut vaivaavan helsinkiläisiä. Yksi jätekatokseen roskia tuonut ihminen toivotti hyvät huomenet, ja loput olivat huomaavaisen välinpitämättömiä.

Ainoan pahansisuisen ihmisen tapasimme Töölön kirjastossa välipalaa syödessämme. Iäkkäähkön naisen mukaan emme olleet ravintolassa, ja se olikin ainoa asia, missä hän oli oikeassa. Roskisten roskaantuminen vaikuttaa kismittävän tiettyä kansanosaa, joten taloyhtiödyykkaukselle pitkää ikää toivovien kannattaa opetella solmujen auki näprääminen.

Vaikka kyseessä oli kuunvaihdetta edeltävä viikonloppu, vastaan ei tullut varsinaisia muuttopesien tyhjennyksiä, pikemminkin maltillista pakastinten ja lipastojen konmaritusta. Tosin jättimäisellä töölöläisellä sisäpihalla roskikset olivat niin täynnä, että alimpia kerroksia olisi voinut tutkia enintään kairaamalla.

Löysin kuitenkin lasinkeräysastiasta minulta pitkään tilauksessa olleen maljakon. Muita tavaralöytöjäni olivat toimivat silitys- ja raastinrauta sekä käytetty ja käyttämätön kynttilä ja -njalka (arvo katukaupassa hintalapun mukaan 9,95 euroa). Heti tarpeelliseksi osoittautui hylätty Ikea-kassi, koska kassitettavaa tuli lopulta enemmän kuin mihin olin etukäteen mielessään suostunut.

Kahden jätelavan edessä muovisia kestokasseja, joista pursuaa ruokapakkauksia.

Viiden tunnin tonginnan tulos. Viiden minuutin aikana siniselle jätelavalle kurkisti parikin ihmistä, mutta keidenkään muiden en nähnyt tutkivan jäteastioita. Kuinkahan kauan kestää, ennen kuin mukiin menevää voidaan sanoa trendikkääksi?

Kannettavaa oli ollut sen verran paljon ja pitkään, että kotimatkalla hauikset hoilasivat adventtisunnuntain hittibiisiä. Roskiksesta löytyneitä kahta haudepussia ei sentään tarvittu, mutta pari seuraavaa päivää hauikset huilasivat.

Kluuvin garboretum

En ennen tätä viikkoa tiennyt olevani garbologi. Garbologia on nykypäivän ihmisten roskia tutkivaa arkeologiaa. Asiantuntevan ja aiheellisen garbologian luennon pitää Timo Vartiainen näyttelyllään Kluuvin galleriassa[†] Helsingissä.

Näyttelyn pääteoksen materiaalin Vartiainen on kerännyt tonkimalla 40 tunnin ajan Helsingin kantakaupungin sekajäteastioita. Saalis on minun silmiini kovin tutun näköistä: vaatteita, kirjoja, ruokaa, astioita, aterimia ja lisää vaatteita. Olisivatpa vain omatkin löytöni yhtä hyvässä järjestyksessä!

Erinäistä tavaraa näyttelytilan lattialla ja seinällä.

Kaksisataa kiloa ilmiselvää sekajätettä.

Oikeastaan ainoa yllättävä näky näyttelyssä ovat kahden euron kolikot. Rahaa olen sinänsä löytänyt tälläkin viikolla mutta olen joutunut tyytymään senttiosastoon. Toisaalta en ole Vartiaisen tavoin tonkinut Eirassa.

Näyttelyesineistä eniten kateutta minussa herättää vedenkeitin. Olen kerran löytänyt ulkonaisesti ehjän, sisäisesti rikkinäisen vedenkeittimen, joten joudun yhä metsästämään toimivaa laitetta. Tietysti voisin käyttää sitä avaamattomassa pakkauksessa olevaa keitintä, jonka jouduimme ottamaan lahjaksi, mutta ihan riittävän kuumaksi on vesi tähän asti lämminnyt dyykatulla mikrollakin.

Dyykkarille näyttelyn antoisin osa on Roskisdyykkarin päiväkirja. Se on eräänlainen Roskisdyykkarin käsikirjan päivitys tälle vuosikymmenelle. Dyykatulle paperille tulostettu ja seinälle kivasti levitetty päiväkirja opettaa dyykkausetikettiä ja toimintamalleja rivien välistä. Välistä saa naurahtaa hersyvälle kerronnalle. Toivottavasti päiväkirjan luvattu nettipainos ilmestyy kohtapuoliin Kodin garbologiaa -sivustolla [ilmestyihän se].

Vartiaisen työviikon pituisen dyykkauksen upein anti, kasvio, ei valitettavasti ollut selattavissa. Vanhan ajan kasviosta sain uuden ajan ajatuksen: Jokainen koululainen tulisi patistaa keräämään kesäloman aikana sekajätteistä näytekokoelma, roskasvio. Näin hän oppisi tunnistamaan, arvostamaan ja hyödyntämään jätevirtoja.

Lisäksi HSY:n, Vantaan Energian, Ekokympin ynnä muiden jätehoitoloiden pitäisi rahoittaa garbologian professuuri ja perustaa asianmukaiset sekajätenäyttelytilat eli garboretumit. Onhan meidän arvostettava omaa kulttuuriamme – joka nyt sattuu olemaan kertakäyttökulttuuri – muutenkin kuin polttolaitosten avajaisjuhlapuheissa.

Jk. Pahoittelen, että tein hesarit ja kirjoitin kiinnostavasta näyttelystä vasta viimeisellä viikolla. (En näytä saavan henkilökohtaisia tiedonantoja dyykkausta sivuavista tapahtumista, vaikka olen Suomen myötähäpeään johtava dyykkaribloggari.) Jos et enää pääse galleriaan, näyttelystä saa hyvän kuvan myös Kodin garbologiaa -sivuston kuvagalleriasta.

 


linkki kuollut